*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69471 ***

ONNEN MAILLE

Romaani


Kirj.

MAX BRAND


Englanninkielestä ["The Guide to Happiness"] suomentanut

Alpo Kupiainen





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1926.




SISÄLLYS

       I. Kahdeksanneljättä astetta
      II. Rubicon
     III. Helläjalka
      IV. Piloja ja soittoa
       V. Väijytys
      VI. Jerryn jutelma
     VII. Toiminnan hetki
    VIII. Nukkuja herää
      IX. Pako
       X. Koetus
      XI. Oman onnensa nojaan
     XII. Sananen heikkomielisyydestä
    XIII. Jerry kokkina
     XIV. Pokerpeli
      XV. Täysi käsi
     XVI. Yleistuho
    XVII. Viimeinen mahdollisuus
   XVIII. Jerry lähtee
     XIX. Numero kymmenen
      XX. Ottelu
     XXI. Viimeinen skottilainen
    XXII. Kuutamossa
   XXIII. Herääminen
    XXIV. Grayn hotelli
     XXV. Valkopukuinen nainen
    XXVI. Toimintaa
   XXVII. Jeremiaan tarina
  XXVIII. Budin unelma
    XXIX. Nancy vapautuu taakasta
     XXX. Henkien manausta
    XXXI. Tietäjän sanoja
   XXXII. Jerry ei anna sanaansa
  XXXIII. Scovil saapuu
   XXXIV. Scovil poistuu
    XXXV. Ilmainen neuvo
   XXXVI. Vasenkätinen Harris
  XXXVII. Serenaadi
 XXXVIII. Karkaaminen
   XXXIX. Kamppailu
      XL. Arvanheitto vapaudesta
     XLI. Bud Levine etsii apua
    XLII. Surmaaja ja Nan
   XLIII. Ottelu Billyn järvellä
    XLIV. Maailman harjalla




I luku

Kahdeksanneljättä astetta


Takakuistilla olevassa lämpömittarissa kiipesi musta varjo tasaisesti
kolmestakymmenestäviidestä asteesta kolmeenkymmeneenviiteen ja
puoleen, kolmeenkymmeneenkuuteen ja pysähtyi sitten ikäänkuin
empimään. Mutta sitten se korvasi empimisen syöksähtämällä äkkiä
lähemmä kolmeakymmentäkahdeksaa. John Scovil tarkkaili sen kohoamista
mielissään.

»Billy», virkkoi hän keittäjälle, joka sillä hetkellä pudisteli
ryvettyneitä pesuriepuja ja ripusteli niitä kuivamaan, »Billy, ei
mikään vedä vertoja tälle vuoristoaavikon kuivalle ilmalle».

»Huh!» urahti Billy ja seisahtui pyyhkimään hikeä otsaltansa,
töllistellen Scoviliin ällistyneenä.

»Kun elohopea vanhassa Manhattanissamme nousee kahteenneljättä», jatkoi
rattoisa Scovil, »kuihtuu janoinen ihminen kuin ruusu uunissa; kun
se kapuaa kolmeenneljättä, kaatuvat työmiehet lapioittensa viereen,
puolessa välissä neljättäneljättä päästetään vuokrakasarmeissa
paloletkut kierteiltään; neljässäneljättä alkavat voimakkaat miehet
leperrellä vihreistä kedoista, ja puolivälissä viidettäneljättä on koko
kaupunki täynnä hourailevia mielipuolia. Mutta täällä alkavat lihakseni
parhaiksi vertyä, kun on kahdeksanneljättä astetta varjossa.»

»Helvetti!» tuskitteli Billy ja katosi jälleen keittiöön, kolmin
kerroin lämpimämpään helvettiin.

Mutta hymy väikkyi yhä Scovilin laajoilla kasvoilla. Hänen miljoonan
dollarin hymyksensä sitä nimitettiin Broadwayn varrella. Ei »nousu»
eikä »lasku» taisteluharrastuksissa jaksaneet himmentää sen säteilyä.
Romahtavien osakkeiden ryskeessä ja finanssipulien sakeassa sumussa
loisti John Scovilin hymy sittenkin majakkana, jonka mukaan pienemmät
keinottelijat ohjasivat vaarallisia väyliänsä myöten myrskystä turvaan.

Sallimus oli muovannut itse miehen hänen hymynsä sopivaksi taustaksi.
Hänen vyötäröisensä pullottivat niin hupaisesti, että niiden
pelkkä näkeminen pani katsojan hihittämään; hänen kalju päänsä
heloitti vaaleanpunaisena; se oli kulunut kiiltävän sileäksi monien
turmiokkaiden sateiden vahinkoa tekemättä sitä huuhdeltua; hänen
rusottavat poskensa pullottivat leveän hymyn ympärillä, joten hänen
silmänsä milloin näkyivät, milloin peittyivät piiloon kuten pilvisenä
yönä tuikkivat tähdet.

John Scovil silmäili Comanche Bendin hajallaan olevia rakennuksia,
joita oli nelisenkymmentä; sitten hän hihitti hyvillään, samalla kun
hänen katseensa lipui kylän ohitse solakkakupeisiin vuoriin, jotka
kohosivat jyrkästi taivasta kohti ja joiden valtava rykelmä piirtyi
kaukaisuuden harmaansinistä auerta vasten.

»Ikuisen Jumalan nimessä!» ihasteli John Scovil. »Kas tässä Jumalan
luoma ja ihmisten unohtama maa.»

»Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi
mieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin
kuvetta aitauksesta päin.

»Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa,
hyvä ystävä!»

Hän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa
hymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät
pystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa
yhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi
peittää virkistävän auringon.

Hänen edessänsä oli seuraava näky.

Talon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu
riippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään
tasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva
tuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi
Scovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee
mieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi,
ja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään,
sormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta
kaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä —
mutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään
Homeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat
akaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat
John Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään
tyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä.

Tytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen
lähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin
vilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman,
katseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi
sitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri
hietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi
luvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti.

Vähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan,
kohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai
taaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan
juhlallisesti astui tyttärensä luokse.

»Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat
meitä».

Tyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan
olisi ollut painot.

»Meitäkö?» tiedusti hän.

»Juuri niin!»

Nancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan.

»Minne meidän sitten pitäisi lähteä?»

John Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan
kuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti
olkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka
varmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa.

»Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on
pudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!»

Nancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen.

»Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän.

Hänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä.

»Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka
solisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja
lipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet
satularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme
hypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!»

Huolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta
sombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John
Scovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä,
että isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän
päänsä jälleen painua pielukselle.

»Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä
saappaita».

»Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi
sormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi.
»Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän
vuoristokorvessa?»

Nancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen
tarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta.

»Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin».

John Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti.

Hän ähkyi. »Minkä tähden töinkään sinut tänne? Minkä tähden?»

»Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja
katkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta.

John Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi
makeisrasian ja piti sitä selkänsä takana.

»Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen
asianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä
tähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni
lähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa
kymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi
ja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat
sydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä
on runoelma, väkevä, vinha, vapaa!»

Hän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä.

»Nan!»

Tyttö säpsähti hiukan ja tuuheat silmäripset värähtivät ja kohosivat
hieman ylemmäksi.

»Nancy Scovil, oletko nukkunut?»

»Varmasti en!»

»Toistahan viimeiset sanani!» kehoitti isä epäluuloisesti.

Nancy mietti hetkisen.

»Nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden», vastasi hän.

»Nekö olivat viimeiset lausumani sanat?»

»Ne.»

Vastauksen asemesta John Scovil viittasi jättiläiskokoisiin vuoriin
päin, vaatien niitä kärsivällisyytensä ja kärsimystensä todistajiksi.
Sitten hän laski isot nyrkkinsä lanteilleen ja jatkoi: »Muistatko,
milloin tohtori Romney tutki sinua?»

»Tietysti. Minussa ei ollut rahtuakaan vikaa. Se oli sinun mieletön
päähänpistosi, isä.»

»Niinkö?» tokaisi isä ivallisesti. »No niin, nuori nainen, kerron
nyt sinulle täsmälleen, mitä Romney minulle ilmoitti.» Hän ojensi
kätensä ja ikäänkuin työnsi jäykällä etusormellansa jokaisen sanan
Nancyn ruumiiseen. »Verenpaineesi on epänormaalinen, sydämesi toiminta
hidas kuin unitautisen, ajatuskykysi kuin nukkuvan, ja hermosi ovat
turruksissa!»

Harvoin näyttäytyvä hymy valaisi tytön kasvoja.

»Kas vain!» huoahti hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin
hänestä niin kiintoisa!»

»Ja lopputulos», jyräytti John Scovil, jonka sisäinen lämpö
hypähti kolmeenviidettä asteeseen, »on se, että ennenkuin olet
kolmikymmenvuotias, olet ehdottomasti joutunut — hm — nelistävän
vanhuuden uhriksi — armias taivas! Ehdottomasti, jollei sen
välttämiseksi tehdä jotakin ihan heti.»

»Hyväinen aika, isä», sanoi tyttö. »Minua ihan lämmittää, kun vain
tarkkailen sinun kasvojasi.»

Scovilin vastausyritys kutistui pelkäksi änkytyksen puuskaksi. Vihdoin
hän sai virketyksi: »Sinusta ei ole toivoakaan muuta kuin yhdellä
tavoin. Tässä sähköisessä ilmassa — näiden ihanien vuorten keskellä
— on sinun mahdollista, vain mahdollista, jos käytät hyväksesi
ympäristösi tarjoamia etuja, parantua normaaliseen kuntoon. Jumala
tietää, etten olisi halunnut tuoda sinua tänne. Kymmenen vuotta olen
ikävöinyt takaisin tänne jättiläisten maahan, hengittämään tätä
raikasta ilmaa, ja kun minun nyt vihdoin onnistui ottaa pitkä loma,
otin taakan niskaani — armias taivas, matkustelu sinun seurassasi
on samanlaista kuin koettaisi päästä kolmekymmentä solmua tunnissa,
raahaten myrskyankkuria. Mutta missä on sinun kiitollisuutesi? Missä?
Kysyn sinulta, oletko pannut ainoatakaan seikkaa merkille koko täällä
vuoristokorvessa?»

Tyttö aprikoi hetken.

»Olen; hiekan!» virkkoi hän vihdoin.

John Scovil ei saanut sanaa suustansa. Mutta pullistuvat, ohimosuonet
tekivät hänet jonkun verran levottomaksi, hän otti sombreron päästänsä
ja alkoi rajusti leyhytellä sillä itseänsä.

Vihdoin hän kykeni puhumaan. »Jos muutos olisi tehnyt sinut
onnettomaksi, olisi sekin jotakin. Mutta sinä et edes kaipaa New
Yorkia. Missä olet, se on sinusta aivan samantekevää. Sanohan suoraan,
Nancy, mitä piirrettä kaupunkielämässäsi ikävöit täällä eniten?»

Taaskin tyttö harkitsi, pitäen etusormeansa päänsä sivulla. Vihdoin loi
mieleenjohtuma hänen silmiinsä himmeätä valoa.

»Aamukylpyäni», vastasi hän hymyillen.

»Hyvä Jumala!» tuskaili Scovil ja toisti syvän mielenliikutuksen
vallassa vielä kerran: »Hyvä Jumala!»

Hän käänsi Nancylle selkänsä ja alkoi kävellä edestakaisin, hengittäen
kiivaasti ja syvään ikään kuin olisi kovasti juossut ylösmäkeä. Sitten
hän taaskin seisahtui tytön viereen. Viimemainittu oli pannut toisen
kätensä pään alle, hänen kasvonsa olivat käännetyt sivulle, ja hän oli
sikeässä unessa!

Sellainen tarkkailija, joka ei olisi tiennyt, että siinä seisoi
huolestunut isä kumartuneena ainoan, lapsensa puoleen, olisi saattanut
hätiköiden otaksua John Scovilin aikovan kuristaa turvattoman
naisen; mutta lyhyessä tuokiossa hänen piirteensä pehmenivät. Sillä
Nancy oli ihmeellisen suloinen levätessänsä siinä, pitkien, mustien
silmäripsien laheasti hipoessa poskia, melkein liian kaunis olemaan
tässä maailmassa. Ja Scovilin tuijottaessa palasi hymy vähitellen hänen
huulillensa, ja hellyyden kostea kiilto sumensi hänen silmiänsä. Nyt
tytön huulet raottuivat ja liikkuivat. Hän näytti puhuvan unissansa.

Scovil kallistui hellästi alemmaksi, yhä likemmäksi nukkujaa ja kuuli:
»... cocktail-kastikkeessa!»

John Scovil oikaisihe suoraksi, painoi sombreronsa pahanilkisen syvälle
silmilleen ja kiersi oikean hihansa tukevaan, lihavaan kyynärpäähän
saakka. Mitä sitten olisi saattanut tapahtua, sitä on mahdoton arvata,
sillä tällä uhkaavalla hetkellä kuului hänen takaansa huuto: »Herra
Scovil, täällä on eräs herrasmies tapaamassa teitä!»

Vielä hän viipyi hetkisen, tuijottaen lapsensa viehkeään hahmoon.
Raottuneet huulet liikahtivat, tyttö hymyili, taaskin hän puhui syvässä
unessaan. Sitten isä äkkiä pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli
verkalleen talolle; hänen saappaankorkonsa iskeytyivät lujasti maahan,
hänen polvensa notkahtelivat, hänen päänsä oli kumarassa, ja koko hänen
olemuksestansa näki, että häntä painoi ankaran ajatuksen taakka.




II luku

Rubicon


Huutaja oli Billy, keittäjä.

»Isännöitsijä haluaa tavata teitä», sanoi Billy, heilauttaen peukaloaan
olkansa ylitse. »Hän on erään toisen herrasmiehen kanssa salissa.
Menkää suoraan sisälle.»

Benson, isännöitsijä, raotti keltaläikkäistä partaansa ja sylkäisi
ponnekkaasti, kun Scovil astui saliin — lauantai-iltaisia vieraita
ja sunnuntaisia kutsuja varten omistettuun pyhättöön. Ja osittain
talon isännän juhlallisen esiintymisen vuoksi, osittain sen tähden,
ettei kukaan tavallinen vieras saanut astua salin matolle tomuisissa
saappaissaan, silmäili Scovil »toista herrasmiestä» tarkkaavasti.

Viimemainitun hattu oli takakenossa takaraivolla, ja hän itse oli hyvin
takakenossa tuolillaan; oli mahdoton erottaa, oliko hän putoamaisillaan
lattialle vaiko ponnahtamaisillaan pystyyn. Millään tavoin hän ei ollut
merkillinen. Hänen hartiansa olivat vankat, atleettimaiset, hymynsä
hyvin leveä ja silmänsä sangen kirkkaat. John Scovilin sielunväsymyksen
taakka keveni salaperäisesti, kun hän katseli vierasta.

»Te olette saman kaupungin ihmisiä sieltä itärannikolta», virkkoi
Benson. »Arvelin teidän kenties olevan tuttavuksia. Ettekö ole?»

Sitten hän täydensi esittelyn: »Herra Jerry Aiken, herra John Scovil;
lyökää kättä, hyvät herrat.»

Tämän muodollisen toimituksen aikana hän jatkoi hilpeästi: »Onpa
hieman niinkuin kummallista, ettette ole kohdannut toisianne
kotikaupungissanne, koska olette molemmat newyorkilaisia.»

Scovilin tavallisen hymyn häive ilmestyi jälleen hänen suunsa ympärille.

»Oletteko virkistysretkellä?» kysyi hän. »Kai suoraan Manhattanista?»

Ja hän silmäili ihailevasti Jerry Aikenin tummaksi paahtunutta ihoa.

»Ei», vastasi Aiken; »aion ihan kohta palata sinne».

»Niin», huokaisi Scovil, katsahtaen omia aika pyyleviä vyötäröisiään,
»näytätte olevan valtavan hyvässä kunnossa. Vuoristokorpi on ollut
teille terveellinen.»

»Totisesti on», myönsi Aiken nyökäten. »Kun viisi vuotta sitten tulin
tänne, oli minulla vain toinen keuhko työkunnossa ja sekin toimi
ainoastaan puolella vauhdilla, jalkani olivat reumatismin runtelemat,
nenälläni oli sentimetrin paksuiset silmälasit, ja kupeitani tukivat
panssarilevyt.»

»Mutta nyt teitä kelpaa katsella», kehui Scovil hymyillen. »Mutta
kuinka hennotte luopua Lännestä vietettyänne täällä kokonaista viisi
terveyden vuotta — te onnen poika?»

»Täällä olo käy minulle liian kalliiksi», pakisi Aiken edelleen
luontevasti. »Ensin minulta hupeni kaksi vuotta ja useita tuhansia
dollareja oppiakseni pelaamaan pokeria, ja sitten päätin ihan
repäisemällä rikastua nautaeläimillä; mutta säät ja karjamarkkinat
sekoittivat kortit kovin epäedullisesti minulle, ja nyt olen lähdössä
takaisin New Yorkiin, jossa ihmiset ovat yksinkertaisia, nyppiäkseni
itselleni hiukan heidän säästökolikoitaan.»

»Mutta teistä on vastenmielistä lähteä pois vuoristosta, vai mitä?»

»Ei hitustakaan. Sikäli kuin muistan on Manhattanissa vuoria yllin
kyllin, mutta siellä ollessani minulla oli väärä katsantokanta.
Pilaako? No, jos mies pystyy sieppaamaan vasikan kootusta laumasta,
pitäisi hänen kyetä selviytymään Broadwayllakin; eikä hurjistuneen
karjan hillitön töytäily millään tavoin voita maanalaisen radan
asemalle sulloutuvaa tungosta konttorituntien päättyessä. Olenko
oikeassa?»

»Te olette optimisti», huoahti John Scovil. »Toivoisinpa —»

Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä.

»Jerry aina panettelee itseänsä. Se on hänen tapansa», pisti Benson
väliin, peläten Scovilin arvostelevan liian ankarasti Aikenin omaa
tunnustamaa huonoa menestystä. »Jos hänellä vain on kunnolliset
mahdollisuudet, niin hän kyllä tulee toimeen sekä karja- että
hevosalalla. Totisesti hänen pitäisi jäädä tänne vuoristoon, mutta sitä
en saa häntä uskomaan. Sitäpaitsi, Jerry, sinä valitsit koko tämän
seudun huonoimman piirin. Miksi et aloittanut täällä?»

»Enpä tiedä», mutisi Jerry Aiken. »Siellä näyttivät olosuhteet minusta
hyviltä. Sanon sinulle, missä vika on, Benson. Sinä tiedät sen yhtä
hyvin kuin minäkin. Minä pidän tästä seudusta, mutta tämä seutu ei pidä
minusta. Minä pidän karjanleimaajista, mutta he eivät pidä minusta.
He ovat toista maata, ja minä pidän heistä juuri senvuoksi. Minä olen
toista maata kuin he, ja sentähden he kaihtavat minua. Siinä se.
Samantekevä, miltä kohdalta nostat pakkaa, aina osuu käteesi hakku. Se
on kuin taiottua, veikko.»

Mutta Benson ravisti päätänsä itsepintaisesti.

»Kun he oppivat sinut tuntemaan, on asianlaita toisin. En minäkään
oikein ymmärtänyt sinua ensi kerran kohdatessamme. Mutta silloin, kun
kahlasimme Platten poikki — herra Scovil, teidän sietäisi kuulla se.
Kerron teille, kuinka henkeni oli —»

Jerry Aikenissa näkyi tuskastumisen merkkejä.

»Se sikseen, Benson», keskeytti hän sangen terävästi. »Herra Scovil
on samanlainen kuin muutkin newyorkilaiset. Hän leimahtaa tänään,
lamaantuu huomenna ja unohtaa eilispäivän. Ja minä olen samanlainen
kuin kaikki muutkin. Anna sen unohtua, Benson! Mitä puuhaatte täällä
huviksenne, herra Scovil?»

Yön varjot lehahtivat Scovilin vereville kasvoille. Mutta Jerry
Aikenin harvinaisen avoin suorapuheisuus tehosi. Scovil nousi ja
veti ikkunanverhon syrjään. Häntä seuranneelle Aikenille hän osoitti
tytärtänsä, joka edelleenkin nukkui sikeästi riippumatossa.

»Kas tuolla», virkkoi Scovil synkästi, »on hauskuuteni. Herra Aiken,
toin tyttäreni muassani tänne Länteen.»

»Entä sitten?» kysäisi Jerry Aiken ystävällisesti.

»Hän ei suostu ratsastamaan, ei kävelemään, ei kalastamaan, ei
metsästämään.»

»Minkätähden ette pakota häntä?»

John Scovil varjosti silmiänsä, sillä ikkunasta tulvi kirkasta
päivänpaistetta.

»Hm?» urahti hän.

»Oh, onko hän sairas?» tiedusti Jerry Aiken.

»Ei sairas, vaan elävänä kuollut. Hänellä ei ole voimia muuhun kuin
syömiseen, ja hänen päävalttinsa on nukkuminen.»

»No sitten», kehoitti Jerry Aiken, »tehkää hänelle samoin kuin
tekisitte laiskalle hevoselle. Käyttäkää kannusta!»

»Se», torjui Scovil kylmähkösti, »on helppo sanoa, mutta kun tosi tulee
eteen — no niin, olen hänen isänsä».

»Turhaa puhetta», vastasi Jerry Aiken keveästi. »Hevonen on ihan
samanlainen kuin nainen.»

»Nuori mies», sanoi Scovil vakavasti, »tuo kuulostaa sangen älykkäältä,
mutta mitä järkeä siinä on?»

»Ajatelkaahan tarkoin. Hevosella ei ole järkeä. Muulillakin on enemmän.
Ihan kuten ei naisellakaan. Hevosen tuntee seisomisestaan ja naisen
istumisestaan. Hevonen säikähtää paperipalasta, ja nainen hätkähtää
hiirtä. Jos hevosen päästää juoksemaan omin päinsä, niin se katkaisee
niskansa. Jos naisen sallitaan menetellä oman päänsä mukaan, niin hän
särkee sydämensä. Jos hevonen saa juoksennella valtoimenaan, niin se
heittää miehen satulasta, kun sillä koetetaan ratsastaa; jos sitä
pidetään valjaissa, niin se tekee työtä joka päivä. Jos naiselle
annetaan avokaulainen puku ja hänen sallitaan viettää aikaansa
tanssisaleissa, niin hän panee puolisonsa hikoamaan, jos mies mielii
säilyttää paikkansa; mutta jos hänet kytketään keittiöön ja hänen
aamukahviansa sadatellaan, niin hän elää miestänsä ja yksinomaan
miestänsä varten.«

»Nuori, kovin nuori ystäväni», huomautti John Scovil purevasti,
»jokaisesta säännöstä on poikkeuksia. Katsokaahan tuolla riippumatossa
nukkuvaa tyttöä. Hän on tämän säännön poikkeus.»

»Kun pannaan meksikolaiset poskivitjat suitsiin ja huopa pään
ympärille», vakuutti Jerry Aiken, «niin piirikunnan äksyinkin mustangi
tottelee».

»Hm», äänsi Scovil. »On helppo puhua, mutta maan löytämiseen tarvitaan
Columbusta.»

»Herra Scovil», intti Aiken, lämmeten väittelystä, »jos tehdään
tunnollisesti työtä kaksikymmentä päivää, voidaan tyttärenne saada
tottumaan satulaan, tulemaan juoksujalkaa, kun vihellätte, hirnumaan
saadaksensa leipäpalasen ja pitämään pumpulipukua kuningattaren asuna».

John Scovil purskahti ivallisesti nauramaan.

»Poika-kulta», sanoi hän, »puhutte sangen hyvin, mutta puhe ei todista
mitään».

»Jos haluatte toimintaa», ehätti Aiken heti tarjoamaan, »olen valmis
palvelukseenne — omasta määräämästäni palkasta».

John Scovilin silmiin välähti raju tuli, mutta se sammui surkeasti.

»Jos nyt olisi vuosiluku tuhat», jupisi hän, »niin ikuisen Jumalan
nimessä olisin valmis koettamaan taitoanne. Mutta elämme tuhatkunta
vuotta liian myöhään.»

»Pötyä!» kivahti Aiken. »Ihmiset eivät muutu ajan mukana. Homeros oli
ihan samanlainen kuin mikä Broadwayn sokea kerjäläinen tahansa; ja minä
voin näyttää teille Troian Helenan eräässä tanssisalissa kahdeksansadan
kilometrin päässä täältä eteläänpäin. Se, mikä tepsi muinaisaikoina.
tepsii nytkin.»

»Ihmiset saattavat pysyä hyvin samanlaisina», myönsi Scovil, »mutta
tavat muuttuvat. Kovakouraiset menetelmät eivät vetele. Eivät tällä
vuosisadalla.»

»Rakas herra Scovil», huomautti Aiken hihittäen, »te ette selvästikään
ole milloinkaan ollut Meksikossa. Täällä, herra Scovil, on laboratorio,
jossa valmistetaan miehiä ja naisia — täällä, tässä vuoristossa ja
tässä ilmassa — ja jos annatte minulle alkutekeleen, niin minä takaan,
että siitä voidaan tehdä ihminen.»

»Teissä, herra Aiken, on jotakin», virkkoi Scovil hymyillen,
»mikä herättää minussa luottamusta. Jos olisitte lääkäri, olisi
teillä kaikkiin tauteihin sopiva lääke, ja jos olisitte elänyt
seitsemännellätoista vuosisadalla, olisi teillä ollut yleinen
suojataika. Mutta missä olette sullonut niin paljon kokemusta
verrattain lyhyeen elämäänne?»

Hänen ivansa ei vähääkään häirinnyt toisen hyvää tuulta.

»Olen sullonut elämääni aika paljon», kehui hän. »Ensiksikin synnyin;
toiseksi olen syönyt ja nauranut ja puhellut; kolmanneksi olen oppinut
nukkumaan. Enkä lainkaan epäile, että osaisin laatia uuden filosofisen
suunnan näille alkuperusteille.»

»Entä suuret tietonne naisista?» tokaisi naurusuin Scovil, johon
tarttui toisen naljailusävel.

»Minulla on äiti ja sisar», vastasi Jerry Aiken, »ja senvuoksi tiedän
naisista kaikki, mitä heistä on tietämistä, Eevasta kuningatar
Elisabetiin saakka. Kun kuori poistetaan, ovat he kaikki sisältä
samanlaisia.»

Mutta John Scovilin silmistä sammui tuike. Pitkän aikaa hän tuijotti
hievahtamatta Jerry Aikenin hymyileviin kasvoihin. Sitten hän äkkiä
kääntyi Bensonin puoleen.

»Herra Benson», sanoi hän, »haluaisin keskustella pari minuuttia
kahdenkesken ystävänne herra Aikenin kanssa».

Hyväntahtoisesti Benson poistui huoneesta, mutta pamautti ovelta
sanasen neuvoksi.

»Tehkää Jerryn kanssa mitä ikinä haluatte, mutta älkää pelatko hänen
kerallaan korttia», varoitti hän virnistäen, »ja siivilöikää hänen
sanojansa, ennenkuin niitä käytätte!»

»Siinä se», virkkoi Aiken hihittäen. »Kalliovuorten länsipuolella
oivalletaan sanoista se, minkä te ja minä näemme lasilevyn lävitse
katsellessamme näyteikkunaa. Ja nyt, antakaa kuulua, herra Scovil. Minä
lähden koht'sillään. Pujahdin tänne vain pikimmältään tervehtimään
vanhaa ystävääni Bensonia.»

»Nuori mies», alkoi Scovil, puolittain kalseasti, puolittain
kaihoisesti. »Minä pidän teistä — ja luulen voivani luottaa teihin. Ja
— minulla on huima ajatus: Se ei olisi johtunut mieleenikään, jollen
olisi puhellut kanssanne.

— Enkä punnitsisi sitä hetkeäkään, jollen olisi epätoivoissani. Mutta
minä olen saapunut Rubicon-joelle. Jos käännyn takaisin, odottaa
minua pitkä, surkea elämä, ja saan kantaa taakkaa hartioillani. Jos
menen joen poikki — no niin, sen pahemmin ei voi käydä. Tämän päivän
iltapuolella tuo ulkona nukkuva tyttö haastoi minut lyömään kortit
pöytään. Ja nyt, Aiken, jos annan teille avoimen valtuuden tehdä
hänelle, mitä tahdotte, niin miten menettelisitte?»

»Ihan niinkuin olen jo selittänyt. Veisin hänet avoimelle paikalle,
pannen hänen selkäänsä kaksivöisen satulan ja hänen hampaisiinsa
espanjalaiset kuolaimet ja — kannustaisin!»

John Scovil katseli kaukaisuuteen ja puri hammasta; hänen huulensa
vääntyivät hurjannäköiseen hymyyn.

»Kävisiköhän se päinsä?» mutisi hän.

»Helposti. Viekää hänet retkelle vuoristoon ja ottakaa minut mukaan.»

»Hän ei ikänä lähtisi.»

»Viekää hänet sitten väkisin!»

»Väkisinkö?» Kävisinkö häneen käsiksi? Lempo vieköön, Aiken!»

»Minä teen sen puolestanne.»

»Mahdotonta!»

»Aiotteko kääntyä takaisin Rubiconilta?»

»Kirottua!»

»Nyt on ratkaisukohta; terästäytykää! Ratkaisukohta: Banquon haamu —»

»Hyvä Luoja, aiotteko ryöstää hänet? Entä sitten minä — miten voisin
minä olla hänen luonaan — minä —»

»Ryöstetään teidät molemmat.»

»Teissä, nuori mies, on jotakin napoleonimaista!»

»Pyh! Napoleon oli vanhanaikainen. Minä näytän teille nykyaikaisen
toisinnon. Kierrän Austerlitzin, Lodin, Friedlandin ja Marengon yhdeksi
ainoaksi pilleriksi ja näytän teille tulta.»

»Minua huimaa se ajatus.»

»Tilaisuus tarjoutuu vain kerran.»

»Mutta jos ilveily tulisi joskus tiedoksi —»

»Jos nyt alatte horjua, olisi typerää panna puuhaa alkuun. Hyvästi,
herra Scovil.»

»Hetkinen! Malttakaahan! Taivaan nimessä, minä taidan sen tehdä.
Voisitteko viedä meidät täältä vuoristoon?»

»Voisin kyllä.»

»Tunnetteko täkäläisiä asukkaita?»

»En ainoatakaan muuta kuin kunnon Bensonin.»

»Mitä? Sitten kai ainakin tunnette seudun?»

»En vähääkään.»

»Mutta mihin hornaan osaisitte sitten meidät opastaa?»

»Onnen maille, herra Scovil. Ja kun toisin teidät takaisin, olisi
muassamme virkeä nainen eikä elävä ruumis. Nyt liikutte seurassanne
nykyaikainen Frankenstein, nukkuva paha henki; minä herätän hänet. Hän
syö nöyrästi kädestänne, ennenkuin tämä pieni tutkimusretki päättyy.»

»Se on mielipuolinen koe — mutta mistä johtunee, että jonkun verran
luotan teihin, Aiken. Viedä hänet vuoristoon sellaisen miehen seurassa,
jota en tunne — ja — mutta herrasmies on herrasmies. Totisesti luotan
teihin, Aiken — ehdottomasti. Lyömmekö kättä päälle?»

»Emme, ennenkuin sovimme ehdoista.»

»Mitä? Ehdoista? Luonnollisesti.»

»Minä en ryhdy tähän puuhaan terveyteni tähden. Katsokaahan tänne. En
vaadi muuta kuin sata dollaria viikossa — ja ylimääräisen palkkion, jos
minua luonnistaa.»

»Sata dollaria viikossa!» ällisteli miljoonamies.

»Te käsititte väärin», vastasi Jerry Aiken ystävällisesti. »Sanoin
satakaksikymmentäviisi.»

»Mutta, armias taivas, herra Aiken, sehän on taitavan liikemiehen
palkkio, kun —»

»Älkää mainitko raha-asioita. Nyt on kysymyksessä naisten käsittely.
Paljoa vaikeampaa. Sataviisikymmentä dollaria viikossa, herra Scovil.
Sillä ehdolla lyön kättä päälle.»

John Scovil oli kuuluisa muustakin kuin hymystään.

»Entä ylimääräinen palkkio?» tiedusti hän jokseenkin tuikeasti.

»Sen», virkkoi Aiken kumartaen, »jätän teidän oman oikeudentuntonne
varaan. Sen ja sairaalalaskut.»

»Kättä päälle!» sanoi John Scovil.

He pudistivat toistensa kättä.




III luku

Helläjalka


Päinvastaisista harhaluuloista huolimatta inhoaa vuoristoerämaan
asukas kaikkea turhanpäiväistä. Hän on tottunut äänettömyyteen ja
pitää vähäpuheisista ihmisistä. Esteratsastuksen harrastajalta unohtuu
puhelemisen tapa, ja hälinä ärsyttää häntä. Juovuksissa ollessansa hän
saattaa heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen, mutta viinan innostamia
yksilöitä lukuunottamatta eivät erämaan vuorelaiset vieroksu mitään
niin pahasti kuin suurisuisia henkilöitä.

Se selittää, minkätähden useita päitä kääntyi hitaasti Jerry Aikeniin
päin ja monet silmät soukkenivat raoiksi, kun hän astui Steve Lawlerin
kapakkaan Comanche Bendissä, viheltäen minkä jaksoi. Juuri sillä tavoin
silmäilee karjan leimaaja paimenen hevoseen, ennenkuin lausuu: »Se
on tyyten kelvoton, pahapäinen, perin mitätön.» Ja sillä tavoin hän
katsoo, ennenkuin sanoo: »Tuo mies puhuu liian paljon.»

Mutta tulija ei välittänyt toisten tuimista katseista sen enempää kuin
panssariasun suojaama mies välittää säilästä. Hän oli Comanche Bendin
vaatimusten mukaan moitteettomasti puettu; hänen yllänsä oli liivit,
mutta ei takkia, päässä pörröreunuksinen sombrero, jalassa kannuksilla
varustetut saappaat ja kuluneet, korkeavyötäisiset työhousut. Mutta
heti kun hän läimäytti kämmenensä tarjoilupöytään, selvisi kaikille,
että hän ei kuulunut tähän seuraan. Huolellisesti tytöksi pukeutunut
mies saattaa pettää jopa naisenkin tarkan silmän ja herkän vaiston;
mutta maailman kaikki säärystimet ja kannukset ja sombrerot ja
sanansutkaukset eivät pysty tekemään helläjalasta karjanleimaajaa.

Esimerkiksi se käsi, jonka hän läimäytti tarjoilupöytään, oli tosin
päivettynyt kahvinruskeaksi, mutta siitä puuttui tärkein piirre,
sillä alituinen käsineiden käyttäminen valkaisee karjanleimaajan
kädenselkämyksen ja tekee sen usein pisamaiseksi, ikäänkuin kiehautetun
näköiseksi. Ja kun lisäksi miehen silmiä eivät reunusta huikaisevan
valkean hietikon tähyilemisestä johtuvat lukemattomat, variksenvarpaita
muistuttavat rypyt ja kun hänen kyntensä eivät ole katkaistut
suorakulmaisesti sormenpäitä vastaan, vaan pyöristyvät huolitelluiksi
suipuiksi — kun sellaisia yksityiskohtia puuttuu, ei koko maailman
naamioimiskyky pysty pettämään laitumienratsastajan silmää. Ja heti
kun tulijan käsi läjähti tarjoilupöytään, pani kapakoitsijan silmä sen
kaiken merkille ja sähkötti yhdellä vilkaisulla tietonsa kapakkasalin
jokaiseen soppeen.

Tarkkaavat silmät soukkenivat yhä kapeammiksi.

Kummallista, että tulokas teki niin epäsuotuisen vaikutuksen. Hänen
kasvonsa eivät totta kyllä olleet kauniit, mutta ne olivat avoimet,
luodut hymyilemään ja vastustamattoman hyvänsävyiset. Hän oli
keskimittainen tai keskikokoista lyhempikin; mutta hänen tukevat
olkapäänsä ja joustavat askeleensa osoittivat, että hänellä oli hyvästi
harjoitetut lihakset.

»Otatteko ryypyn kanssani, pojat?» tiedusti tämä rattoisa muukalainen,
ja tarjoilupöydälle singahti kierivä ja välähtelevä viiden dollarin
kultakolikko. Hän kääntyi katsomaan pitkin pöytäriviä. Hänen silmiinsä
osui monta ilmeetöntä katsetta, jotka tähystivät hänen lävitsensä ja
taaksensa. Hän olisi saattanut olla ihmisenmuotoinen utupatsas.

»Ette juo kanssani», tulkitsi Jerry, hämmästymättä nauraa virnottaen.
»Entä te, ystäväni?»

»Otin juuri äsken tuikun», murahti kapakoitsija ja pyyhki
tarjoilupöytää katse yrmeästi alaspäin suunnattuna.

»Whiskyä», tilasi tulokas yhäti hilpeänä. Kohottaen sitten lasinsa,
hän jatkoi: »Tämäpä on aavistamaton huvi, hyvät herrat; en totisesti
odottanut saavani juoda yksin näin kaukana lännessä. Tässä riittää
moneksi ryypyksi.»

Ja hän kulautti kurkkuunsa ääriään myöten täyden lasin.

Epämääräisiä olettamuksia väikkyi varjojen lailla karjamiesten
silmissä. Tuossa huomautuksessa piili jonkunlainen loukkaus tai
tekoloukkaus, mutta mahdotonta oli saada selkoa, mikä oli vieraan
puheen ponsi, ja mainita, mikä siinä oli piikki. Miehet aprikoivat
vakavina kuin härät.

»Herra ravintoloitsija», virkkoi rakastettava muukalainen tällä välin,
»saanko puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?»

»Minulla on hieman puuhaa», vastasi Steve Lawler synkästi.

»Puuha», sanoi toinen, »on liikanimeni. En kuluta aikaanne paljoa. En
luota pitkiin, ponnettomiin puheisiin. Kolmessakymmenessä sekunnissa,
herra ravintoloitsija, saattaisin myydä teille tuhannen dollarin
arvosta karjaa, hankkia tietooni ensimmäisen vaimonne tyttönimen ja
saada nimenne avonaiseen vekseliin.»

»Hm!» hymähti Steve Lawler, ja keksimättä uutta sopivaa veruketta
hän siirtyi tarjoilupöydän päähän, riittävän matkan päähän muista
asiakkaistaan. Vieras kumartui heti tuttavallisen likelle häntä.

»Tunnuslauseeni on», alkoi hän, »että on etsittävä päämaja ja puhuttava
siellä suoraan. Täällä on Comanche Bendin päämaja, ja asiani on tämä:
minulla on pieni homma käsillä, ja tarvitsen kahta miestä, jotka
osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan, ajatella nopeasti ja pitää
suunsa kiinni. Missä he ovat?»

»Tuolla —» aloitti kapakoitsija, mutta oivalsi sitten puhuneensa liian
äkkiä, laski kiivaasti alas kätensä, jolla hän oli osoittanut ja
punastui.

»Perähuoneessa?» täydensi vieras nyökäten. »Kiitoksia hyvin paljon.»

»Malttakaahan!» varoitti kapakoitsija, ja vaikka hänen äänensä oli
hiljainen, oli siinä hieno, hämärä sävy, joka sai poistumaan kääntyneen
muukalaisen pysähtymään.

»Odottaminen», virkkoi viimemainittu, »on minusta kaikkein vaikeinta.
Te olette työteliäs mies; ja minäkin olen työteliäs. Teillä ei
ole aikaa kuunnella; minulla ei ole aikaa haastella. Tässä lahja
vaimollenne. Hyvästi.»

Kapakoitsija jäi hypistelemään viiden dollarin seteliä ja mulkoilemaan
perähuoneeseen katoavan muukalaisen selkää. Hän liikahti mennäksensä
jälessä, mutta muutti mieltänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa,
huulillansa ilkeämielinen odotushymy, ja kallisti päätänsä ikäänkuin
varroten kuulevansa äänekästä melua. Mutta mitään ei kuulunut. Niinpä
hän palasi miettivänä tarjoilupöydän taakse.

Perähuoneessa kohtasi muukalaisen katsetta seuraava näky:

Pienen pöydän kahden puolen istui kaksi miestä pelaamassa korttia.
Toinen oli vetänyt sombreronsa syvälle silmillensä; hänen edessään oli
valtava kasa kolikkoja ja seteleitä. Toinen oli työntänyt hattunsa
takaraivolle; hänen rahakasansa ei ollut puoleksikaan niin kiintoisa.

Voittajan kasvoilla heloitti kahden päivän ikäinen, tulipunainen
parransänki kuin laskevan auringon rusko; hänen kumppaninsa oli tumma
kuin meksikolainen. Ja näiden kahden välillä välähtelivät vastakohdat
kuten kutojan sukkula, joka sujahtelee tummissa ja harmaissa loimissa.

Molemmat olivat sangen pitkiä, mutta kastanjanruskean herrasmiehen
pergamenttimaisesta ihosta näyttivät luut pyrkivän pullistumaan esille;
ja hänen puhuessansa siirtyi hänen aataminomenansa huomattavasti ylös
ja alas hänen bandannansa alla. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat,
silmät pienet ja syvälle painuneet; hänen kasvonsa muistuttivat
vinttikoiran päätä, ja hänellä oli samanlaiset suipot, puremaan
pyrkivät leukapielet. Hänen toverinsa, vieläkin pitempi mies,
oli hämmästyttävän rintava; hänellä oli häränkurkku ja kasvot
yhtä juhlallisen hurjat kuin hyvännäköisen Buddhan kuvan; hänen
liikkuessansa narisi tuoli jykevien luiden ja vankkojen lihasten
painosta.

He pelasivat hiljaisina, totisina, ovelan, älykkään päättäväisinä,
ikäänkuin henki olisi ollut pelissä. Eikä varmastikaan kukaan olisi
osannut aavistaa, että he olivat kuuluisat erottamattomat — Punainen
Mack ja Kääpiö-Pete — jotka olivat kymmenen vuotta samoilleet
vuoristoerämaassa rinnakkain työssä ja loppumattomissa konnankujeissa.

Muukalaisen astuessa sisälle he käänsivät päätänsä; Punainen Mack
liikahti nopeasti kuin vainukoira, ja Pete kohotti koko mahtavaa
ruhoansa. Tulija jäi hymyillen seisomaan heidän eteensä kädet puuskassa.

»Hyvät herrat», ilmoitti hän, »olen etsinyt teitä viisineljättä
minuuttia» — hän siirsi tuolin esille, istuutui, sysäsi hattunsa kauas
takaraivolleen ja nosti kantapäänsä pöydän reunan varaan — »ja olen
teidät löydettyäni yhtä iloinen kuin vasikka on löydettyään emänsä».

Punainen Mack katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Peteen.
Pete katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Punaiseen Mackiin.
He eivät virkkaneet mitään. Ja heidän äänettömyytensä ukkonen kohahti
vahinkoa ja häiriötä tekemättä siekailemattoman muukalaisen korville.

»Tarvitsen», jatkoi hän, »kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa
vinhasti, ampua tarkkaan ja pitää suunsa kiinni. Toisin sanoen:
tarvitsen teitä, hyvät herrat. Minulla on tehtävä, joka on
suoritettava; te olette työttömiä; johtopäätös on selvä. Ainoa epäselvä
pikku seikka koskee palkkaanne. Näistä kolmesta kohdasta olette
varmaankin selvillä.»

Punainen Mack selvitti kurkkuansa.

»Ystäväiseni», sanoi hän, »olen selvillä seuraavista kolmesta asiasta:
pidän hiljaisuudesta, inhoan lörpöttelyä ja kaihdan liikoja ihmisiä».

Ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat hyvin merkitsevästi Jerryyn.

»Kaikessa siinä», vakuutti hupainen vieras nyökäten, »olen täysin
yhtä mieltä kanssanne. Mikään ei tuskastuta minua niin pahasti kuin
lörpöttelevä ihminen; mikään ei miellytä minua niin paljon kuin
hiljaisuus; ja ennen kaikkea kammoan väentungoksia. Selvästi huomaan,
että me sovimme mainiosti yhteen.»

»Hm», urahti Pete. »Naapuri, meillä on rahaa; meillä ei ole työhalua.
Siinä kaikki.»

»Se on erehdys», väitti toinen. »_Hänellä_ on rahaa; teillä ei kohta
sitä ole moneksi. Eikä tämä ole loppu, vaan sensijaan alku.»

Punainen Mack räpytti nopeasti silmiänsä ja katsahti sitten
ällistyneenä syrjäsilmin kumppaniinsa.

»Ja vaikka teillä kummallakin on vähän rahaa nyt, tyhjentää täksi
illaksi suunnittelemanne pikku hauskuus taskunne.»

»Mistä sitten», kysyi Kääpiö-Pete, »olette kuullut meidän aikovan pitää
hauskaa tänä iltana?»

»Hyvät herrat», vastasi Jerry, «osaisin kertoa teistä paljon lisää
sellaista, mikä kummastuttaisi teitä — käyttääkseni mietoja sanoja. Ja
tuonnempana kenties haastelen siitä hiukan. Tällä hetkellä haluan puhua
asiasta.»

Erämaan vuoristolaisen kärsivällisyys on yhtä sitkeä kuin norsun, ja
niinpä Pete arvosteli hetkisen pöydällä olevia kenkiä ja virkkoi sitten
rauhallisesti: »Mistä asiasta?»

»Sen voin lausua kymmenellä sanalla», selitti tulokas. »Eräässä talossa
tämän kaupungin laidassa asuu kaksi henkilöä — mies ja nainen. Heidän
nimensä ovat John Scovil ja Nancy Scovil, edellisen tytär. Heidän
tunnusmerkillinen piirteensä on — raha. Minulla on kolme tarkoitusta.
Ensinnä ryöstää heidät; toiseksi viedä heidät vuoristoon; kolmanneksi
puristaa Scovil ukko kuivaksi. Tarvitsen — kahta miestä, jotka tuntevat
seudun, pystyvät tiukassa paikassa tappelemaan ja osaavat ratsastaa
vinhasti ja hillitä kieltänsä. Suunnitelma on yksinkertainen; te olette
ne miehet; ja jälellä on vain tempun suorittaminen.»

Punainen Mack raotti huuliansa puhuakseen, mutta Pete kohotti kättänsä,
vaatien häntä pysymään ääneti.

»Entä millä tavoin», tiedusti hän, »jaamme rahat, jotka saatte tältä
Scovililta?»

»Varsin yksinkertaisesti», vastasi vieras. »Huomaan teidän olevan
käytännöllisen miehen, ja juuri käytännöllisten ihmisten kanssa
haluankin olla tekemisissä. Te saatte sen, minkä maksan teille
päiväpalkkaa. Sen, minkä kiristän Scovililta, pistän omaan taskuuni.»

Pete huokaisi syvään.

»No niin», sanoi hän, »hitto minut periköön!»

Punainen Mack oli selväsanaisempi.

»Kumppani», virkkoi hän, »kenties ei partani ole kyllin pitkä
pistääkseen silmäänne, mutta saatte uskoa minuun, etten ole eilispäivän
lapsi. Me teemme työn, te korjaatte hyödyn, niinkö?»

»Te ymmärrätte tarkoitukseni ihan oikein», myönsi vieras hilpeästi. »Te
panette yritykseen voimat, ja minä panen aivot. Saaliin jako on täysin
kohtuullinen.»

»Hm!» äänsi Pete.

»Ja nyt», pakisi toinen edelleen, »koska ymmärrämme toisiamme niin
hyvin, käykäämme käsiksi pieneen palkkakysymykseen. Annan teille —
malttakaahan — neljäkymmentäyhdeksän dollaria viikossa — seitsemän
dollaria päivässä. Toisin sanoen — päivää kohti, seitsemänkymmentä
whiskyä tai sataneljäkymmentä olutta. Ja lisäksi maksan etukäteen.»

Senjälkeen hän otti esille tukun seteleitä. Ensimmäisen kerran tuikahti
ymmärtämyksen välähdys sekä Punaisen Mackin että Peten silmissä.
Edellinen kostutti alati kuivia huuliansa muukalaisen laskiessa kuusi
kahdenkymmenen dollarin seteliä loppumattomilta näyttävistä varoistaan.
Hän sysäsi kummallekin miehelle kolme seteliä.

»Minulla ei ole muassa täsmälleen sopivia rahoja», puhui hän iloisesti,
»ja senvuoksi saatte aluksi kumpikin yksitoista dollaria liikaa».

Punainen Mack laski setelit, taivutti ne kokoon ja työnsi ne
povitaskuunsa.

»Odotas!» ehätti Pete huolestuneena varoittamaan. »Onko tarkoituksesi,
Punainen —»

Hän katkaisi lauseensa kesken, sillä Punaisen toinen silmä sulkeutui
juhlallisesti ja merkitsevästi.

»Mitä vakuuksiin tulee», jatkoi muukalainen, nousten pystyyn, »tiedän
voivani luottaa siihen, että te molemmat teette tehtävänne. Mitä tulee
yksityiskohtiin, käyn teitä tapaamassa huomenaamulla ja selvitän teille
tarkoin, miten on meneteltävä. Ja lopuksi, nimeni on Jerry.»

»Ja minun nimeni», virkkoi Mack, »on Mack. Ja tämä on Pete. Jotkut
nimittävät häntä Kääpiö-Peteksi.»

»On hauska tutustua teihin», vakuutti toinen. »Minut taas opitte
tuntemaan vähitellen.»

Ja hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui huoneesta.




IV luku

Piloja ja soittoa


»Mitä lempoa», jupisi Pete, »hän sillä tarkoitti?»

»Minä en sitä käsitä», vastasi Punainen Mack otsa rypyssä. »Siinä
miehessä ei kaikki tunnu olevan oikein paikallaan.»

»Entä mitä», jatkoi Pete, »sinä sitten ajattelit kietoutuessasi puuhiin
tuollaisen helläjalan kanssa, jolla ei ole paukkua takataskussaan ja
jonka kielen alla iho on kovettunut joutavuuksien lörpöttelemisestä?»

»Odota siihen saakka, kunnes ehdimme omaan onkaloomme!» kehoitti
Punainen Mack. »Sitten selitän sinulle syyn.»

Niinpä he nousivat pystyyn, pistivät rahansa taskuihinsa ja poistuivat
omaan huoneeseensa samaan hotelliin. Pete istuutui ainoaan tuoliin
ja kiersi savukkeen. Punainen Mack istui vuoteen laidalla ja laski
voittonsa hyppysissään.

»Ja nyt», alkoi hän, »jätän asian sinun ratkaistavaksesi; osuuko
ihmisen tielle joka päivä hulluja ikäänkuin satamalla?»

»Ei osu», myönsi Pete.

»Ja saapuuko hulluja taskussaan sellaisia setelitukkoja, jotka
tupehduttaisivat kajootin kidan, joka viikko kolkuttamaan ovellesi ja
pyytämään sinua ottamaan heidän rahansa?»

Kuin talvinen päivänsarastus levisi ymmärtämyksen ilme hitaasti Peten
tummille kasvoille. Hänen suunsa avautui leveään virnistykseen.

»Millä tavoin?»

»Juttu on vanha ja yksinkertainen, Pete, samanlainen kuin jotkut
niistä sävelistä, joita soitat tuolla kirotulla huuliharpullasi. Hän
varmastikin majailee täällä hotellissa. Entäpä jos me ihan luonnollisen
rauhallisesti vartoamme pimeän tuloa, jolloin voimme sijoittua
väijymään helläjalkaa ja ottaa haltuumme hänen pennosensa. Ei ole
mikään ihmetemppu auttaa hänet eroon setelitukustaan.»

Lohdullisten aatosten vallassa Pete imaisi aimo henkisauhut. Kun
kahden voimakkaan miehen mielessä pyörii sama ajatus, käy puhuminen
tarpeettomaksi, ja ystävyspari vaipui nyt peloittavan äänettömäksi.
Iltapäivän aurinko painui yhä syvemmälle länteen. Synkkiä varjoja alkoi
hiipiä huoneeseen, mutta vielä oli pitkälti pimeään.

Savuke toisensa jälkeen haihtui sinisen ruskeiksi tuprahduksiksi, ja
niiden pätkät putoilivat hiljaa lattialle ajan hitaasti vieriessä
edelleen, kunnes Punainen Mack vihdoin nousi ja avasi peitekäärönsä.
Sen keskeltä ilmestyi salaperäinen kokoelma — kuvalukemisto, jonka ikä
oli epämääräinen, vanhoja kangaskaistaleita, käärö silmä- ja toinen
nuppineuloja, kerä erivärisiä nauhoja, kahden- tahi kolmenlaista lankaa
ja hyvin vanha kalenteri. Ei ainoakaan kulkuri eikä edes merimieskään
olisi voinut esittää niin huvittavia kapistuksia. Ja näiden varuksiensa
turvissa oli Punainen Mack valmis muuttamaan kodiksensa aavikon
minkä kohdan tahansa. Ensiksi hän tutki kuvalukemistoa. Hän käänsi
likaantuneita, tahraisia, repaleisia lehtiä toista toisensa jälkeen.
Mutta voi! hän osasi jokaisen kertomuksen ulkoa.

Hän luki: »... Hän horjahti satulassa ja kaatui taaksepäin.»

Punainen Mack sulki silmänsä ja muisteli sitten seuraavia tuttuja
sanoja: »Mutta sankariimme ei osunut Teeku-Aleksin surmaa syytävästä
revolverista lähtenyt kuula. Eipä vainkaan! Hän huojui satulassansa,
mutta siten hän vain koetti saada häntä takaa ajavat roistot uskomaan,
että heidän ensimmäinen laukauksensa oli osunut maaliin, ja taukoamaan
ampumasta. Kaatuessansa hän tarttui toisella kädellään satulannuppiin;
seuraavalla hetkellä hänen uljas ratsunsa kääntyi nurkkauksesta, ja
lainsuojattomilta pääsi vimmainen pettymyksen kiljunta —»

Punainen Mack huoahti. Vielä kerran hän käänteli sivuja toiveikkaasti,
etsien edes yhtä tarinaa, jonka jokainen sana ei olisi lähtemättömästi
syöpynyt hänen muistiinsa.

Hän luki: »Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.»

Ja taas anasti muisti näön tehtävän ja hymisi Punaisen Mackin
väsyneeseen korvaan: »Ei ainoatakaan ääntä koko talossa. Ja sittenkin
siellä kuului ääntä! Säännöllisiä, tahdikkaita, salaperäisen
hillittyjä, nopeita askelia. Ne tulivat sysipimeässä häntä kohti,
lähelle, yhä likemmäksi. Hän tarttui revolveriinsa ja piti sitä
valmiina, hairahtumaton sormi liipaisimella. Ja yhäti askelten kopse,
säännöllinen, hillitty ääni, lähestyi häntä nopeasti. Seuraavalla
hetkellä Reginald äkkiä oivalsi, että hän olikin niin tarkkaavasti
kuunnellut oman sydämensä sykintää. Hän nousi ja —»

Punainen Mack pudotti lukemiston lattialle, niin että sen lehdet
lepattivat, ja haukotteli. Sitten hän otti vuorostaan kalenterin. Se
oli kymmentä vuotta vanhempi kuin lukemisto, mutta Mackista se oli
yhtä ehtymätön huviaarre kuin Aladdinin taikalamppu. Ikään kuin omasta
tahdostansa se avautui, jättäen näkyviin ilmoitusten lomiin siroitellut
pilat. Punainen Mack hihitti rattoisan toiveikkaana.

»Hei, Pete», huudahti hän, »haluatko kuulla tätä?»

Hän luki: »Milloin ovi ei ole ovi? Kun se on raollaan!»

Hän purskahti nauraa kaakottamaan.

Peten synkille kasvoille ilmestyi hiljaisen kärsimisen merkkejä.

»Entä tahdotko kuulla tätä?» jatkoi Punainen Mack innostuneena. »Minkä
tähden kello muistuttaa koiraa? Koska sillä on kieli. Ha, ha, ha, ha,
ha! Osaatko mitään sen vertaista? Olisinpa totisesti mielissäni, jos
olisin samanlainen vitsiniekka kuin se mies, joka on tämän sommitellut.
Totisesti olisin!»

Peten synkkien silmien taakse haudattu tuska leimahti liekkiin.
Äkillisen mielijohteen vallassa hän alkoi penkoa omaa huopakääröään,
otti esille huuliharpun ja vei sen suullensa.

»Ja kuulehan tätä», jatkoi Punainen Mack, joka ei ollut huomannut näitä
valmistuksia. »Minkä tähden kirjoituspöytä muistuttaa ihmistä. Koska
sillä on —»

Mutta huuliharpusta särähti »Koti-ikävän» kaihoiset sävelet. Punaisen
Mackin leuka hervahti alas, ja hänen pienet silmänsä menivät
leveimmilleen, kun onnettomuuden koko laajuus selvisi hänelle. Sitten
hän sulki silmänsä, puri hampaansa yhteen ja kesti.

Sillä sen huuliharpun sisällä ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt
olla. Monen myrskytuulen ajamaa hiekkaa oli tunkeutunut pienen
soittovehkeen tärkeimpiinkin osiin. Ahavat ja paahtava aurinko olivat
vääntäneet ja käyristäneet sitä, eikä sen valmistaja olisi suinkaan
tuntenut sen ääntä. Mutta Pete soitti silmät säihkyen ihastuksesta.
Hänen katseensa oli tähdätty johonkin kaukaiseen, viehättävään
näkyyn, hänen poskensa pullistuivat miltei läpikuultaviksi, ja hänen
kulmakarvansa nousivat ja laskivat hänen ilmoille houkuttelemiensa
sulosointujen mukaan. Ja jos joku läppä olikin sulkeutunut, niin mitäpä
Pete siitä välitti? Luoja oli lahjoittanut hänelle keuhkot, joissa
riitti voimaa jäämäänkin, ja yhden ainoan tukkeutuneen läpän vuoksi hän
puhalsi myrskytuulen kaikkia muita vasten.

Jos joku kieli särähti, lisäsi hän painetta, ja tiukkasi sitä, kunnes
siitä oli lähtenyt kammottava ääni — peloittava ja kuolematon.
Samanlaiselta kuin säkkipillin hälytys uupuneen sotilaan korvissa
ja kuin omnibusvaunun räminä heikkohermoisesta tuskastuneesta
vatsatautisesta — samanlaiselta kuulosti Peten soitto Punaisesta
Mackista.

Sittenkin hän sitä sieti. Hän oli sietänyt sitä kymmenen kuolematonta
vuotta, eivätkä mitkään inkvisitsionin kidutukset olisi jaksaneet
kiristää hänen uskollisilta huuliltansa huomautusta, joka olisi
saattanut loukata Pikku Peten tunteita ja sammumatonta ammatillista
ylpeyttä. Samoin hän sieti sitä nytkin. Joskus joku erittäin
pahasointuinen ääni sai hänet virnistämään, ikäänkuin häntä olisi
pistetty tulikuumalla raudalla. Toisinaan joku vihlovan räikeä
sävel säpsähdytti ja puistatti Punaista Mackia kuin huimaava isku
nyrkkeilijää.

Hänen otsallansa helmeili hiki. Hän alkoi huokua syvään, läähättäen.
Sitten sattui lyhyt levähdysaika, jonka kestäessä Pikku Pete otti
rääkkäysvehkeensä huuliltaan ja kostutti niitä. Punainen Mack käytti
hengähdysaikaa hyväksensä.

«Kumppani!» ehätti hän huudahtamaan.

Pete nosti huuliharpun suulleen ja puhui epäselvästi sen lävitse.

»No?» äänsi hän.

»Se oli parhaita soittamiasi kappaleita, Pete», kehui Punainen Mack
liukkaasti.

Mutta Pete ei sallinut toisen viekoitella itseänsä keskustelemaan.

Tosin hänen huulillansa väikkyi hymy, mutta se johtui pikemminkin
itsetyytyväisyydestä kuin tyydytetystä ylpeydestä.

»Se ei ole lopussa», huomautti hän. »Älä häiritse, Punainen!»

»Eikö se ole lopussa?» uskalsi Punainen Mack kummastella, keikauttaen
päätänsä taaksepäin. »Mutta kuulostaahan siltä, kuin siinä yhäti
toistuisi sama sävel, Pete.»

Pete silmäili ystäväänsä halveksivan suvaitsevasti, kuten ainakin
taiteilija katselee taiteenharrastajaa.

»Siinä on vielä kolme säkeistöä», ja heti alkoi soitto uudelleen.
Levon voimistamana Pete suorastaan voitti itsensäkin; hänen valtava
rintansa ponnisteli, hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi, ja
soittokone ulvoi äänekkäästi kuin urku ja hornamaisen vihlovasti kuten
valituksiansa vinkuva käheä-ääninen kadotuksen henki.

Punainen Mack puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja kumartui takakenoon
kuin hammaslääkärin potilas, kun suriseva neulapora pyrkii repimään
hermoa. Mutta sittenkään hän ei päästänyt valituksen äännähdystäkään.
Prometheuskaan ei ollut tyynimielisempi, kun korppikotka raateli hänen
maksaansa.

Entistäkin rajummin lähtivät huuliharpusta viimeiset sävelet. Ne
kirskuivat huoneessa, ja sitten oli kaikki hiljaista. Mutta yhäti istui
Punainen Mack kädet nyrkissä ja silmät suljettuina, sillä hän oli
vieläkin kuulevinänsä melua, samoin kuin sairaan lapsen valitus kaikuu
kuulijan korvissa kauan lapsen tyynnyttyäkin. Pete laski huuliharpun
suultansa ja tarkasti ystäväänsä jonkun verran huolestuneena.

»Mikä sinua vaivaa, Punainen?» kysyi hän. »Särkeekö hammastasi taaskin?»

»Minä vain suljin silmäni kuunnellakseni soittoa», ehätti Punainen Mack
selittämään. »Tuntuu kuin kuulisin paremmin sillä tavoin.»

Pete nyökkäsi suvaitsevaisena.

»Sinä et ymmärrä sitä kovinkaan paljoa», virkkoi hän, »mutta sinä
kaipaat sitä, Punainen. Sekin on paljon sanottu. Varsin pian teen
sinusta todellisen kriitikon.»

Punainen Mack hätkähti saadessansa tekosyyn keskustelun pitkättämiseen.

»Mikä on kriitikko, Pete?»

Pete kynsi korvallistaan, työntäen sitä tehdessään hattunsa kauas
takaraivolleen.

»Kriitikko», määritteli hän, »on sellainen herrasmies, joka tietää
enemmän kuin tavalliset ihmiset ja joka aina puhuu toisille
tiedoistaan. Useimmiten heillä on pitkä tukka.»

»Oletko koskaan nähnyt sellaista?»

»Olenpa kyllä. Carson Cityssä kerran.»

»Mistä hän puheli?»

»Olin eräänä iltana hilpeänlaisessa vireessä. Olin sekoitellut
konjakkia ja olutta ja silloin tällöin ryypännyt sekaan
katajanmarjaviinaa, kunnes katulyhdyt alkoivat tanssia polkkaa. Silloin
pujahdin muutamaan ravintolaan ja aloin soittaa huuliharppuani.
Piakkoin tuli luokseni eräs miekkonen ja sanoi: Kumppani, tarjoan
teille kymmenet ryypyt, jos herkeätte soittamasta. Katsahdin häneen
aprikoiden, mihin kohtaan häntä iskisin, mutta hän jatkoi: Kaipaan
hieman hiljaisuutta voidakseni ajatella tuota viimeksi soittamaanne
kappaletta. Se oli harvinaisin esitys, mitä milloinkaan olen kuullut.
Kun olin saanut tietää, että hän oli sellainen herrasmies ja todellinen
soitonystävä, en tietenkään voinut tehdä muuta kuin lakata soittamasta
ja tilata ryypyt. Niin, hän oli todellinen musiikkikriitikko, oli kun
olikin.»

Pete huoahti muistellessaan tätä miellyttävää tapahtumaa.

»Hyvin mielelläni kohtaisin hänet», vakuutti Punainen Mack. »Varmaankin
hänellä oli päässään muutakin kuin syöpäläisiä.»

»Mitäs nyt soitan, Punainen?»

Viimemainittu oli syvissä aatoksissa minuutin ajan.

»'Annie Laurien’», virkkoi hän äkkiä.

Pete ravisti päätänsä murheellisesti.

»Soittimessani ei ole siihen tarvittavia korkeita ääniä», valitti hän.
»Enkö ole maininnut sitä jo ennen?»

»En muista», valehteli Mack.

»Niin. Kappaleen toisessa osassa kiipeävät äänet melkein huippuunsa,
mutta sitten alkaa vehje vikuroida kuin mustangi, kun ratsastetaan
poispäin kotoisesta aituuksesta, ja heittelehtii sinne tänne. Entäs
sitten, Mack?»

»Tuntuu siltä kuin olisin halunnut Annie Laurieta enkä mitään muuta»,
vastasi Mack. »Tiedäthän, millaista on olo, kun ihminen kaipaa vain
yhtä ainoata lajia — kuten käristettyä silavaa ja munia?»

»Selvä on, Mack. Jos sinusta tuntuu sellaiselta, en soita enää. Minä
hankin uuden huuliharpun ihan näinä päivinä.»

»Pete», puhkesi Mack puhumaan äkillisen mielenliikutuksen vallassa,
»jos käytät sitä, niin minä ostan sinulle uuden huomenna».

»Enpä tiedä», vältti Kääpiö miettivästi. »Uusissa eivät äänet tunnu
oikein samanlaisilta. En saa niistä samaa tyydytystä. Siinä on
samanlainen ero kuin uudessa ja kauan käytetyssä piipussa. Käsitäthän?»

»Luulen käsittäväni», huokaisi Punainen Mack ja ojensi koneellisesti
kätensä ottaaksensa syrjäytetyn kalenterinsa.

Pete vuorostaan näytti käyvän levottomaksi.

»Kuulehan, Mack», sanoi hän, »pimeä alkaa olla käsissä. Eikö meidän ole
aika työntyä ulkosalle etsimään Jerryä ja hänen setelitukkoansa?»

»Niin on», vahvisti Punainen Mack. »Mutta kuulehan tätä, ennenkuin
lähdemme liikkeelle. Milloin on —»

Mutta Pete siirtyi ovea kohti ikäänkuin ei olisi kuullut kehoitusta ja
esti lukemisen aloittamalla jyrisevän laulun.

»Kääpiön vika on se», pohti Mack synkästi mielessään, »ettei hän
lainkaan tajua huumoria».




V luku

Väijytys


Tuskin oli Comanche Bendin peittänyt täydellinen pimeys, kun Jerry
poistui hotellin kuistilta ja lähti verkkaisesti astelemaan kaupungin
ainoalla kadulla kädet työnnettyinä taskuihin, pitkä, musta sikaari
hampaissa ja hyväenteinen pullistuma ylemmän liivintaskunsa kohdalla.
Heti hänen mentyänsä sujahti saman kuistin kupeelta esille kaksi
varjomaista hahmoa, jotka alkoivat hiipiä hänen jälkeensä. Näitä kolmea
olentoa lukuunottamatta ei koko kadulla kuulunut eikä näkynyt mitään,
sillä äsken oli syöty illallista, ja illallisen jälkeen Comanche Bondin
asukkaat istuivat julkisivun kuisteilla ja polttelivat tupakkaa tai
tarinoivat.

Avoimista ovista ja ikkunoista valui kadulle keltaisia valojuovia,
mutta vastakohtaisuus teki välimatkat sitäkin mustemmiksi. Eräällä
tällaisella tummalla välillä laskeutui käsi Jerryn olalle. Hän pyörähti
ympäri ja huomasi vastassaan kaksi naamioitua miestä ja tuijottavansa
viisiviidettäkaliiberisen revolverin välkkyvään piippuun. Miehet olivat
hyvin kookkaat. Jerryn oli mieletöntä ajatellakaan kamppailua heidän
kanssansa.

»Nosta kätesi pystyyn ja tee se kirotun vilkkaasti!» komensi laihempi
rosvoista.

Jerryn kädet heilahtivat pään yläpuolelle ja tukevamman hätyyttäjän
käsi sujahti hänen pullottavaan liivintaskuunsa.

»Kaikki ihan uusia», virkkoi hän hyväntuulisesti kumppanillensa.
»Jäykkiä ja sileitä. Kuulehan, kuinka ne kahisevat kuin soitto.»

»Hyvä Jumala, hyvät herrat!» tuskaili Jerry.

»Pidä pienempää suuta, sinä koira!» varoitti laiha rosvo. »Puhu
hiljaa; muutoin lähetän sinut pitkälle matkalle antamatta sinulle
paluupilettiä. Eiköhän olisikin sääliväisyyden ja yleisen
hyväntekeväisyyden mukaista joka tapauksessa lopettaa hänen kirottu
elämänsä; vai mitä, kumppani?»

»Hyvät herrat», valitti tutiseva uhri, »te anastatte kaikkeni».

»Se on tullut helposti», pilkkasi Punainen Mack hihittäen, »ja se menee
helposti».

»Kahdenkymmenen vuoden työ —» alkoi poloinen.

»Älä valehtele!» ärähti Pete. »Sinä et näytä niin vanhalta.»

»Hyvät herrat, tämmöisen tapauksen vuoksi joutuvat luottava vaimo ja
kaksi pientä lasta nälkäkuoleman partaalle.»

»Mitä?» murahti Kääpiö.

»Suu poikki!» kivahti Punainen Mack. »Ja nyt kuule; naama ympäri ja
livistä takaisin hotelliin!»

»Ajatelkaa heidän valituksiaan — ajatelkaa heidän laihoja, kalpeita
kasvojaan, kun he istuvat kylmän takan ympärillä ja tähyilevät äitiänsä
kärsivinä, surullisina, valittamatta! Ajatelkaa heidän äänetöntä
vetoomustaan, leivän pyyntöä, kun leipää ei ole! Hyvät herrat,
ajatelkaa sitä ja sallikaa sen kuvan kalvaa mieltänne! Leskiäidin
kirous riittäisi lähettämään enkelin ikuisiksi ajoiksi helvetin tuleen.»

»Leskiäidinkö?» kummasteli Punainen Mack kylmästi.

»Minä en jaksa elää tämäniltaisen ryöstön jälkeen», vakuutti
Jerry rauhallisen murheellisena. »Niin, jos koko elämäni säästöt
säälimättömästi riistetään minulta — se on liikaa! En mitenkään tahdo
nähdä ilotonta aamua.»

»Hm», äänsi Pete. »Kuulehan, kumppani —»

»Tuonnempana», keskeytti sydämetön Mack. »No niin, ystäväiseni, käpälät
alle ja laputa! Jos päästät naamastasi vähääkään älinää ennenkuin
hotelliin ehdittyäsi, niin lähetän lyijypallon tuomaan sinulle hyvän
yön suukkoa. Tiehesi!»

Ähkäisten Jerry kääntyi ja lähti silmittömästi syöksymään takaisin
hotelliin päin. Hetkisen ryöstäjät tarkkailivat häntä. Kaukana kadulla
he näkivät hänen juoksevan hotellin portaille ja kuulivat hänen
huutavan jo pitkän matkan päästä. Heti keräytyi hänen ympärillensä
väkeä, ja viittoilusta päättäen hän näytti kuvaavan ryöstöä. Heti
kajahti kokonainen kuoro kimeitä cowboyluikkauksia; kuistin portaita
alas riensi miehiä, jotka keikahtivat ratsaille ja lähtivät kiitämään
Mackiin ja Peteen päin. Viimemainitut eivät jääneet odottamaan
kostajain saapumista.

Oli perin yksinkertainen temppu pujahtaa syrjään, kiertää vainioiden
kautta ja mennä hotelliin takaovesta. Heidän ennättäessään huoneeseensa
ponnahti alhaalla kadulla viimeinen takaa-ajajista satulaan ja kiiruhti
kiljuen heidän ohitsensa ihmismetsästykseen.

Virnistellen Punainen Mack katseli häntä ikkunasta.

»Minä olen puuhannut jos jotakin, olen ollut kaivosmiehenä,
pumpunkäyttäjänä, jarrumiehenä, kellonsoittajana kilpailuissa, mutta
nämä ovat helpoimmin hankitut rahat, mitä milloinkaan olen saanut
käsiini», huomautti hän. »Mihin piilotamme saaliin siltä varalta, että
huoneemme tarkastetaan?»

»Lempoko sitä tarkastaa?» jyräytti Pete. »Eikö minua tunneta? Ei; tätä
huonetta ei tulla tarkastamaan. Ja kukapa sitäpaitsi olisi niin hullu,
että suorittaisi kaappauksen ja jäisi sitten kaupunkiin? Ja tullipoika
kyllä kertoo, ettemme koko tänä iltana ole käyttäneet hevosiamme. E—ei;
ei ole vähääkään pelkoa, että sellaista epäiltäisiin. Mutta pahasti
minua kiusaa se, mitä se miekkonen puhui vaimostaan ja lapsistaan.»

»Pötyä», tokaisi Punainen Mack hilpeästi. »Sellaista lavertelua
olen kuullut ennenkin. Minä en ole mikään tomppeli, Kääpiö. Sinussa
on se vika, ettet lainkaan tajua huumoria. Sinä et käsitä, mikä on
teeskenneltyä ja mikä pilaa.»

»Mutta todentotta hänen sanansa tuntuivat minusta uskottavilta. Hänen
äänessänsä oli itkun värinä, sen kuulin. Sanon sinulle, että tämä ei
kelpaa!»

»Pyh!» äännähti Punainen Mack. »Hän ei ole ikinä nähnyt vaimoansa!»

»Kyllä hän on», väitti Pete. »Muistelehan, kuinka yksinkertaisesti hän
puhui. Tarkkailehan vain ketä sellaista miestä tahansa, jolla on vaimo
ja lapsia. Hänen tapanansa on meluta ihan järjettömästi — aivan samalla
tavoin kuin Jerry puhelee. Niin, Mack, hänellä on lapsia, on kun onkin.»

»Mitä tekemistä hänellä sitten on täällä, kaukana heistä?» kysyi
Punainen Mack, jota tämä harvinaisen itsepintainen ahdistelu alkoi
horjuttaa.

»Vaikka mies on koira ja halpa haisunäätä», vastasi Kääpiö lempeästi,
»ei hänen vaimonsa ja pienokais-poloistensa silti tarvitsisi kärsiä
helvetillistä puutetta. Kuule, Mack, minä en tahdo olla siitä
vastuussa. Kuvittelehan heitä istumassa kotonaan, pienet, kalpeat
kasvo-parat käännettyinä äitiin päin, jolla ei ole leivänkannikkaakaan
koko talossa. Totisesti —» Hänen äänensä särähti kovasti. »Totisesti»,
pitkitti hän, »saakoon hän minun osuuteni. Minä olen kyllä
kovasisuinen, olen halpamainen, mutta ei koko karjalaitumilla kukaan
voi väittää Peten koskaan pettäneen kumppania, naista tai lasta. Minun
osuuteni joutuu takaisin Jerrylle. En tahdo hänen rahojansa.»

Punainen Mack pyyhkäisi pois silmiinsä äkkiä kihonneen kosteuden.

