The Project Gutenberg eBook, Daniela, by Bertha von Suttner, Translated by
Helmi Krohn


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Daniela


Author: Bertha von Suttner



Release Date: September 3, 2019  [eBook #60232]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DANIELA***


E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen



DANIELA

Kirj.

BERTHA VON SUTTNER

Suomentanut

Helmi Krohn





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




I


"Tämä on teidän kolkkanne", sanoi erään huvilan portinvahdin vaimo
Bergstrassen varrella Badenissa astuessaan erään asuntoa etsivän herran
edellä. "Jokaisella asukkaalla on oma kolkkansa puutarhassa; nämä
molemmat penkit pähkinäpuun alla kuuluvat siihen asuntoon, jonka juuri
näytin teille."

"Ja paljonko asunto maksaa?" kysyi hiukan kalvahko, noin
kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha herra.

"Kolmesataa guldenia koko kesästä."

"Se on varsin paljon -- kahdesta pienestä huoneesta..."

"Armollinen herra, siksi hyvin kalustetuista -- ja asuntoon kuuluu
keittiökin."

"No hyvä, minä otan sen. Tästä saatte etukäteen. Toukokuun alussa minä
muutan."

"Hyvä, armollinen herra. Arvasinhan minä, että ottaisitte tämän
asunnon; pian aikaan ei koko Badenissa ole ainoatakaan huonetta enää
saatavissa. Meidän talommekin on jo kokonaan vuokrattu... sattumalta
nuo kaksi huonetta olivat vielä vapaina; viimeksi eilen tarjottiin
niistä minulle kaksisataakahdeksankymmentä guldenia, mutta en saa antaa
niitä kolmeasataa vähemmällä."

"Kuka muu tulee täällä vielä asumaan -- omistajako?"

"Ei; rouva von Kranich, meidän emäntämme, on tänä vuonna matkoilla ja
siksi me vuokraamme pääasunnonkin. Tuo asunto tuolla, näettekö, suuren
penkereen luona, maksaa tuhat viisisataa guldenia kesässä. Eräs hieno
wieniläinen rouva on vuokrannut sen -- eräs leski pikku tyttärinensä
--, talli ja vaunuvaja kuuluvat myös siihen sekä puutarhasta koko tuo
puoli heisipuista muuriin saakka. Toisella puolella, alakerroksessa
-- siellä on vain kolme huonetta ja keittiö -- tulee myös eräs leski
asumaan, vanha nainen täysikäsen tyttärensä kera; ja katsokaahan tuota
pientä puutarharakennusta, jota me nimitämme huvimajaksi, sen on eräs
ranskalainen kamaripalveljoineen vuokrannut. Muita lapsia ei meillä
talossa ole kuin tuo pienokainen suuressa asunnossa, eikä koiria
liioin... vain hiljaista, hienoa väkeä. Minun mieheni hoitaa puutarhaa,
näettehän te itse, miten hyvässä kunnossa se on, meillä on useasti
kuusikin apulaista; emäntämme panee suurta arvoa puutarhaansa, mutta se
onkin luullakseni kaunein koko Badenissa."

Uusi vuokralainen ei näyttänyt kuuntelevan portinvahdin vaimon puhetta.
Hän oli käynyt istumaan penkille pähkinäpuun alle ja hänen katseensa
harhaili etäisyyteen. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hellyyden ja
ilonilme. Hän ajatteli varmaan olentoa, joka oli hänelle kallis, pientä
poikaa,jonka hän aikoi tuoda tänne ja jolle tämä paikka varmaan olisi
mieleen. Ketä se ei olisi viehättänyt? Kaunis talo viheriäkaiteisine
verandoineen, puutarha hiekkateineen, kauniit puuryhmät, taustalla
vuoret -- ja koko maisema kimaltelevan huhtikuun auringon kultaamana.
Hiirenkorvalla olevissa puissa iloisia lintujen ääniä, ilmassa raitista
tuoksua -- koko luonto täynnä ihanaa kesää ennustavaa kevättä.

"Voi sinua pientä raukkaa, miten hyvä sinun on olla täällä ja
miten terveeksi sinä täällä tulet..." Siten tuumi pähkinäpuun
alla istuva mies ja näki hengessään kauniskasvoisen pojan, joka
kulki kainalosauvoilla ja odotti nyt ikävässä wieniläisessä
esikaupunki-asunnossa isän takaisintuloa.

"On aika lähteä, jos tahdon palata kello kolmen junalla", sanoi hän
ääneensä nousten penkiltä ylös. "Siis toukokuun ensi päivinä me
saavumme tänne."

"Hyvä on, armollinen herra, kaikki on oleva silloin järjestyksessä:
puhtaat uutimet ikkunoissa ja permannot vasta pestyt."

Ohimennessään heitti uusi vuokralainen vieläkin tyytyväisen silmäyksen
molempiin sieviin huoneihin, joiden köynnöskasvien ympäröimät ikkunat
antoivat puutarhaan päin. Puolta tuntia myöhemmin hän istui toisen
luokan rautatievaunussa matkalla Wieniin ja toisen puolen tunnin
kuluttua oli hän jo saapunut perille. Hän nousi erääseen aseman ohi
kulkevaan raitiovaunuun ja ajoi Leopoldstadtiin. Jägerzeilen varrella
hän astui vaunusta ulos, kulki vielä useita sivukatuja pitkin, kunnes
hän saapui asuntonsa edustalle -- se oli vanha, nelikerroksinen talo,
jonka ulko-ovi oli varsin matala ja portaat ahtaat. Hän kiiruhti ylös
neljänteen kerrokseen. Saavuttuaan ovelle, jossa käymäkorttiin oli
painettu nimi: "Professori Franz Stern", hän soitti kelloa.

Palvelustyttö avasi oven. Hänen perässään kiiruhti noin
kolmentoista-vuotias poika, niin nopeasti kuin hän kainalosauvoiltaan
pääsi, häntä vastaan.

