*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65095 ***

YSTÄVÄNI KIRJA

Kirj.

Anatole France


Suomentanut

J. Hollo





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1921.




SISÄLLYS:

PIKKU PIETARIN KIRJA.

I. Ensimmäiset valloitukset.
   1. Kummitukset.
   2. Valkopukuinen nainen.
   3. Minä annan tämän ruusun sinulle.
   4. Edvardin lapset.
   5. Rypäleterttu.
   6. Kultasilmä Marcelle.
   7. Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

II. Uusia rakkauksia.
   1. Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.
   2. Isä Le Beau.
   3. Isoäiti Nozière.
   4. Hammas.
   5. Runouden ilmestys.
   6. Teutobochus.
   7. Pastori Jubalin sädekehä.
   8. Fontanet'n lakki.
   9. Decius Musin viimeiset sanat.
  10. Humanistiset opinnot.
  11. Myrttimetsä.
  12. Varjo.

SUSANNAN KIRJA.

I. Susanna.
   1. Kukko.
   2. Tähti.
   3. Nukketeatteri.

II. Susannan ystävät.
   1. Antero.
   2. Pekka.
   3. Jessy.

III. Susannan kirjasto.
   1. Rouva D----lle.
   2. Keskustelua saduista ja tarinoista.




                                        Joulukuun 31 p:nä 188-.

    Nel mezzo del cammin di nostra vita...
    (Elomme vaelluksen keskitiessä...)

Tuo säe, jolla Dante aloittaa Divina Commedian ensimmäisen laulun,
johtuu mieleeni tänä iltana, kenties jo sadannen kerran. Mutta
ensimmäisen kerran se minua liikuttaa.

Miten hartaasti sitä mielessäni toistelenkaan ja miten vakavalta ja
täyteläiseltä se tuntuukaan! Se johtuu siitä, että tällä kertaa voin
sen sovittaa itseeni. Minä olen nyt vuorostani sillä kohtaa, missä oli
Dante vanhan aurinkomme osoittaessa neljännentoista vuosisadan
ensimmäistä vuotta. Minä olen elon tieni keskivaiheilla, jos otaksumme
tämän tien olevan yhtä pitkän minulla kuin muillakin ja johtavan
vanhuuteen.

Hyvä Jumala, tiesinhän minä jo kaksikymmentä vuotta sitten, että tänne
oli tultava: minä tiesin sen, mutta en sitä oikein tajunnut. Minä en
silloin välittänyt elämäni tiestä enempää kuin Chicagon tiestä. Nyt kun
olen ehtinyt rinteen harjalle, käännän päätäni kootakseni yhteen
silmäykseen koko sen alueen, jonka halki olen niin nopeasti vaeltanut,
ja firenzeläisen runoilijan säe täyttää mieleni unelmilla, niin että
voisin hyvinkin viettää yöni takkavalkean ääressä haavekuvia
nostatellen. Ah, kuolleethan ovat kovin keveitä!

On suloista muistella. Yön hiljaisuus yllyttää siihen. Yön rauha
kesyttää aaveet, jotka luonnostaan ovat pelokkaita ja pakenevia ja
etsivät yksinäistä hämäryyttä tullessaan kuiskimaan elävien ystäviensä
korvaan. Akkunan kaihtimet ovat kiinni, oviuutimet riippuvat raskain
laskoksin lattiamatolle. Yksi ovi vain on puoliavoin, tuolla, minne
katseeni vaistomaisesti kääntyy. Sieltä kuultaa opaalinhohtoinen valo;
sieltä kuuluu tasaista ja hiljaista huountaa -- äidin ja lasten
hengitys sulautuu korvissani erottamattomasti yhteen.

Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!

_Nel mezzo del cammin di nostra vita_...

Raukenevan takkatulen ääressä minä uneksin kuvitellen, että tämä
asumuksemme, jonka eräästä kammiosta loistaa yölampun värähtelevä valo
ja josta huokuu puhtaita henkäyksiä, on yksinäinen majatalo tämän
valtatien varrella, jonka puoliväliin jo olen ehtinyt.

Nukkukaa, rakkaani, huomenna lähdemme jälleen matkalle!

Huomenna! Oli aika, jolloin tuossa sanassa mielestäni piili kauneinta
tenhovoimaa. Sitä lausuessani näin outojen ja lumoavien hahmojen
sormellaan minulle viittovan ja kuiskaavan: "Tule!" Silloin, silloin
minä rakastin elämää! Minä luotin siihen kauniisti kuin rakastaja
ainakin osaamatta ajatella, että hän voisi muuttua minulle ankaraksi,
hän, joka sittenkin on säälimätön.

Minä en häntä syytä. Hän ei ole minua haavoittanut, niinkuin monia
muita. Onhan hän minua joskus sattumalta hyväillytkin, tuo suuri
välinpitämätön! Sen sijaan, mitä hän on minulta ottanut tai kieltänyt,
on hän minulle antanut aarteita, joitten rinnalla kaikki haluamani on
vain tuhkaa ja savua. Kaikesta huolimatta minä olen kadottanut toivon
enkä voi enää kuulla sanottavan: "huomiseen asti!" tuntematta
levottomuutta ja haikeutta.

Ei! Minä en enää luota entiseen ystävääni elämään. Mutta minä rakastan
sitä yhä. Niin kauan kuin näen hänen jumalaisen hohteensa väikkyvän
kolmen rakkaani otsilla, niin kauan sanon häntä kauniiksi ja siunaan
häntä.

On hetkiä, jolloin kaikki minua oudostuttaa, hetkiä jolloin
jokapäiväisimmätkin asiat värisyttävät minua salaperäisyydellään.

Niinpä minusta tuntuu tällä hetkellä, että muisti on ihmeellinen kyky
ja että menneisyyden ilmisaaminen on yhtä hämmästyttävää ja paljoa
parempaa kuin tulevaisuuden aavistaminen.

Muistelo on oikea siunaus. Yö on tyyni, olen kasannut lieden kekäleet
ja kohentanut tulta.

Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!

Minä kirjoitan lapsuuteni muistelmia ja teen sen

   _teitä kolmea varten_.




I.

Ensimmäiset valloitukset.



1.

Kummitukset.


Kun joku henkilö on minulle sanonut, ettei hän muista mitään
lapsuutensa ensimmäisiltä vuosilta, niin olen kovin kummastunut. Minä
puolestani olen säilyttänyt eloisia muisteloja ajoilta, jolloin olin
hyvin pieni. Ne ovat tosin erillisiä kuvia, mutta juuri siitä syystä ne
sitäkin helakammin kohoavat näkyviin hämyiseltä ja salaperäiseltä
taustalta. Vaikka minulla onkin vanhuuteen vielä pitkä matka, tuntuvat
nuo muistot, joita rakastan, nousevan näkyviini rajattoman syvästä
menneisyydestä. Minä kuvittelen, että maailma silloin oli suurenmoisen
uusi ja yltäyleensä raikkaiden värien verhoama. Jos olisin
villi-ihminen, niin luulisin maailmaa yhtä nuoreksi tai, jos niin
tahdotte, yhtä vanhaksi kuin itseäni. Mutta pahaksi onneksi en ole
laisinkaan villi-ihminen. Olen lukenut useita kirjoja, joissa
käsitellään maapallon korkeata ikää ja lajien syntyä, ja surumielisenä
minä vertailen yksilöjen lyhyttä ikää sukujen pitkään kestoaikaan.
Tiedänhän minä, että korkeareunainen vuoteeni vielä verraten hiljattain
sijaitsi isossa huoneessa eräässä vanhassa, kovin rappeutuneessa
talossa, joka sittemmin hävitettiin, jotta saataisiin tilaa
Kaunotaiteiden Opiston uusille rakennuksille. Siinä talossa asui isäni,
vaatimaton lääkäri ja innokas luonnontieteellisten eriskummallisuuksien
kokoilija. Kuka väittää lapsilta muistia puuttuvan? Minä näen sen
vieläkin, tuon huoneen vihreine, kukikkaine seinäpapereineen ja sievine
väripiirroksineen, joka esitti, kuten myöhemmin sain tietää, Virginiaa
kulkemassa Paulin käsivarteen nojaten poikki Mustan virran kaalamon.
Siinä huoneessa minulle sattui ihmeellisiä seikkailuja.

Minulla oli, kuten sanoin, pieni vuode, jota päivisin pidettiin
nurkassa ja jonka äitini joka ilta siirsi keskelle huonetta, varmaankin
saadakseen sen lähemmäksi omaa vuodettansa, jonka suunnattomat verhot
herättivät minussa ankaraa pelkoa ja ihastusta. Siinä oli aika puuha,
minua nukutettaessa. Tarvittiin hartaita pyyntöjä, kyyneleitä ja
suuteloita. Ja siitäkin huolimatta minä pääsin karkuun paitasillani ja
loikkailin kuin kaniini. Äitini sai minut kiinni jonkin huonekalun alta
ja nosti sänkyyn. Se oli erittäin hupaista.

Mutta tuskin olin tullut makuulle, kun ympärilläni alkoi parveilla
olentoja, jotka eivät ollenkaan kuuluneet omaisiini. Niillä oli nenä
kuin haikaran nokka, pörröiset viikset, suippokärkiset vatsat ja jalat
kuin kukolla. Ne näkyivät sivulta käsin, keskellä poskea pyöreä silmä,
ja vaelsivat ohitseni kantaen luutia, harjoja, kitaroita, käsiruiskuja
ja muita outoja kojeita. Eihän niiden olisi pitänyt näyttäytyä, rumia
kun olivat, mutta minun on sentään tunnustettava niiden ansiot: ne
liukuivat äänettöminä seinäviertä eikä yksikään, ei pienin ja
viimeisinkään, jolla oli palkeet peräpuolessa, astunut milloinkaan
askeltakaan minun vuodettani kohti. Joku voima kiinnitti niitä
ilmeisesti seiniin, joita pitkin ne liukuivat erinomaisen ohkaisina.
Tuo minua hiukan rauhoitti; olinhan sitäpaitsi valveilla. Ymmärrätte
varmaan, ettei sellaisessa seurassa juuri nukuta. Minä pidin silmäni
auki. Ja kuitenkin (tässä on toinen ihme) havaitsin äkkiä olevani
huoneessa, johon auringonvaloa tuli tulvimalla. En nähnyt muuta kuin
äitini, jolla oli yllään ruusunpunainen aamunuttu, enkä ymmärtänyt
ollenkaan, miten yö ja kummitukset olivat kadonneet.

-- Oletpa aika unikeko! virkkoi äitini nauraen.

Minä olin tosiaankin mainio nukkuja.

Hiljattain, rantakatua mitellessäni, näin piirroskauppiaan myymälässä
erään niitä omituisia vihkosia, joissa lotringilainen Callot
harjoitteli hienoa ja pistävää piirrintänsä ja jotka ovat tulleet
harvinaisiksi. Minun lapsuuteni aikana eräs vaskipainosten kauppias,
muori Mignot, meidän naapurimme, paperoi niillä kokonaisen seinän, ja
minä katselin niitä joka päivä kävelylle mennessäni ja sieltä
palatessani; minä ravitsin silmiäni noilla kummituksilla, ja kun olin
tullut makuulle pieneen korkeareunaiseen vuoteeseeni, näin ne uudelleen
ymmärtämättä, että ne olivat vanhoja tuttavia. Millainen velho
olitkaan, Jacques Callot!

Pieni vihko, jota selailin, herätti minussa jälleen eloon kokonaisen
kadonneen maailman, ja minä tunsin mielessäni leijuvan ikäänkuin
tuoksuvaa tomua, jonka keskellä liikkui rakkaita varjoja.



2.

Valkopukuinen nainen.


Noina aikoina asui kaksi naishenkilöä samassa talossa kuin mekin, kaksi
naishenkilöä, joista toinen oli puettu aivan valkoisiin, toinen aivan
mustiin.

Älkää kysykö minulta olivatko he nuoria; minä en silloin sellaisia
asioita ymmärtänyt. Mutta minä muistan heidän tuoksuneen hyvältä ja
muistan heillä olleen kaikenlaisia makupaloja. Äitini, jolla oli paljon
puuhaa ja joka ei pitänyt kyläilemisestä, ei käynyt ollenkaan heidän
luonansa. Minä sitävastoin kävin siellä usein, varsinkin välipalan
aikaan, sillä mustapukuinen antoi minulle leivoksia. Minä siis kävin
vieraissa yksinäni. Täytyi kulkea yli pihan. Äitini piti minua silmällä
ikkunasta käsin ja koputti lasiin, kun minä unohduin liian pitkäksi
aikaa tarkastelemaan ajomiestä, joka suki hevostansa. Oli aika työ
nousta rautakaiteisia rappusia, joiden korkeat askelmat eivät olleet
laisinkaan minun pieniä sääriäni varten. Vaivani korvautuivat hyvin
kohta kun pääsin naisten huoneeseen, siellä näet oli minulle tuhansia
haltioitumisen aiheita. Verrattomasti merkillisimmät olivat kuitenkin
ne rumat porsliininuket, jotka istuivat uunin reunalla molemmin puolin
kelloa. Ne nyökyttelivät päätään ja näyttivät kieltään kuin itsestään.
Sain tietää, että ne olivat kotoisin Kiinasta, ja minä päätin lähteä
sinne. Ainoa vaikeus oli siinä, että hoitajattareni ei ollut oikein
halukas minua sinne saattelemaan. Minä olin päässyt varmuuteen, että
Kiina sijaitsi Kunniakaaren tuolla puolen, mutta minä en saanut häntä
koskaan lähtemään niin kauas.

Naisten huoneessa oli vielä kukkakoristeinen lattiamatto, jolla minä
riemuiten kuppelehdin, ja pieni pehmeä ja leveä sohva, josta tein
milloin laivan, milloin hevosen tai ajopelit. Mustapukuinen nainen,
joka luullakseni oli lihavahko, oli erittäin lempeä eikä koskaan minua
torunut. Valkopukuinen oli toisinaan kärsimätön ja tuittupäinen, mutta
hän nauroi hyvin sievästi. Me elimme hyvässä sovussa kaikki kolme, ja
minä olin saanut päähäni, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tulisi
tähän huoneeseen, jossa oli rumat porsliininuket uuninreunalla.
Valkopukuinen, jolle ilmaisin tämän ajatukseni, näytti tekevän hiukan
leikkiä minusta, mutta minä olin järkähtämätön ja hän lupasi kaikki
mitä minä tahdoin.

Hän lupasi. Mutta eräänä päivänä minä tapasin erään herran istumassa
sohvassani, jalat minun matollani ja juttelemassa minun naisteni kanssa
tyytyväisen näköisenä. Hän antoi heille kirjeenkin, jonka he
palauttivat hänelle, kun olivat sen lukeneet. Tuo ei minua miellyttänyt
ja minä pyysin sokerivettä, koska minun oli jano ja myöskin siitä
syystä, että minut huomattaisiin. Vieras herra loi tosiaankin katseensa
minuun.

-- Tässä on eräs pieni naapuri, sanoi mustapukuinen.

-- Se on äitinsä ainokainen, eikö totta? virkkoi herra.

-- On kyllä, sanoi valkopukuinen. Mutta mistä te sen arvaatte?

-- Hän on kovin hemmotellun näköinen, sanoi herra. Hän on tungetteleva
ja utelias. Tälläkin hetkellä hänen silmänsä ovat auki kuin ajoportit.

Siimani olivat auki, jotta olisin paremmin nähnyt. En tahdo imarrella
itseäni, mutta minä ymmärsin keskustelusta erinomaisen hyvin, että
valkopukuisella oli mies, joka oli jotakin jossakin kaukaisessa maassa,
että vieras oli tuonut kirjeen tältä mieheltä, että häntä kiitettiin
hyväntahtoisuudestaan ja että häntä onniteltiin sen johdosta, että
hänet oli nimitetty kabinetin sihteeriksi. Tuo kaikki ei minua
tyydyttänyt, ja lähtiessäni minä kieltäydyin syleilemästä valkopukuista
rangaistakseni häntä.

Tuona päivänä päivällistä syödessämme kysyin isältäni mikä kabinetti
on. Isäni ei vastannut mitään, mutta äitini sanoi sen olevan sellaisen
huoneen, jossa on paljon miehiä ja papereita. Mitä ihmettä? Minut
pantiin makuulle, ja kummitukset, silmä keskellä poskea, marssivat
vuoteeni ohi irvistellen pahemmin kuin koskaan ennen.

Jos luulette minun seuraavana päivänä ajatelleen herraa, jonka olin
tavannut valkopukuisen naisen luona, niin erehdytte; minä olin
sydämestäni hänet unohtanut ja hänen syynsä on, ettei hän ole kokonaan
minun muististani kadonnut. Mutta hänpä rohkeni näyttäytyä kahden
ystävättäreni luona. Minä en tiedä, tapahtuiko se kymmenen päivää vai
kymmenen vuotta ensimmäisen vierailuni jälkeen. Minä taivun tällä
hetkellä uskomaan, että se sattui kymmenen päivän jälkeen. Hän oli
hämmästyttävä, tuo herra, joka sillä tavoin anasti minun paikkani! Minä
tarkastelin häntä tällä kertaa lähemmin enkä huomannut hänessä mitään
miellyttävää. Hänellä oli hyvin kiiltävä tukka, mustat viikset, musta
poskiparta, sileäksi ajeltu leuka, jonka keskessä oli kolo, hoikka
vartalo, hienot vaatteet ja kaiken tämän lisäksi tyytyväinen ilme. Hän
puhui ulkoministerin kabinetista, teatterikappaleista, muodista ja
uusista kirjoista, illanvietoista ja tanssiaisista, joissa hän oli
turhaan etsinyt näitä naisia. Ja nuo vielä häntä kuuntelivat! Olipa
sekin keskustelua! Eikö hän voinut puhua niinkuin puhui minulle
mustapukuinen sellaisista maista, joissa vuoret ovat karamellia ja joet
limonaadia?

Kun hän oli lähtenyt, niin mustapukuinen sanoi hänen olevan
ihastuttavan nuoren miehen. Minä sitävastoin sanoin häntä vanhaksi ja
rumaksi. Tämä nauratti kovin valkopukuista. Eihän siinä oikeastaan
mitään naurettavaa ollut. Mutta asia oli se, että hän nauroi sille mitä
sanoin tai ei minua ollenkaan kuunnellut. Valkopukuisella oli nämä
kaksi vikaa puhumatta eräästä kolmannesta, joka saattoi minut
epätoivoon: hän itki, itki, itki. Äitini oli sanonut minulle, etteivät
isot ihmiset itke koskaan. Ah, hän ei ollut nähnyt niinkuin minä
valkopukuista hervahtaneena nojatuoliinsa, kirje avoinna polvillaan,
pää heitettynä taaksepäin ja nenäliina silmillään. Tuo kirje (löisin
nyt vetoa, että se oli nimetön kirje) toi hänelle paljon surua. Se oli
vahinko, sillä hän osasi 1 nauraa niin hyvin! Nämä kaksi
vieraskäyntiäni saivat minut ajattelemaan, että minun piti pyytää 1
häntä vaimokseni. Hän sanoi minulle, että hänellä 1 oli iso aviomies
Kiinassa ja että hänellä nyt tulisi 1 olemaan pieni puoliso Malaquais'n
rantakadulla. 1 Asia oli valmis; hän antoi minulle leivoksen.

Mutta herra mustine poskipartoineen palasi sangen usein. Eräänä
päivänä, kun valkopukuinen jutteli minulle, että hän tuottaisi Kiinasta
sinisiä kaloja ja ongen, jolla saisin niitä pyydystää, ilmaantui herra
jälleen ja otettiin vastaan. Siitä tavasta, jolla me toisiamme
katselimme, kävi selvästi ilmi, että me emme toisistamme pitäneet.
Valkopukuinen sanoi hänelle, että täti (hän tarkoitti mustapukuista)
oli lähtenyt pienille ostoksille Kahden Kääpiön kauppaan. Minä katselin
kahta kääpiönukkea uunin reunalla enkä ymmärtänyt miksi oli
tarpeellista lähteä ulos, jos tahtoi niiltä ostaa mitä hyvänsä. Mutta
joka päivä ilmeni sellaisia asioita, joita oli kovin vaikea ymmärtää!
Herra ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen mustapukuisen poissaoloa
ja sanoi valkopukuiselle tahtovansa puhua hänelle vakavasti.
Valkopukuinen kohentautui keimaillen pikkusohvassaan ja antoi merkin,
että hän oli valmis kuuntelemaan. Mutta herra katseli minua ja näytti
hermostuneelta.

-- Hän on kyllä hyvin herttainen, tuo pieni poika, virkkoi hän viimein,
silittäen päätäni; mutta...

-- Hän on minun pikku mieheni, sanoi valkopukuinen.

-- No niin, virkkoi herra, ettekö voisi lähettää häntä takaisin äitinsä
luo? Sen, mitä minulla on teille sanottavaa, tahtoisin sanoa kahden
kesken.

Valkopukuinen myöntyi.

-- Rakkaani, sanoi hän minulle, menehän leikkimään ruokasaliin äläkä
palaa, ennenkuin minä sinut kutsun. Menehän, kultaseni!

Minä lähdin haikein mielin. Olihan se kyllä sangen merkillinen,
ruokasalikin, sillä siellä oli kellotaulu, jossa näkyi meren rannalla
kohoava vuori ja kirkko sinisen taivaan alla. Ja kun kello löi, niin
laiva keinui laineilla, veturi vaunuineen kiiti esiin tunnelista ja
ilmapallo kohosi kohti korkeuksia. Mutta kun mieli on murheellinen,
niin mikään ei näytä hymyilevältä. Kellotaulu pysyikin muuten aivan
liikkumattomana. Kävi ilmi, että veturi, laiva ja ilmapallo eivät
lähteneetkään liikkeelle kuin joka tunnin kuluttua, ja tunti, se on
pitkä! Ainakin se oli pitkä niinä aikoina. Onneksi tuli keittäjätär
hakemaan jotakin astiakaapista ja nähdessään minut aivan masentuneena
antoi minulle hedelmähilloa, joka lievitti sydämeni kipua. Mutta kun
hillo loppui, niin minä vaivuin jälleen suruni valtaan. Vaikka kello ei
ollutkaan vielä lyönyt, minä kuvittelin, että tunti toisensa jälkeen
oli jo ehtinyt kasautua minun alakuloisen yksinäisyyteni ylitse. Toisin
hetkin kuului korviini viereisestä huoneesta herran äänen kaiku; hän
anoi hartaasti valkopukuista ja sitten hän tuntui olevan vihoissaan. Se
oli oikein. Mutta eivätkö ne koskaan lopettaisi keskusteluaan? Minä
painoin nenäni litteäksi ikkunaruutuun, kiskoin jouhia tuolin
istuimesta, suurentelin seinäpaperin reikiä, revin verhojen tupsuja ja
tein jos jotakin. Ikävystyminen on kamala asia. Vihdoin, kun en enää
voinut itseäni hillitä, sipsutin äänettömästi sen huoneen ovelle, jossa
porsliininuket olivat uunin reunalla, ja kohotin kättäni tarttuakseni
ripaan. Minä tiesin menetteleväni tungettelevasti ja väärin, mutta olin
siitä vain tavallaan ylpeä.

Minä avasin oven ja näin valkopukuisen seisovan uuniin nojaten.
Herrasmies oli polvillaan hänen edessään, kädet ojossa ikäänkuin olisi
aikonut sulkea hänet syliinsä. Hän oli punaisempi kuin kukonheltta;
hänen silmänsä olivat pullollaan. Kuinka voi ihminen paneutua
sellaiseen tilaan?

-- Riittää, hyvä herra, virkkoi valkopukuinen, joka oli tavallista
rusottavampi ja sangen kiihtynyt... Riittää, koska sanotte minua
rakastavanne; riittää... älkää pakottako minua katumaan...

Hän näytti säikähtyneeltä ja lopen väsyneeltä.

Minut nähtyään herrasmies nousi nopeasti, ja luulenpa, että hän olisi
ensi hetkessä halunnut heittää minut ulos ikkunasta. Mutta sen sijaan,
että olisi minua torunut, kuten saatoin odottaa, sieppasi valkopukuinen
minut syliinsä nimittäen minua kultasekseen.

Vietyään minut leposohvalle hän itkeskeli pitkän aikaa, poski vasten
minun poskeani. Me olimme kahden kesken. Lohduttaakseni häntä sanoin
hänelle, että partaniekka herra oli paha mies ja ettei hänen nyt
tarvitsisi surra, jos olisi jäänyt minun seuraani, kuten olimme
sopineet. Mutta olipa miten hyvänsä, minusta tuntui, että isot ihmiset
olivat toisinaan kovin hassunkurisia.

Tuskin olimme ehtineet tyyntyä, kun mustapukuinen palasi ostoksineen.

Hän kysyi, oliko ketään käynyt.

-- Herra Arnould kävi, vastasi valkopukuinen rauhallisesti, mutta hän
viipyi vain hetkisen.

Minä tiesin varsin hyvin, että tuo oli satua, mutta valkopukuisen hyvä
hengetär, joka varmaan oli jo muutamia hetkiä ollut vaiheellani, laski
näkymättömän sormensa huulilleni.

Minä en sen koommin nähnyt herra Arnouldia, ja rakkauttani
valkopukuiseen ei enää häirinnyt mikään. Siitä epäilemättä johtuu, että
sen muisto on tyystin mielestäni häipynyt. Vielä ihan äskettäin,
neljättäkymmentä vuotta myöhemmin, en ollenkaan tiennyt, mihin
valkopukuinen oli joutunut.

Hiljattain minun oli mentävä ulkoasiain ministerin toimeenpanemiin
tanssiaisiin. Minä olen samaa mieltä kuin lordi Palmerston, joka sanoi,
että elämä ulisi siedettävää, ellei tarvitsisi huvitella. Jokapäiväinen
työni ei käy yli voimieni ja älyni, ja minä olen lopulta päässyt siihen
mieltymään. Mutta julkiset vastaanotot ne minua kovin rasittavat. Minä
tiesin, että oli ikävää ja hyödytöntä mennä ministerin tanssiaisiin;
minä tiesin sen ja menin sittenkin, sillä Ihmisluonnolle on ominaista
ajatella viisaasti ja toimin tyhmästi.

Tuskin olin ehtinyt astua suureen saliin, kun Ilmoitettiin lähettiläs
---- ja rouva ----. Minä olin |o useita kertoja kohdannut lähettilään,
jonka hienoissa piirteissä ilmenevä väsähdyksen leima ei suinkaan
johtunut yksinomaan valtiomiehentoimen vaikeuksista. Hänen nuoruutensa
sanottiin olleen myrskyisän, ja miesten seuroissa kerrottiin hänestä
useita uskaliaita kaskuja. Hänen oleskelunsa Kiinassa kolmisenkymmentä
vuotta sitten oli erittäin rikas seikkailuista, joita mielellään
muistellaan suljettujen ovien takana kahvia juotaessa. Hänen
puolisonsa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea, näytti olevan
kuudennella kymmenellä. Hän oli kokonaan mustiin puettu; muhkeat pitsit
verhosivat ihastuttavasti hänen mennyttä kauneuttansa, jonka varjon
saattoi vielä aavistaa. Olin onnellinen, kun minut esiteltiin hänelle,
sillä minä pidän erinomaisessa arvossa keskustelua iäkkäiden naisten
kanssa. Me juttelimme tuhansista asioista viulunsävelten tanssittaessa
nuorta väkeä, ja hän tuli sattumalta puhuneeksi ajasta, jolloin oli
asunut eräässä vanhassa talossa Malaquais'n rantalaiturin varrella.

-- Te olitte valkopukuinen! huudahdin minä.

-- Aivan oikein, hyvä herra, vastasi hän, minä käytin aina valkoista
pukua.

-- Ja minä, hyvä rouva, minä olin teidän pikku puolisonne.

-- Mitä! Oletteko kelpo tohtori Nozière'in poika? Te piditte kovin
leivoksista. Pidättekö vieläkin? Tulkaahan meille niitä maistamaan.
Meillä on aina lauantaisin pienet teekutsut. Kas, miten löysimme
toisemme jälleen!

-- Entä mustapukuinen?

-- Minä olen nykyjään mustapukuinen. Täti parkani kuoli sotavuonna.
Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein puhui teistä.

Meidän niin pakistessamme eräs valkoviiksinen ja -partainen herrasmies
tervehti lähettilään puolisoa vanhan keikarin jäykistynein ja
kohteliain elein. Minusta hänen leukansa tuntui hyvin tutulta.

-- Herra Arnould, virkkoi minulle valkopukuinen, vanha -- ystävänne.



3.

Minä annan tämän ruusun sinulle.


Me asuimme suuressa huoneistossa, joka oli täynnä ihmeellisiä esineitä
Seinillä oli villi-ihmisiltä voittosaaliiksi saatujen aseitten
yläpuolella pääkalloja ja päänahkoja; katoissa riippui intiaaniruuhia
airoineen olkiin kiedottujen alligaattorien kupeella; lasikoissa oli
lintuja, linnunpesiä, korallinhaaroja ja lukemattomia pieniä
luurankoja, jotka näyttivät perin juonikkailta ja pahanilkisiltä. Minä
en silloin tiennyt, millaisessa liitossa isäni oli näiden
eriskummallisten olioitten kanssa. Nyt sen tiedän: kokoilijan liitossa.
Vaikka olikin viisas ja epäitsekäs, hän kumminkin uneksi voivansa
sulloa koko luomakunnan yhteen ainoaan kaappiin. Hän sanoi ja uskoi
toimivansa tieteen hyväksi, mutta todellisena vaikuttimena oli
keräilykiihko.

Koko huoneisto oli täynnä luonnon merkillisyyksiä. Ainoastaan pieneen
saliin ei ollut päässyt tunkeutumaan eläintiede, ei kivennäistiede, ei
kansatiede eikä luonnottomuuksien tutkimus; siellä ei ollut
käärmeennahkoja, ei kilpikonnankuoria, ei luita, ei piikärkisiä nuolia,
ei intiaanien sotakirveitä, vaan yksinomaan ruusuja. Niitä oli pienen
salin seinäpaperi kirjavanaan. Ne olivat ruusunnuppuja, vielä
aukeamattomia, vaatimattomia, kaikki yhtäläisiä ja kaikki kauniita.

Äitini, jolle vertaileva eläintiede ja kallojen mittailu antoivat
aihetta vakaviin valituksiin, vietti päivänsä pienessä salissa,
työpöytänsä ääressä. Minä leikin matolla hänen läheisyydessään,
lelunani lammas, jolla oli vain kolme jalkaa, vaikka niitä alkujaan oli
ollut neljä, joten se ei olisi kelvannut isäni merkillisyyskokoelman
kaksipäisten kaniinien seuralaiseksi. Sitäpaitsi minulla oli
poikanukke, joka liikutti käsivarsiaan ja tuoksui maalilta. Minulla
täytyi sinä aikana olla aika paljon mielikuvitusta, sillä nukke ja
lammas toimivat tuhansien merkillisten näytelmäin eri henkilöinä. Kun
lampaalle tai nukelle sattui tapahtumaan jotakin erikoisen
mielenkiintoista, niin minä ilmoitin asian äidille. Aivan suotta. Sopii
huomauttaa, etteivät isot ihmiset milloinkaan kunnolla ymmärrä, mitä
pienet lapset heille selittävät. Äitini oli hajamielinen. Hän ei
kuunnellut minua kyllin tarkkaavasti. Siinä oli hänen suuri virheensä.
Mutta hän osasi katsoa minua suurilla silmillään ja nimittää minua
"pieneksi hupakoksi", niin että asia korjaantui.

Eräänä päivänä, kun taaskin olimme pienessä salissa, äiti laski
kirjo-ompeluksensa kädestään, otti minut syliinsä, osoitti minulle
erästä seinä paperin kukkaa ja sanoi:

-- Minä annan tämän ruusun sinulle.

Ja jotta kukan voisi tuntea, hän piirsi siihen kirjausneulallaan
ristin.

Milloinkaan ei lahja ole tehnyt minua onnellisemmaksi.



4.

Edvardin lapset.


-- Poikaseni on sellainen pörrötukka, että oikein peloittaa!
Järjestäkää hänelle "Edvardin lasten tukka", herra Valence.

Herra Valence, jolle äitini näin haasteli, oli vikkelä ja ontuva vanha
parturi, jonka pelkkä näkeminen johti mieleeni käherrysrautain
tympäisevän hajun ja jota minä kovin pelkäsin, koska hänen kätensä
olivat hiusvoiteesta tahmeat ja koska hän ei voinut leikata tukkaani
pudottelematta hiuksia niskaani. Kun hän siis puki ylleni valkoisen
kampausviitan ja solmi kaulaani liinan, niin minä tein vastarintaa. Hän
virkkoi:

-- Ethän sinä, pikku ystäväni, tahtone säilyttää villi-ihmisen tukkaa,
ikäänkuin saapuisit Medusan lautalta.

Hän kertoi aina sopivissa ja sopimattomissa tiloissa raikuvalla
eteläranskalaisella äänellään Medusan haaksirikosta, josta hän oli
pelastunut vasta kamalain kärsimysten jälkeen. Lautasta, hyödyttömistä
hätämerkeistä, ihmislihan syönnistä ja muusta hän kertoi hilpeästi
kuten ainakin henkilö, joka osaa keksiä asiain hyvät puolet. Herra
Valence oli kieltämättä rattoisa mies.

Tuona päivänä hän mielestäni järjesteli tukkaani liian hitaasti ja
tavalla, jota minä pidin kovin omituisena päästyäni näkemään itseni
kuvastimessa. Minä näin, että hiukseni oli kammattu alas ja leikattu
suoraan, niin että ne näyttivät myssyltä kulmakarvojen yläpuolella ja
putosivat poskille kuin espanjalaisen lintukoiran korvat.

Äitini oli ihastunut! Valence oli tosiaankin järjestänyt minulle
Edvardin lasten tukan. Kun minulla oli ylläni musta samettinuttu,
arveli äitini, ettei tarvinnut muuta kuin teljetä minut torniin
vanhemman veljeni seuraan...

-- Koettakoot! lisäsi hän viehättävän mahtipontisesti.

Puristaen minua kiinteästi poveaan vasten hän kantoi minut vaunuihin
asti. Me näet olimme vieraisiin menossa.

Minä kysyin äidiltä, mikä oli se vanhempi veli, jota en tuntenut, ja se
torni, joka minua peloitti.

Äitini, joka oli jumalallisen kärsivällinen ja hilpeän koreilematon,
kuten ainakin ne sielut, jotka eivät pyydä muuta kuin saada rakastaa,
kertoi minulle lapsellisesti ja runollisesti laverrellen, kuinka Edvard
kuninkaan molemmat pojat, kauniit ja hyvät, riistettiin heidän
äidiltään ja surmattiin LontoonTowerin vankikopissa heidän ilkeän
setänsä Rikhardin toimesta.

Pitäen ilmeisesti ohjeenaan erästä tunnettua maalausta hän vielä
lisäsi, että lasten pieni koira ilmoitti haukunnallaan murhamiesten
tulon.

Lopuksi hän sanoi tämän tarinan olevan sangen vanhan, mutta niin
liikuttavan ja kauniin, että sitä yhä esitettiin maalauksissa ja
näyttämöillä, että kaikki katsojat itkivät, hän itse samoinkuin
muutkin.

Minä sanoin äidille, että täytyi olla aika ilkiö sillä tavalla
itkettääkseen häntä ja kaikkia muita ihmisiä.

Hän vastasi, että siihen päinvastoin vaadittiin suurta henkeä ja etevää
kykyä, mutta minä en häntä ymmärtänyt. Minä en silloin ymmärtänyt
mitään kyyneleitten hekumasta.

Vaunumme pysähtyivät Pyhän Ludvigin saarelle, erään vanhan talon
eteen, jota minä en tuntenut. Sitten me lähdimme nousemaan
kiviportaita, joiden kuluneet ja halkeilleet askelmat tuntuivat minusta
kovin kolkoilta.

Ensimmäisessä käänteessä ilmestyi näkyviin pieni koira, joka alkoi
haukkua nalkuttaa. "Se on se", mietin minä, "se on Edvardin lasten
koira". Minut valtasi äkillinen, vastustamaton, mieletön pelko.
Ilmeisesti olivat nämä portaat sen tornin portaat ja minää
tukkalaitteineni ja päähineineni ja samettinuttuineni, minä olin
Edvardin lapsi. Minut aiottiin surmata tuossa paikassa. Minä en sitä
halunnut; tartuin äitini hameeseen huutaen:

-- Vie pois minut, vie pois minut! Minä en tahdo nousta tornin
portaita.

-- Olehan vaiti, pieni houkkio... Mitä sinä joutavia, kultaseni, älähän
toki pelkää... Lapsi on tosiaankin kovin hermostunut... Pekka, Pekka,
poikaseni, olehan järkevä.

Mutta minä en kuullut mitään, riipuin vain suonenvedontapaisesti äidin
hameessa, huusin, ulvoin, olin tukehtumaisillani. Kauhunsekainen
katseeni luuhaili hedelmällisen pelon synnyttämissä harhakuvitelmissa.

Minun huudoistani aukeni eräs porrastasanteen ovi ja siitä astui
näkyviin vanha herrasmies, jonka minä tunsin, huolimatta pelostani ja
huolimatta hänen patalakistaan ja aamunutustaan, ystäväkseni Robiniksi,
Robin ystäväkseni, joka toi minulle kerran viikossa kuivia leivoksia
hatunpesän vuorissa. Se oli Robin epäilemättä; mutta minä en voinut
käsittää, kuinka hän oli tornissa, koska en tiennyt, että torni oli
talo, vieläpä vanha talo, joten oli luonnollista, että tämä vanha herra
asui siinä.

Hän ojensi meille käsivartensa, vasemmassa kädessä nuuskarasia ja
oikean peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen nuuskaa. Se oli hän.

-- Käykää sisään, armollinen rouva! Vaimoni voi paremmin, hän tulee
kovin iloiseksi saadessaan nähdä teidät. Mutta Pekka ystäväisenipä
näyttää hieman rauhattomalta. Peloittaako häntä pikku koiramme? --
Finette, seh!

Minä rauhoitun ja sanoin:

-- Te asutte pahassa tornissa, herra Robin.

Samassa äiti nipisti käsivarttani. Minä oivalsin varsin hyvin, että
hän tahtoi estää minua pyytämästä leivosta hyvältä ystävältäni
Robinilta. Sellainen oli tosiaankin aikeeni.

Herra ja rouva Robinin keltaisessa salissa oli Finette minun lohtunani.
Minä leikin sen kanssa muistellen yhä, että se oli haukkunut Edvardin
lasten murhamiehiä. Niinpä minä luovutin sille toisen puolen siitä
leivoksesta, jonka herra Robin minulle antoi. Mutta mahdotontahan on
kovin kauan askarrella! samassa asiassa, varsinkin kun on pieni lapsi.
Aatokseni pyrähtelivät asiasta toiseen niinkuin linnut oksalta oksalle
ja pysähtyivät sitten jälleen Edvardin lapsiin. Koska olin muodostanut
itselleni heitä koskevan mielipiteen, halusin saada sen mahdollisimman
pian ilmaistuksi. Minä nykäisin herra Robinia hiluista.

-- Kuulkaahan, herra Robin, tiedättekö, jos äiti ulisi ollut Lontoon
tornissa, niin hän ei olisi sallinut ilkeän sedän tukehduttaa
pieluksiin Edvardin lapsia.

Minusta tuntui, ettei herra Robin käsittänyt ajatukseni täyttä
tehokkuutta. Mutta kun olimme jälleen kahdenkesken portaissa, äitini ja
minä, nosti äiti minut syliinsä:

-- Sinä vintiö! Annahan, kun suutelen sinua!



5.

Rypäleterttu.


Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Isäni, äitini ja
hoitajattareni olivat minulle lempeäluonteisia jättiläisiä, jotka
olivat eläneet maailman alusta, muuttumattomina, ikuisina, lajissaan
ainokaisina. Olin varma siitä, että he voivat varjella minut kaikesta
pahasta, ja tunsin itseni ihan turvalliseksi, kun he olivat lähelläni.
Luottamus, jonka äitini minussa herätti, oli rajaton: muistellessani
tätä jumalallista, Ihailtavaa luottamusta tekee mieli lähettää
lentosuudelmia sille poikapahaselle, joka silloin olin, ja ne, jotka
tietävät, kuinka vaikeata on tässä maailmassa säilyttää tunne koko
kyllyydessään, käsittävät sellaisiin muistoihin kohdistuvat
hellyydenpuuskani.

Minä olin onnellinen. Tuhannet asiat, tutut ja samalla salaperäiset,
askarruttivat mielikuvitustani, tuhannet asiat, jotka sinänsä eivät
merkinneet mitään, mutta jotka olivat osa elämääni. Minun elämäni oli
aivan pieni, mutta se oli elämä, toisin sanoen, olioiden keskus,
maailman keskus. Älkää hymyilkö sille mitä sanon, tai jos hymyilette,
hymyilkää ystävällisesti, ja muistakaa tämä: jokainen, joka elää,
olipa hän sitten vaikka vain koiranpentu, on olioiden keskuksessa.

Minä olin onnellinen nähdessäni ja kuullessani. Joka kerta kun äitini
avasi peilikaappinsa, valtasi minut hieno, runollinen uteliaisuus. Mitä
siinä olikaan, tuossa kaapissa? Hyvä Jumala! mitä siinä saattoi olla:
liinavaatteita, hajupusseja, pahvikoteloita ja rasioita. Epäilenpä
kerrassaan, että äiti parkani heikkoutena olivat rasiat. Hänellä oli
niitä kaikenlaisia ja tavattoman paljon. Ja nämä rasiat, joihin
kajoaminen oli minulta kielletty, saivat minut vaipumaan syviin
mietiskely hi n. Leluni askarruttivat nekin pientä päätäni, varsinkin
ne, jotka oli minulle luvattu ja joita odotin; ne, jotka jo omistin,
eivät enää olleet salaperäisiä eivätkä siis enää voineet mieltäni
tenhota. Kuinka kauniita olivatkaan uneksimani lelut! Toinen ihme oli
se viivojen ja kuvioiden paljous, joka lähti kynästä. Minä piirsin
sotilaita, tein soikulaisen pään ja lakin sen yläpuolelle. Vasta
lukuisia havaintoja tehtyäni minä osasin sovittaa lakin päähän
kulmakarvoja myöten. Minä osasin antaa arvoa kukille, hyville hajuille
ja koreille vaatteille. Sulkaniekka poimulakkini ja kailavat sukkani
herättivät minussa melkoista ylpeyttä. Mutta enemmän kuin mistään
yksityisestä oliosta pidin olioitten kokonaisuudesta: talosta, ilmasta,
valosta ja -- miten sanoisinkaan? -- elämästä! Minua ympäröi suuri
lempeys. Linnunpoikanen ei tunne suurempaa nautintoa painautuessaan
pesänsä untuvaan.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Mutta siitä huolimatta minä
kadehdin erästä toista pientä poikaa. Hänen nimensä oli Alphonse. Hänen
muista nimistään minulla ei ollut tietoa; on varsin mahdollista, ettei
hänellä muuta nimeä ollutkaan. Hänen äitinsä oli pesumuija ja kävi
työssä kaupungilla. Alphonse harhaili pitkin päivää pihalla tai
rantalaiturilla, ja minä näin ikkunasta hänen likaiset kasvonsa,
kellervän pörrötukkansa, taustattomat housunsa ja kenkärajansa, joita
hän liotteli lätäköissä. Minäkin olisin mielelläni astellut vapaasti
lätäköissä. Alphonse kävi ahkerasti tervehtimässä keittäjättäriä saaden
heiltä monta korvapuustia ja muutamia kuivuneita pasteijankuoria.
Tallirengit lähettivät hänet toisinaan kaivolle ammentamaan vettä
ämpäriin, jonka hän kantoi ylpeänä takaisin, naama tulipunaisena ja
kieli ulkona suusta. Minä kadehdin häntä. Hänen ei tarvinnut oppia
Lafontaine'in satuja kuten minun, ei tarvinnut pelätä saavansa
nuhteita, jos sattui nuttu hieman tahraantumaan! Häntä ei vaadittu
sanomaan hyvää päivää, hyvä herra! hyvää päivää, hyvä rouva!
henkilöille, joiden päivät, olivatpa hyviä tai huonoja, eivät
herättäneet hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, ja jos hänellä ei
ollutkaan Noakin arkkia eikä koneistolla varustettua hevosta kuten
minulla, niin hän sen sijaan leikki mielinmäärin kiinniottamillaan
varpusilla, kissoilla, jotka vaeltelivat vapaudessa samoinkuin hän,
vieläpä tallissa olevilla hevosillakin, kunnes ajomies huiskaisi hänet
pihalle luudallaan. Hän oli vapaa ja uskalias. Pihalta, omasta
valtapiiristään, hän katseli minua, joka seisoin ikkunassa, niinkuin
katsellaan häkkilintua.

Piha oli hauska, sillä siellä liikkui alinomaa kaikenlaisia eläimiä ja
palvelusväkeä. Se oli suuri; päärakennuksen seinää, joka oli sen
eteläpuolella, peitti vanha, rosoinen ja surkastunut viiniköynnös,
ja köynnöspeitteen yläpuolella oli aurinkokello, jonka taulusta
päivänpaiste ja sade olivat hivuttaneet numerot näkymättömiin. Tuo
varjoviiva, joka huomaamatta pitkin kivipintaa, ihmetytti minua.
Kaikista menneisyyden muistoista, joita mielessäni herättelen, on tämän
pihan kuva oudoimpia nykypäivien pariisilaisille. Heidän pihansa ovat
neljän neliömetrin laajuiset; niistä käsin voi nähdä nenäliinan
suuruisen kappaleen taivasta viiden kerroksen ulkonevain
ruokakomeroitten yläpuolella. Se on kehitystä, mutta epätervettä.

Sattuipa eräänä päivänä, että tästä hauskasta pihasta, jonka kaivolle
emännöitsijät aamuisin saapuivat täyttämään ruukkujansa ja jossa
keittäjättäret kuuden tienoissa sekoittelivat salaattiansa
rautalankakoreissa, pakisten tallirenkien kanssa, -- sattui että tästä
pihasta revittiin kivitys. Se revittiin vain siitä syystä, että oli
aikomuksena kivetä se uudelleen. Mutta töitten kestäessä sattui
satamaan, joten se muuttui kovin liejuiseksi, ja Alphonse, joka eli
siellä kuin satyyri metsässään, oli kiireestä kantapäähän
maankarvainen. Hän siirteli kiviä iloisena ja innostuneena.
Kohottaessaan päätään ja nähdessään minut yksinäisessä ylhäisyydessään
hän viittasi minua tulemaan. Minua kovin halutti leikkiä hänen kanssaan
kivityksen repimistä. Minun huoneessani ei sellainen leikki käynyt
päinsä. Ilmeni, että huoneistomme ovi oli auki. Minä riensin alas
pihalle.

-- Tässä minä olen, virkoin minä Alphonse'ille.

-- Tuossa on kivi, vastasi hän.

Hän oli kesyttömän näköinen ja hänen äänensä oli karkea; minä tottelin.
Mutta samassa kivi temmattiin minun kädestäni ja minä tunsin kohoavani
ilmaan. Närkästynyt hoitajattareni kiidätti minut pois. Hän pesi minut
Marseillen saippualla ja käski minua häpeämään, että olin aikonut
leikkiä katupojan, kulkurin, heittiön kanssa.