»Kääpiö», virkkoi hän, kuivaten kyyneleet ja hiljentäen ääntänsä, jotta
toinen ei erottaisi sen värisevän akkamaisesta mielenliikutuksesta,
»sinulla on hyvä sydän, on totisesti. Olen aina sen tiennyt, ja tämäkin
on siitä todistuksena. En minäkään halua olla lastensurmaaja, sen
enempää kuin sinäkään. Sanon sinulle, mitä teemme; jaamme rahat kahtia.
Toiset puolet sujautamme salaa helläjalan huoneeseen. Toinen puoli on
oikeudenmukaisesti meidän, eikö olekin?»

»Tuntuapa kylläkin siltä, että meidän sietäisi saada jotakin
työstämme», myönsi Kääpiö, tuntuvasti lauhtuneena. »Laske rahat,
Punainen!»

Punainen Mack veti taskustansa vihreän, jäykän setelikäärön ja taivutti
sen auki.

»Yksi, kaksi», laski hän, erottaen sormellansa setelit toisistaan.

»Miten on käynyt niille kahdenkymmenen dollarin seteleille, joita oli
tukun pinnassa silloin, kun viimeksi sen näimme?» kummeksi Kääpiö.

»Hän on varmaankin vaihtanut niistä yhden ja pannut pienet rahat
ulommaisiksi», arveli Punainen Mack. »Kolme, neljä», jatkoi hän
laskemista, »viisi, kuusi —»

Hän keskeytti laskemisen, hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmänsä
levisivät vaarallisesti.

»Mikä on hätänä?» tiedusti Kääpiö levottomana.

Kului hetkinen, ennenkuin hänen kumppaninsa kykeni vastaamaan. Vihdoin
Mack kostutti kuivia huuliansa.

»Katso!» käski hän käheästi ja sysäsi setelitukon Peten käsiin. Ja Pete
huomasi katselevansa seitsemännen setelin nurkkaan kuvatun Porfirio
Diazin puolittain hurjia, puolittain säyseitä kasvoja. Hän nousi
pystyyn tuoliltaan.

»Meksikolaista rahaa!» täräytti hän.

Sitten hän lysähti takaisin istumaan ikäänkuin jättiläiskäden painamana.

»Hyvä Jumala!» supatti Punainen Mack äänessänsä melkein uskonnollisen
kunnioituksen sävy. »Hän peijasi meitä, Kääpiö. Helläjalka — nolasi —
meidät!»

Kääpiö pyyhki hitaasti otsaansa nenäliinallaan saamatta vähään aikaan
sanaakaan suustansa.

»Hänen pienet lapsi-poloisensa», alkoi hän sitten, vieläkin puhuen
huumaantuneena.

»Hyi, hemmetti!» keskeytti Punainen Mack.

Ja ihan äänettöminä he sitten istuivat, jäykästi tuijottaen toisiinsa.

»Mack», puhkesi Kääpiö äkkiä puhumaan, »minä ryhdyn siihen puuhaan».

»Kääpiö», vastasi Mack juhlallisesti, »ne sanat lausuit aivan kuin
minun suustani. Totisesti minäkin ryhdyn siihen puuhaan saadakseni
tilaisuuden vielä kerran päästä helläjalkaan käsiksi.»

»Ja kun saamme hänet käsiimme», alkoi Pete hiljaa ja lopetti lauseensa
puristamalla isoilla käsillänsä tyhjyyttä ja vääntämällä sen hitaasti
poikki.




VI luku

Jerryn jutelma


Varhain seuraavana aamuna helläjalka lupauksensa mukaan koputti Peten
ja Mackin ovelle ja astui sisälle heidän kehoituksestaan. Suunnattoman
pitkä sikaari pisti rattoisen vinosti esiin hänen suupielestään,
ja hänen hattunsa huojui putoamaisillansa hänen takaraivollaan.
Ja sikaarin ympärillä kaareili hänen hyväntahtoinen hymynsä
päivänpaisteisena kiehkurana.

»Hyvää huomenta, hyvät herrat!» tervehti hän. »Olette kaiketi kuulleet,
mitä minulle tapahtui?»

»Mitä?» urahti Kääpiö.

»Ettekö olekaan kuulleet?» kummasteli helläjalka, kohottaen
kulmakarvojansa. »Niinpä niin, se onkin kokonainen tarina. Mutta
lyhyesti sanoen, kaksi heittiötä kävi kimppuuni kadulla, vajaan sadan
metrin päässä tämän hotellin ovelta — ja se sattui eilenillalla.»

»Hm!» äänsi Pete.

Ja Punainen Mack lisäsi kuivahkosti: »Toivottavasti he eivät hyötyneet
paljoa.»

»Eivät senttiäkään», kehaisi helläjalka iloisesti.

Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa juron kaunopuheisesti.

»Mutta», jatkoi helläjalka, »vähällä he olivat saada oikean
apajan. Kaksituhatta viisisataa dollaria — tämän tukun» — ja hän
taputti liivintaskuansa, joka oli vielä tavallistakin pulleampi —
»kaksikymmentä sadan dollarin seteliä ja kymmenen viisikymppistä. No,
eihän se kylläkään niin kovin paljon ole, mutta olisin saattanut joutua
vähäksi ajaksi pulaan, jos he olisivat siepanneet sen.»

»Hm», äänsi Pete taaskin ja loi samassa vimmaisen katseen Punaiseen
Mackiin, mutta viimemainittu ravisti päätänsä ja rypisti otsaansa
varoittavasti.

»Miten selviydyitte heidän kynsistään?» tiedusti Punainen Mack
äänekkäästi, toivoen siten kääntävänsä Jerryn huomion pois Peten synkän
vihaisista kasvoista.

»Olalleni laskeutui käsi», alkoi helläjalka sujuvasti, mikä osoitti
hänen kertoneen tarinansa jo useita kertoja, »ja kun käännyin, oli
vastassani neljä revolverinpiippua».

»No, minut saa —» aloitti Pete jyrisevällä äänellä.

»Ne lurjukset», sekaantui Punainen Mack puheeseen, luoden toistamiseen
varoittavan katseen Peteen. »Neljä revolveria, niinkö?»

»Niin, sir, revolveri joka kädessä. Ihan varmasti he tunsivat
minut. Missään tapauksessa he eivät jättäneet minulle minkäänlaista
mahdollisuutta.»

»Hm», mutisi Pete ja liikahti niin, että hänen tuolinsa narautti kimeän
vastalauseen.

»Tajusin, etten sillä hetkellä mahtanut mitään, vaan että minun oli
nostettava käteni ylös. Sen vuoksi kohotin ne vastahakoisesti hiukkasen
olkapäitteni yläpuolelle.»

»Hm», äänsi Pete.

»Jatkakaa», hoputti Punainen Mack. »Se on jännittävää.»

»Heti kun olin sen tehnyt», pitkitti kertoja, »työnsi toinen heistä
kätensä liivintaskuuni ja veti esille setelitukon».

»Pyysittekö niitä takaisin?» pisti Pete väliin.

»Pyysinkö niitä takaisin?» kertasi helläjalka hihittäen. »Totisesti en.
Pidin koko ajan heitä silmällä ja olin valmis —»

»Ettekö ollut hieman säikähtynyt?» kysyi Punainen Mack lempeästi.

»Minäkö?» tokaisi helläjalka. Ja hän nauroi ääneensä niin mielettömälle
otaksumalle. »En ollenkaan; olin yhtä rauhallinen kuin nytkin.
Oivalsin, että heti rahat anastettuansa roistot —»

»Mihin mies pani revolverinsa ottaessansa rahat taskustanne?» keskeytti
Pete kylmästi.

»Toisen hän työnsi kasvojani vasten ja piti toista hampaissansa»,
vastasi Jerry tyynesti. »Ja siten hänelle kuitenkin jäi toinen käsi
vapaaksi.»

»Hm!» murahti Pete.

»Mutta heidän saatuansa rahat panin visusti merkille, että heidän
valppautensa oli osittain laimentunut. Toisen huulilla väikkyi
voitonriemuisen hymyn häive.»

»Näittekö sen pimeässä?» kysyi Mack kuivasti.

»Ja niin pian kuin näin sen», jatkoi Jerry, »potkaisin vikkelästi
revolverin ensimmäisen miehen kädestä».

»Hm», äänsi Kääpiö. »Mitä hän teki toisella revolverilla?»

»Pudotti sen, kun ällistyi hyökkäyksestäni», vastasi Jerry liukkaasti.
»Ja samassa minä pyörähdin kuin myrskytuuli toisen miehen kimppuun ja
paiskasin hänet maahan.»

»Hyvä Jumala!» ähkyi Kääpiö.

»Mitä?» kysyi helläjalka terävästi.

»Olette totisesti rohkea», sanoi Pete.

»Ja niinpä te toitte heidät muassanne pidätettäviksi?» virkkoi Punainen
Mack.

»Miksipä olisin vaivautunut vangitsemaan niitä retkaleita?» tokaisi
helläjalka huolettomasti. »Ei; otin rahat toisen miehen kädestä ja
potkin heidät molemmat pystyyn —»

»Eivätkä he ampuneet teitä?» ihmetteli Pete.

»He olivat luonnollisesti pudottaneet revolverinsa», huomautti Jerry,
»kun iskin heidät maahan».

»Sitten te tietysti», lausui Punainen Mack, »otitte revolverit
jonkunlaiseksi muistoksi?»

»Luuletteko te, että olisin ryöstänyt niiltä surkeilta lurjuksilta
toimeentulonsa välineet?» torjui helläjalka kerkeästi. »Ei; kun he
pötkivät tiehensä, viskasin revolverit heidän jälkeensä.»

»Ja he ottivat ne maasta?»

»Sitä en nähnyt. Olin pakahtumaisillani nauruun enkä senvuoksi pannut
merkille kaikkia yksityiskohtia.»

»Oh!» ähkäsi Pete ja liikahti taaskin tuolillansa. »Toivoisinpa olleeni
siellä näkemässä heidän juoksuaan.»

»Ei se ollut kerrassaan mitään», jatkoi Jerry keveästi. »Minä unohdan
sen huomiseen mennessä. Ei kerrassaan mitään. En kiinnittäisi huomiota
kymmeneenkään semmoiseen.»

»Hm!» hymähti Pete.

»Minkänäköisiä miekkosia he olivat?» kysyi Punainen Mack hiljaa.

»Rotevia miehiä. Niin, suunnilleen teidän kokoisianne, sanoisin.»

Jättiläisveikot suoristautuivat hiukan ja katsahtivat Jerryyn
tutkivasti, mutta hänen hymynsä ei järkkynyt, ja hänen silmänsä
pysyivät yhtä kirkkaan huolettomina kuin konsanaan.

»Ja nyt puhukaamme tämän illan suunnitelmista», ehdotti Jerry.

»Hyvä!» ehättivät toiset suostumaan yhteen ääneen. »Mitä tehdään?»

»Kohtaamme toisemme kaupungin ulkolaidassa heti pimeän tultua.
Te ratsastatte kohtauspaikalle kumpikin erikseen, jotta ei herää
epäluuloja. Sitten ratsastamme sille talolle, jossa John Scovil
tyttärineen asuu. Sinne päästyämme laskeudumme satulasta, ja minä pidän
hevosia —»

»Hm!» urahti Pete.

»Kun taas te kaksi pujahdatte hiljaa sisälle.»

»Entä jos talo onkin täynnä väkeä, mitä sitten?»

»Ammutte kaikki maahan tietenkin», vastasi helläjalka sulavasti.
»Kun olette tyhjentäneet revolverinne, olen minä takananne valmiina
antamassa teille toiset.»

»Hm!» äänsi Pete.

»Mutta», jatkoi Jerry, »talossa ei teidän mennessänne sinne ole ketään
muita kuin ne, joita etsitte. Kaikki muut ovat tänään lähteneet ratsain
käymään putouksilla.»

»Se tekee asian yksinkertaiseksi.»

»Jos meidän on mieli viedä tyttö mukaamme, on hänen välttämättä oltava
miehenpuvussa», selitti Jerry. »Olen ostanut vähäisen vaatteuksen
hänelle. Te, Punainen, otatte sen ja pakotatte hänet pukeutumaan
siihen.»

Punaisen Mackin kasvot lehahtivat tulipunaisiksi.

»Onko minun vartioitava häntä ja katseltava hänen riisuutumistaan?»
sanoi hän käheästi.

»Luonnollisesti.»

»Minunko? Minun?» hoki Punainen Mack epäillen.

»Tietysti. Miksikä ei?»

Punainen Mack täräytti nyrkkinsä pöytään.

»Lempo minut vieköön, jos sen teen!» tiuskaisi hän äkäisesti. »Minä
en ole senlaatuinen, sillä hyvä. Ei, sir; juttu loppuu juuri siihen.»
Hänen poskensa kävivät melkein purppuraisiksi. »Hitto minut periköön,
jos katselen naisen riisuutumista!»

»No, olkoon menneeksi», huoahti helläjalka. »Ei riidellä
pikkuseikoista. Minä huolehdin hänestä itse.»

»Vielä yksi asia, tuttuseni», pisti Pete väliin katse kylmänä kuin
välkkyvä jää ja ääni vaarallisen hiljaisena hänen laajasta kurkustansa
lähteneeksi. »Jos se tyttö on säädyllinen, on häntä kohdeltava
säädyllisesti. Pitäkää se mielessänne!»

»Soso!» Ja helläjalka syrjäytti varoituksen, heilauttaen kättänsä.
»Häntä kohdellaan niinkuin hän ansaitsee. Ja sanon teille nyt, minä
osaan käsitellä naisia.»

Pete avasi suunsa puhuakseen, mutta Punaisen Mackin kasvonvääristys sai
hänet pysymään vaiti.

»Minä siis hoidan tytön», jatkoi Jerry, »ja te kaksi otatte osallenne
vanhuksen. Jos hän nostaa tappelun — pidelkää häntä hellävaroen. Hän on
kukkaromme, kuten tiedätte, ja häntä on käsiteltävä hyvin.»

»Jättäkää hänet minun hoiviini!» kehoitti Mack. »Minä kyllä huolehdin
hänestä.»

»Selvä on, pojat. Pitäkää mielenne rohkeana! Luottakaa minuun! Jos
joudumme ahtaalle, niin minä selvitän teidät pulasta. Älkää pelätkö!
Kun tulee ratkaiseva kohta, pitäkää vain silmällä minua! Näkemiin!»

Hänen hyvästeltyänsä kumppanukset jäivät töllistelemään mykkinä,
mutta oven sulkeuduttua hänen jälkeensä sai Punainen Mack puhekykynsä
takaisin.

»Kaikista kurjimmista, matelevaisimmista, halpamaisimmista,
saastaisimmista, käärmemäisimmistä, kelvottomimmista, lörppäsuisimmista
kirotuista hupsuista», alkoi Punainen, »hän on —»

»Kehnoin, kelvottomin, kielevin —» aloitti vuorostaan Pete.

»Ole hiljaa, Pete. Minä puhun. Sisuni kuohuu. Pete, kun pääsen suoraksi
tästä suulaasta, pelkurimaisesta, paksupäisestä, pehmeäkätisestä,
lujakielisestä valehtelijasta ja konnasta —»

»Minä katkaisen hänet kahtia ja viskaan kappaleet menemään», pääsi
Peteltä.

»Salli minun puhua, Pete!» pyysi Punainen Mack.

»Älä estä minua!» komensi Pete. »Sisässäni on paine niin suuri,
että höyrykattila siitä halkeaisi. Ja kuvitella, että istuin tässä,
virnistellen säikähtyneen lapsen lailla, sillä aikaa kun tuo
housujalkainen koulumatami laverteli —»

»Hän ei ole akka; hän on pahempi kuin akka. Ja kuulitko, mitä hän sanoi
siitä tyttö-parasta? Hän tuntee naiset tyystin — horna vieköön hänen
sydämensä! Mutta kyllä minä hänelle opetan; että miehissä on hiivatin
paljon sellaista, mitä hän ei tiedä!»

Ja Punainen Mack nousi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.

»Meistä selviytyminen ei ollut hänestä mitään», virkkoi Pete synkästi.
»Niin, siitä tuskin kannatti kertoa. Hän unohtaa sen huomiseen
mennessä. Hitto hänet periköön! Kunpa saisin hänet edes minuutin ajaksi
syleilyyni —»

Hän ojensi valtavat käsivartensa ja pusersi tyhjää ilmaa rintaansa
vasten.

»Mutta sittenkin», sanoi Punainen Mack, keskeyttäen vinhan edestakaisen
vaelluksensa huoneessa, »hänessä on jotakin, josta en ihan tarkoin
pääse selville.»

»Mitä tarkoitat?»

Punainen Mack katsoi kaukaisuuteen.

»En tiedä», vastasi hän. »Mutta minulla oli jonkunlainen omituinen
tunne, että hän kenties kiusoitteli meitä. En oikein tiedä, mitä
tarkoitan, Pete, äläkä senvuoksi sitä kysy.»




VII luku

Toiminnan hetki


Illallinen, jonka John Scovilin taitavat kädet — talon kaikkien
palvelijain ollessa ulkosalla — olivat valmistaneet ja tarjoilleet,
oli nopeasti kadonnut hänen ja Nancyn ripeästi sitä ahdistaessa.
Sillä tässä ainoassa suhteessa viimemainittu oli oikea isänsä tytär.
Hänestä haihtui velttous tyyten, kun hän näki edessänsä hyvin kuormatun
lautasen, ja veitsen ja haarukan kosketus teki Nancyyn samanlaisen
vaikutuksen kuin stradivariuksen kosketus viulutaituriin.

Tänä iltana hän oli runsaassa määrin osoittanut arvonantoa isänsä
valmistamalle ja tarjoamalle aterialle. Isä tiesi vanhasta
kokemuksesta, että Nancyn läsnäolo keittiössä olisi hyödytöntäkin
pahempi, mutta kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, lämmitti hänen
sydäntänsä väkisinkin isällinen, värähdyttävä ylpeys, kun hän
tarkkaili, kuinka huomattavia ruokamääriä tytär nautti.

Nancy oli hyvin viehättävä ja söi teennäisen veltosti, kuten hiirellä
leikkivä kissa — hän näytti uneliaasti paheksuvan kaikkea, mitä hänen
eteensä ilmestyi — mutta sittenkin annokset katosivat. Joskin hänen
saavutuksensa riemastuttivat isää, herätti hänen esiintymistapansa John
Scovilissa halun kiertää hänen niskansa nurin.

Geometrisessa sarjassa katosi lampaankyljyksiä tytön elehtiessä
välinpitämättömästi. Hajamielisesti hymyillen hän söi särvinannoksen
pilkottuja ja käristettyjä perunoita ja kaatoi ääriä myöten täytetyn
lasin maitoa onttoihin sisuksiinsa.

Huolimattomasti hän manasi kukkuraisen vadin säilykeherneitä ja
useita mureiksi paistettuja forelleja pois tämän maailman näkyvistä.
Hänen isänsä tarkkaili ja yritti itsekin vuorostaan. Salaapäin
hellitettyään vyötänsä hän kävi uudelleen käsiksi ruokiin. Mutta kun
hän oli saavuttanut syömäkykynsä äärimmäisen rajan, jatkoi Nancy yhä
rauhallisesti tuhoamistyötänsä.

»Nan!» huudahti isä ihastuneena, kun tämä puuha vihdoinkin päättyi.
»Sinä osoitat totisesti kunniaa keittotaidolleni.»

»Niin», mutisi Nan Scovil, »tämä ohut ilma saa minut kaipaamaan
paljoutta ja olemaan arvostelematta laatua.»

»Mitä?» murahti John Scovil ja räpäytti silmiänsä. Mutta uteliaisuus
vei voiton, ja hän kysyi: »Mihin sinä sen panet, Nan? Minne se menee?»

Ja hämmästellen hän tähysti tyttärensä pyöristynyttä, mutta eittämättä
hentoa vartaloa.

»Tämä ankara, toimellinen elämä», vastasi tyttö haukotellen, »synnyttää
ihmisessä ravinnon tarpeen.»

»Tämä ankara, toimellinen — Hyvä Luoja, Nan —» Scovil nousi äkkiä
pystyyn. »No niin, korjataan nyt ruoat pois.»

Hänen tyttärensä kohotti verkkaisesti kulmakarvojansa.

»Minä sanoin: pestään nyt astiat, Nan.»

»Voi, rakas isä», jupisi tyttö, »kuinka perin järjetön olet».

Scovil tuijotti tyttäreensä äänettömänä.

»Onko tarkoituksesi sanoa», virkkoi hän hitaasti, »ettet tahtoisi edes
korjata ruoka-astioita pöydästä — vaan jättäisit koko tämän sotkun
odottamaan keittiöpalvelijaa?»

»No niin, hänellä on ollut lomaa tänään. Ja väitäthän itsekin, isä,
että kaikesta hyvästä on maailmassa maksettava.»

Hänen isänsä tähysti avaruuteen.

»Kuinka kauan?» jupisi hän hiljaa. »Kuinka kauan?»

»Sitäpaitsi», lisäsi Nancy Scovil, »tiedät minun aina nukahtavan
päivällisen jälkeen».

Ja hän nousi pystyyn ja asteli verkalleen makuuhuoneeseensa, johon
päästiin karjatalon ruokasalista.

»Nancy!»

Tyttö kääntyi ja tukahdutti haukotuksen.

»Mikä taivaan nimessä sinut perisi, jos minä kuolisin enkä jättäisi
sinulle rahaa, jolla tulisit toimeen?»

»Minä en milloinkaan kiusaa itseäni mahdottomilla ajatuksilla», vastasi
toinen.

»Minä uskon, vilpittömästi uskon, että istuisit paikallasi ja kuolisit
nälkään.»

»Oh, en. Minä kutsuisin Bobbya.»

»Sinä menisit naimisiin sen mahdottoman nuoren tolvanan kanssa?»

»Hän ei ole niin tuskastuttava, kun ei kuuntele hänen lepertelyjänsä»,
puolusti Nan. »Sitäpaitsi hänellä on mukava koti.»

»Sinä myisit itsesi?» mutisi Scovil käheästi.

»Olisin järkevä isä; siinä kaikki.»

Ja hän poistui huoneensa ovesta.

Hänen isänsä seisoi pitkän tovin äänettömänä, tukehtumaisillaan. Hän
liikahti kiihkeästi seurataksensa tytärtään, mutta seisahtui paikalleen
ikäänkuin peläten menettävänsä malttinsa. Vihdoin hän astui ovelle ja
kiskaisi sen selälleen.

Mutta kiukkuiset sanat kuivuivat hänen huulilleen. Nancy lepäsi
vuoteellansa. Hänen silmänsä olivat jo ummessa, ja hänen huulillansa
väikkyi hymy kuten aina hänen nukkuessansa. John Scovil löi
rystösillään lujasti otsaansa ja kääntyi hitaasti takaisin ruokasaliin.

»Naapuri», lausui järeä ääni vastaiselta ovelta, »kädet ylös — sassiin!»

John Scovil pyörähti ympäri ja näki vastassansa häntä kohti tähdätyn
revolverin, jota piteli tummaverinen jättiläinen. Tämän miehen takaa
työntyi huoneeseen toinen pelokki, jolla oli tulipunainen tukka ja
jonka laihat kasvot leveä virnistys jakoi kahdeksi epämiellyttäväksi
puoliskoksi. Ja hänen takanansa astui näkyviin vielä kolmaskin,
molempia muita pienempi — valppaan näköinen, myhäilevä veitikka.

»Hänellä ei ole revolveria, Kääpiö», huomautti punatukkainen. »Ei
kannata tarkastaa häntä.»

»Sinulla on oma tekniikkasi, ja minulla on omani», virkkoi Kääpiö
kylmästi. »Kädet ylös, ystäväiseni; muutoin ammun sydämenne säpäleiksi.»

John Scovil nosti kätensä hitaasti pystyyn.

»Jos vaaditte rahaa, miehet», sanoi hän täysin tyynenä, »löydätte
sievoisen määrän tuolla naulassa riippuvan takin taskussa olevasta
lompakosta. Ottakaa itse! Ei mitään pahastumista.»

»Suu kiinni!» ärjäisi Pete. »Te puhutte, kun teiltä kysytään jotakin.»

Nopeasti hän sitten taputti uhrinsa lanteita.

»Selvä on», myönsi hän. »Laskekaa kätenne jälleen alas — mutta älkää
yrittäkö tehdä niillä mitään kujeita! Minä pidän teitä silmällä,
ystäväiseni.»

»Tyynesti, Kääpiö, tyynesti», tyynnytteli punatukka.

»Ole vaiti, Mack!» ärähti Pete. Tämä homma on hoidettava oikean kaavan
mukaan tai jätettävä tyyten silleen.»

»Entä tyttö?» esitti seurueen kolmas jäsen.

»Se on teidän oma asianne, Jerry.»

»Hän kaiketi on tuossa toisessa huoneessa», huomautti Jerry.

John Scovil hypähti tyttärensä huoneen oven eteen ja sulki tien
Jerryltä, joka lähestyi iso mytty kainalossaan. Peten käsi puristi
revolveria tiukemmin.

»Miehet, mitä tahdotte tyttärestäni?» tiedusti Scovil käheästi.

»Pois tieltä!» komensi Jerry kylmästi. »Muutoin käsken miesteni sitoa
teidät ja viedä teidät pois kuten ison sianlihakimpaleen.»

»Minä en hievahda paikaltani», vastasi John Scovil varmasti, »ennenkuin
tiedän, että tyttäreni —»

»Lähtee pitkälle ratsastusretkelle, ja te lähdette hänen kanssansa.
Siirtykää tieltä. Kääpiö, paiskatkaa tämä lihava syöttiläs nurkkaan ja
istukaa hänen päällänsä!»

Pete totteli julman perinpohjaisesti. John Scovil oli iso mies ja
väkevä, vaikka olikin jo keski-ikäinen, mutta hän rimpuili Peten
käsissä yhtä turhaan kuin lapsi rimpuilee äitinsä otteessa. Pete
tarttui hänen toiseen käteensä ja toiseen jalkaansa, nosti hänet ilmaan
ja sinkautti hänet huoneen soppeen. Itse seurasi Pete mukana, ja
sitten tämä voimamies piti uhriansa tiukasti lattialla istumalla hänen
päällänsä.

»Lempo!» karjui uhri-poloinen turhaan ponnistellessaan. »Tämä menee
liian pitkälle — kuuletteko?»

Ja hän osoitti Jerry Aikenia niin uhmaavasti kuin hänen asemansa
suinkin antoi myöten.

»Mitä tarkoitatte — menee liian pitkälle?» pilkkasi Jerry Aiken. »Minä
johdan tätä leikkiä, ja te noudatatte määräyksiäni.» Hän kääntyi Peten
puoleen. »Jos hän vielä kerran avaa suunsa, niin pankaa sen lihavan
hupakon suuhun kapula!» käski hän rauhallisesti. »Ja nyt minä menen
käsittelemään hänen tytärtänsä.»

»Jos te —» alkoi Scovil mylviä, mutta hänen sanansa muuttuivat
epäselväksi, tukahdutetuksi korinaksi, sillä Kääpiö laski leveän,
ruskettuneen kätensä miljoonamiehen kurkulle ja nojasi siihen — hyvin
hiljaa.

Vilkaistuansa vielä kerran virnistellen heihin päin Jerry avasi Nancyn
huoneen oven.

Hän teki sen varovasti. Tyttö oli varmastikin jo pelästynyt ulommasta
huoneesta kuuluvaa temmellystä ja joko piiloutunut tai aseistautunut
ja saattoi itsepuolustuksekseen toimia äkkipikaisesti. Hitaasti, hyvin
hitaasti hän työnsi ovea auki, senttimetrin kerrallaan, kunnes kuuli
hiljaista, heikkoa, pehmeätä ääntä, joka ei ollut kuisketta kuuluvampi,
mutta jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Nainen nukkui ja kuorsasi
nukkuessaan.

Jerry sysäsi oven selälleen, astui sisälle ja sulki oven jälkeensä.




VIII luku

Nukkuja herää


Niin, tyttö nukkui, toinen käsivarsi pään alla, ja hymyili unissaan.
Nurkassa paloi lamppu sydän hyvin alhaalle kierrettynä, mutta se loi
sittenkin siksi paljon valoa, että Jerry erotti selvästi tytön ja
hänen kauniin muotonsa suloisen kaarevat viivat. Jerryn silmiin ei
kuitenkaan tullut vähäisintäkään ihailun välkettä. Nauraa hohottaen hän
pudisti nukkujaa olkapäästä — se ei suinkaan ollut kevyt kosketus, vaan
sellainen, jollaisella työnjohtaja kiireellisenä heinäaikana herättää
uupunutta työväkeään kello neljä aamulla. Hymy kaikkosi tytön huulilta,
mutta hänen silmänsä eivät avautuneet.

»Nouskaa ylös!» huusi rosvo, tarttui tytön käteen ja kiskoi hänet
istumaan vuoteeseen.

Nancy tuijotti mieheen hartaan haukotuksen siristäessä hänen silmiänsä.
Hajamielisesti hän hieroi rannettansa, jota toinen oli kouristanut.
Äkkiä hänen kasvoillensa välähti kummastuksen ilme.

»Kuka te olette?» kysyi hän, vetäen peitettä tiukemmin olkapäittensä
ympärille.

»Olen mies, joka vie teidät ja isänne ratsastusretkelle.»

»Vai niin?» mutisi tyttö, taaskin heti haukotellen. »Niinkö? Sanokaa
isälle, että minä en ole innostunut ratsastukseen.»

Hän laskeutui jälleen pitkäksensä pieluksille.

»Mutta minä olen», virkkoi Jerry Aiken. »Te ette lähdekään ratsastamaan
sen tähden, että haluatte, vaan sen tähden, että teidän täytyy; ja
samoin on asianlaita isäänne nähden.»

»Te — ihmisrosvo!» kiljaisi Nancy hiljaa.

»Kuten te vain haluatte nimittää. Teillä on viisi minuuttia. Tässä on
vaatteita. Ne ovat teidän käytettäviksenne. Hypätkää pukeutumaan ja
liikkukaakin aika vikkelästi. Minulla ei ole aikaa tuhlattavaksi teidän
vuoksenne. Viisi minuuttia; muutoin teidät viedään siinä asussa kuin
olette.»

»Viedään — minne?» Tyttö nousi uudelleen istumaan vuoteessaan, nojasi
leukaansa kämmeneensä ja silmäili toista unisen kysyvästi.

»Minne haluamme», vastasi Jerry otsa rypyssä. »Minä käännyn teihin
selin siksi aikaa, kun pukeudutte. Jolleivät vaatteet viiden minuutin
kuluttua ole yllänne, kietaisen öljyvaipan ympärillenne ja vien teidät
siinä asussa!»

Sen sanottuansa hän kääntyi toisaalle ja otti kellonsa esiin.

Ei vastalauseita, ei parkumista, ei naisellisia kyyneleitä eikä
voivotuksia. Hiljaisuus ihan pani Jerryn korvat soimaan. Pian hän
kuuli takaansa vaatteiden kahinaa, joka ilmaisi hänelle tytön alkavan
pukeutua.

Sitten hiljainen huudahdus. »Miehen vaatteet!» Ja hetkisen kuluttua:
»Rose luovuttaisi hampaansa saadaksensa olla näissä housuissa.»

»Viisiminuuttisenne on melkein lopussa. Onko teillä mitään yllänne?»

»Housut ja paita. Miksi niin?»

Jerry kääntyi. Nuorapunoksisten ratsastushousujen lahkeet olivat
vielä pauloittamatta ja sinisen flanellipaidan kaulus oli auki. Sen
yläpuolella olivat punehtuneet kasvot ja kirkkaat silmät tuuhean,
tumman, sekavan tukan reunustamina.

»Kuulkaahan!» kivahti Jerry Aiken. »Nyt ei olla lähdössä naamiaisiin.
Joutukaa! Kiskokaa loppuvaatteet yllenne!»

Mutta Nancy tarkasti sivustapäin itseänsä peilistä.

»Mistä saitte mittani?» kysyi hän. »Nämä sopivat erinomaisesti.»

»Hyvä!»

Jerry tarttui hänen olkapäihinsä ja sysäsi hänet istumaan tuolille.
Puristaen toisella kädellä tytön nilkkaa hän toisella sieppasi toisen
tuomansa saappaan ja veti sen jalkaan. Tehtyänsä saman tempun toiselle
saappaalle hän otti sombreron ja painalsi sen paikallensa tytön päähän.

»Aika on lopussa!» tiuski Jerry. »Mars matkaan!»

Ja hän kiskaisi tytön pystyyn.

»Mutta», pani tyttö vastaan, »tarkoituksenne ei toki ole viedä minua
ilman ainoatakaan matka-arkkua? Ilman minkäänlaisia välttämättömiä
tarpeita?»

Nancy oli siihen saakka suhtautunut kaikkeen niin rauhallisesti, että
Jerryn sydän heltyi. Hän päästi irti ranteen, josta hän oli raahannut
tyttöä ovelle.

»Mitä tarvitsette? Kaksi minuuttia sulloaksenne yhden repun — tuon
tuolla. Missä ovat kapistuksenne?»

»Tuon lipaston laatikossa.»

»Minä pengon ne.»

Hän juoksi lipastolle ja veti laatikot lattialle.

»Kiertäkää lampun sydän ylemmäksi!»

Nancy totteli, ja mies kaasi maahan ensimmäisen laatikon sisällön.

»Ei, ei!» kirkaisi Nancy. »Minä tarvitsen jok’ikistä kappaletta siitä
laatikosta!»

»Pötyä!» ärähti Jerry. »Silkkihepeniä! Mitä niillä tekee vuoristossa?»
Hän viskasi täyden sylyksen tavattoman kalliita liinavaatteita ikkunan
ääreen. »Entä tämä lipas? Hyväinen aika, nämähän eivät ole vaatteita —
ne ovat hienoja höyheniä. Mitä teidän on noista otettava?»

»No niin», huoahti tyttö. »Jollen saa ottaa muuta kuin
välttämättömimmät esineet, niin sallikaa minun ne valita.»

Jerry tarkkaili häntä huvitettuna, ja nyt hän liikkuikin aika
toimeliaasti. Hänelle osoitettuun pieneen reppuun hän siirsi lipaston
kannelta yksitellen vähäisiä pulloja, joissa oli omituisesti
koristellut tulpat, pikku rasioita, pieniä metalli- ja lasitölkkejä,
joiden sisältöjen väri vaihteli ruusuisesta ja sinisestä puhtaan
valkoiseen. Ja alempana olevista lippaista hän otti esille
pukukappaleita — kalvomaisen ohuita, läpikuultavia, röyhelöillä tai
pitseillä reunustettuja.

»Aika on lopussa!» murahti hänen ryöstäjänsä.

Nancy sulki laukun ja lukitsi sen. Nähtyänsä sitten taaskin itsensä
peilistä hän sijoitti sombreron toisella tavoin kallelleen ja hypisteli
sen leveätä lieriä jollakin salaperäisellä tavalla.

»Olen ollut perin tuhma», virkkoi hän, »tähän saakka aina kaihtaessani
leveitä lierejä. Eikö teistäkin näytä siltä?»

Ja hän käänsi veltosti hymyilevät kasvonsa Jerry Aikeniin päin.

»Ulos ovesta!» komensi mies uhkaavan näköisenä.

»Kantakaa tuota reppua varovasti, olkaa hyvä!» pyysi tyttö.

»Minäkö sitä kantamaan?» jyräytti Jerry. »Kantakaa sitä itse, jos sitä
tarvitsette! Ja nyt alkakaa laputtaa!»

Nancy totteli sanaakaan hiiskumatta, mutta ovella hän seisahtui äkkiä
ja purskahti heleään nauruun. Sillä hän näki lattialla viruvan isänsä,
joka hiukan vääntelehti tyttöön synkästi tuijottavan, tummakasvoisen
Kääpiö-Peten raskaan ruhon alla.

»Valmiit!» huusi Jerry.

Kääpiö-Pete nousi pystyyn ja nosti miljoonamiehen seisomaan
yksinkertaisesti kouraisemalla hänen paidankaulustansa ja nykäisemällä
pelottavan väkevästi. Scovil singahti seisomaan, henkeään haukkoen ja
silmiään räpytellen.

»Nancy!» karjaisi hän. »Herkeä nauramasta tai —»

»Te koira!» keskeytti Punainen Mack, joka oli suu auki töllistellyt
ovella viehättävänä seisovaa Nancy Scovilia. »Sillä tavoinko te
puhuttelette naista? Suu kiinni! Tai muutoin isken nyrkkini kurkkuunne!»

»Nuori mies», änkytti Scovil Jerrylle, »tämä on mennyt liian
pitkälle. Varoitan teitä juhlallisesti, että jos enää menette tässä
asiassa askeltakaan pitemmälle, sovelletaan teihin lakia kaikessa
ankaruudessaan —»

»Potkikaa tuo vanha hupakko ulos huoneesta ja heittäkää hänet hevosen
selkään!» määräsi Aiken tyynesti.

Kovaksi onneksi oli Kääpiö-Peten ajatustapa äärimmäisen kirjaimellinen.
Hän pani miljoonamiehen liikkeelle tyrkkäämällä häntä takaapäin
kädellänsä, mutta antoi hänelle enimmän vauhtia vankan oikean jalkansa
tärisyttävällä heilauksella. Jalka osui kumeasti jyskähtäen, ja John
Scovil kiiti ovelle. Siellä odotti häntä Punainen Mack, joka tarttui
häneen ilkeästi virnistäen ja kiidätti hänet pimeään yöhön.

»Ja nyt», kehoitti Jerry tyttöä, »seuratkaa te heitä ja kävelkää
ripeästi!»

Talon edustalla seisoi viisi hevosta suitset kaulalla ja niiden takana
kaksi kuormamuulia, jotka heiluttelivat kömpelönnäköisiä korviansa
nähdessänsä sisältä kiiruhtavan kummallisen kulkueen.

»Mutta», pani Nancy vastaan, kun hänen isänsä nostettiin ilmaan ja
heilautettiin satulaan, »onko meidän —»

»Laittautukaa satulaan ja puhukaa tuonnempana!» käski Jerry.

Tyttö totteli mitään virkkamatta ja hämmästyttävän ketterästi.
Seuraavalla hetkellä seurue poistui, ratsastaen keinuvaa laukkaa.

»Mutta», huohotti Nancy, ohjaten ratsunsa vähän likemmäksi Jerryä, »en
käsitä, minkä tähden — ette sallinut minun — nukkua kunnollisesti —
ennenkuin lähdettiin liikkeelle».




IX luku

Pako


Punainen Mack oli oppaana. Lievässä yötuulessa hänen vanhan sombreronsa
lieri lepatteli, taipuen ainakin kymmeneen kummalliseen, alati
muuttuvaan muotoon, ja joskus näytti siltä kuin toiset olisivat
seuranneet siivekäskypäräistä Hermestä. Nyt oli John Scovil vaipunut
äänettömäksi ja ratsasti tyttärensä kupeella heti Punaisen Mackin
jälessä; Jerry Aiken seurasi heidän kintereillänsä, ja jälkivahtina oli
Kääpiö-Pete, joka ajoi edellänsä kahta kuormamuulia.

Niiden nopeus määräsi seurueen muiden jäsenten vauhdin, ja koska
muulit liikkuivat oman mielensä mukaan, niin ratsujoukko eteni
milloin ravia, milloin käymäjalkaa, milloin taas neliä. Tosin kyllä
Kääpiö-Pete pani parhaansa ohjataksensa kuormamuuliensa ajatuksia.
Osittain hän taivutteli niitä piiskalla, joka viuhahti ja läimähti
aina muutaman minuutin perästä ja hänen taitavan kätensä heiluttamana
sai silloin tällöin ajanparkitsemat muulitkin murahtelemaan. Sillä,
kuten Kääpiö-Peten oli tapana sanoa: »Pääasia ei ole se, kuinka kovasti
muulia lyö, vaan mihin sitä lyö. Niillä kaikilla on joku arka kohta.»

Hän tunsi tämän parin arat kohdat mainiosti. Sillä viisi vuotta olivat
nämä kaksi hikoilleet, murahdelleet ja uurastaneet Punaisen Mackin ja
Kääpiö-Peten tahdon mukaan, joten Pete tunsi niiden takkuisten häntien
jokaisen karvan, niiden pullovatsaisten ruhojen jokaisen taipeen,
niiden häijyjen silmien kaikki välähdykset. Ja ne silmät olivatkin
todenperään sangen häijyt.

Muuli ei ole milloinkaan erikoisen herttainen, mutta erämaan
vuoristopolulla muuli menettää jopa filosofisen tyyneytensäkin. Sitä
kalvaa eräänlainen naismainen ilkeys ja viha. Ja kymmentuhatvuotisen
sorron nostattama äänetön katkeruus tekee sen kummankin silmäterän
vihreänä välkkyväksi ja hornamaisen pistäväksi.

Kääpiö-Pete pommitti paria keskeytymättömällä yksinpuhelulla. Koko
maailman viehkein nainen ei olisi jaksanut innoittaa Peteä niin
kaunopuheiseksi kuin näiden kuormamuulien oikut hänet tekivät.

»Pärisijä», saattoi hän ärjyä, »sinä kirottu vanha hupsu, ei se ole
mikään vuorisuolan möhkäle pureksittavaksesi. Se on silkkaa kiveä ja
särkee sinunkin halvan sydämesi, jos sen nielet. Eteenpäin! Hei, Bill,
lempo vieköön nuo länkkäkäpäläsi; jollet suoriudu jälleen polulle,
viillän vatsasi halki. En ikinä ole nähnyt noin typerää muulia.

— Mieluummin kantaisin taakan itse kuin sättisin sinua, Bill. Sinulla
on enemmän järkeä kuin ainoallakaan ihmisellä koko tästä joukosta,
ja sinä käytät sitä yksinomaan ollaksesi häijy. Bill, jos minulla
olisi niin paljon aivoja kuin sinulla, rupeaisin meksikolaiseksi tai
lammaspaimeneksi tahi joksikin muuksi sensuuntaiseksi kurjaksi ja
katalaksi olennoksi. Kas siinä!

— Niin, kyllä tiedän varsin hyvin, että sinä olet syntynyt sellaiseksi,
mutta osittain olet itse sellaiseksi itsesi kasvattanut. Mutta minä
aion täydentää sinun kasvatustasi. Aion tällä retkellä antaa sinulle
oikein kunnollisen oppikurssin käyttäytymisessä, vaikkapa minun pitäisi
kuluttaa kuusi piiskaa ja turruttaa käteni siinä työssä. Kas tästä
saat, ja tästä! Ja lisää on tulossa. Se on vain lupaus jatkosta. Älä
käännäkään käärmeenpäätäsi taaksepäin muljautellaksesi minuun tuolla
tavoin! Kyllä minä tiedän perin hyvin, kuinka katkerasti minua vihaat.
Ehkä sinä ajanoloon uuvutat minut, mutta kyllä minä pidän sinua kovilla
viimeiseen hetkeen saakka. Tästä saat! Hyvä Jumala, onko kukaan ikinä
nähnyt noin vastahakoista muulia? Laputatko siitä?»

Niin hän hoeskeli. Joskus hänen äänensä aleni filosofiseksi hyminäksi.
Toisinaan se paisui kiirimään laakson seinämästä toiseen, sillä he
olivat joutuneet tummaan rotkoon, joka kaksin verroin mustempana
halkoi vuoren synkkää rinnettä. Oli niin pimeä, että takapäässä
ratsastavat vain parhaiksi erottivat etunenässä olevan Punaisen Mackin
hatun lepatuksen, ja joskus se sukelsi tyyten näkyvistä sakeampaan
varjomereen. Kengitettyjen kavioiden terävä kalahtelu ja Peten äänen
jyminä kajahtelivat tämän rotkon seinämistä, kimmahdellen ylöspäin aina
rotkon rosoisille reunamille saakka, jotka kuvastuivat teräksensinistä,
kauniisti kaartuvaa, lukemattomien tähtien valaisemaa taivasta vasten.

Jotkut tähdet väikkyivät alhaalla ja keltaisina, ihan hipoen vuoren
huippuja, mutta toiset heloittivat kalpeampina ja korkeammalla,
ja ylimpänä olivat heikosti tuikkivat, valkeat, arvaamattomien
välimatkojen päässä välkkyvät tähdet.

He kapusivat herkeämättä kivilohkareitten peittämää rotkonpohjaa
ylöspäin, kunnes he pääsivät manalamaisesta pimeydestä ylätasangolle,
jonka etäisillä reunamilla vuoret taaskin kohosivat aavemaisina
pyramideina näköpiiriä vasten. Nyt he olivat ponnistelleet ensimmäisen
vuorijonon toiselle puolelle.

Jerry saattoi erottaa tytön jokseenkin selvästi. Kulkue alkoi nelistää
saavuttuansa jyrkästi alaspäin viettävän vierun reunalle, ja hän näki,
että Nancy ratsasti hyvin.

Harvoin kysytään ratsastajan kuntoa niin paljon kuin lasketettaessa
lyhyttä laukkaa rinnettä alaspäin; tavallisesti heiluvat olkapäät ja
käsivarret pahasti, ja ratsastaja huojuu satulassa aika lailla. Mutta
Nancy Scovil ei vähääkään hytkähdellyt.

Vierun kivien välitse kiemurrellen varmajalkainen paimenponi eteni
murtomaalla juoksemaan tottuneen jalkapalloilijan tavoin, mutta Nancyn
vartalo taipui viehkeästi ratsun ripeiden syrjähyppyjen mukaan. Sikäli
kuin Jerry saattoi päätellä, ei hän kertaakaan tiukannut suitsia, ja
hänen ratsastuksensa rytmi miellytti tarkkailijaa samalla tavoin kuin
musiikin poljento. Hänen isänsä oli hyvä ratsastaja, mutta nurkui ja
sadatteli nytkyttävää laukkaa. Ja heidän jälleen päästyänsä tasaiselle
maalle Jerry kuuli tytön hiljaa laulavan itseksensä.

Tyttö lauloi, samalla kun häntä kuljetettiin eikä hän tietänyt minne,
kun oudot miehet veivät häntä tuntematonta päämäärää ja tuntematonta
kohtaloa kohti! Jerry kirosi mielessään.

Pian vauhti asettui tasaiseksi hölkäksi. Kääpiö-Pete oli siihen
mennessä saanut muulit uskomaan, että niiden oli parasta sopeutua
välttämättömään, ja pää nuukallaan ne juosta kepsuttivat Jerryn
kintereillä. Seurueen valtasi äänettömyys. Jopa Pete-kääpiön
yksinpuhelukin vaimeni yksinäisiksi sadatuksiksi, joita hän silloin
tällöin hillitysti päästeli.

Kaikkien kielet oli ehkä pysähdyttänyt väsymys. Tai kenties sen oli
tehnyt heidän ympärillään kohoavien juhlallisten vuorien herättämä
kunnioitus tai kaiken yllä kaareutuva avara, harmaa taivas. Ei
kuulunut risahdustakaan paitsi kavioiden tömähdyksiä soraan tai raudan
teräviä kalahduksia irtonaisia kiviä vasten, hevosten läähätystä ja
pingoittuvain ja vastakkain hankautuvain nahkahihnojen välttämätöntä
kitinää. Aina vain hölkkäjuoksua, paitsi milloin jyrkkä rinne pakotti
heidät etenemään käymäjalkaa tai kun he äkillisessä vierussa syöksyivät
lyhyen ajan alaspäin täyttä laukkaa. Ja niin suoltuivat kilometrit
heidän taaksensa ja vuoret, joiden lomitse he olivat ensiksi tulleet,
jäivät hohtaviksi hahmoiksi kauas, kauas heidän taaksensa.

Sitten Punainen Mack kohotti hämyssä kättänsä, ja ratsujoukkue
seisahtui. Se haudanhiljainen hetki, jolloin Punainen Mack piti kättään
jäykkänä päänsä yläpuolella, oli juhlallinen hetki, vaikka he eivät
olisikaan osanneet selittää sen syytä. Ja sitten he kuulivat hiljaista,
sointuvaa ääntä. Aluksi se kuulosti ikäänkuin ihmisäänten kuiskeelta,
kaukaiselta, supistulta, äkillisissä vuoroissa kovenevalta ja
hiljenevältä keskustelulta; mutta pian he tunsivat sen juoksevan veden
solinaksi. Punainen Mack laski kätensä alas ja kääntyi suoraan ääntä
kohti, ja kohta he olivat pienen puron partaalla. Se oli hyvin kapea —
tuskin askeleen levyinen — ja niin matala, että pohjakivet välkkyivät
tähtienkin valossa. Kummallekin taholle se ulottui hopeanauhana kauas
yön pimeyteen, kunnes katosi rapautuvaan kalkkimaahan. Punainen Mack
keikahti satulastansa; Pete-kääpiö jo kiskoi tavaramyttyjen nuoria.
Jerry solahti satulasta ja lähestyi tyttöä.

»Hei, te!» luikkasi hän. »Hypätkää alas ratsailta. Se on satula — eikä
keinutuoli.»

»Mutta», väitti Nancy, »mikäli näen, on se ainoa paikka, missä voin
istua».

»Istukaa maassa!» neuvoi Jerry tylysti. »Alas ratsailta!»

Tyttö käänsi päätänsä, loi häneen pitkän katseen ja lausui sitten John
Scovilille: »Isä, aiotko istua tyynenä hevosesi selässä ja sallia
miehen puhutella minua tuolla tavoin?»

»Hän saa siitä vastata!» huusi hänen isänsä kiihtyneesti. »Hän saa
vastata tästä ja paljosta muustakin taikka minä —»

»Te!» kivahti Jerry. »Tukkikaa suunne tai minä pistän siihen kapulan.
Te taas —» Se oli Nancylle ja sanojen sijasta Jerry käytti toimintaa.
Tytön hevosen vieressä oli kivi, ja Aiken nousi sille, sujautti kätensä
Nancyn kainaloihin ja puolittain nosti, puolittain kiskoi hänet maahan.

Hän hellitti tytön irti, ennenkuin viimemainittu oli ehtinyt saada
kunnolleen tasapainoa, ja tyttö hoippui monen askeleen päähän. Jerry
meni hänen isänsä luokse, joka oli laskeutunut ratsailta.

»Ja nyt», virkkoi hän hätäisesti, hiljentäen ääntänsä, jotta se ei
kuuluisi muille saakka, »on teidän pysyttävä ääneti ja annettava minun
puhua. Ymmärrättekö?»

Kenties vaistomaisesti noudattaen Aikenin esimerkkiä Scovil vastasi
hiljaa: »Nuori mies, olen avuton teidän ja teidän kahden raakalaisenne
käsissä. Mutta juttu ei lopu tähän. Te saatte sen maksaa, kautta
kuolemattoman! Ruumiini on pelkkää mustelmaa, koska tuo vintiö — niin —
istui päälläni, ja vaikka se vaatisi minulta aikaa loputtomiin —»

»Olkaa hiljaa ja tehkää, kuten käsken!» keskeytti Jerry. »Te esititte
minulle liikesopimuksen, ja nyt teidän on se pidettävä.»

»Se oli ensinnäkin mieletön ajatus», vastasi Scovil. »Ja teidän
käytöksenne toteuttaessanne sitä hullua suunnitelmaa on lopullisesti
rikkonut sopimuksen. Nyt ette voi menetellä muutoin kuin yhdellä
tavoin. Kääntäkää hevosten päät takaisin Comanche Bendiin päin ja sinne
päästyämme kadotkaa koko seudulta. Se on ainoa turvallinen mahdollisuus
teille, nuori ystäväiseni.»

Jerry laski voimakkaan käden Scovilin olalle.

»Kuunnelkaa minua», käski hän, »ja painakaa jokainen sanani tyystin
mieleenne. Te panitte tämän retken alulle, ja minä aion huolehtia
sen jatkamisesta loppuun saakka. Minun tapani on suorittaa loppuun
saakka kaikki, mitä aloitan. Aioin viedä teidät muassamme. Jos tulette
vapaaehtoisesti, on se sangen hyvä. Jollette tule, sidotan teidät
hevosenne selkään ja talutan ratsuanne. Muistakaa se!»

Hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli pois.




X luku

Koetus


Kaksi ehdottoman täsmällisesti ja täysin sopusointuisesti
työskentelevää miestä voi saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia, ja Jerryn
ja Scovilin välisen lyhyen kinastelun päättyessä olivat Punainen Mack
ja Kääpiö-Pete jo irroittaneet matkatavarat, huolehtineet muuleistaan
ja hevosistaan ja parhaillaan levittivät vuodehuopiansa. Jerry alkoi
heti määräillä.

»Teidän makuusijanne on tuossa, Scovil; ja tässä teidän, tyttö. On aika
teidän kummankin paneutua levolle.»

Nancy ei ollut hievahtanutkaan siltä paikalta, johon hän oli hoippunut
silloin, kun Aiken kiskoi hänet ratsun selästä. Nyt hän vastusti
tavalliseen tyyneen sävyynsä. »Mutta niissä riisuudun?»

»Pyh!» äänsi Jerry. »Vetäkää saappaat jalastanne ja kietoutukaa
huopiinne! Arveletteko meidän kuljettavan pukuhuonetta
leiritarpeittemme joukossa? Kiiruhtakaa — teillä on työtä huomenna.»

»Työtä?» kertasi tyttö kummastellen.

Hänen isänsä siirtyi vähitellen likemmäksi. Vähän matkan päässä
laittelivat Punainen ja Kääpiö omia makuusijojaan, ja heidän lyhtynsä
loi ryhmään himmeätä, lepattavaa valoa. Mutta valaistus oli kuitenkin
niin selvä, että Jerry erotti Scovilin kasvoilla pettämättömiä
harrastuksen merkkejä.

»Työtä? Niin tietysti!» toisti Jerry. »Ettekö tiedä, että eräretkillä
kaikki noudattavat intiaanien tapoja? Naiset tekevät työn, ja teillä
on runsaasti hommaa huolehtiessanne neljästä miehestä. Kietoutukaa
huopiinne; te tarvitsette unenne.»

John Scovililta pääsi hillittyä hihitystä muistuttava ääni.
Seisottuansa hetkisen äänettömänä meni hänen tyttärensä verkkaisesti
vuoteensa ääreen ja tunnusteli sitä huolellisesti.

«Alusta on liian kivinen ja sorainen», moitti hän, »ja liian kova. En
missään nimessä voisi nukkua tuossa.»

»Mitä sitten teette?» kysyi Aiken.

»Istun valveilla.»

»Sitä ette tee. Saappaat jalasta ja huopiin! Muutoin kiedon teidät
niihin saappainenne.»

Nancy Scovilin silmiin tuli himmeä välke.

»Isä», virkkoi hän äänensä hieman värähtäessä, »aiotko sallia tuon —
miehen — käydä minuun käsiksi?»

Scovilin kurkusta lähti omituinen räjähdyksentapainen ääni.
Varmastikaan se ei saattanut olla tukahdutettua naurua.

»Rakas lapsi», vastasi hän, tehden alistumista kuvastavan eleen,
»näethän toki, että olen avuton tämän hylkiön kynsissä».

»Joutuin, neiti Nancy — se on pääasia», tiukkasi Aiken, näpsäyttäen
sormiansa.

Tyttö oikaisihe.

»Tämä on sekä järjetöntä että mahdotonta», sanoi hän kylmästi. »Minä
istun tämän yön tällä kivellä ja paneudun levolle, jos katson sen
hyväksi. Siihen se loppuu.»

»Suuri erehdys», oikaisi Jerry. »Se ei ole edes alku. Minä lasken
kolmeen. Jollette sillä aikaa ala valmistautua paneutumaan makuulle,
niin minä autan teitä.»

»Tarkoitatteko, että rohkenisitte pakottaa minua väkivallalla?»

»Yksi —»

»Isä, jos olet mies, asetut hänen ja minun väliini!»

»Rakas, olen aseeton. Kuinka voisin suojella sinua tuolta lurjukselta?»

»Kaksi —»

»Jospa vain olisin mies — yhden ainoan sekunnin», jupisi Nancy Scovil.

»Kolme —»

»Te ette uskalla!»

Mutta näyttämättä iloiselta sen enempää kuin suuttuneeltakaan
Jerry äkkiä sieppasi hänet kiveltä ja kantoi hänet mahdollisimman
virallisesti hänelle määräämällensä makuusijalle, laski hänet sille ja
kiersi hänet sitten huopiin ikäänkuin olisi käärinyt lattiamaton kokoon.

Hänen lähestyessänsä tytön silmissä näkyneen välkkeen nojalla hän
oli odottanut vastustusta, mutta heti kun hän nosti Nancyn, muuttui
viimemainittu kuin ruumiiksi eikä liikauttanut kättänsä eikä
jalkaansa. Kuin ruumiin Jerry laski hänet huoville ja kieritteli häntä
mutkattomasti, kunnes hän oli kääritty kuin kapalolapsi. Ja kaiken
lopuksi Jerry huomasi tuijottavansa ilmeettömiin, rauhallisiin silmiin,
jotka katselivat hänen lävitsensä ja hänen taaksensa — kenties ylhäällä
loistaviin kylmiin tähtiin.

»Hyvää yötä!» toivotti Jerry Aiken. »Ja kun aamulla kuulette minun
luikkaukseni, niin ponnahtakaa pois noista huovista — ihan hyppäämällä!»

Nancy ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin
nirvanaa mietiskelevän hartaan hindun. Kun Jerry Aiken kääntyi
toisaalle, kiintyi hänen huomionsa John Scovilin ilmeeseen. Se oli
leveän hymyn alku, joka laajeni laajenemistaan, kunnes lihavan miehen
kasvot kokonaan peittyivät, ja äänettömän riemun viirut levisivät yhä
laajemmalle kuten veteen pudotetun kiven nostattamat väreet.

»Aiken!» kutsui Scovil hiljaa.

Jerry meni hänen luokseen.

»Hyvä poika», alkoi Scovil, »minun on pyydettävä anteeksi. Olen ollut
sokea — jörötellyt kuin pikku poika, jonka varpaille on tallattu —
mutta nyt ovat silmäni auenneet. Jerry, te olette suuri mies!»

Ja hänen iso, lihava kätensä piilotti tyyten Aikenin hoikat, ruskeat
sormet.

»Arvasin teidän sopeutuvan aikananne», vastasi Jerry naurahtaen.
»Ikävä, että minun oli pakko sallia miesten lähtiessämme pidellä teitä
vähän kovakouraisesti, mutta en voinut paljastaa heille, että koko
puuhasta oli etukäteen sovittu.»

»Tämän jälkeen», mutisi Scovil, melkein itkunsekaisen vakavasti,
»seuraan teitä, minne hyvänsä meitä viettekin — vähääkään
vastustamatta. Jerry, en uskonut sitä mahdolliseksi! Mutta olen nähnyt
sen tapahtuvaksi!»

»Älkää sitä muistelko», torjui Jerry. »Paneutukaa levolle! Tämä on
vasta alkua. Älkää pahastuko, jos rähisen teille joskus huomenna.»

»Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta on, jollei hän koskaan pane vastaan?
Hänellä ei ole sisua sen enempää kuin villakoiralla!»

»Herra Scovil, olen samanlainen kuin kuolema», vakuutti Jerry.
»En tarvitse muuta kuin aikaa.» Ja hän poistui molempien oppaiden
makuupaikoille.

Viimemainitut olivat levittäneet huopansa melkein kiinni toisiinsa
ja olivat nyt molemmat puolittain makuulla. Heidän saappaansa
seisoivat vierellä heidän istuessansa polttamassa sen päivän viimeistä
piipullista. Lyhty suitsusi veljellisesti heidän välillänsä. Kahdet
totiset, halveksivat silmät tuijottivat lähestyvään Jerryyn synkästi.
Mutta kursailematta hän istuutui läheiselle kivelle ja hymyili heille.

»Kas niin, pojat», alkoi hän, »olette tehneet tehtävänne hyvin. Retken
alku kävi kuin rasvattu.»

Ei vastausta.

»Ja», jatkoi Jerry, »jos kaikki sujuu edelleenkin tällä tavoin, saatte
ehkä melkoisen palkkion, kun työmme on lopussa».

Mackin ja Peten päät kääntyivät toisiinsa päin, he vilkaisivat
toisiinsa äänettömästi; mutta kumpikaan ei hiiskunut mitään.

»Ja siispä», lopetti Jerry, »hyvää yötä teille molemmille».

Hän nousi, mutta Punainen Mack kutsui häntä takaisin ääni varovaisen
hiljaisena. Hän palasi.

»Minun on sanottava vain yksi asia», virkkoi Mack miettivästi.

»Ja se on seuraava», jatkoi Pete-Kääpiö. »Olkaa niin kovakourainen kuin
haluatte tuolle lihavalle herralle, mutta älkää enää murjoko tyttöä!
Siinä kaikki!»

Mutta Jerry heilautti kättänsä varoitukselle.

»Tyhjää lorua!» intti hän. »Juuri sitä hän tarvitsee. Hän on
samanlainen kuin mustangi, pojat. Kaipaa suitsia ja kannuksia samalla
kertaa. Niin, minä tunnen naiset. He ovat kuin avoin kirja, jos tuntee
kielen, jolla he ovat kirjoitetut.»

»Sitten —» alkoi Mack kiivaanpuoleisesti, mutta Pete keskeytti hänet
syvällä äänellään.

»Olkoon menneeksi. Mutta, ystäväiseni, ennenkuin suoriudutte tästä
jutusta, haluatte kenties kirjoittaa uuden lopun kirjaanne naisista.
Näkemiin!»

»Jos teillä on esitettävinä joitakuita alihuomautuksia», virkkoi Jerry
hilpeästi, »käytän niitä mielihyvin. Näkemiin.»

Hänen mentyänsä mutisi Pete-kääpiö melkein kuin ähkyen: »Kuinka kauan
me siedämme sitä, Mack?»

»Koko oikea käsivarteni ihan vapisi, kun pidätyin kolhaisemasta häntä»,
vastasi Punainen Mack synkästi. »Näitkö, miten hän kaappasi tytön
kiveltä?»

»Ja miten hän kiersi hänet huopiin kuin kaurasäkin?»

»Omituista, ettei tyttö päästänyt äännähdystäkään», aprikoi Mack.
»Kenties helläjalka on oikeassa. Kenties hän _tosiaankin_ tarvitsee
sellaista käsittelyä.»

»Uh!» Pete-kääpiö ravisti tukevia olkapäitänsä hillityn
mielenliikutuksen vallassa. »Sinä et tunne naisia ollenkaan, Mack.
Hyvin todennäköisesti juuri kasvosi pitävät sinua loitolla heistä — en
tiedä. Mutta yksikään nainen ei kirkuisi eikä meluaisi oivallettuansa,
ettei siitä ole lainkaan hyötyä. Minä sinä neiti Scovilia pidät —
varieteetyttönäkö? Ei hän vain sellainen ole! Hänessä on sinistä verta,
sen sanon!»

»Ja hän tuntee kunnianmiehen heti hänet nähtyänsä», lisäsi Punainen
Mack. »Kun tuo kelvoton koira veti hänet hevosen selästä maahan,
kääntyi hän ihan ympäri ja katsoi minuun!»

»Niinkö?» jupisi Kääpiö.

Ja hihittäen hän solahti huopiensa sisään. Hän tiesi varsin hyvin, että
se vetoova katse oli luotu häneen eikä Mackiin. Mikä tyttö katsahtaisi
kahta kertaa Mackin rumiin kasvoihin? Mutta jos kumppani-parka ei
ymmärtänyt, niin miksi tehdä häntä onnettomaksi? Kuitenkin Kääpiö
hihitti sille mielettömälle ajatukselle, kunnes nukkui.




XI luku

Oman onnensa nojaan


Perin harvoin tosiaankin liikkui Nancy Scovilin aivoissa useampia kuin
yksi ajatus; nykyisyys aina nieli sekä entisyyden että tulevaisuuden.
Niinpä hän nytkin, viruessaan tänä yönä huopiinsa käärittynä, unohti
tyyten sekä kiihottavan ryöstön että isänsä julman ja itsekkään
välinpitämättömyyden ja Jerry Aikenin suorasukaisen häikäilemättömyyden.

Hän unohti kaiken sen huopien alla olevien kivenmukuloiden tähden.
Aluksi niitä tuskin huomasi, mutta muutaman minuutin kuluttua alkoi
niiden kovuus tuntua huopien lävitse ikäänkuin jokaista kiveä olisi
työntänyt joku erillinen, ilkeä voima.

Sangen vaivaloisesti hän vääntäytyi kyljelleen, toivoen olonsa uudessa
asennossa olevan mukavamman, mutta heti painoi uusi kivennystyrä hänen
kylkiluihinsa. Hän kiemurteli vähän ylemmäksi, ja sitten hänen oli
verrattain hyvä olla. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hänen polviansa,
lanteitansa, olkapäitänsä alkoivat vaivata kovat mukulat. Se vaati
häntä yhtenään muuttamaan asentoansa.

Vihdoin hellittämätön vaiva johti hänen mieleensä iloisesti
virnistelevän Jerry Aikenin kuvan. Häntä vihlaisi hiljainen pistos,
ja senjälkeen hänessä heräsi epämääräinen halu pyyhkiä sen vintiön
hymy pois mielestään. Mutta Jerryn kuva haihtui pian. Nancy kääntyi
selälleen, ja hänen kasvojansa ympäröi koko avaran tähtitaivaan
rajoittama himmeä viileys.

Toinen muuleista korskahti; hänen isänsä tuttu kuorsaus alkoi
katkonaisesti ja muuttui sitten syvä-ääniseksi soitoksi. Kauheista
kokemuksistansa hän tiesi, että se oli hirvittävä, jollei kuuntelija
ennättänyt nukkua ennen sen kuorsaamisen alkua. Mutta pian hän
taaskin huomasi katselevansa tähtiä. Ne ryhmittyivät omituisiksi
mittausopillisiksi kuvioiksi, laajemmiksi kuin ajatella saattoi,
kolmioiksi, joiden kärkien väliä oli kymmeniä biljoonia kilometrejä; ja
viileä rauha hiipi hänen sieluunsa.

Hän unohti isänsä kuorsaamisen; yön viileä ilma puri kirpeästi hänen
poskiansa; hänen kaulansa oli kylmä. Vesi solisi rauhoittavasti
lähellä, ja sitten valtasi hänet syvä uni tähtien valaisemassa
pimeydessä.

Mutta vain hetkiseksi, tuntui hänestä, ennenkuin hänen uinailunsa
katkaisi kaikuva ääni:

»Hei! Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille! Hei!«

Hänen silmänsä avautuivat; hänen yllänsä kaartuva taivas oli kuin
läpikuultava kristalli, jossa oli hienoja vaalean- ja ruusunpunaisia
vivahduksia. Hän nousi istumaan huovissaan.

»Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille!» toisti ääni.

Sitten hän näki Jerryn tulevan; mies asteli reippaasti rinnettä
ylöspäin purolta; hänen paitansa kaulus oli auki, ja hän hieroi
uutterasti pyyhinliinalla sekavaa tukkaansa. Kylmä kylpy, ja tällaisena
aamuna!

Äkkiä Nancya puistatti, ja hän tunsi jäseniensä päästä varpaisiin
saakka olevan kolean turtia. Kylmä kylpy! Se ajatus ihan vihlaisi
häntä. Sitten hän huomasi, että koko hänen ruumistansa kyntelöi ja
pisteli. Hänen olkapäitänsä, lonkkiansa ja polviansa kolotti ikäänkuin
häntä olisi piesty.

»Te siellä — Nancy!» kuului kiusanhengen huuto. »Pois huovista!»

Tukka pörröllään istui Nancyn isä vuoteellansa, vetäen saappaita
jalkaansa. Punainen Mack ja Kääpiö-Pete olivat jo hoitamassa ratsujansa
ja muulejansa. Nancy nousi hämmentyneenä istumaan ja pudisti huovat
ympäriltään. Muiden kasvot olivat äreät: sopusoinnussa hänen
tunteittensa kanssa, paitsi Jerry Aikenia, joka pian viritti laulun.
Laulun! Se tuntui vasten kasvoja sattuneelta iskulta.

»Kas niin!» jatkoi pirullisen hilpeä ääni. »Juoskaa purolle
peseytymään! Sitten marssikaa heti tänne takaisin! Aamiainen viidessä
minuutissa.»

Aamiainen! Hän tunsi kalvavaa nälkää, ja veden heruessa suuhunsa
hän nilkutti purolle pesureppu kädessään. Hän kumartui katsomaan
kirkkaaseen vesialtaaseen, odottaen sieltä tuijottavan vastaansa
kalpean aaveen, silmät turvonneina, mutta näkikin rusottavat posket ja
miltei teennäisen kirkkaat silmät. Perin kummallista.

Hänen kätensä kohmettuivat hänen peseytyessänsä jääkylmässä vedessä,
mutta hänen kammatessaan hiuksiansa jonkinlaiseen järjestyksentapaiseen
alkoi veri kiertää kuumasti hänen suonissaan. Hänen sieraimiinsa
tuulahti suloisinta tuoksua, mitä hän oli eläissänsä haistanut — se
tuli leirinuotiolta, jossa kahvi jo höyrysi, ja Nancy Scovil riensi
sinne melkein juoksujalkaa.

Hän oli tosiaankin kankea, mutta hänen jäykät jäsenensä alkoivat
jo vertyä, ja joka hetki hän veti raikasta aamu-ilmaa syvälle
keuhkoihinsa. Hänen isänsä oli ottanut käteensä kirveen ja oli menossa
vähän matkan päässä törröttävää kuivaa kantoa kohti.

»Malttakaahan!» komensi Aiken. »Antakaa se kirves tytölle! Hakatkoon
hän polttopuut. Noin vanha mies kuin te ja yhä hyörimässä tyttärenne
puolesta! Ette tällä hetkellä, Scovil! Hei, te, ottakaa kirves ja
kolhikaa meille sylillinen puita! Joutuisasti!»

Isän katsoessa Nancyyn oli hänen kasvoillansa hymy, kirkkaampi kuin
nouseva aurinko, ja hän heitti kirveen niin, että se räiskäytti hiekkaa
tytön jalkojen juuressa.

»Hyvä ajatus, Jerry», kehui hän. »Kas sillä tavoin, Nan. Pilko puut,
ennenkuin tuli sammuu!»

Nancy vilkaisi karkeatekoiseen kirvesvarteen, vilkaisi hienoon,
vaaleanpunaiseen kämmeneensä, tuijotti mykkänä isäänsä. Mitä ihmettä
tämä tarkoitti? Työtä?

»Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten puita pilkotaan»,
mutisi hän. »Sinun pitäisi se tietää, isä.»

»Ihan totta», myönsi John Scovil. »Minä näytän sinulle, miten se käy.»

»Ette sinnepäinkään!» ehätti tyranni kieltämään. »Jollei hän osaa
hakata puita, ei hän osaa syödäkään. Ilman työtä ei myöskään ruokaa
tässä leirissä!»

Nancy katsahti omituisesti Jerryyn. Hän nosti kirveen maasta, mutta
tajutessaan, kuinka nöyryyttävä hänen asemansa oli, hän paiskasi sen
jälleen hietikkoon.

Rauhallisesti hän virkkoi joukkueen johtajalle:

»Herra Aiken, raa’alla voimalla olette voinut ryöstää meidät ja tuoda
meidät tänne; mutta sellaista voimaa teillä ei ole, että kykenisitte
pakottamaan minut tekemään työtä — tavallisen rengin tapaan!»

»Kuulkaahan!» sanoi Kääpiö Jerrylle uhkaavasti. »Tämä on —»

»Kuuletteko sitä?» keskeytti Jerry murheellisella äänellä ja ravisti
päätänsä juhlallisesti. »Oivallatteko, millaiseksi olette kasvattanut
tyttärenne, Scovil? Ylpeäksi ja laiskaksi! Mihin hän pystyy? Kysyn
teiltä sitä! Tuhlaamaan toisen ihmisen rahoja. Katsokaahan häntä! Hän
ei suostu edes tekemään työtä aamiaistansa varten — halpa kulkurikin
on järkevämpi. Olkoon menneeksi, Scovil, käykää vain pilkkomassa puut,
mutta tyttärenne saa olla ruoatta puolipäivään saakka.»

Nancy kääntyi ylpeästi poispäin ja poistui veden partaalle, jossa hän
istuutui kivelle, koettaen nauttia eteensä kuvastuvista sarastuksen
väreistä. Toiset eivät mitenkään voisi sallia Aikenin toteuttaa
epäinhimillistä uhkaustansa. Keskipäivään saakka ilman ruokaa? Ilman
ruokaa tuhat vuotta, olisi miehen yhtä hyvin sopinut sanoa, sillä hänen
vatsansa kohdalla tuntuva laajeneva onttous koituisi tuhoisaksi paljoa
aikaisemmin. Mutta se oli pelkkää rehentelyä ja uhkailua. Ihan heti
Aiken lähettäisi jonkun noutamaan häntä takaisin.

Jörön harmin sitten kiehahtaessa mielessänsä hän päätti vapaaehtoisesti
tyyten kieltäytyä koskemasta ruokaan sittenkin, kun sitä hänelle
tyrkytettäisiin. Juuri niin — nälkälakko! Häntä ei uskallettaisi
murhata, ja sen välttämiseksi olisi pakko kiireenkaupalla viedä hänet
johonkin kaupunkiin. Ja hän kuvitteli, kuinka häntä laihaposkisena ja
kuoppasilmäisenä kannettaisiin johonkin kylään ihan kuolemankielissä.
Niin hän tekisi, jollei muun vuoksi, niin uhmaillaksensa tuolle
sietämättömälle Jerrylle.

Mutta ei; hänen isänsä sekaantuisi asiaan hänen puolestansa. Se oli
selvää. Isä ainakin toisi hänelle salaa ruokaa, mutta työtä hän ei
osannut tehdä eikä tekisi! Hänen uuden päätöksensä antama voima levitti
miellyttävää lämpöä hänen koko olemukseensa.

Ja sitten — aluksi hän ei oikein tahtonut sitä uskoa — kajahti
nuotiolla laulu. Hän kuunteli — hän pudisti päätänsä ja herkisti
kädellään korvaansa ollakseen varma. Ilman pienintäkään epäilystä se
oli hänen isänsä ääni. Hän lauloi, samalla kun hänen tyttärensä kärsi
nälkää ihan hänen silmiensä edessä.

       *       *       *       *       *

»Se ei hyödytä mitään, Jerry.» John Scovil seisoi aamiaisen jälkeen
hevosensa vieressä ratsujoukon tehdessä lähtöä. »Hän on itsepäinen
kuin pahus. Se onkin hänen ainoa voimansa. Te ette saa hänen tahtoansa
nujerretuksi. Hän istuu tuolla puron partaalla, kunnes kuolee, eikä
pyydä teiltä leivän kuortakaan.»

»Niinkö?». Jerry puuhaili välinpitämättömänä, kiristellen ratsunsa
hihnoja.

»Sitäpaitsi», jatkoi Scovil, »alkavat Mack ja Pete silmäillä teitä
kovin uhkaavasti. En usko heidän sietävän, jos kohtelette häntä liian
karkeasti.»

»Hm!» äännähti Jerry.

»Ja onhan», tokaisi Scovil yrmeästi, »kaikella rajansa, ja te olette
mennyt liian pitkälle».

»Niin väititte eilenillallakin», vastasi Jerry.

»Taivaan nimessä», huudahti toinen, »minä tarkoitan sitä, mies! En voi
sallia lapsen nääntyä nälkään!»