"Vihdoinkin, isä! Oletko jotain löytänyt?"

"Olen, Affi kulta."

Ja isä syleili lastaan.

"Vai todellako! Me pääsemme siis maalle? Ja miltä siellä näyttää?"

"Tulehan, niin kerron. Mutta Netti tuokoon ensin ruokaa. Minun on
nälkä, maa-ilma tuo ruokahalua... Oletko jotain säästänyt minulle,
Netti?"

"Kyllä, armollinen herra, lihaa ja kaalia; panin ne lämpiämään, heti
paikalla ruoka on valmista... Käynkö ehkä olutta hakemassa?"

"Tuo vain pullollinen, Netti, tänään tahdon herkutella."

Professori Sternin kaupunkiasuntoon kuului, samoinkuin hänen
vuokraamaansa kesäasuntoon, kaksi huonetta ja keittiö; mutta miten
synkältä ja köyhältä täällä näytti verrattuna aurinkoiseen pikku pesään
Bergstrassen varrella olevassa huvilassa. Sisään astuttiin keittiön
kautta -- se oli pieni ja pimeä huone -- jossa Netti keitti ruuan
ja pesi vaatteet; siitä tultiin professorin työ-, vastaanotto- ja
ruokahuoneeseen ja sen takana oli hänen ja hänen poikansa makuuhuone.
Netti sai joka ilta laittaa vuoteensa etumaisen huoneen sohvalle. Tämän
sohvan edessä seisoi pöytä. Toinen, paperien ja kirjojen peittämä
seisoi molempien ikkunoitten välissä, joissa ei ollut uutimia.
Suuri kirjakaappi ja muutamat tuolit täydensivät huoneen kaluston.
Ikkunassa riippui suuri häkki, joskin se tavallisesti oli tyhjänä,
sillä sen asukas, korppi, käyskenteli enimmäkseen vapaana. Viereisessä
huoneessa oli kaksi vuodetta, pesukaappi ja piironki; sitä paitsi pari
matka-arkkua ja lastenpöytä, jonka ääressä varmaan Affi pienenä oli
oppinut aakkoset. Seinällä riippui vaatenaulakko; kirjava verho varjeli
siihen ripustettuja vaatteita tomulta.

Kun professori oli lopettanut ateriansa, oli Netti korjannut tähteet
pois, ja vain puoleksi tyhjennetty olutlasi oli jäänyt paikoilleen. Sen
vieressä oli päivän "Neue Freie Presse". Mutta professori ei ottanut
lehteä käteensä, vaan jutteli edelleen pienokaisen kanssa, joka oli
käynyt hänen viereensä sohvalle istumaan ja nojannut päänsä isän
olkapäätä vasten. Tämä kietoi käsivartensa lapsen vartalon ympärille
ja hellästi kuin äiti katseli herttaisia, kalpeita, onnellisesti
hymyileviä kasvoja vieressään. Hänen äänessäänkin oli äidillisen hellä
sointu, jotain lapsekkaan hellittelevää, hyväilevää.

"Kuka tulee iloiseksi? Minun Affini tulee iloiseksi ja hänen
Korpoksensa myöskin" -- samassa hyppäsi pöydälle musta, viisaan
näköinen lintu tuolinnojalta, missä se oli istunut, ja näytti
syventyvän sanomalehden lukemiseen -- "kaiken päivää he saavat
oleskella ulkoilmassa ja hengittää kukkasten tuoksua... Ikkunan edessä,
Affi, kasvaa köynnöskasvi, joka ulottuu aivan sisään saakka; kello
viideltä aamulla linnut visertävät..."

"Ja onhan siellä puutarhakin, pappos?" Siitä saakka kuin korppi oli
saanut komealta kajahtavan nimentä, liitti Affi kernaasti espanjalaisen
päätteen myös muihinkin sanoihin.

"Puutarha siellä on, Affi, kaunis puutarha, jossa puut ovat yhtä suuret
kuin Schwarzenbergin puistossa, ja siellä meillä on oma nurkkamme
pöytineen ja penkkineen, jossa ei kukaan muu saa istua kuin minun
Affini ja Affin Korppos ja pappos. Siellä me juomme aamukahvimme,
siellä me teemme työtä, hyvin paljon työtä, lapseni... Jumalan kiitos,
että voin omistaa nuo neljä siunattua kuukautta kokonaan sinulle, ja
silloin me jatkamme työtämme ja koetamme saada sinusta aika miehen."

"Voi, isä raukka", sanoi Alfred nyt vakavalla äänellä, "voiko
raajarikosta, joka kulkee kainalosauvoilla, tulla aika mies?"

"Sinä paranet, poikaseni!" jatkoi professori yhtä vakavalla äänellä.
"Siksi minä vien sinut Badeniin. Lääkäri on vakuuttanut, että
rikkikylvyt parantavat sinut. Mutta aika mies, jalo ihminen sinusta
voi tulla, Alfred kulta, vaikka sinun koko ikäsi olisi pakko kulkea
kainalosauvoilla. Kunniallinen, henkevä ja totuuttarakastava,
sen ohella hyväsydäminen ja vaatimaton, ne ovat ne ominaisuudet,
jotka mieheksi tekevät; jaloista se vähemmän riippuu. Kerran sinä
voitat vielä rakkauttakin, naisen rakkauden, joka on tekevä sinut
onnelliseksi, niin että unohdat onnettoman lapsuutesi ajan."

"Sanotko sinä minun lapsuuttani onnettomaksi?" Alfred painautui vielä
hellemmin professorin rintaa vasten. "Sinun kauttasi minä olen saanut
kokea niin paljon iloa, sinä olet aina niin hyvä minulle... Isä kulta,
en minä ole ollut onneton lapsi! Ja miten onnellinen minä nyt olen,
sitä en saata lainkaan sanoa; miten iloitsenkaan päästessäni ihanaan
Badeniin! Kaksi vuotta sitten -- muistathan isä --, kun me kerran
ajoimme Brühliin, näin tuon ihanan seudun kaukaa, ja kolme vuotta
sitten me olimme myös päivän maalla; oi, ajatellessani, että saan
viettää kokonaisen kesän maalla, olen tulla aivan hulluksi ilosta!"