-- Alphonse, lisäsi äitini, Alphonse on huonosti kasvatettu; se ei ole
hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa, mutta hyvinkasvatettujen
lasten ei pidä seurustella sellaisten kanssa.

Minä olin sangen ymmärtäväinen ja harkitseva lapsi. Minä kätkin äitini
sanat mieleeni, ja ne liittyivät omia aikojaan siihen, mitä kuulin
kadotuksen lapsista, kun minulle selitettiin vanhaa kuvaraamattua.
Tunteeni Alphonse'ia kohtaan muuttuivat kerrassaan. Minä en häntä enää
kadehtinut, en ollenkaan. Hän herätti minussa pelon ja säälin sekaisia
tunteita. "Se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa." Nämä
äitini sanat saivat minut levottomaksi hänen tähtensä. Sinä, äiti, teit
hyvin, lausuessasi ne minulle, teit hyvin ilmaistessasi minulle jo
varhaisessa lapsuudessa viheliäisten viattomuuden. Sanasi olivat hyvät;
minun asianani oli pitää ne elävinä mielessäni lopun ikääni.

Ainakin tällä kertaa sanat tehosivat: kadotuksen lapsen kohtalo sai
minut murheelliseksi. Eräänä päivänä, kun tuo synkkä ja voimallinen
Kain kiusasi pihalla vanhan vuokralaisrouvan papukaijaa, minä katselin
hänen puuhiaan murhemielin kuin kunnon pieni Abel ainakin. Abeleita luo
-- valitettavasti! -- onni. Minä mietin keinoa, miten voisin osoittaa
syvyyden alhossa olevalle veljelleni myötätuntoani. Ajattelin lähettää
hänelle lentosuudelman, mutta hänen jurot kasvonsa eivät näyttäneet
erikoisen soveliailta sitä vastaanottamaan ja sydämeni ei taipunut
sellaiseen lahjaan. Etsin kauan aikaa, mitä voisin antaa; olin pahassa
pulassa. Joka tapauksessa näytti minusta liikanaiselta luovuttaa
Alphonse'ille koneistolla varustettu hevoseni, jolla ei ollut enää
mitään tietoa hännästään enempää kuin harjastaankaan. Ja muuten: onko
hevosen lahjoittaminen oikeastaan mikään säälin osoitus? Kadotuksen
lapselle oli annettava sovelias lahja. Ehkäpä kukka? Salissa oli
kukkavihkoja. Mutta kukka muistuttaa suuteloa. Minä epäilin, pitikö
Alphonse kukista. Kovin neuvottomana minä kiertelin ruokasalissa. Äkkiä
minä taputin iloisesti käsiäni: olin löytänyt mitä etsin.

Tarjoilupöydällä maljassa oli oivallisia Fontainebleaun rypäleitä. Minä
nousin tuolille ja otin pitkän ja painavan tertun, joka melkein
yksinään täytti maljan. Vaaleanviheriät rypäleet olivat toiselta
kyljeltään kullankellervät. Oli pakko uskoa, että ne ihanasti sulivat
suussa, mutta minä en kumminkaan niitä maistanut. Minä juoksin hakemaan
lankakerää äitini ompelupöydän laatikosta. Minua oli kielletty sieltä
mitään ottamasta. Mutta täytyy osata olla tottelematon. Minä kiinnitin
tertun langanpäähän, kumarruin ikkunalaudan yli, kutsuin Alphonse'ia ja
laskin tertun hitaasti alas pihalle. Paremmin nähdäkseen suori
kadotuksen lapsi silmiltään keltaiset hiustukkonsa, ja kun terttu oli
tullut hänen ulottuvilleen, niin hän tempasi sen lankoineen päivineen.
Sitten hän kohotti päätänsä, pisti kielensä ulos, teki minulle pitkän
nenän ja juoksi tiehensä näyttäen minulle takalistoaan. Pienet ystäväni
eivät olleet minua totuttaneet sellaiseen käytökseen. Olin aluksi kovin
hermostunut. Mutta sitten rauhoituin johtuessani ajattelemaan, että
olin tehnyt oikein, kun en ollut lähettänyt hänelle kukkaa enkä
suudelmaa.

Tuo ajatus karkoitti vihankaunan. Siitäkin näemme, että kunhan
itserakkaus on tyydytetty, muu ei merkitse mitään.

Mutta kun sitten johtui mieleeni, että seikkailu oli tunnustettava
äidille, niin jouduin ankaran masennuksen valtoihin. Suotta, sillä jos
äiti minua toruikin, tapahtui se ilomielin; minä huomasin sen hänen
nauravista silmistään.

-- Pitää antaa omastaan eikä toisten omasta, sanoi hän, ja pitää osata
antaa.

-- Siinä on onnen salaisuus, jonka harvat tuntevat, lisäsi isäni.

Hän sen tunsi, jos kukaan!



6.

Kultasilmä Marcelle.


Minä olin viisivuotias ja muodostin itselleni maailmasta käsityksen,
jota on täytynyt myöhemmin muuttaa -- ikävä kyllä, sillä se oli
ihastuttava. Eräänä päivänä, kun olin parhaillaan piirustelemassa
ukonkuvia, kutsui äitini minua ollenkaan ottamatta huomioon, että
häiritsi minua. Äidit ovat toisinaan hyvinkin ajattelemattomia.

Tällä kertaa asia koski siistiytymistä. Minä en pitänyt sitä
tarpeellisena, vaan pikemmin epämiellyttävänä, tein vastarintaa,
irvistelin ja olin sanalla sanoen sietämätön.

Äitini virkkoi:

-- Kummitätisi tulee; olisipa se hassua, ellet olisi kunnollisesti
puettu!

Kummitätini! En ollut häntä vielä nähnyt, en tuntenut häntä laisinkaan.
En edes tiennyt, että hän oli olemassa. Sensijaan tiesin varsin hyvin,
mikä kummitäti on: olin siitä lukenut saduissa ja nähnyt sen kuvissa;
tiesin, että kummitäti on haltijatar.

Minä annoin äitikullan kammata ja saippuoida itseäni ihan mielin
määrin. Kummitätiä ajatellessani tunsin ääretöntä uteliaisuutta: mielin
tulla hänet tuntemaan. Mutta vaikka olinkin yleensä ankara kyselijä, en
nyt tiedustellut mitään kaikesta siitä, mitä kiihkeästi halusin tietää.

-- Minkä vuoksi?

-- Te kysytte, minkä vuoksi! Seikka oli se, etten uskaltanut.
Haltijattaret, sellaisina miksi minä ne käsitin, vaativat hiljaisuutta
ja salaperäisyyttä, tunteen epämääräisyys on niin viehättävä, että
maailman nuorinkin mieli pyrkii vaistomaisesti sitä tarkoin
varjelemaan, on olemassa asioita, joita ei lapsi enempää kuin
täysikasvanutkaan kykene kielin kertomaan -- sanalla sanoen: minä
rakastin kummitätiäni.

Varmaan hämmästytän teitä, mutta totuudessa on onneksi toisinaan
jotakin aavistamatonta, joka tekee sen siedettäväksi... Kummitätini oli
niin kaunis kuin toivoa sopii. Kun näin hänet, niin tunsin hänet. Hän
oli juuri se, jota olin odottanut, hän oli haltijattareni. Katselin
häntä ihmeissäni, ihastuneena. Tällä kertaa luonto sattui olemaan
pienen pojan unelmain veroinen.

Kummitätini katsoi minua: hänen silmänsä olivat kuin kultaa. Hän
hymyili, ja minä näin hampaat, jotka eivät olleet suuremmat kuin minun.
Hän puhui: ääni oli kirkas, se solisi kuin metsäpuro. Hän suuteli minua
raikkain huulin: suutelo tuntuu vieläkin poskellani.

Hänet nähdessäni minä tunsin rajatonta, suloista nautintoa, ja
kohtauksemme täytyi olla joka suhteessa hurmaava, sillä sen jättämässä
muistelossa ei ole pienintäkään turmelevaa yksityiskohtaa. Se elää
mielessäni kirkkaana ja koruttomana. Kummitätini ilmenee minulle aina
suu puoliavoinna hymyä ja suuteloa varten, seisaallaan, syli avoinna.

Hän nosti minut käsivarrelleen ja virkkoi:

-- Näytähän, kultaseni, minkäväriset sinulla on silmät.

Sitten hän lisäsi, kiharoitani ravistellen:

-- Hän on vaalea, mutta tummenee ajan mittaan.

Haltijattareni tunsi tulevaisuuden. Kumminkaan eivät hänen hyvänsuovat
ennustuksensa ilmoittaneet koko tulevaisuutta. Nykyjään eivät hiukseni
enää ole vaaleat eivätkä tummat.

Seuraavana päivänä hän lähetti minulle leluja, joka eivät näyttäneet
minua varten tehdyiltä. Minua askarruttivat kirjat, kuvat, liimapullo,
värilaatikot ja koko se kalusto, jota käyttelee älykäs, heiveröinen ja
istumiseen tottunut poikanen, luontevasti kehitellen sellaisten lelujen
avulla muoto- ja väriaistiansa, joka on myöhemmin monien surujen ja
ilojen aiheena.

Kummitätini valitsemat lahjat eivät soveltuneet mainittuun
elämänsuuntaan. Ne muodostivat urheilevan poikasen ja nuoren
voimistelijan täydellisen tarpeiston: siinä trapetsi, köysiä, tankoja,
painoja ja kaikkea muuta mitä tarvitaan pojan voimien harjoittamiseksi,
jotta ne kehittyisivät miehekkään joustaviksi.

Pahaksi onneksi minä jo taivuin oppineeseen elämään, järjestelin
mielelläni leikelmiä iltaisin lampun ääressä, olin syvästi kiintynyt
kuviin ja irtauduin näistä ennakolta taiteilijaksi määrätyn henkilön
huvituksista ainoastaan jonkinlaisen mielettömyyden puuskan, hurjan
epäjärjestyksenhimon valtaamana leikkiäkseni kaikenlaisia säännöttömiä,
tahdittomia leikkejä: varasta, haaksirikkoa, tulipaloa. Kaikki nuo
kiiltävät puiset ja rautaiset kojeet tuntuivat minusta kylmiltä ja
raskailta, niistä puuttui viehätys ja elämä, kunnes kummitätini
tartutti niihin hieman omaa suloansa opettaessaan minua niitä
käyttämään. Hän nosteli punnuksia kovin mahtipontisesti, taivutti
kyynärpäänsä taaksepäin näyttääkseen minulle, kuinka käsivarsien ja
selän väliin viety sauva kehittää rintakehää.

Eräänä päivänä hän nosti minut polvelleen ja lupasi minulle laivan,
laivan taklauksineen päivineen, purjeineen ja kylkiaukoista
pilkistävine tykkeineen. Kummitätini puhui meriasioista kuin vanha
merikarhu. Hän ei unohtanut märssyä, ei vantteja, ei prammitankoa eikä
yläprammiraakaa Nuo oudot sanat eivät ottaneet ollenkaan loppuakseen;
hän näytti lausuvan niitä mielellään. Varmaan ne muistuttivat hänelle
monia vanhoja asioita. Haltijattaret ne liikkuvat vesillä.

Laivaani minä en saanut. Mutta minun ei ole milloinkaan, ei edes
lapsuudessa, tarvinnut omistaa olioita voidakseni niistä nauttia.
Haltijattaren laiva askarrutti minua kauan. Minä näin sen. Näen sen
vieläkin. Se ei ole enää mikään lelu. Se on aave. Se liukuu äänetönnä
pitkin hämyistä merta, ja sen kannella näen naisen, liikkumatonna,
kädet riipuksissa, silmät suurina ja tyhjinä.

Minun ei ollut sallittu enää nähdä kummitätiäni.

Minulla oli siitä lähtien selvä käsitys hänen luonteestaan. Minä
tajusin, että hän oli syntynyt miellyttämään ja rakastamaan, että siinä
oli hänen kutsumuksensa. Valitettavasti en erehtynytkään! Sain
myöhemmin kuulla, ettei Marcelle (hänen nimensä oli Marcelle) ole
eläissään tehnyt mitään muuta.

Useita vuosia myöhemmin sain kuulla jotakin hänen elämästään. Marcelle
ja äitini olivat tutustuneet toisiinsa luostarissa. Mutta äitini, joka
oli muutamia vuosia vanhempi, oli liian viisas ja liian hillitty
voidakseen alinomaa seurustella Marcelle'in kanssa, jonka
ystävyyssuhteet muodostuivat poikkeuksellisen kuumiksi ja tavallaan
mielettömiksi. Se nuori hoitolainen, joka herätti Marcelle'issa
kaikkein tavattomimmat tunteet, oli kauppiaan tytär, kookas,
rauhallinen henkilö, ivallinen ja ahdasmielinen. Marcelle ei voinut
irroittaa katsettaan hänestä, suli kyyneliin, kun ystävätär jotakin
lausui tai teki jonkin eleen, pani alinomaa toimeen mustasukkaisuuden
kohtauksia ja kirjoitti hänelle oppitunneilla parinkymmenen sivun
pituisia kirjeitä, kunnes tyttö vihdoin kärsimättömänä selitti
saaneensa kyllikseen ja pyysi saada olla rauhassa.

Marcelle parka vetäytyi takaisin niin masentuneena ja murheellisena,
että äitini kävi häntä sääliksi. Silloin tuli heidän suhteensa
alulleen, hiukan ennen kuin äitini lähti luostarista. He lupasivat
käydä toisiaan tervehtimässä ja pitivät lupauksensa.

Marcelle'in isä oli maailman paras ihminen, viehättävä, henkevä ja
vailla niin sanottua tavallista tervettä järkeä. Hän luopui laivastosta
aiheettomasti, purjehdittuaan kaksikymmentä vuotta. Sitä ihmeteltiin.
Olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, että hän oli pysynyt palveluksessa
niin pitkän aikaa. Hänen varansa olivat vähäiset ja taloudenhoitonsa
perin kehno.

Eräänä sadepäivänä hän näki ikkunasta vaimonsa ja tyttärensä
kävelemässä, kovin huolissaan hameittensa ja sateenvarjojensa vuoksi.
Silloin hän ensimmäisen kerran huomasi, ettei heillä ollut ajoneuvoja,
ja tämä huomio teki hänet sangen murheelliseksi. Hän muutti heti
paikalla arvopaperinsa rahaksi, möi vaimonsa jalokivet, lainasi lisää
erinäisiltä ystäviltä ja riensi Badeniin. Koska hänellä oli pettämätön
pelitekniikka, niin hän pelasi paljosta voittaakseen hevoset, vaunut ja
liverit. Viikon kuluttua hän palasi kotiinsa putipuhtaana ja uskoen
entistä lujemmin pelitekniikkaansa.

Hänelle jäi pieni maatila, jossa hän viljeli ananasta. Vuoden ajan tätä
viljelystä harjoitettuaan hänen täytyi myydä tilukset voidakseen maksaa
ansarit. Sitten hän ryhtyi keksimään koneita, ja hänen vaimonsa kuoli
ihan hänen huomaamattaan. Hän lähetti ministereille, edustajahuoneille,
tiedeakatemialle, oppineille seuroille ja lukemattomille muille
suunnitelmiaan ja tutkielmiaan. Nämä tutkielmat oli toisinaan laadittu
runomittaan. Kaikesta huolimatta hän ansaitsi hieman rahaa, hän eli. Se
oli ihmeellistä. Marcelle piti asiaa varsin yksinkertaisena ja osti
itselleen hattuja kaikilla niillä kolikoilla, jotka osuivat hänen
käsiinsä.

Äitini ei käsittänyt, kuinka nuori tyttö voi viettää sellaista elämää.
Marcelle sai hänet vapisemaan. Siitä huolimatta hän rakasti
Marcelle'ia.

-- Jospa tietäisit, sanoi äitini minulle sata kertaa, jospa tietäisit,
kuinka viehättävä hän silloin oli.

-- Äiti kulta, voinhan sen hyvin arvata.

Heille sattui kuitenkin erimielisyys, ja syynä oli eräs arka tunne,
jota ei suinkaan tulisi jättää siihen varjoon, missä rakkaittemme
virheet yleensä piilevät, mutta jota minun ei sovi eritellä niinkuin
kenen muun tahansa. Minun ei sovi sitä tehdä, enkä voisikaan, koska
asiaa koskevat tietoni ovat erittäin epämääräiset. Äidilläni oli siihen
aikaan sulhanen, nuori lääkäri, jonka hän vähää myöhemmin nai ja josta
tuli minun isäni. Kuten jo mainittiin, oli Marcelle lumoava. Hän
herätti rakkautta, hän halasi sitä. Isäni oli nuori. He näkivät
toisensa, he juttelivat. Mitäpä vielä tietäisin?... Äitini meni
naimisiin eikä enää seurustellut Marcelle'in kanssa.

Kaksivuotisen karkoituksen jälkeen kultasilmä kaunotar otettiin taasen
armoihin. Vieläpä siinä määrin, että hänet pyydettiin minun
äitikummikseni. Hän oli sillävälin mennyt naimisiin hänkin. Tämä seikka
luullakseni melkoisesti helpotti sovintoa. Marcelle jumaloi miestään,
pientä, rumaa murjaania, joka oli seitsemännestä ikävuodestaan
purjehtinut eräässä kauppa-aluksessa ja jonka ankarasti epäilen käyneen
orjakauppaa. Koska hänellä oli talo ja omaisuutensa Rio de Janeirossa,
vei hän kummitätini sinne.

Äitini on usein sanonut minulle:

-- Et voi kuvitella, millainen Marcelle'in puoliso oli: apina,
marakatti, kiireestä kantapäähän keltaisiin puettu marakatti. Hän ei
osannut kunnolla mitään kieltä. Hän osasi vain hieman kaikkia, ja
ilmaisi ajatuksensa huudoin, elein ja silmänmulkauksin. Totuuden
nimessä on myönnettävä, että hänen silmänsä olivat erittäin kauniit.
Äläkä erehdy luulemaan, lapsukaiseni, että hän oli saarilta, lisäsi
äitini; hän oli ranskalainen, kotoisin Brestistä, ja hänen nimensä oli
Dupont.

Ohimennen sopii huomauttaa, että äitini nimitti "saariksi" kaikkea,
mikä ei kuulu Eurooppaan. Se saattoi epätoivoon isäni, joka oli
kirjoittanut erinäisiä vertailevan kansatieteen alaan kuuluvia teoksia.

-- Marcelle, jatkoi äitini, Marcelle oli silmittömästi ihastunut
mieheensä. Ensi aikoina tuntui aina siltä, kuin olisi häirinnyt
käydessään heidän luonaan. Marcelle oli onnellinen kolme, neljä vuotta.
Sanon onnellinen, sillä onhan maku kovin erilainen. -- Mutta hänen
ollessaan Ranskassa käymässä..., sinä et sitä muista, olit liian pieni.

-- Vielä mitä, äiti, minä muistan sen varsin hyvin.

-- No niin! Hänen täällä ollessaan tuo murjaani siellä saarilla tottui
inhoittaviin tapoihin: hän juopotteli merimieskapakoissa huonojen
naisten seurassa. Häntä lyötiin puukolla. Saatuaan sen tietää Marcelle
heti lähti kotiin. Hän hoiti miestään osoittaen samaa verratonta intoa
kuin kaikessa muussakin toiminnassaan. Mutta miehelle sattui
verensyöksy, johon hän kuoli.

-- Eikö Marcelle palannut Ranskaan? Äiti, miksi en ole sen koommin
nähnyt kummitätiäni?

Tähän kysymykseen äitini vastasi hämillään:

-- Jäätyään leskeksi hän tutustui Rio de Janeirossa meriupseereihin,
jotka tekivät hänelle paljon vääryyttä. Marcelle'ista ei saa ajatella
pahaa, lapsukaiseni. Hän oli erikoinen nainen, hän ei käyttäytynyt
niinkuin muut. Kävi kumminkin vaikeaksi ottaa häntä vastaan.

-- Äiti, minä en ajattele pahaa Marcelle'ista. Mutta sanohan, mihin hän
on joutunut.

-- Asian laita on näin, poikaseni: eräs laivastonupseeri rakasti häntä,
mikä oli varsin luonnollista, ja saattoi hänet huonoon valoon, koska
niin kaunis voitto hyväili hänen itserakkauttaan. Minä en mainitse
upseerin nimeä; hän on nykyisin vara-amiraali, ja sinä olet useita
kertoja aterioinut samassa pöydässä kuin hän.

-- Mitä? Onko se V... tuo iso, punakka mies? Aivan oikein, äiti, hän
kertoo päivällisten jälkeen somia naisjuttuja, tuo amiraali!

-- Marcelle rakasti häntä mielettömästi ja seurasi häntä kaikkialle.
Ymmärräthän, poikani, etten tunne tätä juttua ihan tarkoin. Mutta loppu
oli kamala. He olivat molemmat Amerikassa, en voi täsmälleen sanoa
missä, sillä maantieteelliset nimet eivät ole milloinkaan pysyneet
muistissani. Upseeri oli häneen väsynyt, jätti hänet jonkin tekosyyn
nojalla ja palasi Ranskaan. Odottaessaan häntä takaisin Marcelle luki
eräästä Pariisin lehdestä, että upseeri oli nähty teatterissa erään
näyttelijättären seurassa. Marcelle ei voinut hillitä itseänsä, vaan
astui laivaan, vaikka olikin kuumeessa. Hän kuoli matkalla, poikaseni,
ja kummitäti rukka kiedottiin palttinaan ja viskattiin mereen.

Niin kertoi äitini. Enempää en asiasta tiedä. Mutta joka kerta, kun
taivas on lempeän harmaa ja tuuli vienosti huokailee, rientää aatokseni
kohti Marcelle'ia ja minä puhelen hänelle näin:

-- Kiusattu sielu parka, sinä, joka harhailet vanhaa valtamerta, missä
maan ensimmäinen rakkaus liekkui, kallis varjo, oi kummitätini ja
haltijattareni, sinua siunaa rakastajistasi uskollisin, ainoa kenties,
joka sinua vielä muistelee! Ole siunattu siitä lahjasta, jonka laskit
kehtooni vain sen yli kumartumalla, ole siunattu siitä, että ilmaisit
vasta aukenevalle aatokselleni ne tenhoisat tuskat, joita kauneus
tuottaa käsittäjälleen, sinua siunaan minä, jonka lapsena nostit maasta
etsimään silmiesi väriä. Se lapsi oli onnellisin, ja rohkenenpa sanoa:
paras ystäväsi. Hänelle sinä annoit enemmän kuin kenellekään muulle,
sinä antelias nainen, sillä sinun sylisi avautuessa avautui hänelle
unelmain ääretön maailma.



7.

Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.


Siinä on talvisen yön sato, muistelmaini ensimmäinen lyhde. Antaisinko
sen hajaantua tuuleen? Eikö ole parempi sitoa se ja kantaa riiheen?
Luulenpa, että siitä tulee hyvää ravintoa ihmismielille.

Ihmisistä parhain ja oppinein, herra Littré, toivoi jokaisella
perheellä olevan oman arkiston ja oman opettavaisen historiansa. "Siitä
saakka", sanoi hän, "kun hyvä viisaustiede on opettanut minua
ylenmäärin kunnioittamaan perintä tietoa ja säilyttämistä, olen usein
valittanut, etteivät keskiajan porvarilliset perheet tulleet
laatineeksi vaatimattomia muistikirjoja, joihin olisivat merkinneet
kotoisen elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja joka olisi siirtynyt
polvesta polveen niin kauas kuin sukua oli olemassa. Kuinka
mielenkiintoisia olisivatkaan ne muistiinpanot, jotka olisivat
säilyneet meidän aikoihimme! Kuinka paljon kadonneita huomioita ja
kokemuksia olisikaan pelastettu, kunhan olisi viitsitty nähdä vähän
vaivaa!"

No niin, minä puolestani olen täyttänyt viisaan vanhuksen toivomuksen:
nämä lehdet säilytetään Nozière'in perheen muistiinpanojen alkuna.
Älkäämme kadottako mitään mennyttä. Vain menneisyyden avulla
rakennetaan tulevaisuutta.




II.

Uusia rakkauksia.



1.

Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.


Minä en osannut lukea, käyskelin lämsähousuissa, itkin, kun
hoitajattareni niisti nenääni, ja tunsin kalvavaa kunnianhimoa. Niin on
laita: varhaisimpana ikäkautena eli minussa himo tulla viipymättä
kuuluisaksi säilyäkseni ihmisten muistissa. Harkitsin siihen
tarvittavia keinoja samalla asetellen tinasotilaitani ruokapöydälle.
Jos olisin voinut, olisin lähtenyt sotakentille saavuttamaan
kuolemattomuutta ja olisin ollut verrattava niihin kenraaleihin, joita
heilutin pienissä käsissäni suoden heille sotaonnea pöydän
vahakankaalla.

Mutta vallassani ei ollut hankkia itselleni ratsu, univormu, rykmentti
ja vihollisia -- kaikki sotilaalliseen maineeseen oleellisesti
liittyviä asioita. Niinpä ajattelinkin ruveta pyhimykseksi. Se vaatii
vähemmän varustuksia ja tuottaa paljon ylistystä. Äitini oli hurskas.
Hänen hurskautensa -- rakastettava ja vakava kuten hän itse -- viehätti
minua kovin. Äitini luki usein Pyhimysten elämää, jota minä ihastuneena
kuuntelin ja joka täytti sieluni hämmästyksellä ja rakkaudella.
Niinmuodoin tiesin, miten Herran miehet menettelivät tehdessään
elämänsä arvokkaaksi ja ansiokkaaksi. Tiesin millaista taivaallista
tuoksua veritodistajan ruusut huokuvat. Mutta veritodistaja on
äärimmäisyys, johon en puolestani pysähtynyt. En myöskään ajatellut
apostolin enkä saarnaajan virkaa, johon minulla ei ollut
mahdollisuuksia. Tyydyin lihankidutukseen, koska se oli helposti ja
varmasti toteutettavissa.

Antautuakseni siihen aikaa hukkaamatta kieltäydyin syömästä aamiaista.
Äitini, joka ei tiennyt mitään uudesta kutsumuksestani, luuli minun
olevan sairaan ja katseli minua niin huolestuneena, että mieleni oli
paha. Siitä huolimatta minä paastosin. Sattuessani sitten muistamaan
patsaan nenässä eläneen pyhimyksen Simeonin nousin keittiön vesihanan
päälle. Siinä en kumminkaan voinut ruveta elämään, sillä
hoitajattaremme Julie karkoitti minut siitä varsin pian. Astuttuani
alas syöksyin kiihkeästi täydellistymisen tielle päättäen pitää
esikuvanani Patrasin Nikolaita, joka jakoi rikkautensa köyhille. Isäni
työhuoneen ikkuna oli rantalaiturille päin. Minä heitin ikkunasta
tusinan verran kolikoita, jotka olin saanut, koska ne olivat
uusia ja kiiltäviä; sitten heitin saman tien palloni ja hyrräni
ankeriaannahkaisine piiskoineen.

-- Poika on typerä! huudahti isäni sulkien ikkunan.

Olin vihoissani ja häpeissäni, kun kuulin itseäni sillä tavoin
arvosteltavan. Toisaalta ajattelin, ettei isäni ollut pyhimys, kuten
minä, eikä niinmuodoin pääsisi kerallani osalliseksi autuaitten
kunniasta, ja tämä ajatus oli minulle suureksi lohdutukseksi.

Kun tuli aika lähteä kävelylle, pantiin päähäni hattu, minä tempasin
siitä pois sulan, noudattaen autuasta Habre'ia, joka vanhan, likaisen
lakin saatuaan laahasi sitä loassa, ennenkuin pani sen päähänsä.
Saadessaan kuulla rikkauksieni ja hattuni tarinan äitini kohautti
olkapäitään ja huokasi raskaasti. Minä tuotin hänelle tosiaankin surua
ja murhetta.

Kävelyllä ollessani loin katseeni maahan, jotta ulkomaailman esineet
eivät pääsisi minua häiritsemään, noudattaen siten Pyhimysten elämässä
usein mainittua opetusta.

Tältä terveelliseltä kävelyltä palattua minä tein pyhyyteni
viimeistelyä varten itselleni jouhipaidan pistämällä vanhasta
nojatuolista nyhtämiäni jouhia paidan ja selän väliin. Sen johdosta
jouduin kokemaan uusia kärsimyksiä, sillä Julie yllätti minut juuri kun
olin siten jäljittelemässä pyhän Fransiskuksen oppilaita. Tunkeutumatta
asian henkeen ja ytimeen, hän pysähtyi ulkonaisiin seikkoihin, näki,
että olin repinyt nojatuolia, ja läimäytti minua pakaroille
yksinkertaisuudessaan.

Harkitessani kuluneen päivän kiusallisia tapahtumia oivalsin selvästi,
että pyhyyden harjoittaminen perheen keskuudessa on erittäin vaikeata.
Minä käsitin, miksi pyhä Antonius ja pyhä Hieronymus olivat siirtyneet
erämaahan jalopeurain ja sorkkajalkaisten metsäjumalain joukkoon, ja
päätin huomisesta lähtien asettua erakkomajaan. Minä valitsin
piilopaikakseni kasvi- ja eläintieteellisen puutarhan sokkelon.
Aikomukseni oli elää siellä mietiskelyyn vaipuneena ja puettuna
palmunlehdistä kyhättyyn viittaan, kuten pyhä Paavali-erakko. Ajattelin
näin: "Tässä puutarhassa on juuria ravinnokseni. Vuoren harjanteelta
löytyy siellä maja. Siellä olen kaikkien luontokappaleiden ympäröimänä.
Jalopeura, joka kaivoi kynsillään haudan Egyptin pyhälle Marialle,
hakee minua varmaan suorittamaan viimeistä palvelusta jollekin
lähiseudun yksineläjälle. Minä näen, kuten pyhä Antonius, ihmisen,
jolla on pukin kaviot, ja hevosen, jolla on ihmisen vartalo. Voipa
vielä sattua, että enkelit kohottavat minut maasta veisaten
ylistysvirsiä."

Päätökseni ei tunnu niin oudolta, kun tietää, että kasvitieteellinen
puutarha oli jo pitkät ajat ollut minulle pyhä paikka, lähinnä
verrattava maalliseen paratiisiin, jonka näin esitettynä vanhassa
kuvaraamatussani. Hoitajattareni vei minut sinne usein, ja minut
valtasi siellä pyhän riemastuksen tunne. Taivaskin näytti siellä
aineettomammalta ja puhtaammalta kuin muualla, ja pilvissä, jotka
leijailivat papukaijain häkin, tiikerin kopin, karhun luolan ja norsun
asumuksen yläpuolella, saatoin hämärästi nähdä valkopartaisen ja
siniviittaisen Isä Jumalan, joka ojensi kättään siunatakseen minua
vuorikauriin ja gasellin, kaniinin ja kyyhkyläisen ohella, ja kun
istuin Libanonin seetrin alla, näin oksien lomitse lankeavan
kiireelleni niitä säteitä, jotka ovat lähtöisin iankaikkisen Isän
sormenpäistä. Eläimet, jotka söivät kädestäni katsellen minua
lempeästi, johdattivat mieleeni, mitä äitini oli minulle opettanut
Aatamista ja alkuperäisen viattomuuden päivistä. Luomakunta, joka oli
koottuna sinne kuten muinoin patriarkan uivaan taloon, kuvastui
silmiini lapsellisen sulon kaunistamana. Paratiisiani ei pilannut
mikään. Minua ei ollenkaan loukannut, että näin siellä hoitajattaria,
sotilaita ja virvokkeiden kaupustelijoita. Pikemmin tunsin itseni
onnelliseksi näiden halpain ja vähäisten seurassa, minä kaikkein
vähäisin. Kaikki näytti minusta kirkkaalta, rakastettavalta ja hyvältä,
koska ylevässä viattomuudessani sovelsin kaikki lapsenihanteeseeni.

Minä nukahdin siinä vakaassa päätöksessä, että siirryn elämään
puutarhaan hankkiakseni ansioita ja tullakseni niiden suurten
pyhimysten veroiseksi, joista koreasanainen historia minulle kertoi.

Seuraavana aamuna oli päätökseni yhä vielä vakaa. Minä tein sen
äidilleni tiettäväksi. Hän alkoi nauraa.

-- Mistä olet saanut päähäsi, että sinun on ruvettava erakoksi
kasvitieteellisen puutarhan sokkeloon? kysyi hän tukkaani kammaten ja
yhä nauraen.

-- Minä tahdon tulla kuuluisaksi, vastasin minä, ja painattaa
käyntikortteihini: "Erakko ja kalenteripyhimys", kuten isä painattaa
omiinsa: "Lääketieteellisen korkeakoulun palkinnonsaaja ja
Antropologisen yhdistyksen sihteeri."

Tämän kuullessaan äitini pudotti kamman, joka oli liikkunut tukassani.

-- Pekka! huudahti hän, mitä järjettömyyksiä! Sehän on synti! Olen ihan
onneton! Pikku poikani on menettänyt järkensä siinä iässä, jolloin
ihmisellä ei vielä järkeä ole.

Sitten hän kääntyi isän puoleen ja virkkoi:

-- Kuulitko, ystäväiseni: seitsenvuotiaana hän tahtoo olla kuuluisa!

-- Rakas ystävä, vastasi isäni, saatpa nähdä, että kahdenkymmenen iällä
kuuluisuus häntä tympäisee.

-- Suokoon Jumala, virkkoi äiti, minä en ollenkaan pidä turhamaisista
ihmisistä.

Jumala on sen suonut, ja isäni ei erehtynyt. Kuningas Yvetot'n tavoin
minä olen elänyt varsin hyvin olematta kuuluisa eikä minulla enää ole
pienintäkään halua kaivertaa Pietari Nozière'in nimi ihmisten muistiin.

Mutta kun nyt käyskelen kasvitieteellisessä puutarhassa, mukanani
kaukaisten muistelojen saatto, käyskelen alakuloisena ja yksinäisenä,
niin minut valtaa käsittämätön halu kertoa tuntemattomille ystävilleni,
kuinka muinoin uneksin asettuvani sinne erakkona elämään, ikäänkuin
tämä lapsen unelma voisi liittyä toisten ajatuksiin luoden niihin
lempeän hymyn hohdetta.

Kysymyksenlainen on minulle se asia, teinkö oikein, kun kuusivuotiaana
heitin sotilasuran mielestäni. Niin näet on laita, etten ole myöhemmin
ajatellutkaan ruveta sotilaaksi. Pahoittelen sitä hieman. Sotilaan
elämässä on erikoista arvokkuutta. Velvollisuus esiintyy siinä selvänä
ja sitä täsmällisempänä, kun sitä ei määrittele järkeily. Henkilö, joka
voi järjellisesti arvostella toimiansa, huomaa pian, ettei niiden
joukossa ole paljonkaan viattomia. Täytyy olla pappi tai sotilas, jos
tahtoo välttää epäilyksen tuskaa.

Mitä tulee erakonelämää koskevaan haaveeseeni, olen sen haaveillut
uudelleen joka kerta, kun olen luullut tuntevani, että elämä on
perinpohjin kehno: toisin sanoen olen tehnyt niin joka päivä. Mutta
joka päivä nykäisi luonto minua korvasta palauttaen minut niihin
ajanvietteisiin, jotka askarruttavat vaatimattomia eläjiä.



2.

Isä Le Beau.


Heinrich Heinen Muistelmiin sisältyy iskevän todellisia muotokuvia,
joita kuitenkin ympäröi eräänlainen runous. Sellainen on Simon de
Geldernin, runoilijan enon muotokuva.

"Hän oli", kertoo Heine, "omituinen ihminen, ulkomuodoltaan mitätön,
jopa eriskummallinenkin. Pieni, sävyisä mies, kasvot kalpeat ja
vakavat, nenä tosin kreikkalaistyylinen, suoraviivainen, mutta varmaan
kolmannesta pitempi kuin Kreikassa käytetyt nenät... Hän käytti aina
vanhanaikaisia vaatteita, lyhyitä housuja, valkoisia silkkisukkia,
solkikenkiä ja vanhan muodin mukaan verraten pitkää palmikkoa, joka
pienen miehen katua käyskellessä hypähteli olkapäältä toiselle, teki
kaikenlaisia keikauksia ja näytti ivailevan omaa herraansa hänen
selkänsä takana.

"Tämä kunnon mies oli sielultaan mitä ylevämielisin; hänen vähäinen
lievenuttunsa, joka oli takaa kuin västäräkinpyrstö, sulki sisäänsä
viimeisen ritarin. Tämä ritari ei kumminkaan kuulunut vaeltavien
ryhmään. Hän pysyi kotonaan Düsseldorfissa, Noakin arkissa. Niin
nimitettiin hänen pientä, isiltä perittyä taloansa, jonka oven
yläpuolella voitiin nähdä somasti veistetty ja monin värein maalattu
Noakin arkki. Uupumattoman ahkerana hän antautui siellä kaikenlaisiin
oppineisiin harrasteluihinsa ja omituisuuksiinsa, kirjahulluuteensa ja
varsinkin villittyyn kirjailemiseensa, jonka tulokset enimmältä osalta
ilmestyivät poliittisissa päivälehdissä ja tuntemattomissa
aikakauskirjoissa."

Yleisen menestyksen harrastus ajoi Simon de Geldern parkaa
kirjoittamaan. Hän näki siinä suurta vaivaa. Jo ajatteleminen vaati
häneltä epätoivoisia ponnistuksia. Hän viljeli vanhaa, kankeata tyyliä,
jonka oli jesuiittain koulussa oppinut.

"Tämä eno", kertoo Heine, "vaikutti voimakkaasti henkiseen
sivistykseeni, joten olen hänelle siinä suhteessa äärettömän suuressa
kiitollisuudenvelassa. Miten erilaiset olivatkin mielipiteemme ja miten
viheliäiset hänen kirjalliset harrastuksensa, ne ehkä sittenkin
innostivat minua kirjoittamaan."

Vanhan Geldernin kuva johtaa mieleen erään toisen, joka on olemassa
ainoastaan minun omissa muisteluissani ja senvuoksi varmaan tulee
näyttämään kalpealta ja tenhottomalta. Toden tunnustaakseni minä en
milloinkaan kykenisi luomaan sellaisia samalla kertaa haaveellisia ja
todellisia muotokuvia, joiden salaisuus oli Rembrandtille ja Heinelle
tuttu. Mikä vahinko! Henkilö, jota aion kuvailla, ansaitsisi taitavan
maalaajan.

Niin, minulla oli myöskin Simon de Geldernini, joka jo lapsuusaikanani
herätti minuun henkisten asiain harrastusta ja kirjoittamiskiihkoa.
Hänen nimensä oli Le Beau, ja johtuu luullakseni hänestä, että minä
olen jo viisitoista vuotta tuhrinut haaveitani paperille. En tiedä,
voinko häntä siitä kiittää. Ainakaan hän ei herättänyt oppilaassaan
mitään vaarallista kiihkoa; se oli yhtä viaton kuin hänen oma
mielihalunsa.

Hänen himonaan oli luetteloiden laatiminen. Hän laati niitä
lakkaamatta. Minä ihailin häntä, ja kymmenvuotiaana oli mielestäni
parempi tehdä luetteloita kuin voittaa taisteluita. Arvostelukykyni on
sittemmin hieman huonontunut, mutta todellisuudessa en ole muuttanut
mielipidettäni läheskään siinä määrin kuin voisi luulla. Isä Le Beau,
kuten häntä nimitettiin, näyttää minusta vieläkin ylistettävältä ja
kadehdittavalta, ja jos minä toisinaan satunkin hymyilemään
muistellessani tätä vanhaa ystävää, niin hilpeyteni on laadultaan
sydämellistä ja hellää.

Isä Le. Beau oli sangen vanha minun ollessani sangen nuori. Siitä kai
johtui, että ymmärsimme hyvin toisiamme.

Hänen koko olemuksensa herätti minussa luottavaa uteliaisuutta. Hänen
silmälasinsa, jotka sijaitsivat ison ja pyöreän nenän nokassa, hänen
punakat ja pulleat kasvonsa, hänen väljä päällystakkinsa, jonka
ammottavat taskut olivat täpösen täynnä vanhoja kirjoja, hänen koko
olentonsa huokui herttaisuutta, johon sekaantui rahtunen hupsuutta.
Hänen päässään nähtiin matala, leveälierinen hattu, jonka lennoille
hänen valkoiset hiuksensa kiertyivät niinkuin kuusain pengermän
kaidepuille. Kaikki mitä hän sanoi oli korutonta, lyhyttä, vaihtelevaa,
kuvallista kuten lastensatu. Hän oli luonnostaan lapsekas ja huvitti
minua sitä ollenkaan yrittämättä. Ollen vanhempaini hyvä ystävä ja
pitäen minua älykkäänä ja rauhallisena poikasena hän kehoitti minua
käymään asunnossaan, jossa muuten vierailivat vain rotat.

Hänen asuntonsa sijaitsi vanhassa talossa erään kapean ja mäkisen kadun
varrella, joka johtaa kasvitieteelliseen puutarhaan ja johon silloin
luullakseni olivat kokoontuneet kaikki Pariisin korkinleikkaajat ja
tynnyrimestarit. Vastaani lemahtavaa hajua en eläissäni unohda.
Vanhan palvelijattaren Nanonin opastamana kuljettiin kirkkoherran
pienen puutarhan läpi, noustiin portaille ja astuttiin mitä
eriskummallisimpaan asumukseen. Pitkin etehisen seinämiä riviin
asetetut muumiot olivat ensimmäisinä tulijaa vastaanottamassa; yksi
niistä oli kullatussa kotelossaan, toisilla oli kuivuneitten
ruumiittensa ympärillä vain mustuneita riepuja, ja eräs, joka oli
vapautettu siteistään, katseli emaljisilmillään ja näytteli valkoisia
hampaitansa. Rappuset olivat yhtä peloittavat: seinillä riippui
kahleita, kaularautoja ja käsivarren mittaisia vankilanavaimia.

Isä Le Beau olisi voinut Bouvardin tavoin liittää kokoelmiinsa vanhan
hirsipuunkin. Joka tapauksessa hänellä oli hallussaan erinäisiä
kidutuskojeita, muun muassa tusinan verta somia suukapuloita. Asumuksen
kaikki neljä huonetta olivat ihan yhdenlaiset: niissä oli kirjoja
kattoa myöten ja lattialla virui lisäksi sekasortoinen joukko karttoja,
vanhoja rahoja, asevaruksia, lippuja, mustuneita maalauksia ja vanhojen
puu- ja kiviveistosten kappaleita. Ontuvalla pöydällä ja madonsyömän
kirstun kannella oli kokonaisia vuoria maalattua fajanssia.

Kaikki, mikä suinkin oli ripustettavissa, riippui katosta surkeissa
asennoissa. Tässä sekasortoisessa museossa esineet sotkeutuivat
sekaisin yhteisen pölypeitteen alla, ja ainoana yhteenliittäjänä oli
niitä kiertävä, lukemattomista siimoista kokoonpantu hämähäkinseitti.

Isä Le Beau, jolla oli taide-esineiden säilyttämisestä oma
käsityksensä, kielsi Nanonia lakaisemasta lattioita. Omituisinta oli,
että kaikki tähän sekamelskaan sisältyvät esineet näyttivät joko
surullisilta tai ivallisilta ja katselivat vierasta ilkeästi.

Isä Le Beau oleskeli tavallisesti makuuhuoneessaan, joka oli sekin
täynnä tavaraa, mutta ei niin pölyinen kuin muut suojat, sillä vanhalla
palvelijattarella oli lupa toisinaan, hyvin harvoin, liikuttaa siellä
höyhenviuhkaa ja luutaa. Pitkä pöytä, joka oli täynnä pieniä
paperilappuja, valtasi siitä puolet.

Yllään kukillinen aamunuttu ja päässään yömyssy istui vanha ystäväni
pöydän ääressä iloiten työstään niinkuin vain viaton sielu siitä voi
iloita. Hän laati luetteloa. Ja minä, silmät suurina ja henkeäni
pidättäen, minä ihailin häntä. Hän luetteloi varsinkin kirjoja ja
mitaleja. Hänellä oli apunaan suurennuslasi ja hän täytti
paperilippunsa pienellä, säännöllisellä ja tiukalla käsialallaan. Minä
en kyennyt kuvittelemaan mitään ihanampaa askarrusta. Minä erehdyin.
Löytyi kirjanpainaja, joka otti julkaistakseen isä Le Beaun luettelon,
ja silloin minä sain nähdä ystäväni lukevan korjausarkkeja. Hän
piirteli salaperäisiä merkkejä palstojen reunoihin. Minä käsitin heti
paikalla, että siinä oli maailman ihanin toimi, ja olin ihailusta
typertyneenä.

Vähitellen minä rohkaisin mieltäni ja lupasin kerran korjailevani omia
koearkkejani. Lupaukseni ei ole täyttynyt. En sitä kovin valita, sillä
seurustelussani erään kirjallisen ystäväni kanssa olen tullut
huomaamaan, että ihminen väsyy kaikkeen, koearkkeja korjailemaankin.
Siitä huolimatta on varmaa, että vanha ystäväni vaikutti ratkaisevasti
elämänuran valintaani. Se harvinainen näky, joka hänen huoneistossaan
oli tarjona, totutti lapsenmieltäni muinaisaikaisiin ja harvinaisiin
muotoihin, suuntasi sen kohti menneisyyttä ja herätti siinä harrastusta
ja kekseliäisyyttä; hänen esimerkiksi kelpaava, vaivattomasti ja
säännöllisen rauhallisesti suoritettu älyllinen askarruksensa loi
minuun alunpitäen halua hankkimaan itselleni tietoja. Hänestä johtuu
vihdoin sekin, että minusta on tullut uuttera lukija, harras vanhojen
tekstien selittäjä ja että minä piirtelen paperille muistelmia, joita
ei koskaan julkaista.

Olin kahdentoista vuoden ikäinen, kun tuo rakastettava ja omituinen
vanhus rauhallisesti vaipui kuolemaan. Kuten arvannette, jäi hänen
luettelonsa palstoihin ladotuksi; se ei ilmestynyt koskaan painosta.
Nanon möi muumiot ja muut rihkamakauppiaille, ja nämä muistelmat ovat
nyt jo neljännesvuosisadan ikäiset.

Viime viikolla minä näin huutokauppakamarissa yhden niitä
pienoiskokoisia Bastiljeja, joita isänmaanystävä Palloy veisti vuonna
1789 hävitetyn linnan kivistä tarjoten niitä maksua vastaan
viranomaisille ja yksityisille kansalaisille. Teos ei ollut harvinainen
eikä erittäin mukava käsitellä. Siitä huolimatta minä tutkin sitä
vaistomaisen uteliaasti ja tunsin liikutuksen tapaista, kun luin erään
tornin alaosasta puolittain näkymättömiin kuluneen merkinnän: Herra Le
Beaun kokoelmasta.



3.

Isoäiti Nozière.


Sinä aamuna isä näytti säikähtyneeltä. Äiti hätäili ja puhui
hiljaisella äänellä. Ruokasalissa neuloi ompelijatar mustia vaatteita.

Aamiainen oli alakuloinen; kuiskuteltiin. Arvasin varsin hyvin, että
jotakin erikoista oli tapahtunut.

Vihdoin virkkoi äitini, joka oli kokonaan mustissa ja hunnun peittämä:

-- Tulehan, kultaseni.