»Saatte kestää enemmän kuin tämän, ennenkuin retki on lopussa», sanoi
Jerry tuikeasti. »Jokaisessa on jonkun verran terästä, ja minä aion
takoa tuota tyttöä, kunnes saan hänestä kipunan.»

Scovil epäröi hetkisen.

»Jollette pidä silmällä molempia apureitanne, saatatte iskeä sellaisen
kipunan, joka polttaa teidät tuhkaksi», huomautti hän. »Mutta sehän on
teidän asianne.»

»Niin onkin», vastasi Jerry lyhyesti. Hän korotti ääntänsä. »Hei, te,
Nancy! Lähdettekö mukaan vai aiotteko jäädä tänne?»

Ei vastausta.

»Tämä ei ole yleisesti käytetty tie», pitkitti hän. »Ei tule toista
seuruetta, joka ottaisi teidät mukaansa. Mutta jääkää tänne ja
nääntykää nälkään, jos haluatte!»

Ei vastausta.

»Kaikki selvää, pojat, liikkeelle!»

»Hemmetti!» mutisi Kääpiö Mackille. »Tuo louskuttava koira taitaa
oikein tosissaan mieliä ratsastaa täältä ja jättää tytön kuolemaan!»

»Antaa hänen koettaa», ehdotti Mack huuliensa susimaisesti vetäytyessä
taaksepäin, niin että hampaat paljastuivat. »Ja jos hän todenteolla
ilman muuta ratsastaa tytön luota — no niin, se onkin hänen viimeinen
ratsastuksensa!»

Ja vaistomaisesti hänen oikea kätensä hapuili revolverin nuppia.

Kulkue järjestyi ja lähti liikkeelle hidasta käymäjalkaa.

Enää ei tyttöä kutsuttu, mutta satulahihnojen kitinä luikkaili hänelle
äänekkäämmin kuin yksikään ihminen olisi jaksanut.

Hän katsahti ympärilleen. Hänen edessänsä levisi kammottava aavikko,
ja sen reunassa kohosivat alastomat, sinertävät vuoret kymmenien
kilometrien päässä. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi verrattain
heikosti, mutta sen paahde äityi joka hetki, uhaten muuttua
sulatusuunia muistuttavaksi kuumuudeksi, joka keskipäivän seuduilla
korventaisi maata. Eikä edes pensastakaan, jonka varjossa hän voisi
virua sitä välttääksensä. Se olisi samanlaista kuin roviolla palaminen,
mutta kauheampaa, hitaampaa. Mutta — he eivät saattaneet jättää häntä
tänne!

Satulahihnojen kitinä kävi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi, ja alkoi
sitten loitota. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi kerran ympärillensä.

»Odottakaa! Odottakaa!» huusi hän. »Minä tulen!»

Mutta verkkainen käynti muuttui hölkkäjuoksuksi, joka tuskin oli
vähääkään vinhempi; Nancy lähti rajusti juoksemaan.




XII luku

Sananen heikkomielisyydestä


Tosin he eivät hiljentäneet ratsastusvauhtiansa sentähden, että
Nancy niin hurjasti kiiti heidän jälkeensä; mutta he eivät myöskään
kiihdyttäneet ratsujensa hölkkää, ja vain yksi pää kääntyi
tarkkailemaan häntä. Häneen päin tähyilivät isän punakanpulleat kasvot,
ja äkkiä hän seisahtui hyydyttävän hämmästyksen vallassa huomatessaan
isänsä hymyilevän — niin, virnistelevän selittämättömästä riemusta!

Hän seisahtui ällistyksissään vain hetkiseksi, sillä senkin kalliin
tuokion aikana ratsujoukko mennä hölkytti useita metrejä eteenpäin.
Sitten hän alkoi juosta oikein tosissaan; hänen sydämeensä oli
tarttunut kylmä, pistävä pelko, joka muistutti mielipuolisuuden kammoa.

Miten oli hänen isänsä laita? Jo se oli kovin kummallista, että hän oli
tyynesti alistunut jättämään tyttärensä erämaahan, mutta sen saattoi
selittää hänen luonnollinen pelkonsa tuota nauravaa pahaa henkeä, Jerry
Aikenia, kohtaan, mutta tyyten käsittämätöntä oli, että John Scovil
saattoi nauraa niin hirveällä hetkellä.

Niinpä Nancy Scovil henkäisi syvään ja lähti juoksemaan tuulen
vauhdilla. Hän ei ollut uneksinutkaan jalkojensa voivan kiidättää
häntä niin vinhasti, niin väsymättömästi, niin varmasti sekä tasaisten
että rosoisten kohtien ylitse. Juoksun synnyttämä viima puhalsi hatun
hänen päästänsä; hänen tukkansa lehahti hajalleen, hänen hengityksensä
oli kuuma ja kiivas, ja hänen katsettansa himmensivät kiihtymyksen
kyyneleet.

Hämärästi, udun lävitse hän näki John Scovilin vastapuhjenneen
hulluuden vallassa huojuvan sinne tänne satulassaan joka hetki vaarassa
pudota maahan, samalla kun hän piteli hytkyviä kupeitansa ja hänen
remunaurunsa kaikui Nancyn korvissa. Mutta vihdoin hän oli saavuttanut
seurueen, sivuuttanut Kääpiö-Peten ja asteli nyt läähättäen Aikenin
taluttaman ratsunsa vierellä.

Hämmennyksissäänkin hän kuuli Aikenin tylyn äänen. «Hellittäkää irti
jalustin! Rientäkää takaisin noutamaan hattunne! Luuletteko minun
sallivan teidän hävittää rahojani viskelemällä sombreroja tiepuoleen?»

Nancy hellitti jalustimen kädestään ja pysähtyi; hänessä heräsi äkkiä
miltei vastustamaton halu kouristaa tuota miestä kurkusta. Mutta Aiken
istui satulassaan korkealla hänen yläpuolellaan virnistellen hänelle
sävyisesti. Hänen isänsä uusi naurunremahdus kajahti hänen korvissansa,
ja taaskin seurue ravasi hänen ohitsensa.

Hän ei mahtanut mitään, hänen täytyi totella. Onneksi hattu oli vain
muutamien askelien päässä jälessäpäin; tuossa tuokiossa hän oli sen
noutanut ja kiiti taaskin, kunnes hän jälleen saapui ratsunsa luokse
ihan nääntymäisillään.

»Seisauttakaa hevonen!» huusi hän kiihkeästi Jerrylle. »Ettekö näe,
että minä en pääse satulaan?»

»Kavutkaa selkään tai jääkää jälkeen!» sanoi Aiken, yhäti virnistellen.
»Se on minusta ihan yhdentekevää.»

Epätoivo antoi Nancylle voimia. Hän painoi sombreron tiukemmin
päähänsä, tarttui satulannuppiin ja kiskoi itseänsä ylöspäin; mutta
kun hän jo oli pääsemäisillään varmasti ratsaille laukesivat hänen
käsivartensa, ikäänkuin halvaus olisi herpaissut hänen olkavartensa.
Hän kellahti maahan ja oli vähällä horjahtaa hevosen jalkoihin.

Hänen hampaansa välähtivät, kun hän vilkaisi Aikeniin — virnistelevään
pahaan henkeen — ja sitten hän yritti uudelleen. Kenties kiukku
lisäsi hänen voimiansa; joka tapauksessa hänen onnistui reutoutua
ratsun selkään, ja seuraavalla hetkellä hänen jalkansa heilahti
paikalleen. Sitten hänen silmänsä pimenivät uupumuksesta; hänen oli
tartuttava satulannuppiin ja sokeasti takerruttava siihen estyäksensä
putoamasta maahan. Ja kun hän nosti päätänsä, jyrisi hänen isänsä ääni
läheisyydessä.

»Sirkustemppuja, Nan! Ha, ha, ha! En milloinkaan ole nähnyt
oivallisempaa juoksua ja — ha, ha, ha! — hyppäämistä. En olisi uskonut
sinun siihen pystyvän!»

»Ja hyvin viehkeästi se kävikin», jupisi Aiken.

»Niin kävi, etenkin silloin, kun hänen hattunsa lennähti päästä.»

»Ja kun hänen hiuksensa lehahtivat valloilleen».

»Ja kun hän juoksi —»

»Kuten Atalanta — todellinen uusi Atalanta!»

He ratsastivat kahden puolen häntä, ja hänen vilkuillessansa toisesta
toiseen he nauroivat ilkkuvasti. Nancy Scovilin silmiä sumensivat
kyyneleet, mutta katseensa jälleen kirkastuttua hän huomasi Punaisen
Mackin kääntyneen satulassa ja tarkkailevan Jerry Aikenia synkän
tiukasti. Sitten Mackin katse kääntyi häneen, ja se oli sähköisen
myötätuntoinen. Se vaikutti ihmeellisen virkistävästi.

Myöskin Aiken näki nuo selvämerkityksiset silmäykset. Hän jättäytyi
jälkijoukkoon Kääpiö-Peten luokse ja kutsui Mackiakin sinne.
Viimemainittu tuli hyvin kerkeästi otsa uhkaavana kuin ukkospilvi.
He hidastivat vauhtiansa, kunnes olivat jääneet varmasti pois muiden
kuuluvilta.

»Ystäväiseni», mutisi Kääpiö-Pete ja tähysti Aikenia kiiluvin
silmin, »tulitte tänne parhaaseen aikaan. Olin ihan lähtemäisilläni
puheillenne.»

»Pete», murahti Punainen Mack, »sinulla ja minulla oli sitten aivan
sama ajatus. Minulla on haastamista tälle herrasmiehelle oikein
suuntäydeltä.»

Jerry silmäili heitä hieman miettiväisen näköisenä. Asiat olivat
silminnähtävästi kehittyneet huippukohtaansa. Punaisen Mackin käsi
puristi suitsia ikäänkuin hän olisi kuristanut elävää olentoa; hän
istui satulassaan hiukan etunojassa, ja yhtenään hänen vapaa kätensä
kohenteli ja hiljaa taputteli hänen kupeellansa riippuvaa koteloa.
Kääpiö-Pete taas ratsasti ihan suorana. Hänen laajat sieraimensa
värähtelivät tuontuostakin kuten jälkiä vainuavan koiran, ja hänen
vankat poskilihaksensa pullistelivat rytmillisesti hänen hillitessään
kiihtymystänsä. Ilmeisesti kiiri ukkospilviä Aikenin pään ympärillä,
eikä salama ollut kaukana.

»Ensiksi», alkoi Punainen Mack, jonka leuka samalla työntyi eteenpäin
kuin bulldoggin leuka, »on minun sanottava tämä. Se ei ole pitkä puhe,
mutta siinä on hyvin paljon sisältöä, jos vain jaksetaan käsittää sen
merkitys. Naapuri» — hän pyörähti satulassa täyskäännöksen — »en tiedä,
mistä osasta maata olette kotoisin, mutta olen valmis lyömään vetoa
kymmenen yhtä vastaan siitä, että se on kurjaa seutua.»

»Hyvin monien ihmisten mielestä», vastasi Aiken ystävällisesti, »se on».

»Arvasin sen», jatkoi Punainen Mack, »koska sieltä saamanne ajatustapa
on kurja. Näillä tienoin —»

»Maltahan hetkinen!» sekaantui Kääpiö-Pete.

»Ei kannata puhua pitkään hänenlaisellensa miehelle. Minä lausun
kaikki suoraan ja lyhyesti. Naapuri, kahta seikkaa en aio sietää
syrjästäkatsojana. Toinen on se, että mies alkaa pieksää hevostansa
päähän.»

»Varsin oikein», yhtyi Jerry. »Inhoittava tapa. Sitäpaitsi ymmärrän
kyllä, minkä tähden hevosia kohdellaan niin lempeästi täällä aavikolla.
Ne ovat perin hyödyllisiä.»

»Tuttuseni», virkkoi Kääpiö uhkaavasti, »saattaisi olla parempi,
jollette päästäisi kieltänne valloilleen, ennenkuin minä olen puhunut
puhuttavani ja te olette painanut kaikki sanani visusti kalloonne.»

Mutta Jerryn hymyily oli järkkymätön.

»Toinen seikka, jota en jaksa katsella», pitkitti Kääpiö, koneellisesti
ohjaten ratsuansa likemmäksi Aikenia, joten hänen kookas ruhonsa
kohosi pienemmän miehen yläpuolelle, »toinen seikka on naisten huono
kohteleminen, rehentely ja muu sellainen. En tiedä, missä teidät en
kasvatettu, mutta minut kasvatettiin _pitämään kädet irti tytöistä_.»

Hänen lausuessansa viimeisiä sanoja hänen äänensä aleni ja hänen
silmiinsä tuli ilkeä välke. Jerryn toisella puolella kostutteli Mack
huuliansa hirvittävän kiihkeästi, ja hänen oikea kätensä oli kuin
juuttunut revolverin nuppiin.

Mutta Jerry nyökkäsi heille kummallekin totisena ja ymmärtävänä.

»Te ajattelette ihan samoin kuin minä», vastasi hän. »Naisia on täällä
kohdeltava pehmein käsin — heitä on niin niukalti!»

Punainen Mack sähähti. Kun hän alkoi puhua, nousi hänen äänensä
asteettain kiukkuiseksi vinkunaksi, samanlaiseksi kuin puuman, jonka
kynsistä saalis on livahtanut pakoon.

»Lienenkö sokea», virkkoi hän, »enkö liene nähnyt teidän kohtelevan
tuota tyttö-poloista koko ajan kuin räyskivä koira? Mutta jos minä
olen sokea, naapuri, ette te ainakaan ole sopiva lääkäri parantamaan
silmiäni. Muistakaa se!»

»Onko tarkoituksenne sanoa» — Jerry näytti kummastuneelta — »että te,
miehet, olette nostaneet koko tämän touhun — tuon tähden?»

Ja heilauttaen kättänsä hän osoitti heidän edellänsä ratsastavaa tyttöä.

Mikään ei ole vuoristoaavikkolaisesta niin kammottavaa kuin iva. Hän
vastaa pistosanaan pistosanalla ja kokkapuheeseen kokkapuheella eikä
raivostuttuansa pelkää ketään. Mutta salattu, syvä iva saa hänen
sielunsa käpertymään, kuten katkaistu kaktus käpertyy kuumana päivänä.

Sekä Kääpiö-Pete että Punainen Mack käänsivät äkkiä päänsä eteenpäin
ja tuijottivat kysyvästi Nancyyn. Tyttö laitteli hiuksiansa. Sombrero
killui satulannupissa, ja hänen hohtavan valkoisissa käsissänsä
punoutui tuuhea, musta tukka paksuksi palmikoksi, joka välkkyi
auringonpaisteessa, ja hänen ratsastaessansa kädet ylhäällä sopeutui
hänen vartalonsa ihastuttavan sulavasti hevosen huojuviin liikkeisiin.

Taaskin kumppanukset käänsivät Aikeniin päin hehkuvat, vihaiset
kasvonsa. Sillä tavoin saattaa kaksi juroa, karjan etunenässä olevaa
härkää yhdessä valmistautua rusentamaan yhden ainoan vihollisen.

»Ja mitä vikaa hänessä on, haluaisin tietää.»

»Mitäkö vikaa hänessä on?» huudahti Jerry. Äkkiä hän heilautti käsiänsä
ylöspäin ja purskahti raikuvaan nauruun. Hänen näytti olevan kovin
vaikea hillitä hilpeyttään.

»Onko tarkoituksenne väittää, ettette ole nähnyt — näin monessa
tunnissa — mitä hänessä on vikaa?»

Puhuessansa hän pyyhki naurun kyyneliä silmistään; ja Kääpiö-Peten
tummat kasvot lehahtivat punaisiksi. Hänen sydämessänsä hehkui melkein
uskonnollisen harras surmaamisen halu.

»Pelkkä typerä nauraminen ei merkitse mitään», väitti hän jurosti ja
katsahti Punaiseen Mackiin, toivoen tältä apua väittelyssä.

»Ja hänen isänsä katsoo sivusta ja nauraa tytär-raukalleen», tokaisi
Punainen Mack. »Minusta tuntuu siltä kuin te ja Scovil-vanhus olisitte
järjestäneet koko tämän puuhan tyttöä vastaan.»

»Järjestäneet tämän puuhan?» kertasi Jerry, hihittäen. »Jos tämä on
meidän kesken järjestetty puuha, saa hän maksaa hyvät rahat työstä!»

»Entä minkä vuoksi», intti Mack, »hän näyttää olevan niin kirotun
hyvissä väleissä teidän kanssanne? Hän ei näytä vähääkään hätäilevän,
vaikka hänet vastoin tahtoansa tuotiin tänne vuoristoon.»

»Minä ilmaisen teille, minkä tähden hän on aika ystävällinen», selitti
Jerry säyseästi. »Puhelin eilen illalla hetkisen hänen kanssansa, ja
hän alkoi kertoa minulle tyttärestään. Vielä viisi vuotta sitten hän
kuuluu olleen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin tytöt, mutta sitten
—»

Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vei⁻kätensä suulleen.

»Mitä olinkaan sanomaisillani?» huudahti hän. »Pojat, unohdin antaneeni
Scovilille kunniasanani, etten kenellekään muulle hiisku sitä, mitä hän
minulle kertoi. Mutta tarkkailkaa häntä itse! Kenties sitten käsitätte,
mitä tarkoitan.»

»Naapuri», pyysi Punainen Mack innokkaasti, »ettekö voisi lausua edes
yhtä sanaa vihjaukseksi? Kenties olen yksinkertainen, mutta minä en näe
hänessä mitään vikaa.»

»Meidän kesken sanoen», tunnusti Jerry avomielisesti, »en minäkään
havainnut hänessä mitään vikaa, ennenkuin hänen isänsä puhui minulle
eilenillalla. Mutta nyt se on päivänselvää. Näen suoraan hänen
lävitsensä.»

Kääpiö-Pete ja Punainen Mack pohtivat otsat rypyssä.

»Epäilemättä hän on toisenlainen kuin muut», ajatteli Punainen Mack
ääneen. »Huomasin sen heti hänet nähdessäni.»

»Niin minäkin», vakuutti Kääpiö. »Kuka tahansa, jolla on silmät
päässänsä, näkee, ettei hän ole aivan tavallinen. Mutta mikä hänessä on
vikana — vain sitä minä en saa selville.»

»Hyvät herrat», virkkoi Jerry äkkiä. »Annan teille pienen vihjauksen.
Oletteko pannut merkille, että hän on hyvin harvapuheinen?»

»Hän on tuskin virkkanut sanaakaan. Niin; sen olen kyllä huomannut.»

»Ei muuta kuin jotakin nenäkästä.»

»Totisesti hän on hiljainen.»

»Ja että hänellä on omituinen tapa katsella tyhjään ilmaan ikäänkuin
hän näkisi siellä jotakin?»

»Niin, niin! Jatkakaa!» mutisi Punainen Mack siirtyen likemmäksi.

»No niin, hyvät herrat», puhui Jerry juhlallisesti, »tyynessä vedessä
kala kutee, kuten sanotaan. Ja tällä tyttö-paralla, hyvät ystävät —
eivät ajatukset ole kohdallaan.»

»Mitä sillä tarkoitatte?» tiedusti Kääpiö.

»Yhdellä sanalla», huoahti Jerry, »Nancy Scovil on sekapäinen!»

»Helvetti!» ähkäisi Punainen Mack. »Hupsuko? Hän?»

»Näkee näkyjä ilmassa», jupisi Kääpiö-Pete, huokaisten syvään ja
haikeasti. »Hyvä Jumala, Mack, eikö se ole hirveätä?»

»Kaunis kuin kuva», päivitteli Punainen Mack, »mutta näin heti, että
jokin vika hänessä on. Hän ei ole vähääkään vastustanut, kun häntä on
pidelty pahoin. Kuulkaahan! Jos olisitte sillä tavoin kohdellut minun
tytärtäni, olisi hän syytänyt teille kokonaisen sanakirjallisen sanoja
vasten kasvoja ja lähettänyt niiden jälessä kuulia.»

He molemmat painoivat päänsä kumaraan, ja kun Jerry vähän ajan kuluttua
salavihkaa tarkasteli heitä, huomasi hän, että kummankin kasvot olivat
vakavien mietteiden uurteissa.




XIII luku

Jerry kokkina


Sinä päivänä oli ilma himmeä. Taivas ei kyllä ollut pilvessä, sillä
vähäiset hattarat kiitivät vinhasti taivaanrannalta toiselle,
osoittaen, kuinka nopeasti ilma ylhäällä liikkui; mutta ilma ei ollut
niin kuulakan kirkasta kuin tavallisesti vuoristoaavikolla. Vuoret
eivät nyt olleet ruskeakupeisia, selväpiirteisiä jättiläisiä, vaan
sensijaan hämäriä, epäselviä sinisiä hahmoja, jotka häipyivät kalpeaan
taustaan.

He olivat aikoneet taivaltaa yhtä painoa puolipäivään saakka, mutta
vähäistä ennen sitä aikaa he saapuivat kohdalle, jonka sallimus oli
määrännyt ja suunnitellut leiripaikaksi. Se oli pieni syvennys, jonka
seinämät suojasivat heitä yltyvältä tuulelta, ja notkelman keskellä
oli syvä lammikko, jonka joka puolella kasvoi vähän matkan päähän
ulottuvaa hajanaista pensaikkoa. Siellä oli myöskin runsaasti kuivia
puita, joista saattoi nopeasti virittää iloisen nuotion. Niinpä he
laskeutuivat ratsailta keskipäiväistä levähdystä varten.

Syntyi touhua, Jerry Aiken luikkaili komennuksia kaikkiin suuntiin,
Scovil hoiteli hevostansa ja Pete ja Mack hyörivät matkatavaroiden
kimpussa. Mutta Nancy Scovil venytteli kissamaisen hekumallisesti ja
istahti hietikolle katselemaan toisten uurastusta.

John Scovil katsahti Jerryyn, ja vastaukseksi Jerry heilautti laajasti
kättänsä ja astui sitten ripeästi tytön luokse.

»Oletteko teekutsujen emäntänä?» kysyi hän purevasti. »Vai istutteko
meren rannalla tarkkailemassa aaltoja?»

Tyttö loi häneen uneliaan katseen tummista, pehmeistä silmistään. Ne
johtivat aina Jerryn mieleen päivää paistattavan ja kenties viimeksi
syömästään hiirestä tai seuraavana yönä ruokasäiliöstä varastettavasta
maidosta uneksivan kissan silmät. Lempeällä, veltolla äänellänsä Nancy
Scovil vastasi:

»En; en ole koskaan kutsunut teelle muita kuin gentlemanneja.»

»Seuraava kestittävänne gentlemanni on hevosenne», virkkoi Jerry
lyhyesti. »Mielittekö jättää sen seisomaan tuonne kahdeksi tunniksi
satula selässä?»

Tytön uninen katse oli edelleenkin suunnattuna Aikeniin. Oli vaikea
katsoa hänen tutkimattomiin silmiinsä, sillä hän saattoi hautoa murhaa
tai ajatella päivällistä, jonka hän oli vaarassa menettää, jollei
tottelisi — samoin kuin oli menettänyt aamiaisen — mutta nyt hän nousi
ja haukotteli hartaasti.

»Mielihyvin hoidan hevostani», virkkoi hän. »Se näkyy tuntevan
paikkansa.»

Hänen katseestaan ei kuvastunut lainkaan pilkkaa, kun hän sen sanoi;
pelkästään tosiseikan suora toteaminen. Hän nosti jalustimen ja sysäsi
sen satulan ylitse päästäksensä käsiksi vyön solmuun. Sitä hän silmäili
huolimattomasti.

»Kiiruhtakaa!» ärähti Aiken.

»Kuka tämän hevosen satuloitsi?» tiedusti tyttö.

»Minä.»

»Niin arvelinkin», huoahti tyttö.

»Mitä vikaa siinä sitten on?»

»Tällä solmulla voisi kiinnittää laivan laituriin.»

»Tämän jälkeen saatte itse satuloida ratsunne.»

»Kiitos.»

Nancy veti satulan hevosen selästä ja heilautti sen maahan. Se oli
raskas satula, meksikolaista työtä, valmistettu kannattamaan kuinka
painavaa ratsastajaa tahansa ja kestämään karjalaidunten huimimmankin
ratsun jatkuvia hyppyjä, mutta tyttö liikutteli tätä metalli- ja
nahkamöhkälettä kuin höyhentä.

Jerry Aiken katseli häntä uteliaasti, kun hennot olkapäät heiluivat
taakan mukana; hänessä oli nähtävästi voimaa, samanlaista joustavaa
sitkeyttä kuin hienossa teräsjoustimessa. Kunpa vain nuo halveksumisen
ja välinpitämättömyyden kahleet saataisiin murretuksi ja hänessä
piilevä henki herätetyksi!

Hän viskasi kirveen Nancyn jalkojen juureen.

»Hakatkaa meille kasa puita! Niitä löydätte yllin kyllin tuolta
pensaikosta. Katsokaa tarkoin, että otatte kuivia!»

Kuten aina kesti nytkin vähän aikaa, ennenkuin tyttö totteli, ikäänkuin
hän olisi epämääräisesti punninnut ajatuksiansa mielessään.

»Ilman työtä ei myöskään ruokaa», lisäsi Jerry.

Uudelleen huoaten tyttö kumartui ottamaan kirveen ja lähti sitten
verkalleen lammikkoa ympäröivään pensaikkoon.

»Voitto!» kuiskasi John Scovil Jerrylle.

Mutta Jerry vastasi otsa rypyssä: »Ei vielä. Meidän on edettävä vielä
lemmon pitkä matka, ennenkuin saamme hänet heräämään. Katsokaahan
häntä! Hän liikkuu kuin kone, joka pannaan käyntiin kiertämällä joustin
vireeseen. Mikäs nyt on hätänä?»

Nancy oli sivaltanut kirveellä yhden ainoan iskun ja seisoi nyt,
hypistellen aseen terää.

»Seisotteko veistoksen mallina vai soitatteko gitarria?» huusi Jerry
äkäisesti.

»Antakaa minulle toinen kirves!» vastasi Nancy tympeästi. »Tämä ei
pysty veteenkään.»

Jerry puri hammasta. Rajusti hän kivahti: »Teroitin sen itse.»

»Siltä se näyttää», tokaisi tyttö vastaan.

»Hakkaatteko te puita vai ettekö?»

»En. Minä katkon ne.»

Ja hän toteutti sanansa panemalla kuivia oksia kivelle ja katkomalla
ne sopivanpituisiksi kirveen hamaralla. Kirves oli painava, sen terä
oli yhtä leveä, pitkä ja paksu kuin piilukirveen terä, mutta Nancy
heilutteli sitä keveästi yhdellä kädellä.

Jerry Aiken tarkkaili häntä, otsaansa rypistellen. Pian hän
kuitenkin heräsi mietteistään nähdessänsä Punaisen Mackin hyörivän
keittovehkeiden luona.

»Hei», huusi hän, »älkäähän kiirehtikö valmistamaan ruokaa, Mack, koska
teillä oli vuoronne koettaa tänä aamuna.»

Punainen Mack kääntyi hitaasti onnen tien oppaaseen päin.

»No?» äänsi hän.

»Me tarvitsemme muutakin kuin leukapielien harjoitusta, Mack», jatkoi
Jerry. »Sitä saimme kylliksi aamiaisella. Nyt tarvitsemme ravintoa.»

»Mikä vika sitten oli minun valmistamassani aamiaisessa?» tiedusti Mack.

»Teidän tänä aamuna tarjoamanne pannukakut», selitti Aiken iloisesti
potkiessansa risuja kasaan nuotion aluksi, »olivat epäilemättä
kelvollisia johonkin tarkoitukseen. Luultavasti ne esimerkiksi
valjasnahkoina olisivat pystyneet kilpailemaan minkä hyvänsä
sellaisen valmisteen kanssa, jota nälkiintynyt kojootti on jyrsinyt
sydäntalvella. Mutta ruokana ne eivät kunnollisesti vastanneet edes
purukumia. Vatsassani on möhkäle siinä kohdassa, johon ne ovat
kasaantuneet.»

»Ystäväiseni», murahti Punainen Mack ja heilautti Aikenille kättänsä
muodollisen kohteliaasti, vaikka hänen leukansa tiukkaantui kovasti,
»te saatte näyttää taitoanne. Minä väistyn syrjään.»

»Kiitos!» vastasi Jerry nauraen.

Hän kääri paperipalasen rullalle ja punoi sitä, jotta se palaisi
hitaammin, sytytti sen ja pani sen maahan. Sen päälle hän sijoitti
pieniä, kuivia oksia.

Hän puheli edelleen: »Kokkina, Punainen, teillä on hyvät aikomukset,
mutta siinä onkin suunnilleen kaikki. Se tämänaamuinen kahvi muistutti
lipeätä enemmän kuin mikään ikinä maistamani juoma.»

Tällöin Kääpiö jonkun verran levottomana tarttui Punaisen Mackin
käsivarteen. Hänen otteensa oli rautainen.

»Älä tee mitään äkkipikaista, Punainen!» varoitti hän huolestuneesti.
»Malta mielesi, maltathan?»

»Kyllä minä koetan», urahti Mack.

»Sanat eivät olleet kuulia», jatkoi Kääpiö suostuttelevasti. »Antaa
niiden lentää. Tämä miekkonen on tuollainen lepertelevä hupakko. Mutta
hirteenhän joutuu hupakonkin tappamisesta.»

»Katsohan häntä nytkin!» ähkyi Punainen. »Hän virnistelee itsekseen.
Jos vain saisin kerran kouraista häntä kaulasta ja —«

»Hillitse itseäsi, Mack! Ajattele, kuinka helposti ansaitsemme rahaa
tästä puuhasta!»

»Kannattaako se?»

»Varmasti kannattaa. Äläkä sitäpaitsi unohda, että meidän vuoromme
tulee myöhemmin, Punainen!»

Punainen huokaisi syvään. »Minussa ei herätä halua vääntää hänen
niskojansa nurin se, mitä hän sanoo», virkkoi hän Kääpiölle
surullisesti, »vaan se, miten hän sen sanoo».

Mutta lieneepä Jerry Aiken ollut vaikka kuinka suulas, hän ryhtyi
työhönsä ikäänkuin olisi ollut voittamattoman mestarillinen leirikokki.
Minuutin kuluttua kohosi lepattava pyramidi keltaisia liekkejä
Nancyn nuotiolle tuomista kuivista risuista, ja sitten Jerry aloitti
varsinaisen ruoanvalmistuksen.

John Scovil avusti häntä, mutta miljoonamiehen tehtävät supistuivat
säilykerasioiden aukomiseen ja sentapaisiin apupalvelijan tehtäviin;
taitoa kysyvä työ oli yksinomaan Aikenin. Hän hyöri ripeästi ikäänkuin
olisi ollut täysin perehtynyt sellaisiin tehtäviin.

Kokoonpantava uuni otettiin esille ja sijoitettiin ensimmäiselle
tulelle, ja sen kuumentuessa Scovil viritti toisen roihun, samalla
kuin Aiken sekoitti säilykemaitoa kahteen peltipannuun, joihin oli
pantu ohuelti taikinaa. Ne olivat kuumassa uunissa paistumassa viiden
minuutin kuluttua puuhailun alkamisesta.

Suloinen, voimakas tuoksu houkutteli Nancy Scovilin nuotion ääreen.
Sitten Jerry sekoitti taikinan tähteen vedellä veteläksi, pani sekaan
maissipasteijoja ja asetti sen toiselle tulelle sihisemään. Myöskin
silava alkoi ruskettua, ja väkevä tuoksu tunkeutui seurueen muiden
jäsenten sieraimiin huumaavasti kuin hälytystorven ääni korviin.

Nancy lähentäytyi yhä likemmäksi ruoanvalmistuksen näyttämöä, ja
hänen silmänsä välähtivät innostuneen näköisesti, kun Jerry pani
kahvipannun tulelle. Maissikyrsiä, kuumaa leipää, kahvia, silavaa!
Eikä siinä ollut kaikki. Jerryn näppärät sormet, yhtä taitavina kuin
kortteja jakaessansa, ottivat ihailevan Scovilin käsistä kaksi rasiata
punertavaa lohta. Paistettavaksiko pannussa? Vaiko keitettäväksi?
Ei, ei! Aiken kohotti kauhistuneena kättänsä kuullessansa Scovilin
ehdottavan sellaista, ja seuraavalla hetkellä hän nopeasti kaaputti
juustoa hienoksi. Sen hän sekoitti loheen ja lisäsi kastiketta,
ennenkuin pani lohen paistuvan leivän luokse uuniin. Juhla-ateria!

Punainen Mack ja Kääpiö keskustelivat takalistolla miettivästi.

»Minusta tuntuu, Punainen», huomautti Pete, »että lankamme ovat vähän
niinkuin sekaisin tuohon Aiken-miekkoseen nähden. Hän ei käsittele
noita kahta tulta suinkaan helläjalan tavoin. Luulenpa, että vanha
Shorty, joka oli niin kauan L-merkkiläisten kokkina, olisi ehkä
saattanut ottaa oppia tästä Aikenista. Haistoitko paistuvaa leipää, kun
hän aukaisi uunin luukkua?»

»Haistoin», myönsi Punainen, »mutta en lausu arvosteluani, ennenkuin
maistan hänen ruokaansa. Sangen monet sellaiset hevoset näyttävät
hyviltä, jotka osoittautuvat vikuripäisiksi ja tuhmiksi, kun karjan
ajaminen tulee kysymykseen, Kääpiö.»

Kääpiö nyökkäsi tämän syvämielisen totuuden vahvistukseksi.

»Kuten se minun raudikkoni», huomautti hän. »Mutta tässä Aikenissa on
jotakin. Olethan pannut merkille, ettei hänellä ole revolveria.»

»Eikö se ole varma helläjalan merkki?»

»Enpä tiedä, enpä tiedä», ehätti Pete torjumaan. »Mutta meillähän on
aikaa ottaa hänestä selko, eikö olekin? Mutta älä mene lyömään vetoa,
että hän on typerä, ennenkuin näet, miten kortit juoksevat. Mack,
katsohan tuota leipää! Äidin leivissä oli ennen aina jonkun verran
kuorta!»

Ruokalajit otettiin esille toinen toisensa jälkeen. Ja kaikki ihan yhtä
kyytiä. Jonkun käsittämättömän vaiston avulla oli Jerry järjestänyt
niin, että samalla hetkellä kahvi alkoi kiehua, tärisyttäen pannun
kantta, ja kun se otettiin tulelta, näkyivät avatusta uunista pannuissa
paistuneet leivät, jotka olivat ruskettuneet niin tasaisesti, että
se olisi ilahduttanut parhaan pariisilaisen keittiömestarin sydäntä.
Kala ja juustohöytäleet olivat mainiosti käristyneet, ja nyt kokki
sirotti sen päälle viimeisen kerroksen äsken hienonnettua juustoa ja
lisää kastiketta. Myöskin silava oli astiassaan kapeina, sopusuhtaisina
suikaleina, jotka liikkuivat ylös ja alas, mikä osoitti niiden
täydellisesti käristyneen.

Kokoonnuttiin syömään. Jos aamuinen ratsastus jo oli
terästänyt ruokahalua, teki nyt Jerryn herkkujen näkeminen sen
partaveitsenteräväksi. Jopa Nancy Scovililtakin pääsi syvä huokaus
hänen sijoittuessansa öljykankaalle, joka oli pöytänä. Jerry Aiken
istuutui viimeiseksi luotuansa sitä ennen ympärillensä viimeisen
silmäyksen samalla tavoin kuin ratkaisevaa taistelua aloittava kenraali
ja hymyili tyytyväisenä katsellessansa toisten odottavia kasvoja.

Sitten hän asettui paikalleen ja tarjoili itse yhtä taitavasti ja
nopeasti kuin oli keittänytkin. Annokset olivat runsaat ja lisäksi niin
järjestetyt, etteivät tinalautaset näyttäneet vähääkään liian täysiltä.

Isoja »murikka»-viipaleita oli korkeiden kala- ja juustokasojen
vieressä, ja lautasta reunustivat aikamoiset silavakappaleet. Ja kaikki
se oli ryhmitetty keskessä olevan maissikakun keskelle.

Ja millaisia maissikakkuja! Niiden mureat, ohuet reunat olivat syvän
ruskeita, kun taas pullea keskus oli herkullisen keltainen. Mutta
tärkeintä oli se, että jokaisen lautasen vieressä oli höyryävä
kahvikuppi.

Vuoristoaavikon mieheltä saadaan riistää whisky, jopa tupakkakin, ja
hän sietää sen eikä kenties kovin pahasti valitakaan, sillä hän on
tottunut puutteisiin ja kieltäymyksiin, mutta jos häneltä evätään
kahvi, ei hän tee työtä minkäänlaisesta palkasta eikä mikään voima
pysty hillitsemään hänen vihansa raskasta kättä. Heidän on pakko juoda
kaikenlaista kahvia, mitä vain heidän eteensä pannaan, mutta jokaisella
heistä kytee sydämen pohjalla ajatus mainiosta kahvista, jota hän on
juonut kauan, hyvin kauan sitten — yhdestä ainoasta kahvista.

Mutta ei ollut kummallista, että kun Kääpiö ja Punainen Mack katselivat
Jerry Aikenin heitä varten täyttämiä kuppeja, kumpikin arveli vanhan
unelmansa taaskin toteutuneen. Sillä kahvi oli tummanruskeata, mutta
niin läpikuultavan kirkasta, niin vapaata kaikista jauhohiukkasista,
että he erottivat tinaisten kuppiensa pohjan kultaisten päivänsäteiden
välkkeessä. Ja kupista kohosi herkullinen ja samalla voimakas tuoksu,
joka avasi sydämen.

Äänettömästi ja vapisevin käsin Punainen Mack kaasi annokseensa tarkoin
harkitun määrän säilykemaitoa. Kääpiö-Pete loi vanhaan kumppaniinsa
syvän halveksumisen silmäyksen ja kohotti omaa kuppiaan miedontamatta
sen sisältöä halvempiarvoisella nesteellä.

»Naapuri», virkkoi hän Jerry Aikenille äänessänsä ankaran
mielenliikutuksen värähdys, »on monenlaista kahvia!»

Jerry Aiken nyökkäsi ja valmistautui kuulemaan kehumista huulillansa
imarrellun tavallinen itserakas hymy.

»Ja tämän hajusta ja tämän näöstä päättäen», jatkoi Kääpiö-Pete, puhuen
muodollisen juhlalliseen tapaansa, »sanoisin —»

Hänen lauseensa keskeytti Nancy Scovilin ääni hätäilemättömänä ja
pehmeänä: »Tämä on huonoimpia kahveja, mitä ikänäni olen juonut.»

Toiset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja Kääpiö laski kuppinsa
paikalleen.

»Ettehän ole sitä edes maistanut», huomautti Jerry Aiken kylmästi.

»Ei minun tarvitsekaan maistaa», pitkitti Nancyn kehräävä ääni, ja
hänen verhotusta, Jerryyn suunnatusta katseestansa ei kuvastunut
halveksumista eikä ilkeyttä. »Kuten herra Peter, osaan minäkin jo
näöstä päättää, mitä se on.» Hän vei pienen kupposen huulilleen ja
maistoi juomaa.»Ja maku onkin kehnompi kuin näkö. Mutta te kaiketi
olettekin tottunut ala-arvoiseen tavaraan.»

Jerry Aiken ei saanut sanaa suustansa. Hätäisesti ja vaivihkaa ottivat
toiset kuppinsa ja joivat ja vilkuilivat sitten äänettöminä toisiinsa.
Ei yksikään heistä tuntenut siinä mitään vikaa; Kääpiöstä se olikin
sanomattoman herkullista, mutta kehuminen toisten moitittua vaatii
säikkymätöntä rohkeutta. Se tuntuu olevan kehittymättömän maalaismielen
merkki.

Niinpä Kääpiö jupisi: »Tuntuu siltä kuin olisitte oikeassa. En tiedä,
mitä se on, mutta joku vika siinä on.»

»Huonointa kahvia», lausui John Scovil syvän vakaumuksellisesti, »mitä
koskaan olen juonut».

Saatuansa nämä kolme peräkkäistä iskua Jerry Aiken istui tyrmistyneenä.
Hän katsahti avuttomana ympärilleen, mutta kaikkien katseet olivat
tähdätyt lautasiin. Ja kenties osoittaaksensa, että kahvi ainakin
hänestä oli oivallista, Aiken siemaisi pitkän kulauksen ja poltti
kurkkunsa.

Vielä puhkiessaan ja köhiessään hän näki Punaisen Mackin kasvot,
samalla kun aimo kimpale leipää katosi viimemainitun suuhun. Mackin
silmät välkkyivät. Hän pureksi kiireesti ja nieli hätäisesti, ja hänen
silmänsä olivat kaunopuheiset, vaikka hänen suunsa vielä oli liian
täysi puhumista varten. Myöskin Nancy Scovil nakersi leipäpalansa
syrjää.

»Tämä on leipää!» puhkesi Punainen Mack ylistämään, ja hänen äänensä
kuulosti sisäänpäin vedetyltä huokaisulta. »Mies, mies, tämä on leipää!»

»Jämeätä, eikö olekin?» lisäsi Nancy Scovil rauhallisesti. »Hyvää,
näkyisää leipää. Kerrassa mainiota retkillä. Mutta en käsitä, herra
Aiken, minkä tähden ette paistanut kaikkia valmiiksi ennen lähtöä.
Leipänne olisi aivan yhtä hyvää kuukauden kestäneen taivalluksen
jälkeen kuin se on nyt.»

»Miksi sitä sitten syötte?» kivahti Jerry Aiken.

»Harjoituksen vuoksi», vastasi tyttö hätäilemättä. »Se ehkä herättää
ruokahalua nauttiakseni muista valmisteistanne.»

Ja hän otti heti uuden ison leipäkimpaleen.

»Mutta — sehän näyttää sangen hyvältä, eikö näytäkin?» mutisi Punainen
Mack.

»Näyttää kun näyttääkin!» myönsi tyttö. »Se hyvä etu sillä on kahviin
verrattuna.»

»Viimeisen kerran», uhkasi Jerry Aiken tulistuneena, »minä kajosin
paistinpannuun tällä matkalla».

»Tavallisesti _onkin_ parempi pysytellä siinä, mitä osaamme tehdä, eikö
niin?» huomautti tyttö, ja hymyntapainen, hyvin himmeä valonpilkahdus,
tuikahti hänen silmissään, väikkyi hetkisen ja häipyi sitten niiden
tummaan pimentoon. »Esimerkiksi korttipelissä», lisäsi hän.

Tuskastuneena ja hämmentyneenä Jerry Aiken mursi nopeasti leipäpalan
ja söi sen, samalla suunnaten silmänsä miettivästi ylöspäin kuten
mielisimfoniaansa kuunteleva musiikintuntija.

»Jos tämä leipä on huonoa», alkoi hän heti sen nieltyänsä, »niin minä —»

»Ei se suinkaan huonoa ole», vakuutti tyttö rauhoittavasti. »Ei
lainkaan huonoa, sitten kun olette maistanut kalaa. Se näyttää lohelta;
sillä on lohen tuoksu, mutta se on kuivaa kuin puulastut. Teillä on
erikoinen kyky pilata tarpeet, herra Aiken.»

Jerry Aiken hengähti kerran, kahdesti, ennenkuin uskalsi virkkaa mitään.

»Naisten tunnustus», sanoi hän sitten, »on samanlainen kuin muulien
kiitollisuus — sitä ei ole».

Punainen Mack muisti niitä solvaavia huomautuksia, jotka Jerry Aiken
oli lausunut hänen sen aamuisista keittiöpuuhistaan, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat silminnähtävästi.

»Eivät puheet», tokaisi hän, »tee kokkia eivätkä sanat kelpaa suolan ja
pippurin sijaan. Mutta joka tapauksessa, Aiken, oli _tarkoituksenne_
hyvä. Ei ole mitään järkisyitä epäillä sitä.»

Jerry Aiken jörötti äänettömänä ja hehkuvin poskin, ahmi lautasellansa
jälellä olevan ruoan ja vetäytyi sitten äänenkantamattomiin. Siellä
näkyivät hänen huulensa liikkuvan hänen astellessansa edestakaisin
ja tupruttaessansa savukettaan, mutta muille saakka ei kantautunut
minkäänlaista ääntä.




XIV luku

Pokerpeli


Sennäköisenä kuin olisi kävellyt kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena
ja lainkaan huomaamatta ympäristöään Jerry Aiken silloin tällöin loi
etäältä kiukkuisen, valppaan silmäyksen seurueen muihin jäseniin, jotka
edelleenkin istuivat öljykankaalla, syöden huolettoman mukavasti.
Ensiksi lopetti ateriansa Punainen Mack, sitten Scovil ja Kääpiö-Pete
melkoista myöhemmin kuin he; mutta Nancy Scovil söi yhäti, hätäilemättä
ja hoputtomasti. Vihdoin oli jälellä vielä vähän juustoista lohta, jota
hän oli verrannut puulastuihin, ja senkin hän tyhjensi lautaselleen ja
söi sen sekä viimeiset leivänmuruset.

Lumottuna Jerry Aiken tarkkaili, kun tyttö söi tähteetkin. Hän siirtyi
lähemmäksi kuten käärmeen katseen kiehtoma lintu. Mikä tuossa tytössä
oikein oli? Oliko koko hänen velttoutensa teennäistä! Piilikö pinnan
alla järki, yhtä terävä kuin kieli, jonka pureva iva oli suominut häntä
vain hetkistä aikaisemmin? Ei; tyttö ei näyttänyt ollenkaan tajuavan
tyrmistyttäneensä hänet ja karkoittaneensa hänet etäälle. Sikäli kuin
hän oli havainnut, ei Nancy ollut avannut suutansa hänen erottuaan
seurasta.

Ruoka oli mennyt viimeistä murusta myöten. Se ei ollut yletöntä
mässäämistä. Ei; Nancy ei suinkaan näyttänyt puhkuvan pulleuttaan eikä
liikkuvan voipuneen veltosti. Jerry muisti, kuinka keveästi hän oli
heiluttanut raskasta kirvestä yhdellä kädellänsä ja kuinka viehkeän
notkeasti hänen vartalonsa oli koko aamun taipunut hevosen liikkeiden
mukaan ja kuinka nopeasti ja uupumattomasti hän oli juossut heidän
jälessänsä heidän lähdettyään ensimmäiseltä leiripaikalta.

Hänen syömisensä muistutti Aikenista jonkun petoeläimen syömistä —
jonkun kauniin ja vaarallisen pantterin, joka syö vankasti ja siitä
saamiensa runsaiden energiavarojen nojalla kestää pitkän ajan paastoa
ja ponnistuksia. Tai eikö hän pikemminkin ollut samanlainen kuin
talvella nukkuvat eläimet, joiden syksyisen ravinnon on auteltava ne
ruoattoman ja kylmän, pitkän talven ylitse? Nancy Scovilin sielussa ja
ruumiissa oli epäilemättä talvi vallalla. Hän nukkui pitkää unta. Entä
jos hän heräisi?

Se oli tärkein kysymys. Tähän saakka tyttö oli pitänyt häntä,
Aikenia, ymmällä ja pilkannut häntä; se ajatus värisytti häntä. Hän
tunsi sellaista kiukkua, jollaista hänessä eivät aikaisemmin olleet
herättäneet muut kuin miehet.

Lakattuaan aterioimasta Nancy kohotti päätänsä ja loi ympärilleen
ensimmäisen tajuisen katseen, ei sellaisen ihmisen tavoin, joka on
saanut kylliksensä, vaan pikemminkin, koska tarjolla ei ollut enempää
syötävää. Sitten hän nojasi taaksepäin, suoristi jalkansa ja ojensi
kätensä ulospäin. Hänen päänsä kallistui taaksepäin ja sitten vähän
sivulle, ja Jerry Aiken katseli hänen vaatteiden lävitse piirtyviä
joustavia lihaksiansa toista toisensa jälkeen. Äkkiä välähti Aikenin
mieleen uusi ajatus. Ei suusanallinen sättiminen eikä ruumiillinen työ
näyttänyt lietsovan tytössä vähääkään kapinahenkeä eikä kannustavan
häntä toimintaan. Mutta Jerry muisti kuulleensa, ettei ainoakaan nainen
kykene säilyttämään malttiansa menettäessänsä rahaa.

»Työntäkää ruoka-astiat pois öljykankaalta, pojat!» kehoitti hän,
istuutuen entiselle paikalleen. »Teillähän on kortit, Punainen, eikö
olekin? Mitä arvelette pienestä poker-istunnosta? Viiden hengen
pelistä?»

»Tarkoitatteko, että neitikin pelaisi?» kysyi Kääpiö.

»Miksikäs ei?»

»Mielelläni olen mukana», sopersi Nancy, »jos jaksan pysyä valveilla».

Ja hän peitti pitkän, velton haukotuksen. Nancyn haukotukset olivat
totisesti ihmeellisiä katseltavia, sillä venyttelemisen nautinto näytti
värähdyttävän hänen ruumiinsa jok’ikistä kohtaa. Se oli samanlaista
kuin talvisesta unesta heräävän pantterin ojentautuminen, mutta se
kuitenkin oli ero, ettei Nancy Scoviljn herääminen koskaan ollut
täydellinen.

Niinpä he sysivät astiat syrjään, vetivät öljyvaatteen tiukalle,
ja Punainen Mack otti esille pakan likaisia, reunoiltaan paksuiksi
kuluneita kortteja. Oli kiintoista tarkkailla miesten kasvonilmeiden
muuttumista, sillä ystävyys lakkaa eikä »Häipyiskö vanha tuttavuus»
enää ole paikallaan, kun aloitetaan pokerpeli vuoristoaavikolla.

He arvostelivat toisiansa varovasti, äänettömästi. Kääpiön jämeät
kasvot kävivät entistäkin naamiomaisemmiksi; Punaisen Mackin
pienet, ovelat silmät kimaltelivat oudon kiihkeästi; John Scovilin
itsevarma hymy näytti pahaenteiseltä; ja sitten olivat Jerry
Aikenin hermostuneet, nopeat sormet, kun hän kasasi kortteja, sillä
nostettaessa oli ensimmäinen työ joutunut hänelle.

»Tässä me kynimme helläjalkaa», supatti Punainen Mack Kääpiölle.
»Nyt kahmaisemme hänen varojansa oikein hangolla. Kun tulee minun
työvuoroni, Kääpiö —»

Hän keskeytti jupistun lauseensa ja virkkoi ääneen: »Eipä tämä
olekaan hullumpi.» Sitten hän tarkasti piirin loppuun saakka, päätyen
tähyilemään Jerry Aikenia neulanterävästi.




XV luku.

Täysi käsi


Kaikki kävivät juron hiljaisiksi. John Scovilin kasvoilta haihtui
itsevarma hymy. Kääpiön leuka työntyi eteenpäin. Punaisen Mackin
pienet silmät muuttuivat terävämmiksi, ja Jerry Aikenin suu soukkeni
suoraksi viivaksi. Entä tyttö? Hän näytti koko ajan ponnistelevan
häneen kasaantunutta ääretöntä unimäärää vastaan ja vain tietoisesti
pinnistämällä jaksavan pitää silmänsä auki.

Jerry Aikenin hoikat sormet sekoittivat kortit ja alkoivat kevyesti
läpäytellä niitä öljykankaalle. Hänen kätensä liikkuivat niin vinhasti,
ettei katse kyennyt niitä seuraamaan, ja kuului yhtämittaista,
hiljaista lipsutusta, kun kortit livahtelivat pakasta yhtenäisenä
virtana ja sinkoilivat paikoillensa. Ilmassa oli aina vähintään kolme
korttia samalle kertaa.

Punaisen Mackin poker-kasvoilla oli hämmentynyt ilme, kun hän katseli
tätä huippuunsa kohonneen taidon näytettä, ja vihdoin hän huudahti:

»Sen minä sanon, että te totisesti osaatte jakaa, naapuri.»

Ja hänen kirkkaat silmänsä tuikkivat, kun hän turhaan koetti seurata
kunkin yksityisen kortin liikettä. Se oli ensimmäinen Jerryn saama
vilpitön tunnustus, ja hän olisi ollut yli-ihminen, jollei se olisi
häneen tehonnut. Hänen suupieliänsä värähdytti lievä hymyily, hän
loi Punaisen Mackin ihaileviin silmiin hyväntahtoisen katseen ja —
sinkosi viimeisen kortin hiukan liian kovasti. Jaon viimeisen kortin!
Muut olivat tipahtaneet kuin järjelliset, siivekkäät oliot melkein
täsmälleen paikoillensa, muodostaen pienen, soman kasan kunkin pelaajan
eteen, mutta viimeinen kortti lipui pyörien tytön korttien ylitse ja
sujahti John Scovilin viiden kortin sekaan.

Jerry kumartui ottamaan sen pois.

»Sepä ikävää», virkkoi hän Scovilille.

»Teillä on väärä kortti», huomautti Nancy, jättäen kasansa
koskemattomaksi toisten ottaessa korttinsa öljyvaatteelta.

»Se oli oikea kortti, eikö ollutkin?» kysyi Jerry Scovililta.

»Varmasti oli», vakuutti viimemainittu. »Se pisti esiin muiden
joukosta.»

»Minusta ei siltä näyttänyt», väitti Nancy unisesti. »Uusi jako, tehkää
hyvin, herra Aiken.»

Jerry Aikenin poskien puna tummeni, ja sitten hänen huulensa
tiukkaantuivat suoriksi.

»Vaaditteko sitä jyrkästi?» tiedusti hän kylmästi.

»Jos pelaamme vain penneistä», alkoi tyttö, »ei sillä tietysti ole
väliä».

Aiken loi häneen yhden ainoan sisältörikkaan silmäyksen ja pyyhkäisi
sitten kaikkien kortit eteensä. Vielä kerran hän katsahti Nancyyn, ja
hänen huulensa liikkuivat, muodostaen äänettömiä sanoja, samalla kun
hän sekoitti kortteja, solutellen niitä yhteen ihmeellisen kätevästi.

»Naapuri», urahti Punainen Mack, ravistaen päätänsä ällistyneen
ihailevasti, »todentotta teillä on taipumuksia korttien käsittelyyn.
Minä en ikinä oppisi sujuttelemaan niitä sekaisin tuolla tavoin; en
minäkään ole tavallani niin varsin kömpelö, mutta teihin verrattuna
olen kun olenkin vain patustelija, Aiken.»

»Jos ansaitsisitte elatuksenne korteilla», vihjaisi Nancy
huolettomasti, »saattaisitte oppia tekemään sen aivan yhtä hyvin».

Jerry puri huultansa, mutta hillitsi taaskin itsensä. Onneksi ei
Punainen Mack ollut käsittänyt huomautuksen kärkeä.

»En sinä ilmoisna ikänä», jatkoi Punainen kehumistaan. »Sormeni ovat
siihen liian kankeat.»

»Kunniallinen työ aina jäykistää miehen sormia», tokaisi Nancy.

»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi Kääpiö kummastuneena.

»Nähkääs, neiti Nancy», sanoi Punainen, »hänen jakaessansa oli mahdoton
seurata korttien liikkeitä; ei voinut erottaa, lähtivätkö ne pakan
päältä vai alta vaiko keskeltä; ne vain ponnahtelivat esille ihan kuin
itsestään».

»Siinäpä se», virkkoi Nancy.

»Mitä?» murahti Kääpiö.

»Oh!» äänsi Punainen Mack hiljaa, ja hänen silmänsä soukkenivat
suuntautuessaan Aikeniin.

Viimemainittu oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljon, kun hän
alkoi jakaa toistamiseen.

Nyt hän oli verkkaisempi. Kenties se johtui hänen suuttumuksestaan
tai ehkä hän halusi näyttää muille, että jako oli rehellinen. Joka
tapauksessa kukin kortti lähti pakan pinnalta terävästi napsahtaen ja
sujahti vinhasti pyörien öljyvaatteen ylitse, laskeutuen paikallensa
— silläkin vauhdilla suoritettuna oli niin taidokas jako kaunis
katseltava — ja hitaasti katosi epäilyksen häive Punaisen Mackin
silmistä.

Taaskin Jerry ennätti viimeiseen tytölle menevään korttiin ja pysähtyi,
ennenkuin lähetti sen.

»Toivottavasti», virkkoi hän peitetyn ivallisesti, »olette kyennyt
seuraamaan jokaista korttia?»

»Kiitos», vastasi Nancy, katsoen toisaalle, »nyt jaoitte paljon
paremmin».

»Kiitos _teille_», kivahti Jerry ja sinkosi viimeisen kortin lentoon.

Se piirsi matalan kaaren, pyörien vinhasti Jerryn antaman rajun
alkusysäyksen voimasta. Suoraan ja oikeaan paikkaan se suuntautui.
Mutta voi! Juuri nopean pyörimisensä tähden se laskeutui hitaasti,
hyvin hitaasti, ja juuri kun se oli koskettamaisillaan öljyvaatetta,
sieppasi sen tuulenpuuska, käänsi sen toisin päin ja sinkosi sen
ylössuin liukumaan keskustaa kohti. Valkea kiukun täplä ilmestyi
Jerryn Aikenin kummankin posken keskelle; mutta Nancy Scovil katseli
etäisyyteen, ja puhjetessansa puhumaan hän ponnisteli haukotusta
vastaan.

»Isä», mutisi hän, »etkö olisi hyvä ja jakaisi herra Aikenin puolesta?
Muutoin minua peloittaa, ettemme ikinä saa peliä alkuun.»

Punainen Mack virnisti peittelemättä; John Scovil hihitti. »Tietysti
teen sen, jos te tahdotte, Jerry.»

»Olen sijoittanut pöytään pohjapanoksen», huomautti Jerry jääkylmästi,
»ja minä jaan talla kertaa».

Ja hammasta purren hän pyyhkäisi kortit käsiinsä ja jakoi kolmannen
kerran. Kiukustansa huolimatta hän teki sen huolellisen varovasti. Hän
ojensi kättänsä melkein öljykankaan ylitse laskeaksensa jokaisen kortin
täsmälleen ja alassuin kohdallensa. Ja luotuansa sitten viimeisen
myrkyllisen katseen tyttöön hän vilkaisi vasemmalla kupeellansa
istuvaan Kääpiöön, odottaen tämän alkutarjousta.

Ensimmäisen jaon pelissä ei sattunut mitään erikoista. Kaikki olivat
jälleen käyneet hiljaisiksi, kuten pokerpöydässä tavallisesti ollaan,
ja peli sujui tasaisesti ja hankauksitta paitsi silloin, kun Nancy
noudatti Kääpiön esimerkkiä eikä ostanut ainoatakaan korttia. Jerry
rypisti otsaansa, ja senjälkeen loppui kilpailu lyhyeen, ja Jerry
sai vähäisen kassan kurjalla kuningatarparilla. Seuraavan — Kääpiön
— jaon jälkeen Nancy oli taaskin poissa pelistä, ja Punainen Mack
voitti yksinäisen dollarin kuningattareen ulottuvalla sarjalla. Hänen
jaossaan, joka oli seuraava, oli kolmella miehellä hyvät kortit, ja
Jerry voitti kertyneet panokset Scovililta ja Mackilta ryhmällä.

Kun tuli Scovilin vuoro jakaa, oli hänellä, Kääpiöllä ja Mackilla
vakava aikomus saada korvaus häviöistään, ja Jerry pelasi sellaisen
ihmisen näköisenä, jolla on tavanmukainen onnensa matkassaan, kun taas
Nancy kuten aina kiinnitti enemmän huomiota taivaaseen kuin kortteihin.
Scovil jakoi kortit ripeästi ja liikemiesmäisen päättävästi.

Pian peli muuttui Punaisen Mackin ja helläjalan väliseksi kamppailuksi.
Edellinen oli miettivä — hyvin miettivä. Panokset eivät tosin olleet
suuria, mutta kysymyksessä olikin oikeastaan järkien välinen voimain
mittely, ja hän piti velvollisuutenansa puolustaa vuoristoaavikon
kunniaa ja paljastaa tämän helläjalan häpeän, joka esiintyi
vilpittömänä länsipuolelaisena. Punainen Mack lisäsi panoksia tuikean
päättävästi, Jerry huolettomasti ikäänkuin lopputulos ei olisi häntä
lainkaan kiinnostanut.

»Neljäkymmentäviisi», virkkoi Jerry veltosti.

Neljäkymmentäviisi oli senttejä.

»Vastaan ja nostan viidellä», sanoi Punainen varmana siitä, että hänen
korttinsa olivat sen arvoiset.

Jerry vilkaisi hopeakolikoiden kasvavaan kasaan ja näytti äkkiä
innostuvan. Hän kumartui eteenpäin ja silmäili kiihkeästi Punaisen
kasvoja. Sellainen menettely oli pokerpöydässä perin sopimaton, ja
Punainen loi nopean, ylenkatseellisen vilkaisun Kääpiöön.

»Vastaan sen ja lisään kymmenellä», pamautti Jerry.

Punainen Mack empi. Hän muuttui entistäkin miettivämmäksi.

»Suokaa anteeksi!» jupisi hän ja kiersi savukkeen hitaasti,
harkitsevasti. Ensimmäiset henkisavut imaistuansa hän teki päätöksensä.

»Vastaan» — hän epäröi, jurosti tuijottaen Jerryä kasvoihin — »ja
lisään viidellä».

Jerry huoahti helpotuksesta ikäänkuin olisi pelännyt kilpailun kenties
loppuvan siihen.

»Vastaan ja lisään kymmenen», vastasi hän heti ja sinkautti kolikon
panosten joukkoon.

Punainen Mack puristi savukkeensa muodottomaksi peukalon ja etusormen
välissä.

Hänen katseensa viipyi pienessä, mitättömässä rahaläjässä.

»Se on teidän», virkkoi hän verkkaisesti ja laski kortit kädestään otsa
miettivästi rypyssä. Jerry kouraisi panokset taskuunsa.

»Vain hetkinen», keskeytti Punainen Mack, kun Nancy ryhtyi kokoamaan
kortteja jakaaksensa ne vuorostaan.

Tytön käsi pysähtyi.

»Herra Aiken, mikään ei pakota teitä näyttämään korttejanne. Entä jos
tekisimme sen kumpikin?»

»Se sopii»; suostui Jerry. »Mitä teillä on?»

»Nämä.» Punainen Mack käänsi esille kolme kuningasta.

»Kovin paha, ettette lisännyt panoksia», huomautti Jerry, nauraa
hihittäen ja näyttäen korteistaan viitosparia.

Se, oli räikeäksikin »bluffiksi» räikeätä.

Pokerissa ei »bluffaaminen» ole suinkaan luvatonta, kuten kaikki
tietävät. Siitähän peli juuri saakin toisen puolen hauskuuttaan, ja se
antaa harkitsevalle, mutta nurjaonniselle pelaajalle mahdollisuuden
siepata voiton itsellensä. Mutta se, joka siitä joutuu kärsimään,
sadattelee aina pikemminkin vastustajaansa kuin onneansa, ja niinpä
nytkin Punainen Mack kallistui eteenpäin, puristellen tiukasti
käsiänsä. Tämä häviö hänen oli kostettava. Hän oli kärsinyt tappion.
Hän saattoi jo aavistaa, millainen virnistys alkoi väikkyä Kääpiön
suupielissä. Ja perästäpäin olisi Kääpiöllä jotakin sanottavaa.

»Emmeköhän korota panosrajaa?» ehdotti hän.

»Kuinka vain haluatte», urahti John Scovil, joka kaipasi toimintaa
miltei yhtä kipeästi kuin Punainen Mack.

»Niin korkealle kuin tahdotte», myönsi Jerry.

»Taivaaseen saakka sitten», ärähti Punainen Mack. »Nähdäänpähän, miten
peli sujuu, kun siinä on kunnollista rahaa.»

Kaikki alkoivat odottaa korttejansa äänettöminä, melkein tulistuneina.

Mutta odotusaika oli pitkä, sillä Nancy Scovilin jako oli kokonaan
toisenlaista kuin Jerry Aikenin salamannopea suoltaminen. Hän kasasi
kortit kuten rahaa laskeva pankinkonttoristi kasaa setelit. Hänen
tunnontarkka peukalonsa nosti jokaista korttia erikseen ja sysäsi
sen toisten sekaan. Hermostuneen Aikenin laskun mukaan hän sillä
tavoin sekoitti pakkaa kymmenen kertaa ja alkoi sitten jakaa. Hän
otti kortit yhden kerrallaan ja sijoitti ne huolellisesti kunkin
pelaajan eteen. Katse suunnattuna kauas pilviin hän kostutti
peukaloansa — kaikkien kortinpelaajien yhteinen inhoittava tapa — ja
jatkoi jakoansa järjestyksellisesti. Punainen Mack sulki silmänsä ja
kallistui taaksepäin, äänettömänä kestäen odotuksen tuskia. John Scovil
alkoi supisten hokea luvattomia nimityksiä, ja Jerry mulkoili kuin
hypähtämäisillään oleva tiikeri.

Vihdoin olivat kortit jaetut. Kaikki olivat mukana, ja jokainen
vaihtoi kolme uutta korttia. Ennen vaihtoa ei siis kellään erinomaisia
kortteja, mutta kaikki pelissä. Jerry alkoi; hän käytti vaatimattomasti
hyväkseen panosrajan korotusta ja, pani peliin viisi dollaria. Punainen
Mack vastasi siihen, samoin Kääpiö, ja Scovil lisäsi vielä viisi. Nancy
vitkasteli, silmäillen kysyvästi taivasta. Hänen hidastellessaan olivat
muut vain ärtyneen, epätoivoisen hiljaisia, mutta Jerry tarkkaili häntä
katkeran tutkivasti, kiihkeästi. Jos Nancy viekoittuisi mukaan, jos hän
häviäisi, niin varmasti se herättäisi hänet. Naiset eivät jaksa sietää
häviötä.

»Vastaan kymmeneen», jupisi Nancy vihdoin. »Ja lisään viisi», jatkoi
hän.

Jerry vilkaisi ensin häneen ja sitten kortteihinsa.

»Vastaan siihen ja lisään viisi», ärähti hän.

Hiki kimalteli Mackin otsalla, mutta hän vastasi panokseen, ja sitten
jäi Kääpiö syrjään. Senjälkeen Scovil nosti peliä kymmenellä, ja
kaikkien suureksi hämmästykseksi Nancy nosti samalla määrällä.

Jerry epäröi, vitkasteli.

»Näyttäkää», mutisi hän vihdoin, ja Punainen Mack lysähti taaksepäin ja
painoi päänsä nuukalleen; oliko hän harmistunut muihin vaiko itseensä,
sitä oli vaikea sanoa. Nyt kahisi öljyvaatteen keskustassa setelikasa,
luvaten runsaan voiton. Äänettöminä Mack ja Scovil työnsivät siihen
rahansa.

»No niin, hyvät pelurit», urahti Mack. »Tosin ei ole minun vuoroni
näyttää kortteja, mutta noilla minä olin mukana. Teille ne toivat
voiton, Aiken, mutta katsokaahan, mitä ne tekivät minulle!»

Ja hän viskasi viitosparinsa öljykankaalle.

»Oi», äänsi Nancy, ollen ensimmäisen kerran innostuneen näköinen
katsoessansa Punaisen paria, »tuoko teillä vain olikin? On minulla
sentään parempi kuin teillä, herra Mack. Katsokaas!»

Ja hän laski eteensä seitosparin.

»Nan», virkkoi hänen isänsä hyväntahtoisesti, »tämä pahoittaa mieltäni,
mutta sinä tarvitset liike-elämän opetusta, ja olkoon tämä sinulle
opiksi. En tiedä, kenen kanssa olet New Yorkissa pelannut, mutta jos
olet mitään voittanut, pitäisi heidän olla vajaälyisten hoitolassa.
Kuuntelehan sanojani ja paina ne visusti mieleesi — yhdellä parilla ei
koskaan kannata olla mukana muutoin kuin kolmen hengen pelissä. Minä
näet epäröin, vaikka minulla olikin kaksi paria, mutta ne tuntuvat
kelpaavan sinua ja Punaista vastaan.»

Ja hän laski kädestään kolmosparin ja parin yhdeksäisiä.

»Entä teillä, Aiken?»

»Malttakaahan», pyysi Nancy venytellen. »Minulla on vielä toinen pari,
isä, ja se on parempi kuin sinun.»

Ja hän pani eteensä kaksi kuningasta.

»Nancy», sanoi hänen isänsä punastuen, »joskus tekee mieleni painaa
sinut polvilleni ja läimäytellä sinua.»

»Kuningaspari ja seitospari», lausui Jerry nyökäten. »Se onkin aika
hyvä yhdistelmä — joskus.»

Hän hymyili tytölle purevan ivallisesti.

»Menetänkö minä?» huokasi Nancy.

»Siltä näyttää», huoahti Jerry. »Nähtävästi ette tarvinnut isänne äsken
antamaa opetusta, mutta tätä te tarvitsette — haluan näyttää teille,
että kannattaa toisinaan jäädä pieniinkin.»

»Pankaa korttinne pöytään, jotta näemme ne!» kehoitti Punainen Mack.
»Olette puhunut yllin kyllin.»

»Ei hätäillä», virnisti Jerry. »Neiti Scovil tarvitsee aika paljon
aikaa oivaltaaksensa jotakin, ja tahtoisin painaa tämän opetuksen hänen
mieleensä. Katsokaa korttejanne ja punnitkaa voittomahdollisuuksianne»,
jatkoi hän, »ja kun arvelette tuntevanne seuranne — ja tunnette,
miten kortit juoksevat — pysytelkää pienissä korteissa. Tämän pelin
alussa minulla oli kaksi pientä, surkeata kakkosta. Ajatelkaahan!
Niin, pari pientä kakkosta. _Mutta_ vaihdossa sain vielä yhden — vielä
yhden pienen kakkosen. Eihän se ole paljon? Eipä niin!» Hän nauroi
tyytyväisesti. »Ei tosiaankaan paljon, mutta kuinka pieniltä, kuinka
tavattoman pieniltä kaksi paria näyttää näiden kolmen pienen kakkosen
rinnalla!»!

Hän nakkasi kortit ylössuin öljykankaalle.

»Patakakkonen, herttakakkonen, ristikakkonen», jatkoi hän iloisesti,
»Katsokaa niitä ja pankaa ne muistiinne, Nancy. Ne auttavat teitä
muistamaan tätä pokerpelin pientä näytettä,»

Hän ojensi, kätensä ja tarttui setelikasaan: se kahisi hilpeästi.

»Soittoa, Nancy, vai mitä?»

Ja hän vetäisi rahat luoksensa.

»Kolme kakkostako?» virkkoi Nancy, joka oli kuunnellut hänen puhettansa
tavalliseen tapaansa ilmeettömänä ja tarkkaamattomana ja huulet vähän
raollaan. »Mutta kuningaskolmikko on parempi, eikö olekin?»

»Kuningaskolmikko?» huudahti Jerry. »Kuka lempo on hiiskunut mitään
kolmesta kuninkaasta?»

Säikähtäneenä hän tuijotti levitettyihin kortteliin.

»Tässä on kolmas», jupisi Nancy ja pani kahden kuninkaansa viereen
kolmannen, viimeisen korttinsa.

»Kolme kuningasta ja seitospari!» hihkaisi Punainen Mack yhtä
riemastuneena kuin olisi itse voittanut. »Neiti Nancy, totisesti te
osaatte pelata pokeria! Kolme kuningasta ja seitospari!»

»Täysi käsi!» äänsi Jerry kauhistuneena.

»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi Nancy unisesti, »siitä, että kokositte
rahat puolestani».

Ja hän ojensi kätensä.




XVI luku

Yleistuho


Jerry istui tyrmistyneenä katsellen, kun Nancy otti kolikot ja setelit.
Ei tytön kasvoista, ei liikkeistä kuvastunut vähääkään voitonriemua. Ja
se ärsytti Jerryä sitäkin pahemmin. Nancy menetteli sillä tavoin kuin
sellainen voitto olisi ollut perin tavallinen tapaus jokapäiväisessä
elämässä. Näytti siltä kuin hänestä olisi ollut ikävystyttävää
järjestää pieni setelitukko kunnollisesti, taivuttaa se laskoksiin
ja pistää se käsilaukkuunsa. Hän ponnisteli hillitäksensä repäisevää
haukotusta. Oikeastaan uni näytti olevan saamaisillaan hänet valtaansa.

John Scovil teki epätoivoisen eleen, ja sitten Jerry nousi hitaasti
pystyyn. Hänen teki mielensä vetäytyä yksinäiseen paikkaan ja hakata
päätänsä kiveen, mutta tunsi samalla, ettei hän saanut antaa myöten.
Jotakin oli tehtävä — ennenkuin tyttö nukkuisi. Ja nyt jo Nancyn pää
nuokkui lämpimässä auringonpaisteessa. Jerryn katse osui läjässä
oleviin, likaisiin tina-astioihin. Siihen kuluisi väliaika hänen
miettiessänsä jotakin uutta.

»Nouskaa ylös!» komensi hän. »Täällä on rykelmä ruoka-astioita
pestäväksi.»

Tyttö käänsi tummat, ilmeettömät silmänsä häneen päin — ja nousi.
Minkätähden hänen tottelemisensa oli ärsyttävämpää kuin avoin
uhmaileminen?

»Kas niin, Pete», jatkoi Aiken, »te voitte laittaa tavaramytyt
valmiiksi, sillä aikaa kun herra Scovil ja minä kävelemme tuon kummun
ympäri. Ensin katsomme, emmekö osittain pääsisi eroon tuon neidin
lasitavaroista — ne ovat aina vastuksina matkatavaroiden seassa, ja
joskus ne särkyvät ja turmelevat kaikki.»

Sen sanottuansa hän avasi Nancyn laukun. Tyttö keskeytti työnsä ja jäi
tarkkailemaan; John Scovil pani sen merkille, ja hänen huulillensa
levisi toiveikas hymy.

»Mitäs tämä on?» murahti Jerry. »Ihovoidetta! Kuka lempo on koskaan
kuullut, että ihovoidetta kuljetetaan vuoristoretkillä? Pyh!»

Hän sinkautti sen ilmaan, ja se särkyi tuhansiksi pirstaleiksi
kaukaista kiveä vasten.

»Hajuvettä — orvokintuoksuista kylpyvettä varten — mitä varten se on
täällä muassa — juotavaksiko?»

Hajuvesi seurasi ihovoidetta.

»Punaista ihojauhetta? Ranskalaista valmistetta — _maison de la_ —»

Se kiiti, ilmassa edellisten jälessä ja pirstoutui samaan kiveen. Ja
sen perästä lensi kymmenkunta muuta pikku astiata ja pulloa tuhoon.
Jerry silmäili koko ajan salavihkaa tyttöä, mutta viimemainittu seisoi
sittenkin ilmeettömänä katselijana eikä virkkanut sanaakaan.

»Florida-vettä!» huudahti Aiken halveksivasti, nousi seisomaan
viimeinen pullo kädessään ja heitti sen huolimattomasti maahan.
Sattumalta se ei osunut kiviin eikä soraan, vaan putosi pehmeään
hiekkaan. »Mitä te oikein täällä kaipaatte», huusi Jerry tuikeasti,
»naisen vastaanottohuonettako?»

Vastauksen asemasta Nancy astui tyynesti eheäksi jääneen Florida-pullon
luokse ja nosti sen maasta.