"Sinä olet minun kiltti, vaatimaton Affini. Niin, on aivan totta, poika
parkani, koko elämässäsi et ole ollut muuta kuin kolme tai neljä päivää
maalla, jota vastoin muut lapset saavat joka kesä vapaasti juoksennella
maalla."

"Olethan itse, isä, opettanut minulle, ettei minun pidä verrata itseäni
niihin, jotka ovat meitä onnellisemmat, vaan ajatella niitä, jotka
saavat vieläkin enemmästä kieltäytyä kuin me. Miten minä esimerkiksi
säälin sellaisia lapsia, joilla on kova ja sydämetön isä, jotka koko
ikänsä saavat olla sitä rakkautta ja hyvyyttä vailla, jota sinä annat
omalle Affillesi. Ja nyt tämä suuri, odottamaton ilo... maalle pääsö!"

"Niin, aivan odottamaton todellakin; viikko sitten me emme olisi
voineet sellaista uneksiakaan. Mikä onni, että arpalippuni, ainoa, mikä
minulla oli, lankesi niin onnellisesti, että voitin yhdeksän sataa
guldenia ja että siten saatoin hankkia sinulle tilaisuutta kylpemiseen!"

"Etkö kiitä Jumalaa sellaisesta onnesta, isä?"

"En, Affi, minä vain iloitsen siitä, muuta ei Jumala voi vaatia,
jos hänen katseensa osuu minuun. Jos häntä kiittäisin, niin se
edellyttäisi, että pitäisin Jumalaa arvanvetäjänä, joka olisi juuri
minut, vahingoksi muille arpojen omistajille, määrännyt voittajaksi;
sillä minä loukkaisin Jumalaa ja olisin itse kovin ylpeämielinen."

"Niin, nyt muistankin, että sanoit minulle kerta jotain samantapaista,
lukiessamme eräästä haaksirikkoontuneesta, joka sanoi: 'Minä kiitän
sinua, armollinen Jumala siitä, että kolmestasadasta matkustajasta
pelastit yksin minut!'"

"No niin; tuo mies kuvitteli varmaankin mielessään, että hän näistä
kolmestasadasta oli kaikkein ansiokkain, jos hänen Jumalansa samalla
hänen mielestään on vanhurskas Jumala, vai luuliko hän ehkä kohtalonsa
riippuvan Jumalan oikusta? Ja olisiko kaikkivaltiaan ollut vaikeampi
pelastaa kaikki kolmesataa?"

"Oikeastaan, kun asiaa oikein ajattelen, isä, niin ei kaikkivaltias
minun mielestäni yleensä voi esiintyä pelastajana."

"Samaa mieltä minäkin olen, mutta miten sinä sen selität?"

"Vaikea minun on sitä selittää, minä huomaan vain ristiriidan."

"Niinpä autan sinua. Pelastaminen on samaa kuin vaaran ehkäiseminen.
Vaaraa on vain olemassa, jos olettaa, että määrättyjä lakeja seuraava
luonnonvoima on olemassa; mutta tämän voiman on kaikkivaltias itse
pannut liikkeelle ja pakottanut sen seuraamaan eittämättömiä lakeja.
Pelastamisen käsite edellyttää kahta eri voimaa: uhkaavan ja auttavan;
mutta kaikkivaltiasta ei voi ajatella muuna kuin yksimielisenä. Siinä
ristiriita piilee. Ymmärrätkö?"

"Minä luulisin esimerkiksi, että jos Korpos putoaisi veteen ja minä
pelastaisin sen, niin olisi vesi uhkaava voima ja minä pelastava ja
silloin Korpos on kiitoksen velassa minulle; mutta jos minä itse manaan
vaaran esille, niin että hän putoaa veteen ja ajoissa taas pelastan
hänet, niin ei hänen tarvitse siitä minua kiittää."

"Oikein, poikaseni. Entäs mitä sinä siihen sanot, Korpos? Oletko
tutkinut eri kursseja?"

Puhuteltu, joka tähän saakka oli tarkastellut vain pankkikursseja,
kohotti nyt nokkansa, avasi sen ja sanoi:

"Kahvia"

"Vai kahvia!" vastasi professori. "Sitäkö sinä haluat -- eivätkö
mustajuuret enää maita?"

"Mitenkä tulit ajatelleeksi mustajuuria, isä?"

"Ajatusyhtymän kautta -- jollaisia kaikki meidän päähänpistomme
ovat; minä puhelin mustan korpin kanssa ja silloin tulivat mieleeni
hänen serkkunsa kasvien parissa, mustajuuret. Mutta nyt minun täytyy
lähteä, Affi, on keskiviikko ja kello on kuusi, minulla on kaksi
iltapäivätuntia. Sinä jäät taaskin yksin, poika parka... Badenissa on
kaikki aivan toisin. Poissa ollessani voit koettaa ratkaista uudestaan
sitä matematista tehtävää, joka ei eilen sinulta onnistunut ja
kirjoittaa aineen..."

"Ehkäpä kiitosrukouksista?" esitti Alfred.

"Ei, se on liian vaikeaa, ja huonosti esitettynä se voisi helposti
saada hurskattomuuden ikävän sivumaun... Koetahan kuvata pojan
tunnelmaa, jonka aina on täytynyt viettää kesänsä kuumassa, pölyisessä
esikaupungissa ja nyt kerran pääsee pitemmäksi aikaa maalle."

"Silloin minun pitäisi kuvata suurta, hyvin suurta iloa, isä!"