Minä kysyin, minne olimme menossa. Hän vastasi:

-- Pekka, kuuntelehan, mitä sanon. Sinun isoäitisi... tiedäthän, isäsi
äiti... on kuollut tänä yönä. Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset
ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

Minä huomasin, että äiti oli itkenyt. Tiedonannon vaikutus minuun oli
varsin voimakas, sillä se ei ole vielä nytkään, monien vuosien
kuluttua, ehtinyt häipyä. Toisaalta se oli niin epämääräinen, että
minun on mahdoton ilmaista sitä sanoin. En voi edes sanoa, että
vaikutelmani oli murheellinen. Ainakaan ei murhe tuntunut ollenkaan
säälimättömältä. Ainoa sana, joka ehkä jossakin määrin voi vastata tätä
kaikista todellisuusaineksista vapaata vaikutelmaa, on haaveellinen.

Pitkin matkaa minä ajattelin isoäitiäni voimatta kumminkaan käsittää,
mitä hänelle oli tapahtunut. Kuollut! Minä en aavistanutkaan, mitä se
saattoi merkitä. Tunsin vain, että hetken vakavuus johtui siitä.

Selitettävissä olevan mielenlumeeu vaikutuksesta olin surutaloa
lähestyessämme huomaavinani, että isoäitini kuolema oli vaikuttanut
koko ympäristöön, että katujen aamuinen hiljaisuus, naapurien
keskustelut, ohikulkijain nopea käynti ja sepän moukarien jyske
johtuivat isoäitini kuolemasta. Tähän aatokseen, joka valtasi minut
kerrassaan, yhdistin puitten kauneuden, ilman lauhkeuden ja avaruuden
hohteen -- kaikki seikkoja, jotka huomasin ensi kerran.

Minä tunsin vaeltavani salaperäistä tietä, ja kuu kadunkäänteessä
sukelsi näkyviini tuttu pieni puutarha huvimajoilleen, valtasi minut
jonkinlainen pettymys, koska niissä ei ollut mitään erikoista. Linnut
lauloivat.

Minua peloitti. Silmäsin äitiäni ja huomasin, että hänen katseensa,
jossa ilmeni uskonnollista arkuutta, suuntautui erääseen kohtaan, johon
minäkin siirsin katseeni.

Isoäidin huoneen ikkunaruutujen ja valkoisten uudinten läpi hohti valo,
heikko, kalpea valo, joka häilähteli. Kirkkaassa päivänpaisteessa valo
näytti niin kaamealta, että painoin pääni alas päästäkseni sitä
näkemästä.

Me nousimme kapeita puuportaita ja kuljimme läpi huoneiston, jossa
vallitsi syvä hiljaisuus. Kun äitini ojensi kätensä avatakseen huoneen
oven, teki mieleni pidättää hänet... Me astuimme huoneeseen.
Nojatuolissa istuva nunna nousi ja päästi meidät vuoteen pääpuolelle.
Isoäitini lepäsi siinä, silmät suljettuina.

Minusta hänen päänsä näytti raskaalta kuin kivi, niin syvälle se oli
painunut pielukseen! Kuinka selvästi hänet näinkään! Valkea myssy
peitti hänen hiuksiansa; hän ei näyttänyt niin vanhalta kuin
tavallisesti, vaikka olikin kalvennut.

Hänen olisi voinut luulla nukkuvan! Mutta mistä johtui tuo pieni
pilkallinen ja itsepintainen hymy, jota oli kovin ikävä nähdä?

Minusta tuntui siltä, kuin hänen silmäluomensa olisivat hieman
värähdelleet, epäilemättä sen vuoksi, että niihin lankesi lekuttava
valo kahdesta lekuttavasta, pöydällä seisovasta kynttilästä, joiden
vieressä olevalla lautasella uiskenteli puksipensaan oksa pyhässä
vedessä.

-- Suutele isoäitiäsi, virkkoi äiti.

Minä kurotin huuliani. Kokemallani kylmäntunnolla ei ole nimeä eikä
tule milloinkaan olemaan.

Katseeni painui alas. Äiti kuului nyyhkyttävän.

En tosiaankaan tiedä, miten minun olisi käynyt, ellei isoäidin
palvelijatar olisi vienyt minua pois huoneesta.

Hän otti minua kädestä, kuljetti minut lelukauppiaan luo ja sanoi:

-- Valitse!

Minä valitsin jousen ja ammuskelin huvikseni herneitä puitten lehviin.

Isoäiti oli unohtunut.

Vasta illalla, isän nähdessäni, palasivat aamuiset ajatukseni. Isä
parkaa tuskin voi tuntea. Kasvot olivat paisuneet, kiiltävät, täynnä
punaisia täpliä, silmät kyynelissä, huulet vavahtelivat.

Hän ei ottanut kuullakseen, mitä hänelle sanottiin, ja hänen
masennuksensa muuttui kärsimättömyydeksi. Äiti istui hänen vieressään
kirjoittaen osoitteita mustareunuksisiin kirjeisiin. Sukulaisia saapui
häntä auttamaan. Minua neuvottiin taittamaan kirjeitä kokoon. Meitä oli
kymmenkunta ison pöydän ympärillä. Oli kuuma. Minä suoritin uudenlaista
tehtävää; se lisäsi arvokkuuttani ja huvitti minua.

Kuolemansa jälkeen isoäitini heräsi mielessäni toiseen elämään, joka
oli ensimmäistä merkittävämpi. Minä kuvailin uskomattoman tarmokkaasti
mieleeni kaikki mitä olin nähnyt hänen tekevän tai kuullut sanovan, ja
isä kertoi meille hänestä joka päivä niin eloisasti, että toisinaan
illalla, aterian jälkeen, tuntui siltä, kuin olisimme nähneet hänen
murtavan leipämme. Miksi emme sanoneet tuolle rakkaalle varjolle
niinkuin Emmauksen vaeltajat Mestarille:

-- Jää meidän luoksemme, sillä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.

Kuinka herttainen kummittelija hän olikaan viheriänauhaisine
pitsimyssyineen! Ei voinut saada mahtumaan päähänsä, että hän tyytyi
oleskelemaan toisessa maailmassa. Kuolema soveltui hänelle vähemmän
kuin kenellekään. Munkin käy kuoleminen, samoin jonkin kauniin
sankarittaren. Toisin on laita sellaisen naurunhaluisen, kepeämielisen,
somasti puetun pikku vanhuksen kuin isoäiti Nozière.

Kerronpa teille, mitä olin keksinyt ihan omin neuvoin hänen vielä
eläessään.

Isoäiti oli kevytmielinen, isoäidin moraali oli löyhä, isoäiti ei ollut
lintua hurskaampi. Olisittepa nähneet, kuinka hän katseli pyörein
silmin äitiä ja minua, kun me sunnuntaina lähdimme kirkkoon. Hän
hymyili sille totisuudelle, jota äiti osoitti käsitellessään tämän ja
tulevaisen maailman asioita. Hän antoi minulle helposti anteeksi
hairahdukseni, ja luulenpa että hänessä oli naista antamaan anteeksi
suurempiakin syntejä kuin minun. Hänellä oli tapana sanoa minusta:

-- Siitä tulee toisenlainen veitikka kuin isästä.

Hän tahtoi sanoa, että minä tulisin kuluttamaan nuoruuteni tanssimalla
ja rakastumalla sataan tuhanteen neitoseen. Hän imarteli minua. Ainoa
ominaisuuteni, jonka hän hyväksyisi, jos vielä olisi maan päällä (hän
olisi nyt sadan kymmenen vuoden ikäinen), on helppo elämänlaatuni ja
onnellinen suvaitsevaisuuteni, joista en ole maksanut liikaa
luopuessani muutamista moraalisista ja poliittisista uskomuksista.
Mainittuihin ominaisuuksiin liittyi isoäidissäni luonnollisen sulon
viehätys. Hän kuoli tietämättä niitä omistavansa. Minä olen kehnompi
sikäli, että tiedän olevani suvaitseva ja seuramielinen.

Hän oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsia, minun isoäitini. Sen voi
hänestä hyvin huomata. Vahinko, ettei hänen muistelmiansa ole
kirjoitettu. Hän itse ei siihen kyennyt. Mutta eikö isäni olisi pitänyt
se tehdä sensijaan että mittaili papualaisten ja bushmannien
pääkalloja?

Caroline Nozière syntyi Versaille'issa huhtikuun 16 p:na 1772; hänen
isänsä oli lääkäri Dussuel, jonka älyä ja kuntoa Cabanis piti arvossa.
Vuonna 1786 Dussuel hoiti perintöprinssiä, joka oli sairastunut lievään
tulirokkoon. Kuningattaren vaunut vierivät joka päivä Luciennes'iin
hakemaan häntä pienestä tupapahasesta, jossa hän eleli kirjoineen
ja kasvikokoelmineen kuin mikäkin Jean-Jacques'in oppilas. Eräänä
päivänä vaunut palasivat tyhjinä; tohtori oli kieltäytynyt lähtemästä.
Seuraavana päivänä kuningatar virkkoi hänelle ärtyisesti:

-- Olitteko unohtanut meidät, hyvä herra!

-- Teidän Majesteettinne, vastasi Dussuel, moitteenne loukkaa minua;
mutta se tuottaa kunniaa luonnolle ja minun tulee antaa se anteeksi
äidille. Olkaa huoletta, minä hoidan poikaanne niin hyvin kuin osaan.
Mutta eilen minun oli pakko viipyä erään talonpoikaisvaimon
lapsivuoteen ääressä.

Vuonna 1789 Dussuel julkaisi kirjasen, jota en voi avata tuntematta
kunnioitusta enkä lukea hymyilemättä. Sen nimi on Kansalaisen toivelmat
ja esilauselmana Miseris succurrere disco. Aluksi tekijä sanoo köyhässä
majassaan toivottelevansa ranskalaisille kaikkea hyvää. Sitten hän
vilpittömin mielin määrittelee yleisen onnellisuuden ehdot, jotka
sisältyvät viisaaseen, perustuslakien turvaamaan vapauteen. Hän
lopettaa kehoittamalla tunnekykyisiä ihmisiä olemaan kiitolliset Ludvig
XVI:lle, vapaan kansansa hallitsijalle, ja ennustaa uutta kultakautta.

Kolme vuotta myöhemmin häneltä mestattiin potilaat, jotka olivat
samassa hänen ystäviänsä, ja hänet itse, maltilliseksi epäiltynä,
vietiin Sèvres'in komitean käskystä Versailles'issa sijaitsevaan
fransiskaaniluostariin, joka oli muutettu vankilaksi. Hän saapui
sinne pölyn peittämänä ja pikemmin vanhan maankiertäjän kuin
lääkäri-filosofin näköisenä. Hän laski lattialle pienen pussin,
joka sisälsi Raynalin ja Rousseaun teokset, vaipui tuolille
ja huokasi:

-- Tämäkö on viisikymmen-vuotisen moitteettomuuteni palkka?

Ihastuttavan kaunis nuori nainen, jota hän aluksi ei ollut huomannut,
kantoi hänen luokseen pesuvadin ja sienen ja virkkoi:

-- Meidät luultavasti teloitetaan, hyvä herra. Sallitteko minun
odottaessamme pestä kasvonne ja kätenne? Te olette ihan villin
näköinen.

-- Tuntehikas nainen, huudahti vanha Dussuel, pitikö minun kohdata
teidät näissä rikoksen majoissa! Teidän ikänne, kasvonne ja käytöksenne
sanoo minulle, että olette viaton.

-- Ainoa rikokseni on, että olen itkenyt parhaimman kuninkaan kuolemaa,
vastasi kaunis vanki.

-- Ludvig XVI:lla oli ansioita, virkkoi esi-isäni, mutta millainen
olisikaan hänen maineensa, jos hän olisi pysynyt loppuun saakka
uskollisena yleville perustuslaeille!...

-- Mitä, herra, huudahti nuori nainen heiluttaen märkää sientänsä,
tehän olettekin jakobiini, kuulutte ryövärien puolueeseen!...

-- Entä te, rouva, kuulutteko te Ranskan vihollisten ryhmäkuntaan?
huokasi puoleksi pesty Dussuel. Voiko ylimysnaisessakin olla
tuntehikkuutta?

Pesijän nimi oli de Laville. Hän oli ollut surupuvussa kuninkaan
kuoleman johdosta. Niiden neljän kuukauden aikana, jotka he viettivät
yhdessä lukkojen takana, hän lakkaamatta soimasi toveriaan ja vaivasi
päätänsä voidakseen häntä palvella. Vastoin odotusta ei heidän päitään
leikattu; heidät vapautettiin edustaja Battelier'n lausunnon nojalla ja
rouva de Laville'ista tuli sittemmin isoäitini paras ystävä. Isoäiti
oli silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen ja ollut jo kolme vuotta
naimisissa. Hänen miehensä oli kansalainen Danger, Ylä-Reinin
vapaaehtoispataljoonan ajutantti.

-- Kaunis mies, sanoi isoäitini, mutta minä en ole varma siitä,
tuntisinko hänet kadulla.

Hän vakuutti viettäneensä miehensä seurassa kaikkiaan kuusi tuntia,
viitenä eri kertana. Hän oli mennyt naimisiin lapsellisen päähänpiston
vuoksi, voidakseen kammata tukkansa à la nation. Itse asiassa hän ei
välittänyt miehestä mitään. Mies taas välitti kaikista naisista ja meni
menojansa; isoäitini salli hänen mennä olematta hänelle lainkaan
vihoissaan.

Lähtiessään niittämään mainetta Danger ei jättänyt puolisolleen muuta
kuin muutamia rahakuitteja, jotka oli allekirjoittanut hänen veljensä
Danger de Saint-Elme, Condén armeijan upseeri, sekä käärön
maastapaenneitten kirjeitä. Ne olisivat riittäneet saattamaan isoäitini
ja puolisen sataa muuta henkilöä mestauspölkylle.

Hän sitä hieman aavisteli, ja ajatteli itsekseen joka kerta kun hänen
kaupunginosassaan sattui kotitarkastuksia: "Minun pitäisi todellakin
polttaa mieslurjukseni kirjeet." Mutta ajatukset häipyivät yhtä
nopeasti kuin syntyivät. Eräänä aamuna hän kumminkin päätti ryhtyä
asiaan.

Hän oli valinnut oikean ajan!...

Tulisijan ääressä istuen hän lajitteli leposohvalle huiskin haiskin
levitettyjä kirjeitä. Hän muodosteli kaikessa rauhassa pieniä kasoja
erotellen poltettavista kirjeistä ne, jotka voi säilyttää. Hän luki
rivin sieltä, toisen täältä, luki sivun ja toisenkin. Muistelosta
toiseen siirtyen hänen mielensä noukki menneisyyden murusia, kun
etehisen ovi äkkiä kuului aukeavan. Vaistomainen aavistus sanoi hänelle
samassa, että oli kysymyksessä kotitarkastus.

Hän sieppasi kaikki paperit syliinsä ja heitti ne leposohvan alle,
jonka peite ulottui permantoon asti. Niiden liukuessa näkyviin hän
työnsi ne jalallaan sohvan alle. Erään kirjeen kulma pisti vielä esiin
kuin pienen valkoisen kissan korva, kun yleistä turvallisuutta valvovan
komitean edustaja astui huoneeseen mukanaan kuusi pyssyillä, sapeleilla
ja keihäillä varustettua sotilasta. Madame Danger seisoi leposohvan
vieressä. Hän ajatteli, että perikato ei ollut vielä ihan varma, että
oli vielä pienen pieni mahdollisuus pelastua. Tapahtuma muuten
kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrässä.

-- Kansalainen, virkkoi hänelle jaoston päällikkö, sinun on ilmoitettu
pitävän yllä kirjeenvaihtoa Tasavallan vihollisten kanssa. Me olemme
tulleet ottamaan haltuumme kaikki paperit.

Yleisen turvallisuuskomitean mies istuutui leposohvaan kirjoittamaan
tarkastuspöytäkirjaa takavarikon johdosta.

Sitten miehet tutkivat kaikki huonekalut, tiirikoivat auki lukot ja
tyhjensivät laatikot. Kun ei mitään löytynyt, niin he irroittivat
vuosilaudat, kellistivät kumoon lipastot, käänsivät nurin taulut ja
puhkoivat pistimillään nojatuolit ja patjat. Kaikki oli suotta. He
koputtelivat pyssynperillä seiniä, tarkastivat savupiiput ja tempasivat
irti muutamia parkettilattian levyjä. Turha vaiva. Kolme tuntia
tuloksetta pengottuaan ja hävitettyään he lähtivät tiehensä väsyneinä,
toivottomina, masentuneina, luvaten varmaan tulla takaisin. He eivät
olleet huomanneet kurkistaa leposohvan alle.

Muutamia päiviä myöhemmin, palatessaan teatterista, isoäitini tapasi
talonsa ovella lopen laihtuneen, kalmankalpean miehen, joka heittäytyi
hänen jalkoihinsa sanoen:

-- Kansalainen Danger, minä olen Alcide, pelastakaa minut!

Isoäitini tunsi likaisenharmaan parran rumentaman miehen.

-- Hyvä Jumala, virkkoi hän, oletteko todellakin herra Alcide, minun
tanssinopettajani? Millaisessa tilassa teidät näenkään, herra Alcide!

-- Minut on julistettu henkipatoksi; pelastakaa minut!

-- Voin ainoastaan yrittää. Minua itseäni epäillään, ja keittäjättäreni
on jakobiini. Seuratkaa minua. Mutta varokaa, ettei ovenvartijani näe
teitä. Hän on kaupungin virkamiehiä.

He nousivat portaat, ja pieni kunnon rouva Danger sulkeutui
huoneistoonsa Alcide paran kanssa, joka värisi kuumeessa ja toisteli
hampaiden lyödessä loukkua:

-- Pelastakaa minut, pelastakaa minut!

Nähdessään hänet niin viheliäisenä isoäitini oli puhjeta nauramaan.
Mutta tilanne oli arveluttava.

-- Mihin minä hänet pistän, mietti isoäitini silmäillen kaappeja ja
lipastoja.

Kun ei keksinyt muutakaan paikkaa, niin ajatteli sijoittaa hänet
vuoteeseensa.

Hän nykäisi kaksi patjaa sängyn ulkoreunalle. Siten syntyi seinän
viereen syvänne, johon hän soljutti Alcide'in. Vuode näytti nyt
sekasortoiselta. Hän riisuutui ja paneutui makuulle. Sitten hän soitti
keittäjätärtä:

-- Zoé, minä olen kipeä, tuo minulle kananpaistia, salaattia ja lasi
portviiniä. Mitä uutta kuuluu tänään, Zoé?

-- Vaivaiset ylimykset ovat ruvenneet salavehkeisiin. He tahtovat saada
päänsä pölkylle jokaikinen. Sanskylotit ovat varuillaan. Ça ira! ça
ira!... Ovenvartija kertoi minulle, että erästä Alcide nimistä konnaa
etsitään meidän kaupunginosastamme ja että te voitte odottaa
kotitarkastusta tänä yönä.

Kahden patjan välissä makaava Alcide kuuli nämä mairittelut. Zoén
mentyä hänet valtasi hermoväristys, joka vapisutti koko vuodetta, ja
hänen hengityksensä kävi niin hankalaksi, että koko huoneen täytti
kirpeä sihinä.

-- Kaikki hyvin, tuumi pikku rouva Danger.

Hän söi kananpaistin kylkilihat ja tarjosi Alcide rukalle pari kulausta
portviiniä.

-- Hyvä rouva! Voi!... Hyvä isä!... huudahteli Alcide.

Hän alkoi valittaa voimallisesti, joskaan ei erittäin järkevästi.

-- Erinomaista! mietti madame Danger. Viranomaisten sopii tulla...

Hän oli vielä näissä ajatuksissa, kun porrastasannetta tärisytti maahan
laskettujen pyssynperäin jyske. Zoé saattoi sisään neljä
poliisivirkamiestä ja kolmekymmentä kansalliskaartin sotilasta.

Alcide ei enää liikahtanutkaan eikä antanut itsestään kuulua
hiiskahdustakaan.

-- Nouskaa, kansalainen! kehoitti eräs kaartilaisista.

Eräs toinen huomautti, ettei rouva kansalainen voinut pukeutua miesten
nähden.

Eräs saapuneista kansalaisista näki viinipullon, tarttui siihen,
maistoi, ja toiset kulahduttelivat pullon tyhjiin.

Eräs iloinen veikko istuutui vuoteen reunalle, nipisti rouva Danger'n
leukaa ja sanoi:

-- Mikä vahinko, että noin sievä nainen on ylimysmielinen ja että tuo
pikku kaula joutuu katkaistavaksi!

-- Kas niin! virkkoi rouva Danger, minä näen, että olette ystävällistä
väkeä. Pitäkää kiirettä ja etsikää, mitä teidän on etsittävä, sillä
minua unettaa sanomattomasti.

He viipyivät huoneessa kaksi kuolettavan pitkää tuntia, kulkivat
kymmeniä kertoja vuoteen ohi ja katsoivat eikö ketään ollut piilotettu
sen alle. Sitten he poistuivat lasketeltuaan lukemattomia nenäkkäitä
sukkeluuksia.

Viimeinen oli tuskin ennättänyt lähteä, kun pikku rouva Danger pisti
päänsä syvänteeseen:

-- Herra Alcide, herra Alcide!

Valittava ääni kuului vastaavan:

-- Jumalan nimessä! Voivat kuulla. Laupias isä! Armahtakaa minua, hyvä
rouva.

-- Herra Alcide, jatkoi isoäitini, kuinka olettekaan minua säikyttänyt!
Teistä ei kuulunut enää mitään; minä luulin teidän kirolleen, ja kun
ajattelin makaavani kuolleen päällä, olin sata kertaa pyörtymäisilläni.
Herra Alcide, te ette käyttäydy hyvin minua kohtaan. Kun ei ole
kuollut, pitää sanoa jotakin, jumaliste! Minä en anna teille
milloinkaan anteeksi, että olette minua niin säikyttänyt.

Eikö hän ollut mainio, minun isoäitini, hoivatessaan herra Alcide
parkaa? Seuraavana päivänä hän vei miehen piiloon Meudoniin ja pelasti
hänet sievästi.

Ei olisi luullut filosofi Dussuelin tyttären helposti uskovan ihmeisiin
tai eksyvän yliluonnollisen maailman rajoille. Hänessä ei ollut
uskonnosta hiventäkään, ja hänen hieman niukka terve järkensä ei
sietänyt mitään salaperäistä. Siitä huolimatta tämä ymmärtäväinen
henkilö kertoi jokaiselle halukkaalle kuulijalle erään ihmeellisen
tapauksen, jonka todistajana hän itse oli ollut.

Käydessään tapaamassa isäänsä Versailles'in tutkintovankilassa hän oli
tutustunut rouva de Laville'iin, joka oli siellä pidätettynä. Päästyään
vapaaksi viimeksimainittu asettui asumaan rue de Lancryn varrelle,
samaan taloon kuin isoäitini. Huoneistoilla oli yhteinen porrastasanne.

Rouva de Laville'in luona asui hänen nuori sisarensa nimeltä Amélie.

Amélie oli kookas ja kaunis. Hänen kalpeissa kasvoissaan, joita
piiritti kaunis tumma tukka, asui verrattoman ihana ilme. Hänen
silmänsä, täynnä kaihoa tai hehkua, näyttivät etsivän jotakin
tuntematonta.

Jo lapsuus- ja nuoruusiän rajoilla oli luostarissa kasvatettu Amélie
saanut kokea rakkauden tuskia. Hän ei löytänyt tunteilleen vastakaikua,
ja hänen oli ne salattava.

Hän näytti surun masentamalta. Ilman erikoista syytä hän saattoi
puhjeta kyyneliin. Toisinaan hän pysyi päiväkausia tylsän
liikkumattomana, toisinaan taas luki ahmien hartauskirjoja. Omien
haavekuviensa kalvamana hän vääntelehti sanomattomissa tuskissa.

Sisaren vangitseminen, useiden salaliittolaisina tuomittujen ystävien
teloittaminen ja alinomainen vaaran uhka tärvelivät lopullisesti hänen
murtuneen terveytensä. Hän laihtui peloittavassa määrin.
Rummunpärrytys, joka päivittäin kutsui joukkoja aseisiin, punalakkiset,
keihäsniekat kaupunkilaisjoukot, jotka kumouslauluja laulaen kulkivat
ikkunain ohi, herättivät hänessä kauhua, jota seurasi vuoroin tylsyys,
vuoroin kiihtymys. Ilmeni peloittavan ankaroita hermostollisia
häiriöitä, joiden vaikutukset olivat varsin omituisia.

Amélie näki unia, joiden selväpiirteisyys hämmästytti hänen
ympäristöään.

Harhaillessaan öisin, valveilla tai nukuksissa, hän kuuli etäisiä
ääniä, uhrien huokauksia. Toisinaan hän seisoalla ollen ojensi kättään
osoittaen jotakin pimeässä piilevää näkymätöntä ja lausui nimen
Robespierre.

-- Hänen aavistuksensa, sanoi sisar, ovat tosia; hän ennustaa
onnettomuuksia.

Thermidor-kuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välisenä yönä
isoäitini ja hänen isänsä olivat sisarusten huoneessa. He olivat kaikin
kovin levottomat, palauttelivat mieleensä päivän vakavia tapahtumia
yrittäen arvailla, mihin ne tulisivat johtamaan: hirmuvaltias oli
pidätetty, viety Luxemburgiin, missä portinvartija oli kieltäytynyt
ottamasta häntä vastaan, viety poliisilaitokseen, sitten jätetty
kommuunin haltuun ja kuljetettu raatihuoneeseen...

Oliko hän siellä vieläkin ja missä asenteessa, masennettuna vaiko
uhkaavana? He olivat kaikki kovin peloissaan eivätkä kuulleet muuta
kuin silloin tällöin pikalähettien laukkaavain hevosten kavionkapseen.
He odottivat; aika ajoin johtui mieleen vain jokin muistelo, epäilys
tai lupaus. Amélie oli vaiti.

Äkkiä hän kiljaisi.

Kello oli puoli kaksi aamulla. Kumartuen kuvastinta kohden hän näytti
katselevan jotakin murhenäytelmää.

Hän sanoi:

-- Minä näen hänet! Minä näen hänet! Kuinka kalpea hän on! Verta valuu
hänen suustaan virtanaan, hampaat ja leuat ovat murskatut. Jumalalle
kiitos ja ylistys! Verikoira ei enää juo toisten verta, vaan
omaansa!...

Saatuaan lausutuksi nuo sanat -- omituisella, puolittain laulavalla
äänellä -- hän kiljahti kauhusta ja kaatui hervottomana lattiaan. Hän
oli mennyt tajuttomaksi.

Raatihuoneen istuntosalissa murskasi pistoolinlaukaus samana hetkenä
Robespierre'in leuan siten lopettaen hirmuvallan ajan.

Isoäitini, joka oli vapaa-ajattelija, uskoi lujasti tuohon
ilmestykseen.

-- Kuinka sen selitätte?

-- Minä selitän sen huomauttamalla, että isoäitini, niin
vapaa-ajattelija kuin olikin, uskoi sangen lujasti perkeleeseen ja
ihmissuden olemassaoloon. Nuorena koko tämä noituus häntä huvitti,
ja hän oli, kuten sanotaan, aika allakantekijä. Myöhemmin hän alkoi
peljätä paholaista, mutta liian myöhään: se ei päästänytkään irti,
hän ei voinut enää olla uskomatta.

Thermidorin yhdeksäs päivä teki Laneryn kadun pienen yhteiskunnan
elämän siedettäväksi. Isoäitiäni muutos kovin miellytti, mutta hänen
oli mahdoton kantaa kaunaa vallankumouksen miehille. Hän ei heitä
ihaillut -- hän ei ihaillut ketään muuta kuin minua -- mutta ei heitä
vihannutkaan; hänen päähänsä ei milloinkaan juolahtanut vaatia heitä
tilille sen pelon johdosta, jonka olivat hänelle aiheuttaneet. Kenties
oli syynä se, etteivät he olleet hänelle mitään pelkoa aiheuttaneet.
Tämä vuorostaan johtui ennen kaikkea siitä, että isoäitini oli
"sininen", sininen sielultaan. Ja asiahan on niin kuin entinen mies
sanoi, että siniset pysyvät aina sinisinä.

Danger niitti sill'aikaa mainetta kaikilla tappotantereilla. Aina
menestyen hän oli armeija-osastonsa etunenässä, puettuna komeaan
univormuunsa, kun tykinkuula hänet surmasi huhtikuun 20 p:nä 1808,
Abensbergin kauniissa taistelussa.

Sanomalehdet kertoivat isoäidilleni, että hän oli leski ja että urhea
kenraali Danger "oli haudattu laakereihinsa".

Isoäitini huudahti:

-- Mikä vahinko! Niin kaunis mies!

Seuraavana vuonna hän otti miehekseen herra

Hippolyte Nozière'in, oikeusministeriön ensimmäisen kanslistin, rehdin
ja hilpeän miehen, joka soitti huilua aamuisin kello kuudesta yhdeksään
ja iltaisin viidestä kahdeksaan. Tällä kertaa naimaliitto onnistin
hyvin. He rakastivat toisiaan ja osasivat olla toisilleen
suvaitsevaiset, koska heillä oli riittävästi ikää. Caroline antoi
Hippolyte'ille anteeksi hänen iankaikkisen huilunsa. Hippolyte
puolestaan jätti huomiotta ne oikut, joita Caroline'issa ilmeni. He
olivat onnelliset.

Isoisäni Hippolyte Nozière on kirjoittanut teoksen _Vankilatilastoa_,
Pariisissa, Kuninkaallisessa kirjapainossa 1817-19, 2 nid. 4:o sekä
_Naurun jumalantyttäret, uusia lauluja_, Pariisissa, tekijän kustantamana
1821.

Luuvalo rasitti häntä kovin voimatta kuitenkaan hävittää hänen
hilpeyttään tai edes estää häntä soittamasta huilua. Lopulta se hänet
surmasi. Minä en ole häntä nähnyt. Mutta hänen muotokuvansa riippuu
huoneeni seinällä: hän on siinä sinisessä puvussa, kähäränä kuin
karitsa ja leuka uponneena äärettömään kaulaliinaan.

-- Minä suren häntä viimeiseen hetkeeni asti, sanoi isoäitini
kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä, oltuaan silloin jo viitisentoista
vuotta leskenä.

-- Olette oikeassa, armollinen rouva, virkkoi hänelle eräs vanha
ystävä: Nozière'illâ oli kaikki ne ansiot, jotka kuuluvat kunnon
aviomiehelle.

-- Kaikki ansiot ja kaikki puutokset, epäilemättä, vastasi isoäitini.

-- Täytyykö siis täydellisessä aviomiehessä välttämättä olla puutoksia?

-- Kuinkas muuten! huudahti isoäitini olkapäitään kohauttaen; hänessä
ei saa olla virheitä, ja sehän on suuri puutos se!

Hän kuoli heinäkuun neljäntenä päivänä 1853, yhdennelläyhdeksättä
ikävuodellaan.



4.

Hammas.


Jos yrittäisi salata itseänsä yhtä huolellisesti kuin yleensä kokee
itseänsä ilmaista, niin monet ikävyydet välttyisivät. Minä jouduin jo
sangen varhain tämän kokemaan.

Oli sateinen päivä. Olin saanut lahjaksi postinkuljettajan koko
kaluston: lippalakin, piiskan, ohjakset ja kulkuset. Kulkusia oli
paljon. Minä valjastin: valjastin itseni, sillä olin samalla kertaa
postinkuljettajana, hevosparina ja vaunuina. Reittini kulki keittiöstä
käytävää pitkin ruokasaliin. Ruokasali edusti sangen hyvin kyläntoria.
Mahonkinen astiakaappi, jonka luona vaihdoin vetojuhtia, näytti
vaikeudetta Valkoisen hevosen majatalolta. Käytävä oli valtamaantie
vaihtuvine näköaloineen ja odottamattomine kohtauksineen. Pieneen,
synkkään tilaan ahdistettuna minä nautin näköpiirin avaruudesta ja sain
tuttujen seinien sisäpuolella kokea niitä yllätyksiä, jotka muodostavat
matkain viehätyksen. Olin näet silloin suuri taikuri. Loitsin huvikseni
esiin rakastettavia olentoja ja käyttelin luontoa mieleni mukaan.
Myöhemmin olen onnettomuudekseni menettänyt tuon kauniin kyvyn. Tuona
sateisena päivänä, jolloin olin postinkuljettajana, oli mainittu kyky
täysin hallussani.

Minun olisi pitänyt tyytyä tuohon nautintoon; mutta onko ihminen
milloinkaan tyytyväinen? Minut valtasi halu yllättää, häikäistä,
hämmästyttää katselijoita. Samettilakkini ja kulkuseni eivät olleet
enää minkään arvoiset, ellei kukaan niitä ihaillut. Kuullessani isän ja
äidin juttelevan viereisessä huoneessa syöksyin sinne pitäen pahaa
meteliä. Isä katseli minua hetkisen, kohautti sitten olkapäitään ja
virkkoi:

-- Poika ei menesty täällä. Hänet täytyy panna koulukotiin.

-- Hän on vielä kovin pieni, arveli äiti.

-- Ei haittaa, vastasi isä, panemme hänet pienten joukkoon.

Nuo lauseet minä ymmärsin liiankin hyvin. Mitä lisäksi sanottiin, jäi
minulta osaksi tajuamatta. Jos kumminkin kykenen tekemään tarkkaa
selkoa, johtuu se siitä, että asiat on minulle myöhemmin kerrottu yhä
uudelleen.

Isä lisäsi:

-- Pojassa, jolla ei ole veljiä eikä sisaria, kehittyy täällä
yksinäisyydessä haaveiluhalu, joka käy hänelle ajanpitkään
haitalliseksi. Yksinäisyys kiihoittaa hänen mielikuvitustaan, ja minä
olen jo havainnut, että hänen päänsä on täynnä harhakuvitelmia.
Samanikäiset lapset, joiden seuraan hän koulussa joutuu, suovat hänelle
tilaisuuden elämänkokemusten hankkimiseen. Hän oppii heiltä, millaisia
ihmiset ovat -- hän ei voi sitä oppia sinulta ja minulta, joita hän
pitää holhoushenkinänsä. Toverit ovat hänelle yhdenvertaisia, joita on
toisinaan surkuteltava ja puolustettava, toisinaan kehoitettava tai
vastustettava. Heidän joukossaan hän tottuu yhteiskunnalliseen elämään.

-- Ystäväiseni, virkkoi äiti, etkö pelkää, että lasten joukossa on
pahoja?

-- Pahat, vastasi isä, ovat usein hyödyksi, jos hänellä on älyä, sillä
hän oppii erottamaan ne hyvistä, mikä taito on kovin tarpeellinen.
Muuten voit itse käydä kaupunginosamme eri kouluissa ja valita niiden
joukosta sellaisen, jossa käyvien lasten kasvatus vastaa sitä, minkä
olet kyennyt antamaan pojallemme. Ihmisluonto on aina sama, mutta eri
ihmisten "ylöskasvatus", kuten ennen sanottiin, vaihtelee melkoisesti
eri paikoissa. Monen sukupolven aikana suoritettu sivistystyö
kehittelee erinomaisen aran kukan, ja tämä kukka, jonka tuottaminen on
vaatinut vuosisadan, voi tuhoutua muutamassa päivässä. Hienostumattomat
lapset tärvelisivät kosketuksellaan poikamme sivistyksen, itse siitä
hyötymättä. Ajatusten aateluus on Jumalasta, tapojen aateluus hankitaan
esimerkin avulla ja sen vakiinnuttaa perinnöllisyys; se on
nimiaateluutta arvokkaampi, se on luonnollinen ja todistaa
oikeutuksensa omalla miellyttävyydellään, jotavastoin toisen
todistamiseen tarvitaan vanhoja papereita, joista ei tahdo mitenkään
saada selkoa.

-- Olet oikeassa, ystäväni, vastasi äiti. Minä lähden jo huomenna
etsimään lapsellemme hyvää koulukotia. Valitsen sen neuvosi mukaan ja
hankin varmuuden sen vauraudesta, sillä rahahuolet häiritsevät
kasvattajan mieltä ja tekevät hänet luonteeltaan ärtyiseksi. Mitä
arvelet naishenkilön johtamasta koulukodista, ystäväni?

Isä ei vastannut.

-- Mitä siitä arvelet? kysyi äiti uudelleen.

-- Se on seikka, jota tulee harkita, virkkoi isä.

Hän istui nojatuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena
tarkastelemaan pientä luuta, jonka toinen pää oli terävä, toinen ihan
rosoinen. Hän pyöritteli sitä kädessään ja samalla epäilemättä myöskin
ajatuksissaan, joten minä kulkusineni häivyin kerrassaan olemattomiin.

Äiti nojasi tuolin selustaan ja mietti edelleen vast'ikään lausumaansa
ajatusta.

Tohtori näytti hänelle pientä luunkappaletta ja virkkoi:

-- Tämä hammas on kuulunut ihmiselle, joka eli mammutin aikaan,
jääkaudella, luolassa, joka muinoin oli karu ja autio, mutta nykyään on
villin viinin ja kultalakan peittämä. Sen läheisyydessä on jo useita
vuosia ollut sievä valkoinen rakennus, jossa me asuimme kaksi
kesäkuukautta avioliittomme ensimmäisenä vuonna. Ne olivat onnelliset
kuukaudet. Sieltä löytyi vanha piano, sinä soitit Mozartia päiväkaudet,
ja niin tulvi ikkunoista henkevä, lumoava musiikki, elähdyttäen tuota
laaksoa, jossa luolaihminen oli kuullut ainoastaan tiikerin kiljuntaa.

Äiti painoi päänsä isän olkapäälle. Isä jatkoi:

-- Tämä ihminen ei tuntenut muuta kuin pelkoa ja nälkää. Hän oli
eläimen kaltainen. Hänen otsansa oli matala. Kulmakarvain lihakset
muodostivat kokoon vetäytyessään hirmuisia ryppyjä; leukapielet olivat
suunnattoman ulkonevat; hampaat pistivät suusta esiin. Katsohan kuinka
pitkä ja terävä tämä on.

-- Sellainen oli ihmissuku alkujaan. Mutta vähitellen, hitain ja
valtavin ponnistuksin, kävivät sukumme jäsenet, jotka eivät enää olleet
niin viheliäisiä, kesymmiksi; käytäntö muovaili heidän elimiänsä. He
tottuivat ajattelemaan, aivot kehittyivät ja otsa avartui. Hampaat,
jotka eivät enää purreet raakaa lihaa, lyhenivät, ja leuat
heikontuivat. Ihmiskasvot muuttuivat ylevän kauniiksi, ja hymy heräsi
naisten huulille.

Tähän asti päästyään isä suuteli hymyilevän äidin poskea. Sitten hän
kohotti luolaihmisen hampaan hitaasti päänsä yläpuolelle ja lausui:

-- Muinaisajan ihminen, jonka karkeaa ja peloittavaa jäännöstä pidän
kädessäni, sinun muistosi järkyttää olemustani juuria myöten. Minä
kunnioitan ja rakastan sinua, sinä esi-isäni! Mittaamattomassa
menneisyydessä, jonka helmassa lepäät, ottaos vastaan kiitollisuuteni
vakuutus. Minä tiedän, mitä olen sinulle velkaa. Tiedän, että sinun
ponnistuksesi ovat pelastaneet minut monesta onnettomuudesta. Sinä
tosin et ollenkaan ajatellut tulevaisuutta, hämärässä mielessäsi
häilähteli heikko älyn liekki; sinä osasit ajatella ainoastaan
ravintoasi ja turvallisuuttasi. Kumminkin olit ihminen. Epäselvä ihanne
kannusti sinua kohti sitä, mikä on ihmisille hyvää ja kaunista. Sinä
elit viheliäisesti, mutta et elänyt suotta, sillä siirsit elämän, joka
oli itsellesi ollut kauhea, hieman siedettävämpänä lapsillesi. He
vuorostaan pyrkivät sitä yhä parantamaan. Kaikki he ovat lisänneet
ihmisen taitoja: mikä keksi jauhinkiven, mikä pyörän. He ovat kaikin
vaivanneet päätänsä, ja aikakaudesta toiseen jatkuva lukemattomien
henkien ponnistelu on luonut ihmeitä, jotka nyt kaunistavat elämää.
Joka kerta, kun keksivät jonkin taidon tai oppivat uuden työtavan, he
samalla lisäsivät siveellistä kauneutta ja loivat hyveitä. He antoivat
naiselle hunnun, ja ihmiset tajusivat heti kauneuden arvon.

Tähän asti ehdittyään isä laski esihistoriallisen hampaan
kirjoituspöydälleen ja syleili äitiä.

Hän puhui vieläkin. Hän lausui:

-- Niinpä saamme kiittää heitä kaikesta, jopa rakkaudestakin!

Minun teki mieleni koskettaa tuota hammasta, joka oli innostanut isääni
minulle käsittämättömiin lausuntoihin. Minä lähestyin pöytää
siepatakseni sen. Mutta kulkusteni helinä käänsi isän huomion minun
puoleeni. Hän katsoi minuun vakavasti, sanoen:

-- Maltahan! Tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Me olisimme
luolaihmisiä kehnommat, ellemme vuorostamme pyrkisi tekemään lastemme
elämää omaamme varmemmaksi ja paremmaksi. Sitä varten täytyy osata
kaksi salataitoa: rakastaa ja tietää. Tiede ja rakkaus ovat kaikki
kaikessa.

-- Epäilemättä, ystäväiseni, virkkoi äiti; mutta mitä enemmän asiaa
ajattelen, sitä luonnollisemmalta minusta näyttää, että Pekan ikäinen
poika on uskottava naishenkilön kasvatettavaksi. Minä olen kuullut
puhuttavan eräästä neiti Lefortista. Menen huomenna häntä tapaamaan.



5.

Runouden ilmestys.


Neiti Lefort, jolla oli Saint Germainin esikaupungissa
lastentarha,suostui ottamaan minut hoitoonsa kello kymmenestä
kahteentoista ja kahdesta neljään. Minä olin jo ennakolta muodostanut
itselleni kamalan käsityksen tästä opistosta, ja kun hoitajattareni
ensi kertaa viedä retuutti minua sinne, katsoin olevani mennyttä
miestä.

Niinpä hämmästyinkin kovin, kun sisään päästyämme näin isossa huoneessa
viisi kuusi pientä tyttöä ja tusinan verran pojanvekaroita, jotka
nauroivat, irvistelivät ja kaikenlaisin merkein ilmaisivat
huolettomuuttaan ja vallattomuuttaan. Minä pidin heitä perin
paatuneina.

Neiti Lefort sitävastoin näytti kovin murheelliselta. Hänen siniset
silmänsä olivat kosteat ja huulet puoliavoimet.

Pitkät, vaaleat hiuskiharat riippuivat pitkin hänen poskiansa, niinkuin
riippuvat vesien äärillä pajujen alakuloiset oksat. Hän katseli
näkemättä mitään ja oli ilmeisesti vajonneena johonkin unelmaan.

Murheellisen neidin lempeys ja lasten hilpeys rohkaisivat minua. Kun
ajattelin, että kohtalotoverejani oli useita pieniä tyttöjä, niin
pelkoni haihtui vähitellen kokonaan.

Neiti Lefort antoi minulle kivitaulun ja kynän ja asetti minut
ikäiseni, vilkassilmäisen ja sievän pojan viereen.

-- Minun nimeni on Fontanet, sanoi toverini. Entä sinun?

Sitten hän tiedusteli, mitä isäni tekee. Minä sanoin hänen olevan
lääkärin.

-- Minun isäni on asianajaja, vastasi Fontanet. Se on parempi.

-- Miksi?

-- Etkö ymmärrä, että on parempi olla asianajaja?

-- En.

-- Olet siis tyhmä.

Fontanet'n henki oli hedelmällinen. Hän neuvoi minua viljelemään
silkkimatoja ja näytti minulle itse valmistamansa kertotaulun. Minä
ihailin tiedettä ja Fontanet'ta. Itse en osannut muuta kuin satuja.

Lähtiessäni sain neiti Lefortilta hyvän arvosanan. En voinut käsittää,
mitä hyötyä siitä saattoi olla. Äitini selitti kunnianosoituksille
olevan luonteenomaista, ettei niistä ole mitään hyötyä. Sitten hän
kysyi, mitä olin tehnyt ensimmäisenä koulupäivänäni. Vastasin
katselleeni neiti Lefortia.

Äiti teki minusta pilaa, mutta asianlaita oli todellakin niinkuin
olin sanonut. Minä olen aina taipunut pitämään elämää näytelmänä.
En ole milloinkaan ollut todellinen havaintojen tekijä, sillä
havaintojentekoon tarvitaan johtavaa järjestelmää ja minulla ei ole
mitään järjestelmää. Havaintojentekijä ohjaa katsettansa; katselija
antaa silmäinsä ohjata itseään. Minä olen syntynyt katselijaksi ja
uskon säilyttäväni koko ikäni tämän viattoman hupsuuden, joka on
ominainen suurkaupungin töllistelijöille, joita kaikki huvittaa ja
joissa säilyy kunnianhimoisimpanakin ikäkautena pienten lasten
epäitsekäs uteliaisuus. Minä en ole milloinkaan kyllästynyt katselemaan
muualla kuin teatterissa. Elämän näytelmät ovat minua aina huvittaneet,
alkaen niistä, joita neiti Lefortin lastentarhassa tarjoutui
katseltavakseni.

Minä silmäilin edelleen kasvattajatartani. Olin aivan varma siitä, että
hän oli murheellinen, ja kysyin Fontanet'lta, mistä tämä murhe johtui.
Tahtomatta esittää mitään ehdottoman varmaa väitettä Fontanet otaksui
sen johtuvan omantunnontuskista ja luuli sen äkkiä lyöneen leimansa
neiti Lefortin piirteisiin eräänä päivänä jo aikoja sitten, kun
mainittu neiti oli anastanut häneltä, Fontanet'lta, ilman vähintäkään
oikeutta puksipuisen hyrrän, vieläpä heti senjälkeen uudelleen häntä
loukannut: tukahduttaakseen ryöstämänsä henkilön valitukset hän oli
pistänyt hänen päähänsä aasinkorvat.

Fontanet ymmärsi hyvin, että sellaisten tekojen saastuttaman sielun
täytyi iäksi menettää ilonsa ja rauhansa, mutta minulle hänen
selityksensä eivät riittäneet, joten etsin toisia.

Totta puhuen oli neiti Lefortin koulussa vaikea etsiä mitään, sillä
siellä vallitsi alinomainen meteli. Oppilaat kävivät keskenään tuimia
taisteluita neiti Lefortin edessä, joka oli näkyvissä, mutta ei mitään
nähnyt. Me heittelimme toistemme päähän milloin katkismuksia, milloin
leivänkannikoita, niin että ilma oli niitä sankkana ja huoneen täytti
alinomainen rätinä. Vain kaikkein nuorimmat oppilaat pitelivät
jalkojaan käsissään, kieli suusta ulkona, ja katselivat kattoa tyynesti
hymyillen.

Äkkiä neiti Lefort sekaantui taistelun tuoksinaan kuin unissakävijä,
rankaisten jotakin syytöntä palatakseen jälleen murheeseensa niinkuin
linnaan. Ajatelkaahan, millaisessa mielentilassa oli pieni
kahdeksanvuotias, joka tämän käsittämättömän hälinän ympäröimänä
kirjoitti jo seitsemättä viikkoa kivitaululleen:

Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.