Se oli ehyt ja täysi, ja hän huokaisi hiljaa pyyhkiessänsä sitä
puhtaaksi. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki, kun hän
pani pullon takaisin pieneen matkalaukkuunsa, jota Jerry oli niin
säälimättömästi tyhjentänyt.

»Joutukaa työhön!» käski Aiken. »Ruoka-astiat odottavat.»

Eikä sittenkään vastalausetta. Kääpiö-Pete seisoi äsken kierretty
savuke huulien välissä, ja tulitikku paloi huomaamatta hänen sormensa
päihin saakka; Punainen Mack töllisteli peittelemättä suu auki,
ja hänen pienet silmänsä vilkuilivat toivottomasti tytöstä hänen
kiusaajaansa ja takaisin. Ja John Scovil oli punainen ja kiilsi hiestä.
Jerry taas puri hermostuneena huuliansa tarkkaillessansa tyttöä.

Yhäti sanaakaan hiiskumatta — ja nyt Nancy näkyi päättäneen noudattaa
sitä taktiikkaa Jerry Aikenin häntä kiusatessa — hän alkoi puhdistaa
astioita, karistaen vähäiset syömättä jääneet tähteet hiekkaan.
Sitten hän kävi kahdesti lammikolla, noutaen ensimmäisellä kerralla
sangollisen vettä ja toisella ison sylillisen puita. Pian räiskyi
roihuva tuli äkäisesti sangon alla, ja varsin järjestyksenmukaisesti
Nancy kiersi hihat valkeilta, pyöristyneiltä, hohtavilta
kyynärvarsiltaan ja ryhtyi valmistamaan silavanrasvan poistamiseen
tarvittavaa saippuavettä. Jos hän olisi viettänyt koko elämänsä
erämaissa, huolehtien sivistymättömien miesten ruoasta ja muista
tarpeista, ei hän olisi voinut käydä käsiksi työhön rauhallisemmin.
Se näytti samanlaiselta kuin kilparatsun kesy alistuminen työhevosen
raskaisiin länkiin.

Sitten Jerry viittasi John Scovilille, ja yhdessä he lähtivät
kiertämään kummun juurta. Kummankin pää oli kumarassa, ja astellessaan
Jerry kiroili yhä äänekkäämmin ja hartaammin. Ja samalla hän potki
tiellensä osuvia kiviä.

Heti kun Punainen Mack ja Kääpiö sillä välin olivat saaneet tavarat
kokoon, istuutuivat he lähekkäin ja kiersivät savukkeet. Tyttö oli
keskeyttänyt astianpesun ja seisoi ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.

»Näetkö?» kuiskasi Punainen Mack Kääpiölle. »Taaskin haaveilemassa.
Haaveileminen on aina sen merkki, että ihmisellä on ruuvi irrallaan.»

»Niin on», myönsi Pete juhlallisesti, »ja hän on uneksivin tyttö,
mitä ikinä olen nähnyt. Mistähän kohdasta hän oikein oli sekaisin.
Pokerjärki hänellä varmasti on terve ja hyvässä kunnossa.»

»Mitä tarkoitat?»

»No niin, useimmat sekapäät ovat hupakkoja vain yhdessä suhteessa.
Tunsin aikoinani miehen, joka oli ihan yhtä järkevä kuin sinä tai minä,
kunnes hänelle mainittiin sana ’muuli’, jolloin hän alkoi suorastaan
raivota.»

»Niinpä niin», jupisi Punainen Mack myötätuntoisesti, »muulit on luotu
erikoisesti sekoittamaan ihmisten päitä. Mutta Nancyssä on jotakin
vietävän kummallista. Hän panee ihmisen arastelemaan, eikö totta?»

»Se johtuu hänen silmistänsä», järkeili Kääpiö. »Ne muistuttavat
kuolleen lehmän silmiä. Niitä katsoessa tekee mieli tehdä jotakin,
mistä hän ilostuisi.»

»Olisikohan», aprikoi Punainen Mack, »hänestä hauska kuulla joitakuita
kalenterini piloja?»

Kääpiö katsahti säikähtyneenä ympärilleen ja selvitti sitten kurkkuansa.

»Etkö tiedä, mitä nauraminen tekee kaistapäälle?» kysyi hän kiivaasti.

»Mitä se tekee?»

»Oh, ei mitään muuta kuin sen, että he useimmissa tapauksissa nauravat
nauramistaan melkein kuin avuttomina, kunnes menehtyvät.»

»Hitto soikoon, sinä lörpöttelet.»

»Hitto soikoon, en lörpöttele.»

»Missä olet nähnyt niin käyvän, Kääpiö?»

»Älä kysy sitä minulta, Mack! Se vihloo sydäntäni, koska olin mukana
panemassa sen mies-poloisen silloin nauramaan.»

»Silloin sait ensimmäisen kerran kenenkään nauramaan», murahti Punainen
hyvin epäilevänä.

»Katsohan, millä tavoin hän tuijottelee», kehoitti Kääpiö, »ja —»
Hän keskeytti lauseensa ähkäisyyn, sillä Nancy oli painanut kasvonsa
käsiinsä. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja koko ruumis värisi.

»Mistähän se johtui? Lieneeköhän hän kuullut, että me mainitsimme häntä
sekapäiseksi?» tuskaili Kääpiö.

»Jumala tietää», huoahti Mack huulet vaaleina.

Lapsen itku on hurmiomaista valitusta, joka panee itkijän vapisemaan ja
kiemurtelemaan päästä jalkoihin saakka; miehen itku on ruumistarepivää,
henkeäsalpaavaa ja herättää enemmän kauhua kuin sääliä, mutta naisen
itku on taiteellinen näytös. Se on tavallaan naisen luonnollinen
ilmaisukeino. Samoin kuin ilmakehä pääsee nainenkin eroon pilvistänsä
antamalla niiden tippua lievänä, leutona sateena. Ja jos naisen kasvot
ovat piilossa, onkin miltei mahdotonta erottaa hänen nauruansa itkusta.
Hillityt äänet ovat jotakuinkin samanlaiset. Mutta Petestä ja Mackista
tuo sointuva hyminä merkitsi vain yhtä seikkaa — kyyneliä!

On täytynyt syntyä ja kasvaa vuoristoaavikolla voidaksensa käsittää,
miltä heistä tuntui, kun he katselivat häntä, sillä siinä karussa
maassa mies sai surmata toisen miehen rankaisematta, saaden siitä jopa
kiitostakin, mutta jos hän sormellansakaan koskee naiseen, niin hän on
tuomittu ja maanpakolainen. Ja naisen itkeminen on yhtä kauhea kuin
isän murha muinaisten kreikkalaisten keskuudessa. Kun otetaan tämä
huomioon, voitaneen hämärästi ymmärtää ne tuikeat silmäykset, joita
Pete ja Mack loivat toisiinsa. He lähestyivät Nancya. Kääpiö laski
kätensä tytön tutisevalle olalle.

»Neiti —» alkoi hän, mutta tyttöä tärisytti uusi puistatus, ja mies
peräytyi.

»Kääpiö», sähisi Mack, »mitä tarkoitat käpälöimällä häntä, ikäänkuin
hän olisi sairas hevonen? Sinä et tiedä mitään, et ole milloinkaan
tiennyt mitään, olet syntynyt tietämättömänä ja kasvanut ilman
kasvatusta. Pysy loitolla!»

Punainen Mack otti sombreron päästänsä, pyyhki hämmentyneenä sen reunaa
toisella kyynärvarrellaan, pani sen jälkeen kauas takaraivollensa ja
lausui: »Neiti Nancy, jos olemme loukanneet tunteitanne, niin sanokaa,
mitä tahdotte.»

Nancy käänsi kasvonsa ylöspäin, ja miehet näkivät kyynelten jäljet —
omituisten kyynelien, sillä Nancyn silmät olivat kirkkaat kuin sateen
puhdistama taivas, ja hänen suupielensä värähtelivät jostakin, mitä
kumpikaan miehistä ei voinut pitää suruna. Näyttikin melkein siltä,
että häh oli nauranut niin, että kyyneleet olivat kohonneet hänen
silmiinsä.

»Tahtoisin vain yhtä», sopersi tyttö.

»Mitä?» pamauttivat toiset yhteen ääneen.

»Miestä.»

»Neiti», tiedusti Punainen käheästi, »mitä voin tehdä hyväksenne?»

»Oi», supatti Nancy. »En tarkoittanut teitä!»

Kääpiö vilkastui.

»Hän ei tarvitse sinunlaistasi kevyen sarjan miestä, Punainen. Neiti
Nancy, jos voitte käyttää yli yhdeksänkymmenenviiden kilon painoisia
lihaksia, niin käskekää vain minua.»

»Yhdeksänkymmentäviisi kiloa lihaksia on ihan suotta; minä tarvitsen
yhdeksänkymmentäviisi kiloa miehuutta.»

Punainen Mack otti äkkiä tilanteen johdon käsiinsä.

»Kääpiö», kehoitti hän, »käy käsiksi noihin astioihin. Minä kuivaan ne.
Ja nyt, neiti, voitte puhua, vapaasti ja ujostelematta.»

»Ei; älkää!» esteli Nancy näennäisesti kauhuissaan. »Jos he näkisivät
teidät tekemässä mitään työtäni, niin he pieksäisivät teitä!»

Mackin kurkusta lähti syvä-ääninen ärähdys; Pete oli jo työssä.

Se näky nähtävästi kävi Nancylle ylivoimaiseksi ja voitti hänen
pelkonsa, koskapa hän vei kädet kasvoillensa ja sointuva hyrinä alkoi
taaskin.

»Kääpiö», kuiskutti Mack, »jos hän on löylynlyömä, niin olen minäkin!»

Hän käänsi päätänsä, käsitellen edelleenkin astioita.

»Neiti, puhukaa suoraan, sitten kun saatatte. Mitä voimme tehdä?»

Hänen kääntyessänsä jälleen toisaalle, raottuivat Nancyn sormet hiuksen
leveyden verran toisen silmän kohdalla, ja tyttö tirkisti häneen, nosti
sitten taaskin päänsä pystyyn ja näytti kyyneleiset kasvonsa.

»Kaikki! Te voitte antaa minulle — vapauden!»

Äkkiä hän pidätti henkeänsä. »Mutta se minulta unohtui. Oi, te näytätte
niin hyväntahtoisilta — en tahtoisi herra Aikenin, tuon hirveän herra
Aikenin, tekevän teille pahaa. Ja sitäpaitsi isäni kai maksaa teille
hyvän palkan.»

»Hyvä Jumala!» pääsi Kääpiöltä. »Ovatko he keskenänsä sopineet koko
tästä puuhasta? Mutta mitä isällänne on teitä vastaan, Nancy?»

»En tiedä — hän ei ole milloinkaan rakastanut minua — aina on ollut
tällaista — äitini kuolemasta saakka.»

»He suorastaan rehentelevät teille?» ärisi Punainen Mack. »Mieleni
tekisi — Nancy, jos haluatte erota heistä, viemme me teidät mihin
hyvänsä. Lähdemme heidän luotansa tänä iltana. Kaikkivaltias Jumala,
Kääpiö, ajattele, kuinka he ovat pimittäneet meitä! Nancy, olemme
valmiit lähtemään minne vain haluatte ja niin kauas kuin haluatte.»

He näkivät tytön rinnan kohoavan ja laskeutuvan, hennosti ja nopeasti,
ja sitten hänen äänensä, matala kuin miehen ääni ja kuvaamattoman
pehmeä, värisytti heitä.

»Olisitteko valmiit tekemään niin paljon hyväkseni — ilman
minkäänlaista palkkiota?» Äkkiä hän ojensi kätensä heitä kohti. »Oi»,
huusi hän, »tarvitsen teitä niin kipeästi — teitä molempia!»

»Menkää hieman kävelemään itseksenne ja rauhoittukaa, ennenkuin ne
kaksi raukkamaista koiraa palaavat», kehotti Kääpiö, »ja jättäkää
kaikki meidän huoleksemme!»

»Teen kaikki, mitä te vain käskette», mutisi tyttö ja kääntyi
poistumaan.

»Katsohan häntä!» jupisi Punainen Mack. »Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö,
he ovat olleet vähällä särkeä hänen sydämensä, ne siat! Katso! Hän
itkee taaskin kävellessään — hän ei ole tottunut ystävälliseen
kohteluun. Se on selvää.»

Mutta itse asiassa Nancy Scovil oli taivuttanut päätänsä ja nostanut
kättänsä tukahduttaakseen leveän haukotuksen.




XVII luku

Viimeinen mahdollisuus


Heti kun Jerry ja Scovil olivat ehtineet sen kummun liepeen taakse,
jota kohti he olivat lähteneet kävelemään, sanoi nuorempi mies
katkerasti: »Te voitatte, Scovil. Te tiesitte, mihin vetoon ryhdyitte,
ja pelasitte varmaa peliä. Minä olen menettänyt.»

»Jumalan tähden, Jerry!» tuskaili Scovil syvästi huolestuneena.
»Älkää sälyttäkö lisää taakkaa niskoilleni! Työnne edistyy mainiosti.
Ajatelkaahan, niitä olette pakottanut hänet tekemään!»

»Kone pystyisi tekemään kaikki, mitä hän on tehnyt, ja tekisi sen
nopeammin.»

»Myöskinkö pokerissa?»

Aiken katsahti häneen synkästi ja jatkoi: »Niin, saan hänet pakotetuksi
tekemään työtä kuten automaatti tekee. Mutta mehän toimme hänet tänne
muovataksemme hänet inhimilliseksi olennoksi, enkä minä saa häntä edes
suuttumaan. Olisin iloissani, jos kykenisin edes kerrankin ärsyttämään
hänet kuohahtamaan, mutta häneen verrattuna on kalakin lämminverinen
eläin.»

Hän pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja pyyhkimään hikeä kiukuissaan.

»Älkää antako perään, kumppani!» rukoili Scovil »Ymmärrän kyllä,
että se on raskasta, mutta vielä on toivoa. Jos yrityksenne menee
myttyyn, niin ajatelkaa, mikä minua odottaa. On jo rasittavaa viettää
neljäkolmatta tuntia Nanin seurassa, mutta kuvitelkaahan kokonaista
elinikää hänen parissaan!

— Jos aamulla nousen makuulta ja mielessäni on suurisuuntainen
suunnitelma Wall Streetillä suoritettavaa liikepuuhaa varten, niin
istuessani aamiaispöydässä hänen kanssaan tunnen koko ajatuksen alkavan
haihtua uduksi. Hän ei ole ainoastaan taakka, hän on tarttuva sairaus.
Kerron teille, Aiken» — hän alensi äänensä juhlalliseksi - »olen tuonut
kotiini puoli tusinaa kelpo nuorukaisia, eloisia veitikoita, toivoen
jonkun heistä iskevän hänestä kipinän, mutta aina on tulos ollut
samanlainen kuin olisi märkä huopa levitetty tulen päälle. Niin pian
kuin Nancy luo ilmeettömät silmänsä mieheen, menee jälkimäisen äly
menojaan. Hän alkaa änkyttää; hänen puheensa supistuu huokauksiksi.
Jerry, jos jätätte minut yksin, olen mennyt mies.»

»Scovil», vastasi Jerry, »minulle käy vaaralliseksi viipyä hänen
läheisyydessään. Jos vielä olen neljäkolmatta tuntia hänen seurassaan,
olen kuin vahaa hänen käsissään tai väännän hänen niskansa nurin. Niin,
Scovil, tunnen kärsiväni tappion. Kun rehennellessäni ja äyskiessäni
hänelle katson hänen ilmeettömiin silmiinsä, tuntuu minusta siltä kuin
pieksäisin koiraa, joka piiskasta huolimatta ryömii jalkojeni juureen.
Hyi!»

Hän vaikeni vavahtaen, ja myötätuntoisesti Scovil kuiskasi: »Kyllä
ymmärrän. Hänen ollessansa kolmivuotias kuritin häntä kerran, mutta sen
jälkeen minulla ei ole ollut rohkeutta kajota häneen.»

Jerry pitkitti: »Kun hän seisoi, pyyhkien hiekkaa siitä kirotusta
Florida-pullosta, tuntui minusta kuin olisin kiemurrellut hänen
jalkojensa juuressa. Nyt minun on päästävä johonkin kapakkaan ja
saatava kolmikymmenpäiväinen humala. Scovil, tänä iltana eroan
joukostanne.»

Toinen ähkäisi.

»Mutta ettekö oivalla, että hyödytöntä on koettaakaan saada häntä
kiihtymään?» selitti Aiken. »Käsitän, miltä teistä tuntuu; arvelette
hänen silmissänsä silloin tällöin tuikahtavan välkkeen voivan muuttua
todelliseksi elämäntuleksi. Samoin tuntuu joskus minustakin, että
hän on täynnänsä räjähdysainetta ja että sopiva isku saattaisi hänet
räjähtämään.

— Mutta me emme ikinä opi sitä temppua. Scovil, hän on auttamattomissa,
toivoton. Kun mustangi ei taivu syömään muserrettua kauraa, niin voitte
pitää varmana, että se on hyvin kipeä hevonen. Jos valko-ihoinen
pelkää kiinalaista, ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että
hän on mennyttä miestä. Kun tyttö ei liikuta kättänsä pelastaaksensa
ainoata ihovoiderasiaansa ja kun hän nurkumatta alistuu pesemään
ruoka-astioita, vaikka on tottunut käskemään talontäyteistä
palveluskuntaa — on hän toivottomasti hukassa. Niin se on. Jollei
hevonen tunne raippaa eikä välitä siitä, ei kannata viedä sitä
kilparadalle. Tahtoisitteko tehdä mielikseni?»

»No?»

»Menkää takaisin leiriin ja jättäkää minut tänne yksin. Minun on
saatava takaisin itsehillintäni.»

Rahamies totteli virkkamatta sanaakaan; hän oli liian masentunut
vastataksensa. Ja Jerry istui mukavalle kivelle ajattelemaan tai
pikemminkin pidättyäksensä ajattelemasta. Mutta ponnistuksistansa
huolimatta hän huomasi hampaittensa tuontuostakin puristuvan yhteen ja
kirskuvan.

Kuinka kauan hän oli ollut siellä, sitä hänen oli mahdoton aavistaa,
kun hänen takanansa kuului hillitty ääni lausuvan: »Te!»

Hän katsahti taaksensa ja näki Nancy Scovilin.

»Niin, minä», vastasi hän, nousten pystyyn ja ottaen hatun päästänsä.

»Olette samanlainen kuin näyttämöroisto», virkkoi tyttö huolettomasti.
»Olette kohtelias kun olemme kahdenkesken, mutta karkea, kun meillä on
kuulijoita.»

»Istukaa, tehkää hyvin. Meidän pitäisi puhella.»

»Niin pitäisi», myönsi tyttö. »Minullakin on hiukan teille sanottavaa.»

Ja hän istahti kivelle, jolta Aiken oli noussut, huolimattomasti
nostaen toisen jalkansa toiselle. Oli kummallista, että hän osasi
olla niin luontaisen viehkeä jokaisessa asennossa. Jerry päätteli
sen johtuvan siitä, että häneltä niin tyyten puuttui teennäisyys ja
viekkaus. Hän toimi tunteittensa mukaan, ja sellainen toiminta on
tavallisesti viehättävä.

»Otaksuttavasti te haluatte aloittaa», huomautti Aiken, »puhumalla
näyttämön ulkopuolella osoittamastani kohteliaisuudesta ja
näyttämökonnuudestani? Se luonnollisesti kummastuttaa teitä?»

Mutta hänen ällistyksekseen tyttö vastasi: »Luonnollisestikaan se
ei minua ihmetytä. Tunnen muitakin miehiä, joilla on yhtä omituiset
ajatukset. Heitä hävettää esiintyä herrasmiehen tavoin, kun muita on
saapuvilla. He rehentelevät muiden seurassa. Heistä on hauskaa tekeytyä
raakalaisiksi, luolamiehiksi, alkeellisiksi olennoiksi.»

Nancy lausui tämän hitaasti, intoilematta. Katselipa hän Aikenia
melkein hymyillen omaan sumeaan tapaansa. Jerryn valtasi voimakas halu
painaa hänet polvellensa ja kurittaa häntä.

»Arveletteko te siis minun näyttelevän sitä osaa, luolamiestä?»
tiedusti hän.

»Kyllä, ja sangen huonosti. Yhtä huonosti kuin intiaanipäällikön
raakuutta jäljittelevä pikku poika näyttelee. No niin, te teette sen
niin hyvin kuin saattaa odottaakin.»

»Mutta en kovinkaan luonnonmukaisesti?»

»Suunnilleen yhtä luonnonmukaisesti kuin kymmenen sentin romaanin
roisto luullakseni.»

Aiken tarkasti häntä kuin taulua. Hän oli erittäin viehättävä; bandanna
oli höllästi sidottu hänen kaulaansa, ja hänen kasvoilleen lankesi
leveälierisen sombreron varjo. Ja hänen silmänsä katselivat häntä,
Aikenia, herkeämättä, tunteettomasti, arvostelevan ymmärtävästi.
Hänen katsettansa oli hyvin vaikea kestää. Hän oli sijoittunut ison
kivilohkareen syvänteeseen ja nojannut päänsä sen reunaan, istuen
perin huolettomana. Ja hänen tyyneytensä varsin luonnollisesti herätti
toisessa halun murtaa hänen suojamuurinsa pelkällä väkivoimalla.

»Kuunnelkaahan minua, tyttö!» kehoitti hän äkkiä. »Me emme ole
keinuttamassa kahvikuppeja tarjottimella seurustelusalissa. Me olemme
retkellä vuoristossa.»

»No niin; jos olemme retkellä, niin miksi on kaikki tehtävä
nurinkurisesti?» kysyi tyttö laiskasti. »Olette hankkinut minulle
hevosen, joka liikkuu kuin särkynyt keinutuoli — pelkkää hypittelyä ja
hytkytystä. Se melkein kolisee joka askeleella.»

»Tiedän kyllä, ettei se ole maailman parhaita hevosia», myönsi Jerry.
»Mutta karjapaimenten hevoset eivät yleensä olekaan erinomaisia. Ei
lähestulkoonkaan. Hankin teille parhaan, minkä sain.»

Hän silmäili Nancyä tarkasti. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos tyttö
olisi näyttänyt ärtyneeltä, mutta Nancy puhui yhtä rauhallisesti
kuin jos he olisivat keskustelleet ilmasta. Sitten pälkähti Jerryn
päähän ajatus. Jollei hän olisi ollut epätietoinen, ei se epäilemättä
olisi johtunut hänen mieleensä, mutta epätoivoissansa hän siunasi
sitä, pitäen sitä onnellisena mielijohteena. Lyhyesti sanoen, jos hän
kerran ei voinut kiihdyttää tyttöä kiusaamalla, päätti hän avoimesti,
peittelemättä tunnustaa hänelle rakkautensa. Eikä hän sallinut sen
ajatuksen vanhentua.

»Teitä kuunnellessaan saattaisi uskoa», sanoi tyttö, »että koko retki
on suunniteltu minun mukavuudekseni».

Aiken vastasi heti: »Ja te nauraisitte, jos väittäisin, että juuri sitä
varten se suunniteltiinkin.»

»Ainakin ehkä hymyilisin», myönsi tyttö veltosti, katsellen häntä kuin
etäistä maamerkkiä. »Esimerkiksi huono ruoanvalmistus on huonoa, mutta
teidän keittämisenne ja paistamisenne on rääkkäystä.»

Jerry nielaisi voimakkaasti.

»Myönnettäköön, että se on huonoa ja että minä olen maailman kehnoin
kokki —»

»Minä myönnän sen ilman perusteluitakin», vakuutti toinen. »Entä
sitten?»

Se oli taitava isku tuliselle Jerryllekin, mutta hän terästäytyi
pyrkimään eteenpäin. Ja kun hän nyt oli antautunut yrittämään uutta
koetta, ei se ollutkaan kokonaan vastenmielinen. Hän silmäili Nancyn
kaulan piirteitä. Se oli sangen hoikka, kauniisti pyöristynyt ja
kuvastui hyvin valkeana ja pehmeänä helakanväristä bandannaa vasten.
Leuan ulkopiirteet kaartuivat hennon täsmällisinä, kuvastaen korkealle
kehittynyttä hienoutta. Juuri sillä hetkellä piilotti sombreron lieri
kasvojen muut osat, ja Jerry kurotti kaulaansa tirkistääksensä niihin.
Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti, ja hänen oli turvauduttava
miltei ruumiilliseen ponnistukseen pakottautuaksensa takaisin
väittelyaiheeseensa.

»Jos hevonen on huono, jos ruoanvalmistus on kehnoa, en minä mahda
sille mitään. Asianlaita on niin, että panen parastani teidän
hyväksenne.»

»Särkemällä tavaroitani, pirstomalla rasioitani ja niin edelleen?
Teillä on harvinainen tapa yrittää.»

»Olenko mielestänne kovakourainen öykkäri.» tiedusti Jerry kiivaasti.

»Ettekö sitten ole? Onko se juuri teidän näyttämöosanne?»

»Tyttö!» huudahti mies äkkiä. »Minä olen kyllästynyt tähän
jonninjoutavaan lörpöttelyyn. Nyt tahdon puhua teille ihan suoraan — ja
teidän on kuunneltava!»

Hän ei nähnyt tytön hatun varjostamia silmiä. Se oli hyvä Nancylle,
ettei hän niitä nähnyt. Sillä niiden luomet avautuivat äkkiä, ja niissä
välähti valo. Nancyn oli tietoisesti ponnisteltava pakottaaksensa ne
jälleen painumaan veltosti alas. Hän katsahti Jerryn kasvoihin ja
peitti huolekkaasti haukotuksen.

»Sitä en voi mitenkään välttää. Minun lienee kuunneltava!»

»Ette voi sitä välttää kerrassaan millään tavoin. Teidän on
kuunneltava».

»No niin, siis minä kuuntelen.»

Viittauksella Nancy kehoitti Aikenia jatkamaan, ja viimemainittu
katsoi käsiä, jotka välähtivät auringonpaisteessa ja jäivät sitten
liikkumattomiksi. Ne olivat hyvin kapeat; pyöreät sormet suippenivat
sirosti vaaleanpunaisen ja valkean kirjaviksi kynsiksi. Vertaillen
hän sitten silmäili omia kouriansa — kovia, laihoja, ruskeita,
jänteviä. Niiden yksi ainoa puristus riittäisi rusentamaan tytön kädet
muodottomiksi. Mutta hän muisti, kuinka helposti Nancy sittekin oli
heilutellut raskasta kirvestä ja kuinka sirosti ja väsymättömästi hän
oli ratsastanut. Tytön ruumiissa piili tarmoa. Jerryä värähdytti. Nyt
se tarmo ei ollut kaikki toiminnassa.

»Unohtakaa, mitä olen tehnyt! Te ette ole sitä ymmärtänyt. Nyt puhun
teille suoraan. Ensi kerran teidät nähdessäni päätin saada teidät pois
entisestä elämästänne uuteen elämään — minun elämääni. Ymmärrättekö?
Olette ollut sisäkasvi. Minä siirsin teidät vapaaseen ilmaan. Katsokaa
ympärillenne. Kaikki on voimakasta. Katsokaa tuota pensasta. Ei
kuuminkaan auringonpaahde jaksa sitä kuihduttaa. Katsokaa tuota vuorta
— katsokaa, miten se kohoaa ilmaan. Eikö se herätä teissä halua nostaa
päänne pystyyn ja luikata?»

Nancy vilkaisi häneen salavihkaa.

»Minä kykenen hillitsemään itseni», vastasi hän, mutta ei rohjennut
näyttää toiselle silmiänsä.

»Niin kykenette nyt», ehätti Jerry pitkittämään, »mutta se kaikki
imeytyy teihin, tiesittepä sen itse tai ette.»

Hän alkoi kävellä edestakaisin, kiihtyen yhä enemmän, ja hänen selkänsä
ollessa Nancyyn päin, silmäili tyttö häntä vaivihkaa ihmettelevästi.

»Te alatte kaivata vapautta ja toimintaa. Teidän on niitä saatava.
Teidän on mahdotonta estää tätä hengittämäänne ilmaa muuttamasta
verenne laatua.»

»Tosiaanko?» äänsi Nancy venytellen.

Ja hänen sydämensä sykähti väkevästi.

»En välitä siitä, mitä sanotte tai mitä ajattelette, jos lainkaan
ajattelette. Minä ajattelen puolestanne. Juuri sen vuoksi olettekin
täällä.»

»Se on kiintoista.»

»Se on teistä kiintoisaa, ennenkuin minä päästän teidät käsistäni.»

Nyt Jerry oli tytön takana ja kallistui hänen puoleensa. Nancy tunsi
miehen läheisyyden ikäänkuin hänellä olisi ollut silmät takaraivossaan.
Ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin, niin kummallisesti. Hän
terästäytyi sitä vastaan minkä jaksoi, mutta hän tunsi muutoksen. Se
oli samanlaista kuin uuden, heränneen elämän sykähtely.

»Te taistelette sitä vastaan omaan uneliaaseen tapaanne. Mutta te ette
mahda sille mitään. Otaksutteko, että olisin ryhtynyt kaikkeen tähän
puuhaan, jollen olisi ollut varma tuloksesta? Otaksutteko, että olisin
ollut valmis tuhlaamaan aikaani turhanpäiten? Tyttö, tämä suurenmoinen
seutu, nämä vuoret, tämä ilma, nämä valtavat, tähtiset yöt, ne kaikki
vaikuttavat minun puolestani.»

Hänen äänensä sai toisenlaisen soinnun. »Ne muokkaavat teitä valmiiksi.»

Nancyn teki kiihtyneenä mieli huutaa: »Mitä varten?» mutta yhä
ankarammin ponnistaen hän: piti itsensä tiukasti kurissa. Hän istui
ihan hiljaa; kädet yhteen puristettuina.

»Ne muokkaavat teitä valmiiksi minua varten! Jotkut naiset eivät jaksa
sitä kestää. He kuihtuvat kuin lämpiön kukat. Mutta te jaksatte. Teissä
on oikeata metallia. Ja minä aion takoa sitä ja saada koko sielunne
soimaan.»

Puhuessansa Jerry muuttui yhä varmemmaksi — kenties sentähden, että
hän oli Nancyn takana. Hän kumartui likemmäksi, hänen hengityksensä
kävi nopeasti, ja sitten häneen tarttui tytön tuntu, koko epämääräinen,
suloinen, tenhoava naisellisuus.

»Te saatatte rimpuilla sitä vastaan, mutta kaikki tekee työtä minun
hyväkseni. Tuuli puhuu puolestani, tähdet haastelevat puolestani;
ne tutkivat teitä silmien lailla. Ne kertovat minulle, millainen
olette. Se on kuin joki. Se tempaa teidät mukaansa. Se kuljettaa
teitä muassaan. Se kiidättää teitä vuorilla ja tasangoilla. Vie teitä
valtamerta kohti. Ymmärrättekö? Se vie teitä rakkauteen. Se avaa teidän
sydämenne, ja te tajuatte rakkauden kuten ihminen, kun valtameri
ryöpsähtää hänen silmillensä.»

Äänettömästi tyttö rukoili, ettei hänen sydämensä jyskytys panisi hänen
koko ruumistansa vapisemaan.

»Sanokaahan», pyysi Jerry, »luuletteko voivanne kestää minua vastaan.
Ei; teidän ei tarvitse vastata. Minä kaipaan teitä; ja minä saan teidät
omakseni — vaikka kaikki hornan voimat olisivat vastassani! Katsokaahan
tänne, tyttö!»

Ja sitten Nancy arvasi Jerryn kallistuvan katsomaan hänen kasvoihinsa
ja tunsi, ettei hän rohjennut näyttää Jerrylle silmiänsä. Väkevästi
ponnistaen hän sulki silmänsä, raotti huuliansa luonnollisen näköisesti
ja alkoi hengittää syvään, säännöllisesti.

Ja Aikenin katsoessa häneen hän näytti nukkuvan syvää, sikeätä unta.

Aiken ponnahti pystyyn, ja samassa Nancy avasi silmänsä, oikaisihe
istumaan suorana ja hieroi huolellisesti unen jäljet silmistään.

»Te puhutte tosiaankin sangen hyvin», kehui hän.




XVIII luku

Jerry lähtee


Tämä selittää riittävästi, minkätähden Jerry marssi leiriin pitkin
askelin ja pää kumarassa. Terävästi komentaen hän määräsi retkikunnan
lähtemään liikkeelle.

Vakavasti huolestuneena Scovil ohjasi ratsunsa hänen lähelleen.

»Aiken», alkoi hän, puhuen niin hiljaa, ettei kukaan muu saattanut sitä
kuulla.

Jerry käänsi päätänsä hitaasti.

»Mitä tapahtui?»

»Ei mitään.» Jerry naurahti kiukkuisesti. »Ei kerrassaan mitään. Ja
tästä illasta alkaen saatte jatkaa retkeänne yksin.»

Mutta heidän ratsastaessaan hiekan peittämien, alastomien kumpujen
poikki käyttäytyi tyttö niin auliin tottelevasti, että Jerry melkein
muutti mieltänsä. Kertaakaan Nancy ei kuhnustellut ja kyseli
tuontuostakin Peteltä tai Punaiselta jotakin miltei innostuneesti.
Vasta auringon paahtaessa kuumimmillaan hän alkoi nuokkua ja
torkkua satulassa, ja sitten oli häntä yhtä turha puhutella kuin
ratsastajapatsasta. Hämärissä he leiriytyivät kuivalle kohdalle.

Jerry, josta tavallisesti pursusi elämää ja huumoria, oli nyt äänetön
ja jörö; ja hilpeän John Scovilin kasvot olivat kuin ukkospilvi hänen
liikkuessansa sinne tänne. Mutta Kääpiö ja Punainen eivät olleet ääneti
hetkeäkään. He laulelivat cowboylaulujen pätkiä — omituisia lauluja
ja omituisia säveliä; he luikkailivat rattoisasti toisillensa ja
puhelivatpa muuleillekin sujuvasti ja suopeasti.

Jerry ei hiiskunut mitään kenellekään. Hän ei edes tavalliseen
tapaansa häirinnyt Nancy Scovilia, vaan äreänä availi tavarakääröjä ja
jakoi niiden sisältöä. Juuri tämän puuhan aikana sattui onnettomuus.
Tavaramytystä hän otti esille Nancyn matkarepun ja viskasi sen tytölle.
Se putosi tarkoitettuun paikkaan, litteälle kivelle, ja kuului särkyvän
lasin terävä räsähdys. Viimeinen Florida-vesi oli mennyt, ja tyttö otti
pirstoutuneet sirpaleet repusta. Pullo oli särkynyt kokonaan, ja sen
sisältö oli hukkaantunut viimeistä pisaraa myöten.

Jerry seisoi ikäänkuin olisi saanut iskun suoraan vasten kasvojansa.
Hän ei välittänyt Kääpiön ja Mackin kiukkuisista ilmeistä, vaan
tuijotti kuin lumottuna Nancy Scovilia silmiin. Tyttö kääntyi häneen
päin ja nakkasi pullon kaulan hänen jalkojensa juureen.

»Muisto kömpelölle miehelle», virkkoi hän rauhallisesti. «Teidän
pitäisi mennä työhön posliinikauppaan, herra Aiken.»

»Nancy», sanoi hän äkkiä, »vakuutan teille, että — että —»

»Jerry!» keskeytti Scovil.

Aiken hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja siirtyi edemmäksi heränneen
unissakävijän tavoin. Pitkään aikaan hän ei hiiskunut mitään, vaan
näytti äänettömänä hautovan mietteitänsä. Kerran hänen katseensa osui
tytön tummiin, ilmeettömiin silmiin, ja vavahtaen hän kääntyi toisaalle.

Karkoittaaksensa Nancyn mielestänsä hän antautui keskusteluun Punaisen
Mackin kanssa.

»Aika autiota aavikkoa, Punainen», huomautti hän.

Viimemainittu urahti jotakin.

»Näyttää siltä kuin olisimme keskellä tyhjyyttä», jatkoi Jerry.

»Sellaiselta tämä harjanne useimmiten näyttää helläjalasta», vastasi
Mack. »Itse asiassa Numero Kymmenen ei ole kaukana noiden kumpujen
takana.»

Hän heilautti kättänsä, osoittaen suuntaa, ja Jerry poistui
mietteissään. Hän hoivaili hevostaan ja sidottuansa ratsun etujalat
silmukalla yhteen läimäytti sitä kovasti lautasille. Eläin poistui
hitaasti rotkoa pitkin leiristä. Vaikka se olisikin edennyt suoraan
harhailematta sinne tänne, ei se sillä tavoin kytkettynä olisi ennen
aamua ehtinyt kilometrinkään päähän leiristä. Nyt se kaarteli kumpujen
välitse ja katosi pian näkyvistä.

Tällä välin panivat Punainen Mack ja Kääpiö parastansa valmistaessaan
illallista. Heidän mestarinäytteellensä osoitti Nancy Scovil antavansa
niin suuren arvon, että he kumpikin silmäilivät häntä kasvot
säteilevinä. Mutta Scovil ja Aiken söivät äänettöminä, ja kohta aterian
jälkeen lepäsivät seurueen kaikki jäsenet huopiinsa kiedottuina. Koko
retken kestäessä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin Nancy Scovilin ei
ollut tarvinnut liikuttaa sormeansakaan työn aikana.

Jerry virui valveilla, kuunnellen toisten hengitystä ja odottaen
täydellisen pimeän tuloa. Ja loikoessansa hän alkoi ajatella ja
muistella. Aluksi hän oli suunnitellut pujahtaa muitta mutkitta
tiehensä, kuten hän oli Scovilille uhannut, mutta häiritsemättömässä
hiljaisuudessa maatessaan hän muisti Nancyn tummat, ilmeettömät silmät.
Niin, ne väikkyivät hänen mielessään monena, hyvin monena päivänä
jälkeenpäin.

Jos hän saisi niihin viriämään elämän kipunankaan, yhden ainoankaan
innostuksen välähdyksen, saattaisi hän unohtaa ne — ne sekä niiden
omistajan. Muutoin Nancy jäisi arvoitukseksi, kutsuen häntä takaisin
luoksensa kuten huutava ääni. Oikeastaan hänen sinä iltapäivänä tytölle
puhumansa sanat eivät olleetkaan pelkästään kaunista valetta. Mikä
esimerkiksi voisi saada Nancyn hymyilemään?

Ja sitten välähti hänen mieleensä suuri ajatus. Se oli niin
narrimainen, että hän punehtui, mutta hän tunsi sen toteuttavansa.

Se yö ei koitunut pimeäksi, sillä kun auringonlaskun punertavan
ja keltaisen kirjava ruskotus muuttui syväksi purppuraksi, kohosi
kuu ja kieritti kapean, kultaisen reunansa matalampien kukkuloiden
laelle. Se nousi nousemistaan, Jerry Aikenin silmissä yhäti pyörien,
kuten se oli näyttänyt tekevän ilmestyessänsä iltaruskosta. Nyt
sen punaisenvivahteinen kullanväri vaihtui keltaiseksi ja vihdoin
metallisen valkeaksi, kiilloitettua terästä muistuttavaksi. Se muutti
aaltoilevan aavikon hämmästyttävässä määrin jäätyneiden laineiden
peittämän valtameren kaltaiseksi. Sillä kuutamo kimalteli jokaisen
harjanteen laella ja loi synkkiä varjoja notkelmiin. Kyynärpäänsä
varassa lepäävä Jerry Aiken ei olisi kummastunut, jos aavikko olisi
alkanut nestemäisesti liikkua.

Oli turhaa varrota pimeätä, jota ei tulisi. Hengityksestä hän saattoi
päättää kaikkien muiden nukkuvan.

Pian hän varovaisesti soluttautui vuodehuovistansa ja otti maasta
satulansa. Sitten hän seisahtui vielä kerran silmäilemään nukkuvia,
mutta ei yksikään pää kohonnut tarkkailemaan häntä. Niinpä hän poistui
yöhön, kävellen varovasti, jotta hänen jalkansa eivät irroittaisi
mukulakiviä paikoiltansa ja lähettäisi niitä kolisten vierimään pitkin
rinnettä.

Hänen ratsunsa oli vieläkin likempänä leiriä kuin hän oli toivonut,
mutta kuitenkin niin kaukana, ettei se hirnuisi muille hevosille
lähtiessänsä ratsastamaan. Hän satuloi sen nopeasti, keikahti
selkään ja lasketti sitten hidasta ravia kumpujen poikki. Muutamissa
minuuteissa hän oli ennättänyt varmasti äänenkantamattomiin leiristä;
hän kosketti kannuksillansa ratsun kylkiä ja alkoi kiitää vinhaa
laukkaa Numero Kymmentä kohti.




XIX luku

Numero Kymmenen


Kukaan ei tietänyt Numero Kymmenen olemassaolon syytä eikä tarkoitusta.
Kaupunkina se oli poikkeuksellinen; sen kaltaista ei ollut edes
vuoristoaavikollakaan, jossa niin monet poikkeukselliset ilmiöt
viihtyvät. Puutavaraa, karjaa, rautatietä, kaivoksia, terveyslähteitä
— mitään sellaista ei täällä ollut ytimenä, jonka ympärille kaupungin
elämä olisi ryhmittynyt. Joka puolella viettivät korkeat, alastomat
kukkulat vähäiselle tasangolle — pelkkään hiekkasyvennykseen — ja tämän
syvennyksen keskellä oli Numero Kymmenen.

Jollei se kukoistanut, ei se myöskään tyyten kuihtunut. Se oli
oikeastaan yksi niistä pisteistä, joissa tuhannet hajanaiset
aavikkopolut yhtyvät ilman mitään käsitettävää syytä. Ja jos kohta
karja, tukkipuut, kaivokset, terveyslähteet ja rautatiet eivät
näkyvästi tukeneetkaan sen olemassaoloa, niin kuitenkin ne kaikki
osaltansa avustivat sitä. Niitä kaikkia oli sen ympyrän laidoilla,
jonka keskipisteenä Numero Kymmenen oli, ja senjohdosta kävi siellä
yhtenään matkamiehiä, jotka viipyivät siellä vain kyllin kauan
syödäkseen, juodakseen, nukkuakseen, kiroillakseen ja lähteäkseen
taivaltamaan eteenpäin.

Aikoinaan, kuumeisen kuohunnan päivinä, oli sen kehnoissa hökkeleissä
kuhissut viisisataa henkeä. Joskus väestö supistui vaivaiseen tusinaan
— kauppiaaseen, seppään, hotellinomistajaan, peluriin ja niin
edelleen. Naisia ei Numero Kymmenessä ollut, sillä naisia menee vain
sinne, mihin asutus voi juurtua, ja Numero Kymmenen juuret saattoivat
upota ainoastaan vajaan metrin syvyyteen hedelmättömään, vedettömään
hiekkaan, ennenkuin kohtasivat vankan kallion. Tosinhan Numero
Kymmeneen toisinaan ajautui kuluneita naisia, joilla oli kovettuneet
kädet ja vielä kovettuneempi sielu, mutta pian ne taaskin ajautuivat
pois.

Mutta Numero Kymmenen pysyi itsepintaisesti pystyssä. Se ei alistunut
kuolemaan.

Se oli saanut nimensä vuoristoaavikolle ominaiseen tapaan. Aution
yksinäisistä paikoista on sananlasku, että ne ovat vain kymmenen
askeleen päässä helvetistä, ja joku tämän pienen kylän lävitse
samonnut vaeltaja oli nimittänyt sitä kymmenen askeleen sijaksi;
helvetti oli muka ensimmäisen käänteen takana, jolleivät kaikki merkit
pettäneet. Niin osuvan huomautuksen ei voitu sallia vaipua unholaan.
Se säilytettiin suusanallisena muistitietona, ja sitten se tehtiin
kuolemattomaksi maalaamalla hotellin nimikilpeen:

NUMERO KYMMENEN

Ainakin yhdestä piirteestänsä Numero Kymmenen sai oikeutetusti
ylpeillä, nimittäin lainvalvojastaan. Eihän se piirre tosin
ollut ihan ainutlaatuinen. Moni kaupunki saattoi kerskailla
nähneensä liittohallituksen lainvalvojan työskentelemässä, mutta
vain harvat voivat väittää Yhdysvaltain lainvalvojaa omaksi
yksityisomaisuudeksensa. Mutta niin oli Numero Kymmeneksi nimitetyn
hökkelirykelmän laita. Numero Kymmenessä pysähtyvillä ripeästi
taivaltavilla matkamiehillä oli sangen usein aihetta samota kaupungin
joka puolella leviävän laajan aavikon poikki; ja hyvin usein Numero
Kymmenessä välähtivät teräaseet ja pamahtivat revolverit, kun
matkamiehet sattuivat vastakkain ja iskivät yhteen.

Tässä levottomuuden keskuksessa keskittyi vaara erikoisesti yhteen
kohtaan. Lainvalvoja lausuikin usein: »Jos tämä kaupunki on askeleen
päässä helvetistä, niin helvetin täytyy olla Groganin talossa.»

Groganin talo oli kapakka ja pelisali. Eikä Grogan vähääkään välittänyt
lainvalvojan sanoista. Hän oli nähnyt lainvalvojia liian useita. Heidän
keskimääräinen elämänsä Numero Kymmenessä oli kahdeksan kuukautta.
Eikä Grogan senvuoksi kiinnittänyt huomiota sellaisten lyhytaikaisten
olentojen huomautuksiin.

Tämä lainvalvoja — Bud Levine oli hänen nimensä — oli ollut Numero
Kymmenessä jo kokonaista kuusi kuukautta, mikä merkitsi, ettei hänen
elinaikansa enää ollut pitkä; ja jonkun verran vapauksia on aina
suotava kuoleman kynnyksellä oleville ihmisille. Lainvalvoja Bud
Levine oli yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä selvillä siitä, että
hänen aikansa alkoi kohtapuoleen olla ylitetty, mutta hän oli niitä
puolittain päättäväisiä, puolittain nauravia miehiä, jotka ottavat
kaikki tapaukset sellaisina ja tekevät työtä eivätkä huolehdi. Hän
ei milloinkaan luonut epäilevää, tähyävää silmäystä Numero Kymmeneen
saapuneisiin uusiin tulokkaisiin. Hän odotti häiriöitä ja vastuksia
niitä etsimättä, eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kovin pitkiä
aikoja.

Joskus oli jostakin karjakartanosta paennut revolverisankari saapunut
Numero Kymmeneen kukonaskeleen verran takaa-ajajainsa edellä ja ryhtyi
taisteluun kaupungin ainoalla hiekkaisella kadulla. Toisinaan tuli
kaivoskaupungista korttihuijari kimpsuinensa aavikon halki ja hypisteli
pahvilappusiansa Groganilla, kunnes terävä silmä havaitsi petoksen ja
savuava revolveri puhui paljastuksesta lyhyellä, terävällä äänellä.
Milloin taas Numero Kymmeneen saapui yksinäisiä ratsastajia, hiljaisia,
säyseitä miehiä, jotka konjakki tai ikävystyminen sai vimmastumaan.

Mutta aina vähäväliä liikkui virnistelevä kuolema Numero Kymmenen
kadulla ja kolkutti lainvalvojan ovelle, ja hän nousi aina vastaamaan
kutsuun ja palasi hengissä, tietäen joka kerta vähentäneensä
elinmahdollisuuksiansa — astuneensa askeleen likemmäksi omaa tuhoansa.

Tähän kaupunkiin ratsasti Jerry Aiken etsimään — Florida-vettä!

Hän meni tietenkin siihen ainoaan paikkaan, josta sitä mahdollisesti
saattoi olla saatavissa, sekatavarakauppaan. Se oli avara vaja,
maalaamaton; sen katto oli julkisivulla alhaalla ja kohosi sitten
loivasti taaksepäin, joten koko tekele näytti jonkun vaativamman
rakennuksen alulta. Se ei ollut monen vuoden ikäinen, mutta
hiekkamyrskyt ja talviset, pieksävät raesateet olivat jo hataroittaneet
sitä, ja vuoristoaavikon paahtava aurinko oli kierostanut ja
pullistunut lautoja, niin että näytti siltä kuin olisi sisällä
ollut jotakin nestemäistä ainetta, joka äärimmilleen kysyi seinien
kestävyyttä. Seinien jokainen patsas ja nurkkaus oli kallellaan.
Jonakin päivänä se myymälä romahtaisi kuin korttirakennus.

Juuri sekatavarakaupan kilpeä Jerry hakikin katseillansa
laskettaessansa kumpujen viimeiseltä rinteeltä kaupungin ainoalle
kadulle. Tasaiselle maalle ehdittyänsä hän hillitsi hevosensa vauhdin
kävelyksi.

Kaikkialla oli hyvin hiljaista ja hyvin pimeätä. Kuu oli peittynyt
paksun pilvimöhkäleen taakse, joten hän ei saanut senkään suomaa
valaistusta, ja Jerry tähysti tarkasti jokaista hökkeliä, jotta ei
ratsastaisi päämääränsä ohitse. Mutta ei edes tulitikun tuikahdusta
näkynyt ainoastakaan hänen sivuuttamastansa talosta.

Vähäiset hökkelit näyttivät kyyristyvän kauemmaksi pimeässä ikäänkuin
tietoisina omasta kehnoudestaan. Jerry ei havainnut ainoatakaan
elon merkkiä paitsi oman hikisen ratsunsa hajua ja pingoittuneiden
satulahihnojen alituista, rytmillistä kitinää. Muuten hän erotti
aavikon väkevän emäksisen lemun yhtä selvänä kuin jos hän olisi
ollut tuhannen kilometrin päässä läheisimmästä ihmisasunnosta.
Mitään ei ollut häntä tervehtimässä; ei käristyvän silavan
sanoinkuvaamattoman hivelevää tuoksua; ei lapsen parkumista, joka
lohdullisesti muistuttaisi naisten hellyydestä ja hoivasta; ei miehen
naurunhohotusta; ei pakisevien naisten kimakoita, nopeita ääniä; ei
edes koiran vinkumista eikä ulvontaa.

Kaikkialla oli ihan hiljaista, äänetöntä ja odottavaa, kunnes hän oli
ennättänyt kadun puoliväliin; silloin hän näki valotäplän, joka paistoi
sekatavarakaupan avoimesta ovesta. Kenenkään oli mahdoton erehtyä
luulemaan paikkaa miksikään muuksi luotuansa sisälle yhden ainoankin
silmäyksen. Helpotuksesta huoahtaen hän keikahti satulasta, heitti
suitset ratsun kaulalle ja astui sisään.

Sisustus oli tavanmukainen. Yhdellä seinustalla oli mausteita
kasattuina lattialle ja ladottuina hyllyille, jauhosäkkejä ja välkkyvä
röykkiö säilykepurkkeja. Niiden vastassa olivat nahkatavarat,
satulat, suitset, erilaiset valjaat, raipat ja niin edelleen, ja
välissä olevalle pöydälle oli läjätty paitoja, liivihousuja ja
hattuja. Jossakin paikassa tuolla takaliston hämärissä sopissa oli
ampuma-aseita, ja muissa onkaloissa ja piilopaikoissa saattoi olla
uskomattoman monipuolinen tavarakokoelma.

Sekatavarakauppias kokoaa varastonsa tuhansista lähteistä.
Kauppamatkustajat, kulkukauppiaat ja muut heidän tapaisensa hankkivat
osan varastoa; muut osat ovat pantattuja kapineita, ja tässä myymälässä
oli hyvin paljon sellaisten ihmisten tavaroita, jotka olivat poistuneet
Numero Kymmenestä äkkiä, liian hätäisesti ehtiäksensä keräämään
kampsujansa ennen lähtöään. Ne sai Kalju Matt-vanhus tavallisesti
ostetuiksi hotellista tai lainvalvojalta pilkkahinnasta.

Jerryn astuessa sisään kallisti Kalju tuoliansa eteenpäin, niin että
kolahti. Hänen kaljuutensa alkoi otsasta ja jatkui sileänä ja kiiltävän
punaisena hänen niskaluuhunsa saakka; sen katkaisi vain tupsu jäykkiä,
valkeita hiuksia, jotka törröttivät ihan hänen kaljun päälakensa
keskellä, muistuttaen intiaanien nylkemistöyhtöä. Tämän sileän pään
kupeilla pistivät hyvästi silmään korvat, pyöreät kuin karhun korvat
ja nipukattomat. Ja korvien välissä olivat ympyriäiset, punertavat
kasvot, pienet, terävät silmät ja keskellä kasvoja kyyhöttävä muodoton
nenä. Pitkäaikainen istuminen ja tukeva syöminen olivat muuttaneet
Kaljun aikoinansa hoikan vartalon toisennäköiseksi. Olkapäistä lähtien
hänen ruumiinsa aaltomaisesti jatkui pyylevään vatsaan saakka, ja
seisoessansa hän pitkien, laihojen jalkojensa tähden näytti lyhyeltä,
lihavalta, puujaloilla kävelevältä vanhukselta. Hän poltti mustaa
piippua, jonka varsi oli jyrsitty pois melkein pesää myöten.

»Iltaa», tervehti Jerry tätä kuvatusta.

»Iltaa», vastasi toinen käreällä äänellänsä.

Kalju ei yrittänytkään nousta pystyyn tiedustaaksensa, mitä hänen
todennäköinen ostajansa haluaisi.

»Tämä teidän kaupunkinne on aika hiljainen», jatkoi Jerry.

»Paikoittain hiljainen, paikoittain meluisa», totesi Kaljun käreä
kurkku.

»Ei edes yhtä ainoata koiraakaan kadulla, kun nyt tulin tänne»,
pitkitti Jerry ystävällisesti, nojaten kyynärpäätänsä kasassa oleviin
liivihousuihin.

Hieman pinnistäen lyhyttä, paksua kaulaansa Kalju käänsi päätänsä
pitääksensä tarkasti silmällä, ettei joitakuita liivihousuja salaa
siepattaisi. Oudompaakin oli hänen myymälässään tapahtunut. Nyt hän
pani merkille, ettei vieraalla ollut revolveria. Se oli omituista.

»Eipä niin», vastasi hän vihdoin. »Tämä ei ole erikoisen terveellinen
kaupunki koirille.»

»Mitä uutta kuuluu, naapuri?»

»Ei mitään erityistä. Jenkins-vanhus kuoli viime viikolla.»

»Häh? Kuinka vanhana?»

»Hän oli kymmentä vuotta nuorempi kuin minä», sanoi ukko.

»Miten hän kuoli?»

»Hänet ammuttiin.»

»Niinkö? Saatiinko ampuja kiinni?»

»Juuri siinä.»

»Mitä?»

»Te seisotte siinä paikassa.»

Jerry katsahti lattiassa olevaan laajaan tahraan, jonka reunat olivat
epätasaiset. Hän siirtyi varovasti syrjään kuten vedestä nouseva kissa.

»Bud tapasi hänet», jatkoi Kalju. »Tarvittiin kaksi laukausta.
Ensimmäinen vain haavoitti häntä, ja Budin oli ammuttava toistamiseen
lopettaaksensa hänet. Bud alkaa käytellä revolveriansa melkoista
hitaammin kuin ennen.»

»Hm!» hymähti Jerry. »Mitä muuta uutta?»

»Ei paljon mitään. Kaksi miekkosta nykäistiin killumaan toisella
viikolla.»

»Täälläkö?» kysäisi Jerry virnistäen.

»Ei», vastasi järkkymätön vanhus. »Kuistilla.»

Hän nyökkäsi.

»Näin heidän putoavan ihan tältä tuoliltani tarvitsematta edes nousta
seisomaan.»

»Hm!» äänsi Jerry taaskin, »Vieläkö on kuulumisia?»

»Ei tuoreita», vastasi Kalju. »Täällä on viime aikoina elämä ollut aika
hiljaista.»

Jerry veti pitkän henkäyksen ja puhalsi ilmaa keuhkoistansa, viheltäen
pitkään.

»Olisin mielelläni mukana viikon tai pari, kun elämä on
kiihkeimmillään», virkkoi hän. »Missä ovat kaikki tänä iltana?»

»Siellä, missä aina muulloinkin», oli vastaus. »Kaupungin toisessa
päässä Groganilla.»

»Siispä minäkin lähden sinne. Mutta sitä ennen, onko teillä
varastossanne hajuvettä?»




XX luku

Ottelu


Jos hän olisi heittänyt Kaljua kohti kierimään pommin, jonka
sytytyslanka olisi sihissyt, ei hän olisi saanut aikaan suurempaa
hämminkiä. Kaljun pienet silmät pullistuivat; valkoista savua tuprahti
piipun pesästä.

»Puhutteko te minulle?» tiedusti ällistynyt Kalju.

»Kyllä. Onko teillä hajuvettä? Tarvitsisin Florida-vettä.»

Kalju nousi pystyyn ja otti piipun hampaistansa; sellaista
mielenliikutuksen merkkiä ei hänestä ollut kyennyt puristamaan
ainoakaan hänen näkemänsä revolverinäytelmä.

»Florida-vettä!» ähkäisi hän.

»Juuri niin.. Tai jollei teillä ole sitä, saattaisi kelvata minkälainen
hyvänhajuinen aine tahansa. Olisinpa hyvilläni rasiasta ihovoidettakin.»

»Ihovoidetta!» huoahti Kalju. Hän vei käden otsalleen ikäänkuin olisi
saanut ankaran iskun.

»Kerran oli tässä kaupungissa nainen», virkkoi hän. »Hän poistui
jotensakin kiireellisesti, ja minä sain kasan hänen kimpsujansa.
Kenties —»

Hän meni edellä myymälänsä pimeimpään nurkkaukseen ja valaisi
lyhdyllään pölyistä hyllyä. Siellä oli lyhyt rivi pulloja. Hän tirkisti
niitä läheltä ja luki nimityksiä ääneen:

»Hiusvettä, liikavarvaslääkettä, brilliantiinia —»

Hän keskeytti lukemisensa ja katsahti Jerryyn kasvoillansa äkkiä
heränneen ymmärtämyksen ilme.

»Jos etsitte juotavaa ainetta, jonkunlaista tiivistettyä konjakkia»,
virkkoi hän, »voin vakuuttaa teille, etteivät nämä kelpaa. Olen
maistanut niitä kaikkia.»

»En etsi», vastasi Jerry. »En halua juotavaa. Jatkakaahan!»

»Hennaa», jatkoi kauppias, »Florida-vettä —»

»Kas siinä!» huudahti Jerry iloisesti. »Ojentakaa tänne, naapuri!»

»Kuinka paljon sitä?»

»Onko teillä enemmän kuin yksi pullo?»

»On kaksi.»

»Yksi riittää minulle.»

Kalju oikaisihe ja pyyhki hämähäkinverkot pois pullosta.

»Kuinka paljon?» kysyi Jerry.

»En tiedä. Näyttää aika vanhalta aineelta, eikö näytäkin?»

Hän tähysteli pulloa läheltä, siristäen silmiänsä.

»Siinä ei ole päivämäärää eikä hallituksen leimaa», haasteli hän,
»mutta sen pitäisi olla kymmenen vuoden ikäistä. Minulla se on ollut
viisi vuotta. Dollari vuodelta. Onko viisi dollaria liikaa, vieras?»

»Koko runsaasti, mutta ei liiaksi. Antakaa se tänne!»

Hän painoi setelin kauppamiehen käteen ja kiiruhti öiseen ulko-ilmaan.
Nyt hän oli oikein iloissansa. Heilautettuansa kättään jäähyväisiksi
Kaljulle, joka tyrmistyneen näköisenä seisoi ovella katselemassa hänen
poistumistaan, hän lähti ratsastamaan käymäjalkaa katua pitkin.

»Hän näyttää mieheltä», jupisi Kalju, »puhuu miehen tavoin, ratsastaa
miehen lailla; mutta hänellä ei ole revolveria, ja hän käyttää —
hajuvettä!»

Kauppamies ravisti päätänsä.

»Onpa kaikki muuttunut aika paljon Numero Kymmenessä», huokasi hän.
»Varsin pian tänne hilataan naisia ja lapsia, ja sitten on rauha tyyten
mennyttä.»

Mutta sillä välin Jerry eteni hyräillen tietänsä. Hän kuvitteli
mielessään, miltä tyttö näyttäisi saadessansa Florida-veden. Jos Nancy
oli naisellinen — jos hän oli edes inhimillinen — täytyisi hänen
kasvoistansa kuvastua jonkunlaista mielenliikutusta, kun se tapahtuisi.
Ja hänestä tuntuu että hän ehkä sittenkin saisi jonkunlaisen palkkion
vaivoistansa. Mutta sitä ennen hänen oli ratsastettava pitkä matka
kumpujen poikki, ja hän halusi vahvistaa itseänsä sitä retkeä varten.

Groganin kapakasta kuului melu jo kauaksi, ja se niin sanoaksemme
opasti häntä. Se oli syvää, sekavaa hyminää, josta silloin tällöin
erottui terävä kirous, yksinäinen, äänekäs naurunremahdus ja kerran
särkyneen lasin räsähdys ja kilinä.

Ja saapuessansa lähemmäksi Groganin ovesta kadulle leviävää keltaista
valoläikkää hän näki ryhmän hevosia, joita oli sijoitettu sen kahden
puolen, jopa keskelle katuakin. Viimemainittujen sekaan hän jätti oman
ratsunsa ja astui huolettomasti sisälle hajuvesipullon nytkähdellessä
hänen oikeassa takataskussaan ja keveän omantunnon ilahduttaessa hänen
sydäntään.

Groganin kapakan muodosti yksi ainoa matala, pitkä, neliskulmainen
huone, jonka toisessa päässä oli seinästä seinään ulottuva
tarjoilupöytä ja keskellä pyöreä uuni, kun taas pöytiä ja tuoleja oli
hajallaan lattian muissa osissa. Rulettipyörä vilahteli ja hyrisi
yhdessä nurkassa, ja onnenkoetinta varten oli varattu toinen pöytä.
Muut pöydät oli luovutettu pääasiallisesti noppapeliä ja pokeria varten.

Jerryn saapuessa oli pöytien ääressä perin vähän väkeä, sillä eräs
punatukkainen mies oli voittanut runsaasti rulettipöydässä ja oli
sen johdosta kovin hyväntahtoinen koko maailmaa kohtaan. Hän oli jo
nauttinut konjakkia enemmän kuin kohtuullisen osansa ja seisoi nyt
tarjoilupöydän keskikohdalla ja läimäytti sille molemmat kätensä,
joista toinen puristi setelitukkoa.

»Anna sen valua, Grogan!» mylvi hän tarjoilupöydän takana seisovalle
rotevalle miehelle, joka parhaillaan kieritteli pöydälle laseja
uskomattoman taitavasti, niin että jokainen niistä singahti hyrränä
paikalleen vastaisen käyttäjänsä eteen. »Anna sen valua! Täytä lasit
niin useasti kuin pojat vain jaksavat rentoutua pöydän laidalle! Hei,
te!»

Hän oli huomannut Jerryn, joka huoneeseen tultuansa oli seisahtunut
tarkastamaan ympäristöänsä.

»Astukaa peremmälle, vieras, ja ottakaa ryyppy!»

Jerry totteli, myhäillen mielihyvästä; hänen eteensä kieri lasi, ja
sen viereen tuoksahti musta pullo, jonka sisällys helmeili. Hän seisoi
kestityksen maksajan vieressä.

»Lasit käteen, pojat», huusi punatukkainen, »ja sitten pohjaa myöten!»

Parikymmentä lasia välähti ja kallistui; parikymmentä lasia kimalsi
tyhjinä ja kalahti sitten tarjoilupöytään.

»Täytä ne uudelleen!» kiljui punatukka. »Tänä iltana, veikot, kostutan
minä Numero Kymmentä, niin että se on märkä varpaista kulmakarvoihin
saakka. Mitä arvelette, naapuri?»

Hän tyhjensi whiskypullon lasiinsa ja heilutti sitä päänsä yläpuolella.

»Lisää ainetta, Grogan! Minä ja ystäväni olemme tuskin saaneet
tippaakaan. Vai olemmeko, naapuri?»

Ja tyhjällä pullolla hän leikillään taputti Jerryä takapuoliin,
sellaiseen kohtaan, johon raskaan pullon olisi luullut kaikkein
vähimmin koskevan.

Mutta lyönnin sattuessa kuului selvästi särkyvän lasin räiskettä.

»Hyvä Luoja!» pahoitteli punatukka harmistuneena. »Rikoinko pullon,
ystäväni? Mutta älkää siitä välittäkö! Hankin teille uuden — ja
neljänneksen lisäksi. Grogan, neljännes tälle miehelle!»

Kiroillen hiljaa itseksensä Jerry viskasi sirpaleet takataskustaan ja
pudisti niin hyvin kuin sai pois pitkin jalkaansa valuvan nesteen.

»Kova onni», valitti punapää. »Toivottavasti se ei ollut mitään
erikoista vanhaa merkkiä —»

Hän keskeytti lauseensa ja jäi töllistämään suu auki, vetäisi henkeänsä
ja aivasti kamalasti. Ja sitten hän peräytyi pitkän askeleen kauemmaksi
Jerrystä. Jos viimemainittu olisi muuttunut kalkkarokäärmeeksi, ei hän
olisi voinut tehdä punapäähän niin voimakasta vaikutusta.

»Hyvät herrat», huoahti punainen, mutta ei kyennyt jatkamaan.

»Mikä hätänä, Punapää?» tiedusti Grogan.

»Tuo!» sähisi punatukkainen.

»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Jerry äkäisesti.

Ja hän ajatteli viittä dollaria, jotka hän saisi maksaa toisesta
hajuvesipullosta.

»Haistakaa häntä!» kähisi Punapää.

Kaikki vetivät henkeänsä; ilma oli sakeana Florida-veden tuoksusta.

»Hänpä», huusi Punapää, joka sai äänensä takaisin, »ei olekaan mies.
Hän on nainen. Hajuvettä!»

Toisten jok’ikinen henkäys oli hänen sanojensa todistuksena. Hajuvettä!
Miehellä! Numero Kymmenessä!

Se oli pysyvä tahra kaupungin kunniaan; se oli ennenkuulumatonta.

»Mikä te oikein olette?» ärisi Punapää. »Mies vai nainen?»

Ja avarassa huoneessa kajahti naurunremahdus.

»Heittäkää hänet ulos!» kiljaisi joku. »Hirteen hänet!» karjui toinen.
»Hajuvettä, ha, ha, ha!»

He kuhisivat yhä sankkenevana ryhmänä Jerryn ympärillä. Punapää
kumartui tarjoilupöydän ylitse ja otti reunojansa myöten täyden
whiskylasin.

»Tässä on teille virkistykseksi, madam», hoilotti hän ja viskasi
sisällön vasten Jerryn kasvoja.

Mitä sitten seurasi, se on tarkasti syöpynyt Numero Kymmenen kelpo
kansalaisten muistiin. Jerry ei ollut kookas mies, mutta hänen
käsivartensa olivat pitkät ja hartiansa tukevat, ja hänen painonsa oli
jämeästi sijoitettu oikeisiin paikkoihin. Onneksi hän oli räpäyttänyt
silmiänsä nesteen lentäessä ilmassa eikä niin ollen saanut pistävää
whiskyä silmiinsä; mutta sen pahemmin se ei olisi voinut häntä
vimmastuttaa, vaikka se olisi ollut juoksevaa tulta. Hän astahti
nopeasti Punapäätä kohti, joka nauraa kohotti takakenossa, ja iski
nyrkkinsä suoraan hänen vatsaansa. Sen vaikutuksesta lyöty taipui
kaksin kerroin kuin jäykän joustimen painama linkkuveitsi. Hänen
keskiruumiinsa tärähti hänen takanansa olevaan tarjoilupöytään, ja
hänen päänsä ja kantapäänsä kolahtivat lattiaan melkein yhtä aikaa.
Sitten hän kellahti kyljelleen ja alkoi potkia ja huitoa turhaan
koettaessansa hengittää. Mutta Jerry oli vasta alussa.

Hänen likellensä, ihan likellensä tunkeutuivat kahdet kasvot, tähystäen
häntä. Hän täräytti niihin kaksi sivallusta alhaalta päin, tehostaen
lyöntejänsä nousemalla varpaillensa, ojentamalla jalkansa suoriksi ja
rajusti nykäisemällä olkapäitänsä — ja kasvot katosivat. Siten Jerry
sai tilaa ja alkoi otella.

Eipä silti, että sen miesjoukon käsittely olisi ollut helppoa.
Ensimmäiset kolme iskua olivat tehokkaasti selvittäneet heidän
päistänsä whiskyn höyryt, ja he karkasivat Jerryn kimppuun yhdessä
rytäkässä. Heillä oli ruhoa, heillä oli jänteitä, heillä oli
taistelu-intoa, ja heitä vastassa olivat vain aivot, jotka osasivat
ohjata nyrkkejä. Mutta tämä yksinäinen mies oli joutunut hurjan vimman
valtaan.

Kasvoparin kadottua hän hypähti taaksepäin tarjoilupöytää vasten
saadaksensa vielä enemmän tilaa, taivutti päätänsä taaksepäin ja
päästi kiljaisun. Siitä ei soinnahtanut kiukkua eikä vihaa, vaan
yksinomaan väkevää riemua. Hänen kimppuunsa syöksyi viisi tai kuusi
miestä, tyrkkien toisiansa kyynärpäillänsä, sulloutuen yhteen ja estäen
toistensa liikkeitä innokkaasti pyrkiessänsä käsiksi hajuvedeltä
tuoksuvaan muukalaiseen. Jerry kumartui eteenpäin ja ponnahti
jalkapalloilijan tavoin heidän polviansa vasten. Hän tarttui kahteen
polvipariin jäntevillä käsillään, ja kaksi raskasta ruhoa keikahti
hänen selkänsä ylitse, tärähtäen tarjoilupöytään niin ankarasti, että
Grogan parkaisi.

Sitten Jerry oikaisihe keskellä vastustajainsa sekavaa rykelmää. Hän
sivalsi oikealla kädellänsä muuatta kasvoihin ja upotti vasemman
kätensä kyynärpäätä myöten erään lihavan miehen vatsaan. Iskun saaneet
hoippuivat tungokseen, työntäen toisia taaksepäin, ja kun ahdistajat
jälleen kävivät Jerryn kimppuun, oli Jerry saanut kylliksi tilaa
jaellaksensa täräyksiä oikein olan takaa. Hänen iskunsa osuivat aina
tarkkaan, nopeasti kuin kiukustuneen käärmeen pistokset ja voimakkaasti
kuin moukarin täräykset. Aina kasvoihin, ja hänen lyöntiensä mäjäykset
kuuluivat säännöllisen tahdikkaasti kuin täyttä vauhtia kulkevan
siipilaivan siipien loiske. Ja koko ajan hän otteli taitavasti, ei
koskaan tuhlannut iskuja vähemmän arkoihin osiin, vaan tähdäten suuhun
tai silmään, nenään tai leukaan.

Eräs vankkatekoinen, punapäinen mies hypähti hänen kimppuunsa
nujertaaksensa hänet. Jerry antoi hänelle ylhäältä käsin survaisun,
joka muutti hänen suunsa punaiseksi tahraksi ja paiskasi hänet maahan.

»Hei!» kiljaisi Jerry, astui punatukkaisen kasvoille ja huitaisi aimo
täräyksen seuraavan miehen leukaan.

Jos hänen jokaisella murskaavalla, repivällä kolhaisulla vuodattamansa
veri olisi ollut nälkiintyneen miehen juomaa viiniä, ei se olisi voinut
tehota Jerryyn sen väkevämmin. Hän näytti olevan puolittain juopunut
taistelun tuottamasta riemusta.

Häntä kohti syöksyi tanakka mies pää alhaalla kuin puskevalla härällä,
sysäten Jerryn tarjoilupöytää vasten, mutta hän vaipui tajuttomana
lattialle saatuansa kuin nuijasta äkillisen kolauksen korvansa taakse.

Sitten oli hyökkääjäin seuraava aalto hänen kimpussansa. Jotkut ensinnä
kaatuneista olivat jälleen pystyssä kasvoissansa punaisia merkkejä.
Näkyi haljenneita huulia, turvonneita silmiä, revenneitä poskia,
kolhituita leukoja, kun he taivuttivat päänsä kumaraan ja hyökkäsivät.
He tulivat sekavana, järjestymättömänä laumana jokaisen miehen
tapellessa äänettömän verenhimon kannustamana.

Jos he olisivat otellessansa pysyneet järjestyksessä ja
edenneet vankkana puoliympyränä, ei Jerry kaikesta paini- ja
nyrkkeilytaidostansa huolimatta olisi kyennyt vastustamaan heitä edes
puolta minuuttia; mutta heihin ei mahtunut järki. Yksi ainoa mies
uhitteli heitä, ja se ajatus teki heidät mielettömiksi; he koettivat
rusentaa hänet typerällä joukkohyökkäyksellä, mutta Jerry ei mielinyt
alistua rusennettavaksi. Hän sujahteli paikasta toiseen. Häneen oli
yhtä mahdoton tarttua kiinni kuin öljyttyyn esineeseen. Hän suorastaan
liukui heidän raastavista sormistansa ja pani heidät hoippumaan, antaen
heille läjähteleviä sivalluksia kuin nuijalla.

Silloin tällöin hän ponnahteli ikäänkuin hänen lihaksensa olisivat
olleet kellon joustimia. Ahdistajat kumartuivat hänen tapaansa
kyykkyyn, pujahtivat hänen käsivarsiensa alitse ja paiskasivat hänet
seinää vasten, mutta hän kimmahti takaisin kuin kumipallo, liukuen ja
hyppien milloin missäkin. Hän muistutti koiralauman kanssa tappelevaa
sutta, ei koskaan antautunut ratkaisevaan kamppailuun, vaan iski ja
iskettyänsä sujahti eteenpäin.

Sitten Punapää, joka oli saanut henkensä takaisin, nousi pystyyn ja
seisahtui ympyrän äärelle katselemaan taistelua. Hän oli arvostellut
väärin tätä miestä, tätä nauravaa, hoilottavaa, pilkkaavaa ja kiljuvaa
pahaa henkeä, joka käytti hajuvettä naisten tavoin ja tappeli yhtä
väkevästi ja kiukkuisesti kuin hyppivä mustangi ja älykkäästi kuin
seitsemän paholaista — hän oli surkeasti erehtynyt arvostellessansa
muukalaista. Mutta Punapään vatsa oli hellä; hänet oli kellistetty
lattiaan, ja nyt oli muukalaisen se maksettava. Niinpä hän odotti,
kunnes tungokseen syntyi aukko — aukko, josta pääsi tanssivan,
tappelevan olennon kimppuun, ja sitten hän päästi härkämäisen mylväisyn
ja syöksyi vihamiestänsä kohti.

Oikean käden vasarannavakka sivallus tärähti Punapään leukaan, mutta
häntä kiidättivät eteenpäin lähes sadan kilon painoiset karaistuneet
lihakset ja luut; hän vain pudisti päätänsä saatuaan iskun ja kävi
äristen Jerryyn käsiksi. Hänen käsivartensa kiertyivät hoikan
vastustajan ympärille ja puristivat häntä rintaa vasten; syöksyn
voimasta he molemmat kaatuivat pitkäkseen ja kieriskelivät lattialla
sinne tänne poljeksivien jalkojen seassa.