"No, jos se sinulta onnistuu, niin on sekin kiitosrukous. Kello
kahdeksalta minä palaan takaisin; illallistamme varten tuon jotain
mukanani; Nellin ei tarvitse ostaa muuta kuin leipää ja pullon olutta.
Sinunkin pitää sitä juoda, -- se vahvistaa sinua."




II


Franz Stern ei ollut aina elänyt näin köyhissä oloissa. Päin vastoin.
Hän oli hyvin rikkaan pankkiirin ainoa poika ja sellaisena hän oli
elänyt suuressa ylellisyydessä ja loistossa ja saanut erinomaisen
kasvatuksen. Hänen isänsä tarkoituksena oli kasvattaa hänestä hieno
herra ja hänen kunnianhimonsa olisi ollut tyydytetty, jos hän olisi
nähnyt hänen toverillisesti seurustelevan Wienin _jeunesse dorée'n_ --
kreivien ja ruhtinaiden kanssa, jotka elostelivat Praterkilpailuissa,
böhmiläisillä syysmetsästysretkillä ja tanssiaisissa. Ringstrassen
varrella sijaitsevan palatsin ja useamman miljoonan omaisuuden
perillisenä olisi nuoren Sternin pitänyt ensin perinpohjaisesti
huvitella, matkustella, ottaa osaa kilpa-ajoihin, ja sitten ostaa
itselleen maatila, naida kreivitär ja -- tulla parooniksi.

Mutta Franz oli -- isän toiveihin nähden -- kehno poika. Hänellä ei
ollut ainoatakaan ylhäistä intohimoa: hän ei välittänyt hevosista,
miekkailu ja metsästys ei huvittanut häntä, liehakoida hän ei osannut,
eikä mikään ollut hänelle sen vastenmielisempää kuin noiden nuorten
miesten seura jotka hänen rikkaudestaan huolimatta antoivat hänen
tuntea mikä syvä kuilu muka eroitti vanhojen aatelissukujen jälkeläiset
juutalaispojasta. Mitä toverillisemmiksi he tekeytyivät voidakseen
hyötyä hänestä jonakin sopivana hetkenä, sitä selvemmin Franz huomasi
salaista alentuvaisuutta tämän toverillisuuden takana, ja hän vetäytyi
ylpeänä ja loukkaantuneena erilleen. Sen sijaan kaksi intohimoa
kahlehti hänen mieltään, jotka eivät olleet lainkaan "ylhäisiä" ja
jotka kokonaan tekivät tyhjiksi isän aikeet: hän oli intohimoisesti
innostunut opintoihin ja rakastunut köyhään porvarityttöön, jonka hän
lupasi naida heti tultuaan täysi-ikäiseksi.

Näille molemmille intohimoilleen hän oli uskollinen. Hän kuunteli
filosofian luontoja yliopistossa eikä laiminlyönyt ainoatakaan
tuntia. Ja iltahetket, sen sijaan että hän olisi mennyt teateriin tai
hauskoihin seuroihin, hän vietti kirjojensa parissa tai morsiamensa
kanssa. Täytettyään yksikolmatta vuotta hän isän kielloista huolimatta
kaikessa rauhassa antoi vihityttää itsensä. -- Sitten seurasi
taloudellinen vararikko. Sekä palatsi Ringstrassen varrella että
vanhan Sternin irtain omaisuus meni tässä haaksirikossa menojaan. Pian
sen jälkeen hän kuoli jouduttuaan täydelliseen perikatoon. Jotkut
arvelivat, että hän oli myrkyttänyt itsensä, toiset taas, että hän
oli surusta kuollut; mutta hänen poikansa tiesi tarkalleen, että
aivojenpehmennys yksinkertaisesti oli lopettanut hänen päivänsä. Joka
tapauksessa hän oli ollut niin onneton muuttuneissa olosuhteissaan,
että kuolema tuntui hänestä vapahdukselta.

Jälkeenjäänyt poika ryhtyi rohkealla mielellä taistelemaan
olemassaolonsa puolesta. Nyt hänellä oli hyötyä siitä, että hän
oli hankkinut itselleen muita tietoja, kuin mitä kilparadalla tai
esikaupunkiteatterin kulissien takana voidaan saada. Hän rupesi erään
oppikoulun opettajaksi. Näillä tuloilla he tulivat toimeen, sekä
hän että hänen uljas vaimonsa, joka ei kertaakaan valittanut sitä,
että kohtalo oli äkkiä tehnyt miljoonanperillisen puolisosta köyhän
opettajan rouvan. He elivät onnellisina yhdessä, rakastaen toisiaan
ja esikoistaan, pikku Alfredia. Viisivuotisen avioliiton jälkeen
syntyi heille toinen lapsi, mutta nuori äiti kuoli lapsivuoteeseen,
ja vastasyntynyt seurasi häntä muutamien päivien jälkeen hautaan.
Franz Stern oli surun murtama. Koko hänen elämänsä ja työnsä kohdistui
nyt pikku poikaan. Kun tämä myöhemmin sairastui ja oli pakotettu
turvautumaan kainalosauvoihin, yhtyi isän rakkauteen mitä syvin
säälintunne, joka tavallisesti tekee raajarikkoisen lapsen vanhemmille
kahta vertaa kalliimmaksi.