Se oli tehtäväni. Aika ajoin minä painoin pääni käsiini, voidakseni
pitää ajatuksiani koossa; mutta yksi ainoa ajatus oli selvä: neiti
Lefort oli murheellinen. Lohduton kasvattajani askarrutti minua
alinomaa. Fontanet yllytti uteliaisuuttani merkillisillä kertomuksilla.
Hän tiesi, että neiti Lefortin huoneesta aamuisin aina kuului surkeita
huutoja, joihin sekaantui kahleiden helinä.

-- Aikoja sitten, lisäsi hän, ehkäpä kuukausi takaperin, hän luki
nyyhkyttäen koko luokalle kertomuksen, joka lienee runomittainen.

Fontanet'n selostuksessa oli kauhun ilme, joka tunki luihin ja ytimiin.
Jo seuraavana päivänä oli minulla aihetta uskoa, ettei selostus ollut
kuviteltu, ainakaan mitä tulee kertomuksen lukemiseen. Mitä taas tulee
niihin kahleisiin, jotka olivat saaneet Fontanet'n kalpenemaan, en ole
niistä sen koommin kuullut ja otaksun nyt, että kahleiden helinä
todellisuudessa oli hiilikihvelin ja tulipihtien kalinaa.

Seuraavana päivänä tapahtui näin:

Neiti Lefort koputti viivoittimella pöytään saadakseen aikaan
hiljaisuutta, yskähti ja lausui kaunein äänin:

-- Jeanne rukka!

Vähän aikaa vaiti oltuaan hän lisäsi:

-- Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.

Fontanet tyrkkäsi minua kyynäspäällään rintaan ja alkoi nauraa
hihittää. Neiti Lefort loi häneen närkästyneen katseen ja esitti
sitten edelleen Jeanne rukan tarinaa niin murheellisin äänin
kuin olisi lukenut katumuspsalmeja. On luultavaa, jopa varmaakin, että
tämä tarina oli runopukuinen alusta loppuun, mutta minun on pakko
kertoa se sellaisena kuin muistini on sen säilyttänyt. Toivottavasti
löytyvät suorasanaisesta esityksestäni runoilijan hajalliset jäsenet.

Jeanne oli morsian; hän oli lupautunut eräälle nuorelle, uljaalle
vuoristolaiselle. Tämän onnellisen paimenen nimi oli Osvald. Kaikki on
jo valmiina häitä varten, Jeanne'in toverit tuovat hänelle hunnun ja
kruunun. Onnellinen Jeanne! Mutta hänet valtaa riutumus. Hänen poskensa
peittää kalman kalpeus. Osvald tulee vuoristostaan. Hän rientää
morsiamensa luo lausuen: "Etkö ole elämäntoverini?"

Sammuvin äänin vastaa Jeanne: "Rakas Osvald, jää hyvästi! Minä kuolen!"
Jeanne rukka! Hauta oli hänen aviovuoteensa, ja kyläkirkon kellot,
joiden piti soittaa hänen häitään, soittivatkin hänen hautajaisiaan.

Tässä tarinassa oli melkoinen määrä sananparsia, jotka kuulin ensi
kerran ja joiden merkitystä en tiennyt, mutta kokonaisuudessaan se
tuntui minusta niin surulliselta ja kauniilta, että minut sitä
kuunnellessani valtasi outo väristys: alakuloisuuden salainen tenho
virtasi mieleeni noista muutamasta kymmenestä säkeestä, joiden
sananmukaista merkitystä en olisi kyennyt selittämään. Seikka on se,
ettei tarvitse paljoa ymmärtää voidakseen paljon tuntea, kunhan ei ole
vanha. Hämärät asiat voivat olla liikuttavia, ja varmaa on, että
epämääräisyys miellyttää nuoria mieliä.

Kyynelet kumpusivat ylen täydestä sydämestäni, ja Fontanet ei voinut
irvistyksillään eikä ivallaan estää minua nyyhkyttämästä. Kuitenkin
olin aivan vakuutettu Fontanet'n etevämmyydestä. Vasta kun hänestä tuli
vara valtiosihteeri, aloin tuota epäillä.

Kyyneleni olivat neiti Lefortille otolliset; hän kutsui minut luokseen
ja virkkoi:

-- Pietari Nozière, te olette itkenyt; tässä on kunniaristi. Tietäkää,
että runoelman tekijä olen minä. Minulla on paksu vihko täynnä yhtä
kauniita säkeitä, mutta minä en ole vielä löytänyt niille kustantajaa.
Eikö se ole kauheata, jopa käsittämätöntäkin?

-- Neiti hyvä, vastasin minä, olen kovin tyytyväinen. Nyt tiedän
murheenne syyn. Te rakastatte Jeanne rukkaa, joka lepää kuolleena
kylässä, ajattelette vain häntä, olette surullinen ettekä ollenkaan
huomaa mitä me oppilaat teemme?

Otaksumani, ikävä kyllä, ei häntä miellyttänyt; hän silmäili minua
vihaisesti:

-- Jeanne on kuvitelma. Te olette hölmö. Antakaa risti takaisin ja
palatkaa paikallenne.

Minä palasin itkien paikalleni. Tällä kertaa minä itkin itseäni ja
täytyy tunnustaa, ettei näissä uusissa kyynelissä ollut sitä suloisen
nautinnon vivahdusta, joka oli liittynyt Jeanne'in vuoksi
vuodattamiini. Huolestumistani lisäsi eräs seikka: en voinut
aavistaakaan, mitä kuvitelma oli; Fontanet ei tiennyt sen enempää.

Kotiin tultuani tiedustelin asiaa äidiltä.

-- Kuvitelma, sanoi äiti, kuvitelma on valhe.

-- Mikä vahinko, äiti, sanoin minä, että Jeanne on valhetta.

-- Mikä Jeanne? kysyi äiti.

-- Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.

Minä kerroin Jeanne'in tarinan niin hyvin kuin osasin.

Äiti ei virkkanut mitään, mutta minä kuulin hänen kuiskaavan isän
korvaan:

-- Mitä surkeata lapselle opetetaankaan!

-- Surkeata, todellakin surkeata, vastasi isä. Mutta mitä luuletkaan
sellaisen vanhanpiian ymmärtävän kasvattamisesta? Olen itse
suunnitellut kasvatusjärjestelmän, jonka esitän sinulle piakkoin.
Järjestelmän mukaan on Pekan ikäistä poikaa opetettava tuntemaan niiden
eläinten ominaisuuksia, joita hän vieteiltään ja älyltään muistuttaa.
Hän kykenee käsittämään koiran uskollisuuden, norsun uhrautuvaisuuden,
apinan pahanilkisyyden. Niistä on hänelle kerrottava, eikä Jeanne'ista,
kylästä ja kelloista, joissa ei ole tervettä järkeä.

-- Olet oikeassa, sanoi äiti. L,apsi ja eläin ymmärtävät hyvin
toisiaan, he ovat kumpikin lähellä luontoa. Mutta usko minua,
ystäväiseni, on olemassa eräs asia, jonka lapset oivaltavat vieläkin
paremmin kuin apinain juonet, nimittäin suurten henkilöiden kauniit
teot. Sankarillisuus on selvä kuin päivä pienelle pojallekin. Jos
Pekalle kerrotaan urhean ritarin kuolemasta, niin hän käsittää sen,
Jumalan avulla, yhtä hyvin kuin sinä ja minä.

-- Päinvastoin, sanoi isäni huokaisten. Minä olen sitä mieltä, että
sankarillisuus on käsitettävä eri tavoin, ajasta, paikasta ja
henkilöistä riippuen. Mutta vähätpä siitä; uhrautumisessa on tärkeätä
itse uhrautuminen. Jos antaumuksen hehku on pelkkää mielenlumetta, on
antaumus siitä huolimatta todellinen, ja sellainen todellisuus on
loistavin koriste, jolla ihminen voi kaunistaa henkistä
viheliäisyyttään. Sinun luonnollinen ylevä mielisyytesi, rakas
ystäväni, on kirkastanut sinulle nämä totuudet paremmin kuin kokemus ja
harkinta minulle. Minä sovitan ne järjestelmääni.

Niin keskustelivat tohtori ja äiti.

Viikkoa myöhemmin minä kirjoitin viimeisen kerran kivitauluuni ankaran
hälinän vallitessa:

Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.

Me erosimme yht'aikaa, Fontanet ja minä, neiti Lefort'in
lastentarhasta.



6.

Teutobochus.


Minusta näyttää mahdottomalta, että ihminen voi olla ihan
jokapäiväinen, jos hän on kasvanut Pariisin rantalaitureilla, Louvre'in
ja Tuileries'n tienoilla, lähellä Mazarinin palatsia, mainehikkaan
Seine-virran vierellä, joka virtailee vanhan Pariisin katonharjain ja
torninhuippujen välitse. Siellä levittelevät kirjojen, muinaiskalujen
ja vaskipiirrosten kauppiaat näkyviin valtaisen määrän mitä kauneimpia
taideteoksia ja mitä mielenkiintoisimpia menneitten aikojen muistoja.
Lasikkojen omituinen viehätys ja huvittava sekasorto kiehtoo silmää
samoinkuin mieltäkin. Ohikulkija, joka osaa nähdä, vie niistä aina
mukaansa jonkin aatoksen, niinkuin lintu kiidättää oljenkorren
pesäänsä.

Se on maailman kaunein paikka, sillä siellä on puita ja kirjoja ja ohi
astelevia naisia.

Minun lapsuuteni aikana näillä markkinoilla oli vanhanaikaisia
huonekaluja, vanhoja vaskipiirroksia, tauluja ja kirjoja, veistettyjä
tarjoilupöytiä, itämaisia porsliinimaljakoita, emaljipiirroksia,
maalattua fajanssia, kultapäärmettä, kirjailtuja kankaita, kuvikkaita
seinä verhoja, kuvitettuja kirjoja ja sahviaanisiteisiä ensipainoksia
paljon runsaammin kuin nykyjään. Nuo viehättävät esineet olivat tarjona
hienovaistoisille harrastelijoille ja tiedemiehille, joiden ei silloin
vielä tarvinnut kilpailla välikauppiaitten ja näyttelijättärien kanssa.
Ne olivat tuttuja Fontanet'lle ja minulle jo niinä aikoina, jolloin
meillä vielä oli leveät kirjaillut kaulukset, lyhyet housut ja paljaat
pohkeet.

Fontanet asui Bonaparten kadun kulmassa, missä hänen isänsä
asianajokonttori sijaitsi. Vanhempaini huoneisto kosketti Chimayn
palatsin kylkirakennusta. Me olimme, Fontanet ja minä, naapurit ja
ystävät. Lähtiessämme lupapäivinä Tuileries'n puistoon leikkimään me
kuljimme Voltaire'in rantalaituria pitkin, astellen näitä viisauden
maita vanne kädessä ja pallo taskussa, tarkastellen myymälöitä vanhain
herrain tavoin ja muodostellen itsellemme omia käsityksiä noista
merkillisistä esineistä, jotka polveutuivat menneisyydestä,
salaperäisestä menneisyydestä.

Me kuljeskelimme, pengoimme kirjalaatikoita ja katselimme kuvia.

Se huvitti meitä kovin. Mutta täytyy tunnustaa, ettei Fontanet
kunnioittanut näitä vanhoja tavaroita siinä määrin kuin minä. Hän
naureskeli nähdessään muinaisaikuisia parranajoastioita ja pyhiä
piispoja, jotka olivat menettäneet nenänsä. Fontanet oli niistä ajoista
alkaen se edistyksen mies, jonka olette kuulleet puhuvan
edustajakamarin korokkeelta. Hänen halveksivat huomautuksensa karsivat
selkäpiitäni. Minua ei ollenkaan miellyttänyt, että hän nimitti
piipunpesiksi vanhojen omituisia muotokuvia. Minä olin vanhoillinen.
Siitä on minuun jäänyt jotakin: koko filosofiani on pysyttänyt minut
vanhojen puiden ja maalaispappien ystävänä.

Minua erotti Fontanet'sta vielä taipumukseni ihailemaan sitä, mitä en
ymmärtänyt. Minä ihailin hieroglyfejä, ja kaikki, tai lähes kaikki, oli
minulle hieroglyfimäistä. Fontanet sitävastoin halusi tarkastella
esinettä ainoastaan mikäli tajusi sen käytännön. Hän sanoi: "Näetkös,
siinä on sarana, se aukee. Siinä on ruuvi, sen voi irroittaa." Fontanet
oli täsmällinen luonne. On kuitenkin lisättävä, että hän kykeni
haltioitumaan katsellessaan taisteluja esittäviä maalauksia. Kulku
Beresinan poikki vavahdutti häntä. Asekauppiaan myymälä kiinnitti
meidän kummankin mieltä. Kun peitsien, kilpien ja haarniskain keskeltä
ilmestyi näkyviimme herra Petit-Prêtre, vyötäisillään viheriä esiliina,
ja kun hän Vulcanuksen tavoin ontuen nouti työpajansa perältä
muinaisaikaisen miekan, jonka sitten laski pöydälle ja ruuvasi
viilapenkkiin puhdistaakseen sen terää ja korjatakseen kahvaa, niin
me olimme varmat siitä, että näimme jotakin suurenmoista; herra
Petit-Prêtre näytti meistä sadan kyynärän pituiselta. Me seisoimme
ääneti, nenät ikkunanruudussa. Fontanet'n mustat silmät loistivat,
ja hänen ruskeiden, sievien kasvojensa ilme vilkastui.

Iltasella muisto meitä kovin innostutti ja tuhansia haaveellisia
suunnitelmia iti aivoissamme.

Fontanet sanoi minulle kerran:

-- Pahvista ja suklaan ympärillä olevasta hopeapaperista me voimme
tehdä samanlaisia aseita!...

Aate oli oivallinen, mutta meidän ei onnistunut sitä kunnolla
toteuttaa. Minä tein itselleni kypärin, jota Fontanet luuli noidan
päähineeksi.

Sitten minä ehdotin:

-- Emmekö perusta museota?...

Erinomainen ajatus! Sillä hetkellä meillä kumminkaan ei ollut muuta
museoon pantavaa kuin puolisen sataa palloa ja tusinan verta hyrriä.

Kolmas mieleenjohtuma oli Fontanet'n. Hän huudahti:

-- Kirjoitetaan Ranskan historia, kaikkine yksityiskohtineen,
viisikymmentä nidosta.

Tämä ehdotus hurmasi minut. Käsiä paukuttaen ja ilosta huutaen minä sen
hyväksyin. Päätimme ryhtyä työhön seuraavana aamuna huolimatta
latinanläksystä, joka oli vielä opittava.

-- Kaikkine yksityiskohtineen, toisti Fontanet. Meidän on otettava
siihen kaikki yksityiskohdat!

Minä olin samaa mieltä. Kaikki yksityiskohdat.

Meidät lähetettiin makuulle. Mutta minä valvoin vuoteessani ainakin
neljännestunnin, siinä määrin minua kiihoitti tuo ylevä ajatus, että
kirjoittaisimme Ranskan historian, viisikymmentä nidosta, kaikkine
yksityiskohtineen.

Me aloitimme historiamme kirjoittamisen. En totisesti enää tiedä, miksi
ensimmäisenä kuvailtavanamme oli kuningas Teutobochus. Suunnitelmamme
sitä joka tapauksessa vaati. Ensimmäisessä luvussa meitä kohtasi
kuningas Teutobochus, joka oli kolmenkymmenen jalan pituinen, kuten on
voitu todeta mittaamalla hänen sattumalta löydetyt luunsa. Heti ensi
askeleella sellainen jättiläinen vastassa! Kohtaus oli kamala. Itse
Fontanetkin oli ihmeissään.

-- Teutobochus meidän täytyy jättää pois, arveli hän.

Minulta puuttui rohkeutta.

Viisikymmennidoksinen Ranskan historia pysähtyi Teutobochukseen.

Kuinka monesti eläissäni olenkaan aloittanut uudelleen tuon seikkailun,
jossa pääosia esittivät kirja ja jättiläinen. Kuinka monesti, kun olin
ryhtymässä suureen työhöni tai suorittamassa laajaa suunnitelmaa, minut
pysähdyttikään Teutobochus, jota tavallisesti nimitetään kohtaloksi,
sattumaksi, välttämättömyydeksi! Olen puolestani päättänyt kiittää ja
siunata kaikkia niitä jättiläisiä, jotka ovat sulkeneet minulta maineen
vaaralliset tiet jättäen minut molempain uskollisen suojelijatarteni,
tuntemattomuuden ja keskinkertaisuuden, hoiviin. Minä iloitsen niistä
kummastakin, ja molemmat ne minua rakastavat. Minun on osoitettava
niille kiitollisuutta!

Entä Fontanet, nokkela ystäväni Fontanet, asianajaja, neuvosmies,
erinäisten yhtiöitten johtaja, edustajakamarin jäsen? On ihmeellinen
ilo nähdä hänen leikkien pyörähtelevän kaikkien julkisen elämän
Teutobochusten jaloissa, joihin minä hänen sijassaan olisin jo tuhat
kertaa kompastunut.



7.

Pastori Jubalin sädekehä.


Sydämeni oli tulvillaan pelkoa ja ylpeyttä, kun astuin ensimmäiseen
valmistavaan luokkaan. Tämän luokan opettaja, pastori Jubal, ei ollut
sinänsä kovinkaan peloittava; hän ei näyttänyt julmalta mieheltä,
pikemmin oli hänessä jotakin neitimäistä. Mutta hän istui suuressa
mustassa tuolissa ja se teki hänet silmissäni peloittavaksi. Hänen
äänensä oli yhtä lempeä kuin hänen katseensa, tukka kähärä, kädet
valkoiset, mieli hyvänsuopa. Hän muistutti lammasta, ehkä enemmän kuin
on opettajalle soveliasta.

Äitini näki hänet eräänä päivänä vastaanottohuoneessa ja hymähti: "Onpa
hän nuori!" Ja tuo lausuttiin erikoisella äänenpainolla.

Minä lakkasin häntä pelkäämästä, huomattuani, että häntä täytyi
ihailla. Se tapahtui minun lausuessani läksyä, jonka muodostivat apotti
Gauthier'n säkeet Ranskan ensimmäisistä kuninkaista.

Minä lausuin jokaisen säkeen yhteen menoon, ikäänkuin siinä olisi ollut
yksi ainoa sana:

    Pharamondensimmäinenorniitäkuninkaita
    jotk'aromoinGalliassahallitsitfrankkeitimaita
     ClodionvaltaaCambrainMerovigiinonpäästy...

Siihen minä auttamattomasti pysähdyin. Toistelin toistelemistani:
_Merovigiin on päästy, on päästy, päästy_. Muistin vain, että kun
Merovigiin on päästy, niin Lutetiamme _säästyy_... Mutta mistä? Minun
oli mahdoton sitä sanoa, koska olin sen kerrassaan unohtanut. Asia ei
totta puhuen ollut minua kovin järkyttänyt. Minä pidin Lutetiaa
vanhana naishenkilönä. Olin hyvilläni siitä, että hän säästyi, mutta
hänen asiansa kiinnittivät ylipäänsä erinomaisen vähän mieltäni. Ikävä
kyllä näytti pastori Jubal pitävän aika tärkeänä, että sanoisin mistä
vahingosta hän oli säästynyt. Minä yritin: "Hm... Merovigiin on
päästy!... hm, hm, hm!" Olisin antanut kieleni kissalle, jos siitä
olisi ollut vähänkään apua ensimmäisessä valmistavassa luokassa.
Naapurini Fontanet ivaili minua, ja pastori Jubal viilaili kynsiänsä.
Vihdoin hän sanoi:

-- Attilan julmuuksista Lutetiamme säästyy.

Kun olitte unohtanut tämän säkeen, herra

Nozière, olisi teidän pitänyt se uudelleen sommitella, sen sijaan että
pysähdyitte. Voisittehan sanoa:

Attilan rynnäköltä Lutetiamme säästyy, tai:

Tylyltä Attilalta Lutetiamme säästyy, tai aistikkaammin:

Jumalan vitsaukselta Lutetiamme säästyy.

Sanoja voi vaihtaa, kunhan runomitta säilyy.

Minä sain huonon arvosanan, mutta pastori Jubal kohosi silmissäni
runollisen kätevyytensä vuoksi. Hänen etevämmyytensä oli ilmenevä
vieläkin selvempänä.

Jubal, jota virkatehtävät kiinnittivät Noëlin ja Chapsalin kielioppiin
ja apotti Gauthier'n Ranskan historiaan, ei kumminkaan laiminlyönyt
siveellistä ja uskonnollista opetusta.

En tiedä, miten hän eräänä päivänä johtui vakavin ilmein meille
puhumaan:

-- Lapseni, jos teidän olisi otettava vastaan ministeri, niin te
yrittäisitte parhaanne mukaan häntä kestitä, koska hän on hallitsijan
edustaja. Kuinka teidän siis onkaan kunnioitettava pappeja, jotka
edustavat Jumalaa maan päällä? Niin paljon kuin Jumala on hallitsijoita
korkeampi, niin paljon on pappi korkeampi ministereitä.

Minä en ollut milloinkaan ottanut vastaan ministeriä ja otaksuin, ettei
se pitkiin aikoihin tulisi kysymykseenkään. Olinpa varma siitäkin, että
jos jokin ministeri sattuisi meille tulemaan, äiti lähettäisi minut
syömään päivällistä palvelijattarien keralla, kuten ikävä kyllä sattui
aina, kun talossa oli juhlapäivälliset. Siitä huolimatta minä oivalsin,
että papit ovat suunnattoman kunnianarvoisia, ja kun sovellutin tämän
totuuden herra Jubaliin, kävi mieleni kovin levottomaksi. Minä muistin
kiinnittäneeni hänen läsnäollessaan paperinuken Fontanet'n selkään.
Oliko se kunnioittavaa? Olisinko kiinnittänyt paperinuken Fontanet'n
selkään jonkin ministerin läsnäollessa? Epäilemättä en. Ja kumminkin
olin kiinnittänyt tuon nuken, tosin salaa, mutta joka tapauksessa
pastori Jubalin läsnäollessa, Jubalin, joka oli kaikkia ministereitä
korkeampi. Se näytti vielä kieltänsäkin, tuo nukke! Mieleni oli
valaistu. Minä olin tunnonvaivoissa. Päätin alkaa kunnioittaa pastori
Jubalia, ja jos myöhemmin sattuikin, että pistin tunnin aikana pieniä
kiviä Fontanet'n niskaan ja piirustin ukonkuvia itsensä pastori Jubalin
tuoliin, niin liittyi tekoihini ainakin lohdullinen tietoisuus
ylitsekäymiseni koko laajuudesta.

Vähän aikaa myöhemmin sain tilaisuuden mitata pastori Jubalin
hengensuuruutta.

Olin kappelissa parin kolmen toverin kanssa odottamassa rippivuoroani.
Hämärsi. Ikuisen lampun valo värähdytteli tummenneen holvin
kultatähtiä. Kuorin perällä häipyi Neitsyen kuva ilmestyksenIaiseen
epämääräisyyteen. Alttarilla oli joukko kullattuja maljakoita täynnä
kukkia. Ilmassa lainehti pyhänsavun tuoksu, näkyi hämärästi
lukemattomia esineitä, ja ikävystyminen, ikävystyminenkin, tuo lasten
pahin onnettomuus, ilmeni tämän kappelin ilmakehässä lievänä,
leppoisena. Minusta tuntui, että alttarin tuolla puolen alkoi
autuaitten maa.

Päivä oli mennyt mailleen. Äkkiä tuli näkyviini pastori Jubal, joka
lyhty kädessä kulki aina kuoriin saakka. Hän polvistui, nousi, avasi
ristikko-oven ja nousi alttarin portaita. Minä pidin häntä silmällä:
hän avasi käärön, josta kirposi esiin tekokukkakiehkuroita, jotka
muistuttivat niitä kirsikkapuunoksia, joita vanhat eukot heinäkuussa
kaduilla kaupitsevat. Ihmeekseni näin opettajani lähestyvän Tahratonta
Synnytystä. Te pistitte suuhunne hyppysellisen pieniä nauloja, herra
pastori; minä pelkäsin aluksi, että aioitte ne niellä, mutta niin ei
ollut laita: tahdoitte vain pitää ne kätenne ulottuvilla. Te näet
nousitte jakkaralle ja aloitte naulita köynnöksiä pyhän Neitsyen
komeron ympärille. Silloin tällöin te sentään astuitte alas jakkaralta
nähdäksenne minkä vaikutuksen järjestelynne teki loitompaa katsoen ja
olitte tyytyväinen. Poskenne punoittivat, silmänne loistivat, olisitte
hymyillyt, ellei hampaittenne välissä olisi ollut nauloja. Ja minä,
minä ihailin teitä sydämestäni. Ja vaikka lattialla oleva lamppu
valaisi sieraimianne naurettavalla tavalla, olitte te mielestäni sangen
kaunis. Minä käsitin, että olette ministereitä ylhäisempi, kuten olitte
meille vihjannut taitavassa puheessanne. Ajattelin, ettei ollut
läheskään yhtä kaunista ja toivottavaa päästä töyhtöpäisenä nousemaan
valkoisen ratsun selkään lähteäkseen voitokkaaseen taisteluun kuin
saada ripustaa köynnöksiä kappelin seiniin. Minä oivalsin, että
kutsumuksenani oli noudattaa teidän esimerkkiänne.

Minä jäljittelin teitä jo samana iltana kotonani leikkelemällä äidin
saksilla kaiken löytämäni paperin kaistaleiksi ja punomalla niistä
köynnöksiä. Velvollisuuteni joutuivat siitä kärsimään. Varsinkin
ranskankielen kirjalliset harjoitukset tulivat melkoisessa määrässä
laiminlyödyiksi.

Harjoitus oli suoritettava erään herra Coquempot'n oppikirjan mukaan,
joka kirja oli julma kirja. Minä en ole lainkaan pitkävillainen, ja jos
tekijän nimi olisi ollut vähemmän mieleensyöpyvä, olisin sen
jalomielisesti unohtanut. Mutta Coquempot ei unohdu. En halua
väärinkäyttää tätä satunnaista seikkaa hänen vahingokseen. Sallittakoon
minun kuitenkin ihmetellä, että on suoritettava niin tuskallisia
harjoituksia oppiakseen kieltä, jota nimittää äidinkielekseen ja jota
äiti opetti minulle mainiosti pelkästään juttelemalla. Hän näet jutteli
ihastuttavasti, minun äitini!

Mutta pastori Jubal oli varmasti vakuutettu Coquempot'n
hyödyllisyydestä, ja koska hän ei voinut hyväksyä perusteluitani, antoi
hän minulle huonon arvosanan. Kouluvuosi päättyi ilman mitään
huomattavia tapauksia. Fontanet ryhtyi kasvattamaan pulpetissaan
lehtimatoja. Itserakkauden yllyttämänä minä tein samoin, vaikka ne
minua kammottivat. Fontanet vihasi Coquempot'ta, ja tämä viha yhdisti
meitä. Coquempot'n pelkän nimen kuullessamme me loimme toisiimme
ymmärtäviä silmäyksiä ja irvistelimme ilmehikkäästi. Se oli kostomme.
Fontanet uskoi minulle, että jos Coquempot'ta on vielä ensimmäisellä
luokalla, niin hän lähtee laivapojaksi suureen alukseen. Tuo päätös
miellytti minua; minä lupasin lähteä Fontanet'n mukaan. Me vannoimme
pysyvämme ystävinä.

Palkintojenjakcpäivänä meitä ei voinut tuntea, Fontanet'ta ja minua.
Seikka johtui epäilemättä siitä, että olimme siistityt. Uudet nuttumme,
valkoiset housumme, sukulaisten paljous, lippujen kaunistama koroke,
kaikki tuo liikutti mieltäni kuin valtava näytelmä. Kirjat ja seppeleet
muodostivat loistavan ryhmän. Minä koetin arvailla, mikä osa siitä
kuului minulle, ja vapisin siinä penkillä istuessani. Fontanet oli
viisaampi, hän ei pyytänyt ennakolta tietää kohtaloaan. Hän pysyi
ihailtavan rauhallisena. Alinomaa pyörittäen pientä kärpänpäätänsä hän
osoitti isien muodottomain nenäin ja äitien naurettavain hattujen
havaitsemisessa mielenmalttia, joka minulta kokonaan puuttui.

Soitto alkoi pauhata. Johtaja, jolla oli kauhtanansa päällä pieni
juhlaviitta, ilmestyi korokkeelle, vierellään juhlaunivormuun puettu
kenraali ja jäljessään opettajat. Minä tunsin heidät kaikki. He
istuutuivat arvonsa mukaan kenraalin taakse: ensin varajohtaja, sitten
yläluokkain opettajat, sitten laulunopettaja, herra Schuwer,
kaunokirjoituksen opettaja, herra Trouillon, ja voimistelun opettaja,
kersantti Morin. Pastori Jubal istui perimmäisenä pienellä
jakkarapahasella, jonka neljäs jalka ei mahtunut korokkeelle, vaan
puhkoi lavaa reunustavan teltan seinämää. Kauan hän ei saanut rauhaa
edes tässä vaatimattomassa paikassa. Uudet tulijat työnsivät hänet
nurkkaan, missä hän hävisi lipun peittoon. Hänen päällensä siirrettiin
pöytä ja siinä kaikki. Fontanet'ta tuo poisto kovin huvitti. Minä
puolestani olin ihan ymmällä nähdessäni henkilön, joka osasi
mestarillisesti punoa köynnöksiä ja säkeitä ja oli Jumalan edustajana
maan päällä, joutuvan sysätyksi loukkoon ikäänkuin mikäkin kävelykeppi
tai sateenvarjo.



8.

Fontanet'n lakki.


Meitä käytettiin ripillä joka lauantai. Olisin iloinen, jos joku voisi
sanoa minkätähden. Tämä toimitus herätti minussa melkoista kunnioitusta
ja ikävystymistä. En luule, että syntieni kuuleminen oli rippi-isälle
erikoisen mielenkiintoista, mutta minulle niiden kertominen oli
varmasti epämieluista. Ensimmäisenä vaikeutena oli niiden keksiminen.
Kenties uskotte minua, kun sanon, ettei minulla kymmenvuotiaana ollut
riittäviä henkisiä kykyjä eikä esittelytaitoa voidakseni
järkiperäisesti tutkia tajuntani sisäosia.

Syntejä täytyi kumminkin olla, sillä ellei ollut syntejä, ei ollut mitä
tunnustaa. Tosin olin saanut pienen kirjan, joka sisälsi ne kaikki.
Minun ei tarvinnut muuta kuin valita. Mutta valintapa se olikin vaikea.
Niitä oli niin paljon ja niin hämäriä: näpistelyä, simoniaa,
vilpillisyyttä, haureutta ja lihan himoa koskevia! Minä luin pienestä
kirjastani: "Tunnustan olleeni epätoivoinen. -- Tunnustan kuulleeni
huonoja keskusteluja." Tuo minua saattoi sitäkin enemmän ymmälle.

Niinpä pysyttelinkin yleensä hajamielisyysluvussa. Minä tunnustin
kaikki, hajamielisyyteni jumalanpalveluksen aikana, hajamielisyyteni
aterioidessa, hajamielisyyteni "seuroissa", ja tajuntani surkea
hajanaisuus hävetti minua kovin.

Synnittömyyteni masensi mieltäni.

Eräänä päivänä mieleeni vihdoin johtui Fontanet'n lippalakki. Olin
keksinyt synnin, olin pelastettu!

Siitä päivästä lähtien minä vapauduin joka lauantai rippi-isän edessä
Fontanet'n lakin aiheuttamasta painostuksesta.

Mainittuun päähineeseen kohdistuva lähimmäisen tavaran vahingoittaminen
sai minut joka lauantai muutaman hetken kovin epäilemään sieluni
pelastumista. Minä ajoin sen hiekkaa täyteen, heitin sen puuhun, josta
se oli pudotettava kivittämällä kuin kypsymätön hedelmä, käytin sitä
riepuna, jolla pyyhin muscan taulun liitukuvioita, heitin sen luukusta
tuntemattomaan kellariin, ja kun kekseliäs Fontanet koulutuntien
päätyttyä onnistui sen löytämään, oli se pelkkä likainen rääsy.

Mutta sen kohtaloa valvoi haltijatar, sillä se ilmestyi seuraavana
aamuna jälleen Fontanet'n päähän odottamattoman siistinä,
moitteettomana, melkeinpä hienona. Niin kävi joka päivä. Haltijatar oli
Fontanet'n sisar. Jo tämän seikan nojalla voi arvata hänet
hyväksi emännäksi.

Sattui useita kertoja, että polvistuessani rippituoliin Fontanet'n
lakki lepäsi minun toimestani linnanpihan vesialtaan pohjassa. Silloin
oli tilanteeni hieman tukala.

Minkälainen tunne minua sitten yllytti tuon lakin kimppuun? Kostonhimo.

Fontanet vainosi minua vanhanmallisen, omituisen koululaukkuni vuoksi,
jonka enoni, taloudellinen mies, oli onnettomuudekseni minulle
lahjoittanut. Se oli aivan liian iso minulle ja minä olin aivan liian
pieni sille. Sitäpaitsi tämä koululaukku ei ollut koululaukun näköinen.
Siitä ainoasta syystä, että se ei ollut mikään koululaukku. Se oli
vanha salkku, joka venyi kuin paljepeli ja jonka suutari oli enon
pyynnöstä varustanut hihnoilla.

Salkku oli minulle vihapito, eikä suottakaan. En kumminkaan usko sen
olleen niin ruman, että se olisi ansainnut kaikki ne häväistykset,
joiden uhriksi se joutui. Se oli punaista sahviaania, koristeena leveä
kultapitsi. Messinkilukon yläpuolella oli kruunu ja särkynyt vaakuna.
Vuori oli haalistunutta, sinistä silkkiä. Jos salkku olisi vielä
olemassa, kuinka huolellisesti sitä tutkisinkaan! Kun näet muistan
kruunun, joka varmaan oli kuninkaallinen, ja vaakunan, jossa vielä
näkyi (ellen ole unta nähnyt) kolme kynä veitsellä huonosti pois
hivutettua liljaa, niin otaksunpa, että salkkuni oli alkujaan kuulunut
jollekin Ludvig XVI:n ministerille.

Mutta Fontanet, joka ei ollenkaan ottanut huomioon sen entisyyttä, ei
voinut sitä nähdä selässäni heittelemättä sitä lumipalloilla tai
kastanjilla, aina vuodenajan mukaan, ja kumipalloilla pitkin vuotta.

Oikeastaan ei Fontanet, enempää kuin toisetkaan toverini, moittinut
laukkuani kuin yhden ainoan ominaisuuden, sen outouden vuoksi. Se ei
ollut samanlainen kuin muut laukut; siitä kaikki se paha, minkä se
minulle aiheutti. Lapsissa elää väkivaltainen yhdenvertaisuuden tunne.
He eivät siedä mitään erikoista tai omituista. Tätä seikkaa ei enoni
ollut pitänyt riittävässä määrin silmällä antaessaan minulle
turmiollisen lahjansa. Fontanet'n koululaukku oli kamala. Hänen
molemmat vanhemmat veljensä olivat sitä viljelleet kumpikin vuorollaan,
joten se ei voinut enää tulla likaisemmaksi; nahka oli ihan hankautunut
ja halkeillut, hävinneet soljet oli korvattu nuorasolmuilla. Mutta
koska laukku ei ollut mitenkään erikoinen, ei Fontanet'lla ollut siitä
koskaan ikävyyttä. Kun minä astuin koulun pihamaalle salkku selässä,
kajahti heti korviasärkevä kirkuna, minut piiritettiin, minua
tyrkittiin, minut paiskattiin maahan mahalleni. Fontanet nimitti sitä
kilpikonnaleikiksi ja nousi itse minun selkäkilvelleni. Hän ei ollut
kovin painava, mutta asia nöyryytti minua. Päästyäni jälleen jaloilleni
hyökkäsin heti hänen lakkinsa kimppuun.

Hänen lakkinsa oli aina uusi ja minun laukkuni auttamattoman kestävä,
valitettavasti! Ja meidän väkivaltaisuutemme punoutuivat heltymättömän
kohtalon voimasta jatkuvaksi jaksoksi kuten Atridein suvun rikokset
muinaisina aikoina.



9.

Decius Musin viimeiset sanat.


Penkoessani tänä aamuna rantalaiturin kirjavarastoja löysin eräästä
kymmenen sentiimin laatikosta yksinäisen nidoksen Liviuksen historiaa.
Selailin sitä umpimähkään ja osuin tähän lauseeseen:

105

"Rooman armeijan jäännökset pääsivät Canusiumiin yön suojassa." Tuo toi
mieleeni herra Chotardin. Nyt on seikka se, että herra Chotardin muisto
aina ilahduttaa minua. Minä ajattelin häntä vielä palatessani kotiin
aamiaiselle. Ja koska huulillani väikehti hymy, kysyttiin minulta,
mistä mielihyväni johtuu.

-- Se johtuu siitä, lapsukaiseni, että muistelin herra Chotardia.

-- Kuka on tuo Chotard, joka saa sinut hymyilemään?

-- Minä kerron sen. Jos ikävystytän teitä, niin olkaa kuuntelevinanne
ja jättäkää minut siihen luuloon, ettei itsepintainen kertoja kerro
juttujaan vain omaksi huvikseen.

"Olin neljäntoista vuoden ikäinen ja kuudennen luokan oppilas.
Opettajani, nimeltään Chotard, oli verevä kuin vanha munkki ja olikin
todella vanha munkki.

"Veli Chotard, joka oli ollut pyhän Fransiskuksen lammaslauman
säyseimpiä karitsoja, vaihtoi vuonna 1830 munkkikaavun maallikonpukuun,
jota hän ei kuitenkaan oppinut moitteettomasti kantamaan. Mitä syytä
oli veli Chotardilla tähän menettelyyn? Toiset sanovat syynä olleen
rakkauden, toiset taas väittävät asian aiheutuneen pelosta: kun
itsevaltias kansa oli vallankumouksen jälkeen pommittanut
kaalinkannoilla erästä kapusiinimunkkia, hyppäsi veli Chotard
luostarimuurin yli pelastaakseen vainoojansa sellaisesta ankarasta
synnistä.

"Kunnon veljemme oli oppinut mies. Hän suoritti tutkintonsa, toimi
opettajana ja eleli edelleen niin menestyksellisesti, että hänen
hiuksensa hohtelivat harmaata, posket rusottivat ja nenä punerteli, kun
minä tovereineni jouduin hänen oppituolinsa eteen.

"Kuinka sotaisa kuudennen luokan opettaja meillä olikaan! Olisittepa
nähneet hänet, kun hän teksti kädessään johti Brutuksen sotilaita
Filippin luona! Mikä urheus, mikä mielen ylevyys, mikä sankarillisuus!
Mutta hän valitsi erikoisen ajan sankarillisuuttaan varten, ja se aika
ei ollut nykyinen. Herra Chotard esiintyi todellisessa elämässä
huolestuneena ja pelokkaana. Hänet oli helppo säikyttää.

"Hän pelkäsi varkaita, vihaisia koiria, ukkosta, ajopelejä ja ylipäänsä
kaikkea, mikä voi läheltä tai kaukaa vahingoittaa kunnon miehen nahkaa.

"Todellisuudessa vain hänen ruumiinsa oli meidän keskellämme; hänen
henkensä asui menneisyydessä. Hän eli Thermopylen luona Leonidaan
rinnalla, Salamis-salmessa Themistokleen laivassa, Cannaen
kentällä Aemilius Pauluksen seurassa; hän vaipui verta vuotaen
Trasimenus-järveen, josta kalastaja oli kerran löytävä roomalaisen
ritarin sormuksen. Farsaloksen luona hän uhmasi Caesaria ja jumalia;
hän heilutti katkennutta kalpaansa Varuksen ruumiin yläpuolella
Herkynian metsässä. Hän oli mainehikas sotilas.

"Herra Chotard, joka oli päättänyt myydä henkensä kalliista
Aigospotamoksen rannoilla ja tyhjentänyt ylväänä vapauttavan pikarin
piiritetyssä Numantiassa, ei ollenkaan halveksinut viekkaitten
sotapäällikköjen tavoin turvautua mitä kavalimpiin sotajuoniin.

"Eräs sotajuoni, jota sopii suositella, sanoi herra Chotard meille
eräänä päivänä selittäessään Aelianusta, on siinä, että houkutellaan
vihollinen vuorensolaan ja murskataan se kallionlohkareilla.

"Hän ei maininnut mitään siitä, suvaitseeko vihollisarmeija useinkin
antautua sellaisen käsittelyn alaiseksi. Mutta minä riennän siihen
kohtaan, jossa Chotard esiintyi koko loistossaan kaikille oppilailleen.

"Hän määräsi meille kirjoitelmain -- latinan- ja rankankielisten --
aiheiksi taisteluita, piirityksiä, sovitus- ja lepytysmenoja,
ja näitä kertoelmia takaisin antaessaan hän kehitteli ilmi koko
kaunopuheisuutensa. Hänen tyylinsä ja esitystapansa ilmaisivat
kummallakin kielellä samaa sotaista innostusta. Toisinaan hän keskeytti
ajatusjuoksunsa jaellakseen meille ansaitsemiamme rangaistuksia, mutta
hänen äänensä pysyi aina sankarillisena. Kun hän siis puhui
vuorotellen samalla äänensävyllä joukkojaan innostavana konsulina ja
rangaistusläksyjä jakelevana kuudennen luokan opettajana, niin
oppilaiden mielet siitä kovin hämmentyivät, sitäkin enemmän, kun oli
mahdotonta tietää, kuka kulloinkin puhui, konsuliko vai opettaja.
Eräänä päivänä hän kunnostautui entistä enemmän pitämällä meille
verrattoman puheen. Me osasimme kaikin sen ulkoa, ja minä kirjoitin sen
vihkoon jättämättä mitään pois.

"Minä kerron sen tässä sellaisena kuin sen kuulin, sellaisena kuin sen
kuulen vieläkin, sillä minusta tuntuu, että herra Chotardin sorahteleva
ääni yhä kaikuu korvissani täyttäen ne yksitoikkoisella
juhlallisuudellaan."

_Decius Musin viimeiset sanat_.

Decius Mus lähti uhrautumaan jumalille ja painoi jo kannukset tulisen
ratsunsa kupeisiin, mutta kääntyi vielä viimeisen kerran aseveikkojensa
puoleen sanoen:

"Ellette jo ole hiljaa, saatte kaikin jäädä istumaan. Minä lähden
kuolemattomuuteen isänmaan puolesta. Rotko odottaa minua. Minä kuolen
yleisen menestyksen hyväksi. Herra Fontanet, te saatte jäljentää
kymmenen sivua latinan alkeiskielioppia. Niin on päättänyt
viisaudessaan Jupiter Capitolinus, ikuisen kaupungin ikuinen suojelija.
Herra Nozière, jos te, kuten minusta näyttää, vieläkin jätätte
kirjoitelmanne herra Fontanet'n jäljennettäväksi, kuten hänen tapansa
on, niin minä kirjoitan isällenne. On oikein ja välttämätöntä, että
kansalainen uhrautuu yhteisen menestyksen hyväksi. Kadehtikaa minua;
älkää enää minua itkekö. On typerää itkeä aiheettomasti. Herra Nozière,
te jäätte torstaina kotiarestiin. Minun esimerkkini on jäävä eloon
teidän keskuuteenne. Hyvät herrat, teidän virnistelynne on sopimatonta
ja sietämätöntä. Minä ilmoitan rehtorille käyttäytymisenne. Ja
Elysiumin helmasta, joka avautuu sankareitten hengille, olen näkevä
tasavallan neitsyitten laskevan kukkaseppeleitä minun kuvapatsaitteni
juurelle."

"Siihen aikaan minä osasin nauraa uskomattomasti. Decius Musin
viimeiset sanat ottivat koko kykyni käytäntöön, ja kun herra Chotard,
annettuaan meille mitä valtavimman naurun aiheen, vielä huomautti,
että on typerää nauraa aiheettomasti, niin minä piilotin pääni
sanakirjaan ja menin ihan tajuttomaksi. Niille henkilöille, joita
viisitoistavuotiaina ei ole järkyttänyt mieletön, satelevain
rangaistusläksymääräysten säestelemä nauru, on eräs hekuman laji ihan
tuntematon.

"Ei pidä kumminkaan luulla, etten minä kyennyt koulussa muuhun kuin
kujeilemiseen. Minä olin tavallani pieni kelpo humanisti. Tunsin varsin
elävästi kaunokirjallisuuden miellyttävät ja hienot ominaisuudet.

"Minä harrastin jo siihen aikaan kaunista latinaa ja kaunista
ranskankieltä, ja tämä harrastukseni on yhä säilynyt huolimatta
onnellisempien aikalaisteni neuvosta ja esimerkeistä. Minun on käynyt
tässä suhteessa niinkuin yleensä käy henkilöiden, joiden mielipiteitä
halveksitaan. Minä olen tehnyt itselleni ylpeyden siitä, mikä kenties
on vain naurettavaa. Olen itsepintaisesti kiintynyt kirjallisuuteen ja
olen säilynyt klassikkona. Minua voidaan pitää ylimyksenä ja
mandariinina, mutta minä uskon, että kuusi-, seitsenvuotinen
kirjallinen kulttuuri luo hyvin valmisteltuun mieleen sellaista
jaloutta, hienoa voimaa ja kauneutta, jota muilla keinoin ei käy
hankkiminen.

"Minä puolestani olen ihastuen tutustunut Sofokleeseen ja
Vergiliukseen. Tunnustan mielelläni, että herra Chotard, herra Chotard
Liviuksen avustamana, loi minuun yleviä unelmia. Lasten mielikuvitus on
ihmeellinen. Pienten veitikkain päässä liikkuu paljon suurenmoisia
kuvia. Milloin herra Chotard ei minua mielettömästi naurattanut, hän
täytti minut heleällä innostuksella.

"Joka kerta, kun hän vanhan saarnamiehen sorahtelevalla äänellä
verkalleen lausui sanat: 'Rooman armeijan pirstat saapuivat Canusiumiin
yön suojassa', näin kuun valossa, autiolla kentällä, pitkin hautojen
reunustamaa tietä ääneti astelevia Rooman sotureita, kasvot
kalmankalpeina, veren ja pölyn peittäminä, kypärät kuhmuisina,
haarniskat tummenneina ja murtuneina, miekat katkenneina. Ja tuo
puolihämärä näky, joka vähitellen häipyi, oli niin ankara, niin synkkä,
niin ylväs, että sydän povessani vavahteli tuskaa ja ihastusta."



10.

Humanistiset opinnot.


Kerronpa teille, mitä muistuu mieleeni joka vuosi, kun syksy synkentää
taivaan, kun ensi kertoja syödään päivällistä lampun valossa ja kun
värisevien puiden lehdet kellastuvat, kerron teille, mitä näin
kulkiessani lokakuun ensimmäisinä päivinä halki Luxemburgin puiston,
joka silloin on hieman murheellinen ja kauniimpi kuin milloinkaan
muulloin, sillä niihin aikoihin putoelevat lehdet yksi kerrallaan
kuvapatsaitten valkoisille olkapäille. Silloin minä näen tässä
puutarhassa pienen miekkosen, joka menee kouluun kädet taskussa ja
laukku selässä, hypähdellen kuin varpunen. Vain ajatukseni näkee hänet,
sillä tuo miekkonen on pelkkä varjo, sen minän varjo, joka olin
viisikolmatta vuotta sitten. Hän kiinnitti tosiaankin mieltäni, tuo
pienokainen. Kun hän oli olemassa, en välittänyt hänestä mitään, mutta
nyt, kun hän on ollut ja mennyt, minä kerrassaan rakastan häntä. Hän
oli ylipäänsä parempi kuin kaikki ne minät, joita minulla on ollut
hänen katoamisensa jälkeen. Hän oli kovin ajattelematon, mutta paha hän
ei ollut, ja minun on myönnettävä, ettei hänestä ole jäänyt yhtään
huonoa muistoa. Hän on viaton kadottamani, on luonnollista, että häntä
kaipaan, on luonnollista, että näen hänet ajatuksissani ja että
mieltäni huvittaa hänen muistonsa elvytteleminen.