Miten kaikki kävi, sitä ei Punapää sittemmin osannut kertoa. Sen
hän vain tiesi, että muukalaisen molemmat käsivarret olivat hänen
karhunsyleilyssään ja että hänen korvissansa kaikui toisten kiljunta:
»Hän on pitkänään! Hän on Punapään otteessa! Surmaa hänet, Punapää!
Jätä minullekin vuoro peitota häntä! Katkaise hänen selkänsä!»

Tällaista kiljuttiin Punapäälle kuorossa, ja hän tiukkasi puristustaan.
Ja sitten — se oli hyvin ihmeellistä. Toinen avuton käsi liukui
käärmeen tavoin hänen otteestansa. Vankka kämmen painui hänen
leukaansa vasten ja työnsi rajusti hänen päätänsä taaksepäin; heti
vapautui toinenkin käsi. Silloin Punapää pyörähti noustaksensa pystyyn
ja kouraistaksensa uuden otteen. Mutta hän nousikin korkeammalle.
Häntä jollakin tavoin kannatettiin olkapäästä ja lonkasta. Hänet
keikautettiin ilmaan ja pyöräytettiin ympäri; hänen huitovat kätensä
sattuivat erään miehen kasvoihin, hänen kiitävät kantapäänsä
kolhaisivat toisen maahan, ja sitten Punapää tärähti huumaavan
ankarasti lattiaan ja menetti muistinsa.

Hänen ruumiinsa ympärillä riehui ottelu samalla tavoin kuin
kreikkalaisten taistelu Patrokloksen ruumiin ympärillä. Jerryn pureva
kieli suomi hänen ahdistajiansa kamppailuun; hänen vinhasti liikkuvat
nyrkkinsä paiskasivat heidät jälleen takaisin. Hänen kimeä kiljuntansa
kajahti heidän korviinsa joltakin suunnalta, mutta seuraavalla hetkellä
kaasi päinvastaiselta suunnalta tuleva moukarimainen kolaus kuulijan
lattiaan. Hän hyöri heidän ympärillänsä kuin herhiläinen, ja hän oli
melkein yhtä vähän kouraantuntuva iskettäväkin. He löivät häntä — niin,
tuhansia kertoja — mutta heidän sivalluksensa eivät kolahtaneet kovasti
tuohon liitelevään maalitauluun, ja heidän hurjasti huitovat nyrkkinsä
luiskahtelivat heiluvista olkapäistä, pyörivästä päästä ja nopeasti
torjuvista kyynärvarsista.

Sitten sekaantui Grogan otteluun. Hänkin oli Punapään tavoin katsellut
ja ihaillut syrjästä; mutta Grogan ihaili järkevämmin, sillä hän
ymmärsi nyrkkeilytaitoa jonkun verran; ja hän hihitti nähdessänsä
sivallusten osuvan, täräysten sujahtavan täsmälleen tarkoitettuun
kohtaan, sivallusten runtelevan kasvoja ja suorien sysäysten työntävän
miehiä edellänsä kuten vaahtoa aallon harjalla. Kaikkea tätä Grogan
katseli hievahtamatta. Tapelkoot kylliksensä! Ainakin niin kauan,
kunnes joku tempaisi revolverin, eikä kukaan tarttuisi revolveriin,
jollei muukalainen näyttäisi esimerkkiä. Sen estivät vuoristoaavikon
ritarillisuuskäsitteet.

Mutta kun Jerry Aiken keikautti päällensä syöksyvän miehen samaa
vauhtia ilmaan ja mies pudotessaan tärähti rulettipöytään ja Numero
Kymmenen ainoa rulettipyörä sinkoutui kierimään lattialle, selvisi
Groganille, että hänen oli sotkeuduttava leikkiin tukevine hartioineen
ja muinoin hankittuine nyrkkeilytaitoineen.

Hän läimäytti toisen kätensä tarjoilupöydälle ja keikahti sitten
lihavuudestansa huolimatta keveästi sen ylitse.

Tämä hyppy vei hänet suoraan Jerryn eteen. Miesjoukko oli juuri
peräytynyt, joten Jerry oli hetkiseksi jäänyt jotensakin yksin keskelle
lattiata. Ja Grogan mylvi toisille: »Luovuttakaa hänet minulle! Pysykää
loitolla! Antakaa tilaa!»

Sitten hän karkasi ahdistamaan Jerryä.

Mielihyvin olivat toiset valmiit keskeyttämään ottelun kootaksensa
sekaisin kolhittuja ajatuksiansa; ja niinpä he jäivät seisomaan,
huohottaen ja pyyhkien verta kasvoistaan, ja katselivat kiukkuisina
Groganin hyökkäystä.

Alku kävikin Groganille sangen hyvin. Jerryn käsivarret olivat väsyneet
— liian väsyneet iskeäkseen tavalliseen kuulannopeaan tapaansa. Ja
muutamien viime sekuntien aikana hän lisäksi oli kolhinut sellaisten
miesten kasvoja, jotka eivät ollenkaan osanneet väistyä eikä kumartaa
hyväksyttyyn tapaan. Mutta kun hän tähtäsi sivalluksen kimppuunsa
karkaavaan Groganiin, niin roteva vastustaja osittain torjui iskun
voiman, antaen sitten päänsä heilahtaa heikentyneen iskun mukaan.
Se sivallus ei edes vähääkään järkyttänyt häntä, ja syöksyessänsä
eteenpäin hän täräytti oikean nyrkkinsä ankarasti Jerryn kylkiluille,
samalla huitaisten hirvittävän survaisun vasemmalla nyrkillänsä hänen
keskiruumiiseensa. Isku kirjaimellisesti nosti Jerryn ilmaan ja
paiskasi hänet tärähtäen seinää vasten. Siinä hän hoippui, ja Grogan
valmistautui antamaan lopullisen täräyksen, kallistui kauas taaksepäin
ja heilautti sitten oikeata kättänsä, muuttaen asentoansa viimeistä,
huumaavaa iskua varten.

Mutta —

Horjuva ja huojuva olento väisti, ja tupertava survaisu suhahti
Jerryn olkapään ylitse. Ohi menneen iskunsa voimasta Grogan kallistui
eteenpäin, pyörähti sitten ympäri kissamaisen nopeasti ja ehti
parhaiksi näkemään, kuinka pienempi mies suuntasi vasemmalla kädellään
pitkän, matalan sivalluksen häntä kohti.

Groganin torjuva käsi laskeutui alaspäin. Mutta sivallus ei osunut,
ei edes hipaissut hänen suojaavaa kyynärvarttansa, vaan keskeytyi
puolivälissä. Samalla hetkellä Aikenin jalat astahtivat tanssiaskeleen,
joten hän näytti leijailevan likemmäksi, hänen oikea kätensä heilahti
ylöspäin, hänen nyrkkinsä kiertyi —

Ja sitten laipio romahti Groganin päähän.




XXI luku

Viimeinen skottilainen


Varmastikin se oli laipio. Grogan ei tuntenut kipua eikä tärähdystä
leuassaan, johon salamannopea, kiertynyt nyrkki nähtävästi oli
tähdätty. Sensijaan kolahti hänen takaraivoonsa kuvottava, raskas
jysäys. Samassa joku sammutti kaikki valot, ja lattia lennähti ylöspäin
ja tärähti hirvittävän voimakkaasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin
laipion putoaminen ei olisi riittänyt.

Myöhemmin — joku polki kantapäällänsä Groganin niskaa. Hän tuli
tajuihinsa ja ihmetteli, miten herätyskello oli saattanut pudota hänen
vuoteensa kohdalla olevalta hyllyltä, ja vasta useiden sekuntien
kuluttua hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän ryömi syrjään. Hän näki
sekavan ottelun telmeen, näki pöydän kellahtavan kumoon ja räsähtävän
kyljelleen, ja sitten Grogan lähti noutamaan lainvalvoja Bud Levineä,
sillä omaisuuden suojelemisen vaisto puhui voimakkaimmin hänen
turtuneissa aivoissaan.

Groganin kunniaksi on myönnettävä, ettei hän suinkaan ollut mikään
uikuttava rehentelijä, joka juoksee hakemaan apua saadessaan selkäänsä.
Mutta hänen aivonsa olivat sairaat ja sekavat — ja laipio oli pahasti
kolhaissut hänen päätänsä.

Sitäpaitsi jonkun oli varmasti käytävä noutamassa lainvalvoja
Bud Levineä, ennenkuin juttu kehittyisi paljoakaan pitemmälle.
On muistettava, ettei tähän kaikkeen ollut kulunut kuin muutamia
minuutteja, sillä nyrkkeilyssä voi kuudessakymmenessä sekunnissa
tapahtua aika paljon. Mutta on myöskin otettava huomioon Groganin
sekava mielentila, jotta ymmärrettäisiin, minkä tähden hän esitti
Budille asiat sillä tavoin kuin esitti.

Hän hoippui lainvalvojan asuntoon kolkutettuansa ensin ovelle — astuen
taloon muitta mutkitta, niin että lainvalvoja ponnahti sanomalehtensä
takaa pystyyn, liikutellen hermostuneesti sormiansa, silmissänsä
miettivä ilme. Sitten syöksähti Grogan huoneeseen. Hänen leuassansa oli
laaja, purppuranpunainen läiskä, ja hänen nenästänsä — johon salakavala
lattia oli niin tarpeettomasti kolhaissut — valui verta tipoittain
hänen paidanrintamukselleen.

»No, Grogan», ehätti lainvalvoja tiedustamaan, »mitä hittoa tämä
merkitsee?»

»Murhaa!» ähkäisi Grogan ja retkahti istumaan tuolille.

»Missä?» kysyi lainvalvoja, ja hänen ohuet huulensa pingoittuivat, ja
niiden reunoihin ilmestyi vaalea juova. Taaskin oli kuolema kolkuttanut
hänen ovellensa, ja tällä kertaa — kenties —

»Minun talossani, Levine.»

»Keitä siellä on?»

»Kokonainen joukkio.»

»En ole kuullut ainoatakaan laukausta.»

»He käyttävät nuijia.»

Lainvalvoja seisoi ovella revolveri kädessä.

»Onko ketään kuollut?»

»Lattia on täynnä vainajia.»

»Hyvä Jumala!» äänsi lainvalvoja hampaittensa välitse. »Ja minä
kaupungissa sen tapahtuessa! Minä olen mennyt mies!»

Ja hän lähti juoksujalkaa Groganin kapakkaan. Groganin kapakkaan!
Veritöihin johtavat riidat alkoivat tavallisesti siellä, mutta itse
laukaukset ammuttiin jossakin muualla — esimerkiksi Kaljun myymälä
oli suosittu paikka. Ei kukaan tiennyt, minkä tähden Grogania kohtaan
oltiin niin kohteliaita, jollei syynä ollut rotevan, totisen, uhkaavan
isännän herättämä pelko ja kunnioitus tai se, että pelättiin Groganin
sulkevan kapakkansa ja poistuvan muualle, jos hänen pelisalissansa
ammuskeltiin liiaksi.

»En minä välitä särjetyistä päistä», oli Grogan lausunut eräässä
historiallisessa tilaisuudessa heitettyänsä ovesta kadulle kaksi
mellastajaa kinan alkaessa, »enkä myöskään lattialle valuvasta verestä,
mutta en salli parin hupsun, jotka käyttelevät revolverejansa kuin
ruiskuntorvia ja kovin auliisti siroittelevat lyijyä ympärillensä,
turmella taloani».

Mikäli lainvalvoja Bud Levine tiesi, olivat kaikki revolverinäytökset
aikojen alusta alkaen olleet kiellettyjä Groganin kapakassa. Mutta
nyt — Grogan itse verisenä ja murjottuna — ruumiita virumassa hänen
kapakkansa lattialla — lopun täytyi olla käsissä!

Tuskin hän oli ehtinyt kadulle, kun hän jo erotti ensimmäiset Groganin
kapakasta kantautuvat hälyäänet. Hän sivuutti sekatavarakaupan.
Kalju oli kuullut tuttua tappelunmelskettä ja seisoi nyt myymälänsä
ovella pää kallellaan — hän piti liikettänsä auki koko yön, ettei
vain ainoatakaan kauppaa jäisi tekemättä. Mutta Levine alkoi vinhasti
juosta, seisahtui Groganin ovesta tulvivaan keltaiseen valoon ja
siirtyi sitten revolveri kädessä oviaukkoon.

Keskellä lattiata oli hurja tappelunmylläkkä. Jotkut kamppailijat
olivat polvillaan, toiset pystyssä, joitakuita virui, kuten Grogan oli
kertonut, pitkänään permannolla. Mutta ainoatakaan nuijaa ei ollut
näkyvissä; ja muuan kaatuneista — itse roteva Punapää — reutoutui
parhaillaan seisoalleen. Ja lisäksi kuului myllerryksen keskeltä,
yskimisen, syljeksimisen, kiroilun ja kiljaisujen seasta nopeata
läiskettä, joka hämmästyttävästi muistutti kämmenten taputusta — tai
nyrkkien pauketta. Tappelijat milloin peräytyivät ulommaksi, milloin
sulloutuivat ahtaammalle.

Rykelmä kävi sekavammaksi, sitten se äkkiä harveni, ja siitä
hoippui esille kaksi miestä. Heidän kasvonsa olivat veressä, ja he
horjahtelivat toisiansa vastaan, hoippuen kuin sokeat. Taaskin ahdinkoa
työnnettiin ulommaksi keskustasta, se hajaantui yhä laajemmalle, ja
nyt lainvalvoja Levine näki lattialla tanssimassa miehen, joka tuskin
oli häntä itseänsä kookkaampi, mutta tukevahartiainen, pitkäkätinen ja
jonka viuhuvat nyrkit kumosivat miehiä kuten pallo keiloja.

Mielipuoli!

Sillä tapellessansa hän nauroi, hänen silmänsä loistivat, hän hihkui
riemuisesti kuin lumessa leikkivä lapsi, ja koko ajan hän jakeli
iskuja sujahtelevilla nyrkeillänsä, tehostaen jokaista sivallusta koko
ruumiillansa. Hänen hattunsa oli tipahtanut päästä, hänen hiuksensa
törröttivät pystyssä ikäänkuin hänen kasvoihinsa olisi puhaltanut
vinha tuuli, hänen takkinsa oli tyyten mennyt, ja liivit olivat ihan
repaleina, paita oli kirjaimellisesti siekaleina, joten näkyi jäntevä
kaula; toisessa poskessa oli verinen viiru, ja tuhoisat kädet olivat
ranteita myöten punaiset. Nuijia? Ei; sikäli kuin Bud havaitsi,
näytti täällä olevan pelkkä nyrkkitappelu, vaikkakin mittasuhteiltaan
jättiläismäinen.

Hän astui miesjoukkoa kohti revolveri ojossa, karjuen määräyksiä, jotka
muistuttivat vahtikoiran haukahduksia, ja tappelijat hajaantuivat
ja perääntyivät hänen tieltänsä. He hoippuivat nojautumaan seiniin,
ja heidän kolhituilla kasvoillansa Levine näki ilmeen, joka tuntui
ilmaisevan, että he olivat hyvillänsä hänen tulostaan. Entä muukalainen?

»Vielä yksi!» kiljaisi hän, ja syöksähti Levineä vastaan.

Hän keskeytti hyökkäyksensä viime hetkessä. Hätäisempi ja
harkitsemattomampi mies kuin Levine olisi ampunut surmanlaukauksen
heti ensimmäisen uhkauksen jälkeen, mutta hän pidättyi ampumasta,
kummastellen miestä, joka paljain käsin kävi revolverilla aseistetun
miehen kimppuun. Ja Jerryn seisahtuessa oli revolverin suu suorastaan
painettu hänen rintaansa vasten. Mutta sivuun vilkaistessaan Levine
pani merkille, että viimeinenkin lattialla viruvista kaatuneista
kompuroi pystyyn. Jumalan kiitos, tässä jutussa ei kukaan ollut saanut
surmaansa!

»Pistäkää revolveri taskuun!» kehoitti Jerry hilpeästi. »Ottakaa ryyppy
ja liittykää seuraan!»

»Mitä hemmettiä tämä merkitsee?» tiedusti Levine, josta oli
vaikeanlaista katsoa mielipuolen kirkkaisiin silmiin.

»Tämä on nyrkkeilyottelu», vastasi Jerry virnistäen. »Pojat pitävät
minulle hauskaa.»

»Bud», virkkoi Punapää, hoippuen lainvalvojan luokse, »teillä on väärät
tiedot. Tämä ei ole revolveripeliä. Se on vain pelkkää huvia. Älkää
olko näkevinännekään ja menkää tiehenne. Meillä on vielä puhuttavaa
tälle miehelle.»

»Antakaa hänen olla», pyytelivät muutkin ja tunkeutuivat lähemmäksi.
»Välimme eivät ole vielä läheskään selvät.»

»Pysykää loitolla!» komensi Levine terävästi, ja hänen revolverinsa
piirsi pienen kaaren. Se taikavoimainen liike sai miesjoukon
peräytymään ikäänkuin aseesta olisi purskunnut suihku jääkylmää vettä.

»Ja te», jatkoi Levine ällistyneenä, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan
muukalaisen puoluelaista, »tulette mukaani. Te olette häirinnyt rauhaa!»

»Enpä, hitto soikoon, lähdekään!» vastasi hilpeä muukalainen. »Vastahan
tämän ottelun ensimmäinen vuoro on päättynyt.»

»Suu kiinni — heti — ja ojentakaa kätenne!» komensi Levine.

Jerry kävi äkkiä vakavaksi.

»Jos asia on niin, ei minun auttane muu kuin lähteä mukaanne», sanoi
hän.

Hän ojensi kätensä, ja näppärästi Levine naksautti toisella kädellänsä
käsiraudat hänen ranteisiinsa.

Jerry kääntyi miehiin päin.

»Kaikista kurjista kauppaloista, korpirojukaupungeista ja
pontikkakylistä on Numero Kymmenen kehnoin», lausui hän.

Vastausmurina oli hiljainen ja syvä kuin kaukaisen ukkosen jyminä.

»Ja kaikista läskin- ja karjanleimaajista, tulevista ja entisistä
kätyreistä, kulkureista ja surkeista sakilaisista te, pojat, olette
valiojoukkoa.»

Murina äityi uhkaavaksi.

»Bud», rukoili Punapää itkunsekaisella äänellä, »Jumalan tähden luovuta
hänet meille — vain vähäksi aikaa!»

»Tukkikaa suunne ja tulkaa pois!» ärjäisi Levine vangilleen. »Vai
mielisittekö vielä jatkaa tällaista nalkutusta viisi minuuttia?»

Mutta Jerry nauroi miehille vasten kasvoja.

»Luovuttaa minut heille?» kertasi hän iloisesti. »Mutta minähän
peittoaisin kokonaisen kaupungillisen teidänlaisianne miekkosia.
Saattaisin löylyttää Numero Kymmenen kaltaisen kaupungin saamatta edes
ruokahalua aamiaista varten. Olettehan te, veitikat, olettehan niin
surkeita, että kiinalainen saattaisi viileksiä teitä kuten veitsi
juustoa.»

Numero Kymmenen kolhituilta asukkailta pääsi kiljaisu. Levine kiskoi
vankiansa ovelle epätoivoisen hätäisesti.

»Olette niin halpamaisia», lopetti Jerry toisen vetäessä häntä
ovesta, »ettei juutalainen tulisi toimeen Numero Kymmenessä ja että
skotlantilainenkin näkisi nälkää».

Ja kadotessansa hän vielä sinkautti heille viimeisen, pahimman
herjauksen.

Pimeällä kadulla Levine pyörähti ympäri revolveri ojennettuna, kun
Groganin kapakasta alkoi kuulua juoksun töminää ja ovesta samalla
syöksähti kymmenkunta miestä.

»Pysykää loitolla!» varoitti Levine. »Pojat, te tunnette minut, ja jos
koetatte anastaa huostastani tämän hupsun miekkosen, tämän hassahtaneen
kaistapään, niin ammun teistä muutamia, ennenkuin ehditte häneen
käsiksi. Kysyn teiltä, onko hän sellaisen hinnan arvoinen.»

Hetken napistuansa miehet vetäytyivät takaisin.

»Nyt eteenpäin!» komensi Levine. »Ja pysykää edempänä! Hyi! Mies, te
löyhkäätte!»

Sitten Levine joudutti vankinsa askelia painamalla revolverilla hänen
ristiluitansa. He menivät suoraan lainvalvojan asunnolle, sillä sen
talon perähuone oli vankila. Numero Kymmenenkin huimat asukkaat olivat
käsittäneet tarvitsevansa varmaa paikkaa säilyttääkseen rikollisiansa,
kunnes ne voitaisiin viedä lääninvankilaan. Niinpä he olivat liittyneet
yhteistyöhön, koonneet kiviä sitä varten vapaaehtoisesti luovutetuilla
vankkureilla, hakanneet niistä epäsäännölliset särmät omilla
tottumattomilla käsillään ja rakentaneet huoneen, jossa oli neljä
kiviseinää, kivinen katto ja lattia kahden jalan levyisistä, kuuden
tuuman paksuisista lankuista. Pantuansa oveen puolenkilon painoisen
munalukon he luovuttivat avaimen lainvalvojalle — kolmannelle ennen Bud
Levineä. Mutta ennenkuin Bud nyt pisti vankinsa koppiin, istuutui hän
huoneeseensa ja silmäili tappelijaa.

Viimemainittu ei ollut humalassa eikä äkeissään. Muukalaisessa oli vain
kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli hänen vilkkaasti liikkuvat
silmänsä, ja toinen oli hänestä lehahteleva hieno, suloinen tuoksu. Hän
seisoi ihan rauhallisena ja hyräili jotakin säveltä.

»Kuulkaahan», virkkoi lainvalvoja, lakaten tarkastamasta vankiaan ja
avaten pitkän päiväkirjan, jonka sivuilla oli runsaasti kirjoitusta,
»mikä on nimenne?»

»Smith», vastasi Jerry empimättä, »Jeremias Jonas Smith».

Lainvalvoja vilkaisi vankiin epäilevästi ja merkitsi sitten pitkän
nimen vastahakoisesti kirjaansa.

»Ja mitä hittoa te olette tehnyt, Jeremias?» kysyi hän.

»Olin pienessä huviottelussa, jonka Numero Kymmenen miehet minulle
järjestivät», oli pelästymättömän Jeremiaan vastaus.

»Jeremias», virkkoi lainvalvoja, »minusta tuntuu, että te olette
suurimpia valehtelijoita, mitä koskaan on minun kohdalleni osunut».

»Kiitos!» Aiken nyökkäsi vähääkään nolostumatta. »Joka tapauksessa
lienen ensimmäisten kymmenen joukossa. Jotkut heistä ovat minua edellä
matkoihin nähden, mutta minä voitan numeroissa.»

»Peskää kasvonne tuossa sangossa!» käski lainvalvoja.

Aiken totteli, ja kun hän kääntyi kuivaamaan märkiä kasvojansa
tahrautuneeseen pyyhkeeseen, huomasi lainvalvoja suureksi
kummastuksekseen, ettei hänen ihossansa ollut ainoatakaan naarmua.
Siellä täällä oli pieniä punaisia läikkiä, jotka aikaa myöten
saattoivat muuttua sinisiksi tai purppuraisiksi, mutta sellaisia
saattoi saada poikaviikarikin painiskellessaan puoli tuntia
koulunpihalla. Sitäpaitsi oli Jerryn puku repeytynyt siekaleiksi,
mutta sikäli kuin iho näkyi, oli se vahingoittumaton. Lainvalvoja
siristi taaskin miettivästi silmiänsä ja muisteli rotevan Punapään
murjottuja kasvoja ja pelätyn Groganin kolhittua nenää. Hän huoahti, ja
sitten alkoi hänen suupieliänsä väräytellä hymyntapainen. Hän tähyili
toistamiseen vankiansa tutkivasti; mikäli hän saattoi päättää, oli
viimemainittu pelkkä poika miehen asussa.

»Kuka sen tappelun aloitti?» tiedusti hän äkkiä.

»En tiedä», vastasi Jerry hihittäen. »Kuten mellakat yleensä, se vain
alkoi.»

»Keitä oli seurassanne, kun kävitte käsiksi siihen miesjoukkoon?»

»Olin yksin.»

»Hm!» hymähti lainvalvoja. Hän loi toisen epäilevän katseen Jerryyn,
nousi sitten hitaasti pystyyn ja astui huoneen nurkkaan. Siellä avautui
pieni salaovi, jonka takaa paljastui vähäinen seinäkomero; siinä oli
kaksi pitkää, välkkyvää pulloa. Hän otti esille toisen niistä ja pari
korkeata lasia, sijoittaen ne pöydälle. Sanaakaan virkkamatta hän
sitten irroitti Jerryn käsiraudat — ja kääntyi selin vankiin päin
kaataessansa ryyppyjä.

Tosinhan Jerry vaistomaisesti liikahti ovelle päin, heti kun raudat
heltisivät, mutta hätkähtäen hän hillitsi itsensä. Hän vei lainvalvojan
hänelle työntämän lasin huulilleen, hengitti sen tuoksua — ja laski
sitten äkkiä lasin kädestään.

»Ei kai teillä sattumalta», virkkoi hän kaihoisesti, »ole
selters-vettä?»

Lainvalvoja naurahti leveästi, palasi yhäti äänettömänä komerolle ja
toi sieltä toisen pullon. Se oli soodasifooni.

»Näin se kelpaa», kehui Jerry.

»Kelpaa!» urahti Levine.

Vuoristoaavikon ainoat kaksi lasia skotlantilaista whiskyä valuivat
hitaasti, liukkaasti, tasaisesti avariin suihin.




XXII luku

Kuutamossa


Jerry Aikenin sinä iltana poistuttua leiristä ei siellä muutamiin
minuutteihin kukaan liikahtanut; sitten Kääpiö-Pete kohotti
verkkaisesti leveitä hartioitaan ja tähysteli kuutamon petolliseen
hämyyn.

»Mack!» kuiskasi hän.

Punainen nousi heti kyynärpäänsä varaan.

»Aiken taisi livistää.»

»Mutta kyllä hän palaa.»

He odottivat.

»Ei; hän on mennyt kävelemään, Mack. Nyt on meidän aikamme!»

»Entä jos hän tulee takaisin, ennenkuin olemme ennättäneet lähteä?»

»Kolautamme häntä päähän ja panemme kapulan sen koiran suuhun. Ja nyt
hevosten luokse. Scovil-vanhus ei herää mistään; hän kuorsaa kuin hako,
kuulethan. Omituista, että hänen kaltaisellansa miehellä on sellainen
tytär, vai mitä?»

»On mahdoton aavistaa, millaisia perilliset tulevat.»

»Niin; se on totta. Sinunkin isäsi oli komea mies, Punainen.»

Punaisen ärähdyskin oli niin hillitty, ettei tarvinnut pelätä sen
herättävän Scovilia. Sitten kumppanukset nousivat ripeästi vuoteistaan,
taluttivat hevoset vähän matkan päähän ja satuloitsivat niistä kolme
nopeasti. Mutta heidän palattuansa noutamaan Nancy Scovilia, oli tyttö
sikeässä unessa. Punainen Mack polvistui ja kosketti hänen olkapäätänsä.

»Nancy!» kuiskasi hän.

Ei vastausta.

»Herätkää!» Kuiskaus oli äänekkäämpi, mutta ei elomerkkiäkään.

»Hei, Nancy!» Ei liikahdustakaan.

Epätoivoissaan, uskaltamatta puhua kovemmin, jotta ei herättäisi John
Scovilia, Kääpiö pujotti kätensä tytön hartioiden alle ja nosti hänet
istumaan. Mutta Nancyn pää kallistui taaksepäin, ja hänen vartalonsa
retkahti hervottomana Kääpiön kylkeä vasten.

»Maailman paras nukkuja», ähkyi Punainen Mack. Hän tarttui tytön
olkapäihin lujasti ja puristi ja ravisti niitä samalla kertaa. Vihdoin
välähtivät Nancyn silmät, kun hänen silmäluomensa raottuivat — hitaasti.

»Me olemme valmiit», supatti Kääpiö.

»Mihin?» Nancy haukotteli hartaasti.

»Lähtemään. Entä te?»

»Minne? Minä nukun parhaillaan!»

Kääpiö ähkyi.

»Aiotteko lähteä ratsastamaan meidän kanssamme tänä iltana?»

»Oi», äänsi tyttö, »emmekö voisi vielä viipyä vähän? Minua nukuttaa
niin, että ihan tekee kipeätä!»

»Nostetaan hänet pystyyn!» jupisi Kääpiö. »Autetaan hänet hereille.»

Niinpä he nostivat hänet välissänsä seisomaan, ja se liike herätti
hänet täydellisesti. Hän ryhtyi kiskomaan jalkaansa ratsastussaappaita,
haukotellen sitä tehdessänsä kamalasti, kun taas kumppanukset
odottivat, hermostuneesti vilkuillen makaavaan John Scoviliin ja siihen
suuntaan, johon Aiken oli kadonnut. Vihdoin oli Nancy valmis. He veivät
tytön, joka tarpoi heidän välissänsä pehmeässä, syvässä hietikossa,
kummun liepeen takana olevien hevosten luokse. Vielä nytkin he olisivat
hukassa, jos Aiken palaisi ja huomaisi heidät. Heidän takanansa ähkyi
Scovil. Mutta häntä vaivasi vain painajainen. Seuraavalla hetkellä he
olivat nostaneet tytön — hervottoman taakan — satulaan, keikahtaneet
itse ratsujensa selkään, ja hevoset lähtivät liikkeelle ainoastaan
niiden kavioiden ympärillä sirahtelevan hiekan ollessa heidän
poistumisensa merkkinä.

Vielä he etenivät varovasti jonkun matkan päähän leiristä, usein
hermostuneesti vilkuen taaksensa, kunnes olivat varmasti ehtineet
äänenkantamattomiin. Millään muulla tavoin olisi ollut vaikea päästä
heidän jäljilleen, sillä heidän herätellessään Nancyä oli kuu peittynyt
paksuun pilveen, ja nyt heitä verhosi miltei täydellinen öinen pimeys,
joten he äänenkantamattomiin päästyänsä olivat turvassa takaa-ajolta.

Samalla he siirtyivät pehmeästä hietikosta lujalle, kovalle maaperälle.
Hevosten kaviot kalahtelivat kaikuvasti maanpintaan, ja he ratsastivat
nopeammin.

Niihin aikoihin alkoi Nancy Scovil herätä oikein todenteolla.

Tähän saakka oli uni kaihtimen lailla verhonnut sekä hänen silmiänsä
että ajatuksiansa. Hän tiesi vain menettelevänsä muiden ihmisten
ohjeiden mukaan — kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan. Tosinhan hän
hämärästi muisti äärettömän kauan sitten suunnitelleensa tällaista
karkaamista hirveän Jerry Aikenin julmasta silmälläpidosta; mutta se
kaikki kuului sumeaan menneisyyteen.

Nykyhetken ainoa eloisa vaikutelma oli se, että hänen tahtoansa
ohjasi kahden vieraan henkilön tahto pakottaen hänet toimimaan heidän
toiveittensa mukaan. Se oli niin tuttua, ettei se jaksanut herättää
häntä täysin valveille. Mutta kun hevoset nyt joutuivat vankalle
maaperälle, pudisti ravi unen hänen aivoistansa, ja vasta sitten hän
alkoi sinä iltana ajatella ja tuntea.

Se ei tullut hänelle yht'äkkiä. Mutta vähitellen hän alkoi aistita
jotakin uutta. Aina olivat muut suunnitelleet hänen elämäänsä,
hänen päiviänsä, koko hänen aikaansa. Nyt hän, kummallista kyllä,
oli riippumaton. Hän ratsasti yöllä, oman tahtonsa mukaan ja omaan
haluamaansa suuntaan. Hän aistitsi sen hitaasti, pääsi vähitellen sen
makuun, kuunteli sitä melkein kuin kaukaista, hurmaavaa musiikkia.

Vapaus! Mutta oliko hän vapaa? Siitä hän pääsisi helposti selville.

Hän seisautti ratsunsa.

»Tämä vauhti on uuvuttava», mutisi hän. »Ratsastetaan vähän matkaa
käymäjalkaa.»

Kumppanukset hiljensivät vauhtiansa tottelevasti.

»Niin tosiaankin», urahti Kääpiö. »Miten se ei johtunut mieleesi,
Mack? Onko järkesi niin tylsä, että pakotat naisen ratsastamaan ravia
tällaisella maaperällä?»

»Älä pane koko syytä minun niskoilleni!» ärähti Punainen Mack. »Kuka
ratsasti etunenässä?»

Niin, he ratsastivat hänen, Nancyn, määräämään suuntaan ja hänen
mielensä mukaan. Miten oli tämä tapahtunut? Ranskalaisesta tytöstä,
jonka sormi oli ensin kärsivällisesti osoittanut ja jonka huulet olivat
kärsivällisesti monta kertaa toistaneet: »_Je suis, tu es, il est_»,
kotiopettajaan, joka oli yksitoikkoisesti jankuttanut vuosilukuja ja
tapahtumia hänen päähänsä, tallirenkiin, joka oli opettanut häntä
ratsastamaan, ja ketterään pikku mieheen, joka oli neuvonut häntä
tanssimaan, olivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen olleet vain sen
mahtavan ylivalvojan tahdon ilmauksia, jota vastaan oli hyödytöntä
ponnistella.

»Isänne haluaa niin.» »Voi, _ma’m’selle_, niin tahtoo _monsieur_.»
»Enhän minä teitä siihen pakota, neiti, vaan isäntä, Jumala teitä
siunatkoon!» Sellaista oli hänelle hoettu.

Ja hänen varhaisimmista muistoistansa saakka eivät hänen olemassaolonsa
ja tulevaisuutensa olleet hänen oman tahtonsa varassa. Hänen tiellänsä
oli isän varjo, ja siinä varjossa hänen oli välttämättömästi käveltävä.
Niin, jopa hänen seuraansa osuvat nuoretkin katsoivat häneen vain
toisella silmällään, toinen oli värähtämättä suunnattu suurmieheen ja
hänen miljooniinsa. Jonkun ajan kuluttua hän oli oppinut, että joskin
oli hyödytöntä vastustaa isää, oli ainakin mahdollista olla uimatta
virran mukana.

Niinpä hän oli oppinut ponnistelematta odottamaan, ja hänen isänsä
tahdon oli sekä kuljetettava että kannatettava häntä. Jollei hän
itse saanut ajatella omasta puolestaan, tuotti ainakin jonkun verran
tyydytystä olla ajattelematta toistenkaan ajatuksia. Ja vihdoin hän
oli päässyt hindujen nirvanaa lähentelevään tilaan; Nancy Scovil ei
ajatellut lainkaan. Hänen elämänsä kului udussa, jota ei edes hänen
isänsä syvä ääni kyennyt hajoittamaan. Jerry Aikenin kiivas itsepäisyys
oli kyllä ollut vähällä repiä rikki harson, mutta vihdoin oli Nancy
keksinyt keinon uhitellakseen häntäkin, ja jollei hän pystynytkään
uhittelemaan, saattoi hän karata Aikenin kynsistä.

Entä nyt?

Hän katsahti molemmilla puolillansa ratsastaviin tummiin hahmoihin.
Punaisen Mackin laihat, rumat piirteet kuvastuivat selvästi yön varjoja
vasten paitsi silloin, kun hänen sombreronsa leveä lieri painui hänen
otsallensa. Hän ratsasti kevyesti pitkän ruumiinsa huojuessa hevosen
askelten mukaan. Ja ratsu, kuten isäntäkin, oli pitkä ja laiha,
kissamaisen ketterä.

Kokonaan toisenlainen oli toisella puolella ratsastava Kääpiö-Pete.
Hänen leveälapainen hevosensa astua tömisti, niin että maa vapisi,
ja pudisteli päätänsä kantaessansa jättiläistaakkaa, joka pani
satulahihnat kitisemään ja vinkumaan. Mies itse kohosi isona ja
vankkana, järkkymättömänä kuin kallio. Hän näytti juurtuneen
paikallensa ja uhmailevan aikaa ja luonnonvoimien ravistuttavaa
vaikutusta. Mutta kuitenkin — he molemmat pitivät päänsä hieman häneen
päin käännettynä. Jos hän ratsasti ravia, tekivät he samoin; jos hän
kävelytti hevostansa, tekivät hekin niin. Koko heidän esiintymisestänsä
huokui alistumista hänen tahtoonsa.

Kuvitelkaa miestä, jota on pidetty raudoissa laivan pimeässä ruumassa
ja joka ei edes ole tietänyt, mistä satamasta laiva on kotoisin ja
minne se on matkalla. Kuvitelkaa, että se mies olisi äkkiä tuotu
ruumasta, hänen kahleensa irroitettu, hänet sijoitettu laivan
ohjausruorin ääreen, että tähdet olisivat hänen tienviittoinansa
ja jäntevät merimiehet odottaisivat valmiina tottelemaan hänen
pienimpiäkin käskyjään — silloin saatte jonkunlaisen aavistuksen siitä
tunteesta, joka valtavan, kasvavan hyökyaallon tavoin kohisi ja paisui
Nancy Scovilin sydämessä. Hän oli vapaa; hänellä oli valta komentaa.

Eipä silti, että se kaikki olisi selvinnyt hänelle yht'äkkiä.
Vähitellen hän hapuili perille uuteen asemaansa. Hänen sekä ruumiinsa
että sielunsa olivat elinaikaisen unen puuduttamat. Ja värähdyttävä
onnentunne oli niin outo, että se suorastaan kammotti häntä. Mutta hän,
jonka jokaista ajatusta ja tekoa oli valvottu ja ohjattu — hän ratsasti
nyt yksin aavikolla tuntematonta päämäärää kohti kahden miltei tyyten
oudon miehen seurassa. Se tieto vyörytti aallon toisensa jälkeen hänen
mielensä lumotulle unirannalle.

Nyt he kapusivat pitkää vierua käymäjalkaa. Ja heidän saavuttuansa
kummun laelle puhalsi hänen kasvoihinsa vinha, suloinen, viileä
yötuuli. Sama tuuli karkoitti pilven kuun edestä, ja koko aaltoileva
maisema muuttui — notkot tulivat täyteen värähteleviä, sinisiä varjoja,
ja kaikkia yläviä kohtia kattoi hopeinen peite.

Ja sitten Nancy Scovilissa katkesi jotakin, naksahti poikki kuin viulun
kieli.




XXIII luku

Herääminen


Tuntui siltä kuin hänen sisällänsä olisi kajahtanut valtava soitto —
sillä hetkellä, jolloin hän irtautui entisyydestänsä — ja ääni olisi
paisunut ja kiirinyt, pannut hänen sydämensä jymisemään, raottanut
hänen huuliansa ja sytyttänyt uuden valon hänen silmiinsä. Koko hänen
unisen elämänsä aavistamattomat voimat värähtelivät nyt hänen ruumiinsa
jokaisessa lihaksessa. Ja häneen tulvahti suuri määrä kipenöivää,
sähköistä energiaa. Hänen päänsä kallistui hiukan taaksepäin, ja kun
tuuli yltyi ja taivutti hänen sombreronsa lieriä, näkivät kumppanukset
hänen kasvonsa, näkivät hänen hymyilynsä, näkivät hänen silmiensä
välkkeen.

Hän ojensi käsivartensa ulospäin — pikemminkin heilautti ne ulospäin —
kohotti hentoja käsiänsä ja huudahti: »Eikö tämä ole loistavaa!»

Millainen ääni! Se oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, mutta nyt siinä oli
uusi sävy, se salaperäinen piirre, jota toiset nimittävät olemukseksi
ja toiset sieluksi. Miksi sitä nimitettäneenkin, se soinnahti uuden
Nancy Scovilin uudesta äänestä.

»Kääpiö!» äänsi Punainen Mack.

Ja Kääpiön ääni vastasi hiljaisena ja omituisen kankeana: »Mitä?»

»Koko avara maailma!» ihasteli Nancy. »Rakastan sitä kaikkea!
Ratsastetaan sinne!»

Kannusten kosketus sai ratsun ponnahtamaan suoraan ilmaan, josta se
tuli maahan jäykkäjalkaisena. Se olisi heittänyt vanhan Nancy Scovilin,
vaikka hän olikin perehtynyt satulaan, maahan kuin pehmeän, puolittain
täytetyn säkin, mutta uusi Nancy Scovil istui joustavasti paikallaan,
tempasi hatun päästänsä ja läimäytti sillä mustangia kylkeen.

Se riitti. Mustangi ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi juosta oikein
tosissaan, ja Kääpiö ja Punainen Mack hoputtivat ratsujansa, rientäen
jälessä. Aluksi he olivat levottomia, mutta pian he kuulivat Nancyn
ratsastaessa edellä hilpeästi luikkailevan heille ja kumpikin
muisti tytön silmien välkkeen. He tahtoivat nähdä sen uudelleen ja
ratsastivat senvuoksi hurjasti tavoittaaksensa hänet. Se ei heille
olisi onnistunut, jollei heillä olisi ollut paljoa paremmat ratsut
kuin tytöllä, sillä viimemainittu kiiti suoraan eteenpäin välittämättä
siitä, oliko maa rosoista vaiko tasaista. Tuuli purki hänen palmikkonsa
ja hulmutti hänen pitkää, yönmustaa tukkaansa, ja kuutamo välkkyi hänen
hiuksissansa.

He oikaisivat suoraan kumpujen poikki, ja viimeisen laelle ehdittyänsä
he vihdoin näkivät Numero Kymmenen harvat, himmeät valot. Niitä
katsomaan ei pysähdytty. Tyttö kannusti taaskin hevostansa ja
kiiti viimeistä, jyrkkää rinnettä alaspäin ratsunsa kavahdellessa
joka hyppäyksellä. Hänen vihlovan kimakat huutonsa nostattivat
kumppanuksissa omituisia, värähdyttäviä tunneaaltoja, ja saapuessansa
Numero Kymmenen pääkadulle kiljuivat kaikki kolme yhteen ääneen kuin
kolme hornan henkeä, jotka manalasta oli päästetty maan pinnalle
reuhaamaan.

Juuri heidän kuoronsa se kajahti järjestysmiehen ja Jerry Aikenin
korviin, kun viimemainitut hitaasti ja haikeasti laskivat pöydälle
lasinsa juotuaan skotlantilaisen maljansa. Järjestysmies kuunteli otsa
rypyssä. Hän oli kuullut sellaisia ääniä ennenkin. Jerry kuuli ja
virnisti; ei hänkään kuunnellut sellaisia ääniä ensimmäistä kertaa.

Mutta kiljuminen vaimeni äkkiä, tai oikeammin sen seasta kohosi
suloinen, kirkas, kaikuva ääni. Se ei ollut voimakas, mutta se oli
hellyttävän kaunis, ja ikäänkuin sen tunnustukseksi hiljeni hurja
luikkailu, ja laulu jatkui yksin. Se lähestyi — järjestysmies ja
Jerry Aiken seisoivat jähmettyneinä hämmästyksestä — ja kiitävien
hevosten kavioiden kapsaessa lauluja laulaja sitten pyyhälsivät heidän
ohitsensa, ja heille kantautui enää vain juoksevien jalkojen töminää.

Järjestysmies hipaisi otsaansa, kääntyi äkkiä oveen päin, mutta
pyörähti sitten takaisin, hymyillen nolon näköisenä.

»Mitä hornan nimessä», virkkoi hän miettivästi, »on naisella tekemistä
Numero Kymmenessä?»

»Eikö täällä ole niitä koskaan?»

»Ei sellaisia?»

»Mistä sen tiedätte?»

»Tunsin sen — hänen äänensä nojalla saattoi nähdä hänen kasvonsa.»

»Jos hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin hänen äänensä», sanoi Jerry,
»en minä pysy tässä vankilassa, järjestysmies».

Viimemainittu kävi heti vakavaksi.

»Pois sellaiset ajatukset, Smith» varoitti hän. »Minä olen kunnon
mies — ja te näytätte minusta rehelliseltä. Otaksuttavasti ette tänä
iltana ole rikkonut lakia varsin pahasti, mutta koko Numero Kymmenen
tietää minun tuoneen teidät tänne, ja» — tällöin hänen leukansa työntyi
merkitsevästi hitusen eteenpäin — »ja täällä te pysytte!»

»No niin», mutisi vanki, »nähtävästi olen tällä hetkellä teidän
vallassanne».

Järjestysmies naurahti.

»Olen tänä iltana yhtä herkkä kuin kipeäjalkainen hevonen», virkkoi
hän. »Luulen tuntevani teidät, Smith. Tahtoisin sallia teidän majailla
tämän yön täällä ilman käsirautoja — edes telkemättä teitä koppiin.»

»Koppiin?»

»Se on pieni, soma sopukka. Parempaa ei voisi toivoakaan. Avatkaahan
tuo ovi!»

Jerry totteli ja kääntyi sitten jälleen lainvalvojaan päin, kohauttaen
olkapäitänsä.

»Hieman kostea», huomautti hän.

»Teidän ei tarvitse nukkua siellä», ehätti järjestysmies lupaamaan.
»Teidän on vain luvattava pysyä alallanne.» Taaskin hänen silmänsä
soukkenivat, kun hän tarkasti Jerry Aikenin avoimia kasvoja. »Pelkkä
lupauksenne riittää pitämään teidät vankina, Smith; muutoin olen minä
helläjalka.»

»Kiitos!» Jerry nyökkäsi. »Osaan totisesti antaa arvon
miehenmittaiselle vuoteelle. Saatte —»

Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Hänen silmänsä laajenivat, ja hänen
päänsä kallistui hieman. Ja sitten levisi hänen kasvoillensa
selittämätön ilme.

Se kuului hyvin hiljaa ja etäältä, yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina
painostavan lämpöisenä kevätiltana. Sen äänekkäämpi se ei ollut, mutta
se kantautui kauas ja seinien lävitse — se oli taaskin tytön laulu!

»Levine», sanoi Jerry huokaisten, »enpä taidakaan voida antaa teille
sanaani».

Järjestysmies rypisti otsaansa..

»Kuulkaahan, mies!» suostutteli hän. »Tiedän kyllä, että olette
uskalias ja niin edelleen, mutta olette hullu, jos päivään tai pariin
näyttäydytte Numero Kymmenen joukkueelle. Antakaa miehille aikaa
jäähtyä. Jos nyt menette ulkosalle, tempaa heistä joku revolverinsa ja
ampuu teidät — varmasti!»

»Erehdys», vastasi Jerry hymyillen. »Olen ratsastellut vuoristossa
kotvasen aikaa, mutta en ole nähnyt ainoatakaan lurjusta, joka
turvautuisi revolveriin aseetonta miestä vastaan.»

»Se on teidän asianne», virkkoi järjestysmies päättävästi. »Mutta nyt —
minulla on kiire. Lupaatteko vai ettekö lupaa pysyä täällä tämän illan?»

»En.»

»Minkä tähden ette?»

»Samasta syystä, naapuri, jonka tähden teillä nyt on niin hitonmoinen
kiire.»

Tosin Bud Levine punastui, mutta pysyi vakavana.

»Ammatti on ammatti», sanoi hän. »Te annatte minulle sananne tai
vietätte yönne tuolla kopissa. Jos te näyttäytyisitte tänä yönä, menisi
maineeni murskaksi.»

»Jos panette minut sinne», vastasi Jerry tyynesti, »niin rikon kirotun
koppinne ja myöskin pilaan maineenne, järjestysmies».

»Mikä teitä vaivaa, Smith?»

»Tyttö — ääni, Levine. Se muistuttaa minulle erään tuntemani henkilön
ääntä, ja minä aion ottaa siitä varman selon.»

»Marssikaa sitten koppiin, Smith! Ja liikkukaa vilkkaasti!»

Jerry meni vastahakoisesti kiviseen onkaloon, ja naristen sulkeutui
raskas ovi hänen jälkeensä. Heti syntyi hänen ympärillensä melkein
kouraantuntuva pimeys — kostea, vastenmielinen pimeys.

Ensin hän kuuli ulkopuolelta, kuinka lukko, joka sulki hänen vankilansa
oven, kitisi ja kalahti kiinni; sitten kuului järjestysmiehen hyräilyä,
kun hän ripeästi asteli huoneessansa, valmistautuen poistumaan. Sitten
läjähti ulko-ovi, ilmaisten Bud Levinen lähteneen samalle tielle, jota
koko Numero Kymmenen kulki tänä öiden yönä.

Jerry Aiken seisoi ihan hievahtamatta keskellä koppiansa ja alkoi
ajatella. Kaukaa, vieläkin yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina, mutta
äärettömän suloisena ja kiihoittavana kuin viini, kuului tytön laulun
poljento.




XXIV luku

Grayn hotelli


Grayn hotellin pienessä eteishallissa, joka samalla oli toimistona,
laski itse Jim Gray jalkansa pois kirjoituspöytänsä reunalta ja
oikaisihe istumaan suorana ja kuuntelemaan. Samassa huoneessa olevat
kolme muuta miestä noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja kaikki he
istuivat ihan hievahtamatta, sillä aikaa kun huuto lähestyi pitkin
katua, muuttui kiehtovaksi, korkeaääniseksi, kaikuvaksi lauluksi ja
katkesi äkkiä hotellin edustalla.

»Hoilottaminen» huomautti vanha Jim Gray rauhallisesti, »merkitsee
useimmiten ryyppyjä, mutta laulaminen merkitsee mitä hyvänsä ryypyistä
veritöihin saakka. Hyvät herrat, pyytäisin teitä väistymään oven
edestä.»

Oven suussa vetelehtineet miehet astuivat nopeasti syrjään ikäänkuin
Jim Grayn soukkenevien silmien tuikean katseen ajamina. Samassa
ovi työnnettiin auki, ja aukkoon ilmestyi naurava nuorukainen,
omituisin poika, mitä he milloinkaan olivat nähneet. Hän oli iältänsä
viidentoista ja kahdenkymmenen välillä — hoikka, pyöristynyt, ja
hänellä oli naurettavan pienet kädet ja jalat sekä hoikat ranteet
ja nilkat. Hänen sombreronsa lieri oli edestä taipunut ylöspäin;
vinhan ratsastuksen viima oli puhaltanut sen siihen asentoon; ja
paidan avoimesta kauluksesta näkyi hohtavan valkoinen, pehmeä kaula,
jota vuoristoaavikon pureva aurinko ei varmastikaan ollut koskaan
paahtanut. Hän seisoi ovella kädet lanteilla ja jalat mukavasti
harallaan ja silmäili huonetta. Ja hän katseli vuoroin kutakin
huoneessaolijaa, hymyillen eräänlaiseen hilpeään, uhittelevan röyhkeään
tapaan. Sellaiset silmät! Niiden välke oli samalla kertaa iloinen
ja vaarallinen. Itse asiassa koko nuorukaisen olemuksesta uhkui
pelottomuutta.

»Mistä te olette tipahtanut?» urahti Jim Gray, kallistuen taaksepäin
tuolissaan ja huoahtaen helpotuksesta.

»Minut toi tuuli tänne», vastasi tulokas, »herättämään tätä vanhaa,
unista kaupunki-pahaista».

»Vai niin, niinkö?» virkkoi Jim Gray hihittäen. »Ja tekö kenties
lauloitte kadulla? Vai oliko se teidän lemmikki-kanarialintunne?»

»Ota villatukot korvistasi, isä Aika», tokaisi vieras, »ja virkoa
henkiin!»

Muukalaisen takaa kuului kuistilta raskaita askelia.

»Mitä lempoa», kivahti Jim Gray tuimasti, »tarkoitatte sillä?»

Hennon nuorukaisen taakse ilmestyi kaksi jättiläiskokoista, pimeästä
taustasta puolittain erottuvaa, puolittain siihen häipyvää hahmoa,
joiden päät ja olkapäät kohosivat heidän kumppaninsa yläpuolelle.
Toinen oli laiha, hurjan ja kiihkeän näköinen, ja toinen täytti
yksinänsä melkein koko oviaukon.

»Ei mitään», sanoi tämä viimemainittu, työntyi nuorukaisen ohitse
ja astui huoneeseen. »Jättäkää vain silleen tuollainen pakina,
ystäväiseni!»

Ja hän lähestyi Jim Grayta.

»Nainen», kuiskasi hän hotellinomistajalle.

Huoneessa alkoi supina; siellä olevat kolme muuta miestä
jäykistyivät, ja heidän silmänsä menivät levälleen; he muistuttivat
muinaisia intiaaneja, jotka olivat nähneet vilahduksen vihollisten
leirinuotioiden savusta.

Nainen! Numero Kymmenessä!

»Paras huoneenne», jatkoi Kääpiö.

»Kumpi teistä on — naisen seurassa?» tiedusti Jim Gray.

Kääpiö muuttui hyvin punaiseksi.

»Hän on yksin», vastasi hän. »Me vain matkustamme hänen muassaan.»

Hän oli huolekkaasti hiljentänyt ääntänsä, jotta tyttö ei sitä kuulisi.
Tyttö olikin nyt syventynyt kävelemään pitkin seinää ja silmäilemään
kirkasvärisiä ilmoituslevyjä, joita taulujen asemasta oli huoneen
koristuksena. Mutta muut huoneessa olevat miehet kallistuivat syvään
kuullaksensa Kääpiön ja Jim Grayn keskustelun. Ja he kuulivat.

He oikaisivat itsensä ja loivat toisiinsa nopeita, kaunopuheisia
silmäyksiä. Numero Kymmeneen saapunut tyttö ei ollut naimisissa! Muuan
miehistä otti sombreron päästänsä ja pyyhki hätäisesti sen lieriä;
toinen hypisteli salavihkaa bandannaansa. Ja kaikkien ilmeet pehmenivät
omituisesti; he näyttivät alkavan sopeuttaa huuliansa hymyyn.

Jokainen pinnisti ankarasti muistiansa johtaakseen mieleensä jonkun
sievän lauseen, jonka hän tai joku hänen ystävänsä oli joskus sanonut
tytölle, kuten —

Tällä välin nousi Jim Gray pystyyn opastaaksensa vastatulleet
huoneisiinsa toiseen kerrokseen, sillä Grayn hotelli oli rakennettu
nousuaikaan, jolloin näytti todennäköiseltä, että Numero Kymmenestä
sukeutuisi mittasuhteiltansa todellinen kaupunki, ja saattoi kerskailla
kahdesta kerroksesta.

Jim Gray etunenässä kiipesivät he neljä kierreportaita myöten toiseen
kerrokseen portaiden narahdellessa eri tavoin kunkin kapuajan
painon mukaan. Ja niin he tulivat Jim Grayn pyhättöön — julkisivun
huoneeseen. Siellä rehentelivät Numero Kymmenen ainoat seinäpaperit,
jotka olivat paikoitellen vetäytyneet laskoksiin ja kurttuihin, toisin
kohdin ajan vaikutuksesta tummuneet himmeän ruskeiksi, toisin kohdin
päivänpaisteesta haalistuneet likaisen valkeiksi — oltuansa aikoinaan
miellyttävän keltaiset. Lisäksi oli huoneen nurkassa Numero Kymmenen
ainoa rautasänky, sen vieressä pesuteline, takaseinällä lipasto ja sen
yläpuolella neliskulmainen peili.

Tosinhan kaikki nämä huonekalut olivat enemmän tai vähemmän
ravistuneita. Vuoteesta oli valkea emaljiväri enimmäkseen karissut, ja
jälelle jääneet läikät olivat rypistyneet ja säröilleet paksun, liiaksi
kuivuneen kalkkikuoren tavoin. Pesutelineellä olevan vesikannun nokka
oli särkynyt, ja vuoteen viereen levitetty tilkkumatto oli keskeltä
kulunut ihan lävitse. Peili taas — mutta keskusteltaessa Jim Gray
kertoi peilin tarinan. Se oli tyyten käyttökelvoton, sillä ihan sen
keskellä olevasta pienestä reiästä levisi tuhansia halkeamia.

»Madame», selitti Jim Gray, »olisitte nauranut, jos olisitte nähnyt,
miten tuo peili rikkoutui tuolla tavoin. Conway-vanhus oli kolme vuotta
sitten kaupungissa pitämässä rymyjuominkia. Hän oli suurimman osan yötä
valveilla, ryypiskellen konjakkia, ja noustessansa seuraavana aamuna
makuulta hän näki itsensä peilistä; ja kun hän oli hieman pöpperössä,
säikähti hän peilistä tirkistäviä kasvoja niin pahasti, että tempasi
revolverinsa ja ampui kuulan suoraan niiden lävitse.»

Ja Jim Gray purskahti hilpeään kurkkuhohotukseen.

»Naapuri», pisti Kääpiö väliin, »onko tämä paras huoneenne?»

»Eikö se ole kyllin hyvä?» kysyi Jim terävästi.

»Se on mainio», sekaantui ikkunan ääressä seisova tyttö puheeseen. »Jos
täällä tulee kuuma, voin nostaa tuolin tuonne katolle ja istua siellä,
kunnes sisällä on niin viileätä, että saatan paneutua makuulle.»

Sillä toinen kerros ei ollut yhtä laaja kuin ensimmäinen, ja katto
ulkoni sen juurelta, leviten rakennuksen julkisivun ylitse ja laajeten
leveäksi, matalaksi katokseksi, joka keskipäivällä soi suojaa hotellin
vieraiden hevosille.

»Ja», jatkoi tyttö, kääntäen hymyilevät kasvonsa ikkunasta, »kiitän
teitä siitä, sir, että luovutitte minulle kaikkein parhaan huoneenne».

Jim Gray sysäsi taaksepäin hattuansa, joka ei koskaan lähtenyt hänen
päästänsä, ja virnisti takaisin tytölle.

»Jollei se ole hyvässä kunnossa, niin panen sen kuntoon», vakuutti hän.
»Ja nyt, huoneet teille molemmille, hyvät herrat —»

»Siitä puhumme tuonnempana», keskeytti Kääpiö. »Näkemiin.»

Omistaja poistui verkalleen ja vastahakoisesti. Hänen nähdessänsä
viimeisen vilahduksen Nancy Scovilista, istui tyttö vuoteen reunalla ja
hymyili hänelle Punaisen Mackin hatun ylitse.

»On kovin ikävää», virkkoi Kääpiö, »ettei hänellä ole tämän
kunnollisempaa. Haluatteko mitä muuta?»

»Aika paljon», vastasi tyttö. »Mutta minulla ei ole senttiäkään, millä
maksaisin», lisäsi hän.

»Nancy», tarjosi Punainen Mack innokkaasti, »koska voinemme nimittää
toisiamme kumppanuksiksi, olisin totisesti hyvilläni, jos saisin antaa
teille niin paljon rahaa kuin vain tarvitsette».

»Mainitkaa vain mitä haluatte», kehoitti Kääpiö, »ja minä noudan sen
teille, jos sitä on Numero Kymmenessä. Kenties olette nyt hieman
väsynyt. Järjestämme asianne, kun heräätte huomenaamulla?»

»Aamulla?» kertasi Nancy. »Mutta iltahan on vasta ihan alussa!»

Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa terävästi. Mihin oli jäänyt heidän
tuntemansa uninen olento? Se kuori oli poissa, ja uusi olento,
sähköistä tarmoa uhkuva, värähdytti heitä jokaisella katseellaan.

»En tahdo ottaa lahjaksi, mutta jos minun sopii lainata teiltä —»

»Tietysti sopii!»

»Lähdetään sitten ostoksille. Tahdon päästä eroon näistä
miehenvaatteista.»

Ja ennenkuin toiset ennättivät kääntyä, oli hän pujahtanut ovesta ja
juoksi portaita alas.




XXV luku

Valkopukuinen nainen


Hänen tukkansa, joka jo kovan ratsastuksen aikana oli hellinnyt
hajalleen, valui hänen hartioittensa ylitse ja aaltoili paljon hänen
vyötäistensä alapuolella hänen tupsahtaessaan portaiden juurelle
Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten raskaiden saappaiden jymistessä hänen
takanansa. Jim Gray loi tulisen katseen hänen jälkeensä, kun hän
sujahti ovesta, heilautti kättänsä taakseen ja katosi yöhön.

Kaljun myymälän edustalla hän jätti Punaisen Mackin ja Kääpiön kadulle
odottamaan mennessänsä itse ostoksille ja astui kauppaan kädessänsä
molempien kumppanusten setelitukut. Merkillisin tämän kummallisen
illan tapahtumista oli epäilemättä se, että liikkumaton Kalju nousi
ilman kehoitusta tuoliltansa seisomaan Nancy Scovilin ilmestyessä
hänen myymäläänsä. Yhäti äänettömänä mulkoillen hän meni edellä
myymälän perälle ja kiskoi erään hyllyn alta esille laatikon, joka
kirjaimellisesti oli hautautunut tomuröykkiöihin ja hämähäkinkudoksiin.
Mutta kun kansi avattiin, näkyi sen sisällä kasa valkeita
vaatekappaleita.

Ja tytön pyynnöstä Kalju nouti vielä toisen lyhdyn ja ripusti sen
varastohuoneessa olevan särkyneen lasipalasen eteen. Sitten hän
ihmetellen palasi istumaan paikallensa; sillä se naistentamineita
sisältävä laatikko oli kohtalon oikusta joutunut hänen huostaansa, ja
Kaljusta oli se seikka, että se tuli tarpeeseen, kummallisempi kuin se
tapaturma, joka aluksi oli saattanut sen hänen käsiinsä.

Useiden minuuttien kuluttua hän tuli hätkähtäen tajuihinsa. Hänen
suussansa oli hirvittävän väkevä rikin maku, ja hän huomasi
sytyttäneensä tulitikun toisensa jälkeen ja tuhlanneensa ne
virittäessään tyhjää piippua. Kalju-ukko vilkuili arkaillen kaikkiin
suuntiin, mutta varmistuttuansa siitä, ettei ketään ollut näkemässä,
hän työnsi piipun takataskuunsa ja nousi jälleen seisoalleen.

Hyvin varovasti hän ojensi ensin toista ja sitten toista jalkaansa.
Senjälkeen hän oikaisihe, kiskaisi olkapäitänsä taaksepäin, pullisti
rintaansa ja veti vatsaansa sisäänpäin — hiukkasen. Lopuksi hän
tiukkasi vyötänsä, nykäisi housujansa ylemmäksi ja pyyhkäisi
flanellipaidastaan useita tuhkatahroja.

»Niinpä niin», jupisi Kalju ikäänkuin jollekulle näkymättömälle
kuulijalle, »kuka on väittänyt minua niin kirotun vanhaksi?»

Kevyet, nopeat askeleet keskeyttivät hänen mietteensä; niiden
askelten pelkkä ääni kiihdytti kummallisesti miehen sydämen sykintää.
Ja tuossa tyttö ilmestyi laatikkokasan takaa, kävellen reippaan
somasti ja heilutellen lyhtyä kupeellansa. Hänen yllänsä oli kokonaan
valkoinen asu, kengät — laatikossa oli ollut ainoastaan yksi pari ja
ikäänkuin ihmeen kautta ne olivat sopineet hänelle — sukat, joille
vaaleanpunainen iho antoi vain hiukan väriä, parhaanpituinen hame,
väljä pusero, jonka hihat ulottuivat kyynärpäihin ja jonka avoin kaulus
jätti näkyviin kolmion huikaisevan valkeata ihoa ja tulipunaisen
viirun, kolmiota rajoittavan leveän nauhan — ja päässä pehmeä, valkea
hattu. Se olisi tehnyt jonkun toisen naisen epätoivoiseksi, mutta
Nancyä se puki oivallisesti.

»Lausukaahan arvostelunne?» kehoitti tämä viileä, puhdas olento. »Ja
mikä on hinta?»

»Se on lahja», vastasi Kalju.

»En huoli lahjaa.»

»Vaihtokauppa sitten, madam.»

»Mistä hyvästä?»

»Siitä, että olette tehnyt minut kymmenen vuotta nuoremmaksi, neiti!»

»Pete! Mack!» huusi tyttö. Ja heti häämötti ovella kaksi jättiläistä,
jotka hurjannäköisistä kasvoistansa päättäen olivat valmiit raivaamaan
vastukset tieltänsä.

»Pakottakaa tuo mies ottamaan maksu näistä vaatteista!»

Mutta Kääpiö-Pete peräytyi puoli askelta ja hapuili tukea. Samalla
hetkellä Punaisen Mackin haparoiva käsi tapasi Kääpiön kouran, ja he
nojautuivat yhteen ikäänkuin tukeakseen toisiansa.

»Ettekö pidä asustani?» kysyi Nancy huolestuksen häive silmissänsä.
»Katsokaahan!»

Hän ojensi kätensä ulospäin, nousi varpaillensa ja pyörähti hitaasti
ympäri. Hän oli toisen kenkänsä kärjen varassa toisen antaessa vauhtia,
mutta mahdotonta on sanoin kuvata sitä liikettä — sen keveyttä —
näytti siltä kuin ilma olisi äkkiä nostanut hänet maasta ja hiljainen
tuulahdus pyörittänyt häntä; ja kun hän uudelleen kääntyi heihin päin,
olivat hänen poskensa punehtuneet ja silmänsä säteilivät ikäänkuin
olisi vinha, kylmä ahava purrut hänen kasvojansa.

»Nancy», virkkoi Kääpiö käheästi, »te hurmaatte miehet hengettömiksi.
Mutta — minusta tuntuu kuin ette olisikaan sama tyttö, jonka seurassa
tulimme kaupunkiin.»

»En olekaan», vakuutti Nancy kerkeästi. Ja hän kääntyi Kaljun puoleen.
»Missä voi täällä kaupungissa viettää illan?»

»Täällä ei ole paljoakaan», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan,
»muuta kuin Groganin laitos. Eikä se ole sopiva paikka naisille.»

»Mutta pidetäänkö siellä hauskaa?»

»Madam, se on pelihelvetti», sanoi Kalju juhlallisesti.

»Niinkö?»

»Ja samalla kapakka — täynnä sivistymättömiä miehiä, neiti.»

»Minä pidän sivistymättömistä miehistä», julisti Nancy Scovil. »Pidän
karkeatekoisista. Pete, suvaitsetteko viedä minut Groganin saliin?»

Pete loi voitonriemuisen katseen Punaiseen Mackiin.

»Kyllä varmasti», lupasi hän ja tarjosi käsivarttansa.

»Vain hetkinen, madam», pyysi Kalju, jonka pienet, iäkkäät silmät
kiiluivat kuin valaistut ikkunat sakeassa sumussa. »Nämä herrasmiehet
eivät kenties tunne kaupunkia? Siinä tapauksessa saattaisi olla hyvä
minun lähteä oppaaksenne?»

»Mutta kuka valvoo myymäläänne?»

»Lempo vieköön myymälän!» huudahti Kalju, oikaisten näppärin liikkein
hattuansa ja tiukaten bandannaansa. »Ja jos haluatte pistäytyä Groganin
kapakkaan, niin sallikaa vain minun huolehtia siitä, ettette joudu
siellä ikävyyksiin. Suokaa anteeksi, naapuri!»

Vanhus työntyi ällistyneen Kääpiön ja Nancyn väliin ja lähti myymälästä
tytön käsi käsivarrellaan. He poistuivat öiselle kadulle ja myymälän
ovi läjähti lukitsematta kiinni heidän jälkeensä. Nancy lauloi hiljaa
ja pikemminkin tanssi kuin käveli Kaljun rinnalla. Ja rampautuneesti
hyppien koetti vanhus sovittaa käyntiään tytön keijukaisaskelien mukaan.

Heidän takanansa astelevat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete keskustelivat
keskenänsä.

»Mitähän tästä tulee?» murahti Mack.

»Pysy rauhallisena, astu hiljaa ja pidä revolverisi käsillä, Mack!»
vastasi Kääpiö. »Mack, varmasti koko horna pääsee valloilleen, kun
tuo tyttö ehtii Groganin kapakkaan. Ennen aamua on meidän tapeltava
— ja tapettava. Katsohan häntä nyt! Hän ahtaa tuohon vanhaan hupsuun
dynamiittipanosta.»




XXVI luku

Toimintaa


Juuri heidän saapuessansa Groganin ovelle sytytettiin vähän matkan
päässä olevan hotellin edustalla riippuva iso öljylyhty, ja koko katu
muuttui äkkiä valoisaksi. Nan pysähtyi sitä katsomaan, ja Punainen Mack
ehätti heti hänen viereensä.

»Nancy», kuiskutti hän tytön korvaan, »jos pyytäisitte minulta hyvää
neuvoa, niin kieltäisin teitä menemästä Groganin kapakkaan. Se ei ole
laitettu naisia varten. Sillä on sellainen maine.»

Tyttö pyörähti nauramaan vasten hänen kasvojansa, joten Punainen Mack
oikaisihe ja jäi hieman jälemmäksi.

»En pyydä neuvoja», vastasi Nancy. »Kaipaan toimintaa, toimintaa,
toimintaa! Jollette te kaksi halua tulla sisälle, niin varmasti tämä
ystäväni pitää huolta minusta.»

Hän sujutti kätensä jälleen Kaljun käsikoukkuun. Ukon rinta pullistui
kuin kupukyyhkysen kupu.

»Jollei Numero Kymmenen pysty tarjoamaan teille toimintaa», kehaisi
hän, »ei siihen pysty yksikään kaupunki koko vuoristossa».

He poikkesivat sivuun ja astuivat sisälle Groganin kapakan ovesta.
Kääpiö ja Punainen Mack seurasivat avuttomina. Sisällä olivat
Grogan ja hänen- apurinsa siistineet Jerry Aikenia vastaan käydystä
joukko-ottelusta aiheutuneen sekasorron ja osittain korjanneet
rikkoutuneet esineetkin. Rulettipyörä ei ollut pudotessaan särkynyt
ja oli taaskin paikallansa pöydällä. Siellä täällä oli joku tuoli
kallellaan, mutta yleensä ei mellakasta näkynyt mainittavia merkkejä.

Ei ainakaan huonekaluissa, mutta miesten kasvot puhuivat selvää
kieltä tappelusta. Roteva Grogan itse seisoi tarjoilupöydän takana
leuka toispuolisena ja mustelmaisena, tarjoillen miehelle, jonka
silmä oli purppurainen. Muuan toinen lähestyi tarjoilupöytää,
nilkuttaen silmäänpistävästi. Korttipöytien ympärille keräytyneissä
ryhmissä ja rulettia ympäröivässä piirissä Nancy näki kuhmuja
otsilla, poskilla ja leuoissa, ja siellä täällä piirtyi valkeita tai
mustia kiinnityslaastarin kaistaleita kasvojen pronssinväristä ihoa
vasten. Jerry Aiken oli jättänyt merkkejä kovan nyrkkinsä jokaisella
sivalluksella.

Eipä silti, että kaikki miehet olisivat olleet sillä tavoin kolhittuja,
mutta loukkautuneita oli seassa siksi paljon, että koko joukko näytti
ihan äsken tulleen ankarasta kamppailusta. Nancyn ilmestyessä ovelle
syntyi kuisketta, ja sitten kääntyivät kaikkien kasvot häneen päin. Jos
aurinko olisi noussut keskiyöllä, ei Numero Kymmenen olisi juuri voinut
enemmän ällistyä kuin nähdessänsä tämän viileän, valkopukuisen hahmon.

Hymyillen tyttö vuorostansa katseli heitä silmät niin eloisasti
liikkuen, että hänen katseensa näytti kohdistuvan jokaisen kasvoihin
samoin kuin ihmisjoukkoon tähdätyn revolverin suu näyttää suuntautuvan
kuhunkin yksilöön. Niinpä Numero Kymmenen miehet supattelivat,
liikahtelivat, ja sitten itsekukin oikaisihe hieman, pyyhki pois
pölyä, kohensi sombreroansa parempaan asentoon ja ravisti itseänsä
varmistuaksensa siitä, että oli kunnossa, kuten monet urheilijat
valmistautuessansa sijoittamaan varpaansa kilpajuoksujen lähtöviivalle.

Nämä pikku merkit eivät välttäneet Punaisen Mackin terävää silmää.
Puolittain ähkyen, puolittain supisten hän jupisi Kääpiölle: »Horna
alkaa olla valmis räiskymään, Kääpiö. Pidä nyt silmäsi auki!»

»Mitä ensin teemme?» tiedusti Nan Kaljulta.

»Mitä vain haluatte, neiti», vastasi vanha tahko.

»Mikä pyörä tuolla noin loistaa?»

»Rulettiko? Tekisipä mieleni väittää, ettei missään muualla voi niin
nopeasti ansaita rahaa eikä päästä rahoistansa kuin ruletissa. Mutta
tuo pyörä on pahaonnisin, mitä olen ikinä nähnyt. Ei kukaan milloinkaan
selviydy voittajana pelatessansa illalla tuota pyörää vastaan, madam.»

»Mutta me tarvitsemme vauhtia, naapuri», vastasi Nancy, mennen edellä
rulettipöydän ääreen.

Siihen, minkä tähden kukaan ei voittanut Groganin ruletissa suuria
rahamääriä, oli erikoiset syynsä. Sen takana seisoi Teeku-Lew. Hän oli
saanut eteläeurooppalaista tarkoittavan liikanimensä tumman ihonsa ja
pienien, mustien silmiensä tähden. Todellisuudessa »Teeku» ei ollut
syntynyt Manhattanin Toista katua ja Kolmatta lehtokujaa idempänä.
Syistä, jotka hän itse ja New Yorkin poliisit parhaiten tunsivat,
hän oli kauan sitten kaikonnut mainitusta suurkaupungista, ottaen
mukaansa kovaksi parkitun omantunnon, näppärät hyppyset ja repullisen
konnankoukuissa tarvittavia vehkeitä.

Aikanaan hän saapui Numero Kymmeneen ja näytti siellä Groganille yhden
ainoan kojeen repustaan. Se oli sangen ovelasti suunniteltu vipu,
joka voitiin sovittaa rulettipyörään vähääkään pelkäämättä ilmituloa.
Grogan hyväksyi kojeen ja pestasi Teekun ruletin hoitajaksi. Grogan ei
kyllä ollut luonnostansa konna, mutta hän järkeili filosofisesti, että
Numero Kymmeneen saapuneet miehet olivat tavallisesti tulleet sinne
päästäkseen rahoistansa ja että tuskin voitiin pitää rikoksena, jos hän
laittoi niin, että se kävi liukkaasti ja nopeasti.

Kun Teeku-Lew oli hänen rulettinsa takana, ei se jättänyt paljoakaan
toivomisen varaa tässä suhteessa. Ihan Teeku-Lewin jalan vieressä oli
lattialauta hieman irrallaan, ja kun painettiin tätä lautaa määrätystä
kohdasta, painui myöskin lattian alle piilotettu nappula, joka
vuorostaan käytti vipua.

Tosinhan ruletissa usein toistuvat häviöt kiihoittivat miehiä
katsomaan kieroon Teeku-Lewiä, mutta hänen ei kertaakaan Havaittu
edes koskettavan pöytää hyrrän pyöriessä, ja tappioiden arveltiin
yksinkertaisesti johtuvan toisen hämmästyttävästä onnesta. Niinpä
Grogan vaurastui.

Nancy Scovil meni suoraan rulettipöydän ääreen. Pelaajien piiri
jakautui ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta antamaan hänelle tietä, ja
hänen vanavedessänsä tulivat ensiksi henkivartijat — Pete ja Punainen —
ja sitten muut miehet tarjoilu- ja korttipöytien äärestä. He siirtyivät
keskemmälle ja astelivat verkkaisesti ruletin ympärille.