Tätä nykyä ei Franz Stern ollut enää koulutoimessaan. Hän hankki
toimeentulonsa antamalla yksityistunteja eikä hänellä ollut
vähintäkään toivoa tulojensa parantumisesta. Hänen uransa oli
keskeytynyt sen johdosta, että hän liian suoraan oli tuonut esille
vapaamieliset ajatuksensa. Eräällä tunnilla hän oli puhunut
oppilailleen esihistoriallisten ihmisten raakuudesta. Sattumalta oli
läsnä pedanttinen rehtori, joka piti kiinni ensimäisen ihmisparin
paratiisillisesta täydellisyysdogmista ja teki korkeampaan paikkaan
anomuksen, että Sternille tämän johdosta annettaisiin nuhteet.
Se tapahtui hyvin armollisella ja varovaisella tavalla. Esimies
kutsutti hänet luokseen ja ilmoitti hänelle, että eräs lause, jota
hän tunnillaan oli käyttänyt, oli herättänyt paheksumista, ja
viittasi siihen, että hänen tulevaisuudessa tuli välttää sellaisten
mielipiteiden esiintuomista. Sen sijaan että Franz Stern olisi
ääneti vain kumartanut, alkoi hän puolustaa mielipidettään. Esimies
kävi kärsimättömäksi. "Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta teidän
on aivan turha pitää minulle esitelmää ensimäisistä ihmisistä --
minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, että meidän kaikkien esi-isät
olivat ihmissyöjiä, mutta kysymyksessä on lasten opetus ja siinä on
noudatettava määrättyä periaatetta, joka --" "Minä luulin ja olen yhä
edelleen sitä mieltä, että totuuden tulee olla kaiken perustana..."
Tällä kertaa toinen suorastaan suuttui. "Yhdentekevää mitä te
ajattelette, herra Stern, minä varoitan teitä ajoissa ja kehotan teitä,
jollette tahdo kadottaa paikkaanne, peruuttamaan ensi tunnillanne nuo
sananne sekä asiaankuuluvalla tavalla selittämään päinvastaista oppia.
Jääkää hyvästi, minulla on kiire!" Franz Stern poistui ja vielä samana
päivänä hän jätti erohakemuksensa. Peruttaa sanojaan -- sen hän tunsi
hänen oli mahdoton tehdä; siksi oli edullisempaa ottaa itse ero, kuin
odottaa erottamista. Hänen erohakemukseensa myönnyttiin ja hän kadotti
paikkansa. Nyt hänen täytyi etsiä yksityistunteja. Koska kaikki hänen
oppilaansa pitivät hänestä, niin sai hän helposti kotiopettajan toimia
useissa perheissä. Mutta tulot olivat hyvin vähäiset ja vaiva suuri.
Hänen ansionsa riittivät vain hyvin säästäväisesti eläen kaikkein
välttämättömimpiin menoihin.

Paljosta tämän lapsuudessaan hemmoitellun miehen täytyikin luopua. Hän,
joka oli maistanut kaikkia ylellisen elämän tarjoamia nautintoja, joka
oli tottunut kaikkiin ylhäisen maailman hienouksiin, sai nyt kokea
köyhyyden koko katkeruutta, köyhyyttä, joka oli kaksin verroin katkeraa
sen vuoksi, että sen täytyi ulospäin näyttäytyä varallisuudelta.
Opettajanhan täytyy aina olla kunnollisesti puettu, hän ei voi kulkea
rikkinäisissä saappaissa eikä saapua repaleisessa takissa oppilaittensa
kotiin, ja teurastajan ja leipurin laskuja oli suuresti supistettava,
jotta räätälin saatavat voitaisiin maksaa. Oi, miten nöyryyttävää
käyttää kuluneita kauluksia ja kalvosimia, miten väsyttävää jalkasin
kulkea keskikaupungilta kotiin saakka, koska oli pakko säästää
raitiorahat paria makkaraa varten, jotta hänellä ja Affilla olisi
jotain syötävää illalliseksi! Ettei hän voinut lähettää poikaansa
kouluun, vaan oli pakotettu itse opettamaan häntä, oli kuitenkin
lohdutus onnettomuudessa: sillä sellaisiin kouluihin, jotka erottivat
opettajansa siitä syystä, että he lausuivat julki tieteellisen
totuuden, hän ei halunnut panna Affiaan "henkisesti pilattavaksi" --
"siinä oli jo kylliksi, että poika parka oli ruumiillisesti raajarikko!"

Kaikkina näinä vuosina hänen oli ollut mahdoton viettää poikansa
kanssa kesää maalla. Pari kolme huviretkeä, siinä kaikki, mitä pieni
raukka oli nauttinut maalais-iloja. Mutta nuo harvat päivät olivat
jättäneet hänen mieleensä haikean kaipuun päästä joskus pitemmäksikin
aikaa maalle, ja isän suurimpana suruna oli se, ettei hän ollut voinut
tyydyttää tätä kaipuuta. Ei mikään ollut siis sen luonnollisempaa, kuin
että ensimäiset rahat, jotka hän sattumalta sai käsiinsä, määrättiin
maallaoloa varten ja samalla hankittiin tilaisuus kylpyjen saamiseen,
joiden vaikutus, lääkärin vakuutuksen mukaan, piti olla pikku
Alfredille erittäin edullinen.

Jälellä oleva aika ennen Badeniin muuttoa kului tosin hitaasti,
mutta hilpeästi, niinkuin aina jotakin hyvää odottaessa. Toukokuun
ensimäisenä päivänä -- ilma oli ihmeen ihana ja koko Wien varustautui
loistavaan Prater-retkeen -- isä ja poika läksivät kaupungista ja
asettuivat kesäasuntoonsa. Affi parka luuli siirtyneensä satujen
maailmaan, kun he pysähtyivät huvilan edustalle, jonka puutarha loisti
keväisessä prameudessaan; kaikki oli vihantaa ja kukoistavaa, raitista
ja tuoksuavaa.




III


Neljä viikkoa myöhemmin olivat kaikki huvilan asukkaat koolla.

Ihana kesäkuun iltapuoli. Aamulla oli satanut ja kostea ilma oli
täynnä ruusujen tuoksua. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan vuorten
taakse ja sen viimeiset säteet valoivat smaragdivälkettään yli puiden
ja ruohokenttien, joiden keskessä huvila välkkyvine ikkunaruutuineen
prameili.

Sisäänkäytävän edessä ovat avoimet vaunut. Hevoset, joiden valjaissa
ohiliitävät auringonsäteet heijastuvat, kääntävät ja vääntävät päitään,
mikä antaa ikäänkuin eloa odottaville vaunuille.