Viisikolmatta vuotta sitten hän vaelsi tähän vuodenaikaan, ennen kello
kahdeksaa, tämän kauniin puiston halki menossa kouluun. Hänen sydäntään
hieman ahdisti: uusi lukukausi oli alkamassa.

Hän tepsutti sentään eteenpäin, kirjat selässä ja hyrrä taskussa.
Johtuessaan ajattelemaan tovereitaan hän jälleen ilahtui. Hänellä oli
paljon kerrottavaa ja kuultavaa! Eikö hänen pitänyt saada tietää, oliko
Laboriette todellakin ollut metsästämässä Aigle'in metsässä? Eikö hänen
pitänyt mainita, että hän, hän itse, oli noussut hevosen selkään
Auvergne'in vuorilla? Sellaista temppua ei tehdä sitä varten, että se
salattaisiin. Ja olihan muutenkin hauska jälleen tavata tovereita.
Kuinka hän halusikaan nähdä Fontanet'n, ystävänsä, joka teki sievästi
hänestä pilkkaa, Fontanet'n, joka ei juuri ollut rottaa suurempi, mutta
neuvokas kuin Odysseus, ja joka luontevan sirosti asettui aina
ensimmäiselle sijalle.

Hän tunsi mielensä ihan keveäksi, kun ajatteli näkevänsä jälleen
Fontanet'n. Niin hän asteli halki Luxemburgin puiston aamun raikkaassa
ilmassa. Kaiken, minkä hän silloin näki, näen minä nyt. Sama taivas ja
sama maa; olioissa on entinen henki, henki joka minua ilahduttaa,
surettaa tai tekee levottomaksi. Mutta astelijaa itseänsä ei enää ole.

Siksipä minä, sitä mukaa kuin vanhenen, seuraan yhä suuremmalla
mielenkiinnolla uuden lukuvuoden alkamista.

Jos olisin ollut lukiossa täysihoitolaisena, niin opintojeni muisto
olisi sietämätön ja minä sen karkoittaisin. Mutta vanhempanipa eivät
panneet minua kuritushuoneeseen. Minä olin ulko-oppilaana eräässä
hieman luostarimaisessa ja syrjäisessä vanhassa kymnaasissa; minä näin
joka päivä kadun ja kodin enkä ollut täysihoitolaisten tavoin eristetty
julkisesta ja yksityisestä elämästä. Niinpä tunteeni eivät olleetkaan
mitään orjan tunteita; ne varttuivat meheviksi ja voimakkaiksi, kuten
kaikki mikä kasvaa vapaudessa. Niihin ei sekaantunut vihaa. Niiden
uteliaisuus oli hyväntahtoista: minä halusin tietää voidakseni
rakastaa. Kaikki, mitä kadulla näin, ihmiset, eläimet ja
esineet, auttoivat minua uskomattomassa määrin tuntemaan elämää
teeskentelemättömyydessään ja voimassaan.

Mikään ei opeta lasta tajuamaan yhteiskunnallista koneistoa niin hyvin
kuin katu. Hänen tulee nähdä aamuisin maitomuijat, vedenkantajat,
hiilenkuljettajat; hänen tulee tarkastella maustekauppiaan,
makkarakauppiaan ja viinikauppiaan myymälöitä, hänen tulee nähdä
rykmenttien marssivan ohi, soittokunta etunenässä, hänen tulee vetää
henkeensä kadun ilmaa tunteakseen että työn laki on jumalallinen ja
että jokaisen on suoritettava tehtävänsä tässä maailmassa. Minuun on
jäänyt näistä illan ja aamun retkistä -- kotoa kouluun ja koulusta
kotiin -- ystävällinen uteliaisuus ammatteja ja ammatinharjoittajia
kohtaan.

Minun on kumminkin tunnustaminen, etten pidä kaikista yhtä paljon.
Paperikauppiaat, jotka levittelevät myymäläinsä ikkunoihin Epinalin
kuvia, olivat aluksi suosikkejani. Kuinka monesti olenkaan painanut
nenäni vasten ruutua ja lukenut useiden pienten kuvanäytelmäin tarinan
alusta loppuun asti!

Minä opin tuntemaan niitä paljon vähässä ajassa. Niiden joukossa oli
toisia haaveellisia, jotka askarruttivat mielikuvitustani kehittäen
minussa tuota kykyä, jonka puutteessa ihminen ei löydä mitään, ei edes
kokemuksen piirissä eikä eksaktisten tieteitten alalla. Oli toisia,
jotka esittivät olioita koruttomalla ja järkyttävällä tavalla näyttäen
minulle ensi kerran kaikkein kauheimman, tai oikeammin ainoan kauhean
asian, kohtalon. Sanalla sanoen: minä saan kiittää Epinalin kuvia
paljosta.

Myöhemmin, neljän- viidentoista ikäisenä, minä en enää pysähtynyt
maustekauppiaitten ikkunain ääreen, vaikka säilyhedelmärasiat kauan
aikaa näyttivätkin ihastuttavilta. Minä halveksin rihkamakauppiasta
enkä yrittänyt enää saada selkoa siitä arvoituksellisesta Y:stä, joka
hohtaa kullattuna heidän nimikilvessään. Tuskin enää pysähdyin
selvittelemään vanhojen viinimyymäläin koristeltujen ristikkoikkunain
lapsellisia kuva-arvoituksia.

Hienostunutta mieltäni kiinnittivät nyt vain vaskipiirrosmyymälät,
rihkamakauppiaitten näyteikkunat ja kirjalaatikot.

Te Cherche Midi-kadun likaiset juutalaiset, te rantalaiturien
yksinkertaiset kirjainkaupustelijat, te mestarini, kuinka kiitollisia
minun tuleekaan olla teille! Yhtä hyvin ja paremmin kuin yliopiston
professorit olette te ohjannut älyllistä kasvatustani. Te kunnon miehet
olette levittäneet ihastuneiden silmieni nähtäviin menneen ajan
salaperäisiä muotoja ja kaikenlaisia inhimillisen ajatuksen
kallisarvoisia muistomerkkejä. Teidän laatikoitanne penkoessani,
tutkiessani nähtäville asettamianne vähäisiä muistoja isistämme ja
heidän kauniista ajatuksistaan minuun juurtui huomaamattani kaikkein
tervein filosofia.

Niin, ystäväni, kun lueskelin kuluneita, vanhoja nidoksianne,
tarkastelin ruostunutta rautaromuanne ja madonsyömiä
seinälaudoituksianne, joita möitte hankkiaksenne itsellenne elatuksen,
niin minussa heräsi jo lapsena syvä olioitten katoavaisuuden ja kaiken
turhuuden tunto. Minä aavistelin jo silloin, että oliot ovat vain
pelkkiä yleisen harhakuvitelman vaihtuvia kuvia, ja olen siitä pitäen
taipunut surumielisyyteen, lempeyteen ja sääliväisyyteen.

Kuten näette, opetti ulkoilmakoulu minulle korkeita tieteitä. Kodin
koulu oli minulle sitäkin hyötyisämpi. Kuinka viehättäviä ovatkaan
perheateriat, kun karahvit välkkyvät kirkkaina ja pöytäliina valkoisena
helottaa, kuinka miellyttävä onkaan jokapäiväinen, tutunomainen
pöytäkeskustelu ja kuinka tämä kaikki totuttaakaan lasta suosimaan ja
tajuamaan kotoisia asioita, elämän vaatimattomimpia ja pyhimpiä
asioita. Jos hänellä on, kuten minulla, onni omistaa älykkäät ja hyvät
vanhemmat, niin pöydässä kuullut puheet kehittävät hänessä hyvää
arvostelukykyä ja taipumusta rakkauteen. Hän syö joka päivä sitä
siunattua leipää, jonka henkinen isämme mursi ja jakoi vaeltajille
Emmauksen majatalossa. Ja hän sanoo kuten he: "Minun sydämeni on
hehkuvainen minun rinnassani."

Ne ateriat, joita täysihoitolaiset nauttivat koulun ruokasalissa, eivät
ole läheskään yhtä miellyttäviä ja kasvattavia. Kodin koulu on
todellakin hyvä koulu!

Minut ymmärrettäisiin kumminkin kovin väärin, jos luultaisiin minun
halveksivan klassillisia opintoja. Olen sitä mieltä, että vanhain
ranskalaisten humanistien menetelmää noudattava vanhan Kreikan ja
Rooman sivistyksen oppiminen muovaa ihmishenkeä paremmin kuin mikään
muu. Sana humanistinen, joka merkitsee yleissivistyksellistä,
aistikasta, hienoa, soveltuu hyvin klassilliseen kulttuuriin.

Se pieni miekkonen, josta teille vast'ikään kerroin myötätunnolla, joka
annetaan minulle anteeksi, kun otetaan huomioon, ettei siinä ole mitään
itsekästä ja että se kohdistuu varjo-olentoon, se pieni miekkonen, joka
vaelsi Luxemburgin puiston halki hypähdellen kuin varpunen, oli sangen
hyvä humanisti. Hänen lapsenmielensä nautti roomalaisesta voimasta
ja muinaisen runouden suurista kuvista. Se, mitä hän vapaana
ulko-oppilaana näki ja kuuli kuljeskellessaan myymälästä toiseen ja
aterioidessaan vanhempainsa kanssa, ei ollenkaan vieroittanut häntä
siitä kauniista kielestä, jota kymnaasissa opetetaan. Kaukana siitä:
hän oli perehtynyt Attikan ja Ciceron kieleen jokseenkin niin hyvin
kuin niihin voi perehtyä kunnon koulumestarien paimentamassa
aapispoikain laumassa.

Hän ei ponnistellut paljoa maineen saavuttamiseksi eikä laisinkaan
loistellut palkittujen luettelossa, mutta hän teki paljon työtä omaksi
huvikseen. Hänen käännöksensä olivat varsin sujuvia ja hänen
latinankieliset esityksensä olisivat ansainneet itsensä tarkastajan
kiitokset, ellei niitä tavallisesti olisi ollut rumentamassa jokin
lauseopillinen virhe. Enkö jo kertonut, että Liviuksen kertomukset
hellyttivät kaksitoistavuotiaan jaloihin kyyneliin?

Mutta vasta Kreikkaan saavuttuaan hän näki kauneuden ylevässä
yksinkertaisuudessaan. Hän saapui sinne myöhään. Aisopoksen sadut
olivat aluksi synkistyttäneet hänen mieltänsä. Niitä selitti hänelle
kyttyräselkäinen opettaja, kyttyräselkäinen ruumiiltaan ja sielultaan.
Näettekö Thersiteen nuorine seuralaisineen runottarien lehdoissa? Pieni
miekkonen ei tuota tajunnut. Voisihan otaksua, että hänen
kyttyräselkäinen kasvattajansa oli varsin sovelias pyhittämään itsensä
Aisopoksen satujen selittäjäksi. Mutta ei! Hän oli väärä
kyttyräselkäinen, kyttyräselkäinen jättiläinen, jossa ei ollut henkeä
eikä ihmisyyttä, pahaan taipuvainen ja kaikkein väärämielisin ihminen.
Hän ei kelvannut mihinkään, ei edes selittämään kyttyräselkäisen
ajatuksia. Muutenhan nuo pienet kuivat tarinat, joita mainitaan
Aisopoksen nimellä, ovat säilyneet meille siinä siloitellussa muodossa,
jonka niille antoi eräs ahdas- ja tyhjäkalloinen byzantilainen munkki.
Minä en tiennyt neljännellä luokalla ollessani niiden alkuperää enkä
siitä paljon välittänytkään, mutta minä arvostelin niitä aivan samoin
kuin nyt.

Aisopoksen jälkeen annettiin käteemme Homeros. Minä näin Thetiksen
kohoavan valkean pilven lailla yli meren, näin Nausikaan tovereineen,
näin Deloksen palmupuun ja taivaan ja maan ja meren ja Andromakeen
kyynelhymyn... Minä tajusin, tunsin. Kuuteen kuukauteen en voinut
irtautua Odysseiasta. Siitä aiheutui lukuisia rangaistuksia. Mutta
mitäpä haittasivat rangaistustehtävät? Minä olin Odysseuksen seurassa
"sinipunervalla merellä"! Sitten minä keksin traagikot. Aiskhylosta en
paljoakaan ymmärtänyt, mutta Sofokles ja Euripides aukaisivat minulle
sankarien ja sankaritarten tenhoisan maailman ja perehdyttivät minut
onnettomuuden runouteen. Jokainen lukemani murhenäytelmä soi uusia
riemuja, uusia kyyneleitä ja uusia väristyksiä.

Alkestis ja Antigone herättivät minussa ylevimpiä unelmia, mitä
lapsenmielessä milloinkaan on elänyt. Pää puskettuna sanakirjaan, joka
lepäsi musteen tahrimalla pulpetinkannella, minä näin jumalallisia
hahmoja, näin norsunluukäsivarsia, jotka lepäsivät valkoista tunikkaa
vasten, kuulin ääniä, jotka helisivät kauniimmin kuin mikään musiikki,
helisivät sopusointuista murhettansa.

Siitä koitui uusia rangaistuksia. Ne olivat oikeutettuja: minä
askartelin asioissa, jotka eivät kuuluneet koulutehtäviini.
Valitettavasti olen säilyttänyt tuon tottumuksen. Mihin elämänluokkaan
minut suljettaneenkin loppuiäkseni, pelkään kovin, että vielä minua
vanhoilla päivilläni uhkaa se moite, jonka seitsemännen luokan opettaja
minua vastaan sinkosi: "Herra Pietari Nozière, te askartelette
asioissa, jotka eivät kuulu koulutehtäviinne."

Varsinkin talvi-iltoina, kun palasin koulusta, tuo valkeus ja laulu
minua huumasivat. Katulyhtyjen ja valaistujen ikkunain alla minä luin
säkeitä, joita sitten kulkiessani puoliääneen toistelin. Talvi-illan
vilkas liike vallitsi etukaupungin ahtailla kaduilla, jotka jo
peittyivät hämäriin.

Sattui sangen usein, että törmäsin leipurin juoksupoikaan, joka kori
päälaellaan uneksi omia unelmiansa kuten minäkin, tai tunsin äkkiä
poskessani rattaitansa kiskovaa hevosparan kuuman hengityksen.
Todellisuus ei lainkaan tärvellyt unelmaani, koska olin kovin kiintynyt
näihin etukaupungin katuihin, joiden kivet olivat nähneet minun
kasvavan ja varttuvan. Eräänä iltana minä luin Antigonen säkeitä erään
kastanjakauppiaan lyhdyn valossa, ja vielä nytkin, neljännesvuosisadan
kuluttua, palauttaa tämä säe:

"Häävuode, hautani!..." ehdottomasti mieleeni auvergnelaisen, joka
puhaltaa paperipussiin, ja kylkeäni kuumentavan paistinpannun, jossa
kastanjat kärisivät. Ja tuon kunnon miehen muisto liittyy mielessäni
sopusointuisesti teebalaisen neidon valituksiin.

Niin minä opin paljon säkeitä. Niin minä keräsin hyödyllisiä ja
arvokkaita tietoja. Niin minä hankin itselleni humanistista sivistystä.

Menettelytapani oli hyvä minulle, muille se ei kelpaisi ollenkaan.
Niinpä varonkin sitä kenellekään suosittelemasta.

Minun on muuten tunnustettava, että Homeroksen ja Sofokleen kasvatilta
puuttui maku, kun hän tuli rhétorique-luokkaan. Opettajani vakuutti,
että niin oli laita, ja minä uskon sen mielelläni. Maku, joka
seitsentoistavuotiaana on tai jota hän osoittaa, on harvoin hyvä.
Parantaakseen minun makuani opettajani kehoitti minua tarkoin
perehtymään Casimir Uelavigne'in koottuihin teoksiin. Minä en
noudattanut hänen neuvoansa. Sofokles oli ohjannut minut määrättyyn
suuntaan, jota en enää voinut muuttaa. Opettajani ei minusta näyttänyt
eikä näytä vieläkään hienosti sivistyneeltä kirjamieheltä, mutta hän
oli ärtyneisyytensä ohella oikeamielinen ja rohkea. Jos hän istuttikin
meihin joitakin kirjallisia harhaoppeja, näytti hän joka tapauksessa
esimerkillään, millainen on kunnon mies.

Sellainen tiede palkitaan. Herra Charronia kunnioittivat kaikki hänen
oppilaansa. Lapset näet osaavat antaa täsmälleen oikean arvon
opettajiensa moraaliselle kelpoisuudelle. Mitä viisikolmatta vuotta
sitten ajattelin väärämielisestä kyttyräselästä ja kelpo Charronista,
ajattelen yhä vieläkin.

Mutta illan himmeys laskeutuu jo yli Luxemburgin puiston plataanien ja
esiin loitsimani pieni haamu painuu pimeään. Hyvästi, sinä pieni
minäni, jonka olen kadottanut ja jota aina surren kaipaisin, ellen
löytäisi sitä entistään ehompana pojastani!



11.

Myrttimetsä.


I.

Lapsena minä olin ollut sangen älykäs, mutta seitsemäntoista ikävuoteni
paikkeilla minä tuhmennuin. Olin niin ujo, etten osannut seurassa
ollessani tervehtiä enkä istuutua ilman että hikikarpaloita kihosi
otsalleni. Naisten läsnäolo herätti minussa jonkinlaista kauhua. Minä
noudatin kirjaimellisesti seuraavaa Kristuksen seuraamiseen sisältyvää
ohjetta, jonka olin oppinut jollakin alaluokalla ja joka oli säilynyt
muistissani, koska säkeet, jotka ovat Corneillen sepittämät, olivat
minusta tuntuneet eriskummallisilta:

    Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
    Ne vihamiestä vastaan sulta riistää suojan.
    Sulkeos yhteisesti huomaan hyvän Luojan
    Ne, jotka kaunistetut ovat hyvein aimoin;
    Heit' älä koskaan viivy katsomassa.
    Rakasta kaikkia, vaan Jumalassa.

Minä noudatin vanhan mystikko-munkin neuvoa, mutta tein sen
tahtomattani. Olisin mielelläni hieman viivähtänyt naisväkeä
katsomassa.

Äitini ystävättärien joukossa oli eräs, jonka seurassa olisin erikoisen
mielelläni viipynyt. Hän oli nuorena ja kuuluisana kuolleen pianistin
Adolphe Gance'in leski. Hänen nimensä oli Alice. Minä en ollut koskaan
kunnolla nähnyt hänen hiuksiansa, silmiänsä, hampaitansa... Mitenkä
voisikaan kunnolla nähdä sellaista, mikä häilyy, säihkyy, säteilee,
häikäisee? Mutta hän näytti minusta unelmaa ihanammalta; hänestä hohti
yliluonnollinen kirkkaus. Äidilläni oli tapana sanoa, ettei rouva
Gance'in piirteissä tarkkaan eritellen ollut mitään tavatonta. Joka
kerta kun äiti ilmaisi tämän mielipiteensä, pudisti isä epäuskoisena
päätänsä. Hän menetteli varmaan samoinkuin minä, minun kelpo isäni: hän
ei eritellyt rouva Gance'in piirteitä. Ja miten yksityiskohtien laita
lieneekään ollut, kokonaisuus oli ihastuttava. Älkää uskoko äitiä; minä
vakuutan teille, että rouva Gance oli kaunis. Rouva Gance veti minua
puoleensa; rakkaus on suloinen; rouva Gance peloitti minua: rakkaus on
hirmuinen.

Eräänä iltana, kun isäni luona oli muutamia vieraita, astui
rouva Gance saliin niin hyväntuulisena, että minä tunsin rohkeuteni
hieman lisääntyvän. Miesten seurassa hän toisinaan näytti
huvikseenkävelijältä, joka heittelee murusia pikkulinnuille. Sitten hän
yht'äkkiä paneutui ynseäksi, hänen kasvonsa jäykistyivät ja viuhka
liikkui nyrpeän hitaasti. Minä en kyennyt seikkaa selittämään. Nyt sen
oivallan varsin hyvin: Rouva Gance keimaili, siinä kaikki.

Sanon siis vieläkin: astuessaan mainittuna iltana saliin rouva Gance
heitti jokaiselle, vähäpätöisimmällekin, joka oli mies, hymyn murusen.
Minä en irroittanut hänestä katsettani ja olin havaitsevani hänen
kauniissa silmissään surun ilmeen. Se järkytti minua. Minä näet olin
hyvänluontoinen. Häntä pyydettiin soittamaan pianoa. Hän soitti erään
Chopinin nocturnon. En ole koskaan kuullut niin kaunista soittoa. Olin
tuntevinani Alice'in sormien, noiden pitkäin, valkoisten sormien,
joista hän oli riisunut sormukset, hipovan korviani taivaallisin
hyväilyin.

Hänen lopetettuaan minä vaistomaisesti ja mitään ajattelematta hain
hänet takaisin paikalleen ja istuuduin hänen viereensä. Tuntiessani
hänen povensa tuoksun suljin silmäni. Hän kysyi minulta, pidinkö
musiikista. Hänen äänensä värähdytti minua. Minä avasin silmäni ja näin
hänen katsovan minua; tuo katse oli minun tuhoni.

-- Pidän, herra... vastasin hädissäni.

Kun maa ei sinä hetkenä auennut minua nielemään, oli syynä se, ettei
luonto välitä ihmisen hartaimmistakaan toivomuksista.

Minä vietin yön huoneessani nimittäen itseäni tylsämieliseksi ja
hölmöksi ja takoen nyrkeillä kasvojani. Aamulla harkitsin asiaa kauan
pääsemättä sovintoon itseni kanssa. Puhuin itsekseni näin: "Kun tahtoo
sanoa naiselle, että hän on kaunis, että hän on liian kaunis ja että
hän osaa loitsia pianosta todellisia huokauksia, nyyhkytyksiä ja
kyyneleitä, ja kykeneekin virkkamaan hänelle vain nämä kaksi sanaa:
Pidän, herra..., niin osoittaa olevansa kohtuuttomassa määrin
kykenemätön ilmaisemaan ajatuksiansa. Pietari Nozière, sinä olet
sairaalloinen, mene ja kätke itsesi!"

Valitettavasti en kyennyt edes täysin itseäni kätkemään. Minun oli
näyttäydyttävä koulussa, ruokapöydässä, kävelyllä. Minä kätkin
käsivarteni, jalkani ja kaulani niin hyvin kuin osasin. Minut nähtiin
sittenkin ja minä olin perin onneton. Tovereitteni joukossa minä voin
antaa ja saada nyrkiniskuja; se on jonkinlainen asenne, se. Mutta äidin
ystävättärien seurassa oli olo surkeata. Minä oivalsin, miten hyvä on
tämä Kristuksen seuraamisen neuvo:

Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.

-- Mikä terveellinen neuvo, puhelin minä itsekseni. Jos olisin
kavahtanut rouva Gance'ia tuona turmion iltana, jolloin hän esitti
yötunnelman niin runollisen kauniisti, että ilma tuntui väreilevän
hekumaa, olisin silloin häntä kavahtanut, niin hän ei olisi kysynyt
minulta: "Pidättekö musiikista?" enkä minä olisi vastannut: "Pidän,
herra..."

Nuo kaksi sanaa: "Pidän, herra..." soivat alinomaa korvissani. Ne
olivat alinomaa läsnä muistissani, tai pikemminkin oli asia niin, että
jokin kauhistava tajunnan ominaisuus näytti äkkiä pysähdyttäneen ajan,
joten minä jäin auttamattomasti siihen silmänräpäykseen, jona nuo
korjaamattomat sanat: "Pidän, herra..." oli lausuttu. Minua ei
kiduttanut tunnonvaiva. Tunnonvaiva on leppoinen asia verrattuna minun
kärsimykseeni. Minä vaivuin synkkään raskasmielisyyteen kuudeksi
viikoksi, joiden kuluttua vanhempanikin havaitsivat minut
tylsämieliseksi.

Tylsyyteni teki täydelliseksi se, että olin mielessäni yhtä rohkea kuin
käyttäytymisessäni arka. Nuorten ihmisten mieli on yleensäkin
jyrkkäkäänteinen. Minun mieleni oli vääjäämätön. Minä uskoin omistavani
totuuden. Olin väkivaltainen ja kumouksellinen, kun olin yksinäni.

Millainen vallaton veitikka minä olinkaan yksin ollessani! Myöhemmin
olen melkoisesti muuttunut. Nykyjään en kovin pelkää lähimmäisiäni.
Minä koetan mahdollisuuden mukaan asettua omalle paikalleni minua
henkevämpäin ja vähemmän henkeväin välimaalle luottaen edellisten
älyyn. Sitävastoin en ole lainkaan varma ollessani yksinäni... Mutta
minähän kerron teille tarinaa seitsemänneltätoista ikävuodeltani. Niin
ollen käsitätte, että arkuuteni ja rohkeuteni toisiinsa yhtyneinä
tekivät minusta kerrassaan mahdottoman olennon.

Kuusi kuukautta kertomani hirveän seikkailun jälkeen, kun olin
joltisellakin kunnialla päässyt rhétorique-luokaltani, isä lähetti
minut loma-ajaksi maaseudulle. Hän kirjoitti puolestani eräälle sangen
vaatimattomalle ja sangen kunnianarvoiselle virkaveljelleen,
eräälle vanhalle maalaistohtorille, joka harjoitti ammattiaan
Saint-Patrice'issa.

Sinne minä sitten lähdin. Saint-Patrice on pieni, Normandian rannikolla
sijaitseva kyläkunta. Se on metsän kainalossa ja laskeutuu tasaisesti
kohti rantakallioiden saartamaa hiekkarantaa. Ranta oli silloin
asumaton, autio. Meri, jonka näin ensi kerran, ja metsä, jonka rauha
tuntui ihmeen leppoisalta, herättivät minussa aluksi jonkinlaista
ihastusta. Veden ja lehväin häilyväisyys sointui mieleni
häilyväisyyteen. Minä ratsastelin metsässä, kieriskelin puolialastomana
hiekkarannalla ikävöiden jotakin tuntematonta, jota kaikkialla
aavistelin, mutta en mistään löytänyt.

Olin yksin kaiket päivät ja itkeskelin ilman syytä. Toisinaan saatoin
tuntea sydämeni äkkiä paisuvan, niin että luulin siihen paikkaan
kuolevani. Sanalla sanoen: olin kovin levoton. Mutta onko maailmassa
rauhaa, joka vetäisi minun levottomuudelleni vertoja? Ei ole.
Todistakoot puut, joiden oksat pieksivät kasvojani, todistakoon
rantakallio, jolle kiipesin katselemaan auringon mereenmenoa, ne
todistakoot, ettei mikään vedä vertoja sille kivulle, joka minua
silloin ahdisti, ettei mikään vedä vertoja ihmisten ensimmäisille
unelmille! Jos kaipuu kaunistaa kaikki lie oliot, joihin se kohdistuu,
niin tuntemattoman kaipuu kaunistaa maailmankaikkeuden.

Suhteellisen terävyyden ohella on minussa aina ilmennyt omituista
yksinkertaisuutta. Levottomuuteni ja epämääräisten kaipioitteni syy
olisi kenties kauankin vielä pysynyt minulle tuntemattomana, ellei
eräs runoilija sitä olisi minulle kirkastanut.

Minä olin jo koulussa mieltynyt runoilijoihin, ja tämä mieltymys on
onneksi jäänyt pysyväiseksi. Seitsentoistavuotiaana minä ihailin
Vergiliusta ja olisin ymmärtänyt hänet jokseenkin yhtä hyvin ilman
opettajien selityksiä. Loma-aikoina minulla oli aina Vergilius
taskussani. Se oli Bliss'in julkaisema pieni, kehno Vergilius; minulla
on se vieläkin. Minä säilytän sitä niin huolellisesti kuin mitään
ylipäänsä voin säilyttää; siitä putoaa kuivuneita kukkia joka kerta kun
sen avaan. Vanhimmat näistä kukista ovat kasvaneet Saint-Patrice'in
metsässä, tienoolla, jossa olin ylen onnellinen ja ylen onneton
seitsemäntoistavuoden iällä.

Eräänä päivänä kuljin jälleen yksinäni metsänrinteeseen hengittäen
mielihyvin niitetyn heinän tuoksua. Tuuli toi meren suolaa huulilleni,
minä tunsin auttamatonta väsymyksentunnetta, istuuduin maahan ja
katselin kauan taivaan pilviä.

Sitten avasin tapani mukaan Vergiliukseni ja luin: Hic, quos durus
amor...

"Ne, jotka ankara rakkaus on menehdyttänyt säälimättömään riutumukseen,
käyskelevät siellä salaperäisten lehtokujien peitossa ja myrttimetsä
levittää siimestään ylt'ympäri..."

"Ja myrttimetsä levittää siimestään..." Tunsinhan sen, myrttimetsän: se
sijaitsi minussa itsessäni. Sen nimi vain oli minulle tuntematon.
Vergilius ilmaisi minulle sairauteni syyn. Hän opetti minut tietämään,
että rakastin.

Mutta minä en vielä tiennyt ketä rakastin. Se kävi ilmi vasta
seuraavana talvena, kun jälleen näin rouva Gance'in. Te olette
epäilemättä tarkkanäköisempi kuin minä olin. Olette arvannut, että
rakastin Alice'ia. Mikä ihmeellinen kohtalon oikku! Minä rakastin juuri
sitä naista, jonka kuullen olin esiintynyt ylen naurettavasti ja jolla
varmaankaan ei ollut minusta mitkään hyvät ajatukset. Olihan siinä
epätoivon aihetta. Mutta siihen aikaan ei epätoivo ollut käytännössä;
esi-isämme olivat käyttäneet sitä liiaksi, joten se oli kulunut
loppuun. Minä en tehnyt mitään hirmuista tai suurta. En piiloutunut
minkään vanhan luostarin luhistuvien holvien suojaan, en kuljettanut
masentunutta mieltäni erämaihin, en yrittänyt manata esiin rajuilmoja.
Olinhan vain kovin onneton ja suoritin päästötutkintoni.

Onnenikin oli raateleva. Alice'in nähdessäni ja kuullessani hänen
puhuvan minun täytyi ajatella: "Hän on ainoa nainen, jota voin
rakastaa; minä olen ainoa mies, jota hän ei voi sietää." Hänen
soittaessaan pianoa minä kääntelin nuottilehtiä katsellen kuinka kevyet
hiukset leikkivät hänen valkoisella kaulallaan. Mutta jotten jälleen
joutuisi vaaraan nimittää häntä herraksi, vannoin kalliisti, etten
virkkaisi hänelle enää mitään. Elämässäni sattui pian senjälkeen
muutoksia, ja Alice hävisi näkyvistäni ilman että olin rikkonut
kallista valaani.


II.

Tänä kesänä, ollessani vuoristossa terveysvettä juomassa, tapasin
jälleen rouva Gance'in. Puoli vuosisataa rasittaa nyt sitä kauneutta,
joka aiheutti ensimmäisen levottomuuteni, kaikista hurmaavimman. Mutta
tuossa raunioituneessa kauneudessa on vielä suloa. Harmaahapsisena minä
itse vapautin itseni nuoruudessa vannomastani valasta:

-- Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoin minä rouva Gance'ille.

Ja tällä kertaa, -- valitettavasti! -- ei nuoruusvuosien tunne
häirinnyt katsettani eikä ääntäni.

Hän tunsi minut jokseenkin helposti. Muistelomme punoutuivat toisiinsa,
ja me koetimme keskustelemalla sulostuttaa hotellin tyhjänpäiväistä
elämää.

Pian muodostui välillemme uusia siteitä ja nämä siteet ovat liiankin
kestävät: ne muodostaa ponnistusten ja' vaivain yhteisyys. Me
juttelimme joka aamu viheriällä penkillä, auringon paistaessa,
jäsentemme kolotuksesta ja muista huolistamme. Siitä riitti puhumista.
Huvin vuoksi me sekoitimme menneisyyttä nykyaikaan.

-- Olittepa te kaunis, hyvä rouva, sanoin minä eräänä päivänä, kaunis
ja ihailtu!

-- Epäilemättä, vastasi hän hymyillen. Minä voin sen sanoa nyt kun olen
vanha: minä miellytin. Tämä muisto lohduttaa minua vanhentuessani.
Osakseni on tullut sangen imartelevaa ihailua. Mutta minä
hämmästyttäisin teitä kovin, jos sanoisin, mikä ihailunosoitus minuun
on syvimmin vaikuttanut.

-- Olisipa hauska kuulla.

-- No niin, minä sanon sen teille. Eräänä iltana, (siitä on jo pitkä
aika) joutui pieni koulupoika minua katsellessaan niin hämilleen, että
nimitti minua herraksi vastatessaan johonkin kysymykseeni. Mikään muu
ihailunosoitus ei ole minua imarrellut ja tyydyttänyt siinä määrin kuin
tuo omituinen vastaus ja sen lausumisessa ilmennyt sävy.



12.

Varjo.


Kahdennellakymmenennellä ikävuodellani minä jouduin kokemaan jotakin
tavatonta. Isäni oli lähettänyt minut maaseudulle järjestämään erästä
perheasiaa. Minä lähdin eräänä päivänä iltapuolella pienestä, sievästä
Ernéen kaupungista käydäkseni seitsemän peninkulman päässä,
Saint-Jeanin köyhässä pitäjässä sijaitsevassa, nykyisin autiossa
talossa, joka oli kolmatta sataa vuotta ollut isäni suvun asuntona.
Oltiin joulukuun alussa. Satoi lunta aamusta pitäen. Tie, joka kulki
pensasaitojen keskitse, oli monin paikoin kovin kuoppainen, joten
meidän, hevoseni ja minun, oli aika vaikea välttää lätäköitä.

Kuuden, seitsemän kilometrin päässä Saint-Jeanista tie näytti käyvän
paremmaksi, joten minä aloin ajaa täyttä laukkaa huolimatta nousevasta
rajutuulesta ja lumesta, joka pieksi kasvojani. Tietä reunustavat puut
pakenivat molemmin puolin niinkuin muodottomat, surulliset öiset
haamut. Ne olivat kamalannäköisiä, nuo mustat puut halkaistuine
latvoineen, pahkoineen ja haavoineen, vääntyneine käsivarsineen. Ne
melkein minua peloittivat, kun muistin, mitä Ernéen varapastori oli
edellisenä iltana minulle niistä kertonut. Erään näistä puista, oli
varapastori kertonut, erään näistä metsäseudun raajarikoista,
kastanjan, joka oli menettänyt päänsä jo pari sataa vuotta sitten ja
oli ontelo kuin torni, halkaisi salama ylhäältä alas asti helmikuun 24
p:nä 1849. Siten syntyneessä halkeamassa näkyi miehen luuranko
pystyssä, pyssy ja rukousnauha kupeellansa. Ontelosta löydettyyn
taskukelloon oli merkitty nimi Claude Nozière. Tämä Claude, isäni isän
setä, oli eläessään salakuljettaja ja rosvo. Vuonna 1794 hän otti osaa
chouanien kapinaan. Pahoin haavoittuneena, sinisten takaa-ajamana,hän
piiloutui puun onkaloon kuolemaan. Hänen kohtalostaan eivät tienneet
ystävät enempää kuin vihollisetkaan; vasta puolen vuosisadan kuluttua
vanhan chouanin kuolemasta toi salamanisku hänet ilmoille.

Minä ajattelin häntä, nähdessäni pakenevat puut kummallakin puolen
tietä, ja joudutin hevoseni kulkua. Oli pimeä yö, kun saavuin
Saint-Jeaniin.

Tulin majataloon, jonka nimikilpi vingutti tuulessa surkeasti
vitjojaan. Vietyäni hevoseni talliin astuin matalaan vierashuoneeseen
ja heittäydyin vanhaan nojatuoliin lieden luo. Siinä lämmitellessäni
voin tulen valossa katsella emännän kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat
vanhuksen kasvot, näyttivät jo osalta olevan mullan peitossa. Näkyvissä
oli vain syöpynyt nenä ja kuolleet silmät veristävien luomien peitossa.
Hän tarkasteli minua epäluuloisesti, kuten muukalaista ainakin.
Rauhoittaakseni häntä minä mainitsin nimeni, jonka täytyi olla hänelle
sangen tuttu. Hän vastasi päätään pudistaen, ettei Nozière-sukua enää
ollut olemassakaan. Siitä huolimatta hän suostui toimittamaan minulle
illallisen. Hän heitti lieteen kimpun risuja ja poistui.

Olin alakuloinen ja väsynyt ja sanomattoman pelontuskan vallassa. Minua
ahdistivat synkät ja väkivaltaiset mielikuvat. Minä vaivuin hetkiseksi
unenhorroksiin, mutta puolinukuksissakin kuulin yhä uuninpiipussa
ulvovan tuulen, joka puuskittain sirotteli saappailleni lieden tuhkaa.

Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen avasin silmäni, oli edessäni
näky, jota en milloinkaan unohda. Minä näin selvästi huoneen perällä,
valkeaksi kalkitulla seinällä, liikkumattoman varjon. Se oli nuoren
tytön varjo. Kasvojen ääriviiva oli niin suloinen, puhdas ja
viehättävä, että sen nähdessäni tunsin koko väsymykseni ja koko
alakuloisuuteni sulautuvan hurmaavaksi ihastuksen tunteeksi.

Minä katselin varjokuvaa luullakseni minuutin ajan. Mahdollista
kumminkin on, että hurmioni kesti enemmän tai vähemmän aikaa, sillä
minulla ei ole mitään keinoa mitata sen todellista kestoa. Sitten
käänsin päätäni nähdäkseni kenen tuo kaunis varjo oli. Huoneessa ei
ollut ketään... ei ketään muuta kuin vanha kapakanemäntä, joka
parhaillaan asetteli pöydälle puhdasta liinaa.

Katsoin uudelleen seinälle: varjoa ei enää näkynyt.

Silloin valtasi mieleni jonkinlainen lemmentuska ja katoaminen suretti
minua.

Minä harkitsin hetkisen, täysin kirkkaasti, ja kysyin sitten:

-- Muori hoi, kuka siellä oli, äsken juuri?

Emäntä vastasi ihmeissään, ettei hän ollut nähnyt ketään.

Minä juoksin ovelle. Tiheä lumisade peitti pihan, ja lumessa ei näkynyt
yhtäkään jalanjälkeä.

Muori, oletteko varma siitä, ettei talossa ole ketään naishenkilöä?

Muori vastasi, ettei ollut muuta kuin hän.

-- Entä varjo? huudahdin minä.

Hän ei vastannut.

Sitten minä koetin täsmällisten fysikaalisten periaatteiden mukaan
määritellä sen kappaleen paikan, jonka varjon olin nähnyt; ja osoitin
paikkaa sormellani:

-- Hän oli tuossa, uskokaa, jos tahdotte...

Vanhus lähestyi minua kynttilä kädessä, katsoi minua jäykästi
elottomilla silmillään ja virkkoi:

-- Nyt minä näen, ettette petä minua, vaan että todellakin olette eräs
Nozière. Oletteko kenties Jeanin, Pariisin tohtorin poika? Minä tunsin
hänen setänsä, Renén, kun hän oli vielä nuori. Hän näki, hänkin,
naisen, jota kukaan muu ei nähnyt. On luultavaa, että se on Jumalan
koko suvulle säätämä rangaistus siitä synnistä, johon teki itsensä
syypääksi chouani Claude, joka menetti sielunsa autuuden antautuessaan
tekemisiin leipurin vaimon kanssa.

-- Puhutteko, kysyin minä, siitä Claude'ista, jonka luuranko löydettiin
ontosta puusta, pyssy ja rukousnauha vierellään?

-- Nuori herraseni, rukousnauhasta ei hänellä ollut mitään hyötyä. Hän
on syössyt itsensä ikuiseen kadotukseen vaimon vuoksi.

Vanhus ei kertonut minulle sen enempää. Minä voin tuskin maistaa hänen
tarjoamaansa ruokaa: leipää, munia, silavaa ja omenaviiniä. Katseeni
kääntyi alinomaa seinälle, jossa olin nähnyt varjon. Olinhan sen
todella nähnyt! Se oli hyvin selvä, tarkkapiirteisempi kuin olisi
voinut olla lieden häilyvän valon ja kynttilän savuavan liekin luoma
luonnollinen varjo.

Seuraavana päivänä minä kävin siinä autiossa talossa, jossa olivat
aikoinaan asuneet Claude ja René, kuljin seudun ristiin rastiin,
tiedustelin asioita kirkkoherralta, mutta en saanut minkäänlaista
tietoa siitä nuoresta tytöstä, jonka varjon olin nähnyt.

En tiedä vielä nytkään, onko uskottava vanhaa kapakanemäntää. En tiedä,
onko jokin haamu käynyt tässä tuiman yksinäisessä metsäseudussa
tervehtimässä talonpoikia, joista polveudun, ja onko perinnöllinen
Varjo, joka ilmestyi juroille ja mystillisille esi-isilleni,
näyttäytynyt uusin suloin heidän uneksivalle lapsellensa.

Olenko nähnyt Saint-Jeanin majatalossa Nozière-perheen sukuhaltijan, vai
ilmoitettiinko minulle ehkä tuona talviyönä, että minulle lankeisi
elämässä kaikkein paras osa, että laupias luonto oli suonut minulle
kalleimman lahjansa, unelmien lahjan?






SUSANNAN KIRJA




I.

LUKIJALLE.


Pietari Nozière'in muistelmat päättyvät äskeiseen kertomukseen. Olemme
katsoneet olevan syytä liittää niihin muutamia samalla käsialalla
kirjoitettuja sivuja. Susannan kirja on kokonaisuudessaan peräisin
ystävämme papereista. Sitä kootessa on otettu herra Nozière'in
muistiinpanovihkoista kaikki, mikä kiinteämmin tai höllemmin liittyi
hänen tyttärensä lapsuuteen. Siten on voitu muodostaa uusi luku tähän
perhekirjaan, jota hän aikoi jatkuvasti kirjoittaa, mutta joka jäi
häneltä pelkiksi katkelmiksi.

                                              Julkaisija.



1.

Kukko.


Susanna ei ollut vielä alkanut etsiä kauneutta. Mutta kolmen kuukauden
ja kahdenkymmenen päivän ikäiseksi ehdittyään hän ryhtyi tuohon
tehtävään melkoisin innoin.

Se tapahtui ruokasalissa. Sali näyttää vanhanaikuiselta, koska
tarjoilupöydät ovat täynnä fajanssilautasia, savileilejä,
tinahaarikoita ja pieniä venezialaisia pulloja. Susannan äiti,
korukapineisiin hullaantunut pariisitar, on asiat niin järjestänyt.
Tämän vanhan rihkaman keskellä Susanna näyttää sitäkin tuoreemmalta
valkoisessa, kirjaillussa hamosessaan. Nähdessään hänet siinä
ympäristössä johtuu sanomaan: "Siinä on tosiaankin ihan uusi pikku
olento!"

Hän ei välitä mitään esivanhempain pöytä- astioista, ei vanhoista,
mustuneista muotokuvista eikä seinille ripustetuista suurista
kuparilautasista. Olen kumminkin varma siitä, että kaikki nämä vanhat
esineet tuonnempana herättävät hänessä haaveellisia mielikuvia,
idättävät hänen aivoissaan eriskummallisia, mahdottomia ja lumoavia
unelmia. Hän tulee näkemään näkyjä. Jos hänen älynsä ottaa siihen
sopeutuakseen, niin hän harjoittaa noiden esineiden avulla
yksityiskohtiin ja tyyliin kohdistuvaa somaa kuvitteluvoimaa, joka
kaunistaa elämää. Minä kerron hänelle mielettömiä tarinoita, jotka
eivät ole paljoa epätodellisempia kuin toiset, mutta paljon kauniimpia;
hän hullaantuu niihin. Minä toivon kaikille niille, joita rakastan,
rahtusen mielettömyyttä. Se tekee heidän sydämensä iloiseksi.
Toistaiseksi Susanna ei hymyile edes tynnyrillään ajelevalle pienelle
Bakkokselle. Kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä ihminen
on vakava.

Oli aamu, vienon harmaja aamu. Villiviini ja kierto erivärisine
tähtineen reunustivat ikkunaa. Olimme päättäneet aterian, vaimoni ja
minä, ja juttelimme kuten ihmiset, joilla ei ole mitään sanomista. Oli
eräs niitä hetkiä, joina aika kuluu hiljalleen kuin tyynenä vaeltava
virta. On näkevinään sen kuluvan, ja jokainen lausuttu sana on kuin
virtaan heitetty pieni kivi. Luullakseni me puhuimme Susannan silmien
väristä. Siinä onkin ehtymätön puheenaihe.

-- Ne ovat harmaansiniset.

-- Niissä on vivahdus kullan ja sipuliliemen väriä.

-- Ne välkähtelevät viheriää.

-- Totta kaikki; ne ovat ihmeelliset.

Samassa saapui itse Susanna. Tällä kertaa hänen silmänsä olivat soman
harmaat kuten ilma ulkona. Hän saapui hoitajattarensa käsivarrella.
Hienon maailman tapa olisi vaatinut hänen saapuvan imettäjänsä sylissä.
Mutta Susanna menettelee niinkuin La Fontaine'in karitsa ja niinkuin
karitsat yleensä: hän imee äitiänsä. Tiedän varsin hyvin, että moisessa
äärimmäisen talonpoikamaisessa tapauksessa on koetettava ainakin
näennäisesti noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia palkkaamalla niin
sanottu kuiva imettäjä. Kuivalla imettäjällä on myssyssään pitkät
neulat ja nauhat kuten imettäjällä ainakin; häneltä ei puutu muuta kuin
maito. Maitohan koskee ainoastaan lasta, jotavastoin nauhat ja neulat
näkee koko maailma. Kun äiti erehtyy imettämään, ottaa hän häpeänsä
peitteeksi kuivan imettäjän.

Mutta Susannan äiti on hupakko; hän ei ole ottanut huomioon tuota
kaunista tapaa.

Susannan hoitajatar on nuori, kotikylästään tänne muuttanut
maalaistyttö, joka on jo ehtinyt kotonaan kasvattaa seitsemän,
kahdeksan pientä veljeä ja laulelee aamusta iltaan Lothringin lauluja.
Hänelle myönnettiin vapaa päivä Pariisiin tutustumista varten. Hän
palasi ihastuneena: hän oli nähnyt kauniita retiisejä. Muukaan ei ollut
näyttänyt ollenkaan kehnolta, mutta retiisit kerrassaan lumosivat
hänet, hän kirjoitti niistä kotipuoleensa. Tämä yksinkertaisuus tekee
hänet varsin soveliaaksi Susannan seuraan, sillä Susanna puolestaan ei
näytä havaitsevan koko luomakunnassa muuta kuin lamput ja karahvit.