Iso Grogan, jolla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä
tarjoilupöydän takana, liittyi joukkoon.

Punertava, pyöreäkasvoinen kaivosmies työnsi hattunsa takaraivolle ja
tarkasti Nancyä hien himmentämin silmin. Hän oli hävinnyt paljon.

»Neiti», virkkoi hän, »aiotte ryhtyä peliin, jossa teillä on huonoimmat
mahdollisuudet koko talossa. Kysykää Teeku-Lewiltä itseltään.»

Teeku tuijotti tyttöön, ja hänen pienet silmänsä olivat levinneet
melkein kaksi kertaa tavallisen laajuisiksi. Nyt hän hätäisesti
pyyhkäisi otsaansa hihallaan ja räpäytti silmiänsä. Tuossa oli ihan
todellinen nainen eikä valkopukuinen aave.

»Onnenpeli on onnenpeliä», sanoi hän ponnekkaasti ja hymyili Nancylle
rohkaisevasti. Teeku-Lewin kasvoissa oli se lihasliike, joka saa
aikaan hymyn, todella harvinainen, ja nytkin hänen ohuiden huuliensa
vääntyminen muistutti pikemminkin virnistystä kuin hilpeyden ilmaisua.
Mutta Nancy Scovil ei säikähtänyt pelurin silmien helmimäistä
kirkkautta. Hän silmäili miestä, hymyillen avoimesti, riemuisesti.
Kaikki petoksen ja kavaluuden ajatukset olivat tuhansien kilometrien
päässä hänen mielestänsä; koko maailma oli hänestä täynnä iloa ja
vilpittömyyttä, ja hän tiedusti: »Miten tätä peliä pelataan?»

»Jos panette rahanne punaiselle tai mustalle», alkoi Teeku laulavalla
äänellä selittää, »maksetaan dollari dollarista; jos panette rahanne
parittomalle tai parilliselle, maksetaan dollari dollarista; jos
panette rahan yhdelle ainoalle numerolle, maksetaan kolmekymmentäkuusi
yhdestä ja seitsemänkymmentäkaksi yhdestä, jos jätätte sen toiseksi
kerraksi. Jos panette rahanne numeroryhmille —»

Hän lorusi selitystänsä nopeasti, puhuessansa osoitellen laihalla,
likaisella etusormellaan hyrrän vieressä laudalla olevia kohtia, joihin
rahat sijoitettiin. Ennenkuin hän ehti lopettaa, häilähti Nancyn
kädestä pöydälle kahdenkymmenen dollarin seteli. Teeku-Lew tähysti
sitä, rypistäen otsaansa. Se oli korkeata peliä naiselle, jopa hyvin
korkeata sellaiselle naiselle, joka ei tuntenut peliä. Sitäpaitsi oli
Teekunkin kovettuneeseen sieluun pesiytynyt hiukan vuoristoaavikon
tarttuvaa ritarillisuutta. Hän ei olisi mielellänsä nylkenyt naista —
käyttämällä hyrrään vaikuttavaa vipua.

Mutta kun hän pani hyrrän pyörimään ja sen juovat välkkyivät
vaarallisen kirkkaina, virisi Teeku-Lewin sielussa vanha vaisto
väkevänä. Kevyesti, taidokkaasti hän hyrrän hidastuessa käytti
vipuansa. Hyrrä pysähtyi. Kasvot ilmeettöminä kuten tavallisesti Lew
otti pöydältä uutuuttansa kahisevan setelin. Häntä hämmästytti nurina,
melkein kuulumaton.

Tavallisesti vuoristoaavikon miehet säilyttävät hyvän tuulensa
hävitessänsä, ja nurkumista kuuluu onnenpelissä harvoin. Mutta
katsahtaessansa nyt ympärilleen Lew näki ryhmän synkkiä kasvoja, ja
ihan tytön vieressä hieman taempana seisoi tummaverinen jättiläinen ja
toinen punatukkainen, joiden silmissä oli uhkaava välke. Lew kohautti
olkapäitänsä. Hän ei antautunut peloiteltavaksi.

»Koettakaapas onnea kortissa», kehoitti Punainen Mack. »Tuolla
on pokerpeli parhaillaan käynnissä. Ruletti ei ole sopiva peli
vasta-alkajalle. Se menee päähän, tuo hyrrä. Sen pyöriminen ikäänkuin
humalluttaa ihmisen.»

»Niin totisesti tekeekin», sekaantui Teeku-Lew puheeseen. Hänen
idänpuolinen murteensa ja vinkuva nenä-äänensä olivat jyrkkänä
vastakohtana häntä ympäröivien miesten puhetavalle. »Heittäkää silleen
ruletti, neiti! Te ette ole ollenkaan perehtynyt tähän.»

Hän vilkaisi salavihkaa Groganiin, mutta viimemainittu nyökkäsi
hyväksyvästi. Miesten ryöstäminen riitti, eikä tytön nylkeminen ollut
tarpeen.

Mutta Nancy nauroi taaskin. »Minä koetan tätä ryhmää. Neljä yhtä
vastaan?»

»Maksetaan neljä yhtä vastaan», vakuutti Teeku-Lew rohkaisevasti.

»Onnenpeli on onnenpeliä», virkkoi Nancy nauraen ja pani pöydälle
toisen kaksikymppisen.

Hyrrä pyöri, ja sen värähtelevät, kirkkaasti kimaltelevat juovat
huikaisivat hänen silmiänsä.

Sitten hän tunsi jonkin muun vetävän hänen katsettaan puoleensa, ja hän
katsahti Teeku-Lewin jäykästi tuijottaviin silmiin.

Teeku tähysti hänen kasvojansa tarkasti, ja kun Nancy nyt hymyili
hänelle avoimesti, ilmestyi hänen kumpaankin poskeensa punainen täplä,
ja hän käänsi äkkiä katseensa toisaalle.

Hitaasti hyrrän liike kävi yhä verkkaisemmaksi. Sattumalta
vilkaistessansa maahan Nancy huomasi Teekun toisen jalan liikkuvan
omituisesti, ikäänkuin hän olisi hapuillut jotakin, epäröinyt ja
sitten siirtänyt jalkansa pois. Ruletin hyrrä seisahtui vivun siihen
kajoamatta. Nancy oli voittanut. Hänen ympärillensä kertyneestä
pienestä ryhmästä kuului hyväksymisen ja huojennuksen sorinaa,
ja koneellisesti alkoi Teeku laskea hänen voittoansa. Nan nauroi
riemuisesti.

»Ketä janottaa?» huusi hän. »Missä on herra Grogan?»

»Tässä, neiti.»

»Ryyppy joka miehelle, herra Grogan!»

Hetkiseksi tyrmistyivät kaikki äänettömiksi. Piti olla rahoissansa
tarjotaksensa koko joukolle Numero Kymmenen hinnoilla; mutta sitten
alkoi tungos rulettipöydän ympäriltä nopeasti hajaantua ja vieläkin
nopeammin keräytyä tarjoilupöydän ääreen.




XXVII luku

Jeremiaan tarina


Numero Kymmenen lausui mielipiteensä kokoontuessansa Groganin
tarjoilupöydän ääreen.

»Siinäpä reipas tyttö! On totisesti!»

»Mistähän osasta maasta tuollaisia tyttöjä tulee?»

»Mistä hän on tullut? Kuka hänet toi kaupunkiin?»

»Nuo kaksi miestä.»

»Mutta miten on Kalju joutunut hänen seuraansa?»

»En tiedä. Eikö hän ole kuin tuulispää, Mike? Katsohan häntä nytkin;
kylmä kuin jää, raikas kuin aamu, hilpeä kuin lintu. Mitä hän juo? Hyvä
Jumala, Mike, onko hänellä konjakkia?»

»Ei. Se on inkivääriolutta. Hän on hieno nainen, sinä hupsu!»

Viittauksella Grogan käski erään apulaisensa tarjoilla miesjoukolle ja
meni itse Teeku-Lewin luokse, joka ei koskaan poistunut paikaltansa
ruletin takaa.

»Miten se kävi, Lew?» kysyi isäntä levottomana. »Luiskahtiko jalkasi?»

Teeku-Lew katsoi häntä silmää räpäyttämättä.

»Minä en käyttänyt sitä», vastasi hän tyynesti.

»Onko tarkoituksesi sanoa», kivahti Grogan, »että sallit hänen viedä ne
kahdeksankymmentä dollaria yrittämättäkään estää sitä?»

Lew pysyi jörön äänettömänä, mikä tavallisesti oli vaarallinen merkki,
mutta Grogan oli liiaksi kiukuissaan kiinnittääksensä siihen huomiota.

»Onko tämä armeliaisuuslaitos?» kysyi hän vimmastuneena.

»Ota se minulta, isäntä!» ärähti Teeku. »Se ei ole armeliaisuutta.»

»Teeku», tiedusti Grogan tyynemmin, »mitä se merkitsee?»

»Se merkitsee seuraavaa», tiuskasi Teeku. »Tuo tänne niin paljon
miehiä kuin haluat, ja minä kyllä hoidan tämän likaisen puuhan
hyväksesi, Mutta kun tulee naisia, pitää onnen saada ratkaista. Peli on
rehellistä, niin pian kuin sitsipuku on hyrrän ääressä. Tarkkailitko
häntä? Useimmat tytöt menevät päästänsä sekaisin, jos menettävät
viitosen; mutta hän viskasi kaksikymppisen menemään eikä räpäyttänyt
silmäänsäkään. Hän on urhea; siinä kaikki. Ja häntä kohtaan menetellään
rehellisesti, niin kauan kuin minä olen hyrrän takana.»

Hänen alaleukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, ja hän kallistui
likelle isäntää.

»Jollen minä mielestäsi hoida peliä hyvin», sähisi hän, »käy itse
remmiin, sinä kehdonryöstäjä, salatuhisija!»

Viimeiset sanat kuultuansa olisi Grogan saattanut tempaista
revolverinsa, mutta hän ei niitä tajunnut, minkä vuoksi hän vain puri
hammastansa toisen vastauksen johdosta. »Sinulla on ylivoimainen ote
nyt, Teeku. Minä en osaa käyttää hyrrää, ja sinä tiedät sen. Huomenna
puhumme tästä asiasta uudelleen.»

»Suu kiinni!» kuiskasi Teeku-Lew hiljaa. »Tänne tuli koukku pälyilemään
häiriöitä.»

Yhteinen vaara sai heidät unohtamaan äskeisen riitansa, sillä ovella
seisoi itse järjestysmies Bud Levine.

Mutta järjestysmies ei ollut jännittyneen ja huolestuneen näköinen
kuten tavallisesti. Hän seisoi suorana, toinen käsi riippui kupeella,
silmissä oli iloinen välke, ja hän näytti joka suhteessa kymmentä
vuotta nuoremmalta kuin viimeksi käydessään Groganin kapakassa
samana iltana. Sillä järjestysmies oli lähtenyt etsimään sen laulun
alkulähdettä, jonka hän oli kuullut kaikuvan kadulla, ja tullut
senvuoksi siihen paikkaan, josta Numero Kymmenessä kaikki, sekä hyvä
että paha, sai alkunsa — Groganin kapakkaan. Hän seisahtui ovelle vain
hetkiseksi, näki sitten valkoisen täplän ja hymyili.

Sillä hetkellä Nancy kilisti lasia John Rappin kanssa, joka oli
leveäharteinen, keski-ikäinen, arpiposkinen mies. Niillä arvilla
oli oma tarinansa. Yksi niistä oli painunut syvälle poskeen ihan
suupieleen, vetäen huulet yhtämittaiseen, juroon, ilottomaan hymyyn;
toinen mutkitteli himmeän salaman tavoin hänen otsaltansa silmän
vieritse alaspäin.

Yleensä luultiin arpien olevan peräisin käsikähmästä ison puuman
kanssa; todellisesti ne oli saatu kaksintaistelussa hänen
ylioppilasaikoinaan, jolloin Johann Rapp oli ollut Heidelbergin iloisin
ja huimin nuorukainen. Siitä oli kaksikymmentä vuotta, ja senjälkeen
oli tapahtunut aika paljon, mutta tänä iltana johtuivat entiset ajat
äkkiä miekkailusankarin mieleen. Hänen arpisten kasvojensa, ruman
hymynsä ja äreän luonteensa tähden oli jokainen hänen viimeisenä
vuosikymmenenä kohtaamansa tyttö vapisten kaikonnut hänen luotansa,
mutta tämä viehkeä, valkopukuinen olento oli hymyillyt hänelle niin,
että hänen sydämensä oli ollut vähällä lakata sykkimästä.

«_Fräulein_», sanoi hän, »suvaitsetteko kilistää Johann Rappin kanssa?»

»Kyllä varmasti.»

»Kumppanuksina siis?»

»Kumppanuksina», vahvisti tyttö.

Niinpä Rapp oli sujauttanut kätensä Nancyn kainaloon, ja nyt he
joivat maljan vanhaan ylioppilastapaan, käsikoukussa. Tyttö ryyppi
inkiväärioluttansa lyhyin siemauksin, mutta Rapp tyhjensi lasinsa
yhdellä kulauksella ja paiskasi sen sitten tuhansiksi pirstaleiksi
lattiaan. Se oli ollut tapana vanhaan aikaan ylioppilaiden juodessa
jotakin äänetöntä maljaa. Joku työntyi Rappin eteen, ja viimemainittu
sopeutui siihen säyseästi, sillä hänen sydämensä oli täysi.

»Tullessanne kaupunkiin lauloitte», lausui tunkeutuja. »Ettekö
suvaitsisi laulaa meille nyt taaskin?»

Ja hetkisen kuluttua avautui Nancyn eteen pieni puoliympyrä
kuin taiottuna, ja hän alkoi laulaa selkä käännettynä korkeaan
tarjoilupöytään päin. Hän lauloi vanhaa unkarilaista kansanlaulua,
jonka poljento oli yhtä epätasainen kuin kivilouhos. Ei kukaan
ymmärtänyt sanoja, mutta hänen silmänsä ja eleensä kertoivat niiden
sisällön.

Miehet seisoivat äänettöminä hänen ympärillänsä; heidän kätensä
puristivat tiukemmin laseja, heidän katseensa takertuivat hänen
kaulansa liikkeisiin ja värähtelyyn, heidän korviansa huumasi laulun
tanssipoljento, ja äänen puhtaus kiehtoi heidän sydäntänsä. Nancy
lausui ponnistamatta, mutta ääni täytti huoneen; hän lauloi laulamisen
ilosta, ja joka miehestä hän tuntui laulavan juuri hänelle. Sillä
hänen silmänsä eivät pysyneet hetkistäkään paikallaan, ja hänen
suupielissänsä väreili hymy. Laulu taukosi äkkiä, ja Nancy niiasi.
Vähän aikaa olivat kaikki hiljaa, pidättäen henkeään, sitten kajahti
huuto, joka tärisytti Groganin laipiota.

Seurasi hämminki, jonka aikana toiset pyysivät uutta laulua, toiset
paukuttivat tarjoilupöytää, vaatien lisää ryyppyjä. Tällä väliajalla
tunkeutui järjestysmies ahdingon lävitse Nancy Scovilin luokse.
Siitä, että muut väistyivät hänen tieltänsä, tyttö, arvasi, että hän
oli Numero Kymmenen mahtimies. Järjestysmies nosti hattuansa aika
kömpelösti. Oli kulunut vuoden päivät siitä, kun hän oli viimeksi sitä
heilauttanut.

»Nimeni on Bud Levine», esitteli hän itsensä »Kuulin teidän laulavan,
ja minun oli tultava kertomaan teille, etten koskaan ennen ole kuullut
sen vertaista.»

»Kiitos», vastasi Nancy. »Minun nimeni on Nancy Scovil. On hauska
tutustua teihin, herra Levine.»

Heidän pudistaessaan toistensa kättä muuttui Nancy Scovilin kasvojen
ilme. Hän nosti päätänsä, haisteli ja katsoi sitten omituisesti
järjestysmieheen. Sillä Bud Levinen viedessä Aikenia Groganin kapakasta
olivat vangin housut, jotka olivat likomärät Florida-vedestä,
hankautuneet vangitsijan vaatteisiin ja tartuttaneet niihin tuoksun.
Nancystä se oli samanlaista kuin jos hän olisi löytänyt keskellä
aavikon hietikkoa villien kevätkukkasten koristaman niityn. Hän
haisteli toistamiseen.

»Florida-vettä!» pääsi häneltä.

Hänen hämmästykseksensä järjestysmies säpsähti ja vilkaisi
hätääntyneenä olkansa ylitse, huokaisten sitten huojennuksesta, kun
vaaraa ei ollut näkyvissä.

»Arvelin», selitti hän tytölle, »miehen murtautuneen vapauteen, kun
huomautitte siitä».

»En mahtanut sille mitään», vastasi Nancy, nauraen. »En tiennyt
lännenpuolelaisten käyttävän hajuvettä.»

»Neiti Scovil», vakuutti järjestysmies hyvin punaisena ja totisena,
»emme me sitä käytäkään. Tämä haju on lähtöisin eräästä kaistapäästä,
jonka vähän aikaa sitten pistin koppiin. Olen näette järjestysmies.»

»Florida-vettä», hoki tyttö.

»Se ei tunnu oikein luonnolliselta täällä, vai mitä?»

»Minä pidän siitä hiukan», sanoi Nan, »mutta, herra järjestysmies, te
tuoksuatte kuin kasvilämpiön ruusuhuone».

»Neiti», pyysi Levine, »älkää pilkatko minua sentähden. Ei ole minun
syyni, että haju tarttuu. Tämä kummallinen miekkonen oli vähällä
myllertää koko Numero Kymmenen menetettyänsä pullon sitä ainetta.»

»Niinkö? Kertokaahan siitä!»

»Hei, järjestysmies», huusi ääni joukosta, joka sankkeni heidän
ympärillään, »aiotteko pidättää neidin? Onko hän rikkonut lakia
vastaan?»

»Ei ole», murahti järjestysmies, »mutta te saatte kasvonne rikotuiksi,
jollette pidä varaanne ja pysy vaiti».

Hän kääntyi tytön puoleen.

»En nähnyt alkua, mutta minulle selostettiin se», jatkoi hän. »Tämä
hullunkurinen miekkonen oli tullut kaupunkiin ja ostanut pullon
Florida-vettä, joka oli särkynyt hänen takataskussaan täällä. Heti sen
hajun tunnettuansa olivat pojat arvelleet häntä hölmöksi ja ryhtyneet
pitelemään häntä pahoin. Mutta he olivat vain antaneet alun, ja hän
oli hoitanut lopun. Katsokaahan Groganin leukaa ja Steven silmää.
Niin, hän oli peitonnut heitä oikein aika lailla. Ei hän ollut mikään
roteva mies, mutta hän oli totisesti löylyttänyt täkäläistä seuruetta.
He olivat sohineet tyhjää ilmaa, ja hän taas oli sivautellut heitä
arkoihin kohtiin.

— Varsin pian tuli iso Grogan minua noutamaan. Hän kertoi, että
täällä oli mellakka, joten lähdin tänne. Sitä on vaikea uskoa,
mutta mies oli vähällä syöksyä paljain käsin kimppuuni välittämättä
revolveristani. Hän oli kuin villikissa, neiti, mutta koko ajan hän
nauroi pakahtuaksensa ja nautti tappelusta sanomattomasti. Pistin hänet
senvuoksi koppiin jäähtymään, mutta vaatteeni hankautuivat häneen,
ja tätä ainetta tarttui minuun. En tiedä, miten saisin hajun pois
itsestäni.»

Nancyn silmät säihkyivät innostuksesta. »Minkälainen mies hän on?»
tiedusti hän.

»Eipä juuri tavallista kummempi. Hartiat leveähköt. Keskimittainen.
Aina nauru suussa.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Jeremias Smith.»

Tyttö pudisti päätänsä ymmällä ja hieman pettyneenä.

»Ainakin hän ilmoitti sen nimekseen», virkkoi järjestysmies.

»Ei kai kävisi päinsä, että näkisin hänet?» kysyi Nancy.

»Ei mikään ole sen helpompaa», vastasi Levine. »Vankila on suoraan
kadun toisella puolella.»




XXVIII luku

Budin unelma


Helppoa ei kuitenkaan ollut päästä pois miesjoukosta. Miehiä oli
sulloutunut järjestysmiehen ja oven väliin, kookkaita, rajuja,
suuttuneita miehiä. He olivat kuulleet tytön laulavan, nähneet hänen
nauravan; Nancy Scovilin riistäminen heiltä oli samanlaista kuin
leikkikalun anastaminen lapselta.

Pahinta oli se, että Punainen Mack ja Kääpiö-Pete ehättivät hänen
luoksensa ja työntyivät hänen ja järjestysmiehen väliin.

Kääpiö laski ison kätensä Levinen olalle ja murahti hänen korvaansa:
»Kuunnelkaa sanojani, naapuri, ja pitäkää varanne! Tämä neiti on täällä
meidän seurassamme eikä lähde kuhertelemaan kenenkään sellaisen kanssa,
jota me emme tunne.»

Järjestysmies katsoa muljautti häneen äkäisesti.

»Kiitos!» ärähti hän. »Mutta kuulkaahan, te roteva läskipää! Jos
tarvitsen neuvoja —»

»Olkaahan toki!» huudahti Nancy, pujahtaen heidän väliinsä. »Minä
_pyysin_ häntä saattamaan itseäni. Sitäpaitsi — minä olen oma
määrääjäni. Lähdemmekö?»

Viimeiset sanat olivat järjestysmiehelle, joku seisahtui luomaan
uhkaavan katseen Peteen, ennenkuin pyörähti ympäri ja tarttui tytön
käsivarteen. Hetkisen kuluttua he olivat kadulla, ja miesjoukko oli
heidän takanansa.

Jos silloin olisi äänestetty siitä, kuka oli Numero Kymmenen vihatuin,
kiusallisin harminkappale, olisi järjestysmies Bud Levine saanut
varmasti enimmät äänet. Nancy tiesi sen, ja Levine arvasi hänen sen
tietävän. Hän tuntuikin haluavan korvata sen olemalla erikoisen
herttainen Budille. Eipä siltä, että viimemainittu olisi miellyttänyt
häntä paljoakaan enemmän kuin pelisaliin jääneet miehet; sillä Groganin
kapakassa hänestä oli tuntunut kuin olisivat hienot, näkymättömät
langat yhdistäneet kaikki nuo väkevät, karkeat miehet häneen. Ja niissä
langoissa liikkui sähkövirta, joka värähdytti häntä. Olipa hänestä
joskus, kuten esimerkiksi laulaessansa, tuntunut siltä kuin olisivat
kaikki miehet seisoneet hänen kämmenellänsä ja hänen olisi tarvinnut
vain puristaa kätensä nyrkkiin nähdäksensä heidän kiemurtelevan.

Se oli kaikki Nancystä tuiki uutta. Hänen entisessä, yksitoikkoisen
uneliaassa elämässänsä miehet olivat olleet vain sisällyksettömiä
maanmerkkejä, tuskin eloisampia kuin kummut eivätkä puoliksikaan niin
miellyttäviä kuin vihreät puut. Nyt he olivat erilaisia, hämmästyttävän
erilaisia. He olivat tavattomia voimia, jotka vaikuttivat häneen
omituisesti. Hän piti heistä kaikista. Oli hauskaa olla heidän
läheisyydessänsä. Rumimmatkin, karkeimmatkin kasvot Groganin kapakassa
kiehtoivat Nancyä, koska hän vaistosi niissä rajatonta voimaa,
päättäväisyyttä, vaaraa.

Groganin kapakan ulkopuolella hänestä tuntui kuin olisivat sadat häntä
pidelleet näkymättömät kädet hellittäneet otteensa. Raikas yö-ilma
hiveli hänen kasvojansa; hänen yllänsä säihkyivät tähdet keltaisina
matalassa, äärettömässä holvissa ikäänkuin upeaan samettiin kiinnitetyt
keltaiset timantit. Ja hänen vierellänsä asteli yksi ainoa mies,
joka oli pystynyt tuomaan hänet pois Groganin salista vastustuksesta
huolimatta. Hän oli voimakkain, ja Nancy halusi hieman suitsuttaa hänen
kunniakseen.

»Pitkäsarvisia äkäpäitä!» jupisi järjestysmies kiukkuisesti itseksensä.
»Hurjia miehiä — tappelupukareita — joskus vielä panen heidät koville!»

»No, mutta kuulkaahan», vastusti tyttö innokkaasti, »hehän ovat
mainiota joukkoa. En koskaan ennen ole tavannut sellaisia miehiä!»

»Neiti», vakuutti Levine juhlallisesti, »saatte uskoa sanojani: heidän
ja muiden miesten välillä on samanlainen erotus kuin villien mustangien
ja kesyjen hevosten välillä.»

Mutta äkkiä Nancy seisahtui keskelle katua ja kääntyi järjestysmieheen
päin; hotellin lyhdyn valo väikkyi omituisesti hänen kasvoilleen ja
valaisi hänen hymyään.

»Mutta, järjestysmies Levine», huudahti hän, »tehän olette ihan
samanlainen kuin kaikki muut — vain voimakkaampi — ja juuri senvuoksi
pidän teistä niin paljon!»

Sitten hän käveli Levinen rinnalla edelleen vankilaa kohti.

Järjestysmiehen päätä huimasi. Syynä eivät niin suuresti olleet
tytön sanat kuin niiden lausumistapa. Useimmiten kahlehtii naista
sovinnaisuus, joka sumentaa hänen silmäinsä välkettä, hillitsee
hänen hymyänsä ja tekee hänen äänensä vakavaksi ja yksitoikkoiseksi,
mutta Nancyn katsoessa järjestysmieheen naisellisuus leimusi hänen
silmissänsä, valoi sointua hänen ääneensä ja värähdytti hänen huuliansa.

Järjestysmies henkäisi syvään, väkevästi, ja se vaikutti kuin tulinen
Samos-viini, pannen hänen aivonsa humisemaan. Hänen oli mahdoton
aavistaa, että Nancyssä nyt vavahteleva voima oli vuosikausien
aikana hillittyä tarmoa, joka riehahti valloilleen yhtenä ainoana
myllerrysiltana, että tyttö olisi puhellut kelle miehelle tahansa
samalla tavoin kuin nyt puheli hänelle, kävellyt yhtä likekkäin kenen
muun miehen kanssa tahansa ja hyräillyt samalla tavoin hiljaisen
hillitysti.

Mutta heidän astellessansa loppumatkaa vankilaan järjestysmies laski
päässänsä nopeasti yhteen numerosarekkeita. Hän pohti, jaksaisiko hän
tuloillansa tarjota mukavan toimeentulon sellaiselle vaimolle. Ja
avatessaan asuntonsa ovea hän päätteli, että hänen oli luovuttava tästä
ankarasta elämästä. Kun hänellä oli joku, jonka tähden elää —

»Missä hän on?» keskeytti tytön ääni hänen ajatuksensa.

Yhäti liikkuen kuin unissakävijä järjestysmies aukaisi kopin oven lukon.

»Hei, mies!» huusi hän. »Tulkaa ulos!»

Ja Jerry Aiken, toiselta nimeltä Jeremias Smith, seisoi nojaten oveen,
ja lamppu, jonka järjestysmies oli hetkistä aikaisemmin sytyttänyt,
valaisi häntä hyvin.

»Te!» huudahti Nancy Scovil ja purskahti nauruun, joka raikui huoneessa
sointuvana kuin musiikki. »Te!»

»Hohoi!» vastasi Jerry vähääkään nolostumatta.

»Tunnetteko tämän miehen?» tiedusti järjestysmies.

Nancy ei kiinnittänyt hänen lainkaan huomiota, vaan meni vangin luokse.

»Uhuu!» äänsi hän nuuhkien tultuansa likemmäksi. »Oletteko koettanut
muuttaa itseänne ruusuksi?»

»Yhtä suloiseksi kuin laulu on, niinkö?» virnisti Jerry.

»Laulu vankilassa», jatkoi Nan. »Kopissa rauhanhäiritsemisestä? En ole
tiennyt Florida-veden käyvän päähän.»

»Viisitoista prosenttia alkoholia», vastasi Jerry. »Sangen hyvää
hätätilassa. Maistakaa sitä joskus!»

Nancy istuutui ja kallistui taaksepäin tuolissa, yhäti nauraen.

Järjestysmies silmäili heitä vuoroin kumpaakin perin ällistyneenä.

»Mutta onpa teitä pehmitetty, Jerry.»

Aiken hypisteli paitansa risaisia jätteitä.

»Niin», vastasi hän hymyillen, »kaikki muu tuhoutui paitsi tuoksuani».

»Pysykää loitolla!» huusi tyttö, nostaen kättänsä. »Jerry, te nousette
_minun_ päähäni.»

»Tietysti. Suokaa minulle aikaa, tyttö; minä olen vasta alussa.»

»Milloin arvelette pääsevänne täältä pois.»

»Levättyäni perinpohjaisesti», vastasi Jerry, virnistäen
järjestysmiehelle. »Mutta mitä on teille tapahtunut, Nan? Te olette
hereillä!»

Hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta ja innosta, valmiina
ponnahtamaan hämmästyksestä ja valppaudesta. Ja Nancy puolestansa
näki hänet uusin silmin. Jerryn verrattain tavallisen vartalon editse
lipui Groganin vieraiden hahmoja, rotevia miehiä, järeäkouraisia,
tuikeasilmäisiä miehiä, jotka ulkomuodosta päättäen olisivat
ponnistamatta pystyneet rusentamaan tämän miekkosen. Ja sitten Nancy
muisti itse Groganin pöhöttyneen leuan ja monen muun mustelmaiset
kasvot. Sen kaiken oli tehnyt Jerry Aiken. Hän oli peitonnut Groganin
joukkiota. Miten?

Tyttö katsahti Jerryyn, siristäen kummastuneena silmiänsä. Kenties
juuri sisu sai tuon miehen naljailemaan hänelle nyt ujostelemattomana
repaleisessa, risaisessa asussaan, sama sisu, joka kiilui hänen
silmistään. Hänen kasvoissansa oli tuskin ainoatakaan mustelmaa; ei
merkkiäkään ottelusta, jossa hän oli ollut.

»Jerry», puhkesi tyttö puhumaan, »en ole ennen teitä tuntenut».

»Nancy», vastasi toinen äänessänsä sama sointu, »en minäkään ole ennen
tuntenut _teitä_».

Jerry oli siirtynyt likelle tyttöä, ja järjestysmies tarkkaili heidän
iloisia kasvojansa yhä levottomampana. Jostakin syystä hän ei enää
laskenut tulojansa.

»Pysykää alallanne!» komensi hän tylysti.

»Kyllä varmasti», vakuutti Jerry Aiken.

Kadun toiselta puolelta Groganin salista kantautui hillittyä ääntä.
Nancy kuunteli sitä pää hiukan kallellaan.

»Meidän on palattava seurueemme luokse», virkkoi hän, nousten pystyyn
ja nyökäten järjestysmiehelle.

»Ja te koppiin!» käski Bud Levine äreästi.

»Seurue!» äänsi Jerry.

»Pojat ja minä», selitti Nancy.

»Näkemiin siis!»

Nancy tarttui Jerryn ojennettuun käteen, ja Jerry puristi hänen
kättänsä lujasti. Miehen katse kimalteli, syöpyi Nancyyn kuin happo,
ja hänen otteestansa levisi tytön käteen väristys ikäänkuin kahdesta
vastakkain sattuneesta voimasta.

Ja sitten Jerry sanoi: »Nancy, ennen aamua on Numero Kymmenessä
vietävänmoinen elämä. Muistakaa minua!»

Ja hän peräytyi koppiinsa. Pimeyden niellessä hänet näki Nancy
viimeiseksi hänen silmiensä välkkeen. Sitten järjestysmies sulki oven
ja lukitsi sen.

»Mutta ettekö voi päästää häntä vapaaksi?» pyysi Nancy, kun Levine
kääntyi jälleen häneen päin.

»Minkä tähden?» kysyi Bud Levine jurosti.

»Hän olisi mainio lisä seuraamme.»

»Antaa hänen levätä!» murahti Levine. »Hänen hullunkuriset kepposensa
tuottavat minulle ylimääräistä työtä.»

Nancy kohautti olkapäitänsä. Heidän ehdittyänsä oven ulkopuolelle
hän taaskin hyräili hiljaa itsekseen kuten oli tehnyt aikaisemmin.
Mutta järjestysmiehessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tunsi
olevansa tuhansien kilometrien päässä. Hän asteli Nancyn vierellä
heidän mennessänsä kadun poikki takaisin Groganin kapakkaan, mutta
tiesi, ettei hän ollut tytön mielessä, ja tiesi senkin, että tyttö
ajatuksissansa käveli toisen miehen rinnalla. Jos Levineä olisi
pyydetty mainitsemaan sen miehen nimi, olisi hän osannut arvata sen
hyvin osuvasti.




XXIX luku

Nancy vapautuu taakasta


Nancyn palaamista tervehdittiin Groganin salissa voimakkaalla huudolla,
ja ovella hänen mieleensä tulvahti väkevän riemuisa tunne. Sekä
tarjoilupöydän ääreen että pelipöytien ympärille keräytyneet miehet
kääntyivät häneen päin, heilauttivat käsiänsä ylöspäin ja huikkasivat
hänelle tervetuliaisiksi. Olipa siinä joukko! Kuinka värikäs! Kuinka
vaihteleva!

Tuolla istui tumma, kapeakasvoinen romaanilainen ja hänen vieressänsä
skandinavialainen, jonka vaalea tukka oli vuoristoaavikon
päivänpaahteessa haalistunut melkein valkeaksi ja jonka tottumaton iho
oli kuumuudessa kesiytynyt ja palanut helakan punaiseksi. Ja tuolla oli
englantilainen, hyvin tyyni, juron päättäväinen, silmät värittömät.
Ja tuolla uusenglantilainen, laiha, pitkä, pörröinen, luut löyhästi
kiinnitettyinä toisiinsa vankoilla jänteillä. Ja tuolla välkkyivät
neekerin hampaat; ja tuolla tuijotti kiinalainen tyhjyyteen.

Näytti siltä kuin olisi maailman kaikista ääristä keräytynyt tänne
voimakkaita miehiä, jotka kiehtova seikkailunhalu, mieltymys vaaroihin
ja satulanhuovan alle joutunutta mehiläistä muistuttava tyytymättömyys
olivat vihdoin koonneet tänne Numero Kymmeneen. He olivat olleet
vaaroissa, ja he olivat vaarallisia. Heitä ympäröivä ilma oli
kyllästytetty toiminnan mahdollisuuksilla. He tunsivat oman voimansa,
he eivät pelänneet mitään, he eivät häpeilleet näyttää maailmalle
itseänsä sellaisina kuin olivat. Heidän luonteensa olivat yhtä kirjavia
kuin heidän värikkäät asunsa — kaikenkarvaiset bandannat, punaiset,
siniset ja keltaiset paidat, jotka kaikki olivat lian tai ajan
haalistamia.

Nancy olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut nähdä Jerry Aikenin
ja näiden miesten välisen ottelun. Ei tuntunut mahdolliselta, että
Jerry olisi kyennyt hetkistäkään pitämään puoliansa heitä vastaan.
Sitten Nancy muisti, millaisena Jerry oli seissyt hänen edessänsä
vankilassa, valppaana, ryhdikkäänä, älykkään ja nopean näköisenä.
Varmasti hänkin oli vaarallinen, mutta toisella tavoin kuin tämä
miesjoukko.

Nancyssä heräsi hurjan vallaton halu. Jos Groganin vieraat olisivat
voineet lukea hänen ajatuksensa, olisi hymy varmasti hyytynyt heidän
huulillensa.

Heti kun Nancy oli astunut ovesta sisälle, riensi tarjoilupöydän
äärestä hänen luoksensa parvi miehiä, pyytäen häntä taaskin laulamaan
ja vieden hänet muassansa. Järjestysmies erosi hänestä alakuloisena ja
miettivänä. Heti tytön poistuttua hänen luotansa tuntui hänestä kuin
hän olisi leikkinyt tulella, viehättävällä, mutta hyvin kuumalla. Hän
katseli tytön jälkeen huvitettuna, mutta samalla huolestuneena.

Nancyllä oli mainion hauskaa. Levinenkin sydän sykähti, kun hän näki
tytön loistavat kasvot. Tanssiaskelin Nancy eteni miesjoukossa,
hymyillen kaikille ja sinkautellen sanoja sinne tänne. Hänen
etupuolellansa olivat kaikki odottavina, mutta heti hänen mentyänsä
ohitse alkoivat miehet tungeksia päästäksensä jälleen likelle häntä,
sysien toisiansa syrjään ja luoden toisiinsa katkeria silmäyksiä.
Katkerat silmäykset eivät Groganin kapakassa ole varsin paljon
katkerien tekojen edellä. Ja lainvalvoja Bud Levine tiesi sen sangen
hyvin.

Mutta ainakin yhdestä seikasta hän oli hyvillänsä. Jerry oli kopissa
ja pysyisi siellä varmasti. Se, että hän liittyisi tyttöön, tuntui
Levinestä samanlaiselta kuin öljyn kaataminen tuleen. Lainvalvojaa
hieman puistatti.

Kun miesparvi taaskin tempasi Nancyn mukaansa hyvin samalla tavoin
kuin rantaa huuhtova aalto pyyhkäisee ajopuun valtameren helmaan,
jännitti Kääpiö-Pete tukevia olkapäitään päästäksensä likelle tyttöä,
ja Punainen Mack oli ihan hänen kintereillään.

»Nancy», supatti Punainen Mack niin hiljaa, ettei sitä kuulisi kukaan
muu kuin tyttö, »meidän olisi aika laittautua pois täältä».

»Minkä tähden?» kysäisi tyttö, katsahtaen mieheen otsa rypyssä.

Hänestä alkoivat Punainen Mack ja Kääpiö tuntua painolta, jota hän
raahasi perässänsä, kuten laiva raahaa myrskyankkuria. He pilasivat
hänen huvinsa totisilla ilmeillään ja varoituksillaan.

Hänet valtasi äkkiä halu päästä heistä eroon.

»Minkä tähden?» kertasi Kääpiö vakavasti. »Sentähden, ettei tämä ole
sopiva paikka naiselle. Olen ollut täällä kyllin kauan käsittääkseni
sen.»

»Pete», sanoi Nancy kiivaasti, »minä itse ratkaisen, mitkä paikat
ovat minulle sopivia». Hän kääntyi Punaisen Mackin puoleen ja lisäsi
vetoavasti: »Eikö niin, Mack?»

»Tietysti hän sen tekee», myönsi Punainen Mack perin
epäjohdonmukaisesti. »Eikö hän tiedä, mitä itse haluaa?»

Tungos vei Nancyn mennessään, mutta Pete ja Punainen jäivät seisomaan
vastakkain, äkäisesti mulkoillen toisiinsa.

»Kuka sinua käski laskettelemaan lirputuksia?» huomautti Kääpiö rajusti.

»Minua- ei tarvitse käskeä estämään miestä menettelemästä
narrimaisesti», selitti Punainen Mack. »Oletko niin tuhma, että puhut
naiselle sillä tavoin?»

»Mack», virkkoi Kääpiö, »olen sietänyt sinulta aika paljon. Jos oletkin
syntynyt typeräksi, ei sinun silti tarvitse sitä aina näyttää.»

Tungoksen päiden ylitse hän näki Nancyn. Tyttö oli kääntynyt katsomaan
hymyillen taaksensa, ja Kääpiö piti sitä hymyä kehoituksena edetä.
Mutta myöskin Punainen Mack oli nähnyt saman hymyn ja piti sitä
erikoisesti hänelle tarkoitettuna rohkaisuna.

»Epäilemättä meidän pitäisi saada hänet pois täältä», jatkoi Mack,
»mutta sinä et saa häntä lähtemään loukkaamalla häntä — etkä myöskään
loukkaamalla minua».

Kääpiö muuttui kiukusta tumman punaiseksi.

»Mitä?» kivahti hän. »Sinä punapäinen kuvatus, sinä kävelevä luuranko!
Mistä saakka olet sinä osannut lukea naisten ajatuksia?»

»Kas näin!» sähähti Punainen Mack ja iski Kääpiötä silmien väliin.
Vähän aikaa Kääpiö oli liian ällistynyt lyödäksensä takaisin. Sitten
hän kallistui taaksepäin, nojautui tukevasti oikean jalkansa varaan ja
survaisi oikean nyrkkinsä eteenpäin niin väkevästi, että Punainen olisi
lennähtänyt seinän lävitse, jos isku olisi osunut. Mutta ennenkuin
nyrkki oli likelläkään, vältti Punainen Mack kyykistymällä hirvittävän
täräyksen ja syöksähti lähemmäksi Kääpiötä ja napautti häntä molemmilla
nyrkeillänsä lyhyeltä matkalta. Kääpiö-Pete sai huumaavan täräyksen
leukapieleensä, ja sitten yhtä kova huitaisu vastaiselle puolelle
sivalsi hänen kasvonsa takaisin eteenpäin, ja seuraavalla hetkellä
Punaisen laiha nyrkki upposi rannetta myöten Peten vatsaan.

Mikä hyvänsä niistä iskuista olisi kaatanut heikomman miehen
pyörryksiin, mutta Kääpiö vain ärjäisi ja pyyhkäisi Punaisen käsivarren
etäisyyteen heilauttamalla kättänsä taaksepäin. Sitten hän täräytti
Punaista kylkiluille musertavan rajusti. Sen voimasta Punainen taipui
kaksin kerroin kuin kokoon loksahtava linkkuveitsi, mutta huitaisi
samalla ylhäältäpäin sivalluksen, jonka hänen kivusta supistuvat
lihaksensa tekivät kahta vertaa rajummaksi. Se sattui suoraan Kääpiön
ennestään vahingoittuneeseen nenään, josta purskahti verisuihku.
Silloin alkoi tappelu oikein todenteolla, sillä nähdessään omaa
vertansa Kääpiö vimmastui, ja Punainen Mack riehui kuin paha henki,
koettaen tähdätä uuden iskun samaan kohtaan.

Järjestysmies Levine ei suinkaan ollut sillä välin toimeton. Hän
ponnisteli raivokkaasti päästäksensä kamppailijoiden luokse, mutta
käsittämättömän nopeasti olivat kaikki Groganin vieraat kerääntyneet
heidän ympärillensä. Monet heistä olivat saaneet maistaa nyrkin
kolhaisuja aikaisemmin samana iltana ja hytkähtelivät nyt ihastuksesta
odottaessaan näkevänsä jättiläisparin tekemää tuhojälkeä.

Sillä se oli todellakin jättiläisten kamppailu. Kääpiön iskuissa oli
kolme kertaa niin paljon voimaa kuin Mack mitenkään sai irti laihoista
käsistänsä, mutta toisaalta olivat Mackin sivallukset kolme kertaa niin
vikkeliä. Hänen salamannopeasti liikkuvat nyrkkinsä takoivat Kääpiön
päätä, kasvoja ja vartaloa kuin vasarat, mutta Kääpiö vain ärähti joka
iskusta ja turvautui raskaisiin lyönteihinsä. Jostakin kaukaa hän kuuli
Levinen kiljuvan, että tappelu oli lopetettava, ja uhkaavan teljetä
tyrmään jokaisen, joka estäisi häntä pääsemästä kamppailijoiden luokse.
Mutta ennen tyrmään joutumista Kääpiö tahtoi antaa loppuläimäyksen,
joka tasaisi koko tilin, jättäisipä tuntuvan säästön hänen hyväksensä.

Hän alkoi ahdistaa vastustajaansa tiukemmin. Mackin nyrkit luistivat
hänen otsastaan, naksahtelivat hänen leukaansa ja tömähtelivät hänen
rintaansa ja kylkiluihinsa, mutta yhäti hän pudisteli päätänsä ja
työntyi eteenpäin, itsepintaisesti väijyen tilaisuutta. Jos Mackilla
olisi ollut tilaa, olisi hän saattanut pysytellä loitolla, mutta heitä
ympäröivä piiri supistui supistumistaan, kun katsojat yhä innokkaampina
tunkeutuivat likemmäksi nähdäksensä jokaisen sivalluksen. Niinpä
vihdoin sulki elävä muuri taaksepäin ponnahtavan Mackin peräytymistien,
ja seuraavalla hetkellä tärähti Kääpiön jykevä nyrkki hänen leukaansa.
Mack jysähti takanansa olevaan mieheen ja sitten kirjaimellisesti
kimposi lattialle.

Ankarasta täräyksestä huolimatta hän ei kuitenkaan pyörtynyt, ja
kun Kääpiö astahti taaksepäin pyyhkiäksensä verta kasvoiltaan ja
silmäilläksensä voitettua, ponnahti Mack jälleen pystyyn ja karkasi
vastustajansa kimppuun kiukkuisesti kuin villikissa. He takertuivat
yhteen, reutoilivat hetkisen ja kierähtivät sitten miestungoksen
jalkoihin sekavana, sadattelevana rykelmänä.

Kaikkea tätä oli Nancy tarkkaillut tungoksen ulkoliepeiltä. Erotessansa
kumppanuksista hän oli arvannut heidän välillänsä todennäköisesti
sukeutuvan selkkausta, mutta päästäksensä heistä eroon hän ei ollut
osannut keksiä parempaa keinoa kuin yllyttää heidät toisiansa vastaan.
Hänestä oli tuntunut samanlaiselta kuin tarkka-ampujasta, jonka sormi
painaa liipaisinta, mutta kun, miehet alkoivat rientää katselemaan
taistelua, oli hänkin ajautunut piirin laitaan.

Sieltä hän näki Mackin ja Kääpiön päät, jotka kohosivat ympäröivän
joukon yläpuolelle, näki nyrkkien sujahtelevan ja osuvan ja päiden
keikahtelevan ja heilahtelevan iskuista. Kerran, kahdesti ja vielä
sittenkin hän yritti pujottautua katselijatungokseen päästäksensä
erottamaan kamppailijoita, mutta joka kerran ahtautuivat yhteen
sulloutuneet selät yhä tiukemmalle ja sulkivat hänen tiensä. Muuta
neuvoa ei ollut kuin seistä paikallansa ja katsella.

Hän oli pahoillansa tappelusta ja olisi ollut valmis uhraamaan paljon
keskeyttääksensä sen; mutta hän ei olisi ollut uusi Nancy, jollei hän
olisi tuntenut muutakin kuin katumusta. He ottelivat hänen tähtensä, ja
jokaiseen sivallukseen keskitetty voima oli suitsutusta hänen valtansa
kunniaksi. Tämä oli juuri sitä vaaraa, jonka hän oli vaistonnut
leijailevan Groganin kapakan ilmassa. Entä jos koko joukko joutuisi
myllerryksiin ja hän olisi sen kaiken keskipisteenä?

Miesjoukon keskeltä kajahti huuto: »He ovat lattiassa!»

Kun ryhmä sitten hajautui, näki hän lattialla vääntelehtivät ja
kiemuroivat tappelijat. Seuraavalla hetkellä kumartui järjestysmies Bud
Levine, jolta ahdingon lävitse tunkeutuessa hattu oli pudonnut päästä
ja bandanna irronnut kaulasta, kumppanusten puoleen ja laski kätensä
kummankin olalle. He olivat pidätetyt.




XXX luku

Henkien manausta


Lain kouralla oli merkillisesti jäähdyttävä vaikutus sekä Kääpiöön että
Punaiseen Mackiin. He nousivat pystyyn, pahasti ryvettyneinä, veren
tahraamina ja äkäisesti tähyillen toisiansa, mutta nyt heihin varmasti
pystyi järki, sillä Bud Levinen silmien ilme tavallisesti selvitti
hurjistuneimmankin miehen mielen.

»Kääntykää oveen päin ja alkakaa marssia!» käski järjestysmies.
»Älkääkä marssiko liian nopeasti. Jos sen teette, saatan minä
seisauttaa teidät, ja jos minä teidät seisautan, voitte jäädä
liikkumattomiksi pitkäksi aikaa.»

Hän ei paljastanut revolveriaan, mutta hänen oikean kätensä hermostunut
nytkähtely kertoi aika paljon sellaiselle, joka sitä ymmärsi. Numero
Kymmenen oli tarkkaillut järjestysmies Bud Levinen työskentelyä jo
kauan tätä ennen. Ja nyt Numero Kymmenen väistyi syrjään sävyisesti
kuin keritty lammas eikä edes määkinyt. Ainoastaan Nancy uskalsi
sekaantua. Hän astui Levinen luokse.

»Järjestysmies», virkkoi hän, »aiotteko oikein tosissanne pidättää
heidät?»

»Neiti Scovil», vastasi järjestysmies, »siltä varmasti näyttää».

»Mutta mitä pahaa he ovat tehneet kenellekään muulle kuin itsellensä?»

Järjestysmies katsahti Kääpiön verisiin kasvoihin ja punatahraiseen
paitaan ja virnisti sitten.

»Täällä ei ole tapahtunut murhia, neiti, ja minä aion ne estää. Mutta
tappo oli kyllä ihan lähellä. Nämä miehet saavat levätä tyrmässä.»

Nancy kääntyi kumppanusten puoleen silmissänsä pehmeä säälin ilme.
Toisella kädellänsä hän tarttui Kääpiön jäntevään nyrkkiin ja puristi
toisella Punaisen Mackin kovia, laihoja sormia.

»Olen pahoillani», mutisi hän, »hyvin pahoillani!»

»Älkää välittäkö mitään koko jutusta», koetti Mack rauhoittaa. »Hän
haki tätä jo kauan. Hän ei koskaan ole osannut kunnollisesti puhutella
naista.»

Kääpiö pyyhkäisi vapaalla kädellänsä verta kasvoistaan. Toisella hän
puristi Nancyn sormia.

»Tuonnempana peittoan hänet hyväksi», vakuutti hän. »Hän on aina ollut
vastuksinanne, neiti.»

»Eteenpäin!» komensi järjestysmies, ja kulkue sujuttautui ovesta
kadulle.

Heti sen mentyä se unohdettiin. Pöytien ääressä alkoi korttipeli
uudelleen, rulettihyrrä pyöri taaskin, lasit välkkyivät ja kimaltelivat
tarjoilupöydällä; ja melkoinen ryhmä odotti, pitäen silmällä Nancyä.
Numero Kymmenen huomio oli äsken suuntautunut toisaalle, mutta nyt se
palasi vakavaan puuhaansa, rahantuhlaamiseen.

»Meluisa miespari, ne kaksi, jotka saapuivat seurassanne tänne»,
huomautti Kalju, nilkutettuansa Nancyn luokse. »Enimmäkseen Numero
Kymmenen on tavattoman hiljainen, kunnes tulee vieraita. Tällaista
hälinää ei ole ollut sen illan jälkeen, jona Wendell-vanhus löysi
kultasuonensa ja ripusti ouijansa, manauslautansa, tuonne seinälle.»

Samassa lähestyi itse mahtava Grogan tyttöä, pyytäen häntä laulamaan,
ja häntä tukeaksensa nostivat toiset huudon, mutta Kaljun huomautukset
olivat virittäneet Nancyssä innostuksen kipinän.

»Kertokaa minulle Wendell-vanhuksesta!» pyysi hän.

»Hän oli kummallinen, iäkäs hupakko», alkoi Kalju, »tuli tänne ja
istui tuon pöydän ääressä iso paperiliuska levitettynä eteensä ja
lisäksi laudankappale, jonka toisessa päässä oli kynä. Hän pani kätensä
laudalle, ja kynä alkoi kirjoittaa — ainakin Wendell-ukko väitti
sen kirjoittavan, mutta me emme siitä paljoakaan kostuneet. Pelkkää
riipustelua. Mutta Wendell-vanhus ihan ihastui. Hän nimitti vehjettänsä
ouijaksi ja vakuutti ouijan ilmaisseen hänelle runsaan kultasuonen
vuoristossa.»

»Oliko ukko mielipuoli?» tiedusti tyttö.

»Siltä se kuulostaa, neiti», myönsi Kalju, »mutta hän meni vuoristoon
sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei olisi uskonut löytävänsä kullan
hiventäkään, ja palasi kolmen kuukauden kuluttua Numero Kymmenen kautta
muassansa kokonainen taakka kultahietaa. Hän piti Numero Kymmentä
humalassa kaksi päivää ja ripusti ouijansa tuonne seinälle. Sen jälkeen
ei täällä ole ollut niin meluista, ennenkuin — suokaa anteeksi, neiti —
ennenkuin te tulitte kaupunkiin.»

Huoneen nurkassa riippui nuoranpätkän varassa seinällä pieni, ohut,
kolmikulmainen puukappale. Kun Nancy halusi katsella sitä tarkemmin,
nouti Kalju sen hänelle, ja hän tarkasti sitä yksityiskohtaisesti. Se
oli aivan sileä, kehnosti öljytty puupalanen, karkeatekoisen sydämen
muotoinen. Kärjessä ei ollut mitään muuta kuin reikä, johon kynä oli
pistetty. Kolmion leveässä alapäässä oli kaksi pientä, honteloa pyörää.
Ne olivat kaksi tukipistettä, ja kolmantena, kolmion kärkenä, oli
laudan reikään sovitetun kynän kärki.

Koje oli perin yksinkertainen. Kun se pantiin sileälle pinnalle
levitetylle paperille, alkoivat hontelot pyörät vähäisimmästäkin
paineesta liikkua, ja kynän kärki siirtyi epäsäännöllisesti
sinne tänne, piirtäen harakanvarpaita, jotka saattoivat näyttää
kirjoitukselta, mutta saattoivat olla näyttämättäkin.

Päästyänsä ouija-laudan tarkastelussaan näin pitkälle Nancy oli
ojentamaisillaan sen takaisin Kaljulle, mutta havaitsi samassa
jonkinlaisia kirjaimentapaisia laudan alapinnassa. Puhallettuansa pölyn
pois hän erotti seuraavat lyijykynällä kirjoitetut, pehmeään puuhun
painuneet sanat: »Minun avullani kirjoittava käsi kuvaa entisyyttä,
vastaisuutta ja ihmisten sydämiä.» Nancy luki sen ääneen ja naurahti
Kaljulle.

»Uskotteko sitä?» kysäisi hän.

»En oikein tiedä», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan. »Minä
en halua leikitellä tuollaisilla vehkeillä. Vanhalle Wendellille
se tuotti kultaa. Kenties se tuottaisi jotakin muuta seuraavalle
käsittelijälleen. Niin; minä en usko siihen, mutta en epäilekään; olen
siinä välillä.»

Mutta Nancy halusi koettaa ouijalautaa, minkä vuoksi Grogan itse toi
hänelle talteensa eksyneen käärön seinäpaperia. Sen toinen puoli oli
kyllin laaja ja valkoinen, ihanteellinen laudan kynästä lähtevää
kömpelöä töherrystä varten. Nancylle vedettiin tuoli sen pöydän ääreen,
jolle paperi ja lauta sijoitettiin, ja ryhmä uteliaita katsojia kertyi
ympärille.

»Minun muistaakseni», huomautti Grogan, »Wendéll-vanhus vain piti sillä
sormenpäitänsä hyvin keveästi, ja koje sitten kirjoitti ilman muuta.
Minä en saanut selvää sen sanoista, mutta Wendell-ukko erotti kaikki
ihan tarkasti. Hän sai siitä kokoon sanoja, mutta minusta se näytti
samanlaiselta kuin pikku lapsen töherrys.»

»Koettakaa te!» kehoitti Nancy ja työnsi lautaa Groganiin päin.

Mies tarttui siihen, virnistellen arkailevasti.

»En minä siihen usko», vakuutti hän hymyilevälle joukolle. »Mutta
jotakin kummallista siinä on. Se tuntui antaneen ihan oikean vihjauksen
ukko Wendellille, pojat. Mutta ensin on kysyttävä jotakin, ennenkuin se
kirjoittaa. Wendell vanhus jupisi kysymystänsä, ja sitten koje tuhersi.
Mitä tahdotte tietää, miehet?»

Heti luikkasi joku älyniekka katselijapiirin takaa: »Millainen mies on
Grogan?»

»No niin», hymähti Grogan, »katsotaanhan, mitä se siitä sanoo».

Hän laski paksut sormensa pienelle laudalle. Aluksi se ei
hievahtanutkaan.

»Taikauskoa», naurahti joku sivullinen. »Siitä ei heru mitään. Sen
viime kerralla kirjoittaessa olivat he kaikki varmasti humalassa,
Wendell muiden muassa.»

Mutta tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, kun lauta jo liikahti. Ehkä
se johtui siitä, että Grogan oli hieman muuttanut kätensä asentoa.
Kömpelötekoiset pyörät huojuivat hieman, ja kynä piirsi useita pisteitä
ja viivoja ja sitten pitkän, mutkikkaan viirun. Grogan nosti lautaa, ja
monta päätä kumartui pöydän puoleen lukemaan lausuntoa.

»E - i», tavasi Nancy. »Se vakuuttaa, etteivät miehet olleet humalassa,
kun se kirjoitti viime kerralla. Koettakaahan uudelleen, herra Grogan!
'Millainen mies on Grogan?’»

Nyt ei enää naurettu niin paljoa. Synkän kummastelevan, milteipä
pelokkaan näköisenä Grogan laski kätensä jälleen laudalle. Tällä kertaa
se alkoi vähääkään epäröimättä liikkua paperilla, ja kynä piirsi
nopeasti viiruansa. Se seisahtui; Grogan nosti pienen kojeen pöydältä,
ja taaskin peittyi paperi heti varjoon, kun päät kumartuivat sitä
tähystämään.

»K - o - n - n - a», tavasi Nancy. »Konna!»

Varjostavat päät kohosivat äkkiä pystyyn.

»Ha, ha, ha, ha!» hohotti joku. »Grogan on konna. Hän itse väittää
niin!»

»Kuka siellä nauroi?» karjaisi Grogan, puristaen kätensä isoksi
nyrkiksi. »Mikä tyhjäkalloinen tolvana nauroi moiselle?»

Hän tähysti miesjoukkoa, turhaan etsien uhittelevia kasvoja, ja ärisi,
kun ei sellaisia löytänyt.

»Se on typerä ajatus» kiivasteli hän, mulkoillen ympärillensä, koettaen
löytää jotakin, mihin purkaisi kiukkunsa. »Se on hullujen peliä, tuiki
järjetöntä.»

Ja hän mennä tömisti tarjoilupöytänsä ääreen, samalla kun hänen
takaansa kuului hiljaista, hillittyä hyminää, joka saattoi olla heikkoa
naurua tai miettiväistä kuisketta.

»Koettakaa te nyt», ehdotti Nancy Kaljulle ja sysäsi lautaa häneen päin.

Mutta Kalju pudisti heti päätänsä jyrkän epäävästi.

»Tuosta ouijalaudasta ei lähde hyvää. Se ei enää kaiva kultaa, ja hyvin
todennäköisesti se on alkanut tehdä jotakin muuta. Minä en halua kajota
siihen ollenkaan, neiti.»

»Kenties sillä on varastossa joitakuita hyväilynimityksiä sinulle,
Kalju», sanoi joku miehistä, ja nauru remahti jälleen.

»No, te sitten», kehoitti Nancy viimeistä puhujaa.

Mutta mies vetäisi kätensä pois ja piti niitä poikien tavoin selkänsä
takana.

»En minä, neiti. Minulla ei ole mitään erikoista halua käyttää sitä.»

Taaskin naurua, sillä Mclntosh oli tunnettu mies.

»Koettakaa te!» pyydettiin Nancyä, ja tottelevaisesti hän laski hennot
sormensa laudankappaleelle.




XXXI luku

Tietäjän sanoja


Groganin vieraat oli vallannut jännitys, sitten kun pieni laudanpalanen
oli alkanut liikkua paperilla. Siitä oli kuiske levinnyt pokerpöytiin
ja harventanut onnenpelin ympärille kertynyttä ryhmää; ja nekin, jotka
vielä pelasivat tai vetelehtivät tarjoilupöydän ääressä, pitivät
silmällä ouijalautaa ja kuuntelivat sen lausumia.

Nancy tunnusteli lautaa kädellänsä; se huojui omituisen hontelosti
hänen kosketuksestaan, mutta hän huomasi, että sitä saattoi ohjata,
määrätä sen liikkumissuunnan ja että hän näennäisesti sitä koettamatta
saattoi panna kynän kirjoittamaan oman tahtonsa mukaan — varsin mitätön
havainto, mutta se innostutti Nancy Scovilia. Nämä hänen ympärillänsä
olevat miehet olivat keräytyneet maapallon sadoilta eri seuduilta,
he olivat väkeviä, toiminnanhaluisia miehiä, ja hänen käsissänsä oli
koje, jolla hän saattoi hallita heitä kaikkia. Hymyillen hän silmäili
heitä, milloin yhtä, milloin toista, ja silloin he aina hetkiseksi
nostivat katseensa häneen päin, mutta yleensä oli ilmassa rauhatonta,
taikauskoista epäilystä. He vilkuilivat toisiinsa ja tuijottivat Nancyn
valkeata kättä, joka nojasi lautaan.

»Mitä haluatte tietää?» kysyi hän.

»Ei mitään kenestäkään erikoisesti», ehätti muuan vastaamaan.
»Tiedustetaan jotakin yleistä — jotakin, mikä koskee koko joukkoa —»

Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä vaikka Nancy vielä katsoikin häntä
silmiin, alkoi ouijalauta liikkua. Se piirsi paperiin pitkän viirun ja
kirjoitti vielä paperin reunaan saavuttuansakin. Niin sujuva kirjoitus
nostatti innostuksen sorinan, ja alettiin tavata sanoja.

»Tässä huoneessa on karjanvaras, ja —»

»Ja mitä?» urahti parikymmentä ääntä. Numero Kymmenen miehissä ei ollut
kovinkaan monta sellaista, joka ei silloin tällöin olisi siepannut
laumasta harhautunutta nautaa, mutta eräs näistä viattomista — hän
oli poikavuosiltansa alkaen haeskellut kultasuonia — levitti jalkansa
haralleen ja urahti: »Kysytään sen kirotun lurjuksen nimeä! Jatkakaa,
neiti, ja koettakaa, ilmoittaako lauta nimen.»

Pyytäjän ympärillä olevassa ryhmässä syntyi liikettä.

»Olemmeko me poliisien käskyläisiä?»

»Ottakoon järjestysmies kiinni karjanvarkaan! Se ei ole meidän asiamme.»

»Te kysytte liian paljon, naapuri.»

»Entä vielä? Pankaa se takaisin paperille, neiti!»

Tottelevaisesti Nancy nosti laudan paikalleen ja alkoi uudelleen.
Nytkähdellen, huojuen ja horjahdellen, ikäänkuin jonkun rauhattoman
hengen ohjaamana alkoi pieni, sydämenmuotoinen laudanpala liikkua
paperilla, ja Nancyn käsi lepäsi sen varassa niin hervottomana, että se
näytti vetävän muassansa hänen vastahakoista käsivarttansa.

Tällä kertaa kynä täydensi lauseen:

»Ja vaitelias, pitkäkannuksinen mies on hänen jäljillään.»

Taaskin liikettä, mutta tällä kertaa ei niin peittelemättä. Jokainen
silmäili salavihkaa naapurejansa ja huomasi monta harvapuheista miestä,
ja viidestä oli ainakin kahdella pitkät kannukset.

Groganin salissa tapahtui silmänräpäyksessä muutos. Hetkistä
aikaisemmin olivat kaikki hoilottaneet hyvinä ystävyksinä, mutta nyt
melu vaimeni. Miehet alkoivat vilkuilla ovelle. He siirtyivät mukavan
välimatkan päähän muista; pieni yhteen sulloutunut joukko harveni,
kunnes parvessa olisi saattanut päästä mihin suuntaan hyvänsä.

Hampaat painuivat lujasti vastakkain, silmiin tuli kylmä välke ja
niiden katse harhaili rauhattomasti sinne tänne, kädet muuttuivat
kovin hermostuneiksi, ja kaikki olivat hieman ärtyneitä, koska heidän
takanansa oli muita. Jos koiran pintaa raapaistaan, niin sen alta hyvin
todennäköisesti löytyy susi. Nancy oli raapaissut Numero Kymmenen
pintaa, ja nyt alkoivat hampaat paljastua.

»On turhaa puhua miehistä», huomautti joku joukosta. »Minä puolestani
haluaisin tietää, minkä tähden tämä ruletti ei kertaakaan ole
sanottavasti menettänyt.»

»Tämä ei ole mikään ajatusten lukija», tokaisi hänen kumppaninsa
ivallisesti. »Mitä sinä siltä odotat?»

Mutta Nancy muisti Teeku-Lewin jalan hapuilleen ikäänkuin jotakin
tavoitellen ja sitten vetäytyneen takaisin. Häntä alkoi äkkiä pahasti
kiukuttaa. Hän tosin oli selviytynyt suuritta tappioitta, mutta jos
hyrrässä tosiaankin oli konnanjuonia, oli mahdollisimman katala rikos
petollisesti nylkeä näitä rotevia, väkeviä huolettomia tuhlareita.
Muutoinkin hupeni raha heidän hyppysissänsä kuin savu, ja jos heille
viritettiin pauloja, jos heiltä kavalasti peijattiin rahat, jotka
olisi melkein saatu pyytämälläkin, oli se niin halvan roistomaista,
että Nancyä puistatti. Ja Numero Kymmenen miehiä kohtaan hän tunsi
sisarenhellyyttä, johon omituisesti sekaantui ilkeätä kiusaamisen halua.

Hänen sormiensa taidokkaan painostuksen alaisena alkoi ouijalauta nyt
kirjoittaa viimeisen kysymyksen vastausta.

»Katsokaa lattian alustaa ruletin takana!»

Tämän lauseen näkivät Nancyn ympärille tunkeutuneet katselijat
piirtyvän laudan jälessä paperille.

»Jarru, lempo soikoon!» kuului kuin hiljainen ukkosenjyrähdys Nancyn
korvan juuressa. »Ja minä olen pannut viisisataa dollaria tuohon
konnanvehkeeseen, niin totta kuin olen pannut viitosen. Pojat, revitään
lattia auki ja katsotaan!»

He poistuivat ouijapöydän ympäriltä; Nancykin unohtui heidän
tunkeutuessansa ruletin luokse. Heidän tulonsa ensi aalto hajoitti ne
harvat, jotka olivat siellä pelaamassa. Etumaiset ympäröivät ruletin
ja Teekun, kun taas käytännöllisemmät menivät etsimään vasaroita ja
kirveitä lattian murtamista varten. Sitten he riensivät takaisin
työhön. Ei kuulunut kiljuntaa eikä kirouksia, vaan ainoastaan hiljaista
jupisemista, joka suuresti muistutti äkäisten mehiläisten surinaa —
ääntä, joka panee maailman voimakkaimmankin petoeläimen lähtemään
käpälämäkeen.

He tunkeutuivat Teekun ympärille ja työnsivät lukumäärällänsä häntä
hoippuen peräytymään. Ensimmäinen kirveenisku halkaisi lankun.

»Hei!» kirkaisi Teeku-Lew. »Heittäkää sikseen se puuha!»

Hänen äänensä oli terävä ja kimakka kuin pikku pojan. Melkein
nyyhkyttäen raivosta hän sysi luotansa häntä likistäviä miehiä. Hänen
sanansa tulivat kirskuvina.

»Hajaantukaa, te paksut ääliöt — senkin läski- ja jauhosyöttiläät!»

Itse Grogan syöksähti vastaiselta suunnalta paikalle ja karjui: »Mitä
hemmettiä täällä on tekeillä? Mistä olet tuon kirveen siepannut, Pete?
Kirottua, sitä et tee!»

Sillä Pete nosti kirvestä iskeäksensä lattiaa uudelleen, ja Grogan
väänsi helposti aseen hänen käsistään.

»Mikä teihin on oikein mennyt, hyvät herrat!» mylvi hän. »Oletteko
pureksineet hulluruohoa?»

Miehet peräytyivät vähän, kaihtaen osittain Groganin vankassa kourassa
olevaa kirvestä, osittain Teeku-Lewin kimeitä raivonpurkauksia.

»Me aiomme repiä irti osan tästä lattiasta nähdäksemme, mitä sen alla
on», selitti Pete, joka oli ryhtynyt toisten puhetorveksi. »Me emme
tahdo vahingoittaa teitä, Grogan — jollemme löydä mitään kieroa. Mutta
tuossa hyrrässä on aina ollut jotakin vinossa.»

»Repiä auki minun lattiani?» jyräytti Grogan, ja hänen silmänsä
supistuivat vaarallisesti kiiluviksi pisteiksi. »Sitä ennen minä
lähetän teidät helvettiin! Viskaa pois se kanki, Pätkä, tai minä
halkaisen pölkkymäisen kallosi!»

Pätkä oli äsken saapunut kaivoksilta ja menettänyt suurimman osan
säästöistänsä tässä samassa ruletissa. Hän pudotti nöyrästi lattialle
kiilan ja myöskin vasaran; mutta kun hän oikaisihe, oli hänen oikea
kätensä merkitsevässä asennossa lanteella.

»Kuules nyt suoraan, Grogan», virkkoi hän tyynesti. »Me otamme tästä
selvyyden. Älä ole narrimainen! Jos turmelemme osan lattiaasi, niin
minä vastaan siitä.»

Hän kouraisi taskustansa joitakuita kultakolikkoja ja kilisytti niitä
vasemmassa kädessään.

»Nämä kai riittänevät vahingon korvaukseksi. Me emme väitä, että sinä
olet kiero, Grogan, mutta Teekussa on aina ollut jotakin kummallista.
Hän ei ole näiden seutujen miehiä.»

Se tarjosi Groganille pelastautumismahdollisuuden, ja epätoivoissansa
hän tarttui siihen.

»Tehkää kuten haluatte, pojat», myöntyi hän, »jos epäilette hyrrässä
olevan jotakin kieroa. Mahdollisesti Teeku _on_ peukaloinut sitä.»

»Peukaloinut sitä? Minä? Työnnätkö kaikki minun niskoilleni?» kirkui
Teeku-Lew. »Sinä halpamainen kynijä, etkö sinä olekaan ollut siinä
mukana? Päästäkää minut pois! Minä olen erossa koko roskasta!»

»Mutta meidän välimme eivät ole selvät», kivahti Pätkä. »Eivät hitto
vieköön olekaan. Hei, Pete, seisauta se laiha rotta!»

»Takaisin nurkkaan!» karjaisi Pete. »Takaisin! Tai nitistän sinut
kuoliaaksi, Teeku.»

Teeku oli koettanut suikertautua tungoksen lävitse, mutta palasi
nyt nurkkaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Hartioittensa
jymähtäessä seinään hän tempasi revolverin. Se oli lyhytpiippuinen,
viisiviidettäkaliiberinen, pullea, naurettavan näköinen ase, mutta
nähtävästi sitä oli usein käytetty, ja Teeku-Lewin eteen muodostui
tyhjä piiri, joka laajentui joka hetki lammikkoon pudotetun kiven
nostamien väreiden lailla. Sillä Teekun kasvot olivat värittömät
muustakin kuin pelosta, ja hänen helmimäisissä silmissänsä kiilsi
murhanhimo. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ei pelosta, vaan
vimmaisesta surmaamisen halusta.

»Nyt olen täällä», sanoi hän, äänen kulkiessa vinkuvasti nenän kautta.
»Mitä minusta tahdotte?»

»Sen ilmaisemme sinulle yksitavuisilla sanoilla», lupasi Pete. Hänen
kädessänsä oli pitkä revolveri, ja kymmenkunnan muun miehen kädessä
välkkyivät aseet.

»Heitä revolverisi lattialle, Teeku», neuvoi Pätkä. »Asemasi on
toivoton.»

»Sinä hupsu!» kiljaisi Teeku. »Lähden helvettiin ilomielin, jos saan
lähetetyksi muutamia teitä miekkosia samaan matkaan.»

Kukaan ei vastannut siihen mitään — siihen ei voitu vastata muutoin
kuin yhdellä tapaa. Groganin kapakassa syntyi hiljaisuus, joka hiipi
miehestä mieheen kuin elävä olento. Rehentelemällä ja peloittelulla
selviytyminen oli mahdotonta, mahdotonta oli myös pakeneminen.
Teeku-Lewin oli kuoltava, mutta ennenkuin hänen silmänsä ummistuisivat,
osuisivat hänen kuulansa häntä ympäröivään, taajaan sulloutuneeseen
miesjoukkoon.




XXXII luku

Jerry ei anna sanaansa


Järjestysmies Bud Levine oli vaarallisten miesten tuntija. Hän tunsi
ne samoin kuin musiikin rakastaja tuntee Beethovenin kappaleet, tunsi
ne yhdellä silmäyksellä samoin kuin taidearvostelija erottaa saman
koulukunnan maalaukset toisistansa. Hän tiesi, milloin hälisijä ei
tyytynyt ainoastaan reuhaamaan, vaan oli valmis myöskin iskemään, ja
milloin äänettömyys johtui typeryydestä, milloin taas jöröstä kiukusta.
Miehen askeleista hän osasi hyvin tarkalleen päättää, millainen ääni
lähtisi näkymättömän vieraan kurkusta, ja äänen soinnusta hän pystyi
arvaamaan millainen oli silmien välke.

Askelten huojumisesta hän saattoi päätellä, kuinka monta vuotta mies
oli elänyt satulassa, ja käden ja ranteen liikkeiden nojalla hän
erotti korttihuijarin näppäryyden revolverisankarin salamannopeista
tempaisuista. Hän tutki ihmisiä samoin kuin kirjojen rakastaja tutkii
kirjastojen niteitä. Hän maisteli Numero Kymmenen vaarojen eri
vivahduksia samoin kuin viinintuntija maistaa viinejä ja mainitsee
niiden valmistusvuoden ja -paikan.

Mutta kaikesta taidostansa huolimatta järjestysmies Bud Levine oli
ymmällä ajaessaan rotevia kumppanuksia Groganin kapakasta vankilaan.
Kaikista merkeistä, askelista, liikkeistä, äänestä ja silmistä,
päättäen nämä miehet olivat vaarallisia; nämä miehet olivat perehtyneet
revolverileikkiin, mutta sittenkin he olivat koulupoikien lailla
tapella katistaneet — eikä oikea revolverisankari kammoa mitään niin
pahasti kuin paljaan nyrkin iskua. Senvuoksi oli järjestysmies ymmällä.
Tappelun alkaessa hän oli ottanut revolverinsa valmiiksi esille. Hän
oli liian kaukana syöksyäksensä kamppailijoiden väliin, mutta hän oli
päättänyt revolverin välähtäessä yrittää nopealla laukauksella murskata
sen miehen käden, joka ensiksi paljastaisi aseen.

Mutta revolveria ei oltu väläytetty. He olivat seisseet vastakkain ja
läimäytelleet toisiansa kuin kaksi vaaratonta kulkuria. Ja Bud Levine
oli häpeissänsä; hän oli arvostellut heitä ihan nurinkurisesti, ja jos
hänen silmänsä alkaisi tällä tavoin häntä pettää, pitäisi hän pian
kaivossakilaista pitkien matkojen ratsastajana. Niinpä hän kuuntelikin
tuskaisen tarkkaavasti, kun kumppanukset ärähtelivät toisillensa
vankilaan mentäessä.