Ruohokentän ympärillä juoksentelee palloa heittäen kaksi pientä tyttöä
liehuvissa valkeissa puvuissaan ja kirjavissa nauharuusuissaan.
Jonkunmoiseen lehtimajaan rakennuksen viereen on katettu pöytä
maalaisjuhlaksi: vaaleanpunainen pöytäliina, sillä kahvikupit,
leivoksia korissa ja vati kukkuroillaan hyötymansikoita. Sievä
palvelustyttö tuo tarjottimella kahvi- ja maitokannun sekä mansikoitten
lisäksi sokeria ja kermaa.

Huvilan seinää vasten on pystytetty penkki, jota kukkivat köynnökset
ympäröivät; siinä istuu kaksi naista; toinen, vanhemmanpuoleinen rouva,
tekee käsityötä, toinen, nuori tyttö, istuu kumartuneena kirjan yli.

Kaksi puutarhapoikaa kulkee ruiskukannuineen edestakaisin ja kastelee
monivärisiä kukkapenkkejä, joiden kukkaset taivuttavat päitään
vesisuihkun alla nostaakseen ne jälleen kahta tuoksuavampina ylös;
riikinkukko, joka on levittänyt kultaisenvihreäsilmäisen pyrstönsä,
seisoo vesialtaan reunalla ja peilailee kruunattua päätään.
Hiekoitetuilla teillä, jotka näyttävät valkean ja punaisen kirjavilta
matoilta, on karisseita akasian kukkia. Alakerroksen parvekkeen
avonaisesta ovesta voi nähdä saliin, jonka peräikkunoiden läpi
siintävät toiselta puolen vihreät puut, ja molemmin puolin sisään
tulviva valo leikittelee sateenkaaren kaikissa väreissä kattokruunun
kristalleissa ja hivelee avonaisen flyygelin koskettimia.

Pähkinäpuulehdostaan, missä Franz Stern ja hänen poikansa istuvat,
saattoivat he nähdä koko tämän kuvan.

"Isä", sanoi Alfred, "nyt hän tulee."

"Hän" -- oli ensimäisen kerroksen asukas, odottavien vaunujen
omistajatar -- rouva Daniela Dormes, erään tanskalaisen
kenraalikonsulin kaunis, rikas leski, Badenin mieltäkiinnittävin
kylpyvieras. Hän astui toisen naisen seuraamana pengerovesta ulos ja
molemmat laskeutuivat portaita alas.

Toinen leikittelevistä pikku tyttösistä juoksi rouva Dormesia vastaan.

"Äiti", huusi hän, "pääsenkö mukaan ajelemaan?"

"Et tänään, Dalia kulta, sinulla on pieni ystäväsi vieraisilla... ja
katsohan, teille tuodaan juuri kahviakin. Missä on Ernestine?"

"Täällä, armollinen rouva", sanoi paikalle saapuva, kelvolliselta
näyttävä vanhempi nainen, arvattavasti Dalian hoitaja.

"Hyvästi siis, kultaseni. Syökää mansikoita hyvällä halulla. Ja kun
alkaa tulla viileä, Ernestine, niin vie lapset sisään. Tahdotteko olla
hyvä ja nousta vaunuihin, kreivitär?"

Siten puhuteltu noudatti kehotusta. Sen jälkeen nousi Danielakin
vaunuihin, jolloin alushameen pitsien alta pilkisti siro jalka esille.
Olento, jonka tuo jalka oli, oli muutenkin siro. Keskikokoinen,
tyttömäisen solakka ja koko olennoltaan viehättävä. Profiili oli hieno,
iho ruusunpunainen, hiukset ruskeat. Kaikkea tätä ympäröivät mustat
pitsit. Pienen pyöreän hatun alta ja pitsihuivin poimujen välistä
kurkistivat tuoreet ruusut esille.

Nainen, joka istui Danielan rinnalla, ei ollut ulkomuodoltaan yhtä
viehättävä. Olematta nuori tai vanha, kaunis tai ruma, sekä niinhyvin
ryhdiltään kuin puvultaan varsin vähäpätöinen, ei kreivitär Olga
Barthen tehnyt minkäänlaista vaikutusta komean Daniela Dormesin
rinnalla.

Ennenkuin vaunut läksivät liikkeelle, käänsi Daniela päänsä siihen
suuntaan, missä Franz Stern istui, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt
nousta tervehtiäkseen häntä, oli hän ystävällisesti hymyillen nyökännyt
hänelle.

"Huomasitko, isä, että hän hymyili?" sanoi Alfred katsoen vaunujen
jälkeen.

"Kyllä", vastasi Stern; "hän vastaa tervehdykseeni aina ystävällisesti,
mutta tällä kertaa hän tervehti vielä lisäksi ensiksi. Mutta, Affi, nyt
kun kaunis rouva on kadonnut näkyvistämme, ala sinä jälleen lukea; olet
luvannut minulle, että osaisit vielä tänään koko luvun ulkoa."

"Mutta en sanasta sanaan; ainoastaan sisällön, eikö niin?"

"Tietysti!"

Lehtimajassa, pöydän ääressä istuivat nyt molemmat tytöt Ernestinen
kanssa. Tämä laski täydet kupit kummankin eteen.

"Istu suorassa, Dalia, ja mitä sinä ajattelet? Tahdot juoda vettä,
vaikka olet juoksusta aivan hiestynyt?... Kas, tässä on kakkua teille,
Emmy... Teidän poskennekin aivan punoittavat; ettekö huoli kahvia?
Ainoastaan mansikoita? No niin, antakaahan lautasenne tänne."

Ja Ernestine pisti lusikan keskelle mansikkavuorta. Pienokainen seurasi
hänen liikkeitään loistavin silmin. Miten hauskalta näyttikään, kun
lusikka vajosi punaisten marjojen keskelle ja sitten tyhjensi koko
saaliinsa lautaselle, jossa marjat vierivät toistensa yli.

"Kiitos, ei enää!"