Susannan saapuessa ruokasali muuttui sangen rattoisaksi. Me nauroimme
Susannalle; Susanna nauroi meille: rakastavaiset keksivät aina
ilmaisukeinoja. Äiti ojensi norjat käsivartensa, joilta aamuviitan
hiha valahti huolettomasti kuten kesäaamuna ainakin. Sitten
Susanna ojensi pienet nukenkätösensä, jotka pistivät jäykkinä esiin
nyppykangashihoista. Hän levitti sormensa, joten hihansuulle ilmestyi
viisi rusottavaa sädettä. Ihastunut äiti otti hänet syliinsä, ja me
olimme kaikki kolme täysin onnelliset, mikä kenties johtui siitä,
ettemme ajatelleet mitään. Tämä olotila ei voinut kestää kauan. Susanna
kurottautui kohti pöytää avaten silmänsä niin selkosen selälleen, että
ne kävivät ihan pyöreiksi, ja pudisteli pieniä käsivarsiaan, jotka
näyttivät puusta sorvatuilta. Hänen katseessaan oli hämmästystä ja
ihailua. Hänen liikuttavan ja kunnioitettavan typerissä pikku
kasvoissaan välähti jotakin henkevää.

Hän huudahti kuin haavoitettu lintu.

-- Taisi neula pistää, arveli äiti, joka onneksi oli lujasti kiinni
elämän todellisuudessa.

Nuo lukkoneulat aukenevat ihan huomaamatta, ja Susannan vaatetuksessa
on niitä kahdeksan!

Mutta ei, Susannaa ei pistänyt neula vaan kiintymys kauniiseen.

-- Kiintymys kauniiseen kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän
ikäisenä?

-- Päätelkää itse. Susanna suoltautui puolittain pois äidin sylistä,
heilutti nyrkkejään ja onnistui olkapäätään ja polveaan apunaan
käyttäen, huohottaen, yskien ja kuolaten saamaan käsiinsä lautasen.
Vanha, hienostumaton strassburgilainen käsityöläinen (epäilemättä
sangen yksinkertainen mies; levätköön rauhassa!) oli maalannut lautasen
pohjaan punaisen kukon.

Susanna tahtoi saada haltuunsa tuon kukon. Hän ei halunnut sitä
syödäkseen, joten hän ilmeisesti piti sitä kauniina. Hänen äitinsä,
jolle minä esitin tämän helpon johtopäätelmän, virkkoi:

-- Oletpa sinä houkko! Jos Susanna olisi saanut kukon käsiinsä, olisi
hän heti pistänyt sen poskeensa sitä ollenkaan ihailematta.
Henkeviltä ihmisiltä puuttuu todellakin usein tervettä järkeä!

-- Epäilemättä hän olisi niin menetellyt, vastasin minä. Mutta sehän
vain todistaa, että hänen jo lukuisien eri kykyjensä valtaelimenä
toimii suu. Hän on harjoittanut suutansa ennenkuin silmiänsä ja on
tehnyt aivan oikein! Nyt hänen harjoitettu, herkkä suunsa on paras
tiedonväline, mitä hänellä toistaiseksi on käytettävissään. Hänellä on
täysi syy sitä käytellä. Voitte uskoa, että tyttäremme on pelkkää
viisautta. Epäilemättä hän olisi pistänyt kukon suuhunsa, mutta hän
olisi sen pistänyt sinne kauniina kappaleena, ollenkaan huolimatta sen
ravitsevaisuudesta. Huomatkaa, että tämä tottumus, joka todella on
olemassa pienissä lapsissa, jää kuvaannollisena ihmisten kieleen. Mehän
puhumme runoelman, maalauksen ja oopperan nauttimisesta.

Minun esittäessäni näitä kestämättömiä väitteitäni, jotka filosofinen
maailma kumminkin hyväksyisi, jos ne ilmaistaisiin käsittämättömällä
kielellä, Susanna takoi lautasta nyrkeillään, raapi sitä kynsillään,
puheli sille (somaa salaperäistä laverrustaan!) ja käänsi kolahdutti
sen vihdoin nurin.

Hän ei osoittanut erikoista kätevyyttä, ei tosiaankaan! Hänen
liikkeistään puuttui täsmällisyys. Mutta liike, olipa se näennäisesti
miten mutkaton tahansa, on sangen vaikea suorittaa, ellei se ole
totunnainen. Ja millaisia tottumuksia te oikeastaan vaaditte kolmen
kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseltä henkilöltä? Ottakaa
huomioon, että on hallittava hermoja, luita ja lihaksia, jos tahtoo
pikkusormeaankaan kohottaa. Siihen verrattuna ei herra Thomas Noldenin
kaikkien pelinukkien lankain hoitelu ole yhtään mitään. Darwin, joka
oli terävä havaintojentekijä, ihmetteli, että pienet lapset osaavat
nauraa ja itkeä. Hän kirjoitti paksun nidoksen, jossa selitti, miten
lapset menettelevät. Me olemme armottomia, "me tiedemiehet", kuten
herra Zola sanoo.

Onneksi en minä ole niin suuri tiedemies kuin herra Zola. Minä olen
pintapuolinen. Minä en kokeile Susannalla, vaan tyydyn huomioimaan, kun
voin sen tehdä häntä kiusaamatta.

Susanna kynsi kukkoansa ja joutui ihan ymmälle, koska ei voinut
käsittää, kuinka näkyvää oliota on mahdoton saada käsiinsä. Se meni yli
hänen ymmärryksensä, kuten ylipäänsä kaikki. Tämä ominaisuus se juuri
tekee Susannan viehättäväksi. Pienet lapset elävät alinomaisessa
ihmeessä; kaikki oudostuttaa heitä. Siitä johtuu heidän katseessaan
ilmenevä runous. Meidän vierellämme ollen he asustavat meille vieraissa
maailmoissa. Heitä ympäröi tuntematon, jumalallinen tuntematon.

-- Pikku hupakko! virkkoi hänen äitinsä.

-- Ystäväiseni, tyttärenne on tietämätön, mutta järkevä. Kun ihminen
näkee kauniin olion, niin hän haluaa sen omistaa. Se on luonnollinen
taipumus, jonka lainsäädäntökin ottaa huomioon. Béranger'n mustalaiset,
jotka sanovat: "mikä mulle on somaa, se mulle on omaa", ovat kovin
harvinaiseen ryhmään kuuluvia viisaita. Jos kaikki ihmiset
ajattelisivat heidän tavallaan, niin ei olisi olemassa mitään
sivistystä, vaan elettäisiin alastomina ja vailla kaikkia taitoja kuin
Tulimaan asukkaat. Te ette ole laisinkaan heidän kannallansa; te
pidätte vanhoista seinäverhoista, joissa nähdään haikaroita puitten
alla, ja te peitätte niillä talon kaikki seinät. Minä en tahdo teitä
siitä moittia, kaukana siitä. Mutta käsittäkää toki Susanna ja hänen
kukkonsa.

-- Käsitänhän minä hänet, hän tekee samoinkuin pikku Pekka, joka tahtoi
siepata kuun vesisaavista. Hänelle ei sitä annettu. Mutta ystäväiseni,
ettehän väitä hänen pitävän kukon kuvaa todellisena kukkona; eihän hän
ole milloinkaan nähnyt elävää kukkoa.

-- Eipä kylläkään, mutta hän pitää haavekuvaa todellisuutena. Ja
taiteilijat ovat epäilemättä hänen erehdyksestään jossakin määrin
vastuunalaiset. Ovathan he jo kauan aikaa yrittäneet viivojen ja värien
avulla jäljitellä olioiden muotoa. Kuinka monta tuhatta vuotta sitten
onkaan kuollut se kunnon luolaihminen, joka kaiversi norsunluiseen
laattaan mammutin kuvan! Onko ihme, että he niin kauan jäljittely
taitoansa harjoitettuaan vihdoin kykenevät lumoamaan kolmen kuukauden
ja kahdenkymmenen päivän ikäisen pienen olennon! Ketäpä ei näennäisyys
viehättäisi? Pääseekö itse tiedekään, jolla meitä rasitetaan,
näennäistä kauemmaksi? Mitä löytää professori Robin mikroskoopistaan?
Näennäistä, pelkkää näennäistä. "Suotta meitä liikuttavat turhat
luulot", on Euripides sanonut...

Niin minä haastelin valmistautuen selittämään Euripideen säettä. Olisin
epäilemättä löytänyt siitä syvää merkitystä, jota yrttien myyjättären
poika ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi. Mutta ympäristöni
muuttui kerrassaan sopimattomaksi filosofiseen mietiskelyyn; Susanna,
joka ei saanut kukkoa lautasesta irti, antautui ankaran kiukun valtaan;
hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi, nenä paisui kafferimaisen
laajaksi, posket levisivät yli silmien, ja kulmakarvat kohosivat otsan
ylärajoille. Otsa, joka sekin oli ihan punainen, kuohuksissa, kupurain,
kolojen ja ristiriitaisten vakojen peittämä muistutti suitsuperäistä
seutua. Suu venyi korvia myöten, ja ikeneitten välistä tunkeutui
ilmoille korviasärkevä ulvonta.

-- Kas niin! huudahdin minä. Mikä intohimon purkaus! Intohimoja ei pidä
tuomita. Kaikki suuri, mitä tässä maailmassa on tehty, on tehty niiden
nojalla. Kas, miten niiden välähdys tekee pienen lapsen melkein yhtä
peloittavaksi kuin pieni kiinalainen epäjumalankuva. Tyttäreni, minä
olen sinuun tyytyväinen! On hyvä, jos sinussa on voimakkaat intohimot,
jos sallit niitten kasvaa ja kasvat itse niitten ohella. Ja jos
myöhemmin pääset niiden järkähtämättömäksi valtijattareksi, niin niiden
voima on oleva sinun voimasi ja niiden suuruus sinun kauneutesi.
Intohimot muodostavat ihmisen koko moraalisen rikkauden.

-- Mikä meteli! huudahti Susannan äiti. Eihän tässä enää kuule omaa
ääntänsä, kun toisella puolen pauhaa filosofi puhuen puita heiniä,
toisella puolen pienokainen, joka luulee kukon kuvaa ties miksi
todelliseksi. Naisraukat tarvitsevat kipeästi terveen järkensä
voidakseen elää miehen ja lasten kanssa!

-- Tyttärenne, vastasin minä, on ensimmäisen kerran etsinyt kauneutta.
Se on kuilun hurmausta, sanoisi joku romantikko; minä nimitän sitä
yleväin henkien luonnolliseksi harjoitukseksi. Mutta siihen ei tule
antautua liian varhain eikä riittämättömin menetelmin. Rakas ystävä,
teillä on pätevät taikakeinot Susannan tuskien tyynnyttämiseksi.
Tuudittakaa tyttärenne uneen!



2.

Tähti.


Susanna täyttää tänä iltana kaksitoista kuukautta. Sen ainoan vuoden
aikana, jonka hän on viettänyt tämän vanhan maan päällä, on hän ehtinyt
kokea paljon. Täysi-ikäinen, joka kykenisi kahdessatoista vuodessa
keksimään niin paljon ja niin hyödyllisiä asioita kuin Susanna on
keksinyt kahdessatoista kuukaudessa, olisi jumalallinen kuolevainen.
Pienet lapset ovat väärinarvosteltuja neroja; he ottavat maailman
valtoihinsa yli-inhimillisin tarmoin. Mikään ei vedä vertoja tälle
elämän ensimmäiselle puuskalle, ihmishengen ensimmäiselle kohonnalle.

Käsitättekö, että nuo pienet olennot näkevät, koskettavat, puhuvat,
tekevät huomioita, vertailevat, muistavat? Käsitättekö, että he
kulkevat, menevät ja tulevat? Käsitättekö, että he leikkivät, sillä
leikki on kaikkien taiteiden perimmäinen aate. Nuket ja laulelmat
sisältävät jo melkein koko Shakespeare'in.

Susannalla on iso kori täynnä leluja, joista vain muutamat ovat leluja
luonnostaan, kuten puuhevoset ja kuminuket. Toiset on erikoinen
kohtalon oikku muuttanut leluiksi. Niiden joukossa on vanhoja
kukkaroita, kangastilkkuja, laatikonpohjia, mittanauha, saksikotelo,
aikataulu ja kivenkappale. Ne ovat kaikki surkeassa kunnossa. Susanna
vetää ne joka päivä korista luovuttaakseen ne äidilleen. Hän ei
kiinnitä yhteenkään niistä erikoista huomiota eikä yleensä mitenkään
erota tätä pientä omaisuuttaan muusta olevaisesta. Maailma on hänelle
suuri paloiteltu ja maalattu leikkikalu.

Jos ottaisi vaivakseen perehtyä tähän luonnonkäsitykseen ja johtaisi
siitä kaikki Susannan teot ja mietteet, niin joutuisi ihmettelemään
tässä pienessä mielessä vallitsevaa johdonmukaisuutta. Mutta me
arvostelemme häntä omien käsitystemme mukaan emmekä hänen. Ja koska
hänellä ei ole meidän järkeämme, me päättelemme, että hän on ihan
järjetön. Mikä vääryys! Minä, joka osaan asettua oikealle näkökannalle,
keksin johdonmukaista mielevyyttä, missä kansanomainen käsitys näkee
vain mieletöntä käyttäytymistä.

Minä en kumminkaan elättele turhia luuloja. En jumaloi lastani,
tunnustan, ettei tyttäreni ole paljoa ihailtavampi kuin mikä muu lapsi
tahansa. Minä en käytä hänestä puhuessani liioittelevia lauseparsia.
Sanonhan vain hänen äidilleen:

-- Ystäväiseni, onpa meillä sievä tyttö.

Hän vastaa minulle jokseenkin samoin kuin rouva Primerose vastasi
naapureilleen heidän lausuessaan tuontapaisia kohteliaisuuksia:

-- Ystäväiseni, Susanna on sellainen miksi Jumala on hänet luonut:
kyllin kaunis, kunhan hän on kyllin hyvä.

Näin sanoessaan hän luo Susannaan loistavan ja vilpittömän katseen.
Sulkeutuvain luomien takana aavistan ylpeyttä ja rakkautta hohtavat
silmäterät.

Minä olen itsepintainen. Sanon:

-- Hän on sievä, eikö totta?

Mutta äidillä on monta syytä olla myöntämättä, ja minä keksin nuo syyt
paremmin kuin hän itse.

Hän haluaa kuulla yhä uudelleen sanottavan, että hänen pikku tyttönsä
on sievä. Hän ei sano sitä itse, koska katsoo sen jollakin tavoin
sopimattomaksi, hienotunteisuuden puutetta osoittavaksi teoksi.
Erikoisesti hän pelkää loukkaavansa jotakin näkymätöntä, salaperäistä
valtaa, joka on hänelle outo, mutta jonka hän aavistaa piilevän
varjossa, valmiina kostamaan pienokaisille äitien ylpeyden.

Ja kukapa onnellinen ei pelkäisi sitä aavetta, joka varmasti piilee
hänen huoneensa verhojen poimuissa? Kukapa uskaltaisi illalla, vaimoaan
ja lastaan syleillessään, tuon näkymättömän kummituksen kuullen sanoa:
"Sydänkäpyseni, kuinka paljon onnea ja kauneutta onkaan meille suotu!"
Siksipä sanonkin vaimolleni näin:

-- Olette oikeassa, ystäväiseni, olette aina oikeassa. Onni asuu
täällä, meidän kattomme alla. Hiljaa! Muuten se karkaa pois.
Ateenalaiset äidit pelkäsivät Nemesistä, tuota aina läsnäolevaa,
koskaan näkymätöntä jumalatarta, josta tiesivät vain, että hän oli
jumalien kateus, Nemesistä, jonka sormi tuntui kaikkialla, joka hetki,
tuossa jokapäiväisessä ja salaperäisessä asiassa: sattumassa.
Ateenalaiset äidit!... Minä kuvailen mieleeni erään heistä nukuttamassa
laakeripuun alla, kotialttarin juurella, sirkkojen siristessä,
rintalastansa, joka on alaston kuin pieni jumala.

"Minä kuvittelen, että hänen nimensä oli Lysilla, että hän pelkäsi
Nemesistä niinkuin te, ystäväiseni, sitä pelkäätte, ja että hän,
samoinkuin tekin, vältti kaikkea itämaista prameutta ajatellen vain,
kuinka saisi anteeksi onnensa ja kauneutensa... Lysilla, Lysilla!
Oletteko mennyt menojanne jättämättä maan päälle olemuksenne varjoa,
viehättävän sielunne henkäystä? Oletteko ikäänkuin ei teitä olisi
milloinkaan ollutkaan?"

Susannan äiti katkaisee näiden mietteiden oikullisen juoksun.

-- Ystäväiseni, sanoo hän, miksi puhutte noin tuosta naisesta? Hänellä
oli aikansa kuten meilläkin. Niin on maailman meno.

-- Te siis käsitätte, rakkaani, että se mikä on ollut, ei voi enää
olla?

Epäilemättä. Minä en ihmettele kaikkea, kuten te, ystäväiseni.

Tuon hän lausuu rauhallisella äänellä varustaen Susannaa yöasuun. Mutta
Susanna kieltäytyy itsepintaisesti menemästä makuulle.

Tämä kieltäytyminen voisi Rooman historiassa olla mainittuna jonkin
Tituksen, Vespasianuksen tai Aleksanteri Severuksen luonteen kauniina
piirteenä. Tästä kieltäytymisestä johtuu, että Susanna saa nuhteita.
Inhimillinen oikeus, miten onkaan laitasi! Totta puhuen Susanna ei
halua jäädä jalkeille valvoakseen valtakunnan menestystä, vaan
penkoakseen vanhan, isomahaisen ja tukevilla vaskisilla kädensijoilla
varustetun hollantilaisen lipaston laatikkoa.

Hän penkoo laatikkoa. Nojaten toiseen käteensä hän toisella tempoo
myssyjä, villapaitoja ja hameita, jotka hän ankarasti ponnistellen
heittää jalkoihinsa, huudahdellen miten milloinkin, kevyesti ja
hurjasti. Hänen selkänsä, jota peittää pitsikaista, on liikuttavan
naurettava; hänen pieni päänsä, jonka hän tavan takaa kääntää minuun
päin, ilmaisee vieläkin liikuttavampaa tyydytystä.

En voi hillitä itseäni. Unohdan Nemesiksen ja huudahdan:

-- Katsokaahan, kuinka ihastuttava hän on tuossa penkoessaan!

Vilkkain ja samalla pelokkain elein sulkee hänen äitinsä sormellaan
suuni. Sitten hän palaa myllerretyn laatikon luo. Minä taas jatkan
mietettäni:

-- Rakas ystävä, jos Susannassa on ihastuttavaa se, mitä hän tietää, on
hänessä varmaan yhtä ihastuttavaa se, mitä hän ei tiedä. Se, mitä hän
ei tiedä, tekee hänet ylen runolliseksi.

Niin sanoen Susannan äiti käänsi katseensa minuun, suupielessä pieni
hymy pilan merkkinä, ja huudahti sitten:

-- Susannan runollisuus! Tyttärenne runollisuus! Eihän hän viihdy
muualla kuin keittiössä, teidän tyttärenne! Taannoin hän istui iloa
säteillen perunankuoriläjän ääressä. Nimitättekö sitä runollisuudeksi?

-- Epäilemättä, ystäväiseni, epäilemättä. Koko luonto kuvastuu hänessä
niin suurenmoisen puhtaana, ettei mikään maailmassa ole hänelle
saastaista, ei edes keittiöjätteet. Siksipä te löysittekin
hänet ihastuneena istumassa kaalinlehtien, sipulinkuorten ja
äyriäistenpyrstöjen keskellä. Hän oli ilmi ihastuksissaan.
Yli-inhimillisin kyvyin hän muuntaa luontoa, ja kaikki mitä hän näkee,
kaikki mihin hän koskee, saa kauneuden leiman.

Keskustelumme aikana Susanna lähti lipastonsa luota ja kulki ikkunan
ääreen. Hänen äitinsä seurasi häntä ja nosti hänet käsivarrelleen. Yö
oli tyyni ja lämmin. Läpikuultoinen hämy peitti hienolehväistä
akasiapuuta, jonka varisseet kukat muodostivat valkoisia juovia
pihamaalle. Koira nukkui, käpälät kopista ulkona. Etäämpänä oli maisema
sinervän hämyautereen peitossa. Me vaikenimme kaikki kolme.

Silloin, yön hiljaisuudessa, yön ylevässä hiljaisuudessa Susanna
kohotti kätensä niin korkealle kuin voi ja osoitti sormellaan, joka ei
koskaan ottanut täysin oietakseen, erästä tähteä. Ihmeen pienoinen
sormi koukistui tavan takaa, ikäänkuin kutsuen.

Susanna jutteli tähdelle!

Hänen puheensa ei ollut kokoonpantu sanoista, se oli hämärää ja
hurmaavaa haastelua, suloista ja syvästi salaperäistä, se ilmaisi
pienokaisen sielua tähden siihen kuvastuessa.

-- Oletpa aika hupakko, sinä pikkuinen, sanoi äiti suudellen Susannaa.



3.

Nukketeatteri.


Eilen minä vein Susannan nukketeatteriin. Se huvitti kovin meitä
kumpaakin; se on teatteri, jonka esityksiä me kykenemme ymmärtämään.
Jos olisin näytelmäkirjailija, niin kirjoittaisin nukkenäytelmiä. En
tiedä, olisiko minulla kyllin kykyä onnistuakseni, mutta tehtävä ei
minua ainakaan kovin peloittaisi. Sitävastoin en milloinkaan rohkenisi
sepittää lauseita Comédie-Française'in kauniiden näyttelijättärien
oppinutta suuta varten. Sitäpaitsi on teatteri, sellaisena miksi
täysikasvuiset henkilöt sen käsittävät, minulle suunnattoman
monimutkainen, kerrassaan liian monimutkainen juttu. Minä en ollenkaan
ymmärrä hyvin viritettyjä salavehkeitä. Koko taiteeni rajoittuisi
intohimojen kuvailemiseen ja minä valitsisin niistä kaikkein
yksinkertaisimmat. Se ei ollenkaan kelpaisi suurille näyttämöillemme,
mutta nukketeatterille se olisi erinomaista.

Ovatpa intohimot siellä tosiaankin yksinkertaiset ja voimalliset! Keppi
on niiden tavallisena välineenä. Kepissä asuu epäilemättä melkoinen
koomillinen voima. Näytelmä saa siitä melkoista joustavuutta; se
syöksyy kohti "suurta loppulöylytystä". Niin nimittävät lyonilaiset,
joiden keskuudessa nukketeatteriemme perusmuoto on luotu, sitä yleistä
käsikähmää, johon kaikki ohjelmistoon kuuluvat kappaleet päättyvät. Se
on ikuinen ja kohtalokas juttu, tuo "suuri löylytys"! Se on elokuun
kymmenes, se on Thermidorin yhdeksäs, se on Waterloo!

Mainitsin siis vieneeni Susannan eilen nukketeatteriin. Näkemässämme
kappaleessa oli epäilemättä paikoitellen vikoja; minä keksin siinä
varsinkin epäselvyyttä, mutta se ei voi olla miellyttämättä
mietteliästä henkeä, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta.
Mikäli minä sitä ymmärrän, on se filosofinen; sen luonteet ovat
todenmukaiset ja toiminta on vilkasta. Minä kerron sen teille
sellaisena kuin sen ymmärrän.

Esiripun noustessa ilmestyi näkyviimme itse Guignol. Minä tunsin hänet,
se oli hän, epäilemättä! Hänen leveässä ja tyynessä naamassaan oli
jälkiä entisistä kepiniskuista, jotka olivat litistäneet hänen nenänsä,
silti tärvelemättä hänen katseensa ja hymynsä herttaista
teeskentelemättömyyttä.

Hänellä ei ollut yllään sitä sarssinuttua eikä sitä pumpulimyssyä,
jonka nähdessään lyonilaiset vuonna 1815 auttamattomasti ratkesivat
nauramaan. Jos joku vielä elossa oleva niistä poikasista, jotka olivat
nähneet Rhône-virran rantamilla Guignolin ja Napoleonin, olisi ennen
vanhuudenkuolemaansa saapunut meidän seuraamme Champs-Elyséelle, niin
hän olisi tuntenut rakkaan pelinukkensa pienen kankipalmikon, joka
lystikkäästi sätkähtelee Guignolin niskassa. Muut vaatekappaleet,
viheriäinen lievetakki ja musta kaksikolkkahattu noudattelivat vanhaa
pariisilaista perintätapaa, joka tekee Guignolista jonkinlaisen
lakeijan.

Guignol katseli meitä suurin silmin ja voitti heti suosioni julkean
vilpittömällä ulkomuodollaan ja sillä ilmeisellä sydämen
yksinkertaisuudella, joka luo paheeseenkin ehdottoman viattomuuden
leiman. Siinä hän nyt tosiaankin oli, sielultaan ja ilmeeltään
todellinen Guignol, jota kunnon Morguet, Lyonin mies, liikutteli perin
ovelasti. Minä olin kuulevinani hänen vastaavan isännälleen herra
Canezoulle, joka väittää hänen "lavertelevan, niin että nukkuu
seisoalleen":

-- Olette oikeassa; mennään makuulle.

Meidän Guignolimme ei ollut vielä sanonut mitään. Hänen pieni
kankipalmikkonsa tutisi. Katselijat jo nauroivat.

Gringalet, hänen poikansa, saapui hänen luokseen ja puski häntä vatsaan
luontevan sulavasti. Yleisö ei pannut sitä ollenkaan pahakseen;
päinvastoin: se oli pakahtua nauruun. Sellainen ensi-esiintyminen on
korkeinta taidetta. Ja ellette tiedä, miksi tuo julkea teko kävi
täydestä, niin sanon sen teille: Guignol on lakeija ja puettu
livereihin. Gringalet'lla, hänen pojallaan, on pusero; hän ei palvele
ketään eikä kelpaa mihinkään. Tämä etevämmyys suo hänelle oikeuden
pahoinpidellä isäänsä loukkaamatta säädyllisyyden vaatimuksia.

Neiti Susanna tajusi tuon erittäin hyvin, joten hänen mieltymyksensä
Gringalet'hen ei joutunut ollenkaan kärsimään. Gringalet on todellakin
miellyttävä henkilö. Hän on pieni ja heiveröinen, mutta perin
kekseliäs. Hän se kylvettää santarmin. Kuusivuotias neiti Susanna on jo
muodostanut itselleen varman mielipiteen esivallan käskyläisistä: hän
on heitä vastaan ja nauraa kun Pandora saa keppiä. Hän on epäilemättä
väärässä. Myönnän kuitenkin, ettei minua miellyttäisi, ellei hän tässä
kohden olisi väärässä. Minä pidän ihmisestä, joka kaikkina ikäkausinaan
on hieman kapinallinen. Henkilö, joka nyt teille haastelee, on
rauhallinen kansalainen, kunnioittaa esivaltaa ja taipuu mielellään
noudattamaan lakeja. Mutta jos hänen nähtensä tehdään sievä kepponen
jollekin santarmille, aliprefektille tai vallesmannille, niin hän on
ensimmäinen nauramaan. Mutta meidänhän piti puhua Guignolin ja
Gringalet'n välisestä riidasta.

Neiti Susanna pitää Gringalet'n puolta, minä Guignolin. Kuulkaa ja
päätelkää itse: Guignol ja Gringalet ovat kauan aikaa kulkeneet kohti
erästä salaperäistä kylää, jonka he yksin ovat löytäneet ja jonne
rohkeat ja ahneet ihmiset rientäisivät joukoittain, jos sen
tietäisivät. Mutta kylä on paremmassa piilossa kuin Prinsessa Ruususen
linna sadan vuoden aikana. Siinä on jotakin noituutta, sillä seudulla
asustaa velho, joka lupaa useiden kokeiden -- mieltä pöyristää, kun
niitä vain ajatteleekin -- voitokkaalle suorittajalle aarteen.
Matkamiehemme saapuvat lumottuun tienooseen sangen erilaisessa ruumiin- ja
mielentilassa. Guignol on väsynyt; hän paneutuu makuulle. Hänen
poikansa moittii moista velttoutta.

-- Luuletko, kysyy hän, että tuolla tavoin saamme haltuumme aarteet,
joita olemme lähteneet etsimään?

Guignol vastaa:

-- Tiedätkö aarteen, joka on unen veroinen?

Minä pidän tuosta vastauksesta. Näen Guignolissa viisaan, joka tietää
kaiken olevaisen turhuuden ja pyrkii lepoon, elämän rikoksellisen tai
hedelmättömän hyörinnän ainoaan hyvään päämäärään. Mutta neiti
Susanna pitää häntä tomppelina, joka nukkuu sopimattomaan aikaan ja
armaan menettää virheensä vuoksi ne aarteet, joita oli tullut etsimään,
kenties suuretkin aarteet: nauhoja, leivoksia ja kukkia. Hän ylistää
Gringalet'ta, joka innokkaasti pyrkii näitä suurenmoisia aarteita
saavuttamaan.

Kuten jo sanoin, ovat koetukset peloittavat. On uhmattava krokodiilia
ja surmattava Piru. Minä sanon Susannalle:

-- Katsohan, Susanna, tuossa on Piru!

Hän vastaa:

-- Tuoko? Sehän on neekeri!

Ratsionalismin läpitunkema vastaus saa minut epätoivoon. Mutta minä,
joka tiedän, miten asia on, seuraan mielenkiinnoin Pirun ja Gringalet'n
kamppailua. Kauhea ottelu päättyy vihdoin Pirun kuolemaan. Gringalet
on surmannut Saatanan!

Suoraan sanoen: hän olisi voinut tehdä jotakin parempaa. Minä ymmärrän,
että katselijat, jotka ovat vakaumukseltaan spiritualistisemmat kuin
pikku neiti Susanna, pysyvät kylminä, jopa hieman säikähtyneinäkin. Kun
paholainen on kuollut, on syntikin tiessään! Ehkäpä menee kauneuskin,
tuo Pirun liittolainen, samaa tietä! Ehkäpä emme näe enää kukkia, jotka
hurmaavat, emmekä silmiä, jotka surmaavat! Miten meidän silloin käy
tässä maailmassa? Jääkö meille edes mahdollisuus olla hyveellisiä?
Epäilen sitä. Gringalet ei ole ottanut riittävässä määrin huomioon,
että paha seuraa välttämättä hyvää, niinkuin varjo seuraa valoa, että
hyve on yksinomaan ponnistuksessa ja että pyhimykset jäävät yhtä
toimettomiksi kuin syntisetkin, jos ei enää ole paholaista, jota
vastaan sopisi taistella. Siitä olisi seurauksena kuolettava
ikävystyminen. Sanonpa siis, että Gringalet on menetellyt perin
ajattelemattomasti tappaessaan paholaisen.

Ilveilijä on käynyt meille kumartamassa, esirippu on laskeutunut,
pienet poikaset ja tyttöset ovat tiessään ja minä istun vaipuneena
mietteisiini. Neiti Susanna, joka näkee minun haaveksivan, luulee minun
olevan suruissani. Hän otaksuu yleensäkin, että ihmiset, jotka
mietiskelevät, ovat onnettomia. Hienotunteisen säälivästi hän tarttuu
käteeni ja kysyy miksi olen murheellinen.

Minä tunnustan hänelle olevani pahoillani sen vuoksi, että Gringalet on
surmannut Pirun.

Silloin hän kiertää pikku käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskaa
korvaani:

-- Kuulehan, kun sanon: Gringalet tappoi neekerin, mutta ei hän sitä
todenteolla tappanut.

Tämä huomautus rauhoittaa mieleni. Minä vakuuttaudun siitä, ettei Piru
ole kuollut, ja me lähdemme tyytyväisinä matkaamme.



II.

Susannan ystävät.



1.

Antero.


Tunsittehan tohtori Trévière'in. Muistattehan hänen suuret, avoimet ja
loistavat kasvonsa ja hänen kauniin, sinisen katseensa. Hänellä oli
suuren kirurgin käsi ja henki. Hänen vaikeissa tapauksissa osoittamansa
mielenmaltti oli ihailtava. Kerran, kun hän suoritti vaikeata
leikkausta, potilas vaipui kesken kaiken äärimmäisen heikkouden tilaan.
Lämpö, hengitys, kaikki oli poissa; mies oli menoteillä. Silloin
Trévière tarttui häneen molemmin käsin, rinta vasten rintaa ja
ravisteli kuin painija tuota veristä ja silvottua ruumista. Sitten hän
tarttui jälleen leikkausveitseen ja käytteli sitä järkevän uskaliaasti,
kuten hänen tapansa oli. Mies alkoi jälleen hengittää; hän oli
pelastettu.

Riisuttuaan lääkärintakin Trévière heittäytyi koruttoman herttaiseksi.
Hänen leveä naurunsa miellytti kaikkia. Muutamia kuukausia mainitsemani
leikkauksen jälkeen hän veistään koetellessaan sai käteensä naarmun,
johon ei kiinnittänyt huomiota. Se alkoi märkiä ja hän kuoli parin
päivän kuluttua, kuudenneljättä vuoden ikäisenä. Hän jätti jälkeensä
vaimon ja lapsen, joita hän jumaloi.

Kaikkina aurinkoisina päivinä nähtiin Boulogne'in metsän kuusien
siimeksessä nuori surupukuinen nainen, joka kutoi pitsiä katsellen
puikkonsa alitse pientä poikaa, joka nelinkontin ryömi lapionsa,
rattaittensa ja pienten multakasojensa ääressä. Nainen oli rouva
Trévière Aurinko hyväili hänen kuumia, kalpeita kasvojansa, ja elämän
yltäkylläisyys purkautui tavan takaa syvinä huokauksina hänen
rinnastaan ja sädehtivänä katseena hänen suurista ruskeista,
kullanvälkkeisistä silmistään. Hän katseli hellästi poikaansa, joka
näytti hänelle valmistamiansa "piirakaisia", kohottaen punatukkaista
päätänsä ja sinisiä silmiänsä, isänsä päätä ja silmiä.

Poika oli palleroinen ja rusoposkinen. Mutta kasvaessaan hän alkoi
laihtua ja hänen kesakkoiset poskensa kalpenivat. Äiti oli huolissaan.
Kun poika pienten toveriensa seurassa juoksenteli pitkin metsää ja
sattui hipaisemaan tuolia, jolla äiti istui, sieppasi äiti hänet
kiinni, kohotti sanaa sanomatta hänen leukaansa, rypisti kulmiaan
tarkastellessaan pojan kalvakoita kasvoja ja pudisti hiljaa päätään
pojan lähtiessä jälleen juoksemaan. Yöllä hänet herätti pieninkin ääni;
hän nousi ja seisoi kauan aikaa paljain jaloin pienen sängyn ääressä.
Lääkärit, hänen puolisonsa vanhat toverit, rauhoittivat häntä. Poika
oli vain heiveröinen. Hänet oli vietävä maaseudulle.

Rouva Trévière suoriutui lähtemään maalle. Hän matkusti Brolles'iin,
jossa hänen miehensä sukulaiset elivät maanviljelijöinä. Tiedättehän,
että Trévière oli talonpoikaista syntyperää ja että hän
kahdenteentoista ikävuoteensa saakka kävi rastaanpesillä koulusta
palatessaan.

Sukulaiset tervehtivät toisiansa tummuneen salin vuoliaisista
riippuvien liikkiöiden alla. Trévière'in mummo istui kumarassa ison
lieden ääressä irroittamatta kättään pannunvarresta ja katseli
epäluuloisin silmin pariisitarta ja hänen lapsentyttöään. Mutta
pienokaista hän piti "sievänä ja ihan isänsä näköisenä". Ukko Trévière
istui kuivana ja jäykkänä paksussa verkanutussaan ja oli kovin
tyytyväinen saadessaan nähdä pojanpoikansa Anteron.

Illallinen ei ollut vielä ohi, kuu Antero jo suudella paukutti isoisää,
jonka leuka pisteli, pisteli. Sitten hän nousi seisomaan ukon polville,
työnsi nyrkkinsä vasten hänen poskeansa ja kysyi, miksi isoisän poski
oli kuopallaan.

-- Siksi, ettei minulla enää ole hampaita.

-- Miksi sinulla ei enää ole hampaita?

-- Ne muuttuivat ihan mustiksi, ja minä kylvin ne vakoon nähdäkseni,
eikö niistä kasvaisi uusia valkoisia.

Antero nauroi sydämen pohjasta. Isoisän posket, ne olivat ihan toista
kuin äidin posket!

Pariisittarelle ja pienokaiselle oli varattu talon paras huone. Siinä
sijaitsi häävuode, jossa nuo kunnon ihmiset olivat nukkuneet yhden
ainoan yön, ja tamminen, lukittu kaappi täpö täynnä liinavaatteita.
Pieni sänky, jossa muinoin oli nukkunut talon poika, oli haettu
ylisiltä pojanpoikaa varten. Se oli sijoitettu suojaisimpaan nurkkaan,
hyllyn alle, joka oli täynnä hillo astioita. Rouva frévière, joka oli
järjestystä rakastava nainen, asteli narskuvalla puulattialla kymmeniä
kertoja edestakaisin perehtyäkseen ympäristöönsä. Vaatenaulakkoa hän ei
ikäväkseen kumminkaan löytänyt.

Katto vuoliaisineen oli kalkittu valkoiseksi. Samoin seinät. Rouva
Trévière ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin värillisiin kuviin,
jotka koristivat tätä somaa huonetta. Kuitenkin hän huomasi häävuoteen
yläpuolella piirroksen, joka esitti mustaan takkiin ja valkoisiin
housuihin puettuja lapsia, nauha hihassa, kynttilä kädessä kulkemassa
jossakin katolisessa kirkossa. Piirroksen alareunassa oli luettavana
seuraava merkintö, jonka nimet ja päiväys olivat kirjoitetut käsin:
_Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor Trévière on käynyt
ensi kerran ehtoollisella Brolles'in seurakunnan kirkossa toukokuun 15
päivänä 1849. Gontard, kirkkoherra_.

Leski luki kirjoituksen ja huokasi. Se oli niitä järkevän ja tarmokkaan
naisen huokauksia, jotka lemmenkyyneleitten ohella ovat maailman
kauneimpia aarteita. Niiden, joita rakastetaan, ei pitäisi kuolla.

Riisuttuaan Anteron hän virkkoi:

-- Lausuhan iltarukouksesi.

Poika kuiskasi:

-- Äiti, minä rakastan sinua.

Tämän hartaushetken jälkeen hän painoi päänsä tyynyyn, puristi
kätösensä nyrkkiin ja nukahti rauhallisesti.

Herättyään hän keksi karjapihan. Ihmeissään ja ihastuksissaan hän
katseli kanoja, lehmää, vanhaa silmäpuolta hevosta ja sikaa. Sika häntä
erikoisesti viehätti. Ja lumous kesti päiväkausia. Kun aterian aika
tuli, saatiin hänet vain suurella vaivalla sisään, olkien ja muun rojun
peittämänä, hämähäkinverkkoja tukassa ja kengät lantaveden liottamina,
kädet mustina, polvet verillä, posket punoittaen, nauravana ja
onnellisena.

-- Älä tule likelleni, sinä pikku hirviö! huusi hänen äitinsä.

Suutelemisesta ei tahtonut tulla loppuakaan.

Istuessaan siinä pitkän penkin reunalla syöden mahtavan suurta
lintupaistin kappaletta hän näytti tapparaansa pureksivalta pikku
Herkuleelta.

Hän söi huomaamattaan, unohti juoda ja puhua laverteli.

-- Äiti, mikä se viheriä kana on?

-- Se ei voi olla muu kuin papukaija, vastasi pariisitar liian
ajattelemattomasti.

Siten johtui Antero mainitsemaan papukaijan nimellä isoisänsä ankkoja,
mikä teki hänen kertomuksensa ihmeen hämäriksi.

Mutta hänpä ei sallinutkaan itselleen uskoteltavan mitä hyvänsä.

-- Äiti, tiedätkö, mitä isoisä minulle sanoi? Hän sanoi kanojen tekevän
munia. Mutta minä tiedän, ettei niin ole laita. Minä tiedän, että munia
tekee Neuillyn kadun vihanneskauppias; sitten ne viedään kanoille
lämmitettäviksi. Sillä tiedätkö, äiti, mitenkäs kanat munia tekisivät,
eihän niillä ole käsiä?

Antero tutki edelleen luontoa. Käyskellessään metsässä äitinsä seurassa
hän tunsi kaikki Robinson Crusoen tunteet. Eräänä päivänä, rouva
Trévière'in istuessa tammen siimeksessä tien vieressä, pitsiänsä
kutoen, hän löysi myyrän. Myyrä, se on jotakin! Tämä myyrä tosin oli
kuollut. Olipa sen kuonossa vertakin. Äiti huusi:

-- Antero, heitätkö heti pois sen inhoittavan... Katsohan pian, mikä
tuolla on, puussa.

Antero näki oksalta toiselle hypähtelevän oravan. Äiti oli oikeassa:
elävä orava on parempi kuin kuollut myyrä.

Mutta orava oli liian pian tiessään. Antero sai juuri kysyneeksi, onko
oravilla siivet, kun eräs ohikulkija, jonka miehekkäitä ja avomielisiä
kasvoja ympäröi kaunis ruskea parta, kohotti olkihattuaan pysähtyen
rouva Trévière'in eteen.

-- Hyvää päivää, rouva; miten voitte? Ainapa sitä toisensa tapaa!
Tässäkö on pieni poikasenne? Onpa hän kiltti. Minulle kerrottiin, että
asutte täällä ukko Trévière'in luona... Anteeksi. Minä olen tuntenut
hänet jo pitkät ajat!

-- Me tulimme tänne, koska poikani kaipasi raitista ilmaa. Tehän
muistaakseni asuitte näillä tienoilla jo siihen aikaan, kun mieheni
vielä oli elossa.

Nuoren lesken äänen sammuessa virkkoi vieras vakavasti:

-- Minä tiedän, hyvä rouva.

Hän taivutti varsin luontevasti päätään, ikäänkuin kunnioittavasti
tervehtiäkseen ohikulkevaa suuren surun muistoa.

Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

-- Ne olivat onnellisia aikoja! Miten paljon täällä olikaan hyviä
ihmisiä, jotka nyt ovat poissa! Maisemamaalari raukkani! Millet
parkani! Yhdentekevää. Minä olen pysynyt maalaajien ystävänä, kuten
minua nimitetään tuolla, Barbizonissa. Minä tunnen ne kaikki. Ne ovat
hyviä poikia.

-- Entä tehtaanne?

-- Tehtaani? Se käy itsestään.

Antero katkaisi äkkiä heidän keskustelunsa:

-- Äiti, äiti! Ison kiven alla on leppäkerttuja, hyvän Jumalan lintuja.
Niitä on siellä ainakin miljoona, varmasti!

-- Ole vaiti ja mene leikkimään, vastasi hänen äitinsä kuivasti.

Maalaajain ystävä virkkoi jälleen kauniilla, lämpöisellä äänellään:

-- Olipa tosiaankin hauskaa jälleen tavata! Ystäväni kyselevät minulta
usein, miten kaunis rouva Trévière nykyjään voi. Minä sanon heille,
että hän on yhä -- ja entistä enemmän -- kaunis rouva Trévière.
Näkemiin, hyvä rouva.

-- Näkemiin, herra Lassalle.

Antero tuli takaisin.

-- Äiti, eivätkö kaikki linnut ole hyvän Jumalan lintuja? Onko pirun
lintujakin olemassa? Äiti, sinä et vastaa mitään... Miksi et?

Antero nyki äitiään hameesta. Äiti nuhteli häntä.

-- Antero, sinä et saa häiritä minua, kun puhelen jonkun vieraan
kanssa. Ymmärrätkö?

-- Miksi?

-- Siksi, että se ei ole kohteliasta.

Oli muutamia kyyneleitä, jotka kuivasi suudelmain herättämä hymy. Siitä
tuli sittenkin kaunis päivä. Maaseudulla näkee toisinaan sateisen
taivaan pilviverhon lomitse päivänsä teitä, jotka luovat mieleen
haikeutta ja riemua.

Muutaman päivän kuluttua, rankkasateella, kävi herra passaile,
jalassaan pitkävartiset saappaat, tervehtimässä nuorta leskeä.

-- Hyvää päivää, armollinen rouva. Ja te, isä Trévière, olette entistä
ehommassa kunnossa!...

-- Runko käy vielä laatuun, mutta jalat ovat jo mitättömät.

-- Entä te, muori? Aina nokka padassa, vai kuinka? Te maistatte lientä.
Siinäpä kelpo keittäjätär.

Nämä tutunomaiset kohteliaisuudet saivat eukon hymyilemään. Hänen
silmäteränsä sädehtivät ryppyisten poskipäitten takaa.

Vieras otti Anteron polvelleen ja nipisti hänen poskiaan. Mutta poika
kiepsahti äkkiä alas, juoksi isoisän luo ja asettui kahdareisin hänen
polvelleen.

-- Sinä olet hevonen. Minä olen postinkuljettaja. Hei! Kovemmin,
kovemmin!...

Vierailu päättyi lesken ja herra L,assalle'in vaihtamatta montakaan
sanaa. Mutta heidän hehkuvat katseensa olivat useaan kertaan kohdanneen
toisensa, niinkuin salamat, jotka välkkyvät taivaan ja maan välillä
lämpöisinä kesäöinä.

-- Isä, tunnetteko te hyvin tuon herran? kysyi nuori nainen
välinpitämättömän näköisenä.

-- Minä olen tuntenut hänet niistä ajoista alkaen, jolloin hänellä ei
vielä ollut housuja. Kukapa ei olisi näillä seuduin tuntenut hänen
isäänsä? Kelpo ihmisiä, suoria ja rehtejä. He ovat hyvissä varoissa.
Herra Philippe'illâ... (me nimitämme häntä herra Philippe'iksi) on
kokonaista kuusikymmentä työmiestä tehtaassaan.

Antero luuli tulleen sopivan hetken ilmaista tunteensa:

-- Hän on ilkeä, tuo herra.

Äiti huomautti ankarasti, että oli parempi olla vaiti, ellei osannut
puhua muuta kuin tyhmyyksiä.

Siitä pitäen sattui niin omituisesti, että rouva Trévière kohtasi herra
kassalleni joka tienkäänteessä.

Hän kävi levottomaksi, hajamieliseksi, haaveksivaksi. Hän säpsähteli
tuulen kohahdusta puitten lehvissä. Hän unohti aloittamansa pitsin ja
tottui nojaamaan leukaa kämmenpohjaansa.

Eräänä syysiltana, ankaran mereltä tulevan myrskyn riehuessa ukko
Trévière'in talon tienoilla, kiiruhti nuori leski lähettämään pois
hoitajattaren, joka teki lieteen tulta, ja panemaan Anteron makuulle.
Hänen riisuessaan pojan sukkia ja koetellessaan hänen pieniä, kylmiä
jalkojaan poika kuunteli tuulen kumeata ulvontaa ja sateen rapisemista
ikkunaruutuja vasten, kiersi käsivartensa äidin kumartuneeseen kaulaan
ja virkkoi:

-- Äiti, minua peloittaa.

Äiti suuteli häntä sanoen:

-- Älä ole rauhaton; nuku, kultaseni.

Sitten hän istuutui lieden ääreen lukemaan erästä kirjettä.