»Joka tapauksessa», virkkoi. Punainen Mack, »opit sinä tästä, miten
sinun vast’edes pitäisi puhua tytölle».

»Tytölle!» jupisi järjestysmies. Hän kallisti päätänsä kuullaksensa
paremmin.

»Mitä?» vastasi Kääpiö kiihkeän lämpimästi ja pärskäytti pois veren,
jota yhä valui hänen ylähuulellensa. »Luuletko minun tarvitsevan
sinulta opetusta käyttäytymisessä?»

»Kääpiö, sinä et ole milloinkaan pystynyt arvostelemaan itseäsi»,
huomautti Punainen Mack. »Otetaan esimerkiksi ne kappaleet, joita
soitat sillä kirotulla huuliharpullasi. Sinä olet tylstynyt, joten
luulet sen _olevan_ musiikkia. Tiedätkö, mitä se oikeastaan on?»

»No mitä?» kysyi Kääpiö hillityn kiihkoisella äänellä.

»Oletko koskaan kuullut muulin kiljuvan, naapuri», jatkoi Punainen
Mack, »kun se on oikein ikävissään sydänyöllä?»

Järjestysmies huoahti huojennuksesta. Nuo miehet olivat nähtävästi
vanhoja kumppanuksia, ja siinä oli heille kyllin syytä pidättyä
turvautumasta revolvereihin tapellessansa. Hän alkoi taaskin luottaa
omaan arvostelukykyynsä.

»No niin», murahti Pete käreästi, »mitä muulin kiljunnasta?»

»Ei mitään», vastasi Punainen Mack rauhallisesti, »muuta kuin se, että
aina kun olet alkanut soittaa huuliharpullasi, olen minä luullut sinun
koettavan matkia yöllä kiljuvaa yksinäistä muulia».

Järjestysmies kuuli Kääpiön henkäisevän syvään, niin syvään, että hänen
vankat olkapäänsä vavahtivat.

»Mack», tiedusti hän juhlallisesti, »onko tarkoituksesi tunnustaa
aina valehdelleesi minulle vakuuttaessasi pitäväsi soitosta ja minun
soitostani erikoisen paljon?»

»Kääpiö», myönsi Mack totuudenmukaisesti, »olen koettanut olla
loukkaamatta tunteitasi; mutta joskus, kun minun on ollut istuttava
alallani ja kuunneltava, olen hartaasti toivonut, että voisin tukkia
jollakin aineella korvani».

Kääpiö huokaisi.

»Niinpä niin, Mack», virkkoi hän, »jotkut ihmiset ovat sellaisia.
He eivät ole saaneet musiikkikorvaa. Olen toivonut sinusta jotakin,
mutta jollet pidä ainoastakaan soittamastani kappaleesta, lakkaan
toivomastakin. Joka tapauksessa on sinulla kummallisia ajatuksia, Mack.
Ajattelehan esimerkiksi niitä piloja, joita luet kalenteristasi.»

»Etkö pidä niistä?»

»Mack, minun on puhuttava sinulle totta.»

»Miksi sitten olet nauranut ja hohottanut niille näin monen vuoden
aikana?»

»Ollakseni loukkaamatta tunteitasi Mack. Mutta jotkut niistä piloista
ovat niin vanhoja, että isoisäni kertoili niitä muistellessaan
lapsuusaikojansa, ja kaikki muutkin ovat harmaantuneet ja ummehtuneet.
Mack, jos olisit lasketellut niitä piloja sata vuotta sitten, olisit
saavuttanut niillä menestystä, mutta nykyisin sinä niillä suorastaan
rääkkäät ihmisiä. Koska me nyt olemme eron kynnyksellä, ei minulla ole
mitään syytä salata sinulta totuutta.»

Punainen Mack käveli pää miettivästi kumarassa.

»Jos olisit käyttänyt järkeäsi, Kääpiö», sanoi hän, »ei meidän olisi
tarvinnut tapella ja erota tällä tavoin. Mutta sinun oli opittava,
ettei sinun sovi puhua naiselle ikäänkuin hän olisi potkiva, kesytön
hevonen.»

»Sinua hupsua!» kivahti Kääpiö. »Hänhän kääntyi poistuessaan katsomaan
taaksepäin ja hymyili minulle. Hän olisi lähtenyt suoraapäätä pois
kapakasta, jollei tungos olisi vienyt häntä muassaan pois luotani.
Mutta hän hymyili osoittaakseen ymmärtävänsä, että minä olin oikeassa
ja ettei siellä ollut sopiva paikka naiselle.»

»Hymyili sinulle? Kääpiö, sinä hourailet. Olet ollut huonossa kunnossa
jo jonkun aikaa, mutta tämä on ihan kaistapäistä. Katsos, Kääpiö, se
hymy oli tarkoitettu minulle. Hän tahtoi sillä huomauttaa, että minun
ei tarvinnut suuttua sinulle pahasti.»

»Mack, joskus puhut tosiaankin typerästi. Et kai ole humalassa, vai
oletko?»

»Joko taaskin loukkaat minua», ärähti Mack. »Vihjailetko sinä minun ja
Nancyn välisiin suhteisiin?»

»Kun pääsemme tyrmästä», uhkasi Kääpiö, »teen puhdasta jälkeä sekä
sinusta että suhteistasi ja —»

»Suu kiinni!» kielsi järjestysmies, ei kuitenkaan tarpeettoman
kiivaasti. Oikeastaan hänestä alkoi tuntua miellyttävän lohdulliselta,
ja hänen mielensä muuttui veljellisen ystävälliseksi sekä Mackia että
Kääpiötä kohtaan. Jos tyttö oli tehnyt hänestä narrin, oli hänellä
nähtävästi runsaasti seuraa.

Vankilan ulommassa huoneessa hän komensi kumppanukset seisomaan seinää
vasten, sillä aikaa kun hän itse avasi sisemmän, kiviseinäisen kopin
oven ja huusi vankia tulemaan ulos. Viimemainittu ilmestyi näkyviin,
hieroen silmiänsä.

»En mielelläni olisi teitä herättänyt», huomautti järjestysmies, »mutta
kahdelle on annettava etusija yhteen verrattuna. Teidän on majailtava
täällä. Nämä kaksi herrasmiestä saavat teidän paikkanne.»

Mutta Jerry oli nähnyt kumppanukset, ja nyt hän purskahti raikuvaan
nauruun. Sitä kesti niin kauan, että hänen oli nojauduttava seinään
pysyäksensä pystyssä.

»Siispä», virkkoi hän vihdoin kyetessänsä puhumaan, »tyttö on
lähettänyt teidät molemmat tänne?»

Molemmat isot miehet mulkoilivat häneen äänettöminä.

»Mistä hitosta», huudahti Levine, »tiedätte tytön olevan tämän takana?»

»Koska luin hänen ajatuksensa», vastasi Jerry. »Hän pudistaa heidät
pois vastuksistansa; hän laittautuu vapaaksi lähteäksensä retkeilemään,
omin päinsä, ja hänen retkeilynsä päättyessä, järjestysmies, on vanha
koppinne sullottu täyteen kuin sardiinirasia.»

»Smith», jupisi järjestysmies, »teillä on epäilemättä järkeä. Mellakan
nostattaminen käy siltä tytöltä yhtä luonnollisesti kuin potkiminen
mustangilta. Hei, te kaksi, marssikaa sisälle tuosta ovesta. Teillä ei
ole revolvereja, mutta teillä on nyrkkinne, ja jos haluatte selvittää
välinne tappelemalla, niin antakaa soida! Vilkkaasti sisälle!»

»Järjestysmies», ärisi Kääpiö, »hankkikaa valmiiksi luuta ja sanko. Kun
minä jätän Mackin käsistäni, on teidän hiukan siivottava ja korjattava
jätteet.»

»En tarvitse olla enempää kuin viisi minuuttia kahden kesken hänen
kanssansa», uhkasi Mack puolestansa heidän mennessänsä ovesta.

Järjestysmies sulki sen ja kääntyi sitten Jerryn puoleen, hymyillen
odottavasti.

»Toivoisinpa», sanoi hän, »saavani olla katsomassa sitä kamppailua».

»Tappelusta ei tule mitään», vakuutti Jerry.

»Minkä tähden ei?»

»Koska tyttö ei ole täällä näkemässä.»

»Totisesti, taidattepa olla oikeassa.» Järjestysmies hihitti. »Sieltä
ei kuulu muuta kuin haastelua. Ja sekin jo vaimentuu.»

»Se on varma», virkkoi Jerry. »Huomenaamulla he istuvat käsi kädessä
kuten koulutytöt. Nähkääs, mies, he ovat kumppanuksia. Miksi ette
istahda hetkiseksi tarinoimaan? Tarvitsette kyllä kaiken levon, jonka
suinkin saatte, ennenkuin tämä yö on kulunut.»

»Tytönkö tähden?» kysäisi järjestysmies.

»Hänen silmiensä», vastasi Jerry. »Niissä on hornamainen voima.»

»Antaisin sata dollaria», huoahti järjestysmies istuutuessaan, »jos
saisin hänet pois Numero Kymmenestä. Tämä kaupunki on aina ollut vain
askeleen päässä helvetistä, mutta se tyttö on siirtänyt sitä senkin
viimeisen askelen. Nyt olemme ihan portilla, Smith. Antoipa hän teille
totisesti hauskan mällin tullessansa tänne nauramaan teille.»

Jerry puri hammasta, mutta seuraavalla hetkellä hänen silmänsä
välähtivät eloisasti.

»Ei se ole mitään», sanoi hän, »siihen verrattuna, mitä minä teen
hänelle päästyäni vapaaksi».

»Kun tuli siitä puhe», huomautti järjestysmies, »on minun saatava
teiltä lupaus, ettette yritä karata, jos mielitte viettää yönne tässä
huoneessa».

»En anna sanaani», torjui Jerry virnistäen.

»Sitten panen teidät rautoihin, naapuri.»

»Tehkää niin. Otan —»

Hänen lauseensa katkaisi terävä pamaus, revolverin laukaus.

»Groganin salista!» huudahti järjestysmies ja syöksyi ovelle.

Hän pysähtyi vain lukitsemaan sen jälkeensä ja riensi sitten
juoksujalkaa kadun poikki Groganin kapakkaan.




XXXIII luku

Scovil ilmestyy


Miesten syöksyminen pois sen pöydän luota, jonka ääressä Nancy
sommitteli tietäjänlausuntojansa ruletista, Groganin sekaantuminen ja
petollinen menettely hänen antaessansa ilmi Teeku-Lewin, viimemainitun
sulkeminen huoneen nurkkaan — kaikki se tapahtui mahdollisimman
lyhyessä ajassa. Ehtiessänsä Teeku-Lewiä ympäröivän piirin luokse
tyttö näki pelurin seisovan selkä seinää vasten; Teekun rinta nousi ja
laski rajusti, hänen huulensa vavahtelivat, ja revolveri nytkähteli
uhkaavasti hänen kädessänsä.

Ensimmäisen kerran elämässään Nancy näki edessänsä verhottoman
mies-eläimen, jota peittämästä oli reväisty koko unettavan
yksitoikkoinen tottumuksen ja tapojen silaus, joten sen alla väijyvä
peto tuijotti suoraan hänen silmiinsä. Happo oli valahtamaisillansa
kirkkaaseen liuokseen ja muodostamaisillaan myrskyisen toiminnan sakan.
Ja Nancy nautti siitä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen silmiänsä
sumensi raivottaren riemu, ja hänen teki mieli kallistaa päätänsä
taaksepäin ja päästää kimeä luikkaus taistelu-innosta. Se oli kaikki
hänen työtänsä. Hän oli koonnut nuo Groganin kapakan voimatekijät,
sijoittanut ne taitavasti ja helposti ja senjälkeen paiskannut ne
vastakkain.

Sitten laukesi revolveri, ja pamaus tunkeutui hänen tietoisuuteensa,
valaisten hänen mieltänsä kuten pilviä halkova salama valaisee öistä
ilmaa. Se ei ollut tahallinen eikä tähdätty laukaus. Eräs nuoremmista
miehistä oli hetken jännityksen kiihoittamana sallinut etusormensa
koukistua; kuula riipaisi pitkän sälön lattiasta ja upposi seinään.

Se oli merkki. Sekunnin kuluttua olisi parikymmentä revolveria
räiskynyt, kuulasateen sortamana ja repimänä olisi Teeku-Lew virunut
lattialla, kiemurrellen ja kirkuen, ja pinnistänyt viimeiset sielun-
ja ruumiin voimansa tyhjentääkseen revolverinsa murhaajiinsa. Mutta
merkin ja taistelun välillä oli se tärkeä sekunti, ja sinä hengähdyksen
pituisena aikana, Teekun parhaillaan kyykistyessä, syöksähti Nancy
miesjoukon lävitse, pyörähti ympäri ja hypähti pelurin eteen,
levittäen kätensä ikäänkuin lausuaksensa surmaavan yhteislaukauksen
tervetulleeksi. Miehiltä pääsi kauhun ähkäisy; tyttö seisoi heidän
edessänsä kiihtymyksestä punehtuneena, pelottomana, keveäjalkaisena
kuin tuuli ja innokkaana kuin lapsi.

Hän kuuli Teeku-Lewin takanansa hiljaa kiroilevan ällistyksestä. Teeku
ei ollut pettänyt ainakaan häntä, ja sen rehellisen pelin vuoksi hän
pelastaisi miehen hengen. Hänen rinnassansa kumpusi siihen tarvittava
tietoinen valta. Hän suuntasi eloisat silmänsä vuoroin toisiin, vuoroin
toisiin kasvoihin.

»Kumppanit», puhkesi hän puhumaan, »kaksikymmentä yhtä vastaan ei ole
tasaväkistä. Jos Teeku onkin ollut lurjus, ovat myöskin sangen monet
muut olleet lurjuksia. Suokaa hänelle mahdollisuus pelastaa henkensä!
Suostutteko siihen?»

Kukaan ei tahtonut vastata joukon puhetorvena; mutta kaikki supisivat
ihmeissään,

»He _myöntävät_ teille tilaisuuden pelastautua, Teeku», tulkitsi Nancy
päätänsä kääntämättä. »Pysytelkää takanani! Menemme suoraan etuovelle.»

Hänen edetessänsä pitkin seinää, väistyivät miehet pois tieltä.
Heidän mieltänsä kuohutti vielä surmaamisen kiihko, mutta he eivät
kestäneet hänen katsettansa. He sivuuttivat vaarallisimman kohdan
kuolemanhiljaisuuden vallitessa huoneessa, soluttautuivat pelipöytien
lomitse, saapuivat ovelle.

»Neiti», supatti Teeku hätäisesti äänensä väristessä heidän
siirtyessään eteenpäin, »jos joskus tarvitsette minua, kutsukaa minua.
Ristikot eivät jaksa estää minua tulemasta; seinät eivät pidätä minua;
ennenkuin menen helvettiin, palkitsen teille tämän!»

Heidän ehdittyänsä ovelle, syöksyi järjestysmies ulkoa kasvot
tuhkanharmaina ja revolveri kädessä.

»Mitä on tapahtunut?» huohotti hän.

»Tuolla sisällä», vastasi Nancy empimättä.

Järjestysmies kiiruhti ovesta saliin, ja Teeku-Lew sujahti ulos ja
riensi pitkin katua yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin vinhasti kiitävä
pilvenvarjo. Kymmenessä minuutissa aavikko nielisi hänet.

»Mitä on tekeillä?» karjui Levine. »Grogan, mikä se revolverinlaukaus
oli?»

Tukeva Grogan seisoi hervottomasti nojautuneena tarjoilupöytään. Hänen
omat kasvonsa olivat yhtä värittömät kuin järjestysmiehen.

»En tiedä», mutisi hän. »En tiedä mitään. Kysykää tytöltä!»

Joukossa oli syntynyt yleinen liike miesten työntäessä revolvereja
takaisin koteloihinsa, niin pian kuin taisteluvalmiin lainvalvojan
laihat kasvot ilmestyivät ovelle. Se ei jäänyt Levineltä huomaamatta.
Hän kääntyi tuikeasti silmäilemään Nancyä.

»Te!» huudahti hän. »Mitä olette nyt tehnyt?»

»Olen toiminut teidän edustajananne», vastasi tyttö huolettomasti.

»Neiti», kivahti Levine äkäisesti, »minulla on tosi mielessä. Mitä
täällä on tapahtunut?»

»Olette väärällä suunnalla, Bud. Jättäkää neiti rauhaan», kehoitti
Pätkä. »Ilman häntä olisi Teeku-Lew sellaisen paikan tarpeessa, jossa
kasvaa kaunokkeja, ja te saisitte täällä haistella savua ja ottaa
selkoa murhasta. Katsokaahan!»

Hän väänsi kangella irti lattialankun, joka oli epäilyttävästi notkunut
hänen jalkansa alla.

»Pojat, tulkaa tänne vilkaisemaan tätä — vipulaitetta!»

Järjestysmies astui ripeästi hänen luoksensa. Sinne keräytyneet miehet
murahtelivat yhteen ääneen.

»Mitäs tästä sanotte, Grogan?» huusi Bud Levine.

Kapakanisäntä mittasi katseellansa oven etäisyyttä, mutta muisti
sitten, kuinka vikkelästi Levine käsitteli revolveriansa, ja muutti
mielensä. Jalat eivät pysty taivaltamaan niin vinhasti kuin kuulat.

»Konnamaisia vehkeitä, Bud», vastasi hän. »Olen koko ajan aavistanut,
että Teeku on lurjus, mutta en ole saanut siitä varmaa todistusta.»

»Kirotun omituinen juttu, Grogan. Teidän on täytynyt saada suurin osa
tämän vivun tuottamasta voitosta.»

Grogan sai mielijohteen, ja hän henkäisi syvään helpotuksesta.

»Olette väärässä, Bud», virkkoi hän. »Minä sain vain määräprosentin, ja
minun oli luotettava Teekun sanaan siihen nähden, kuinka paljon sitä
tuli. Minun ei ole kannattanut panna kahta miestä ruletin ääreen. Hän
hoiti sekä hyrrän että rahat koko ajan.»

Se ei suinkaan ollut maailman uskottavimmalta kuulostava selitys,
mutta miehet olivat sinä päivänä jo olleet panemaisillaan toimeen
murhenäytelmän ja paljastaneet yhden varkaan. Se oli vienyt kärjen
heidän innoltansa. Groganiin luotiin monta epäilevää katsetta, mutta
muutamien sekuntien kuluttua alkoivat miehet siirtyä entisille
paikoillensa. Kaikki muut paitsi Bud Levineä, joka meni isännän
luokse, valitsi hetken, jolloin ketään muuta ei ollut lähettyvillä, ja
jupisi: »Taaskin, Grogan. Vielä kerran selviydyitte, mutta nyt se oli
hiuskarvan varassa. Ensi kerralla saatte kuulan ruumiiseenne, se on
hiton varma.»

»No, mutta mitä lempoa!» kivahti Grogan. »Miten minä voin estää
palkkalaisiani olemasta konnia?»

»Olkaa vaiti, Grogan», keskeytti järjestysmies harmistuneena. »Minä
tunnen teidät, Grogan, mutta en etsi selkkauksia, jollei niitä satu
tielleni. Jos miehet olisivat tänä iltana tehneet selvän Teekusta,
olisivat he jatkaneet puhdistusta ja päätyneet teihin. Painakaa se
mieleenne, Grogan, ja olkaa varuillanne. Teitä ei onnista aina. Mutta
sanokaahan» — ja hän veti rotevan isännän syrjään — »miten voin saada
tuon tytön pois Numero Kymmenestä?»

»Sanokaa te, miten se käy», ähkäisi Grogan, »ja minä teen sen
puolestanne — olipa meneteltävä kierosti tai rehellisesti. Kuka on tämä
uusi vieras?»

Groganin oven suussa seisoi hikinen, keski-ikäinen mies. Hänen
ratsastuspukunsa oli paksun tomun peitossa, ja helpon, hienon elämän
punerruttamat kasvot välkkyivät hiestä. Hän aukaisi paitansa kauluksen
ja leyhytteli ilmaa hatullansa, vaikka ilta olikin viileä. Tulija oli
John Scovil, johon ponnistus ja huolestuminen olivat tehonneet samalla
tavoin kuin päivänpaiste.

Hänen yksin jääneen hevosensa hirnuminen sen turhaan koettaessa kutsua
poistuneita takaisin oli herättänyt hänet varsin pian sen jälkeen,
kun Nancy ja hänen molemmat oppaansa olivat lähteneet leiristä, ja
hän nousi huopiensa välistä istumaan viimeisen kuorsauksensa vielä
kaikuessa korvissaan. Ja hän huomasi olevansa yksin.

Aluksi hänen unen sumentamat aivonsa eivät sitä oivaltaneet, mutta
vihdoin hän tajusi olevansa yksin keskellä tuntematonta aavikkoa
muassansa kaksi kuormamuulia ja ratsuhevonen. Yhäti hämmentyneenä
hän satuloitsi ratsunsa ja salli sen lähteä liikkeelle oman mielensä
mukaan. Tällä tavoin hän samosi umpimähkään kumpujen välitse tuhansien
hurjien, pelokkaiden kuvitelmien vaivaamana ja kauheiden aavistusten
kannustamana, kunnes hevonen vihdoin toi hänet Numero Kymmeneen ja
Groganin avoimen oven eteen.

Valo oli houkutellut hänet laskeutumaan ratsailta, ja nyt lasien tuttu
kilinä kiehtoi hänen korvaansa, mutta ovella hän seisahtui hetkiseksi
silmäilemään talon vieraita.

Huvittelu oli jälleen täydessä vauhdissa, ja hän näki arpakuutioiden
välkkyvän, kullan hohtavan ja jaettavien korttien vilahtelevan; ja
sitten hänen katseensa osui miellyttävään, valkoiseen täplään. Se oli
tyttö, joka oli — perin hämmästyttävää! — puettu mitä vilpoisimpaan,
ilmavaan, valkeaan kesäasuun ja jonka päässä kekotti samanvärinen,
pehmeä, pieni hullunkurinen hattu. Hän oli kuhisevan tungoksen
keskipisteenä. Hänen selkänsä oli Scoviliin päin, mutta hänen
etupuolellansa olevien miesten ilmeistä hän saattoi yhtä selvästi kuin
peilistä nähdä, että hänen kasvonsa olivat kauniit. Miehet tähystivät
häntä ikäänkuin lumottuina voimatta kääntää katseitansa pois hänestä.

Hän pelasi arpapeliä neljän miehen kanssa ja heitti parhaillaan
kuution. Hän menetti, mutta keikautti päätänsä ja nauroi maksaessansa
panoksen. Se oli ihmeellistä naurua. Se herätti John Scovilin mielessä
unohtuneen kevään tunnun, mutta sittenkin siinä oli tutunomainen
sointu. Hän siirtyi lähemmäksi tyttöä muistamatta janoansa, muistamatta
väsymystään, muistamatta häntä kalvaneita huolia.

Hänen silmissänsä oli janoinen ilme, samanlainen kuin sellaisen
vaeltajan silmissä, joka on ratsastanut erämaassa vesileili tyhjänä ja
illalla kuulee juoksevan veden suloista soittoa.

»Kuinka paljon?» kysyi muuan tytön pelikumppaneista pudistellessansa
kuutiota.

»Mitä vain haluatte», vastasi tyttö, »maasta ja mannusta hopeakolikkoon
saakka. Tulkaa mukaan, naapuri!»

Tyttö kääntyi; hän oli Nancy!




XXXIV luku

Scovil poistuu


Aluksi Scovilin aivot lakkasivat toimimasta. Niiden työskentely taukosi
ihan samalla tavoin kuin ison Groganin ajatukset katkesivat silloin,
kun Jerry Aiken iski häntä leukaan. Sitten Scovil tuli jälleen äkkiä
tajuihinsa. Tämä oli todellista, täysin todellista. Nuo valot eivät
olleet unimaailman valoja, hänen ympärillään kajahtelevat äänet
eivät olleet unimaailman ääniä. Tuolta nurkasta kuuluva kiroilu, kun
eräs mies erosi pokerpelistä — pennittömänä — oli liiaksi tosielämän
mukainen.

Se oli Nancy; niin, siitä ei ollut epäilystäkään; mutta miten oli
käynyt kuorelle, joka aikaisemmin oli häntä piilottanut? Hänen entinen
olemuksensa tähän nykyiseen verrattuna oli samanlainen kuin joulukuun
taivas verrattuna heinäkuiseen. Oliko hän kaunis? Kyllä; kaunis hän
oli aina ollut, mutta nyt hän oli huumaava. Hän suorastaan sekoitti
Scovilin aistit. Ja hänessä oli tapahtunut tuhansia pikku muutoksia.
Hymy, joka ei koskaan karkonnut hänen huuliltansa, muutti nyt koko
niiden kaarevuuden toisennäköiseksi. Ja silmät olivat ihan uudet, koska
niiden ilme puhui uutta kieltä. Sanalla sanoen, viimeksi nähdessään
tyttärensä Scovil oli katsellut kirjoittamatonta taulua. Nyt hän näki,
että se taulu oli täynnä uuden, kiehtovan runoelman sanoja.

Hänen teki äkkiä mielensä huitoa käsiänsä, nostaa ne päänsä yläpuolelle
ja hihkua onnesta. Sillä ihme oli tapahtunut. Nancy Scovil oli
hereillä! Enää hänen ei tarvitsisi päiväkausia, viikkoja, kuukausia
ja vuosia raahata näännyttävää taakkaa, vaan tuossa oli tyttö, joka
pystyisi lumoamaan järkevimmänkin miehen, mitä hän tunsi, kaunein hänen
tuntemistaan kaunottarista — kiehtova sulotar.

Tultuansa nyt jälleen tajuihinsa hän hämärästi tunsi, että Nancy
oli kääntynyt, katsonut häntä hetkisen ja kääntynyt sitten taaskin
toisaalle. Tyttö pudisteli pelikuutiota uudelleen selin häneen päin,
kun hän astahti eteenpäin ja kosketti hänen olkapäätänsä.

Nancy pyyhkäisi hänen kätensä pois, heitti kuution ja voitti. Mutta
ne, jotka menettivät, olivat silti yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin
oli ollut. Heistä näytti olevan hauskempi hävitä hänelle kuin voittaa
joltakulta toiselta. He nauroivat ja laskivat leikkiä ikäänkuin
leveät kultakolikot ja kahisevat setelit olisivat olleet mitättömiä,
arvottomia leluja — vaihdettavia pelimerkkejä. Muuan miehistä taputti
taskujansa ja nosti kätensä ilmaan osoittaaksensa rahojensa loppuneen,
mutta Nancy kumartui nopeasti hänen puoleensa ja solutti hänen
housuntaskuunsa raskaan kultavirran, ennenkuin hän ennätti väistyä
syrjään.

Scovil kosketti tyttöä toistamiseen.

»Nancy!» lausui hän.

Tyttö käännähti, vilkaisten nopeasti olkansa ylitse. Hänen silmistänsä
ei kuvastunut vähääkään tuntemista; hänen katseensa kohtasi Scovilin
tuijotuksen niin torjuvan kylmästi, että viimemainittu jäi töllistämään
suu auki. Hän tuskin oli enää varma siitäkään, että tyttö oli hänen
tyttärensä.

»Kuulehan», jatkoi hän hiukan ärtyneesti ja laski taaskin kätensä
Nancyn olalle.

»Bill», virkkoi tyttö kääntämättä päätänsä, »tämä miekkonen vaivaa
minua. Hän on varmaankin humalassa. Viekää hänet pois; teettehän sen,
kumppani?»

Hänen »kumppaninsa» oli vanttera, keski-ikäinen mies, jonka kasvot
teki harmaiksi neljän päivän ikäinen parransänki. Hän käveli huojuen,
mikä osoitti hänen viettäneen koko elämänsä satulassa. Vyötäisten
yläpuolelta hän oli Herkuleksen jäljennös. Vyötäisten alapuolelta
hän oli kaksitoistavuotinen poika, ja hänen pienet, ohuet jalkansa
olivat taipuneet kaariksi niiden kannettavana olevan taakan painosta.
Nyt hänen kätensä sujahti eteenpäin ja sivalsi John Scovilin käden
pois Nancyn olalta. Sitten hän työntyi heidän väliinsä ja pakotti
kookkaamman miehen hoippuen peräytymään.

»Miten on laitanne, vieras?» tiedusti hän uhittelevasti. »Oletteko
juovuksissa vai oletteko luonnostanne sekapäinen? Vai ettekö tiedä,
miten naista on puhuteltava?»

»Ja kuka hitto on teidät valtuuttanut muka minua tutkimaan?» kivahti
Scovil tulistuen.

»Se ei kuulu tähän», vastasi toinen, nykäisten vyötänsä. »Kysyin teiltä
jotakin. Aiotteko vastata minulle?»

»Paha teidät periköön. Nancy, tule tänne!»

Tyttö ei hievahtanut, ja kun Scovil astui askeleen eteenpäin, tarttui
toinen häneen hyvin samalla tavoin kuin harjautunut mestari käsittelee
alokasta ja paiskasi hänet seinään, niin että tärähti. Täräys pani
hänet haukkomaan henkeänsä ja samalla raivostutti häntä kuten matadorin
punainen vaippa vimmastuttua härkää. Hän oli karkaamaisillansa miehen
kimppuun, mutta havaitsi viimemainitun käden puristavan revolverinperää.

»Te hupsu!» jymisi Scovil. »Ettekö tiedä, »että tyttö on minun
tyttäreni?»

Hänen jyrähtäessänsä seinään kääntyivät kaikkien katseet häneen, ja nyt
ehätti järjestysmies Bud Levine hänen ja vaaran väliin. Kummallista
kylläkin, järjestysmies ei ollut näkevinänsäkään Scovilia eikä Billiä
vaan silmäili tuikean tarkkaavasti tyttöä.

»Neiti», virkkoi hän kiivaasti, »mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko
päättänyt pitää minua puuhassa koko illan?»;

Vihdoin Nancy kääntyi.

»Mikä nyt on hätänä?» kysyi hän. »Ette toki ole vihainen minulle,
järjestysmies, vai oletteko?»

Bud Levinen kylmyys suli, kuten jää sulaa ensimmäisenä lämpimänä
kevätpäivänä. Hänen oli voimakkaasti hillittävä itseänsä pidättyäksensä
vastaamasta tytön hymyyn.

»En tiedä muuta kuin sen», sai hän vihdoin soperretuksi, »että taaskin
olette yllyttänyt kaksi miestä tappelemaan. Mistä on kysymys?»

»Minä kerron sen teille», lupasi Nancy.

Hän katsoi isäänsä suoraan silmiin, ja toista herpaisi ja tyrmistytti
tytön katse, jossa ei ollut tuntemisen häivettäkään. Scovilin valtasi
hyytävä kauhu. Oliko Nancyn järki mennyt sekaisin? Sitäkö merkitsi
hänen silmiensä kirkkaus?

»Tuo mies», selitti tyttö, »kävi minuun käsiksi, ja minä pyysin
ystävääni Billiä suojelemaan itseäni».

»Huh!» ärähti Bud Levine, pyörähti kantapäällänsä ja tuijotti Scoviliin
läpitunkevasti. »Sellainen koirako te olettekin? Ettekö ole kyllin
vanha esiintyäksenne miehen tavalla? Kuulkaahan, Numero Kymmenessä
osataan opettaa miehille käyttäytymistä. Täällä käytetään omalaatuisia
opetuskeinoja, eikä täällä saatuja opetuksia pian unohdeta!»

Ympärillä olevat miehet murahtelivat tuimasti hänen sanojensa
vahvistukseksi; Scoviliin luotiin katseita, jotka olivat uhkaavia kuin
ukkospilvet.

»Kirottua!» huusi viimemainittu. »Eikö minulla ole oikeutta puhutella
omaa tytärtäni?»

»Mitä?» urahti järjestysmies ällistyneenä ja kääntyi taaskin Nancyyn
päin. »Onko asia niin?»

Mutta tyttö naurahti hiljaa, sointuvasti.

»No, mutta, järjestysmies», vastasi hän keveästi, »minä en ole tätä
ennen nähnytkään koko miekkosta».

»Ette ole nähnyt», kertasi Bud Levine, katsoen uudelleen Scoviliin.
»Kuulkaahan, te vietävän lihavanaamainen pölkkypää, luuletteko voivanne
tuolla tavoin härnätä minua?»

»Armias taivas!» tuskaili Scovil ja ojensi epätoivoisena käsiänsä.
»Oletko hullu, Nan? Onko järkesi sekaisin? Etkö muista minua? Vai
koetatko ilveillä minulle? Järjestysmies — jos olette sellainen —
kuulustelkaa minua — tutkikaa minua — minä todistan teille olevani
hänen isänsä!»

Järjestysmieheen ja hänen ympärillänsä seisoviin miehiin tehosivat
Scovilin tarmokkaat, vilpittömän suorat sanat vastoin heidän
tahtoaankin. Monet sysäsivät hattunsa takaraivolle, ja monet kynsivät
ymmälle joutuneina korvallistaan.

Mutta Nancy Scovil nojasi pöytään ja nauroi. Hän näytti nauttivan
kohtauksesta.

»Jätän sen teidän ratkaistavaksenne, Bill», sanoi hän, tehden vetoavan
eleen. »Näytönkö minä tuon — tuon —»

Hän keskeytti lauseensa; naurun remahdus täydensi puuttuvat sanat. Se
oli väittelyn naseva loppuhuomautus; järjestysmies käsitti selvästi
tehtävänsä.

»Kuulkaahan te! Te tulette mukaani», komensi hän Scovilia. »Tyttöä te
ette saa, ystäväiseni, mutta yösijan saatte ilmaiseksi.»

»Mutta», alkoi Scovil, »armias taivas, mies, onko tarkoituksenne sanoa,
että aiotte pidättää minut?»

»Pitäkää suunne kiinni», murahti Levine, »ja kiittäkää Jumalaa, ettette
saa sitä, mikä teille olisi tuleva. Niin, en halua pidättää teitä, jos
tahdotte, että luovutan teidät — heille.»

Hän viittasi kiukkuisiin miehiin päin, jotka tunkeutuivat yhä
likemmäksi. John Scovil kalpeni.

»Järjestysmies», sekaantui puheeseen uuden Nan Scovilin miellyttävä
ääni, »ettekö ole pannut merkille hänen silmiensä hurjaa katsetta?
Kysykäähän, mitä hän on puuhaillut!»

»Hei, mies!» tiuskasi järjestysmies. »Ettekö kuule, kun nainen puhuu
teille? Mitä olette puuhaillut?»

»Ratsastanut hitonmoisesti puolet yöstä koettaessani tavoittaa
karannutta tytärtäni!» ärähti Scovil. »Ja mitä teihin tulee, kelpo
järjestysmies, toimitan teidät —»

»Siinäpä se!» keskeytti Nancy. »Arvasin asian olevan niin. Tuo vanha
herra-poloinen on ratsastanut koko päivän kuumassa auringonpaahteessa,
ja hänen päänsä on mennyt sekaisin. Tuollaiset lihavat, iäkkäät ihmiset
eivät kestä kuumuutta, ymmärrättehän.»

»Vanha herra-poloinen? Lihava? Auringonpaahteessa?» kiukkuili Scovil.
»Tästä kepposesta saat vielä hikoilla! Järjestysmies, minun on —»

»Säästäkää sananne tuomarille! Täysi käännös ja mars ovelle! Olipa
syynä auringonpaahde tai joku muu, te kaipaatte silmälläpitoa.
Kuvitelkaahan, hyvät herrat, että hän olisi tavannut tuon tyttö-paran
emmekä me olisi olleet saapuvilla häntä suojelemassa!»

Vastaukseksi kuului joukosta ärinää.

»Mutta, järjestysmies», pyysi Nancy, tullen hänen luoksensa, »ettekö
voisi viedä häntä hotelliin ja säästää häntä kopilta? Hän näyttää
herrasmieheltä, eikä minulla totisesti ole kaunaa häntä kohtaan.
Lisäksi hän näyttää hieman yksinkertaiselta. En usko hänen koskaan
olleen kovin älykkään. Jos panette hänet lukon taakse hotelliin, maksan
minä huoneen vuokran.»

»Horna ja raivottaret!» karjui Scovil.

»Suu kiinni!» kivahti järjestysmies. »Eikö teillä ole edes sen vertaa
sopivaisuuden tajuntaa ja järkeä, että kiittäisitte tätä neitiä
kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksenne? Ja nyt laittautukaa pois
täältä, ennenkuin potkin teidät ulos ovesta!»

Järjestysmiehen uhkaava katse tunkeutui Scovilin tajuntaan, vaikka se
olikin raivon sumentama, ja hän oli kyllin järkevä pyörähtääksensä
ympäri ja marssiaksensa ovelle.




XXXV luku

Ilmainen neuvo


Se, että hän puhui järjestysmiehelle hotellista ja että hänen isänsä
vietiin sinne säilytettäväksi, muistutti Nancylle, että hän oli
väsynyt. Pitkästä, ankarasta ratsastuksesta ja koko illan hyörinästä
huolimatta se ei ollut kivistävää väsymystä, vaan miellyttävää
uupumusta. Hän käytti hyväksensä sitä, että John Scovilin ja Bud
Levinen poistuminen oli kääntänyt miesten huomion pois hänestä, pujahti
ulos sivuovesta ja riensi kenenkään näkemättä hotelliin. Saavuttuaan
huoneeseensa hän sytytti lampun ja heittäytyi tuolille muistellakseen
kuluneen päivän ja illan kokemuksia, ennenkuin paneutuisi makuulle.

Avoimesta ikkunasta tuulahteleva viileä ilma huojutti ja kahisutti
verhoa ja hiveli vienosti hänen kasvojansa, ja kadulta kantautui
hiljaisia ääniä, puhelua ja kavioiden kapsetta, kun joku matkamies
saapui Numero Kymmeneen tai poistui sieltä. Hämmästyttävän selvästi
hän sitten kuuli Levinen ja isänsä äänet suoraan alhaalta. Aluksi hän
ei sitä käsittänyt, mutta pian hänelle setvisi, että ääni tuli pitkin
savupiippua, joka kohosi hänen huoneeseensa alhaalla olevan huoneen
laipion lävitse. Seisoessansa sen ääressä hän erotti miesten sanat ihan
hyvin.

»Huomenaamulla voitte paremmin, ystäväiseni», vakuutti järjestysmies
parhaillaan. »Ja nyt levätkää täällä ja koettakaa rauhoittua.»

»Tämä hornamainen loukkaus —» alkoi hänen isänsä.

»Ei teitä kukaan loukkaa, vieras», tyynnytteli Bud Levine, »kunhan ette
vain itse loukkaa itseänne. Tyttö pyysi teidän puolestanne anteeksi.»

Se oli Nancystä liikaa. Hän purskahti nauramaan, mutta tukahdutti heti
taaskin naurunsa muistaessansa, että toiset saattoivat kuulla sen.

Mutta sittenkin se oli myöhäistä. Sillä vimmastuneena mylvi Scovil
alhaalla: »Sir, se vintiö nauraa minulle nytkin.»

»Se on mahdollista.»

»Vakuutan teille, että hän on tuolla ylhäällä ja nauraa katketaksensa,
koska minä olen täällä.»

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten kuului järjestysmiehen ääni: »Tyttö
taisi olla oikeassa. Auringonpistos. No niin, naapuri, käykää
pitkäksenne tuohon ja olkaa levollinen. Minä pistäydyn täällä muutamien
minuuttien kuluttua katsomassa, kuinka voitte.»

»Mutta —» alkoi Scovil.

Oven läjähdys katkaisi hänen puheensa lyhyeen, ja sitten Nancy Scovil
erotti syvä-äänistä jymyä. Isältä tulvi sanoja vuolaana virtana, ja
Nancy palasi tuolillensa ja painoi kädet korvilleen.

Mutta uusi mielijohde sai hänet rientämään takaisin uunin ääreen. Hän
huomasi, että oli verrattain helppo tehtävä irroittaa se torven osa,
joka yhdisti uunin pääjohtoon. Sen tehtyänsä hän saattoi puhua suoraan
savupiippua myöten alhaalla olevaan huoneeseen. Hän huusi varovasti:

»Herra Scovil!»

Sadattelu taukosi äkkiä.

»Herra Scovil!» huusi hän toistamiseen.

Hän kuuli läheneviä askelia; alhaalla kalisi uunin luukku.

»Herra Scovil!» kolmannen kerran.

»No?» mörähti hänen isänsä ääni savupiipusta.

»Tunnetko ääneni?»

»Nancy, tätä saat katua, kautta taivaan!»

»Sitä en usko.»

»Mikä ihme sinuun on mennyt?»

»Ajattelin, kuinka mainiona kujeena sitä pidettäisiin New Yorkissa.
Kuvittelehan, miten sanomalehdet siitä toitottaisivat: Tunnettu
rahamies pidätetty sen tähden, että väitti olevansa nuoren naisen
sukulainen. Auringonpistoko? Miltä se kuulostaa, isä-kulta?»

Vastaukseksi tuli ähkäisy.

Sitten: »Ainakaan, Jumalan kiitos, sitä ei saada siellä koskaan tietää.»

»Minulla on täällä kynä ja mustetta, ja kahden sentin postimerkki
riittää siihen kepposeen.»

»Nancy, sitä et voisi.»

»Sitä en tiedä. Kiusaus on suuri.»

»Nancy, rakas lapsi, se ei enää kävisi kepposesta, se olisi melkein
häväistysjuttu. Ethän toki tee sellaista, Nan?»

«Minä mietin asiaa.»

»Kuinka kauan tätä pirullista leikkiä kestää?»

»Leikkiäkö? Arveletko Numero Kymmenen pitävän sitä leikkinä?»

Hän nauraa hihitti hiljaa.

»Nancy — kirottua, tyttö — sinulla näyttää olevan vaikutusvaltaa näihin
raakalaisiin. Käske heidän lopettaa tämä hulluttelu!»

»Juttu on mennyt liian pitkälle. He eivät suostuisi päästämään niin
vaarallista henkilöä vapaaksi edes minunkaan pyynnöstäni.»

Hänen isänsä kurkusta kumahteli hillittyjä kirouksia.

»Sinulla on vain yksi keino selviytyä pulasta, isä.»

»Mikä se on?»

»Kun Levine palaa, ole olevinasi kuin olisit äsken toipunut; esiinny
kuten hulluudenpuuskasta selvinnyt mies.»

»Tarkoitatko, että minun on selitettävä hänelle, ettet sinä olekaan
tyttäreni?»

Nancy nauroi taaskin.

»En käsitä, miten muutoin voisit selviytyä.»

»Sitä en ikinä tee!»

»Sitten on sinun mentävä vankilaan ja tuonnempana joudut tuomarin
eteen. Se on ikävää, isä.»

»Mihin sinä oikein pyrit, Nancy? Mihin sinä tähtäät tällä tepposellasi?»

»Tahdon päästä eroon kaikista tuttavistani. Siinä kaikki.»

»Mitä?»

»Niin; olen kyllästynyt kaikkeen vanhaan. En lähtisi nyt takaisin New
Yorkiin, vaikka saisin miljoonan dollaria!»

»Minne sinä _tahdot_ lähteä?»

»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta.»

»Mutta kenen seurassa lähdet?»

»Numero Kymmenessä on yllin kyllin mainioita miehiä, jotka ovat
pyynnöstäni valmiit tekemään mitä tahansa.»

Hän kuuli isänsä ähkyvän.

»Nan, sinä olet ihan pähkähullu.»

»En ole. Te kaikki olette väärässä. Ensi kerran eläissäni olen täysin
tervejärkinen ja selväpäinen.»

»Tarkoitatko, että lähtisit vaeltamaan jonkun tuollaisen hurjan miehen
seurassa?»

»Minkä tähden en lähtisi?»

»Minkä tähden et? Tyttö, sinua hyljeksittäisiin kaikissa kunniallisissa
seurapiireissä senjälkeen!»

»Ei suinkaan. Olen erinomaisessa turvassa, kun seurassani on kuka
hyvänsä heistä. He saattavat olla pinnaltansa karkeita, mutta sisältä
he ovat kunnianmiehiä.»

»Se saattaa olla totta, mutta miten New Yorkissa se ymmärrettäisiin?»

»Viisi New Yorkista! Minä olen siitä irti.»

Taaskin oli vähän aikaa hiljaista. Sitten Nancy kuuli isän jupisevan
itsekseen: »Se ei ole mahdollista. Tämä on unta, ja minä herään varsin
pian.»

Ääneen Scovil sanoi: »Lähditkö leiristä yksin?»

»En — Punaisen ja Peten seurassa.»

»Niin arvelinkin. Ne kirotut varkaat! Miten heidän on käynyt?»

»He ovat vankilassa.»

»Mitä?»

»He tulivat vaivaloisiksi; tuskastuttivat minua. Senvuoksi toimitin
heidät varmaan talteen. Heidät vapautetaan päivän tai parin perästä.»

Taaskin ähkäisy alhaalta.

Sitten: »Nancy, minä pyydän Jerry Aikenia lähtemään jäljillesi.»

»Sinun on ensin saatava hänet pois vankilasta.»

»Mitä?»

»Se on totta. Kysy Levineltä, jollet usko minua. Sanalla sanoen, isä,
tahdon päästä irti kaikista tutuistani. Tahdon lähteä uudelle tolalle.»

»Nancy, minun on pelastettava sinut itseltäsi.»

»Siihen et kykene. Sinulla on täysi työ pelastaessasi itsesi.»

»Mitä tarkoitat?»

»Jos saat taivutetuksi Levinen päästämään sinut vapaaksi, on sinun
paras hankkia hevonen ja ratsastaa pois Numero Kymmenestä niin vinhasti
kuin se suinkin sinua vie.»

»Minkä tähden? Olen tämän maan kansalainen; minulla on oikeuksia.»

»Täällä olet vastenmielinen kansalainen. Pojat eivät pidä sinusta, isä,
ja heillä on omat tapansa osoittaa paheksumistaan. Se on ikävää, mutta
sille ei mahda mitään.»

»Sitten tulen takaisin. Nancy, sinä vielä kadut tätä kujetta.»

»Sinä et löydä minua, isä, ennenkuin olen valmis tulemaan näkyviisi.
Siitä saat vaikka lyödä vetoa.»

»Tyttö —»

»St! Mitä se on?»

Hänen huoneensa ulkopuolelta, alhaalta kadulta alkoi kuulua sointuvan
baritoniäänen laulua.

Nancy huusi: »Hyvää yötä, isä; minulla on vieras.»

Scovilin luikatessa jotakin, tyttö sovitti torvenkappaleen paikoilleen.
Savupiippua pitkin putosi nokikuuro, ja viimeksi hän kuuli isänsä
pärskyvän ja sadattelevan ja sitten hillitysti aivastelevan, yskivän ja
niistävän nenäänsä. Isä oli varmaankin ollut liian lähellä savupiipun
alapäätä ja saanut tukahduttavaa nokea silmiinsä, nenäänsä ja
kurkkuunsa,

Sillä välin oli laulu käynyt äänekkäämmäksi.

    »Syvä kuin lempeni
    olkohon unesi,
    rakkaus kestävä
    suloinen muistosi.»

Ensimmäisen kerran Numero Kymmenen historiassa kuultiin serenaadia sen
pölyisellä kadulla!




XXXVI luku

Vasenkätinen Harris


Heti kun Scovil oli poistunut Groganin kapakasta ja pelätty
järjestysmies kadonnut hänen kintereillään, kääntyivät miehet jälleen
Nancyyn päin — mutta katso, hän oli poissa! He katselivat ympärillensä
kuin lapset, joilta on riistetty harvinainen ja hupainen lelu, ja
seuraavalla hetkellä olisi alkanut etsintä, jonka aikana olisi
nuuskittu Numero Kymmenen jokainen soppi, jollei olisi sattunut eräs
tapaus, joka värisytti jopa Numero Kymmenenkin taisteluissa väsyneitä
hermoja.

Järjestysmies ja hänen vankinsa eivät olleet ennättäneet oikein kadota
näkyvistä Groganin varjoisen oven taakse, kun näkyviin astui uusi
tulokas. Hän ei seisahtunut hetkiseksikään ovelle, ikäänkuin sikäläinen
valaistus olisi ollut hänestä vastenmielinen, vaan lipui nopein
syrjäaskelin pitkin seinäviertä hämärämpään kohtaan.

Hän oli tavallansa huomattava mies. Hän oli keskimittaista pitempi,
ja kuten useimmilla monipuolisten ruumiinharjoitusten karkaisemilla
miehillä oli hänelläkin leveät hartiat ja korkea rinta, joka soukkeni
hoikiksi, jänteviksi vyötäisiksi. Hänestä uhkui sekä voimaa että
valppautta, mutta hänen tekemänsä vaikutus oli vieläkin tehoisampi.

Astuttuansa Groganin saliin hän pujahti hämyiseen varjoon, mutta kuten
näyttämötähti saattoi hänkin heti kaikki muut salissa olevat henkilöt
varjoon.

Sillä hän oli niitä harvoja miehiä, jotka hallitsevat ympäristöään
ja siten ovat kuninkaitten veroisia. Yhtä varmasti ja ryhdikkäästi
hän olisi saattanut astua jollekulle Broadwayn varrella olevalle
näyttämölle. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvohenkilöt olisivat
kunnioittaneet häntä, sillä hän näytti tärkeältä tekijältä — mistä hän
ei turhamaisesti ylpeillyt, vaan minkä hän yksinkertaisesti tiesi.

Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen kaunis katseltava. Esimerkiksi
hänen kaulansa oli paksu ja jänteikäs, ja jänteet erottuivat näkyviin,
kun hän käänsi päätänsä, joka sekin oli liian pitkä ja kulmikas
ollaksensa hauskannäköinen. Vaalean keltaiset viikset, ahavan ja
paahtavan auringon haalistamat ja vaalentamat, riippuivat suun kahden
puolen puoliväliin leukaan saakka. Näiden viiksien yläpuolella ulkoni
kapea kyömynenä, josta hänen kasvonsa saivat rajun, hyökkäävän
vivahduksen. Mutta tämän vaikutelman osoittivat silmät heti vääräksi.
Ne olivat vaaleat, utuisen siniset, ja miehen kiihtyessä näkyi sen udun
takaa vähäisiä välähdyksiä, jotka ilmestyivät, hehkuivat ja sammuivat
hyvin kummallisesti.

Hänessä oli muitakin huomiota-ansaitsevia piirteitä. Hänen revolverinsa
esimerkiksi riippui korkealla hänen oikealla kupeellansa vedettynä
kauas etupuolelle — vasenkätisen suosimalle kohdalle. Ja hänen vasen
kätensä oli kahvinruskea — riittävä todistus siitä, ettei siinä
milloinkaan käytetty käsinettä.

Hänen seistessään silmäilemässä joukkoa alkoi häntä lähinnä olevien
miesten keskuudessa supina, joka levisi vaihtelevina, pelkoa,
ällistystä, ihmettelyä ja kiukkua ilmaisevina kuiskauksina:
»Vasenkätinen Harris! Vasenkätinen Harris on kaupungissa! Mitähän nyt
on tulossa?»

Tämä nimi oli kiihtymyksen ja kuiskeen riittävä selitys, sillä
vasenkätisen Harrisin maine oli levinnyt vuoristoaavikolla itäisistä
vuorista läntisiin ja kauas pohjoiseen sekä kauas etelään. Niillä
seuduilla on monenlaisia huimia miehiä, joiden omallatunnolla
on rikoksia ja joiden revolverinperässä on pykäliä surmattujen
vastustajain muistomerkkeinä, mutta todellisia surmaajia on sielläkin
sangen harvassa.

Tavallisesti miehentappaja aloittaa rikollisen uransa humalaisen raivon
puuskassa, livistää karkuun, mutta on neljänkolmatta tunnin kuluttua
seulana revolverinkuulista, ja vielä vuorokauden kuluttua hänestä jo
kerrotaan taruja, jotka paisuvat ja muuttuvat, kunnes vuoden perästä
tällaisen yhden ainoan päivän kauhusankarin kerrotaan viettäneen pitkän
rikollisen ja hurjan elämän.

Pitkien väliaikojen kuluttua ilmaantuu kuitenkin miehiä, joilla on
erikoinen kyky ja erikoinen halu tuhota elämää. He ovat luonnolta
saaneet kylmän silmän ja varman käden ja kehittävät näitä lahjojansa,
kunnes heidän revolverinsa osuu täsmällisesti kuin kartanpiirtäjän
kojeet ja nopeasti kuin piiskan läimähdykset. Ja sen taidon
saavutettuansa he ovat jotensakin turvassa lain kouralta, sillä
heidän sopii odottaa, kunnes heidän uhrinsa kiihtyy herjauksista tai
pistoksista toimintaan ja tekee ensimmäisen tappeluliikkeen, ennenkuin
he tempaavat aseensa ja ampuvat hänet »itsepuolustuksessa».

Joskus heidän elämänsä jatkuu kauan tällä tavoin. Silloin tällöin he
ovat vähän aikaa vankilassa, mutta palaavat aina vuoristoaavikolle
entiseen elämäänsä, joka on liian kiehtova vaihdettavaksi mihinkään
muuhun puuhailuun. Lopuksi heidät nujertaa monilukuinen ahdistajajoukko
tai joku valtakunnan tai valtion poliisimies ryhtyy epätoivoiseen
tehtävään ja kaataa vainuttavansa. Mutta aina, aina he kuolevat
saappaat jalassa.

Siinä todellisen surmaajan elämän ääriviivat; ja vasenkätinen Harris
oli surmaaja. Hänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen
välillä, ja kymmenen vuoden aikana oli hänen maineensa levinnyt yhä
laajemmalle vuoristossa. Kahdesti hänet oli pantu vankilaan, ja
kahdesti oli hänen vankeusaikaansa lyhennetty »hyvän käytöksen» vuoksi,
vaikka sen hyvän käytöksen yleisesti arveltiin olleen vankilan johtajan
lahjomista. Ja nyt hän samoili vapaana. Lain koura ei tavoitellut
häntä; mutta kaikki olivat häntä vastaan, ja hän oli koko maailmaa
vastaan. Ja sellaisesta kamppailusta vasenkätinen Harris piti. Siinä
kannatti olla mukana.

Mutta vasenkätinen Harris ei ollut salakavala väijyjä. Hänen
ympärillensä punoutuneiden, hirveitä veritöitä ja miestappoja koskevien
tarinoiden sekaan oli siroiteltu muitakin kertomuksia; hän oli keskellä
aavikkoa auttanut eksyneitä vaeltajia, suojellut turvattomia, ruokkinut
nälkään nääntyviä. Ja sanottiinkin, että Harris osasi tehdä vain kaksi
liikettä. Toinen oli kultakolikkojen nakkeleminen, toinen revolverin
ojentaminen. Hänen ympärillänsä oli sankaruuden kehä. Häntä pidettiin
arvossa juuri sen vaaran tähden, jota hän aina uhitteli.

Kuiske sorisi ja vaimeni, kun tulija astui tarjoilupöydän ääreen
ja tilasi ryypyn. Ja pantiin merkille, että tarjoilupöydän ääressä
seistessänsä hän oli selin seinän nurkkaukseen.

Kun hän oli siinä asennossa, ei hänen kimppuunsa voitu käydä takaapäin.
Hän piti syrjäkatseella silmällä tarjoilijaa, ja hänen kasvonsa olivat
suunnatut suoraan muihin miehiin päin.

Hänen ryyppynsä saavuttua panivat toiset merkille senkin, että
hän aina käytti oikeata kättänsä; pelätty vasen käsi oli vapaana
kaikkien mahdollisuuksien varalta ja liikkui aina revolverikotelon
läheisyydessä. Oikealla kädellänsä hän kaasi ryypyn — pienen.
Oikealla kädellä hän vei lasin huulillensa, silmäili miesjoukkoa
ikäänkuin varmistuaksensa siitä, ettei kukaan valmistautunut tekemään
epäilyttävää liikettä, ja heilautti sitten ryypyn suuhunsa yhdellä
ainoalla nopealla liikkeellä.

Sellaiseen merkillisen hätäiseen juomiseen oli hänellä syytä. Jotkut
miehet olivat saaneet kuulan selkäänsä tai vatsaansa hitaasti
tyhjentäessänsä konjakkilasia; ja tiedettiin, ettei vasenkätinen Harris
jättänyt mitään sattuman varaan luullessansa vaaran uhkaavan.

Kulautettuansa ryyppynsä hän lähti taaskin kävelemään — aina pysytellen
seinävieressä — ja valitsi nurkkapaikan, josta hän saattoi pitää
silmällä koko huonetta. Mistä hän olisi voinut tietää? Groganin
kapakassa saattoi olla hänen mieskohtaisia vihamiehiänsä kymmenkunta,
hänen kädestänsä surmansaaneiden miesten ystäviä, jopa sukulaisiakin.

Tuikea, tyyni ymmärtämyksen hymy väikkyi miesten kasvoilla. Ja yksi
heistä puri hammastaan, muljautti äkäisesti silmiään, pyörähti sitten
kantapäällänsä ympäri ja poistui nopeasti salista. Hän ei uskaltanut
jäädä sinne uhmailemaan murhanhimon kiusausta.

Mutta muut pysyivät rauhallisina, ollen olevinansa syventyneitä peliin.
Itse asiassa he odottivat järjestysmies Bud Levinen paluuta. He olivat
nähneet, miten Bud toimi, tunsivat hänet ja hänen arvonsa. Mutta he
halusivat nähdä, miten hän menettelisi, kun hänen vastassansa oli
niin paljon taitavampi mies kuin hän koskaan voisi olla — mies, joka
pystyisi ampumaan kolme kuulaa maaliinsa, ennenkuin Bud ennättäisi
saada revolveriansa esille kotelostaan.

Kauan heidän ei tarvinnutkaan kestää jännitystä. Bud Levine astui
ovesta, huomasi kaikkien uteliaat katseet ja pysähtyi kesken
askelta samoin kuin koira joskus seisahtuu kesken ponnahdusta. Hän
vilkaisi ympäri huonetta, ja sitten hänen katseensa suuntautui
värähtämättä vasenkätiseen Harrisiin. Viimemainittu istui ihan
huolettomana, kiertäen savuketta ainoastaan oikealla kädellänsä. Hän
toimi aina ikäänkuin hänen vasen kätensä ja käsivartensa olisivat
olleet halvautuneet. Se raaja oli pyhitetty ainoastaan yhdenlaista
käyttöä varten. Järjestysmiehen tähystäessä häntä tarkoin hän pysyi
välinpitämättömän tyynenä, samalla virittäen savukkeensa.

Bud Levine epäröi hetkisen, mutta meni sitten lattian poikki
revolverisankarin luokse suoraan kuin nuoli. Ehdittyänsä Harrisin eteen
hän pysähtyi ja ojensi kätensä kaikkien tarkkaillessa häntä. Toinen
tarttui ojennettuun käteen keskinäisen sovun merkiksi.

«Harris», virkkoi järjestysmies, »minä tunnen teidät, ja te tunnette
minut. Vai mitä?»

»Ei minulta unohdu sen joen ylitse kahlaaminen, Bud», vastasi surmaaja
tyynesti. »Hauska tavata teitä.»

»Minusta ei ole hauska tavata teitä, Harris», sanoi järjestysmies yhtä
tyynesti kuin toinenkin. »Ei hitto vieköön olekaan! Parhaillaan on
Numero Kymmenessä hornamainen hoppu erään tytön tähden, eikä teidän
olisi tarvinnut tulla pahentamaan sitä osaltanne. Mutta sanon teille
suoraan, Harris, minä en etsi selkkauksia. Annan selkkausten tulla
etsimään minua.»

Vasenkätinen silmäili toisen kasvoja huvitetun näköisenä.

»Tuo kuulostaa sangen suoralta minua kohtaan», myönsi hän.

»No niin», lisäsi Bud. »Annetaan asian olla siten. Olen puolellanne,
Harris, kunnes teette jonkun tekosen. Näkemiin.»

Harris hätkähti kovasti.

»Mitä lempoa on nyt tekeillä?» tiedusti hän.

Hyvin selvästi he kuulivat kadulta kantautuvan laulun sanat:

    »Syvä kuin lempeni
    olkohon unesi...»

»Taaskin se tyttö», tuskaili järjestysmies. »Hän on kaiken alkusyynä.»

Jo olivat Groganin vieraat alkaneet poistua salista, ja uteliaina
miehet työntyivät kadulle kuuntelemaan ja katselemaan.




XXXVII luku

Serenaadi


He näkivät Pätkän seisovan paljain päin keskellä katua hotellin
edustalla ison lyhdyn kirkkaasti valaisemana. Ja hän lauloi kasvot
käännettyinä rakennuksen toisessa kerroksessa olevaa, himmeästi
valaistua ikkunaa kohti. Miesjoukon tulviessa kadulle katsomaan,
ilmestyi avoimeen ikkunaan valkoinen hahmo, joka heilutti kättänsä
laulajalle. Ja sen vaikutuksessa laulajan ääni alkoi kuuluvasti
värähdellä ja kävi vienommaksi.

»No, mitäs tuosta arvelette?» murahti Brick Sullivan, karjanomistaja
ja mahtava mies. »Koettaako Pätkä syrjäyttää meidät? Pojat, hän laulaa
tytölle!»

»Mitä meidän on tehtävä?»

»Odotettava, kunnes tyttö viskaa vettä hänen niskaansa.»

»Mutta ehkä tuo laulu tehoaa tyttöön.»

»Lauletaan niin, että Pätkän ääni hukkuu. Mitä osaat laulaa, Brick?»

»En ole laulumies. Mutta pane sinä alulle! Minä kyllä lisään
jonkunlaista ääntä.»

»Tulkaa sitten mukaan, pojat!»

Johtaja asteli katua pitkin hotelliin päin, veisaten valtavasti:

    »Tuoll’ on mun kultani,
    ain’ yhä tuolla...»

Ja häntä seurasivat toiset, jotkut katsoakseen, jotkut pilkatakseen,
useimmat yhtyäksensä lauluun. He keräytyivät Pätkän ympärille.

Aluksi hän muutamia minuutteja koetti pitää puoliansa kilpalaulajia
vastaan ja pinnisti äänensä kiljunnaksi, jotta toisten häiritsevä laulu
hukkuisi siihen; mutta kun kaksikymmentä miestä yhtyi hoilaamaan,
lakkasi hän pian harmistuneena ponnistamasta.

Hän saattoi kuitenkin kohdistaa vihansa muuhunkin kuin musiikkiin. Hän
kääntyi Brickiin päin ja laski vankan kätensä tukevan miehen olalle.

»Mitäs tämä tarkoittaa?» kivahti Brick, tauoten laulamasta.

»Tulkitse se niinkuin itse haluat!» kehoitti Pätkä ilkamoiden. »Mitäs
sinä tarkoitat, tullessasi häiritsemään lauluani, sinä länkäsäärinen,
pihtikinttuinen, herasilmäinen, piirasnaamainen, suippokuonoinen,
lättäpäinen tomppeli?»

»Poikaseni», virkkoi Brick, jaksaen silminnähtävästi vain vaivoin
hillitä itseänsä, »onko ilma täällä sinun?»

»Minulla on parempaakin kuin ilma», vastasi Pätkä ja survaisi nyrkkinsä
Brickin leuan alle.

He iskivät heti yhteen.

Se ei ollut ainoa tappelu miesparvessa. Sillä joukon poistuessa
Groganin kapakasta, oli eräs punatukkainen mies huomannut, että
hänen kintereillänsä pysytteli hyvin harvapuheinen miekkonen.
Punapää oli ryyppinyt aika runsaasti Groganin väkevää konjakkia ja
muisti nyt lausunnon, jonka Nancy Scovil vähäistä aikaisemmin oli
saanut ouijalaudalta ja joka koski karjanvarasta ja häntä seuraavaa
pitkäkannuksista, hiljaista miestä. Punatukkainen oli nuoruudessansa
silloin tällöin siepannut harhaantuneen naudan yhtä paljon huviksensa
kuin voitonhimosta, ja nyt hän astui syrjään ja otti selvän siitä, että
hänen takanansa hiipivällä, omituisen harvapuheisella veitikalla oli
pitkät kannukset — hyvin pitkät kannukset, joissa espanjalaisten julman
tavan mukaan oli piikkipyörät.

Sillä hetkellä punapää ei virkkanut mitään. Hän asteli edelleen.
Mutta koko ajan hän huomasi hiljaisen herrasmiehen itsepintaisesti ja
selittämättömästi pysyttelevän ihan hänen kintereillänsä. Tosinhan
kaikkia muitakin miehiä samalla tavoin seurasivat takanatulijat, mutta
punapään aivot olivat niin sumuiset, ettei hän pannut merkille tätä
tärkeätä seikkaa. Senvuoksi hän äkkiä pyörähti keskellä tietä ympäri ja
karjaisi vainuajallensa vasten kasvoja:

»Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotte?»

»Tahdon liikkumistilaa», vastasi toinen tyynesti ja yritti tunkeutua
eteenpäin.

Häntä pidätti käsi. Hän kääntyi, ja samalla hetkellä, jolloin Brick ja
Pätkä kellahtivat tomuun, tarttuivat nämä kaksi revolvereihinsa.

Revolverit eivät kuitenkaan ole koskaan varsin suosittuja
väentungoksissa, ja ennenkuin aseet ennättivät välähtää, piteli kaksi
tai useampi kumppani kiinni kumpaistakin miestä. Siinä puuhassa he
jakautuivat jonkunlaisiksi puolueiksi. Ja hetkistä myöhemmin Brick ja
Pätkä kieriskelivät mullin mallin muiden jaloissa. Molemmilla puolella
kaatuili miehiä maahan.

Se aloitettiin nauraen, mutta loppui kirouksiin, kun joku tallasi
kaatuneen miehen kasvoille ja joku toinen kompastui maassa viruvaan
mieheen. Kolmen henkäisyn aikana oli kadun täyttänyt ruuhka huojuvia,
kiemurtelevia, hikoilevia, raivoovia mellastajia.

Ja toisen kerroksen ikkunassa, ihan heidän kohdallaan, seisoi
valkopukuinen olento, vääntelehtien tahdikkaasti edestakaisin. Se oli
Nancy, joka nauroi sydämensä pohjasta.

Tähän hurjaan tappelunmyllerrykseen syöksyi järjestysmies Bud Levine,
huutaen äänekkäästi kuin sotatorvi ja puristaen revolveria kädessään.
Paljaan teräksen välke sai muutamia järkiinsä; karjuvan äänen tuttu
sointu herätti toiset tajuihinsa.

Ja vähitellen alkoi tungos harveta ja hajaantua. Mutta miesten
hyvä tuuli ei silti palannut. Nyt ei lähdetty joukolla takaisin
Groganin kapakkaan. Poistuttiin yhteisestä sopimuksesta parittain
ja vetäydyttiin syrjäisiin paikkoihin lopettamaan tappelu. Mutta
muutamissa minuuteissa oli ainakin katu tyhjentynyt.

Sitten järjestysmies Bud Levine istuutui hotellin kuistille ja
painoi kasvonsa käsiinsä. Hän oli lopen uupunut. Hänen erottamiensa
tappelijain kouraisut olivat repineet hänen paitansa risaksi. Moni
jollekin toiselle aiottu vilpitön isku oli osunut hänen päähänsä ja
kupeisiinsa. Hänen ruumistansa kivisti ikäänkuin hän olisi vierinyt
terävien kivien peittämällä rinteellä. Ja siinä istuessansa hän
ajatteli Nancy Scovilia.

Hänen aatoksensa katkaisi takaapäin kuuluva ääni, sen miehen ääni, joka
oli väittänyt tyttöä tyttärekseen. Mies syyti huoneessansa kirouksia
ihan tulvanaan, ja tukahtuneesti hänen äänensä tunkeutui ohuen
väliseinän lävitse kuistille. Järjestysmies toivoi hartaasti, että
hän olisi luottanut miekkosen sanaan ja lähettänyt tytön pois hänen
seurassansa, olipa se sitten oikein tai väärin. Jos tyttö viipyisi
Numero Kymmenessä vielä jonkun aikaa, räjähtäisi koko kaupunki. Kenties
ei nytkään olisi liian myöhäistä perääntyä. Bud meni hotelliin ja avasi
Scovilin huoneen oven. Toinen nousi vuoteelta, jolla hän oli istunut,
ja tuijotti järjestysmieheen.

»No, naapuri», alkoi järjestysmies, »tulin hieman pakisemaan kanssanne.
Haluaisin kuulla, millaisia todistuksia voitte esittää siitä, että
tyttö on tyttärenne?»

Mutta Scovil pyyhkäisi kädellään otsaansa ja katsoi Bud Levineen,
räpytellen silmiänsä pitkästä unesta heränneen ihmisen tapaan.

»Missä olen?» ähkäisi hän.

»Numero Kymmenessä tietysti», sanoi järjestysmies. »Tulin —»

»Minkä tähden olen Numero Kymmenessä?»

»Etsimässä tytärtänne kaiketi. Kuulkaahan nyt. Olen valmis
neuvottelemaan. Esittäkää minulle jonkinlaisia todistuksia siitä, että
hän on tyttärenne —»

»Tyttäreni?» kertasi Scovil, muistaen opetusta, jonka Nancy oli antanut
hänelle yläkerrasta. »Minulla ei ole ikänäni ollut tytärtä!»

»Voi hemmetti!» tuskaili Bud Levine. »Eikö teillä ole ollutkaan
tytärtä?»

»En kai ole tehnyt mitään pahaa?» kysyi Scovil heti, innokkaasti
tarkkaillen Levinen synkkiä kasvoja. »Mitä varten olen täällä, hyvä
ystävä? Viimeksi muistan ratsastaneeni keskipäivällä; päätäni poltti
kovasti, ja —»

»Hemmetti!» toisti Bud Levine happamesti. »Eikö hän siis olekaan
tyttärenne? Luovutteko siis kaikista vaatimuksistanne häneen nähden?»

»Kehen nähden?» kummeksi Scovil ovelasti.

Sitten hän lisäsi vilkkaammin: »Onko joku nainen väittänyt minua
isäksensä? Sir, minulla ei ole tytärtä.»

Järjestysmies silmäili toista katkeran tarkkaavasti.

»Auringonpistos», totesi hän kylmästi. Hän huoahti. »No niin; kuinka
voitte nyt?»

»Minusta tuntuu kuin olisin nukkunut kauan. Voin paljon paremmin, sir»,
vastasi Scovil.

»Niinpä niin», äänsi Bud Levine, »jos olette saanut tajunne jälleen
täyteen kuntoon, ei ole mitään erikoista syytä pitää teitä täällä lukon
takana».

»Olenko ollut lukon takana?» tiedusti lihava mies rauhallisesti. »Niin,
kas niin! Ajatella sitä!»

»Huh!» urahti Levine. »Niin, olette ollut ankarassa leikissä, naapuri.
Haluatteko lähteä jatkamaan matkaanne.»

»Tietysti.»

»No, ovi on auki. Mutta ottakaa varteen vihjaukseni! Älkää viivytelkö
Numero Kymmenessä!»

»Sir», vakuutti Scovil lämpimästi, »mieluummin olen missä muualla
tahansa kuin täällä».

»Sepä hyvä. Lähtekää siis liikkeelle ja laittautukaa matkalle! Ja
pitäkää varanne, etteivät pojat näet teitä! Heillä on jonkinlaista
kaunaa teille.»

»Niinkö?» jupisi Scovil. »Pääni lienee sitten ollut sekaisin.»

»Varmasti se on ollut. Matkaan nyt!»

Tämän vuoksi John Scovil pujahti varkain pois hotellista ja hiipi
varovasti pitkin katua. Hän löysi ratsunsa Groganin kapakan edustalta,
johon hän oli sen jättänyt, nousi ratsaille ja lasketti huimaa vauhtia
pitkin tietä kumpujen ylitse — mihin tahansa, kunhan vain poispäin
Numero Kymmenestä..




XXXVIII luku

Karkaaminen


Jäätyään yksin vankilan ulompaan huoneeseen — siihen, jossa
järjestysmies asui — alkoi Jerry Aiken heti huolellisesti tarkastaa
ympäristöään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän saisi olla yksin,
ennenkuin Bud Levine palaisi täyttämään uhkaustansa ja panisi
hänet käsirautoihin. Siihen saakka ympäröivät häntä puiset seinät,
ja ne olivat kokonaan toisenlaiset kuin varsinaisen vankikopin
läpitunkemattomat kivimuurit.

Huoneessa oli kaksi ikkunaa, ja näihin aukkoihin Jerry luonnollisesti
ensin keskitti huomionsa. Mutta niiden kautta poistumisen esti kaksi
seikkaa. Ensiksikin ikkunat oli tarkoituksellisesti tehty niin ahtaat,
että hoikkakaan mies tuskin saattoi soluttautua niiden lävitse;
ja toiseksi oli ikkunoiden eteen ulkopuolelle kiinnitetty vankat
rautaristikot. Hän tunnusteli näitä ristikolta kaikin voimin, mutta ne
eivät hievahtaneet edes niin paljoa, että olisivat kitisseet.

Sitten hän tunnusteli ovea. Se oli puinen, mutta paksu ja lujasti
lukittu. Huoneessa tosin oli tukevatekoinen pöytä, jota hän olisi
voinut käyttää ovea murtaessansa, mutta räiske, joka varmasti syntyisi
hänen kolhiessansa ovea rikki, herättäisi yhtä varmasti huomiota.
Senvuoksi hän alkoi silmäillä laipiota. Se oli neljätuumaisista
laudoista, ja niiden leveyden nojalla hän arvasi, että ne olivat
vähintään kahden tuuman paksuisia. Ja naulariveistä hän huomasi, että
niiden yläpuolella oli lähekkäin yhdensuuntaisia lankkuja. Ajan mittaan
hän pystyisi murtamaan itsellensä tien sitä kautta, mutta hänellä ei
ollut aikaa.

Jälellä oli vain lattia, vaikka kului muutamia minuutteja, ennenkuin
hän edes katsahti siihen. Kenenkään mieleen ei juuri pälkähdä pyrkiä
ulos lattian kautta, mihin on syynä osittain se, että lattian alla ei
tavallisesti ole muuta kuin vankka maaperä, osittain se, että ihminen
vaistomaisesti koettaa murtautua ulos- tai ylöspäin; yleensä on ihmisen
luonteessa hyvin vähän myyrämäistä.

Mutta Jerry oli epätoivoinen, sillä hänen korvissansa vieläkin soi
kadulla ratsastavan tytön laulu, ja hänen silmissänsä väikkyi uuden
Nancy Scovilin, muuttuneen Nancy Scovilin kuva. Jos hän pääsisi
ulos, olisi hänen suoritettava eräs tehtävä, ja sitten hän etsisi
käsiinsä Nancyn, vaikka hänen olisi murtauduttava tiiliseinien lävitse
päästäksensä hänen luokseen. Hän laskeutui polvillensa ja tarkasti
lattiata kohta kohdalta.

Se oli tehty leveistä lankuista, jotka oli naulattu niin löyhästi ja
huolimattomasti, että siellä täällä oli laajoja rakoja. Ja eräässä
kohdassa oli seinänviereinen lankku vääntynyt niin kieroksi, että sen
ja toisen lankun välillä oli lähes kolmen sentimetrin laajuinen rako.
Nostaaksensa sen lankun irti hän tarvitsi vain vipua, joka mahtuisi
aukkoon ja olisi kyllin luja kestämään keikottamista.