"Nyt sokeria."

Pikku tyttö sirotti itse sokeria. Miten hauskaa sirottaa valkeata
hiekkaa lautaselle ja katsella miten marjat katoavat yhä enemmän,
kunnes vain yksityisiä punaisia läikkiä näkyy; sitten sekoitetaan
kaikki yhteen, jolloin lusikan tielle sattuu tuollaisia hauskoja
pyöreitä palloja; jotkut musertuvat rikki ja tummanpunaista sokerin
tiivistämää mehua kerääntyy reunalle. Nyt vielä hiukan vaahtokermaa ja
"kaikki kaiho on tyydytetty".

Vaunut, joissa Daniela Dormes ja kreivitär Barthen ajoivat,
vierivät Bergstrassea pitkin, poikkesivat sitten Alleegasselle
ja Café Schimmerin ohi Helenenstrasselle. Helenenstrasse, joka
johtaa samannimiseen laaksoon, on Badenin Korso: sen merkitys tällä
paikkakunnalla on sama, kuin Praterin Wienissä, Boulognen metsän
Parisissa. Ehkäpä vieläkin enemmän, sillä suurissa kaupungeissa
kohtaa kaikkialla joukottain tuntemattomia ihmisiä, jota vastoin
Badenin asukkaat näkevät Korsollaan ainoastaan tuttuja. Kaikki
vaunujenomistajat käyvät joka päivä samaan aikaan täällä ajelemassa,
ja muut vieraat, jotka eivät omista vaunuja, kävelevät huvikseen
katukäytävällä; moneen kertaan he kulkevat siellä edestakaisin, niin
että he kohtaavat toisensa alituiseen ja tervehtivät toisiaan. Myöskin
ohiajajia tervehditään, ja vaunuissa istuvien päät ovat sinne mennessä
aina vasemmalle kääntyneet, kotiin palatessa taas oikealle, voidakseen
nähdä kaikkien jaloittelijoiden tervehdyksiä ja vastata niihin. Ajotien
toista puolta reunustaa koko rivi kauniita, puutarhojen ympäröimiä
huviloita.

Helenenwegin varrella on monta pysäkkiä. Kaikki ohitse-ajajat ja
-kulkijat eivät tosin niillä pysähdy, mutta ne ovat sittenkin sellaisia
kokoontumispaikkoja, joihin badenilaiset kerääntyvät pieniin ryhmiin ja
joissa voi tavata useimmat tuttunsa. Ensiksikin on aikaisemmin mainittu
Café Schimmer. Pöytiä on katukäytävällä, ja niiden ääressä istuu naisia
ja herroja, enimmäkseen upseereja, jäätelöä syömässä. Joskus soittaa
siellä mustalaisorkesteri. -- Niinpä se, joka on menossa Helenentaliin,
saa, jo ennenkuin hän ennättää itse Korsollekaan, vastaanottaa puolen
tusinaa tervehdyksiä, jotka tekevät sitä iloisemman vaikutuksen, kun ne
lähtevät hauskassa toimessa olevien -- nimittäin jäätelöä syövien --
ihmisten parista, vieläpä csardassävelten säestäminä.

Seuraavat pysäkit ovat n.s. "maitolat". Ensimäinen näistä maalaisista
maitoloista sijaitsee kadun loppupäässä, laakson suussa. Vähäiseltä
penkereeltä, jonne johtavat portaat, voivat vieraat seurata katseillaan
sekä ohiajavia että jaloittelijoita. Täällä ei ole jäätelöä tarjona, ei
pyöreitä pöytiä eikä rautatuoleja niinkuin kahviloissa, vaan maalaisia
puupöytiä ja -penkkejä, joiden ääressä vieraat voivat juoda piimää tai
maitoa ja syödä voileipiä. Jalkamiehet kulkevat harvoin kauemmaksi kuin
tähän maitolaan; tästä käännytään takaisin tai jäädään tänne hetkeksi
lepäämään; vain jotkut harvat rohkeat jalkamiehet poikkeavat vielä
vasemmalle, suurelle niitylle tai lähtevät metsäteille samoilemaan,
joita kulkee ristin rastin vuoristossa. Korso ulottuu vielä hiukan
kauemmaksi toiseen notkoon, ja sieltä vaunut kääntyvät takaisin. Kaikki
ne tuttavat, joita tullessa ei ole sattunut tapaamaan, tulevat sitten
kotimatkalla aivan varmaan vastaan.

Molemmat naiset eivät olleet vaihtaneet sanaakaan ennenkuin he
sivuuttivat Café Schimmerin. Vastattuaan kolmen vastaan tulevan
upseerin tervehdykseen, sanoi vanhempi naisista:

"Hän ei ollut mukana!"

"Kuka --?"

"Oi, kyllä te tiedätte ketä minä tarkoitan; teidän naapurinne."

Daniela punastui eikä vastannut mitään.

Vaunut kääntyivät nyt Helenenstrasselle. Kreivitär Barthen osoitti jo
kaukaa katukäytävällä kulkevia tuttuja.