Mitä kauemmin hän luki, sitä helakampi puna kohosi hänen poskillensa.
Rinnasta nousi kuuma huokaus. Luettuaan kirjeen loppuun hän jäi
nojatuoliinsa, kädet hervottomina ja mieli haaveisiin hautautuneena.
Hän mietti:

"Hän rakastaa minua; hän on hyvä, suora ja rehellinen! Talvi-illat ovat
kovin surullisia yksin ollessa. Hän on käyttäytynyt aina perin
hienotunteisesti! Hän on epäilemättä hyvin lämminsydäminen. Sen näkee
jo siitä, miten hän minua kosii."

Hänen katseensa sattui ensimmäistä ehtoollisellakäyntiä esittävään
piirrokseen. Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor
Trévière...

Hänen silmänsä painuivat alas. Sitten hän jälleen vaipui mietteisiinsä.

-- Naishenkilö ei osaa yksin kunnolla kasvattaa poikaa... Antero saa
isän...

-- Äiti!

Pienestä vuoteesta kajahtava huuto sai hänet säpsähtämään.

-- Mikä sinua vaivaa, Antero? Sinä olet tänä iltana kovin rauhaton.

-- Äiti minä ajattelin erästä asiaa.

-- Sen sijaan, että olisit nukkunut... Mitä sitten?

-- Isä on kuollut, eikö totta?

-- Niin on, lapsi rukkani.

-- Hän siis ei tule enää takaisin?

-- Valitettavasti ei, kultaseni.

-- Näetkö, äiti, kaikki on sittenkin hyvin. Minähän rakastan sinua,
äiti, minä rakastan sinua kahden edestä. Ja jos hän tulisikin
takaisin, niin minä en voisi häntä ollenkaan rakastaa.

Äiti katseli poikaansa vähän aikaa huolestuneena ja vaipui sitten
nojatuoliin, johon jäi liikkumattomaksi, pää käsiin painuneena.

Poika oli jo nukkunut pari tuutia myrskyn pauhatessa, kun äiti astui
hänen vuoteensa ääreen ja huokasi hiljaa:

-- Nuku! Hän ei tule takaisin. Hän tuli sittenkin, kahden kuukauden
kuluttua. Hän tuli takaisin herra I,assalle'in, uuden isän, järeässä,
ahavoituneessa hahmossa. Pikku Antero alkoi kellastua, laihtua ja
riutua.

Nyt hän on terve. Hän rakastaa hoitajatartaan niinkuin aikaisemmin
rakasti äitiään. Hän ei tiedä, että hoitajattarella on sulhasmies.



2.

Pekka.


-- Kuinka vanha on pikku poikanne, hyvä rouva?

Kuullessaan tuon kysymyksen hän katsoo pikku poikaansa niinkuin
katsotaan kelloa, kun halutaan tietää vuorokauden hetki. Sitten
hän vastaa:

-- Pekka! Hän on kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen.

Yhtä hyvä olisi sanoa kahden ja puolen vuoden, mutta koska pikku Pekka
on varsin viisas ja suorittaa ikäisekseen lukemattomia ihmeellisiä
asioita, pelkää äiti toisten äitien kateuden supistuvan liian vähiin,
jos poika esitellään hieman vanhempana ja niinmuodoin hieman vähemmän
ihmeellisenä. Onpa vielä eräs toinenkin seikka, jonka vuoksi äiti ei
halua Pekkaansa tehtävän päivääkään vanhemmaksi. Hän näet tahtoo
säilyttää pojunsa ihan pienenä, pikkuruisena. Hän aavistaa varsin
hyvin, että mitä suuremmaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän se on hänen
lapsensa. Hän aavistaa pojan vähitellen karkaavan pois. Nuo pienet
kiittämättömät eivät muuta ajattelekaan kuin pois vetäytymistä! Bron
alkuna on syntymä. Mitäpä auttaa äidin enää silloin; hänellä on vain
povi ja kaksi käsivartta pidättämään noita pieniä pakenevia.

Kaikesta tästä johtuu, että Pekka on täsmälleen kahden vuoden ja viiden
kuukauden ikäinen. Se onkin muuten kaunis ikä ja herättää minussa
melkoista kunnioitusta; minulla on useita siinä iässä olevia ystäviä,
jotka käyttäytyvät erinomaisen hyvin seurustellessaan kanssani. Mutta
yhdelläkään näistä nuorista ystävistäni ei ole sellaista mielikuvitusta
kuin Pekalla. Pekka liittelee mielikuvia toisiinsa erinomaisen helposti
ja hieman oikullisesti.

Hän muistaa eräitä sangen vanhoja asioita. Hän tuntee kasvoja, joita ei
ole kuukauteen nähnyt. Hän keksii värikuvissa tuhansia yksityiskohtia,
jotka häntä ihastuttavat ja huolestuttavat. Kun hän lehteilee
kuvakirjaa, josta hän eniten pitää ja jonka lehdistä hän on repinyt
vain puolet, niin hänen poskilleen kohoaa heleä puna ja silmissä
välkkää kovin eloisa hohde.

Hänen äitinsä pelkää tuota punaa ja tuota silmien hohdetta. Hän pelkää
liiallisen askartelun voivan vahingoittaa päätä, joka on vielä kovin
pieni ja pehmeä; hän pelkää kuumetta, hän pelkää kaikkea. Hän pelkää
aiheuttavansa onnettomuutta lapselle, josta ylpeilee. Hän melkein
toivoo pienokaisensa olevan sellainen kuin leipurin pikku poika, jonka
hän näkee joka päivä myymälän kynnyksellä: suunnattomat, litteät
kasvot, siniset, älyttömät silmät, poskiin uponnut suu ja tuhmanterve
ilme.

Se ei ainakaan herätä mitään huolestumista! Pekka sitävastoin vaihtaa
väriä joka hetki; hänen kätösensä ovat polttavan kuumat, ja hän
heittelehtii kätkyessä nukkuessaan.

Lääkärikään ei ollenkaan pidä siitä, että pieni ystävämme katselee
kuvia. Hän suosittelee mielenrauhaa.

Hän sanoo:

-- Kasvattakaa hänet niinkuin kasvatatte koiranpenikan. Eihän se voi
olla vaikeata!

Hän erehtyy; se on vaikeata, erittäin vaikeata. Tohtorilla ei ole
aavistustakaan pienen, kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäisen pojan
sielunelämästä. Ja onko tohtori muuten ihan varma siitä, että kaikki
koiranpennut kasvavat alinomaisessa mielenrauhassa? Minä olen tuntenut
erään, joka suunnilleen kuuden viikon ikäisenä näki unia pitkin yötä ja
siirtyi unessaan naurusta kyyneliin kiusallisen nopeasti. Hän täytti
huoneeni mitä sekasortoisimpain tunteiden ilmauksilla. Onko se
mielenrauhaa, sellainen?

Eipä tietenkään! Pienen eläimen kävikin samoinkuin Pekan: se laihtui.
Siitä huolimatta se eli. Pekassa piilee samaten runsaan elämän idut.
Mikään elimistön osa ei ole sairas. Mutta äiti näkisi hänet mielellään
lihavampana ja verevämpänä.

Pariisi ei ole sovelias olopaikka tälle pienelle pariisilaiselle. Se ei
tosin ole hänelle epämieluinen. Päinvastoin: se huvittaa häntä liiaksi,
liian monet muodot ja värit ja liikunnot kiinnittävät hänen
huomiotansa; hänellä on liian paljon aistittavaa ja ymmärrettävää; hän
väsyy.

Heinäkuussa äiti vei hänet ihan kalpeana ja heiveröisenä erääseen
Sveitsin kolkkaan, jossa ei näkynyt muuta kuin vuorten kupeilla
kasvavia kuusia, ruohoisia rinteitä ja lehmiä laakson pohjukassa.

Tätä lepoa suuren ja rauhallisen ruokkijan povella kesti kolme
kuukautta, kolme kuukautta, jotka olivat täynnä hymyileviä kuvia ja
joiden kuluessa tuli syödyksi suuret määrät ruisleipää. Lokakuun
alkupäivinä minä näin uuden, uudestisyntyneen Pekan: pienen,
päivettyneen, kullanhohtoisen, melkein pulloposkisen Pekan, jonka kädet
olivat tummat, ääni kaikuva ja nauru helakka.

-- Katsokaahan Pekkaani, sanoi riemastunut äiti, hän on kerrassaan
kamala, puolentoista markan nuken värinen!

Mutta nuo värit eivät kestäneet. Pienokainen kalpeni, kävi jälleen
hermostuneeksi, heikoksi, liian hennoksi ja hienoksi. Pariisi vaikutti
kuten ennenkin. Tarkoitan henkistä Pariisia, jota ei ole missään ja
joka on kaikkialla, Pariisia, joka luo makua ja henkevyyttä, joka
aiheuttaa levottomuutta ja saa ihmisen vaivaamaan päätänsä silloinkin
kun hän on ihan pieni.

Niinpä Pekka jälleen kalpenee ja punastuu kuvia katsellessaan.
Joulukuun lopulla hän oli kovin hermostunut, silmät katselivat ylen
suurina ja pikku kätöset olivat kuivat. Hän nukkui huonosti ja ruoka ei
maistunut.

Tohtori sanoi:

-- Ei häntä mikään vaivaa; pankaa hänet syömään.

Mutta miten? Äiti parka oli yrittänyt kaikkia keinoja, ja mikään ei
ollut onnistunut. Hän itkeskeli, ja Pekka kieltäytyi syömästä.

Joulunaattoiltana Pekka sai suuren joukon puunukkeja, hevosia ja
sotamiehiä. Seuraavana aamuna äiti katseli epäillen noita lelujen
irvisteleviä naamoja.

-- Nuo kiihoittavat häntä vielä enemmän! virkkoi hän itsekseen. Niitä
on liikaa!

Varovasti, peläten Pekan heräävän, hän otti syliinsä ilveilijänuken,
joka oli ilkeän näköinen, otti sotamiehet, joita kovin pelkäsi, koska
uskoi niiden voivan tuonnempana houkutella hänen poikansa taisteluihin,
ottipa vielä punaisen hevosenkin ja hiipi varpaillaan lipastonsa luo,
johon kätki kaikki nämä lelut.

Hän ei jättänyt lieden luo muuta kuin valkoisen, puisen laatikon,
köyhän miehen vaatimattoman lahjan, ja istuutui pienen vuoteen ääreen
katselemaan nukkuvaa poikaansa. Hän oli nainen, ja se vieno vilpin
leima, joka tuntui hänen hyvään tekoonsa liittyvän, sai hänet
hymyilemään. Pienokaisen sinertäviä silmäluomia katsellessaan hän
jälleen ajatteli:

-- Kamalaa, ettei lasta voi saada syömään!

Pikku Pekka oli tuskin päässyt vaatteisiinsa, kun hän jo avasi laatikon
ja näki lampaat, lehmät, hevoset, puut, kähäräkarvaiset puut. Laatikon
piti olla lammasnavetta, mutta se olikin oikeastaan kokonainen maatila.

Hän näki isännän ja emännän. Isännällä oli kädessään viikate, emännällä
harava. He olivat menossa niitylle heinää tekemään, mutta eivät
näyttäneet pääsevän paikaltaan. Emännällä oli olkihattu ja punainen
hame. Pekka suuteli häntä, ja hän ryvetti Pekan posken. Hän näki tuvan.
Se oli niin pieni ja niin matala, ettei emäntä olisi mahtunut sinne
seisomaan. Mutta talossa oli ovi, ja siitähän Pekka sen taloksi
tunsikin.

Miten nuo maalatut esineet kuvastuivat pienen lapsen kehittymättömiin
ja raikkaisiin silmiin? Sitä emme tiedä, mutta loihtuisa täytyi näyn
varmaan olla. Hän tarttui niihin kätösillään, jotka siitä kävivät ihan
tahmaisiksi, hän asetti ne seisomaan pienelle pöydälleen ja laverteli
niille ihastuksissaan. Kohottaessaan erästä kummallista, sileä- ja
suorarunkoista puuta, jonka lastulehvät muodostivat kartion, hän
huudahti: "Kuuti!"

Äidille tuo oli jonkinlainen ilmestys. Hän ei olisi sitä milloinkaan
keksinyt. Ja kumminkin on viheriä, kartionmuotoinen, suorarunkoinen puu
epäilemättä kuusi. Mutta se täytyi Pekan sanoa, jotta äiti tuli sen
älynneeksi

-- Pikku enkeli!

Äiti suuteli pienokaistaan niin rajusti, että kolme neljännestä
lammashuoneesta kaatui.

Niin keksi Pekka laatikon puissa piirteitä, jotka palauttivat mieleen
hänen vuoristossa näkemiänsä puita.

Hän näki vielä muitakin seikkoja, jotka äidiltä jäivät näkemättä.
Kaikki nuo pienet, helakanväriset, puiset esineet herättivät hänessä
mieltäliikuttavia kuvia. Hän eli niiden avulla jälleen alppiluonnossa.
Hän oli uudelleen Sveitsissä, joka oli häntä runsaasti ruokkinut.
Silloin ajatus liittyi toiseen, hän muisti ruoan ja virkkoi:

-- Minä tahtoisin maitoa ja leipää.

Hän söi ja joi. Ruokahalu kasvoi. Illallinen maistui yhtä hyvältä kuin
aamiainen. Seuraavana päivänä ruokahalu heräsi jälleen, kun hän näki
karjapihan. Mielikuvitus sen tekee! Kahden viikon kuluttua hän oli
tanakka veikko. Äiti oli ihastunut. Hän sanoi:

-- Katsokaahan, millaiset posket! Herra ---- paran navetta sen on
saanut aikaan.



3.

Jessy.


Elisabetin hallitessa eli Lontoossa oppinut mies nimeltä Bog, joka oli
Bogus-nimisenä tullut kuuluisaksi Inhimillisiä erehdyksiä koskevan
tutkimuksensa johdosta, jota kukaan ei tuntenut.

Bogus oli kirjoittanut sitä jo viisikolmatta vuotta, mutta ei ollut
vielä mitään julkaissut. Puhtaaksi kirjoitettu käsikirjoitus, joka oli
järjestetty hyllyihin ikkunakomeroon, käsitti kokonaista kymmenen
kaksitaitteista nidosta. Ensimmäinen nidos pohti syntymisen erehdystä,
kaikkien muiden erehdysten alkujuurta. Seuraavassa nähtiin ne
erehdykset, joihin pienet pojat ja tytöt, nuoriso, täysikasvuiset ja
vanhukset, eri ammateissa toimivat henkilöt, kuten valtiomiehet,
kauppiaat, sotilaat, kokit, valtiolliset kirjailijat y.m. tekevät
itsensä syypäiksi. Viimeiset, vielä keskeneräiset nidokset käsittelivät
niitä tasavallassa ilmeneviä erehdyksiä, jotka ovat kaikkien
yksilöllisten ja ammatillisten erehdysten seurauksena. Ja niin
kiinteästi liittyi ajatus toiseen tässä kauniissa teoksessa, ettei
olisi voinut ottaa sivuakaan pois siten tärvelemättä kokonaisuutta.
Todistelu johti toiseen ja viimeisessä kävi kiistämättömästi ilmi, että
paha on elämän ytimenä ja että jos elämää käy mittaaminen, niin voidaan
matemaattisen täsmällisesti väittää maan päällä olevan yhtä paljon
pahaa kuin elämääkin.

Naimisen erehdykseen Bogus ei ollut langennut. Hän eleli pienessä
talossaan vanhan emännöitsijänsä kanssa. Emännöitsijän nimi oli Kat,
toisin sanoen Katariina, mutta Bogus nimitti häntä Klausentiinaksi,
koska hän oli kotoisin Southamptonista.

Filosofin sisar, joka ei ollut yhtä ylevämielinen kuin veli, oli
langennut erehdykseen toisensa jälkeen: oli rakastanut erästä Cityn
verkakauppiasta, ottanut hänet miehekseen ja synnyttänyt maailmaan
pienen tytön, jolle oli annettu nimeksi Jessy.

Hänen viimeinen erehdyksensä oli siinä, että hän kuoli oltuaan kymmenen
vuotta naimisissa ja vei siten kuolemaan verkakauppiaankin, joka ei
voinut jäädä eloon hänen mentyään. Bogus otti orvon luokseen, säälistä,
mutta myöskin toivossa saada hänestä hyviä lasten erehdysten
esimerkkejä.

Tyttö oli silloin kuusivuotias. Viettäessään ensimmäistä viikkoa
viisaan enonsa luona hän itkeskeli eikä puhunut mitään. Seuraavan
viikon alussa hän sanoi Bogille:

-- Minä olen nähnyt äidin. Hän oli ihan valkoinen, hänellä oli
helmassaan kukkia, jotka hän levitti vuoteeseeni, mutta minä en
löytänyt niitä aamulla. Anna ne minulle, äidin kukat.

Bog merkitsi muistiin tämän erehdyksen, mutta tunnusti siihen
liittyvässä muistutuksessaan, että erehdys oli viaton ja tavallaan
somakin.

Muutamia päiviä myöhemmin Jessy taas puhutteli Bogia:

-- Eno Bog, kuulehan! Sinä olet vanha ja ruma, mutta minä rakastan
sinua ja minua pitää myös rakastaa.

Bog tarttui kynäänsä, mutta vähän ajatustaan ponnistaen hän kohta
oivalsi, ettei ollut enää kovin nuorennäköinen ja ettei ollut
milloinkaan ollut varsin kaunis. Niinpä hän jätti tyttösen sanat
muistiin merkitsemättä. Sanoihan vain:

-- Minkä tähden sinua pitää rakastaa, Jessy?

-- Siksi, että olen pieni.

"Onko totta", kysyi Bog itseltään, "onko totta, että pieniä pitää
rakastaa? Voisihan niin olla, sillä he tosiaankin kovin kaipaavat
rakkautta. Siten olisi puolustettavissa se yleinen erehdys,
johon äidit tekevät itsensä vikapäiksi uhratessaan lapsilleen
maitonsa ja rakkautensa. Se osa tutkimuksestani on otettava vielä
tarkistettavaksi."

Astuessaan syntymäpäivänsä aamuna huoneeseen, jossa olivat hänen
kirjansa ja paperinsa ja jota hän nimitti kirjastokseen, Bog tunsi
ilmassa hyvän tuoksun ja näki neilikkaruukun ikkunalaudalla.

Kukkia oli vain kolme, mutta ne siirottivat hajallaan ja päivänpaiste
hyväili niitä hilpeästi. Oppineessa salissa näytti kaikki hymyilevän:
vanha nojatuoli, pähkiuäpuinen pöytä ja ruskeankeltaisiin
vasikannahkakansiin, pergamenttiin ja siannahkaan sidotut vanhat
kirjat. Bogus, joka näytti yhtä kuivalta kuin nekin, alkoi hänkin
hymyillä.

-- Katsohan, eno Bog, katsohan: tuolla on taivas (lapsi osoitti
tinakehäisten ruutujen läpi sinertävää ilmaa), ja tuossa alempana on
maa, kukkiva maa (hän osoitti neilikkaruukkua), ja kaikkein alimpana on
helvetti, nuo isot, mustat kirjat.

Nuo isot mustat kirjat olivat Inhimillisten erehdysten kymmenen nidosta
ikkunakomeroon järjestettyinä. Tämä Jessyn erehdys palautti tutkijan
mieleen teoksen, jonka hän oli joksikin aikaa laiminlyönyt voidakseen
käyskellä sisarentyttärensä kanssa kaduilla ja puistossa. Tyttönen
keksi tuhansia miellyttäviä seikkoja, ja samalla keksi ne myös Bogus,
joka ei ollut eläessään pistänyt nokkaansa pihalle. Hän avasi jälleen
käsikirjoituksensa, mutta ei enää tuntenut omakseen teosta, jossa ei
ollut kukkia eikä Jessyä.

Onneksi tuli hänen avukseen filosofia, joka uskotteli hänelle, ettei
Jessystä ollut mihinkään. Hän kiintyi tähän totuuteen sitäkin lujemmin,
kun se oli välttämätön hänen työnsä menestymiselle.

Eräänä päivänä tätä asiaa aprikoidessaan hän löysi kirjastostaan
Jessyn, joka oli ikkunan ääressä pujottamassa lankaa neulansilmään. Bog
kysyi, mitä hän aikoi ommella.

Jessy vastasi:

-- Etkö tiedä, eno Bog, että pääskyset ovat lähteneet.

Bogus ei tiennyt asiasta mitään; siitä ei kertonut Plinius enempää kuin
Avicennakaan. Jessy jatkoi:

-- Kat sanoi minulle eilen...

-- Kat? huudahti Bogus. Lapsi tarkoittaa kunnianarvoisaa Klausentiinaa!

-- Kat sanoi minulle eilen näinikään: "Pääskyset ovat lähteneet tänä
vuonna varhemmin kuin tavallisesti; se ennustaa aikaista ja ankaraa
talvea." Niin sanoi Kat. Ja sitten minä näin äidin. Hän oli valkoisessa
puvussa ja hänen hiuksensa hohtivat, mutta hänellä ei ollut kukkia,
kuten edellisellä kerralla. Hän sanoi minulle: "Jessy, ota kirstusta
eno Bogin turkisviitta ja korjaa se, jos se on huonossa kunnossa." Minä
nousin ja hain kohta noustuani viitan kirstusta. Se on ratkeillut
useista kohdin. Minä korjaan sen.

Talvi tuli sellainen kuin pääskyset olivat ennustaneet. Bogus yritti
viittaansa kietoutuneena, jalat liedellä, parsia eräitä tutkimuksensa
lukuja. Mutta joka kerta, kun hänen oli onnistunut sovittaa uudet
kokemuksensa yleisen pahan teoriaan, saattoi Jessy hänen aatteensa
epäjärjestykseen tuomalla hänelle tuopin hyvää olutta tai ainoastaan
näyttämällä silmänsä ja hyvän hymynsä.

Kevään tultua eno ja sisarentytär retkeilivät pelloille ja niityille.
Jessy toi retkiltä kasvia, joiden nimet eno mainitsi ja jotka Jessy
itse illalla luokitteli niiden ominaisuuksien mukaan. Eräänä iltana hän
levitteli pöydälle päivällä kokoamiansa kasveja ja sanoi enolle:

-- Eno Bog, nyt minä tunnen kaikkien niiden kasvien nimet, jotka olet
minulle maininnut. Tässä ovat ne, jotka parantavat, ja tuossa ne, jotka
lohduttavat. Minä tahdon ne säilyttää voidakseni ne aina tuntea ja
opettaakseni toisiakin ne tuntemaan. Nyi tarvitsisin ison kirjan, jossa
voisin ne kuivata.

-- Ota tämä, sanoi Bog.

Hän ojensi tytölle ensimmäisen nidoksen Inhimillisiä erehdyksiä
koskevaa tutkimustaan.

Kun nidoksen joka lehden välissä oli kasvi, otettiin seuraava nidos.
Kolmen kesän kuluessa oli koko teos muuttunut kasvikokoelmaksi.




III.

Susannan kirjasto.



1.


Rouva D----lle.

                                 Pariisissa joulukuun 15:nä 188-.

Joulu on tulossa. Se on lahjojen ja toivojen juhla, ja lapsilla on
siinä tärkein osa. Onhan se luonnollistakin. He kaipaavat kovin
rakkautta. Sitäpaitsi he ovat viehättäviä sen vuoksi, että ovat köyhiä.
Niilläkään heistä, jotka ovat syntyneet keskellä loistoa ja
ylellisyyttä, ei ole muuta kuin se, mikä heille annetaan. Ja vihdoin:
he eivät palkitse. Siitä syystä on ilo antaa heille lahjoja.

Heille sopivien lelujen ja kirjojen valitseminen on mitä
mielenkiintoisin tehtävä. Minä kirjoitan vielä kerran leluja koskevan
filosofisen tutkielman. Tämä aihe houkuttelee minua, mutta minä
uskallan siihen ryhtyä vasta pitkällisen ja vakavan valmistelun
jälkeen.

Tällä kertaa minä tyydyn käsittelemään kirjoja, joiden tarkoituksena on
pienokaisten hauskuttaminen, ja koska olette minua kehoittanut, esitän
teille, hyvä rouva, asiaa koskevia mietelmiä.

Nousee kohta esiin kysymys: Onko lapsille mieluummin annettava
sellaisia kirjoja, jotka on kirjoitettu nimenomaan heitä varten?

Tämän kysymyksen vastaamiseen riittää kokemus. On huomattava, että
lapset useimmiten erittäin vastahakoisesti lukevat kirjoja, jotka on
tehty heitä varten. Tämä vastenmielisyys on erittäin helposti
selitettävissä. He tuntevat heti ensi sivulta, että tekijä on pyrkinyt
tunkeutumaan heidän elopiiriinsä sen sijaan, että olisi siirtänyt
heidät omaan maailmaansa, joten he eivät hänen johdollaan löydä sitä
uutuutta, sitä tuntemattomuutta, jota ihmishenki joka ikäkautena
ikävöi. Pienokaisissa elää jo sama uteliaisuus, joka luo tiedemiehiä ja
runoilijoita. He haluavat heille paljastettavan kaikkeuden,
salaperäisen kaikkeuden olemusta. Kirjailija, joka peräyttää heidät
omaan itseensä, pakottaen heitä katselemaan omia lapsellisuuksiaan,
ikävystyttää heitä hirmuisesti.

Siihen suuntaan kumminkin ikävä kyllä ponnistellaan, kun valmistetaan
jotakin nuorinta väkeä varten. Tekijä tahtoo muuttua lapsen
kaltaiseksi. Hän muuttuukin lapseksi, mutta lapsen viattomuutta ja
suloa hänessä ei ole. Minä muistan erään Palaneen koulutalon, joka
pistettiin käteeni mitä parhain aikomuksin. Minä olin seitsenvuotias ja
käsitin sen olevan typerän tekeleen. Jos eteeni olisi tullut vielä
toinen Palanut koulutalo, niin olisin alkanut inhota kirjoja. Minä
ihailin kirjoja jo siihen aikaan.

-- Mutta, väittänette ehkä vastaan, pitäähän sentään muovailla esitys
sellaiseksi, että nuorten äly riittää sen käsittämiseen.

Epäilemättä, mutta yritys onnistuu huonosti, kun käytetään tavanomaista
menetelmää, teeskennellään typeryyttä, omaksutaan tekopyhä esitystapa,
ilmaistaan sulottomasti voimattomia asioita, sanalla sanoen: luovutaan
kaikesta siitä, niissä täysikasvuisen älyn viehätys- ja vakuutusvoima
piilee.

Lapset eivät ymmärrä mitään niin hyvin kuin todellista neroa. Teokset,
jotka miellyttävät pieniä poikia ja tyttöjä, ovat ylevämielisiä
teoksia, täynnä luovan voiman suuria ilmauksia, teoksia, joiden
kauniisti järjestyneet osat muodostavat loistavan kokonaisuuden ja
joiden tyyli on kiinteä ja mielevä.

Minä olen useita kertoja luetuttanut pienillä lapsilla muutamia
Odysseian lauluja, hyvää käännöstä käyttäen. Lapset olivat
ihastuksissaan. Don Quixote on, melkoisesti karsittuna, miellyttävintä
lukemista, mitä kaksitoistavuotias voi saada käsiinsä. Minä puolestani
olen lukenut Cervanteen jaloa teosta siitä lähtien kuin olen lukea
osannut ja olen siihen siinä määrin kiintynyt ja sitä niin hyvin
vaistonnut, että minun on suurelta osalta kiittäminen tuota lukemista
siitä hilpeydestä, mikä vieläkin asuu mielessäni.

Robinson Crusoekin, joka on toista sataa vuotta ollut lapsuusiän
klassillinen teos, kirjoitettiin aikoinaan täysikasvuisia, vakavia
mieshenkilöitä, Lontoon Cityn kauppiaita ja Hänen Majesteettinsa
merimiehiä varten. Tekijä käytteli siinä koko taitoansa, terävää
älyänsä, laajoja tietojansa ja kokemustansa. Ja kaikki tuo olikin
lopulta välttämätöntä koulupoikain huvittamiseksi.

Mainitsemiini mestariteoksiin sisältyy tapaussarja ja henkilöitä.
Maailman känneinkään kirja ei kiinnitä lapsen mieltä, jos siinä on
aatteet ilmaistu abstraktiseen tapaan. Kyky abstrahoida ja käsittää
abstraktioita kehittyy myöhään ja kovin eri tavoin eri yksilöissä.
Minun ollessani kolmannella luokalla kehoitti opettajamme, joka Jumala
paratkoon ei ollut mikään Rollin eikä Lhomond, meitä lukemaan
loma-aikana virkistykseksemme Massillonin Pikku?paaston. Opettajamme
kehoitti meitä sen vuoksi, että me uskoisimme hänen itsensä virkistyvän
kirjan lukemisesta ja hämmästyisimme. Lapsi, jota Pikku paasto
huvittaisi, olisi hirviö. Luulen muuten, ettei ole olemassakaan
sellaista ikäkautta, jota moiset teokset huvittaisivat.

Kun kirjoitatte lapsia varten, älkää omaksuko mitään erikoista
tekotapaa. Ajatelkaa hyvin ja kirjoittakaa hyvin. Olkoon esityksenne
joka kohdaltaan eloisaa, arvokasta, anteliasta. Siinä ainoa keino,
miten voitte lukijoitanne miellyttää.

Tuon sanottuani olisin sanonut kaikki sanottavani, ellei täällä
Ranskassa ja luullakseni koko maailmassa olisi jo pari vuosikymmentä
ollut vallalla se käsitys, että lapsille ei ole annettava luettavaksi
muita kuin tieteellisiä teoksia, koska muka runous tärvelee heidän
mielensä.

Mainittu käsitys on siinä määrin juurtunut yleiseen tietoisuuteen, että
kun meidän päivinämme julkaistaan Perrault uutena painoksena, tapahtuu
se vain taitelijain ja kirjainkokoilijain vuoksi. Katsokaahan
esimerkiksi niitä painoksia, joita ovat julkaisseet Perrin ja Lemerre.
Ne uppoavat harrastelijain kirjastoihin sidottuina kultakoristeisiin
sahviaanikansiin.

Lasten joulukirjojen kuvalliset luettelot sitävastoin yrittävät kiehtoa
silmää rapujen, hämähäkkien, lehtimatojen ja kaasukojeiden kuvilla.
Lapsena oleminen ei ole enää mitään leikintekoa. Yleistajuiset
tieteelliset esitykset, lukemattomat kuin valtameren aallot, kuohuvat
jokaisen vuoden lopulla meidän ja meidän perheittemme yli uhaten meidät
hukuttaa. Ei ole enää kauniita muotoja, ei jaloja ajatuksia, ei
taidetta, ei makua, ei mitään inhimillistä. Ainoastaan kemiallisia
reaktioita ja fysiologisia tiloja.

Minulle näytettiin eilen Teollisuuden ihmeiden aapinen!

Kymmenen vuoden kuluttua me olemme kaikin sähköteknikkoja.

Herra Louis Figuier, joka muuten on kunnon mies, menettää
mielenrauhansa, jos sattuu muistamaan, että Ranskan pienet pojat ja
tytöt voivat vielä tuntea Aasin nahan. Hän on kirjoittanut esipuheen,
jossa nimenomaan kehoittaa vanhempia estämään lapsiansa lukemasta
Perraultin tarinoita ja korvaamaan ne teoksilla, joita on kirjoittanut
hänen ystävänsä, tohtori Ludovicus Ficus. -- Sulkekaa tuo kirja, neiti
Jeanne, jättäkää "Sininen lintu", joka teitä kovin ihastuttaa ja
itkettää, ja ryhtykää nopeasti tutkimaan eetteriteorioja. Olisipa
häpeä, ellette seitsemänvuotiaana olisi muodostanut itsellenne varmaa
mielipidettä typpihappeuman anesteesisestä kyvystä! -- Herra Louis
Figuier on keksinyt, että haltijattaret ovat kuviteltuja olentoja.
Senvuoksi hän ei voi sietää niistä puhuttavan lapsille. Hän puhuu
heille merilinnunlannasta, joka ei ole lainkaan kuviteltua. --? Hyvä
herra tohtori, haltijattaret ovat olemassa juuri sen vuoksi,
että ovat kuviteltuja. Ne elävät teeskentelemättömän raikkaissa
mielikuvituksissa, jotka ovat luonnostaan herkät vastaanottamaan
kansantarinain ikinuorta runoutta.

Vähäisinkin kirja, joka herättää runollisen ajatuksen, luo mieleen
kauniin tunteen, liikuttaa ihmismieltä, on lapsille ja nuorisolle
verrattomasti arvokkaampi kuin kaikki teidän kirjarähjänne, jotka ovat
täpötäynnä mekaanista tietoa.

Pienet ja suuret lapset kaipaavat kertomuksia, kauniita runomittaisia
tai suorasanaisia kertomuksia, teoksia, jotka meitä naurattavat tai
itkettävät ja täyttävät mielemme hurmauksella.

Tänään sain suureksi ilokseni käsiini kirjan, jonka nimi on Lumottu
maailma ja joka sisältää tusinan verran haltijatartarinoita.

Se herttainen ja oppinut mies, joka on tarinat koonnut, herra de
Lescure, osoittaa esipuheessaan, mitä ihmismielen ikuista tarvetta
hengetärten maailma vastaa.

"Tarve unohtaa maa ja todellisuus, niiden pettymykset ja häväistykset,
jotka ovat katkeria ylväille mielille, niiden väkivaltaiset iskut,
joita hienotunteisten on katkera sietää, on yleinen. Haave pikemmin
kuin nauru erottaa ihmisen eläimistä ja todistaa hänen ylemmyyttänsä."

Haaveen tarve ilmenee jo lapsessa. Se tuntee mielikuvituksensa
työskentelevän, ja sitä varten se tahtoo tarinoita.

Tarinoitsijat luovat maailman uudelleen oman mielensä mukaan ja antavat
heikoille, yksinkertaisille ja pienille tilaisuutta luoda sen uudelleen
omalla tavallaan. Niinpä heidän vaikutuksensa onkin mitä miellyttävin.
He auttavat kuvittelemaan, tuntemaan, rakastamaan.

Älkää ollenkaan pelätkö, että he pettävät lasta kansoittaessaan hänen
mielensä kääpiöillä tai haltijattarilla. L,apsi tietää varsin hyvin,
ettei noita viehättäviä ilmiöitä löydä todellisuudesta. Teidän
huvittava tieteenne se pettää; se se kylvää erehdyksiä, joita on vaikea
korjata. Pienet pojat, jotka eivät osaa ollenkaan varoa, luulottelevat
herra Verne'iin luottaen, että kuuhun voi päästä tykinkuulassa ja että
elimistö kykenee vahingoittumatta vapautumaan painolakien
vaikutuksesta.

Näistä taivaallisia avaruuksia tutkivan jalon tieteen, vanhan ja
kunnianarvoisen tähtitieteen irvikuvista puuttuu totuus samoinkuin
kauneuskin.

Mitä hyötyä on lapsilla järjestelmättömästä tieteestä, näennäisen
käytännöllisestä kirjallisuudesta, joka ei puhu älylle eikä tunteelle?

Meidän olisi palattava kauniisiin legendoihin, runoili jäin ja kansojen
runouteen, kaikkeen, mikä värisyttää kauneudellaan.

Yhteiskuntamme on valitettavasti täynnä apteekkareja, jotka pelkäävät
mielikuvitusta. He ovat väärässä. Mielikuvitus haaveilleen kylvää
maailmaan kaiken kauneuden ja kaiken hyveen. Se yksin tekee ihmisen
suureksi. Oi äidit! Älkää pelätkö, että se turmelee lapsianne!
Päinvastoin: se suojaa heitä tavanomaisista virheistä ja helpoista
erehdyksistä.



2.

Keskustelua saduista ja tarinoista.


Laura, Oktavius, Raimund.

LAURA.

Auringonlaskun purppurajuova on kalvennut, ja taivaanranta on käynyt
oranssinväriseksi; ylempää on taivas haaleanviheriä. Tuolla tuikkaa
ensimmäinen tähti; se on ihan valkoinen ja värisee... Nyt näen jo
toisenkin ja vielä toisen ja kohta en voi niitä enää laskeakaan.
Puiston puut ovat tummenneet ja näyttävät suurenneilta. Tuo pieni tie,
joka kulkee orjantappura-aitojen keskitse ja jonka jokainen kivi on
minulle tuttu, näyttää tällä hetkellä suurelta, vaaralliselta ja
salaperäiseltä, ja minä kuvittelen tahtomattani, että se johtaa
sellaisiin seutuihin, joita näemme unessa. Kuinka kaunis on yö ja
kuinka hyvä onkaan hengitellä!. Minä kuuntelen teitä, serkku, puhukaa
meille saduista ja tarinoista, koska teillä on paljon mielenkiintoista
sanottavaa. Mutta olkaa ystävällinen: älkää niitä tärvelkö. Sanon jo
ennakolta, että ihailen niitä. Siinä suhteessa minä hieman kadehdin
pikku tyttöäni, joka kysyy, ovatko jättiläiset ja haltijattaret "oikein
totta".

RAIMUND.

Hän on vuosisadan lapsi. Epäilys puhkee hänessä ilmi ennen
viisaudenhampaita. Minä en kuulu mainitsemanne lyhythameisen
ajattelijattaren koulukuntaan; minä uskon haltijattariin. Haltijattaret
ovat olemassa, serkkuseni, koska ihmiset ovat ne luoneet. Kaikki, mitä
kuvittelemme, on todellista; mitään muuta todellista ei ole
olemassakaan. Jos joku vanha munkki tulisi minulle sanomaan: "Minä olen
nähnyt Pirun; sillä on häntä ja sarvet", niin minä vastaisin munkille
näin: "Arvoisa isä, jos myönnetäänkin, että Pirua ehkä ei ole
olemassakaan, niin te olette hänet luonut; nyt hän epäilemättä on
olemassa. Varokaa häntä!" Serkku hyvä, uskokaa haltijattariin,
jättiläisiin ja muuhun.

LAURA.

Puhutaan haltijattarista ja jätetään kaikki muu. Te kerroitte meille
vast'ikään, että tiedemiehet käsittelevät satujamme ja tarinoitamme.
Sanon vieläkin, että pelkään kamalasti niiden tärveltymistä. Pikku
Punahilkka kuljetetaan lastenkamarista Akatemiaan! Onko kummempaa
kuultu!

OKTAVIUS.

Minä luulin nykyaikaisia tiedemiehiä pöyhkeämmiksi, mutta näenkin, että
olettekin hyvänsävyistä väkeä ettekä halveksi täysin mahdottomia ja
äärimmäisen lapsellisiakaan juttuja.

LAURA.

Sadut ovat kieltämättä lapsellisia ja mahdottomia. Mutta minun on
vaikea sitä myöntää, koska pidän niitä kovin somina.

RAIMUND.

Myöntäkää se, serkkuseni, myöntäkää pelkäämättä. Ilias on sekin
lapsellinen, ja kuitenkaan ette löydä kauniimpaa runoelmaa. Puhtainta
runoutta on lapsenikäänsä elävien kansojen runous. Kansat ovat kuin
tarinan satakieli: ne laulavat hyvin niin kauan kuin niiden sydän on
iloinen. Vanhetessaan ne käyvät vakaviksi, oppineiksi, huolestuneiksi,
ja heidän parhaat runoilijansa ovat enää vain suurenmoisia
kaunopuhujia. Prinsessa Ruusunen on lapsellinen taru. Siinä suhteessa
se muistuttaa jotakin Odysseian laulua. Se kaunis yksinkertaisuus, se
jumalallinen oppimattomuus, joita ei klassillisten aikojen
kirjallisista tuotteista enää tapaa, on kukkineen ja tuoksuineen
säilynyt kansantaruissa ja -lauluissa. Lisättäköön kohta, että nämä
tarut ovat mielettömiä, kuten Oktavius huomautti. Elleivät ne olisi
mielettömiä, eivät ne myöskään viehättäisi. Täytyy myöntää, että vain
mielettömät asiat ovat miellyttäviä, ne yksin ovat kauniita, ne yksin
luovat elämään suloa ja estävät meitä kuolemasta ikävään. Täysin
järjenmukainen runoelma, veistokuva tai taulu pakottaisi haukottelemaan
kaikki ihmiset, järkevimmätkin. Nähkääs, serkku, nuo hameenne
liehureunusteet, nuo laskokset, puuhkat, ruusukkeet, koko tuo
kangasleikki on mieletöntä, mutta ihastuttavaa. Minä onnittelen teitä.

LAURA.

Älkää puhuko vaatteista; te ette ymmärrä niistä mitään. Myönnän kyllä,
ettei taiteessa saa olla liian yksipuolisesti järkevä. Mutta
elämässä...

RAIMUND.

Elämässä ei ole muuta kaunista kuin intohimot, ja intohimot ovat
mielettömiä. Kaikkein kaunein niistä on kaikkein järjettömin, nimittäin
rakkaus. On olemassa eräs intohimo, joka on vähemmän mieletön kuin
muut, nimittäin saituus, mutta sepä onkin peloittavan ruma. "Minua
huvittavat vain hullut", sanoi Dickens. Onneton se, joka ei milloinkaan
muistuta Don Quixote'ia eikä koskaan luule tuulimyllyjä jättiläisiksi!
Ylevämielinen Don Quixote oli oma loitsijansa. Hänen henkensä veti
luonnolle vertoja.

Hän ei ollut mikään houkkio, hän!

Houkkioita ovat ne, jotka eivät näe edessään mitään kaunista ja suurta.

OKTAVIUS.

Minusta näyttää, Raimund, että se mielettömyys, jota kovin ihastelette,
juontuu kuvittelusta ja että se, mitä äsken lausuitte loistavan
paradoksaalisesti, voidaan aivan yksinkertaisesti sanoa näin:
mielikuvitus tekee tuntehikkaasta ihmisestä taiteilijan ja rohkeasta
sankarin.

RAIMUND.

Te ilmaisette sangen täsmällisesti erään särmän ajatustani, mutta minä
haluaisin mielelläni tietää, mitä te tarkoitatte tuolla mielikuvitus
sanalla ja onko se teistä kyky, jonka avulla kuvittelemme mielessämme
olevaisia vai olemattomia asioita.

OKTAVIUS.

Minä mies parka osaan vain istuttaa kaalia ja puhun mielikuvituksesta
niinkuin sokea puhuu väreistä. Mutta luulenpa, ettei se ansaitse
nimeänsä, ellei se tuota uusia muotoja tai uutta elämää, sanalla
sanoen, ellei se luo.

RAIMUND.

Sellaisena, miksi sen määrittelette, ei mielikuvitus ole mikään
inhimillinen kyky. Ihminen on ihan kykenemätön kuvittelemaan sellaista,
mitä hän ei ole nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut eikä maistanut. Minä en
seuraa muotia, vaan pysyttelen vanhassa Conclillacissani. Kaikki
mielikuvamme tulevat meille aistien tietä, ja mielikuvituksen tehtävänä
ei ole niiden luominen vaan yhdistäminen.

LAURA.

Kuinka uskallatte puhua tuolla tavoin? Minä voin nähdä enkeleitä
milloin vain tahdon.

RAIMUND.

Te näette lapsia, joilla on hanhen siivet. Kreikkalaiset näkivät
kentaureja, sireenejä ja harpyijoja, koska olivat sitä ennen nähneet
ihmisiä, hevosia, naisia, kaloja ja lintuja. Swedenborg, jolla on
mielikuvitusta, kuvailee kiertotähtien, Marsin ja Venuksen ja
Saturnuksen asukkaita. Hän ei mainitse yhtään sellaista ominaisuutta,
jota ei olisi maan päällä tavattavissa, mutta yhdistelee eri
ominaisuuksia mitä eriskummallisimmalla tavalla. Hän hourii alinomaa.
Toisin on teeskentelemättömän, kauniin kuvittelun laita: Homeeros, tai
pikemmin eräs tuntematon runolaulaja, loihtii valkeasta merestä
nousemaan naisen, "kuin synkän pilven". Hän puhuu, hän valittaa
taivaallisen tyynesti ja kirkkaasti! "Voi onnettomuutta, lapseni",
sanoo hän, "miksi olen sinua rinnoillani ruokkinut... Minä synnytin
sinut kotonani ankaraa kohtaloa varten. Mutta nyt lähden lumiseen
Olympoon... Menen Zeuksen vaskilinnaan, syleilen hänen polviansa ja
uskonpa hänen suostuvan pyyntööni." Hän puhuu, hän on Thetis,
jumalatar. Luonto on antanut naisen, meren ja pilvenlongan; runoilija
on liittänyt ne yhteen. Koko runous, koko taikamaailma sisältyy
onnistuneisiin mielikuvayhtymiin.

Katsokaahan, kuinka kuunsäde puikahtaa tummain lehväin lomitse koivujen
hopeanvälkkeisille rungoille. Säde värähtelee, se ei olekaan säde, vaan
haltijattaren valkoinen hamonen. Kun lapset sen näkevät, niin he
pakenevat suloisen kauhun valtaamina.

Siten ovat syntyneet haltijattaret ja jumalat. Yliluonnollisessa
maailmassa ei ole yhtäkään atomia, joka ei olisi kotoisin
luonnollisesta maailmasta.

LAURA.

Kuinka te sekoitattekaan toisiinsa Homeeroksen jumalattaret ja
Perraultin haltijattaret!

RAIMUND.

Ne ovat samaa alkuperää ja samanluontoisia. Kuninkaat, viehättävät
prinssit, prinsessat kauniit kuin päivä, jättiläiset, jotka huvittavat
ja säikyttävät pieniä lapsia, ovat kaikki olleet muinoin jumalia ja
jumalattaria ja ovat täyttäneet ihmissuvun lapsuudenajan kauhulla tai
riemastuksella. Peukaloinen. Aasinnahka ja Siniparta ovat vanhoja,
kunnianarvoisia tarinoita, jotka ovat tulleet meille kaukaa, hyvin
kaukaa.

LAURA.

Mistä?

RAIMUND.

Kunpa sen tietäisin! On yritetty ja yritetään yhä vieläkin todistaa,
että ne ovat peräisin Baktriasta, otaksutaan, että helleenit,
latinalaiset, keltit ja germaanit ovat ne keksineet tuon tuiman maan
tärpättipuiden alla. Tämän teorian ovat esittäneet ja sitä puoltavat
erittäin vakavat tutkijat. Jos he erehtyvät, niin heidän erehdyksensä
ei johdu kevytmielisyydestä. Hassutusten tieteelliseen perustelemiseen
tarvitaan hyvä pää. Kielitaituri voi puhua puita heiniä parilla
kymmenellä eri kielellä! Ne tiedemiehet, joita asia nyt koskee, eivät
milloinkaan poikkea aineestaan. Mutta eräät heidän indoeurooppalaisina
pitämiään satuja, tarinoita ja legendoja koskevat seikat aiheuttavat
heille selvittämättömiä vaikeuksia. Heidän nähtyään ankaraa vaivaa
todistaessaan, että Aasinnahka on kotoisin Baktriasta ja että Revon
romaani on jaafetilaisen rodun omaisuutta, löytävät matkailijat Revon
romaanin zulukafferien keskuudesta ja Aasinnahan papuaneekereiltä.
Heidän teoriansa kärsii siitä ankarasti. Mutta teoriojahau luodaan ja
esitetäänkin vain sitä varten, että ne sietäisivät niihin
sisällytettyjä tosiasioita; pian niiden joka jäsen väännetään
sijoiltaan, ne paisuvat ja puhkeavat kuin ilmapallot. Joka tapauksessa
on varsin luultavaa, että sadut, varsinkin ne, jotka sisältyvät
Perraultin kokoelmaan, ovat ihmiskunnan vanhinta perintätietoa!