Ja sellaisen vivun hän löysi valmiina; se oli nurkassa seinään nojaava
pyssy. Hän otti sen ja sai tungetuksi sen piipun rakoon. Hänen
ensimmäistä kertaa voimakkaasti painaessansa tukkia alaspäin lankku
kitisi, kirskui ja kohosi sitten räsähtäen pois paikaltansa. Sen
kohdalle jäi noin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen aukko, josta
tuoksahti Jerryn sieraimiin mullan haju.

Hän laskeutui vatsalleen ja kurkotti päätänsä alaspäin. Aluksi oli
kaikki sysipimeätä, mutta vilkaistessansa sivulle päin hän erotti
heikkoa hämärrystä. Asianlaita oli kuten hän oli toivonut — talo oli
lyhyiden patsaiden varassa, jotka perustuksen asemasta kannattivat sitä
vähän matkan korkeudessa maasta. Hetkistä myöhemmin Jerry oli kiskonut
irti viereisen lankun ja mateli vatsallansa valonkajastusta kohti.
Oli työlästä ahtautua maassa olevan töryn ja lattian kannatushirsien
välitse, mutta pian hän siitä selviytyi ja nousi seisomaan, ojennellen
jalkojansa ja käsiänsä. Hän oli vapaa.

Hän tähyili kadulle.

Puuhailunsa loppupuolella hän oli kuullut vähän matkan päästä hälyä,
ja nyt hän näki hotellin edustalla sekavan tungoksen, joka vähitellen
hajaantui. Sitä hänen oli vältettävä; niinpä hän nopeasti vetäytyi
taaksepäin ja kiersi vankilan taitse. Mutta tällöin hänen oli ensiksi
sivuutettava talon se nurkka, jota hotellin lyhty parhaiten valaisi.
Hänen aavistamattansa huomasi sillä hetkellä kadun toisella puolen
oleva Kalju karkulaisen sujahtavan vankilan takana olevaan pimentoon.
Ja Kalju pyörsi heti ympäri ja kiiruhti Groganin kapakkaan hälyttämään.

Lainkaan sitä aavistamatta Jerry hiipi hökkeliriviä pitkin myymälän
kohdalle ja juoksi nopeasti kadun poikki sen ovelle. Ovi oli auki,
houkutellen häntä sisälle, ja myymälässä paloi lamppu samoin kuin
silloin, kun hän ensimmäisen kerran tänä historiallisena iltana oli
sinne saapunut.

Nyt hänellä oli aikaa yllin kyllin, päätteli hän, sillä joskin
järjestysmies palaisi vankilaan heti ja huomaisi vankinsa karanneen,
ei hänen mieleensäkään johtuisi tulla heti etsimään Kaljun kaupasta.
Siispä Jerry verkkaisesti asteli avaran huoneen taakse siihen soppeen,
josta omistaja oli ottanut tuhoisaksi koituneen hajuvesipullon.

Sen parin löytäminen oli vaikeata, sillä valo kajasti himmeästi
tähän pimeään onkaloon ja siellä oli koko joukko pulloja. Hänen oli
nostettava niitä vuorotellen ja tarkastettava niiden leimoja, ennenkuin
hän löysi oikean pullon. Mutta vihdoin se oli hänen käsissään. Hän
nousi pystyyn, sujautti saaliin takataskuunsa, ojensi kätensä ylöspäin
ja naurahti hiljaa. Nyt hän oli valmis sen illan vaikeimpaan tehtävään
— etsimään Nancyä.

Mutta hänen hihittäessään tyytyväisenä kuului ensin sulkeutuvan
välioven kitinää ja narinaa, ja sitten lausuttiin rauhallisesti, mutta
käskevästi: »Naurakaa vasta sitten, kun panokset on maksettu, naapuri!
Peli ei vielä ole lopussa. Kädet ylös!»

Ja käännyttyänsä ympäri hän huomasi katsovansa järjestysmies Bud
Levinen värähtämättömään revolveriin. Levinen vieressä seisoi
valtavaruhoinen Grogan; heidän takanaan olevasta oviaukosta näkyi
viiden tai kuuden ajojahtiin liittyneen miehen kasvot. Hilpeimpiä
kaikista oli varastonsa ryöstäjää virnistellen tähyilevä Kalju-vanhus.

»Selvä on, hyvät herrat», virkkoi Bud Levine, »enää emme tarvitse
teitä. Astukaa esiin, Smith. Minulla on raudat, joista puhuin teille.»

Hymyillen tyytyväisesti ajatellessaan kummallista vaistoansa, joka
oli opastanut hänet suoraan Kaljun myymälään, järjestysmies viittasi
karkulaista tulemaan pois komerosta, heilauttaen revolveriansa. Mutta
ei pidä olla liian varma, vaikka vastustaja onkin aseeton. Heti kun
Jerry näki revolverin piipun suuntautuvan pois maalistaan, sujahti
hänen oikea kätensä taaksepäin, kouraisi hyllyltä ensimmäisen pullon,
joka tielle sattui, ja sinkautti sen suoraan lamppuun.

Samalla hän heittäytyi lattialle ja parhaaseen aikaan; sillä heti
kun pullo välähti, ojensi järjestysmies revolverinsa häntä kohti
ja laukaisi; kuula viuhahti ilkeästi Jerryn pään ylitse, kun hän
paiskautui maahan. Mutta senjälkeen hänellä oli mahdollisuus yrittää,
sillä pullo osui suoraan lamppuun, särki sen tuhansiksi sirpaleiksi, ja
myymälä jäi pimeäksi.

»Käykää käsiksi, miehet!» kiljaisi järjestysmies vimmastuneena. »Käykää
käsiksi! Ei saa ampua. Hän on aseeton, ja tahdon hänet elävänä.»

Ovella kajahti huuto, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun miehet
syöksyivät tavoittamaan Jerryä. Kun hän oli suljettu soppeen, ei
hänellä ollut edes tuhannesosaa mahdollisuutta pujahtaa ahdistajaketjun
lävitse. Taaskin hän turvautui sotajuoneen.

Hän muisti, että hänen lähellänsä oli pieni laatikko. Sen hän tempasi
ja viskasi sen huoneen toiseen laitaan; rymähtäen se osui siellä
olevaan pöytään.

»Tänne päin!» karjaisi järjestysmies. »Menkää takaovelle! Hän koettaa
luikkia ulos sitä kautta! Joutuin, pojat! Kellä on tulitikkuja?»

Takaa-ajajien juoksun töminä suuntautui sinne päin, missä Jerryn
laatikko oli ryskähtänyt. Hän puolestaan juoksi suoraan etuovelle.

Silloin olisivat kaikki olosuhteet olleet suotuisat hänen paollensa,
jollei ahdistajajoukossa olisi ollut yhtä kylmäpäistä miestä kuin hän
itsekin oli. Kalju-vanhus oli elämänsä aikana nähnyt useita melskeisiä
kohtauksia ja tiesi perin hyvin, että pimeys on eduksi ylivoimaa
vastaan kamppailevalle miehelle.

Heti kun lamppu oli rikottu hän senvuoksi riensi myymälän nurkkaan,
sieppasi kynttilän ja sytytti sen. Juuri kun Jerry ehti keskelle
lattiata, leimahti tulitikku Kaljun kädessä, ja sitten virisi kapea,
keltainen liekki, joka valaisi isoa huonetta tai pikemminkin teki sen
sekavat varjot näkyviksi.

«Tänne!» kirkaisi Kalju. »Hän pakenee etuovesta. Kymmenen dollaria
sille, joka saa hänet kiinni!»

Nenästävedetty joukko kajautti hurjan kiljaisun. Miehet pyörähtivät
ympäri ja karkasivat taaskin Jerryä kohti. Mutta hän oli saanut liian
pitkän etumatkan. Hän olisi varmasti ennättänyt ovelle ja porhaltanut
pitkin katua heidän edellänsä, jollei Kalju taaskin olisi tullut
järjestysmiehen avuksi. Hän ojensi pitkää koipeansa ja potkaisi
myymäläpöytää, joka kellahti kyljelleen suoraan Jerryn eteen. Ja siihen
pakenija kompastui.

Ennenkuin hän ennätti jälleen pystyyn, olivat takaa-ajajat hänen
kimpussaan, mutta juuri heidän lukumääränsä oli haitaksi. Häntä hapuili
kymmenkunta kättä, ja ne kädet olivat toistensa tiellä. Niiden keskellä
Jerry nousi pystyyn. Kynttilän valossa hän erotti vastustajansa, ja
hänen nyrkkinsä tärähtelivät maaliinsa epätoivon nyt antaessa niille
lisää voimia. Viisi, kuusi iskua pani likimmät hoippuen peräytymään,
ja ennenkuin toiset ennättivät uudelleen käydä hänen kimppuunsa, oli
hän pyörähtänyt ympäri, hypännyt pöydän ylitse yhdellä harppauksella ja
pujahtanut ovesta kadulle.




XXXIX luku

Kamppailu


Katseltuansa ikkunasta kadulla käytyä hurjaa mellastusta Nancy Scovil
oli menehtymäisillänsä naurusta vaipunut tuolille tyyntyäkseen ennen
maatapanoa. Hänet valtasi lämmittävä tyytyväisyyden tunne, jollaista
työmies tuntee päivän päätyttyä, kun hänen uupuneet lihaksensa
vakuuttavat hänelle, että hän on ansainnut leipänsä.

Numero Kymmenen miellytti häntä; hänen oli siellä hauska olla; ja hänen
onnensa olisi ollut täydellinen, jos hänellä vain olisi ollut kumppani.
Mutta siihen saakka hän oli turhaan tähyillyt miesjoukkoa sitä varten.
Monet kyllä olivat ruumiillisesti voimakkaita, mutta hänellä oli hieno
epäilys, että he osoittautuisivat älyllisesti heikoiksi. Istuessansa
nyt kädet ristissä pään takana, muistellen hurjia, parrakkaita kasvoja,
hän kuuli toisen kerran samana iltana revolverinpamahduksen, tällä
kertaa kaukaa kadulta.

Hän oli heti ikkunassa, mutta ei aluksi erottanut mitään. Kaukaa kuului
sekavaa hälyä, mutta siinä kaikki. Ja sitten — se näytti pimennosta
eroavalta varjolta. Lyhdyn valo loi Kaljun myymälään saakka himmeää,
lepattavaa kajastusta, ja nyt sujahti siitä rakennuksesta esille hahmo,
jota heti seurasi joukko toisia. Yksinäinen olento kääntyi katua pitkin
kiitämään häneen päin, mutta ennenkuin se ennätti päästä vauhtiinkaan,
saavutti sen joukko, joka nieli sen.

Vielä ei Nancy erottanut kohtausta kuin hyvin hämärästi, mutta
siristäessään silmiänsä ja pinnistäessään katsettansa hän näki, että
sekavassa ahdingossa tapahtui jonkunlainen purkaus. Käsiä ja jalkoja
heilahteli ilmassa, päitä ponnahteli sinne tänne, ja sitten taaskin
erosi yksinäinen hahmo tungoksesta, lähtien kiitämään katua pitkin.
Mutta se oli samanlaista kuin kärpäsen ponnistelu sen koettaessa
ryömiä takerruttuansa liimaiseen kärpäspaperiin. Ennenkuin pakolainen
ehti kovinkaan pitkälle, oli joku taempaa rientänyt takaa-ajaja hänen
kimpussansa.

Tällä kertaa oli ryhmä niin lähellä, että Nancy erotti joitakuita
yksityiskohtia. Pakenija oli paljain päin, hänen paitansa oli revitty
riekaleiksi, ja valo välähteli siellä täällä paljaasta ihosta. Hän
juoksi, kunnes jokin hänelle ilmaisi, että ahdistajat olivat taaskin
hänet saavuttaneet. Sitten hän pyörähti yllättävän äkkiä ja sivalteli
iskuja oikealle ja vasemmalle vasten takaa-ajajainsa kasvoja.

Se näytti samanlaiselta kuin pitkä, musta aalto, joka tasaisesti vyöryy
hiekkarannalle, voimattomasti kohahtaa esiinpistävää kiveä vasten
ja peräytyy. Ihan samalla tavoin pieni miesparvi syöksyi yksinäisen
pakenijan jälessä ja seisahtui kesken kiivainta rientoaan.

Takaa-ajajain peräytyessä ja etumaisten estäessä taempana tulevia,
kiihkeästi eteenpäin pyrkiviä kumppaneitaan, kääntyi pakenija jälleen
pinkaisemaan pitkin katua.

Tällä kertaa hän sai hyvän etumatkan, ennenkuin vainoojat uudelleen
lähtivät hänen perässään. Ja sellaisen edun saavutettuansa hän lisäsi
välimatkaa jokaisella askeleella, niin että hän näytti suorastaan
lentävän pitkin maanpintaa, jättäen ahdistajiaan yhä kauemmaksi
jälkeensä. Mutta kiireissänsä tai hädissänsä hän ei huomannut parasta
mahdollisuuttaan. Groganin kapakan edustalla oli useita satuloituja
hevosia, mutta — ehkä arvellen, ettei hän ennättäisi ponnahtaa satulaan
ja saada ratsua liikkeelle, ennenkuin takana tulijat ehättäisivät
likelle — pakolainen juoksi pysähtymättä Groganin kapakan ohitse.

Mutta takaa-ajajat huomasivat heti hänen erehdyksensä. Heidän
hengästyneistä kurkuistansa pääsi käheä, voitonriemuinen luikkaus.
Heidän rientäessänsä kapakan ohitse keikahti jokaiseen satulaan hahmo,
ja samassa lähti puolikymmentä paimenratsua tavalliseen äkilliseen
tapaansa kiitämään pitkin katua, niin että maa tömisi.

Sen äänen kuullessaan pakolainen loi yhden ainoan vilkaisun taaksensa,
kumartui sitten vielä hiukan syvemmälle eteenpäin ja ponnisti eteenpäin
kahta vinhemmin. Nyt Nancy erotti hänet ihan selvästi. Hän juoksi kuin
siivekäs Merkurius vain varpaittensa tuprautellessa pölyä maasta,
pää pystyssä, rikkinäisen paidan repaleet lepattamassa takana, tukan
hulmutessa hänen juostessansa vastatuuleen. Nancyn sydän sykki rajusti.
Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä hevosesta, jonka hän
olisi voinut sijoittaa miehen vierelle, verrattomasta hevosesta,
joka jättäisi paimenponit jälkeensä yhtä nopeasti kuin mies itse oli
jättänyt niiden ratsastajat.

Mutta kamppailu oli ilmeisesti lopussa. Paimenponit olivat nyt päässeet
täyteen vauhtiinsa, niiden hoikat kaulat olivat ojennetut eteenpäin,
kuonot olivat vain muutamien senttimetrien korkeudella kadun tomusta
ja vatsat keskellä harppausta tuskin sen korkeammalla. Jokaisella
askeleella ne saavuttivat juoksijaa peloittavasti, ja heidän takanansa
kiiruhti joukon loppuosa, kiljuen kiihkeästi ehättäessänsä mukaan
otusta kaatamaan.

Taaskin pakolainen vilkaisi taaksensa. Nyt hän oli likellä hotellia,
ja hevoset nelistivät vain muutamia metrejä häntä jälempänä. Hän oli
ponnistanut uljaasti, mutta nyt oli kaikki lopussa.

Ja sitten —

Se kävi niin hämmästyttävän äkkiä, että Nancy tuskin uskoi silmiänsä.
Pakenija juoksi ihan keskellä tietä. Seuraavalla hetkellä hän oli
sujahtanut sivuun, hypännyt juottoaltaille ja niiltä edelleen katoksen
reunalle. Ja kun sitten alhaalta kadulta kajahti jymisevä pettymyksen
ja raivon karjunta, kääntyi hän pudistamaan nyrkkiänsä ratsastajille,
jotka porhalsivat ohitse parhaiksi käden yltämättömissä. Heti
senjälkeen hän pyörähti taaskin, hypähti Nancyn ikkunasta sisälle — ja
tytön edessä seisoi Jerry Aiken.

»Te!» ähkäisi Nancy.

»Te!» kertasi Jerry.

»Mitä taivaan nimessä on tapahtunut? Oletteko tappanut jonkun?»

»Pahempaa; olen varastanut tämän teitä varten.»

Ja hän veti taskustansa Florida-vesipullon. Nancy töllisteli suu auki
ottaessansa sen puutuneeseen käteensä.

»Te!» äänsi hän taaskin.

»Läähätyttää», huohotti mies. »Hyvä Luoja, Nan, olipa se lentoa!»

Ennenkuin Nancy tointui, alkoi portailta kuulua askelten töminää. Hän
juoksi ovelle, vetäisi sen kiinni ja lukitsi sen. Melkein heti alettiin
sitä jyskyttää nyrkeillä.

»Avatkaa!» huudettiin ulkoa. »Avatkaa! Muutoin iskemme oven säpäleiksi!
Neiti, oletteko turvassa?»

»Jumalan tähden, poistukaa ovelta!» kirkaisi Nancy. »Hän on aseistettu
ja aikoo ampua oven läpi.»

Eteisessä pääsi puoleltakymmeneltä mieheltä pelokas kiljaisu, ja
sitten kuului kiroilua, jalkojen raapimista ja mätkähtelyä, kun miehet
hätääntyneinä ehättivät suinpäin pois vaaralliselta kohdalta.

Käpertyneenä äänettömästä naurusta Nancy vaipui tuolille ja piteli
kylkiänsä.

»Muodostakaa ketju hotellin ympärille!» komensi järjestysmies kadulla
ikkunan kohdalla.

»Hänellä on revolveri», luikkasi joku hotellin alakerrasta.

»Hitto on irti!» tuskaili järjestysmies. »Laittautukaa suojaan, pojat!»

»Mutta tämähän on vakava juttu», sopersi Nancy tointuen naurustaan.

»Niin on», vastasi Jerry ja virnisti, läähättäen pitkin henkäyksin
istuessansa vuoteen laidalla. »Minä olen täällä, tytön huoneessa,
puolittain alastomana.»

»Ja tuoksuavana kuin maalaiskaunotar!» ilvehti Nancy.

Hän heilautti kättänsä torjuvasti, nyrpistäen nenäänsä.

»Hei, Smith!» huusi järjestysmies alhaalta.

»Se olen minä», tulkitsi Jerry tytölle.

»Tulkaa alas ja antautukaa. Olette menettänyt pelin.»

»Mitä ihmettä on teidän nyt tehtävä?» änkytti Nancy.

»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta», vastasi Jerry
ojentautuen mukavasti vuoteen pieluksille.

»Ettekö aio tehdä mitään?»

»Se ei ole minun asiani.»

»Taivaan tähden, Jerry, tämä saattaa koitua vakavaksi, vaikka se
tuntuukin hullunkuriselta!»

»Niinkö?»

»Ihan varmasti. Noilla alhaalla olevilla miehillä ei ole paljoakaan
huumorin tajua. He menevät äärimmäisyyksiin.»

»Sangen mahdollista», myönsi Jerry, kohentaen päänalusta.

»Te olette hullu!» ähkyi Nancy.

»En; minä vain lepään.»

»Eikä teillä ole edes revolveria.»

»En saisi sillä paljoakaan aikaan, jos sellainen minulla olisikin.»

»Mutta ettekö ole huolestunut?»

»Minkä tähden minun pitäisi olla? Te olette minut tähän saattanut, ja
nyt on teidän asianne selvittää minut tästä.»

»_Minäkö_ olen teidät tähän saattanut?»

Nancy tuijotti Jerryyn kummastuneena.

»Älkää toki olko tuollainen!» varoitti Jerry. »Se tekee teidät
hullunkurisen näköiseksi. Totisesti olette juuri te minut tähän
saattanut — te ja teidän Florida-vetenne. Nyt on teidän toimittava.»

»Jerry Aiken, te olette koko vuoriston hurjapäisin ihminen!»

»Teitä lukuunottamatta», tokaisi Jerry nauraen. »Ja käykää nyt
työhön. Minä olen täällä sisällä. Tuolla ulkona on joukko miehiä. He
ovat lähteneet karhunjahtiin, ja karhu olen minä. Käykää toimeen.
Toimittakaa minut pois täältä. Viimeisten kahdenkymmenen minuutin
aikana olen kolhinut kahtakymmentä päätä, ja kaikki ne ovat kipeinä
halusta päästä maksamaan minulle.»

»Mutta ettekö te omasta puolestanne aio liikauttaa sormeannekaan?»

»Varmasti aion.»

Hän kohotti veren tahraamia nyrkkejänsä.

»Aion peseytyä.»

Ja vakavana hän asteli pesutelineen ääreen ja alkoi huolettomasti
hyräillä itsekseen kaataessansa vadin täyteen vettä.




XL luku

Arvanheitto vapaudesta


»Jerry», virkkoi tyttö äkkiä, »teissä on suunnilleen sata prosenttia
miestä. Kättä sen päälle.»

»Kiitos»,-vastasi Jerry Aiken venytellen. »Selvittäkää minut tästä
liemestä, ja jääkööt kehumiset sikseen.»

»Smith!» karjui järjestysmies Bud Levine. »Myönnän teille vielä
tilaisuuden tulla alas ja antautua. Älkää olko hupsu! Nyt teitä ei
syytetä paljostakaan muusta kuin rauhanhäiritsemisestä, mutta jos
vastustatte, kun teidät pidätetään, ryvetytte pahan kerran.»

»Sitäpaitsi ryvetän häntä minäkin puolestani», lisäsi joku.

»Ja kun lain koura teidät hellittää», uhkasi toinen, »tulee minun
vuoroni, Smith».

Mutta kaikki huudot vaimenivat, kun ikkunaan, johon kaikkien silmät
olivat tähdätyt, äkkiä ilmestyi valkea hahmo ja Nancy Scovil seisoi
lyhdyn hohteen kirkkaasti valaisemana.

»Tulkaa alas!» pyysivät miehet. »Tulkaa alas nyt, kun kerran olette
vapaa!»

Mutta tyttö astui viettävän katon räystäälle ja hymyili heille
herttaisesti.

»Järjestysmies Levine», sanoi hän, »suvaitsetteko puhella kanssani?»

»Aiotteko hieroa sopimusta hänen puolestaan?» tiedusti järjestysmies,
tullen näkyviin.

»Aion, järjestysmies. Koko tämä selkkaus on saanut alkunsa minusta.»

»Arvasin sen», äänsi järjestysmies hampaittensa välitse. »Minulla on
koko ajan ollut se käsitys, että kaiken tämän takana piilette te.»

»Tavoittamanne mies on ystäviäni. Järjestysmies, hän tuli kaupunkiin
hankkimaan jotakin minulle.»

»Florida-vettä!» pamautti Bud Levine.

»Eikä hän aloittanut sitten seurannutta mellakkaa.»

»Mutta senjälkeen hän on tehnyt aika kaunista jälkeä!» huudahti Levine.

»Hän ei ole tehnyt mitään rikoksia», intti tyttö.

»Mutta hän on kolhinut useita päitä rikki», huomautti joku.

Sutkaus sai palkkioksensa ähkäisyn.

»Hyvät herrat», huusi Nancy, »haluaisin ehdottaa teille onnenpeliä».

»Antakaa kuulua, neiti!»

»Tämä mies, jota vaaditte käsiinne, on täällä sisällä, epätoivoisena
ja aseistettuna. Jos yritätte vangita hänet väkisin, maksaa se enemmän
kuin rahalla voidaan korvata.»

»Ei se ole mikään hauska puuha», myönsi järjestysmies, »mutta se on
suoritettava. Minkälainen on teidän ehdotuksenne?»

»Heitetään arpaa dollarin kolikolla, järjestysmies, ja jos te voitatte
kaksi kolmesta heitosta, tulee hän alas ja antautuu nostamatta
sormeakaan ketään vastaan. Mutta jos te menetätte, saa hän poistua
vapaana.»

Järjestysmies kynsi korvallistaan miettivästi.

»Se ei ole lainmukaista», huomautti hän.

»Eipä kyllä», vastasi tyttö empimättä, »mutta se on rehellistä
peliä». Hän korotti ääntänsä, joten kaikki muutkin kuulivat. »Pojat,
hyväksyttäkö te ehdotukseni?»

Ja vastaukseksi kajahti heti huuto:

»Varmasti hyväksymme. Heittäkää kolikot, neiti!»

Sillä miehiä viehätti kohtauksen näytelmällinen puoli.

Nancy otti esille joitakuita kolikoita.

»Kas näin. Kolme dollaria. Minä viskaan ne ilmaan niin että ne pyörivät
ja putoavat sinne maahan. Te, miehet, saatte valita, kumman puolen
rahasta tahdotte, tai järjestysmies saa tehdä sen puolestanne. Oletteko
valmiit, Numero Kymmenen miehet?»

»Olemme!», huusivat he.

»Kumman puolen haluatte, järjestysmies Levine?»

Mutta raha voidaan viskata ilmaan niin, että se putoaa maahan se puoli
ylöspäin, kumman viskaaja haluaa. Järjestysmies oli päättänyt, ettei
häntä niin yksinkertaisesti saataisi ansaan.

»Heittäkää se ilmaan!» kehoitti hän. Häneenkin tarttui tilanteen henki,
eikä häntä muuten kovin suuresti haluttanut käydä ahdistamaan suojassa
olevaa aseistettua ja epätoivosta miestä. »Minä valitsen rahan ollessa
lennossa.»

»Kas näin sitten.»

Heilauttaen kättänsä ja näpäyttäen peukalollaan Nancy sinkautti kolikon
korkealle, niin että se pudotessaan alaspäin pyöri ja välähteli kuin
tuliperhonen.

»Numero!» huusi järjestysmies, kun raha oli ilmassa korkeimmillaan.

»Numero on teidän voittonne», vahvisti tyttö.

Välkkyen kiiti kolikko alaspäin ja putosi hiekkaan hiljaa sirahtaen,
mikä kuului miesten jännittyneinä pidättäessä henkeään.

Heti kumartui pieni ryhmä sen puoleen, ja sitten kajahti luikkaus:
»Numero! Numeropuoli päälläpäin. Bud voittaa.»

Ja sitten: »Tässä dollarinne, neiti.»

»Oma löydetty», vastasi Nancy nauraen. »Vielä kerran, järjestysmies!»

Taaskin kieri dollari ilmassa hänen kätensä näpsäytyksestä.

»Vaakuna!» huusi järjestysmies.

Kimallellen dollari putosi maahan, ja uudelleen keräytyi miesparvi sen
ympärille.

»Numeropuoli taaskin!» luikattiin. »Neiti voittaa. Numeropuoli on
teidän, neiti.»

»Yksi kummallakin, järjestysmies», huusi tyttö. »Oletteko valmis?»

»Mutta mistä tiedän», valitti järjestysmies, »että hän alistuu
ratkaisuun, jos hän häviää? Mistä tiedän, että hän tulee alas ja
antautuu, jos minä voitan?»

»Mistäs hän tietää», huomautti Nancy puolestaan, »että _te_ alistutte
ratkaisuun, jos hän voittaa?»

»Minä sanon, mistä se tiedetään», huudahti Jerry Aiken äkkiä Nancyn
takaa ikkunasta. »Siitä, että luotan Numero Kymmenen kunniantuntoon. Ja
Numero Kymmenen saa uskoa, että minä olen rehellinen pelaaja.»

»Oikein puhuttu, naapuri», kiljuivat Numero Kymmenen miehet. »Te
luotatte meihin, ja me luotamme teihin. Sallikaa neidin heittää, Bud!»

»Olkoon menneeksi», myöntyi järjestysmies. »Se ei ole oikein eikä se
ole laillista; mutta minä pysyn sanassani. Tavalliset lait eivät ole
sovitettuja Numero Kymmentä varten. Heittäkää kolikko!»

»Nyt se lähtee», vastasi Nancy, hypistellen viimeistä, kolmatta
dollaria. »Jos voitatte, tulee hän alas ja antautuu vangiksi. Jos
te menetätte, saa hän lähteä ihan vapaasti. Mitä sanotte, pojat? Ja
jokainen teistä, jolla on häntä vastaan kaunaa, hautaa sen kaunan. Onko
oikein ja rehellistä?»

»Olkoon niin», virkkoi Grogan. »Minun leukani on hellä, ja monet muut
ovat saaneet vieläkin pahempia kolhaisuja. Mutta hän otteli miehen
lailla, ja hän saa miehen kohtelun. Minä ainakin olen hänen puolellaan.
Viskatkaa, neiti!»

Kierivä kolikko kohosi ilmaan korkeammalle kuin edelliset. Se loittoni
lyhdyn välittömästi valaisemasta piiristä, katosi ylhäällä vallitsevaan
pimeyteen, tuli pyörien jälleen alaspäin, välkkyi valokehässä, ja
järjestysmies huusi toisen kerran: »Vaakuna!»

Raha tipahti hiekkaan.

»Numero taaskin!» kiljui miesparvi ällistyneenä. »Numero kolmasti
peräkkäin!»

»Katsokaahan kolikon toista puolta», murahti järjestysmies. »En usko,
että niissä dollareissa on vaakunapuolta lainkaan.»

»No no, järjestysmies, nämä kaikki ovat oikeata rahaa. Ja mies saa
lähteä vapaasti.»

»Järjestysmies», huusi tyttö ylhäältä, »olette hyvä voittamaan, mutta
menetätte paljon».

Järjestysmies kohosi tilanteen tasalle. Hän tempasi hatun päästänsä ja
kumarsi syvään.

»Neiti», sanoi hän, »tämä ei ollut tänä iltana ensimmäinen kerta,
jolloin tuotitte minulle ikävyyttä, ja minulla on aavistus, ettei se
ole myöskään viimeinen. Mutta tämä Smith on vapaa mies.»

Hän kääntyi miesjoukon puoleen.

»Menkää asuntoihinne nukkumaan!» kehoitti hän. »Numero Kymmenessä on
ollut jo kyliksi selkkauksia tämän illan osalle.»

Joukko hajaantui varsin mielellään, mutta poistuessansa vilkuili
jokainen taaksensa, pälyillen siellä mahdollisesti hiipivää miestä —
hiljaista, pitkäkannuksista.

Nancy kääntyi takaisin ikkunaan päin ja meni jälleen sisälle.




XLI luku

Bud Levine etsii apua


Numero Kymmenen vaipui uneen, jonka hiljaisuutta häiritsi silloin
tällöin kuuluva ryminä, ikäänkuin pikku kaupunki olisi levännyt
rauhattomasti tämän historiansa kuumeisimman illan jälkeen. Mutta
Groganin kapakassa paloi vielä lamppu tarjoilupöydän kohdalla. Sillä
niin kauan kuin oli liikettä, pysyivät Groganin silmät varmasti auki.
Kaikki muut valot olivat sammutetut. Avaran huoneen muut osat olivat
hämyn peitossa. Rulettihyrrä oli syvennyksessään, himmeästi välkkyen
pimeässä, ja pöydät ja tuolit saivat haaveellisia muotoja, kun savuavan
lampun lepattava liekki milloin valaisi niitä hämärästi, milloin taas
jätti ne kokonaan pimeän peittoon.

Vieraat olivat huvenneet yhdeksi ainoaksi henkilöksi, mutta se ainoa
vieras ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin vasenkätinen Harris.
Kaikista Numero Kymmenen miehistä hän yksin ei ollut hievahtanut
tuoliltansa, kun muut olivat rientäneet kuuntelemaan serenaadia, eikä
sittenkään, kun hälisevä joukko taaskin porhalsi kadulla Jerry Aikenin
kintereillä. Nyt hän istui äänettömänä lähellä tarjoilupöytää. Hän joi
hyvin vähän ja puhui vieläkin vähemmän, mutta katseli tyytyväisenä
ympäristöään usvan verhoamilla silmillään.

Siihen tyytyväisyyteen oli omat syynsä. Kolme päivää takaperin oli
vasenkätinen Harris ampunut miestä. Haava ei ollut hengenvaarallinen,
mutta ampumiseen ei ollut mitään pätevää aihetta — ei edes
itsepuolustusta — eipä edes kulunutta tekosyytä, »takataskun
hapuilua». Harrisin oli vallannut järjetön vimma, ja ennenkuin hänen
suuttumuksensa asettui, virui loukkaaja pitkänään, kouristellen tomua.
Ja sitten oli aseellinen miesjoukko lähtenyt vainuamaan Harrisin jälkiä.

Olihan häntä elämänuransa aikana ennenkin ajettu takaa, mutta
muulloin oli häntä lain mukaan voitu syyttää vain vähästä, jos
ollenkaan. Lisäksi kuiski Harrisin sisällä hiljainen kovan onnen ääni,
itsepintainen turmion ennustaja. Eipä silti, että hänellä olisi ollut
mitään varmaa syytä otaksua tämän seikkailun päättyvän pahasti, mutta
hän vaistosi ikävyyksiä samoin kuin eläin vaistoaa sään muutoksia. Hän
oli siihen mennessä selviytynyt liian monta kertaa. Pian täytyisi onnen
muuttua.

Sitäpaitsi oli häntä siitä ampumatapauksesta saakka kalvanut
syyllisyydentunto. Mainio, säälimättömästi kannustettu ratsu
oli kiidättänyt hänet kauas ahdistajista, eikä edes tieto hänen
rikoksestansa ollut vielä mitenkään voinut ennättää Numero Kymmeneen;
mutta ennen aamunkoittoa saattoi kertomus siitä olla kaikkien suussa.

Sitten hän olisi tosiaankin maanpakolainen. Sitten alkaisi taaskin
pitkä lymyily aavikolla, päivät piilossa, yöt pakoretkillä, pelko
kintereillä, väijytys edessä, epävarmuus pitämässä auki väsyneitä
silmiä ja jokaisen ihmisen epäileminen vaivaamassa mieltä. Kenties
hän nyt istui muiden ihmisten asuinsijoilla viimeistä kertaa moniin
kuukausiin. Senvuoksi oli ympäristö mieluinen vasenkätisen Harrisin
silmissä. Hän hymyili epäselvästi, tottumattomasti, silmäillessänsä
tyhjiä tuoleja. Hän kuvitteli mielessänsä tungosta, jonka hän oli
siellä nähnyt aikaisemmin samana iltana, ja hymyili taaskin. Se tuntui
hyvin hupaiselta; ennenkuin kolme tuntia olisi kulunut, olisi hän
aavikon sisäosissa.

Grogan katseli häntä tarkkaavasti, tutkivasti. Sillä vaikka Grogan oli
elämänsä varrella nähnyt useita huomattuja henkilöitä, ei hän ollut
tuntenut ainoatakaan ihan niin kuuluisaa ja pelättyä miestä kuin Harris
oli. Hän olisi ollut hyvillään, jos lainsuojaton olisi juonut enemmän
ja puhellut enemmän; mutta Harris joi tuskin mitään, ryyppien konjakkia
ikäänkuin se olisi ollut viiniä, eikä virkkanut sanaakaan.

Ja sitten astui sisälle järjestysmies Bud Levine.

Yö alkoi olla lopullaan. Tuskin huomattava, raukean harmaa kajastus
hiipi ikkunoihin, ja kadun toisella puolella häämöttivät muiden
talojen kylmät, yön pimeydestä puolittain erottuneet hahmot sekavina
kuin haavekuvat. Groganin valtasi äkkiä väsymys, sellainen,
jollaista tuntevat koko yön mekastaneet huvittelijat ja tanssijat,
kun aamunsarastus yllättää heidät; heissä herää puistattava
syyllisyydentunto, heidän jokaista lihastansa kivistää ja aivot ovat
kipeät ja hellät.

Sellaiselta tuntui Groganista, kun hän näki Bud Levinen.
Järjestysmiehen kasvot olivat yhtä harmaat kuin varhaisen aamun
kajastus. Hänen silmänalustansa olivat pussillaan, ja hänen
suupielissään oli raskaita juovia — syviä uurteita, ikäänkuin
taltalla piirrettyjä. Hänen hartiansa olivat kumarassa, ja hänen
polvensa notkahtelivat tavattomasta uupumuksesta. Hetkisen hän seisoi
paikallaan, tuijottaen ympärillensä surullisen uhmaavasti, huokaisi
sitten syvään helpotuksesta ja vaipui tuolille.

Hän katseli Groganin tukevaa olemusta ja hymyili sumeasilmäiselle
surmaajalle.

»Jumalan kiitos!» ähkäisi hän. »Vihdoinkin olen ystävien parissa!»
Sallien jännityksensä yhä enemmän laueta hän lisäsi: »Konjakkia,
Grogan!»

Grogan toi hänelle pullon ja lasin, vetäytyen sitten jälleen
tarjoilupöytänsä taakse. Hänestä oli kiintoista nähdä lain edustajan
ja lain rikkojan istuvan yhdessä, hyvässä sovussa kuin parhaat
kumppanukset. Järjestysmies nielaisi ryyppynsä yhdellä kulauksella.
Grogan hymyili, sillä paljon konjakkia, paljon puhetta.

»Ottakaa toinen ryyppy, Bud», kehoitti hän. »Tämä on talon kustantama.»

Bud ojensi kätensä ottaaksensa lasin, mutta jo tartuttuansa siihen hän
hellitti sen jälleen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin hänen olisi
ollut erikoisesti jännitettävä tahtoansa irroittaakseen kaikki sormensa
tahmeasta lasista. Sitten hän ravisti päätänsä murheellisesti.

»Ei», sanoi hän. »Minun ei sovi nauttia väkevää niin kauan kuin se
olento on kaupungissa.»

Harris ei kuullut hänen sanojansa hyvin.

»Mistä miehestä on kysymys? Kuka metelöitsijä teitä nyt vaivaa, Bud?»

Harris halusi kiihkeästi olla lainvalvojan mieliksi. Lähiaikoina
saattaisi olla kovin hyvä, jos hänellä olisi ystävä lain puoltajien
keskuudessa.

»Ei ole kysymys miehestä, vaan naisesta, Harris.»

»Älkää höpiskö joutavia!»

»En höpisekään.»

»Nainen? Oletteko te sortunut hameeseen, Bud?« mutisi Harris hiljaiseen
tapaansa.

»En minä», torjui Bud Levine. »Olin aluksi joutua paulaan, mutta sitten
hän antoi minulle niin paljon puuhaa, että lumous särkyi. En minä ole
häneen rakastunut, mutta kaikki muut Numero Kymmenessä ovat. Ja mikä on
tulos? Kuunnelkaahan!»

Hän kohotti kättään, varoittaen toisia olemaan ääneti. Kaukaa kuului
ensin syvä-äänistä kiroilua ja sitten tappelua hierovien miesten
kimeitä karjaisuja.

»Temmeltäkööt!» ärähti Bud Levine. »Kolhikoot tyhmiä päitänsä. Minä en
liikahda, ennenkuin kuulen revolverin pamahtavan.»

Harris ei virkkanut mitään, vaan silmäili järjestysmiestä tarkkaavasti.

»Se on kaikki hänen syytänsä, Harris», valitti Levine. »Hän on tehnyt
Numero Kymmenessä tuhoisampaa jälkeä kuin pyörremyrsky voisi tehdä. Se
on totta. Ensiksi saapui muuan Smith-niminen mies, joka pani mylläkän
alkuun. Hän oli jonkunlainen ennakkolähetti. Sitten tuli tyttö itse.
Kahdessa päivässä hän saa Numero Kymmenen poltetuksi maan tasalle.
Kaikkialla kaupungissa tapellaan. Ja huomispäivän alkaessa alkaa
tappelukin taas. Ennen huomisiltaa on täällä sisällinen sota.»

»Miten hän sen tekee?» tiedusti toinen uteliaasti.

»Silmillänsä, Harris», vastasi Bud surullisesti. »Teidän olisi pitänyt
nähdä, miten hän pyydystää miehiä silmillänsä. Yksi katse ja yksi
hymy, ja mies luulottelee tytön olevan hieman ihastuneen häneen.
Kuvitelkaa, että viisikymmentä miestä on rakastunut samaan tyttöön, ja
sitten osaatte aavistaa, millaista Numero Kymmenessä nyt on? Helvetin
esimakuako? Ei, Harris; tämä on helvettiä!»

Häntä puistatti.

»Minä olen katsonut kuolemaa silmiin kaksikymmentä kertaa sen jälkeen
kun hän tuli kaupunkiin.»

»Miksi ette toimita häntä pois tieltänne?»

»Miten voisin kajota häneen, kun hän ei ole tehnyt mitään
lainvastaista? Ja jos hän olisikin, en voisi nostaa kättänikään,
jollei koko kaupunki olisi puolellani. He vahtivat häntä, kuten susi
vahtii pentuansa, ja näyttävät hampaitansa, jos hänelle vain rypistää
otsaansa.»

»Nämä herrasmiehet olisivat hiukan opetuksen tarpeessa», huomautti
vasenkätinen Harris hymyillen.

»He ovat saaneet opetusta», vakuutti Bud Levine. »Tämä Smith-veitikka
peittosi heitä kuten viisivuotinen härkä löylyttää yksivuotisten
laumaa. Mutta yhä he vain tahtovat lisää.»

Taaskin hän huokaisi.

»Eikä tyttö tarkoita mitään pahaa», jatkoi hän. »Sen kyllä näkee.
Kaiken syynä on se, Harris, että hän on liian kaunis.»

»Uh!» urahti Harris.

»Tytöt jakautuvat kolmeen luokkaan», filosofoi järjestysmies. »On
tavallinen eli puutarhatyttö. Hän ei näytä juuri miltään, eikä häntä
sanottavasti huomata. Mutta juuri sellainen nainen asettuu paikallensa,
valmistaa kodin miehelle ja kasvattaa lapsia. Sellainen oli minun
äitini — Jumala häntä siunatkoon — ja hyvin todennäköisesti oli
teidänkin äitinne sellainen. Useimmiten hän saa känsiä käsiinsä, mutta
hänen sydämensä pysyy hellänä. Sellainen on ensimmäinen tyttölaji.
Heihin ei ensi näkemältä ihastuta, mutta he ovat se maaperä, jossa
kunnolliset taimet kasvavat.»

Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.

»Sitten toinen laji», pitkitti hän senjälkeen. »Heissä on paljon
katseltavaa. He ovat sieviä. He kiehtovat silmää. Miehet kääntyvät
kadulla vilkuilemaan taaksensa heidän jälkeensä. Ja haaveksivat heistä
myöhemmin. Jos menee tanssiaisiin, on heitä aina joku siellä. Ja miehet
hyörivät pienessä kehässä heidän ympärillään.

— Tanssiaisten jälkeen on aina tappelunkahinaa, koska joku luulottelee,
että hänet on syrjäytetty jostakin tanssista, tai jotakin sentapaista.
Ja sellaisen naisen läheisyydessä väikkyy aina pieniä selkkauksia,
kuten taivaanrannalla leijaileva pilvi uhkaa nostattaa myrskyn.
Olettakaamme, että sellainen tyttö menee avioliittoon. Hänellä on ollut
koko joukko miehiä valittavina; ikänsä loppuun saakka hän katuu sitä,
että sitoi itsensä yhteen mieheen. Ja kun sitten syntyy lapsia ja
hän muuttuu kellertäväksi ja ryppyiseksi, alkaa hän vihata ja sättiä
puolisoansa.»

Taaskin järjestysmies vaikeni ja kokosi voimia lopettaakseen esityksenä.

»Senlaatuinenko tämä tyttö on?» kysyi Harris haukotellen.

»Ei ole», vastasi Bud terävästi. »Hän kuuluu omaan luokkaansa, Hän ei
ole sievä; hän on kaunis. Kun hän katsoo mieheen, tuntui siltä kuin
sähkökipuna hypähtäisi langasta toiseen. Hän saa miehen kuumenemaan ja
värisemään vilusta samalla minuutilla. Hän ei ole vähääkään harkitseva.
Hän on voimakas, mutta hän ei tunne voimaansa. Hän on kuin hevonen,
jolle ei ole koskaan pantu niin paljoa kuormaa kuin se jaksaisi vetää.
Hän etsii toimintaa miesten tapaan eikä välitä siitä, miten käy, kunhan
hänellä vain on puuhaa.»

»Toimintaa?» kertasi Harris hiljaa.

»Toimintaa koko ajan», vahvisti Bud. »Kaksi miestä on putkassa, yhden
pää meni sekaisin, ja muut Numero Kymmenen miehet pyrkivät viiltämään
toistensa kurkut poikki; kaikki se tämän yhden Nancyn tähden.»

»Se on miellyttävältä sointuva nimi», jupisi Harris.

»Se ei ole hänen ainoa miellyttävä piirteensä. Samoin ovat hänen
silmänsä, hiuksensa, kätensä ja äänensä. Mikä ääni, naapuri!»

Harris liikahti.

»Hän on miehen unelma toteutuneena. Hän on polun loppupää, jonka
takana ei ole enää mitään. Mutta hänen hymynsä muuttaa miehen sydämen
ruudiksi, ja hänen katseensa on räjäyttävä kipuna. Hän suorastaan repii
miehen kahdeksi kappaleeksi. Ja sittenkin — olisin valmis maksamaan
tuhat dollaria saadakseni hänet pois Numero Kymmenestä.»

»Mitä hän täällä tekee?»

»Etsii toimintaa.»

»Minne hän on menossa?»

»Etsimään toimintaa. Minne hyvänsä.»

»Keitä hänen seurassaan on?»

»Ei ketään. Ei kukaan jaksaisi pysyä hänen matkassaan, Harris.»

«Hm!« hymähti surmaaja.

»Jollei», lisäsi järjestysmies hiukan mietittyänsä, »tämä
Smith-veitikka».

»Miten hänen on käynyt?»

»Hänellä on huone hotellissa lähellä tytön huonetta.»

»Ovatko he likeisissä suhteissa keskenänsä?»

»Tyttö pelasti hänet miesjoukon käsistä niin rohkealla tempulla kuin
koskaan olen nähnyt.»

Vasenkätinen Harris kumartui pöydän ylitse ja kosketti lainvalvojan
käsivartta.

»Bud», kuiskasi hän, ja nyt oli kaikki usva haihtunut hänen
silmistänsä, »mennään ulos. Minulla on hiukan puhuttavaa teille.»

»Mistä on kysymys, Harris? Olette kovin tärkeän näköinen.»

»Tulkaa ulos!» tiukkasi Harris. »Kenties olette iloinen kuullessanne,
mitä minulla on sanottavaa.»

Hämmentyneenä lainvalvoja nousi tottelevasti pystyyn, ja he poistuivat
Groganin kapakasta hämärälle, kolealle kadulle.




XLII luku

Surmaaja ja Nan


»Entä», aloitti Harris, heti kun he olivat varmasti ehtineet
äänenkantaman päähän Groganin kapakasta, »jos joku ottaisi tämän tytön
hoteisiinsa ja veisi hänet pois Numero Kymmenestä, tahtoipa hän lähteä
tai ei?«

»Mitä?»

»Olettakaamme vain niin», mutisi Harris.

»Harris!» äänsi Bud Levin. »Tarkoitatteko —»

»Eihän se loukkaisi teidän tunteitanne, vai loukkaisiko?» kysyi toinen.

»Harris, olisin elinikäinen ystävänne. Mutta miten voisi hänet saada
pois hotellista — nostattamatta koko miesparvea jälleen liikkeelle?»

»Tehdäänhän niitä paljon vaikeampiakin temppuja. Onko sitäpaitsi
varmaa, että tyttö ei lähde mukaan mielellänsä? Kuulkaahan, Bud, tämä
tyttö haluaa toimintaa, ja minä voin varmasti tarjota hänelle sitä
jotensakin yhtä paljon kuin kuka muu tahansa. Hän ei ole vakinaisesti
sijoittunut tänne. En minäkään. Hän ei tiedä matkansa päämäärää. En
minäkään. Hän haluaa pitkälle retkelle. Niin minäkin. Kas siinä, Bud;
emmekö tunnu sopivan kumppanuksiksi? Kysyn sitä teiltä?»

Järjestysmies kävi äkkiä miettiväksi.

»Harris», mutisi hän, »ette kai tarkoita —»

»En tarkoita mitään», ehätti Harris keskeyttämään. »Hän on hyvässä
turvassa minun seurassani. En tee hänelle pahaa — en millään tavoin.
Mutta taival tuntuu vähän ikävältä, kun ratsastetaan yksin. Eikä
hänestä ehkä ole niin kovin vaikea tulla toimeen minun kanssani. Osaan
lukea vuoristoa kuin kirjaa, ja kenties hän on hyvilläänkin saadessansa
minut tulkitsemaan sitä hänelle. Sallikaa minun joka tapauksessa viedä
hänet pois Numero Kymmenestä; jollei hän ole tyytyväinen lakatessamme
ratsastamasta tänä iltana, voi hän ilmoittaa sen minulle, ja minä
saatan hänet, mihin hän vain haluaa.»

»Harris», sanoi järjestysmies juhlallisesti, »luotan siihen, että
menettelette häntä kohtaan rehellisesti saatuanne hänet pois Numero
Kymmenestä. Mutta — jos te olisitte häntä kohtaan lurjusmainen — ja
sanoma siitä saapuisi Numero Kymmeneen — lähtisi koko tämä kaupunki
jäljillenne.»

»Tiedän sen.»

»Ja minä lähtisin joukon johtajaksi.»

»Tiedän _senkin_.»

»Mutta», lopetti Bud, »tiedän, että olette rehellinen mies. Harris,
hänen huoneensa on ensimmäinen oikealla hotellin portaiden yläpäästä
lukien. Näkemiin, ja olkoon onni mukananne!»

Pudistettuaan hätäisesti hänen kättänsä surmaaja kääntyi ja keikahti
ratsaille.

Mutta Bud Levine seisoi paikallansa, tuijottaen hänen jälkeensä.

»Harris-parka!» jupisi hän. »Hän ei tunne tyttöä niinkuin minä tunnen.
Ja Jumala häntä auttakoon. Mutta nyt minä voin nukkua.»

Ja hän meni suoraapäätä makuulle ja vaipui heti rauhalliseen uneen,
vaikka hänen ympärillään huhuiltiin tappelusta kautta koko Numero
Kymmenen. Bud Levine oli heittänyt hartioiltaan paljoa raskaamman
tehtävän kuin lainsuojattomien kesyttäminen tai murhamiesten
hillitseminen oli.

Tällä välin vasenkätinen Harris hypähti ratsailta hotellin
läheisyydessä ja meni rakennukseen. Heti kun hän astui ovesta synkkään
pimentoon, kun vanhan rakennuksen selittämätön haju, johon omituisesti
sekaantuivat emäksisen tomun kirpeä lemu ja ruokasalista vuosikausien
kuluessa kantautuneiden keittiötuoksahdusten jäljet, täytti hänen
sieraimensa, tapahtui hänessä hämmästyttävän äkillinen muutos.

Hetkistä aikaisemmin hän oli ollut velttokatseinen haaveksija,
huoleton, unelias; nyt hänen astuttuansa hotellin ovesta sisälle,
muuttui hänen käyntinsä heti hiipivän valppaaksi; hän käänteli nopeasti
päätänsä puolelta toiselle ja näytti olevan sähköisesti kosketuksissa
koko ympäristönsä kanssa; sillä taaskin vasenkätinen Harris oli
tuntemattomalla tiellä.

Hän hiipi rappeutuneita portaita ylöspäin, eikä ainoakaan risahdus
eikä narahdus ilmaissut hänen liikkeitänsä. Tasaisesti, hätäilemättä
hän nousi yläkertaan saakka ja lipui sitten äänettömästi kuin varjo
kapeata käytävää myöten ensimmäiselle oikealla puolella olevalle
ovelle. Sen takaa hän löytäisi kummallisen tytön, Nancyn, joka oli
pannut Numero Kymmenen myllerryksiin. Ovelle hän seisahtui runsaaksi
minuutiksi, ja sen minuutin aikana hänen aistinsa, jotka jo ennestään
olivat uskomattoman herkät, terästyivät äärimmilleen. Jossakin kaukana
liikahti joku vuoteessansa, ja Harris tiesi sen; joku puhui unissansa,
ja Harris tiesi sen; ja siitä huoneesta, joka oli hänen päämääränsä,
huokui häiriytymätöntä hiljaisuutta, syvää, miltei pahaenteistä.

Hän painoi ovenripaa. Tottunut murtovaras ei olisi voinut tehdä
sitä meluttomammin. Ja nyt avautui itse ovi sentimetrin toisensa
jälkeen, tasaisesti, äänettömästi ruostuneista saranoista huolimatta.
Vasenkätinen Harris oli huoneessa.

Sitten hän seisahtui taaskin, sillä häntä vastaan lehahti heikko
tuoksu, joka muistutti hajuvettä, ihastuttavan mietoa ja suloista; ja
äkkiä hänelle selvisi, että se ei ollutkaan pelkkää tuoksua — se oli
tytön tuntu.

Hän sulki oven jälkeensä. Kun hän teki sen, kuului hiljainen kilahdus,
ja heti nousi himmeä, valkoinen hahmo vuoteessa istualleen. Tytön
takana hämärän harmaana kajastavaa neliskulmaista ikkunaa vasten Harris
erotti hänen ääriviivansa, mutta oli varma siitä, ettei tyttö voinut
nähdä häntä mustaa seinää vasten, jonka vieressä hän seisoi.

Hän pysytteli ihan hiljaa. Jos tyttö kuulisi vähäisenkin hiiskahduksen,
kirkaisisi hän, sen Harris arvasi, sillä sellainen oli naisluonto. Ja
sellaiset miehet, jotka tavataan hiipimässä naisten makuuhuoneisiin,
eivät elä vanhoiksi vuoristoaavikolla. Myöskin sen vasenkätinen Harris
tiesi.

»Mistä on puhe, naapuri?» tiedusti hiljainen ääni.

Harris veti syvään henkeänsä. Tämä oli kaameata. Näkikö tyttö pimeässä?
Ja minkä tähden hän ei parkaissut? Vasenkätisen Harrisin rinnassa
heräsi syvä kunnioitus sen hiljaisen äänen omistajatarta kohtaan.

»Kahden ihmisen puuhasta», vastasi hän pian. »Puhukaa hiljaa,
säilyttäkää malttinne älkääkä pelästykö! Muutoin on kaikki mennyttä.»

»Ei minua peloita. Mutta minkä tähden niin hiljaa?»

»Sentähden, että jos minun saadaan tietää olevan täällä, on Numero
Kymmenen niskassani kymmenessä sekunnissa.»

»Minkä tähden sitten tulitte?»

»Koska olen taipaleella ja kalpaan seuraa.»

»No niin?»

»Ja olen kuullut teidänkin olevan yksin, neiti.»

»Sepä omituista. Kuka teille siitä kertoi.»

»Numero Kymmenen puheista minulle selvisi — että haluatte toimintaa,
neiti.»

Lyhyt äänettömyys; sitten hiljaista hopealta helkkyvää naurua. Se
tulvahti Harrisin ympärille, kietoen hänet, samoin kuin viileä vesi
peittää sukeltajan ja salpaa hänen hengityksensä.

»Mitä teillä on tarjottavana?»

»Pitkä retki.»

»Mihin?»

»En tiedä.»

»Kuinka pitkä?»

»En tiedä.»

»Keitä lähtee mukaan?»

»Te ja minä ja kaksi hevosta.»

»Kuka te olette?»

»Vasenkätinen Harris?»

»Mitä hommaatte?»

»Mitä hyvänsä jännittävää.»

»Missä asutte?»

»Ratsuni selässä.»

Taaskin äänettömyys. Ja sen aikana Harrisin tavattoman herkkä korva
erotti nopeata hengitystä vuoteen suunnalta.

Sitten käsky, hieman terävämpi, mutta silti varovasti lausuttu:
»Harris, sytyttäkää tulitikku!»

Mies totteli ajattelematta. Tikun päähän leimahti sininen liekki, joka
sitten tasaantui hiljaa värähteleväksi, keltaiseksi kolmioksi.

»Nostakaa tikkua ylemmäksi ja pitäkää sitä kasvojenne kohdalla, herra
Harris!»

Taaskin mies totteli.

Vähän ajan kuluttua hän kuuli tytön jupisevan: »Miksi ei? Miksi ei
hänen matkaansa?»

Mutta Harris oli itse puolestansa nähnyt jotakin kohottaessansa
tulitikkua. Valo osui loistaviin silmiin, raottuneihin huuliin,
valkeaan kaulaan. Hän nosti tulitikkua ylemmäksi — astui likemmäksi —
tuijotti. Äkkiä häneltä pääsi hillitty kirous, ja hän pudotti tikun
lattialle. Hän oli kärventänyt sormiansa pahasti.

»Menkää ulos», komensi tyttö taaskin, »siksi aikaa kun minä pukeudun!»

»Lähdettekö?»

»Minun kai on lähdettävä, eikö niin?»

Harris nauraa hihitti. »Varmasti pakotan revolverillani teidät
lähtemään.» Sitten vakavasti: »Aiotteko koettaa?»

»Aion ratsastaa seurassanne päivän nähdäkseni, miten se käy.»

Virkkamatta enää sanaakaan vasenkätinen Harris pujahti hiljaa ovesta ja
sulki sen jälkeensä. Hän seisoi pimeässä käytävässä, hänen sydämensä
sykki rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi yhä laajemmalle hymy,
josta hän ei itse ollut tietoinen. Tämä oli kiihoittavampi kuin mikään
seikkailu, jossa oli ollut mukana miehiä, hevosia ja revolvereja.
Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut sattunut hänen kummallisessa
elämässään. Mutta lähtisikö tyttö oikein todenteolla?

Hiljaisia ääniä, kahinaa, jalkaan vedettyjen saappaiden hillittyä
kolinaa; ja sitten avautui ovi uskomattoman lyhyen ajan kuluttua, ja
tyttö oli hänen vierellänsä.

»Valmis», virkkoi Nancy. »Joutuin, Harris!»

»Onko teillä hevonen?»

»Hotellin takana tallissa.»

Huumaantuneena Harris sitten laskeutui portaita myöten alas ja meni
rakennuksen takana olevaan vajaan. Kykenemättä vieläkään ajattelemaan
selvästi hän satuloitsi Nancyn ratsun, jonka tyttö hänelle neuvoi, ja
talutti sen ulos. Ilman hänen apuaan Nancy ponnahti ratsaille.

Jos he olisivat katsoneet ylöspäin, olisivat he ehkä huomanneet miehen
hahmon, joka himmeästi häämötti takapihan puolisessa ikkunassa. Mutta
Nancyn ajatukset olivat jo liitäneet retkelle; eivätkä vasenkätisen
Harrisin ajatukset päässeet tyttöä pitemmälle.




XLIII luku

Ottelu Billyn järvellä


Heidän verkalleen ratsastaessaan Numero Kymmenen ainoalla kadulla oli
Harrisin mieli yhäti saman onnekkaan huumeen tilassa. Hän ei jaksanut
sitä ymmärtää. Hotelliin mennessänsä hän oli otaksunut, että hänen
olisi pakko uhata revolverillaan; mutta tämä kummallinen olento oli
lähtenyt vapaaehtoisesti. Ja kun Harris kaiveli muistinsa kätköjä,
etsien sieltä samanlaista naista, ei hän sellaista löytänyt. Kuten
järjestysmies oli sanonut, oli Nancy ainoa laatuaan. Oliko hän paatunut
seikkailijatar? Ei; yksi ainoa hänen ihmeellisellä äänellänsä lausuttu
sana riitti haihduttamaan sellaisen ajatuksen.

Rohkeudestansa huolimatta hän teki sen vaikutuksen, ettei hän lainkaan
tuntenut maailmaa, että se hänestä oli ihan tuore, ihan tuntematon.
Miten muutoin hän olisi niin uskomattoman helposti hyväksynyt
uppo-oudon miehen esityksen. Vai oliko hän silloin, kun hän, Harris,
oli pitänyt tulitikkua kasvojensa kohdalla, lukenut niistä hänen
luonteensa ja nähnyt sen pohjalla olevan rehellisyyden? Sitäpaitsi ei
Nancy tietystikään tuntenut hänen mainettaan.

Vasenkätisen Harrisin rintaa paisutti vakaa päätös tehdä se maine
sellaiseksi, ettei Nancyn eikä kenenkään muunkaan naisen tarvitsisi
sitä häpeillä. Omituinen, kauan nukkunut vaisto, hellimisen tarve,
vaisto, joka piilee kaikissa miehissä, koska heillä on kaikki samat
vaistot kuin naisilla, tytöillä ja äideillä, juuri se nyt kuohutti
vasenkätisen Harrisin mieltä.

Hän tahtoi tehdä jotakin ylevää, uljasta, hyvää. Nancy luotti häneen;
tämä tyttö oli melkein ensimmäinen henkilö koko maailmassa, joka
luotti häneen ehdottomasti tavatessaan hänet ensi kertaa. Ja hän olisi
valmis tuhat kertaa kuolemaan, ennenkuin sallisi tytön luottamuksen
hitustakaan sumentua hänen tekojensa tähden. Tyttö olisi hänen
sisarensa — aluksi.

Tällaisten ajatusten viritessä vasenkätisen Harrisin mielessä ikäänkuin
äänettömänä lauluna, muistista kohoavana sävelenä alkoi päivä sarastaa
kunnaiden takaa, ja nyt he jo erottivat aamunkoiton välkkyvän Billyn
järven pinnalla.

Billyn järvi oli pieni lammikko lähellä Numero Kymmentä, joka sai
siitä vesivaransa. Ilman sitä olisi Numero Kymmenen olemassaolo ollut
mahdoton. Se oli yksi luonnon ihmeitä, lähde keskellä vuoristoaavikkoa,
ja lähteestä kumpuava vesi muodosti pienen lammen, jonka kaukaisessa
muinaisuudessa ensin löysi joku Bill, käyttäen sitä hyväksensä.
Maanalainen putkijohto kuljetti sieltä vettä pikku kaupunkiin.

Yhä kirkastuvan sarastuksen valossa he myöskin näkivät vuorien kohoavan
yön hämystä, joka vielä kattoi maanpintaa, ja piirtyvän taivaalle,
jossa ruskotus pian olisi kirkas ja värikylläinen. Ja siinä valossa
vasenkätinen Harris silmäili tytön odottavia, iloisia kasvoja. Nancy
alkoi muuttua hänen uskonnoksensa; kaikki, mikä miehessä oli hyvää,
kiertyi tytön ympärille. Ja sitten Harris kääntyi satulassaan katsomaan
taaksensa.

Kaukana notkelman keskellä lepäsi Numero Kymmenen mustana kuin
maanpinnalla oleva tahra; ja kaupunkiin vievällä, mutkikkaalla tiellä
hän erotti ponnahtelevan, tumman esineen, joka oli hyvin pieni tai
sitten etäällä. Vasenkätinen Harris pysäytti ratsunsa nähdäksensä
tarkemmin.

Melkein heti hänelle selvisi, mikä se oli. Se oli täyttä neliä laskeva
ratsastaja.

»Meitä seurataan!» huudahti hän tytölle. »Kannustakaa hevostanne,
Nancy!»

»Seurataan?» kummasteli tyttö, pyörähtäen satulassaan ympäri. Sitten
hän lisäsi rauhallisesti äänessänsä ehkä halveksimisen häive: »Mutta
siellähän on ainoastaan yksi mies!»

»Niin!» äänsi vasenkätinen Harris.

Jos tyttö oli sellainen, oli hän, Harris, sopiva mies hänen seurakseen,
paras koko vuoristoaavikolla. Ei yksi mies eikä liioin kaksikaan
pystyisi häntä taltuttamaan.

Hän käänsi hevosensa tulijaan päin, ja tyttö ohjasi ratsunsa hieman
syrjemmälle jättääksensä heille tilaa.

Kumpikaan heistä ei sitä ajatellut, mutta joku kolmas henkilö, tämän
omituisen kohtauksen katselija, olisi muistanut historiassa kuvattuja
aikoja, jolloin ritarit harhailivat ja taistelivat keskenänsä ja
palkintona oleva nainen seurasi voittajaa empimättä.

Nyt he näkivät takaa-ajajan selvästi. Hän oli kumartunut
syvään satulassaan halkaistaksensa ilmaa helpommin. Eikä hänen
tarkoituksestaan voinut erehtyä. Hän ratsasti huimasti rinnettä
ylöspäin suoraan heitä kohti. Ilmanviima taivutti hänen hattunsa lieriä
ylöspäin,

»Jerry Aiken!» huusi Nancy.

»Tunnetteko hänet?» murahti vasenkätinen Harris. »Onko hän ystäviänne?»

»Se riippuu asianhaaroista.»

Harrisin kasvoille levisi tuikea hymy; juuri sellaista vastausta hän
oli toivonut.

»Pysähtykää!» luikkasi hän. »Seisauttakaa ratsunne, jollette halua
ikävyyksiä!»

Vastaukseksi kajahti kimeä kiljaisu, joka pani Harrisin veren
kihisemään. Revolveri välähti hänen kädessään.

»Ei, ei!» kirkaisi tyttö hänelle. »Jerryllä ei ole asetta.»

Se oli liian myöhäistä. Otaksuttavasti Harris ei kuullut, ja Nancy oli
liian kaukana ennättääksensä ajoissa tehostamaan sanojansa teoilla; ja
Jerry kiiti vastustajansa kimppuun kuin salama.

Revolverin välähtäessä aamunsarastuksen valossa hän katosi satulasta
ikäänkuin olisi pudonnut ammuttuna, ja Nancy parkaisi tyrmistyneenä
ja kauhistuneena. Mutta se oli vain intiaanien vanha temppu. Toinen
kantapää hevosen selässä satulan takana ja toinen käsi hevosen harjassa
Jerry ratsasti Harrisin voimatta nähdä häntä ratsun suojatessa häntä
kuulasateelta.

Surmaajalta luiskahti kirous. Automaattisesti hän ampui siihen
kohtaan, missä miehen olisi pitänyt ratsastaa, ja kuula riipaisi
sirpaleen satulannupista. Seuraavalla hetkellä syöksähti näennäisesti
ratsastajaton hevonen hänen kimppuunsa. Sen selkään, satulaan,
kiepsahti hahmo, joka karkasi suoraan hänen kurkkuunsa nelistävän
hevosen törmäyksen antaessa hyökkäykselle vauhtia. Taaskin pamahti
Harrisin revolveri, mutta hänen ranteeseensa oli tarttunut eteenpäin
sujahtanut käsi, sysäten revolverin piipun pois suunnastaan, ja samalla
Jerryn vartalo tärähti Harrisia vasten tupertavan voimakkaasti.

Kaikki kävi huomaavan nopeasti. Jerryn ratsu laukkasi ratsastajatta
eteenpäin, ja Jerry istui Harrisin satulan takana kädet kierrettyinä
vastustajan vartalon ympärille. Syntyi ankara kamppailu; välähtäen
tipahti revolveri maahan; hurjan rimpuilun ja kaksinkertaisen taakan
pillastuttamana nelisti hevonen silmittömästi eteenpäin ja syöksyi
Billyn järveen, kunnes vesi loiski sen lavoilla.

Ennenkuin se ennätti kääntyä ja palata kuivalle maalle, oli Jerry
vääntänyt Harrisin kauas sivulle. Ja Nancy, joka oli ohjannut hevosensa
veden rajaan, katseli rajua, äänetöntä kamppailua, näki ottelijoiden
hurjat katseet, näki Harrisin pään painuvan yhä lähemmäksi vedenpintaa.
Harrisin vastustuskyky laukesi pian. Vielä viimeinen ponnistus; sitten
hänen päänsä upposi veteen, ja Jerryn huulilta pääsi intiaanimainen,
voitonriemuinen kiljaisu. Se ei hyydyttänyt lempeän Nancy Scovilin
verta. Se pani hänen sydämensä sykähtelemään huimasta riemusta. Se
tuntui oikealta ja luonnolliselta. Hän ei tuntenut myötätuntoa. Hän
vain nautti taistelun hurjuudesta.

Mutta nyt kävivät Harrisin ponnistukset yhä heikommiksi. Äkkiä hän
retkahti hervottomana Aikenin käsien varaan, ja sitten ojentui vedestä
kaksi kättä antautumisen äänettömäksi merkiksi. Mutta hetkisen Jerry
vielä sittenkin piti häntä vedessä. Aikoiko hän tappaa tuon miehen?

Ei; nyt hän oikaisihe ja kiskaisi satulannupille hervottoman, vettä
valuvan olennon. Sillä tavoin hän ratsasti rantaan ja viskasi avuttoman
ruhon maahan. Se jäi sykertyneenä virumaan paikalleen.

»Hän on kuollut!» huohotti Nancy.

Hän aikoi laskeutua satulasta, mutta Jerry Aikenin komennus esti sen
jyrkästi kuin väkevän käden ote.

»Pysykää paikallanne! Jättäkää hänet minun huolehdittavakseni!»

»Mutta hän on kuollut!»

»Sitten ette voi häntä auttaa. Mitä hän teille merkitsee?»

Mikä Jerryyn oli mennyt? Hän istui satulassansa valloittajan näköisenä.
Hän oli oudon tuikea, mutta samalla oudon hilpeä. Se kuvastui hänen
silmistään, hänen lujapiirteisestä suustaan ja leuastaan. Hän oli sama
huimapäinen Jerry, joka oli löylyttänyt miesjoukkoa Groganin kapakassa,
kiitänyt hevosten edellä pitkin katua ja pujahtanut Nancyn huoneeseen
edellisenä iltana.

Sortuneelta mieheltä pääsi ähkäisy. Huojuen puolelta toiselle hän nousi
istumaan, tukien itseänsä molemmilla käsillään, vettä tihkuvan päänsä
nuokkuessa rinnalla.

»Nyt», lausui Jerry, »lähdette minun mukaani».




XLIV luku

Maailman harjalla


»Mihin?» tiedusti Nancy, ihmetellen itsekseen sitä, että hän alistui
toisen määräykseen, pitäen sitä niin kovin luonnollisena seikkana.
Kenties se johtui siitä, että Jerry esiintyi niin empimättä, niin lujan
varmasti.

»Ensiksi tuonne ylös. Sitten katselen maailmaa ja ratkaisen, minne
lähdemme.»

Tyttö katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.

Korkealle heidän yläpuolelleen kohoavan tasalakisen vuoren huippu
kylpi aamuruskon hohteessa, vaikka alemmat paikat olivat vielä hämärän
peitossa. Ja Nancy Scovil ojensi molemmat kätensä sinne päin. Hän
kannusti ratsuaan ja yhdessä he rinnakkain laskettivat sitä päämäärää
kohti. Heidän ratsunsa olivat likomärät hiestä, kun he yhtaikaa ne
seisauttivat.

Heistä tuntui kuin he olisivat olleet maailman harjalla. Heidän
vuorensa, oli korkeampi kuin mikään muu silmänkantamissa. Kaukana,
hyvin kaukana näkyi sinertäviä, utuisia harjanteita, joita aamurusko
ei vielä hiponut. Heidän ympärillänsä vietti maa alaspäin jyrkkinä
kallioina ja säröreunaisina rotkoina. Se oli jättiläisiä varten luotua
seutua. Siinä ei ollut merkkiäkään ihmisestä.

Ja heidän kasvoihinsa puhalsi uskomattoman pirteä ja raikas tuuli.

       *       *       *       *       *

Heidän entiset elämänsä olivat heidän takanansa ja alapuolellansa. Pää
riipuksissa ratsasti John Scovil horjuvalla hevosellaan pitkän yöllisen
retkensä viimeistä taivalta. Ja hänen mielessänsä pyöri vain yksi
ajatus — päästä pois tästä mielipuolien maasta.

Lähempänä heitä oli Numero Kymmenen, jonka kolhitut asukkaat nukkuivat
katkonaista unta. Vain Bud Levine yksin oli rauhallinen, sillä hän
oli vierittänyt niskoiltansa raskaan taakan, lähettänyt toisten
vaivaksi polttavaa ristiä muistuttavan rasituksen nostattamaan toisia
miehiä sotajalalle. Mutta muualla kaupungissa nukkuivat miehet päät
ruhjottuina ja ruumiit hellinä, purren hampaitansa ja uneksien
otteluista, voitoista ja murtuvista luista. Ja vankikopissa nukkuivat
Punainen Mack ja Kääpiö-Pete vierekkäin kovan kiven painaessa heidän
kylkiänsä ohuiden huopien lävitse.

Seurueesta, joka keskiyöllä oli niin hilpeästi lähtenyt matkalle ja
johon kuuluivat Jerry ja Nan ja Scovil ja Punainen ja Pete, oli tässä
jäännös.

Vuorelle pysähtyneet ratsastajat eivät nähneet kaikesta siitä mitään.
He tiesivät vain, että heidän taaksensa oli jäänyt paljon. Jerry
tähysti vuoria kuten valloittaja uutta maata; ja Nancy tähysti hänen
kasvojansa ikäänkuin olisi toivonut niistä saavansa selityksen kaikkeen.

»Tule!» virkkoi mies, tehden käskevän eleen.

Tyttö ohjasi ratsunsa hänen vierellensä; hänen kätensä kiertyi tytön
ympärille -ja veti häntä voimakkaasti likemmäksi.

»Jerry, päästä minut!» pyysi Nancy äkkiä.

»Älä toivokaan sellaista!»

»Mutta minä olen tukehtumaisillani.»

»Mikä sinua vaivaa?»

»Se Florida-vesi —»

»Se on sinun makusi «mukaista», vastasi Aiken naurahtaen, »niin että
nauti siitä kylliksesi. En ikinä olisi hankkinut sitä itseäni varten.»

Tyttö nauroi hiljaa.

»Minkä tähden lähdit ilman minua, Nan?»

»En tiedä. Etupäässä nähdäkseni, tulisitko sinä perässä.»

Jerry hymyili tuikeasti.

»Tästä alkaen on sinun tultava perässä, Nan.»

»Taitaa olla.»

»Minä olen uusi pursi, Nan. Minut on kastettu — Florida-vedellä — ja
nyt olen valmis lähtemään vesille.»

»Minne?»

»Jonnekin tuonne — auringonnousun maille, Nan. Minkä nimen antaisit
tuolle seudulle?»

»Etkö sitä tiedä? Se on Onnen maa.»

»Sitten lähdemme sinne. Minulla ei ole hämärintä aavistusta, millaista
siellä on.»

»Se onkin paras puoli. Mutta miten tulemme siellä toimeen?»

»Minulla on pyssy ja ruutia ja lyijyä. Suolaa on repussani —
Florida-vettä housuissani. Elämme maan antimista vaeltaessamme. Mutta
ensin on meidän hankittava valtuutus. Meidän on ensiksi mentävä
naimisiin.»

»Niin tietysti. Mutta puhutaan typeristä asioista tuonnempana. Näetkö
tuon kallion tuolla ylätasangon reunassa?»

»Kyllä.»

»Ratsastetaan sinne kilpaa.»

Puhuessansa Nancy kannusti ratsuaan, ja kajauttaen raikuvan luikkauksen
lähti Jerry kiitämään hänen jälkeensä. Itäisten vuorien takaa kohotti
aurinko kultaista laitaansa, ja he kuvastuivat selvästi sen luomaa
tulisäihkyä vasten, kun he kapusivat tasangon partaalle. Tytön tukka
oli lehahtanut valloilleen, hän oli puolittain kääntynyt taaksepäin
Jerryn puoleen, ja hänen naurunsa helkkyi kuin soitto heidän takanansa.

Niin he nousivat vuoren laelle ja silmäilivät allansa leviävää maailmaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69471 ***