OKTAVIUS.

Minä keskeytän puheesi, Raimund. Vaikka olenkin hyvin vähän perehtynyt
nykyaikaiseen tieteeseen ja askartelen enemmän maanviljelykseen kuin
oppineisuuteen kuuluvissa asioissa, olen sentään lukenut erään pienen,
varsin hyvin kirjoitetun tutkielman, jossa väitettiin, että
jättiläiset, "ogrit", olivat unkarilaisia, jotka keskiajalla hävittivät
Eurooppaa, ja että Siniparran legenda oli sepitetty Kaarle VII:n aikana
hirtetyn marsalkka de Raizin liiankin toden tarinan mukaan.

RAIMUND.

Me olemme muuttaneet kaiken tuon, Oktavius hyvä, ja tutkielmanne, jonka
tekijä on parooni Walckenaer, kelpaa enää vain paperitötteröiksi.
Unkarilaiset syöksyivät tosiaankin yhdennentoista vuosisadan lopulla
Eurooppaan kuin heinäsirkat. Ne olivat hirvittäviä raakalaisia, mutta
sitä muotoa, jossa heidän nimensä esiintyy romaanisissa kielissä, ei
käy johtaminen parooni Walckenaerin ehdottelemasta alkujuuresta. Diez
arvelee "ogre" sanan olevan vanhempaa alkuperää; hän johtaa sen latinan
orcus sanasta, joka Alfred Mauryn mukaan on etruskilainen lainasana.
Orcus on Mana, tuhoava jumala, joka ravitsee itseänsä lihalla ja jolle
kehtolapset maistuvat kaikkein parhaalta. Mitä Gilles de Raiziin tulee,
niin hän tosiaankin hirtettiin Nantes'issa 1440. Mutta syynä ei ollut
seitsemän vaimon surmaaminen; hänen liiankin tosi tarinansa ei
mitenkään muistuta Siniparran satua, ja viimeksimainitulle tehdään
vääryyttä, jos häntä ja tuota katalaa marsalkkaa ei eroteta toisistaan.
Siniparta ei ole niin synkeä kuin kuvauksista voisi päätellä.

LAURA.

Eikö hän ole synkeä?

RAIMUND.

Ei ollenkaan, sillä hän on aurinko.

LAURA.

Aurinko, joka surmaa seitsemän vaimoansa ja jonka itsensä surmaa
ratsumies ja ampuja! Sepä hassua! Teidän Gilles de Raizinne on minulle
yhtä tuntematon kuin unkarilaisennekin, mutta koska minusta, samoinkuin
miehestänikin, tuntuu paljoa järkevämmältä uskoa, että historiallinen
tosiasia...

RAIMUND.

Serkku hyvä, teistä tuntuu järkevämmältä erehtyä. Koko ihmiskunta
menettelee samoin. Jos erehdys näyttäisi kaikista mielettömältä, niin
kukaan ei erehtyisi. Niin sanottu terve järki se juuri aiheuttaa kaikki
väärät arvostelmat. Terve järki opettaa meille, että maa pysyy
paikoillaan, että aurinko kiertää sitä ja että ihmiset, jotka elävät
maapallon toisella puolella, kävelevät pää alaspäin. Varokaa tervettä
järkeä, serkkuseni! Sen nimissä on tehty kaikki typerät teot ja kaikki
rikokset. Kavahtakaamme sitä, ja palatkaamme Sinipartaan, joka on
aurinko! Ne seitsemän vaimoa, jotka hän surmaa, ovat seitsemän
aamuruskoa. Jokaisena viikon päivänä nouseva aurinko todellakin tuhoaa
aamuruskon. Veda-hymnien ylistämä taivaankappale on tosin saanut
gallialaisessa sadussa pienen feodaalityrannin jokseenkin julmat
kasvonpiirteet, mutta on kumminkin säilyttänyt erään määreen, joka
todistaa sen vanhaa alkuperää ja osoittaa tuossa ilkeässä
maalaisaatelismiehessä piilevän vanhan auringonjumalan. Tuo parta,
josta hän on saanut nimensä, yhdistää hänet Vedojen Indraan, taivaan
hallitsijaan, säteilevään, myrskyävään, jyrisevään jumalaan, jonka
parta on taivaansininen.

LAURA.

Hyvä serkku, sanohan minulle, ovatko ne kaksi ritaria, joista toinen
ratsumies, toinen ampuja, hekin Intian jumalia.

RAIMUND.

Oletteko kuulleet puhuttavan ashvineista ja dioskuureista?

LAURA.

En milloinkaan.

RAIMUND.

Intialaisten ashvinit ja helleenien dioskuurit kuvailivat illan ja
aamun hämärää. Niinpä kreikkalaisessa tarussa dioskuurit Kastor ja
Polluks vapauttavat Helenan, aamuvalon, jota Teeseus, aurinko, pitää
vankinaan. Sadun ratsumies ja ampuja eivät tee enempää eikä vähempää
vapauttaessaan sisarensa, rouva Siniparran.

OKTAVIUS.

Nuo selitykset ovat kieltämättä älykkäitä, mutta luullakseni ihan
vailla perusteita. Vast'ikâân te hääditte minut unkarilaisineni
hiiteen. Minä puolestani huomautan teille, ettei teorianne ole lainkaan
uusi. Isoisä vainajani, joka lueskeli ahkerasti Dupuis'tâ, de Volneytä
ja Dulaure'ia, piti eläinrataa kaikkien kulttien alkujuurena. Tuo kelpo
ukko sanoi minulle, äiti parkasi suureksi mieliharmiksi, että Jeesus
Kristus oli aurinko ja hänen kaksitoista apostoliansa vuoden
kaksitoista kuukautta. Mutta tiedättekö, herra tiedemies, miten eräs
henkevä mies saattoi häpeään Dupuis'n, Volneyn ja isoisäni? Hän
sovellutti heidän teoriansa ensimmäisen Napoleonin historiaan ja
osoitti siten, ettei Napoleonia ollut ollutkaan, että hänen historiansa
oli pelkkää tarua. Sankari, joka syntyy merensaaressa, viettää voittoja
idän ja etelän mailla, menettää mahtinsa talvella pohjoisessa ja häviää
valtamereen, -- sanoo kirjailija, jonka nimen olen unohtanut -- on
ilmeisesti aurinko. Hänen kaksitoista marsalkkaansa ovat eläinradan
kaksitoista merkkiä, ja hänen neljä veljeänsä tarkoittavat neljää
vuodenaikaa. Pelkäänpä, Raimund, että käsittelette Sinipartaa samalla
tavalla kuin tuo henkevä tutkija Napoleonia.

RAIMUND.

Kirjailija, josta puhutte, oli tosiaankin henkevä ja tietorikas; hänen
nimensä oli Jean-Baptiste Pérès. Hän kuoli kirjastonhoitajana Agenissa
vuonna 1840. Hänen merkillinen pieni kirjansa, joka kertoo Kuinka
Napoleonia ei ole ollut koskaan olemassakaan, painettiin, ellen
erehdy, vuonna 1817.

Se on itse asiassa erittäin terävä Dupuis'n teorian arvostelu. Mutta
teoria, jonka yksityisen, ja niinmuodoin vailla vakuutusvoimaa olevan
sovellutuksen teille esitin, perustuu vertailevaan kielitieteeseen ja
mytologiaan. Kuten tiedätte, ovat Grimm-veljekset koonneet saksalaiset
kansansadut. Heidän esimerkkiään on seurattu melkein kaikissa maissa,
joten meillä nykyään on skandinaavisten, tanskalaisten, flaamilaisten,
venäläisten, englantilaisten, italialaisten, erinäisten afrikkalaisten
y.m. satujen kokoelmia. Näitä satuja lukiessaan huomaa ihmeekseen, että
ne kaikki tai melkein kaikki johtuvat muutamista harvoista
perusmuodoista. Skandinaavinen satu näyttää tarkoin noudattavan jotakin
ranskalaista satua, joka vuorostaan toistaa jonkin italialaisen sadun
tärkeimmät piirteet. Kumminkaan ei sovi otaksua, että nämä
yhtäläisyydet johtuisivat eri kansojen välisistä peräkkäisistä
lainoista. Niinpä onkin otaksuttu, kuten jo äsken huomautin, että
ihmiskunnan eri heimot ovat tunteneet nämä tarinat ennen eroamistaan ja
ovat ne kuvitelleet ikimuistoisen leponsa aikana yhteisessä kehdossaan.
Mutta koska ei ole kuultu puhuttavan sellaisesta ajasta ja paikasta,
jossa zulut, papualaiset ja intialaiset olisivat yhdessä paimennelleet
härkiänsä, täytyy ajatella, että ihmismielen yhdistelmät sen
lapsuusaikana ovat kaikkialla samat, että samat ilmiöt ovat
aiheuttaneet kaikissa alkukantaisissa aivoissa samanlaisia vaikutelmia
ja että ihmiset, joita kaikkia rasittaa nälkä, pelko ja rakkaus, ja
joilla kaikilla on sama taivas pään päällä ja sama maankamara jalkojen
alla, ovat kuvitelleet samat pienet tapahtumasarjat selvittääkseen
itselleen luonnon ja kohtalon salaisuuksia.

Kansansadut siis kuvailivat alkujaan elämää ja olioita, ja tämä kuvailu
oli omiansa tyydyttämään sangen kehittymättömiä olentoja. Se tapahtui
luultavasti jokseenkin samaan tapaan valkoisten, keltaisten ja mustain
ihmisten aivoissa.

Niin ollen luulisin olevan viisainta pysytellä indoeurooppalaisen
perintätiedon piirissä ja palautua Baktriassa asuneisiin esi-isiimme
jättäen muut ihmisheimot huomioonottamatta.

OKTAVIUS.

Minä kuuntelen teitä mielelläni. Mutta luuletteko, että näin hämärä
asia voidaan vaaratta uskoa keskustelun sattumain varaan?

RAIMOND.

Totta puhuen uskon, että tutunomaisen juttelun sattumat ovat asialleni
vähemmän vaaralliset kuin kirjoitetun tutkielman loogilliset
kehittelyt. Älkää käytelkö tätä tunnustusta kohtuuttomasti aseena
minua vastaan; minä peruutan sen heti, jos yritätte käyttää sitä
hyödyksenne minun kustannuksellani. Tästä lähtien minä esitän pelkkiä
väitteitä. Tahdon sanoa varmasti, mitä sanon. Pankaa se mieleenne.
Huomautan vielä, että jos puhun kahdapäin, mikä on varsin luultavaa,
niin se johtuu siitä, että kohtelen yhtä hellästi ajatukseni molempia
eripuraisia poikia ollakseni varma siitä, etten tee vääryyttä
sille, joka on oikeassa. Sitäpaitsi olen kirpeä, pureva ja mikäli
mahdollista yltiöpäinen.

LAURA.

Saammepa nähdä, sopiiko sellainen ilme kasvoihinne. Mutta kuka teitä
käskee sen omaksumaan.

RAIMOND.

Kokemus. Se todistaa minulle, että ankarinkin epäily lakkaa, kun alkaa
puhe tai toiminta. Kohta kun puhun, väitän jotakin. Täytyy uskaltaa
tehdä päätös. Minä alistun siihen. Niinmuodoin säästän teiltä sellaiset
kielelliset pitsihunnut kuin "kukaties", "jos niin rohkenen sanoa",
"tavallaan", joita vain Renanin lainen kirjailija osaa käyttää sievästi
kaunisteenaan.

OKTAVIUS.

Olkaa kirpeä ja pureva. Mutta suvaitkaa hieman järjestellä esitystänne.
Ja nyt, kun teillä on väite esitettävänä, esittäkää se niin, että
tiedämme mitä se sisältää.

RAIMUND.

Kaikki ne, jotka osaavat menestyksellisesti liikkua yleisen
oppineisuuden aloilla, ovat oivaltaneet saduissa piilevän vanhoja
myyttejä ja mietelauselmia. Max Müller on sanonut (luulen voivani
toistaa hänen lausuntonsa täsmälleen oikein): "Sadut ovat mytologian
uudenaikainen kieliparsi, ja jos ne on otettava tieteellisen
tutkimuksen esineiksi, on ensimmäisenä tehtävänä palauttaa jokainen
nykyaikainen satu vanhempaan legendaan ja jokainen legenda
alkukantaiseen myyttiin."

LAURA.

Oletteko suorittanut tuon tehtävän, serkku hyvä?

RAIMUND.

Jos olisin suorittanut tuon suunnattoman työn, ei päässäni olisi enää
ainoatakaan hiuskarvaa eikä minulla olisi iloa katsella teitä muuten
kuin neljäin rillien läpi, viheriän suojustimen alitse. Työ on vielä
suorittamatta, mutta kerätty aines riittää tiedemiehille osoittamaan,
etteivät sadut ole pelkkiä ilmavia haaveita, vaan että ne useasti,
kuten Max Müller sanoo, "juontavat kaikki juurensa aina muinaisen
kielen ja muinaisen ajatuksen alkuaiheista saakka". Vanhat, ränstyneet
ja jälleen lapsiksi muuttuneet jumalat, jotka on sysätty inhimillisten
olojen ulkopuolelle, voivat vielä huvittaa pieniä poikia ja tyttöjä. Ne
toimivat isoisinä. Ja onko olemassakaan tointa, joka paremmin sopisi
näille ikälopuille maan ja taivaan muinaisille herroille. Sadut ovat
kauniita uskonnollisia runoelmia, jotka ovat ihmisiltä yleensä
unohtuneet, mutta joita hurskaat isoäidit ovat säilytelleet
uskollisessa muistissaan. Nämä runoelmat ovat muuttuneet lapsellisiksi
ja ovat säilyneet viehättävinä, kun niitä on lempein huulin kertoellut
vanha kehrääjämummo lieden luo kerääntyneille poikansa pienokaisille.

Valkoihoisten ihmisten heimot ovat hajautuneet. Toiset ovat kulkeneet
läpikuultoisen taivaan alle, poikki lumihohtoisten vuoristojen ja
pitkin rantamaita, joita huuhtelee sininen, laulava meri; toiset ovat
häipyneet surunvoittoiseen sumumaailmaan, pohjoisten merten
rannikoille, missä maa ja taivas toisiaan tapailevat jättäen tilaa vain
epämääräisille ja eriskummallisille muodoille. Toiset ovat leiriytyneet
yksitoikkoisille aromaille, mistä heidän laihat ratsunsa hakivat
ravintoansa; toiset ovat kallistaneet päänsä lumihangelle, päittensä
päällä raudankarvainen, timantteja välkkyvä taivas. On niitäkin, jotka
ovat lähteneet poimimaan kultakukkaa graniittiselta mantereelta. Ja
Intian pojat ovat juoneet kaikkien Euroopan virtojen vettä. Mutta
kaikkialla, mökissä, teltassa ja tasangolle sytytetyn risuvalkean
ääressä, on muinaisten aikojen lapsi vuorostaan mummoksi muuttuneena
kertonut pienokaisille satuja, joita oli oman lapsuutensa aikana
kuullut. Henkilöt olivat samat, samoin tapaukset. Mutta kertojan
huomaamatta saivat tarinat sen ilman sävyä, jota hän oli pitkän
elämänsä ajan hengitellyt ja sen maan tuntua, joka oli pian kätkevä
hänet poveensa. Heimo lähti jälleen liikkeelle kokemaan väsymystä ja
vaaroja ja jätti jälkeensä Idän puolelle isoäidin, joka nukkui nuorten
ja vanhain vainajain keskellä. Mutta hänen nyt jäykistyneiltä
huuliltaan kaikuneet kertoelmat pyrähtivät lentoon kuin Psyyken perhot,
laskeutuivat jälleen vanhojen kehrääjä-mummojen huulille ja saivat
jälleen muinaisen rodun nousevan polven silmät säteilemään. Kuka se
opetti Aasinnahan pienille pojille ja tytöille Ranskassa, "suloisessa
Ranskanmaassa", kuten laulussa sanotaan? "Sen teki Hanhi-emo",
vastaavat kylän tietäjät, "Hanhi-emo, joka lakkaamatta kehräsi ja
lakkaamatta tarinoi". Tiedemiehet asiaa tutkimaan. He ovat tunteneet
Hanhi-emoksi sen kuningatar Hanhenjalan, jonka vanhat mestarit ovat
kuvanneet Troyes'n hiippakunnassa sijaitsevan Sainte-Marie de Nesles
kirkon pääovelle, Dijonin Sainte-Benigne kirkon pääovelle,
Auvergne'issa sijaitsevan Saint-Pourcain kirkon ja Neversin Saint-Pierre
kirkon pääoville. He ovat yhdistäneet Hanhi-emon kuningatar
Bertrade'iin, kuningas Robertin vaimoon ja äitikummiin, kuningatar
Bertha Isojalkaan, Kaarle Suuren äitiin, Saban kuningattareen, jolla
oli sorkkajalka, koska hän palveli epäjumalia, Skandinaavian
kauneimpaan jumalattareen Frejaan, jolla oli joutsenen jalka, pyhään
Luciaan, jonka ruumis, samoinkuin nimikin, oli pelkkää kirkkautta.
Mutta sellaisissa etsinnöissä joutuu kovin kauas ja eksyy omaan
kuvitteluunsa. Mitä merkitsee Hanhi-emo muuta kuin meidän kaikkien
isoäitiä ja isoäitiemme isoäitejä, naisia, joilla oli vilpitön sydän
ja nystermäiset käsivarret, jotka suorittivat nöyrän ylevästi
jokapäiväiset askareensa ja iän riuduttamina, lihattomina ja
verettöminä kuin heinäsirkat vielä juttelivat lieden kulmalla,
mustuneen hirren alla, esittäen kaikille tuvan tenavoille pitkiä
tarinoita, jotka loivat mieleen lukemattomia kuvia? Ja koruton runous,
vainioiden, metsien ja lähteitten runous kumpusi raikkaana hampaattoman
vanhuksen huulilta. Esivanhempain ristikankaalle, ikivanhalle pohjalle,
kutoi Hanhi-emo tuttuja kuviansa: linnan jämeine torneineen,
olkikattoisen majan, ravitsevan pellon, salaperäisen suuren metsän ja
kauniit naiset, hengettäret, jotka ovat maalaiskansalle hyvin tuttuja
ja joita Jeanne d'Arc olisi voinut nähdä iltaisin ison kastanjapuun
alla, lähteen partaalla...

Miten on laita, serkkuseni, olenko tärvellyt sadut?

LAURA.

Puhukaa, puhukaa, minä kuuntelen.

RAIMUND.

Jos minun olisi valittava, niin antaisin mielelläni kokonaisen
kirjaston filosofisia teoksia, kunhan minulle jätettäisiin Aasinnahka.
Kirjallisuudessamme on vain La Fontaine vaistonnut Hanhi-emon tavoin
maankamaran runouden, kotoisten seikkain vanhan ja syvän viehätyksen.

Mutta sallikaahan minun koota yhteen eräitä tärkeitä huomioita, joita
ei sovi jättää keskustelun satunnaisuuksien siroteltaviksi. Kielet
olivat alkujaan täynnä kuvia ja elähdyttivät kaikkea, minkä nimesivät.
Ne varustivat inhimillisillä tunteilla tähdet, pilvet, "taivaan
lehmät", valon, tuulet, aamuruskon. Kuvallisesta, eloisasta kielestä
sukeutui myytti ja myytistä syntyi satu. Satu muuntui lakkaamatta,
sillä muuntuminen on olemassaolon ensimmäinen välttämätön ehto. Se
käsitettiin sanan- ja kirjaimenmukaisesti, ja onneksi ei ollut olemassa
henkeviä ihmisiä, jotka olisivat alentaneet sen vertauskuvaksi siten
sen paikalla surmaten. Kelpo väki näki Aasinnahassa Aasinnahan itsensä,
ei enempää eikä vähempää. Perrault ei etsinyt siitä muuta. Tuli tiede,
joka yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti myytin ja sadun pitkän
kehityslinjan ja sanoi: "Aamurusko muuttuu Aasinnahaksi." Mutta sen on
lisättävä, että Aasinnahka, kohta kun se kuviteltiin, sai erikoisen
piirteensä ja eli omaan laskuunsa.

LAURA.

Minä alan oivaltaa, mitä sanotte. Mutta koska mainitsette Aasinnahan,
tunnustan teille, että sen tarinassa on eräs seikka, joka loukkaa minua
mitä suurimmassa määrässä. Onko joku intialainen antanut Aasinnahan
isälle tuon inhoittavan, omaan tyttäreen kohdistuvan intohimon?

RAIMUND.

Jos syvennymme myytin ytimeen, niin teitä säikyttävä sukurutsaus
näyttää varsin viattomalta. Aasinnahka on aamurusko; se on auringon
tytär, koska se on valon aiheuttama. Kun sanotaan kuninkaan rakastuneen
tyttäreensä, niin tuo merkitsee, että aurinko noustessaan tavoittelee
aamuruskoa. Vedojen mytologiassa Prajapati, luomisen herra, koko
luomakunnan kaitsija, täysin sama kuin aurinko, ajaa takaa tytärtänsä
Ushasta, aamuruskoa, joka pakenee häntä.

LAURA.

Olipa kuninkaanne aurinko tai mikä hyvänsä, joka tapauksessa hän minua
loukkaa, ja minä olen vihoissani hänen keksijöilleen.

RAIMUND.

He olivat viattomat ja niinmuodoin vailla moraalia... Älkää väittäkö
vastaan, serkku, siveellinen turmelus se vasta antaa moraalille
olemisen oikeuden, samoinkuin väkivalta tekee välttämättömäksi lain.
Kuninkaan tytärtänsä kohtaan tuntema tunne, jota perintä tieto ja
Perrault ovat hartaan vilpittömästi kunnioittaneet, todistaa sadun
korkeata ikää sijoittaen sen aina Ariadnen patriarkaalisten heimojen
aikoihin. Näissä viattomissa paimenperheissä ei sukurutsausta ollenkaan
kammoksuttu; isän nimenä oli "se, joka suojelee", veljen nimenä "se,
joka auttaa", sisaren "se, joka lohduttaa", tyttären "se, joka lypsää
lehmät", puolisoa nimitettiin "väkeväksi". Nämä auringonmaan
härkäpaimenet eivät olleet lainkaan keksineet häveliäisyyttä. Heidän
keskuudessaan nainen oli vailla salaperäisyyttä ja niinmuodoin
vaaraton. Patriarkan tahto oli ainoa laki, joka salli miehen tuoda
itselleen puolison kahden valkoisen härän vetämissä vankkureissa, tai
kielsi sen häneltä. Jos isän ja tyttären liitto olojen pakosta olikin
harvinainen, ei sitä kuitenkaan moitittu. Aasinnahan isä ei synnyttänyt
mitään pahennusta. Pahennus on luonteenomainen sivistyneille
yhdyskunnille, joiden kalleimpien huvitusten joukkoon se kuuluu.

OKTAVIUS.

Minä sallin teidän jaaritella. Mutta olen varma siitä, etteivät
selityksenne kelpaa mihinkään. Moraali on ihmisessä myötäsyntyinen.

RAIMUND.

Moraali on tapoja käsittelevää tiedettä; se muuttuu tapojen ohella. Se
on erilainen eri maissa eikä pysy missään kymmentä vuotta ennallaan.

Teidän moraalinne, Oktavius, ei ole isänne moraali. Myötäsyntyiset
aatteet ovat pelkkää haavetta.

LAURA.

Hyvät herrat, jättäkäämme sikseen moraali ja myötäsyntyiset aatteet,
jotka ovat ylen ikäviä asioita, ja palatkaamme Aasinnahan isään, joka
on aurinko.

RAIMUND.

Muistattehan, että hän elätti tallissaan mitä jaloimpien, kauniilla
loimilla varustettujen, "kullasta ja kirjo-ompeluksista kankeiden"
hevosten joukossa "aasia, joka oli luotu niin omituiseksi, etteivät sen
pahnat olleet milloinkaan likaiset, vaan joka aamu kauniiden
kultarahain peitossa". No niin, tämä itämainen aasi on auringonratsu,
ja ne kultakolikot, joihin sen pahnat peittyvät, tarkoittavat niitä
valoläikkiä, joita päivänpaiste luo tunkeutuessaan lehväin lomitse. Sen
nahka on erikoinen, pilvenlonkaa merkitsevä vertauskuva. Aamurusko
verhoutuu siihen ja häviää. Muistattehan sen soman kohtauksen, jossa
taivaansiniseen hameeseen puetun Aasinnahan näkee kaunis prinssi, joka
tirkistää avaimenreiästä? Tuo prinssi, kuninkaan poika, on
auringonsäde...

LAURA.

Joka tuikahtaa ovenraosta, toisin sanoen kahden pilven välitse, eikö
totta?

RAIMUND.

Paremmin ei voisi sanoa, serkkuseni, ja havaitsenpa, että ymmärrätte
ihailtavan hyvin vertailevaa mytologiaa. -- Ottakaamme kaikkein
yksinkertaisin satu, tuo tarina nuoresta tytöstä, jonka suusta
suikahtaa kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi timanttia. Tämä nuori
tyttö on aamurusko, joka saa kukat puhkeamaan ja valaa niihin kastetta
ja valoa. Hänen ilkeä sisarensa, joka oksentaa konnia, on usva. --
Lieden poron tuhrima Tuhkimo on aamurusko, jota pilvet himmentävät.
Nuori prinssi, joka ottaa hänet puolisokseen, on aurinko.

OKTAVIUS.

Siniparran vaimot ovat aamuruskoja, Aasinnahka on aamurusko, nuori
tyttö, jonka suusta pursuaa ruusuja ja helmiä, on aamurusko. Tuhkimus
on aamurusko. Te ette puhu muusta kuin aamuruskoista.

RAIMUND.

Aamurusko, Intian suurenmoinen aamurusko, on tosiaankin arjalaisen
mytologian runsain lähde. Sitä ylistetään monenlaisin nimin ja muodoin
Vedahymneissä, Ja yöllä sitä kutsutaan, sitä odotetaan pelon- ja
toivonsekaisin tuntein:

"Meidän vanha ystävämme, Aamurusko, palanneeko hän? Voittaako valkeuden
jumala yön vallat?" Hän saapuu jo, tuo heleä, nuori tyttö, "hän
lähestyy jokaista taloa", ja kaikkien sydämet riemastuvat. Hän se on,
Djaus-jumalan tytär, ylhäinen paimentyttö. Joka aamu hän vie laitumelle
taivaalliset lehmät, joiden täysistä utareista tihkuu kuivanmaan
kamaralle raikas, virvoittava kaste.

Samoinkuin hänen tuloansa lauletaan hänen katoamistansakin; hymni
ylistää auringon voittoa:

"Jälleen olet suorittanut voimallisen ja uljaan työn, oi Indra! Sinä
lyöt Djaus-jumalan tyttären, naisen, jota on vaikea voittaa. Niin,
Djaus-jumalan tyttären, loistavan aamuruskon, olet sinä, Indra, suuri
sankari, lyönyt pirstaleiksi.

"Aamurusko syöksyi pois särkyneistä vaunuistaan peläten Indran, härän,
häntä puskevan.

"Hänen vaununsa jäivät siihen, särkyneinä; mutta hän itse pakeni kauas,
kauas."

Alkukannalla elävä intialainen muodosti itselleen aamuruskosta kuvan,
joka alinomaa vaihtui säilyen kumminkin aina eloisana, ja tuon kuvan
heikentyneitä ja muuntuneita heijastuksia voidaan vielä nähdä niissä
saduissa, joista olemme puhuneet, samoinkuin vielä Pikku Punahilkan
tarinassakin. Ison Äidin pikku tytön päähineen väri on ensimmäinen
hänen taivaallisen alkuperänsä ilmaisija. Hänelle uskottu tehtävä,
leipäkyrsän ja voipytyn kuljettaminen, saa hänet muistuttamaan Vedain
aamuruskoa, joka on viestinviejä. Susi, joka hänet syö...

LAURA.

On pilvi.

RAIMUND.

Ei, serkkuseni. Se on aurinko

LAURA.

Aurinkoko susi?

RAIMUND.

Ahnas susi, kiiltäväkarva, Vrika, Vedain susi. Älkää unohtako, että
auringonjumalilla, kreikkalaisten lyykialaisella Apollonilla ja
latinalaisten Apollo Soran uksella on tunnuskuvanaan susi.

OKTAVIUS.

Kuinka on aurinkoa voitu verrata suteen?

RAIMUND.

Kun aurinko saa vesisäiliöt kuiviksi, paahtaa nurmet ja kuivaa
laihtuneiden, läähättävien vetojuhtien selkänahan, niin eikö se ole
ahne susi? Suden karva kiiltää, sen silmäterät hehkuvat, se näyttää
valkoisia hampaitaan, sen leuat ja lanteet ovat lujat; sen karvan ja
silmäin kiilto ja sen leukain raateluvoima ovat auringon ominaisuuksia.
Te, Oktavius, ette juuri pelkää aurinkoa tässä kosteassa maassa, jossa
omenapuut kukoistavat, mutta Pikku Punahilkka, joka saapuu kaukaa, on
kulkenut halki kuumien seutujen.

LAURA.

Aamurusko kuolee ja herää jälleen eloon. Mutta Pikku Punahilkka ei
kuoltuaan enää palaa. Hän teki väärin poimiessaan pähkinöitä ja
kuunnellessaan sutta, mutta pitikö hänen siitä syystä joutua armotta
syödyksi? Eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi päässyt suden
vatsasta niinkuin aamurusko yön vankeudesta?

RAIMUND.

Säälinne, serkku hyvä, on varsin henkevää. Pikku Punahilkan kuolema ei
voi olla lopullinen. Hanhi-emo oli unohtanut sadun loppuosan.

Hänen iällänsä voi jotain unohtaa.

Mutta Saksan ja Englannin isoäidit tietävät varsin hyvin, että Pikku
Punahilkka kuolee ja herää jälleen eloon kuten aamurusko. He kertovat
metsästäjän halkaisseen pedon vatsan ja vetäneen sieltä esille
rusottavan pienokaisen, joka silmät suurina lausuu:

-- Voi, kuinka minua peloitti ja kuinka pimeä tuolla sisällä olikaan!

Minä lehteilin äskettäin tyttärenne huoneessa erästä värillistä
kuvakirjaa, jonka englantilainen Walter Crane on varustanut
tarumaisilla, leikillisillä kuvilla. Mainitun taiteilijan mielikuvitus
on samalla syvämielinen ja tutunomainen: hän tajuaa legendoja ja
rakastaa elämää, hän kunnioittaa menneisyyttä ja nauttii nykyisyydestä.
Hän on englantilainen henki. Kirja, jota selailin, sisälsi Little Red
Riding Hoodin (englantilaisten Pikku Punahilkan) tekstin ja kuvat. Susi
nielee tytön. Mutta eräs viheriään nuttuun, keltaisiin housuihin ja
kaulussaappaisiin puettu maalaisherrasmies ampuu kuulan suden
kiiltävien silmien väliin, avaa metsästyspuukollaan pedon vatsan, josta
pienokainen astuu ulos raikkaana kuin ruusu.

Niin on asia todellisuudessa, ja te, serkkuseni, olette sen arvannut.
Mitä tulee Prinsessa Ruususeen, jonka seikkailussa ilmenee korutonta,
syvää runoutta...

OKTAVIUS.

Hän on aamurusko!

RAIMUND.

Ei. Prinsessa Ruusunen, Saapasjalkakissa ja Peukaloinen liittyvät
erääseen toiseen arjalaiseen legendaryhmään, joka vertauskuvallisesti
esittää talven ja kesän taistelua, luonnon uudistumista, tuota ikuista
seikkailua, jonka sankarina on universaalinen Adonis, maailman ruusu,
joka lakkaamatta kuihtuu ja jälleen kukoistaa. Prinsessa Ruusunen ei
ole mikään muu kuin Asteria, Latonan heleä sisar, hän on Cora ja
Proserpina. Kansan mielikuvitus kulki onnekasta latua pukiessaan valon
siihen elävään hahmoon, jota valo maan päällä hellimmin hyväilee,
nimittäin nuoren tytön hahmoon. Minä puolestani pidän metsän nukkuvasta
prinsessasta, jota ajatellessani johtuu mieleeni Vergiliuksen Eurydike
ja Eddan Brunhilde. Toista pistää käärme, toista orjantappuranpiikki,
ja molemmat pelastuvat ikuisen varjon maasta: kreikattaren vapauttaa
runoilija, Skandinaavian naisen soturi, kumpikin rakastuneita. Myyttien
valosankarien yhteisenä kohtalona on vaipua tainnoksiin jonkin terävän
esineen, orjantappuranokaan, pedon kynnen tai kehrävarren pistosta.
Eräässä miss Freren löytämässä dekaanilaisessa legendassa pieni tyttö
saa piston kynnestä, jonka eräs rakshasa on jättänyt oveen. Hän vaipuu
kohta hengettömäksi. Ohikulkeva kuningas syleilee ja lämmittää häntä.
Näille talven ja kesän, varjon ja valon, yön ja päivän näytelmille on
ominaista, että ne alkavat yhä uudelleen. Perraultin esittämä satu
alkaa jälleen siitä, mihin sen luulisi päättyvän. Prinsessa ottaa
prinssin miehekseen ja tästä avioliitosta syntyy kaksi poikaa, pieni
Päivä ja pieni Sarastus, Hesiodoksen Aithra ja Hemeros, tai, jos niin
haluatte, Plioibos ja Artemis. Prinssin poissaollessa hänen äitinsä,
syöjätär, rakshasa eli yön hirmu, uhkaa niellä ylhäiset lapset,
molemmat nuoret valot, jotka pelastaa palaava kuningas-aurinko.
Prinsessa Ruususella on läntisessä Ranskassa maalaissisar. Hänen
tarinansa kertoo koruttomasti eräs vanha laulu, jossa jumalallinen
legenda on ehtinyt äärimmäiseen alennustilaansa. Jos väliasteet
puuttuisivat, olisi mahdotonta tuntea laulun ryysytyttöä siksi
taivaalliseksi valoksi, joka talvella riutuu ja keväällä jälleen elpyy.
Persialaisten suuressa kertomarunoelmassa Shahnamessa tutustumme
sankariin, jonka kohtalo muistuttaa Prinsessa Ruususen kohtaloa.
Isfendiar, jota ei mikään miekka kykene haavoittamaan, saa silmäänsä
kuolettavan piston orjantappurapiikistä. Skandinaavisen Eddan kertomus
Balderista osoittaa Prinsessa Ruususeen verrattuna vieläkin
yllättävämpiä yhtäläisyyksiä.

Kuten kuninkaantyttären kätkyen ympärille kerääntyneet haltijattaret
vannovat kaikki jumalat tekevänsä jumalallisen lapsen, Balderin
vahingoittumattomaksi maan päällä. Mutta vaaroja ajatellessaan
kuolemattomat unohtavat mistelin, joka ei kasva maassa, aivan samoin
kuin kuningas ja kuningatar unohtivat eukon, joka kehräsi heidän
linnansa tornissa. Prinsessaa pistää kehrävarsi; mistelinoksa surmaa
Balderin.

"Siinä makasi maassa Balder, kuolleena, ja hänen ympärillään kasoittain
miekkoja, tulisoihtuja, keihäitä ja peitsiä, joita jumalat olivat
huvikseen singonneet kohti asein vahingoittumatonta Balderia. Mutta
hänen rintaansa oli työntynyt kuolettava mistelinoksa, jonka Loke oli
antanut Hoderille ja jonka Hoder ampui mitään pahaa aavistamatta."

LAURA.

Kaikki tuo on erittäin kaunista; mutta ettekö tiedä mitään sanoa
pienestä Pouffe-koirasta, joka oli prinsessan vuoteessa? Minusta se on
kovin soma: se kasvoi markiisitarten sylissä, ja minä kuvittelen rouva
de Sévignén sitä hyväilleen kädellään, joka osasi kirjoittaa mitä
kauneimpia kirjeitä.

RAIMUND.

Teidän mieliksenne suomme pienelle koiralle taivaalliset esi-isät. Me
juonnamme sen suvun juuret Saramasta, koirasta, joka vainuaa
aamunkoitteen, ja Seirios-koirasta, tähtien vartijasta. Onhan siinä
luullakseni ylhäisyyttä kerrakseen. Minä tyydyn mainitsemaan vain yhden
oksan tätä suurta sukupuuta. Suomalaisen oksan, pienen Ilo-koiran,
jolle sen emäntä sanoo kolme kertaa:

"Menehän, pikku koiraseni, katsomaan, eikö kohta päivä koita."

Kolmannella kerralla aamu sarastaa.

OKTAVIUS.

Minua ihmetyttää, miten kevyesti te sijoitatte taivaaseen satujen
eläimet ja ihmiset. Roomalaiset eivät lähettäneet hallitsijoitaan
sievemmin tähtitarhoihin. Jos tapahtuu teidän tahtonne, niin markiisi
de Carabas tulee olemaan vähintään itse aurinko.

RAIMUND.

Epäilemättä, Oktavius. Tuo köyhä, nöyryytetty henkilö, joka kasvaa
rikkauteen ja valtaan, on aurinko, joka nousee usvista ja säteilee
keskipäivän kirkkaassa korkeudessa. Huomatkaa tämä seikka: markiisi de
Carabas nousee vedestä pukeutuakseen loistaviin vaatteisiin.
Auringonnousua ei voi esittää selvemmin vertauskuvin.

LAURA.

Mutta sadussa markiisi on tarmoton olento, jota kuljetetaan;
ajattelemisesta ja toimimisesta pitää huolta kissa. Eikö olisi oikein
ja kohtuullista, että kissa, kuten äskeinen pikku koirakin, kuuluisi
taivaallisten olentojen joukkoon.

RAIMUND.

Niin onkin laita. Hän edustaa aurinkoa samoinkuin isäntänsä kirç.

LAURA.

Hauskaa kuulla. Mutta ovatko hänen pergamenttinsä yhtä selvät kuin
Pouffe-koiran? Voiko se todistaa aateluutensa?

RAIMUND.

Miten sanookaan Racine:

Ei aina juhlaa lemmen valaista tuohuksin.

On mahdollista, että Saapasjalkakissa polveutuu niistä kissoista, jotka
vetivät Frejan, skandinaavisen Venuksen, vaunuja. Kattokourujen
notaarit eivät kumminkaan virka siitä mitään. Tunnetaan eräs hyvin
vanha egyptiläinen aurinkokissa, sama kuin Ra, joka puhuu eräässä herra
de Rougén kääntämässä hautausmenohymnissä, näin sanoen: "Minä olen se
suuri kissa, joka oli elämänpuun tien varrella, Anissa, sen suuren
taistelun yönä." Mutta tuo kissa on kushiitti, Hamin lapsia.
Saapasjalkakissa on Jaafetin heimoa, enkä minä käsitä, kuinka ne
voitaisiin liittää toisiinsa.

LAURA.

Oliko tuolla kushiittikissalla, josta hautajaismenohynminne perin
hämärästi puhuu, kerjuureppu ja saappaat?

RAIMUND.

Siitä ei ole mitään mainittu. Markiisin kissan saappaat ovat
verrattavissa niihin seitsemän peninkulman saappaisiin, jotka
Peukaloinen vetää jalkaansa ja jotka esittävät vertauksellisesti valon
nopeutta. Oppineen herra Gaston Paris'n mukaan oli Peukaloinen alkujaan
eräs arjalainen jumala, taivaallisten härkien ajaja ja varastaja kuten
Hermes-lapsi, jota maljakkojen maalaajat eivät sijoita kehtoon vaan
kenkään. Kansan mielikuvitus sijoitti Peukaloisen Otavan pienimpään
tähteen. Mitä tulee saappaisiin, kuten sanotaan, niin tiedättehän, että
Jacquemart, joka valmisti varsin kauniita syövytyksiä, keräsi itselleen
runsaan kokoelman jalkineita. Jos tahtoisi hänen esimerkkiään
noudattaen laatia mytologisia jalkineita käsittävän museon, niin yksi
lasikko ei riittäisi. Seitsemän peninkulman saappaitten, Hermes-lapsen
kengän ja Saapasjalkakissan jalkineitten viereen olisi sijoitettava
täysikasvuisen Hermeen siipianturat, Perseuksen sandaalit, Athenen
kultakengät, Tuhkimuksen tohvelit ja Marian, pikku venakon, ahtaat
lapikkaat. Kaikki nämä jalkineet ilmaisevat tavallaan valon nopeutta ja
taivaankappaleitten liikettä.

LAURA.

Eikö olekin erehdytty, kun on väitetty Tuhkimuksen tohvelien olleen
lasia? Eihän voi ajatella jalkineita, jotka ovat samaa ainetta kuin
vesikarahvi. Oravannahkakengät, toisin sanoen turkiskengät, ovat
paremmin käsitettävissä, vaikka onkin mieletöntä antaa sellaiset
jalkineet tytölle, joka lähtee tanssiaisiin. Niihin puettuna Tuhkimus
varmaan oli kuin kyyhkynen höyhenjalkainen. Niin kuumissa kengissä
tanssiakseen hänen täytyi olla pieni hurjapää. Mutta nuoret tytöt ovat
kaikki hurjapäitä: he tanssisivat, vaikka anturat olisivat lyijyä.

RAIMUND.

Serkku hyvä, olenhan teitä varoittanut liiaksi luottamasta
tavalliseen terveeseen järkeen. Tuhkimuksen tohvelit eivät olleet
oravannahkaa, vaan lasia, lasia niin läpikuultavaa kuin lähdevesi tai
vuori-kristalli. Tohvelit olivat loihditut. Kun sen tiedätte, niin
kaikki vaikeudet katoavat. Vesimelonista ajavat esiin vaunut.
Vesimeloni olikin loihdittu. Onhan oikeastaan sangen luonnollista,
että loihditut vaunut ajavat esiin loihditusta vesimelonista.
Pikemmin sopisi olla ihmeissään, ellei olisi niin laita. Venäläisellä
Tuhkimuksella on sisar, joka leikkaa poikki isonvarpaansa saadakseen
tohvelin mahtumaan jalkaansa; veri tihkuu näkyviin ilmaisten
prinsessoille kunnianhimoisen tytön sankarillisen viekkauden.

LAURA.

Perrault tyytyy kertomaan, kuinka molemmat ilkeät sisaret tekivät
kaiken voitavansa saadakseen jalkansa mahtumaan tohveliin kumminkaan
onnistumatta. Se miellyttää minua enemmän.

RAIMUND.

Samaa mieltä on ollut Hanhi-emo. Mutta jos olisitte slaavi, olisitte
hieman julma, ja leikattu isovarvas sopisi vallan hyvin teidän
makuunne.

OKTAVIUS.

Raimund on puhunut meille jo aika kauan haltijatar-tarinoista, mutta
haltijattarista itsestään hän ei ole vielä virkkanut sanaakaan.

LAURA.

Se on totta. Mutta parempi onkin jättää haltijattaret
epämääräisyytensä ja salamyhkäisyytensä peittoon.

RAIMUND.

Te pelkäätte, serkku, että nuo oikulliset olennot, milloin hyvät,
milloin pahat, nuoret ja vanhat, miten vain mielitte, nuo olennot,
jotka vallitsevat luontoa ja näyttävät aina olevan siihen
häipymäisillään, eivät suostukaan tyydyttämään uteliaisuuttamme,
vaan liukuvat käsistämme juuri kun luulemme ne tavoittavamme.
He ovat kuunsäteestä kudotut. Vain lehväin kahahdus ilmaisee heidän
ohihuiskahduksensa ja heidän äänensä sulaa suihku- lähteitten solinaan.
Jos uskaltaa tarttua heidän kultahamosensa helmaan, niin käteen jää
vain kourallinen kuivia lehtiä. Minä en ole niin jumalaton, että
lähtisin heitä takaa-ajamaan. Heidän pelkkä nimensä ilmaiskoon meille
heidän olemuksensa salaisuuden.

Haltijattaren nimi on ranskaksi fée, italiaksi jata, espanjaksi hada,
portugalin- ja provensalinkielillä fada ja fade; fadette siinä
berryläismurteessa, jonka George Sand teki kuuluisaksi: se johtuu
latinan fatum sanasta, joka merkitsee kohtaloa. Haltijattaret ovat
tuloksena mitä suloisimmasta ja mitä surullisimmasta, kaikkein
tutunomaisimmasta ja kaikkein yleisimmästä inhimillisen elämän
käsittämisestä. Haltijattaret ovat meidän kohtaloitamme. Naisen hahmo
sopii hyvin kohtalolle, joka on oikullinen, viekoitteleva, petollinen,
täynnä viehätystä, levottomuutta ja vaaroja. Totisesti on meillä
jokaisella äitikumminamme haltijatar, joka kätkyemme yli kumartuneena
jakaa meille lahjoja, onnekkaita ja tuhoisia, jotka säilytämme halki
elämän. Tarkastelkaa ihmisiä, kysykää itseltänne, mitä he ovat, mikä
heidät luo ja mitä he saavat aikaan, niin huomaatte, että heidän
onnellisen tai turmiokkaan olemassaolonsa ylimpänä lakina on
haltijatar. Claudiuksesta pidetään, koska hän laulaa hyvin; hän laulaa
hyvin, koska hänen äänijänteensä ovat sopusointuisesti sommitellut.
Kuka ne on niin järjestänyt Claudiuksen kurkkuun? Haltijatar. Miksi
kuninkaan tytär loukkasi itsensä eukon kehrävarteen? Siksi että hän
oli vilkas, hieman vallatonkin... ja siksi että haltijatarten määräys
niin sääsi.

Niin vastaa meille satu, ja inhimillinen viisaus ei pääse tuota
vastausta kauemmaksi. Miksi, serkkuseni, te olette kaunis, henkevä ja
hyvä? Siksi, että eräs haltijatar on suonut teille hyvyyttä, toinen
henkevyyttä ja kolmas suloa. Heidän tahtonsa on tapahtunut.
Salaperäinen risti-äiti määrää syntyessämme elämämme kaikki teot ja
kaikki ajatukset, ja me olemme onnelliset vain mikäli hän niin tahtoo.
Vapaus on haavetta ja haltijatar on ilmeinen totuus. -- Ystäväni, hyve,
samoinkuin pahekin, on välttämättömyys, jota ei käy väistäminen...
Älkää väittäkö vastaan! Hyveen kauneus pysyy samana ja hyve ansaitsee
yhtä paljon kunnioitustamme, vaikka onkin epätahallinen.

Me emme rakasta sitä hintaa, minkä hyvyys maksaa, vaan sitä hyvää,
minkä se aiheuttaa.

Kauniit ajatukset ovat lähtöisin kauniista sieluista, jotka levittävät
omaa olemustansa niinkuin kukat haihduttavat olemuksensa osasia
tuoksuina. Jalo sielu ei voi henkiä muuta kuin jaloutta, samoinkuin
ruusu ei voi tuoksua muulta kuin ruusulta. Niin ovat haltijattaret
tahtoneet. Kiittäkää heitä, serkkuseni.

LAURA.

Minä en enää kuuntele teitä. Viisautenne on hirveä. Minä tunnen
haltijattarien mahdin, tunnen heidän oikkunsa. He ovat varjelleet minua
enemmän kuin muita sisäisiltä heikkouksilta, huolilta ja rasituksilta.
Mutta minä tiedän, että heidän yläpuolellaan, elämän satunnaisuuksien
yläpuolella, liikkuu ikuinen ajatus, joka luo meihin uskoa, toivoa ja
lähimmäisen-rakkautta. -- Hyvää yötä, serkku.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65095 ***