"Kas paroni Rolldorf... ja kaunis Thekla Horwitz, husaarieversti
on taaskin hänen rinnallaan, kuinkas muuten; tuolla tulee eversti
Roderich tyttäriensä kera -- kuinka laitetut nuo raukat jälleen
ovat! Ja kuka tuo on? Ei, tuttu hän ei ole, varmaankin joku Wienin
juutalainen... Sepä oli kaunis tyttö, uusi tulokas, kukahan se mahtanee
olla?... Tuolta tulevat hovivaunut: arkkiherttua Wilhelm ajaa itse;
miten ystävällisesti hän tervehtikään meitä; minä lyön vetoa, te
miellytätte häntä, Daniela... Kas, miten kauniit hevoset pankkiiri
Rothsteinilla on, luulenpa, että ne ovat kauneimmat koko Badenissa...
Mutta katselkaahan tuota hattua, miten erikoinen se on, kokonainen
kukkapuutarha... Tuo amatsooni luullakseni on näyttelijätär, -- kaunis
vartalo. Ja miten kaunis tuo huvila on -- ruohokenttä aivankuin vihreää
samettia; joka kerta ohitseajaessani kadehdin sen omistajaa... Kenraali
Kilk parka rullatuolissaan -- kyllä kai hän jää rammaksi koko iäkseen.
-- Sieltähän tulee myös rampa kenraali Bretter tuolissansa... ovatpa
hänen molemmat tyttärensä sentään kovin rumia! Taaskin hovivaunut...
siinä ajoivat nuoret prinsessat... Eikö tuo ole kaunis rouva von
Lacher? Ja kaikki nuo ihailijat hänen ympärillään -- enpä tahtoisi olla
herra von Lacherin sijassa... No -- nyt olemme jo maitolan kohdalla --
kaikki pöydät täynnä... kas tuossa ovat Nosserit ja Geldenheimin perhe
sekä luutnantti Zimmer. Mutta täälläkään _hän_ ei ole. Miten kauniilta
Weilburg sentään näyttää puiston keskellä -- se on oikea ruhtinaan
linna -- ei minulla olisi mitään vastaan asua siellä... Mutta tehän
ette sano sanaakaan, Daniela?"

Nuori rouva kohotti nopeasti päätään, niinkuin on tapana tehdä, kun
äkkiä kuullessaan nimeään mainittavan herää unelmistaan. "Niin,niin",
sanoi hän, "te olette aivan oikeassa."

"Missä suhteessa?"

"No... siinä mitä äsken sanoitte."

"Mitä minä sitten sanoin?"

"Suokaa anteeksi, rakas kreivitär, ajatukseni olivat tosiaankin
muualla."

"Siltä minustakin tuntui. Käännymmekö takaisin?"

"Kernaasti."

Ja ajaja sai käskyn kääntyä.

Kun naiset uudestaan sivuuttivat Café Schimmerin, oli siellä jälleen
muutamia tuttuja, ja joukossa oli eräs, joka tervehtiessään nousi ylös
ja teki kunniaa.

"No, Jumalan kiitos", huudahti kreivitär, "näimmehän me sittenkin
hänet. Ajomatka oli varsin onnistunut."

"Siksikö että näimme kreivi Trélazuren?" naureskeli Daniela, punan
kohotessa hänen poskilleen. "Sama onni voi kohdata meitä melkein kaiken
päivää parvekkeeltani, koska hän on minun naapurini!"

Kreivitär Barthen, samoinkuin kaikki muutkin badenilaiset, palasi
tyytyväisenä kotiin ajelulta vain siinä tapauksessa, että hän oli
nähnyt kaikki mielenkiintoiset tuttavansa ja että hän tiesi heidän myös
nähneen hänet.




IV


Seuraavana aamuna Franz Stern istui työnsä ääressä.

Työpöytä oli asetettu leveän ikkunan eteen. Se oli avoinna, suuresta,
kukkivasta puusta ikkunan edessä tulvahti sisään ihanaa tuoksua ja
mehiläisten surinaa. Stern käytti nyt vapaata aikaansa maalla ensi
sijassa poikansa opetukseen, johon häneltä meni päivittäin viisi
tuntia, sekä erääseen kirjalliseen työhön, jonka aihe jo kauan oli
hänen mielessään kytenyt; se oli kasvatusopillinen teos.

Saman pöydän ääressä, sivuttain istui Alfred, hänkin syventyneenä
kirjalliseen tehtävään. Poika näytti jo paljoa terveemmältä. Hän ei
ollut enää yhtä kalpea ja keltainen kuin Wienissä, ja hänen kasvoistaan
oli kadonnut kärsivä, aikaihmisen ilme, ja sen sijalle tullut lapsekas
tyytyväisyys ja ilo.

Isäkin näytti vähemmän rasittuneelta. Hän oli kolmenkymmenenneljän
vuoden vanha mies, tavattoman pitkä ja pään muoto jalo ja kaunis,
Hänellä oli lyhyt kihara tukka ja tumma täysiparta; sen lisäksi siniset
silmät ja hohtavan valkeat hampaat; oikeastaan varsin kaunis mies.

Hänen nuorena ollessaan oli häntä nimitetty "Wienin Adonikseksi",
vaikka hän ei ollut vähimmässäkään määrässä keikarimaisen itsetietoinen
kauneudestaan. Poika ei ollut hänen näköisensä. Hän tuli äitiinsä,
joka ei ollut kaunis, vaan vaaleaverinen ja väritön. Ja sittenkin --
miten häntä oli rakastettu, mitenkä se, mikä toisten mielestä oli
ollut väritöntä, oli hänen miehensä silmissä ollut lempeyttä, ujoutta,
"orvokkimaisuutta" -- niinkuin Franz Sternillä oli ollut tapana sanoa
rakkautensa esineestä. Nyt hän oli lakastunut, tuo orvokki raukka;
mutta hänen keväthenkäyksensä, hänen hiljainen sininen kuvansa oli
muuttumattomana säilynyt lesken sydämessä.

Netti astui sisään.

"Armollinen herra", sanoi hän, "alakerroksen herrasväen palvelustyttö
on keittiössä; hänellä on herralle asiaa."

Franz kohotti päätään.

"Minulleko?" kysyi hän ihmeissään. "Anna hänen tulla sisään!"

Netti avasi oven sievälle sisäkölle.

"Herra professori", sanoi tyttö niiaten, "rouva pyysi minun kysyä,
tahtoisiko herra professori vaivautua hänen luokseen?"

"Haluaako rouva Dormes puhutella minua? Olen hänen käytettävänään;
ilmoittakaa, että minulla on kunnia viiden minuutin kuluttua saapua
hänen luokseen."

Tyttö niiasi toistamiseen.

"Hyvä, herra professori!" -- ja läksi.

Franz Stern nousi ja vaihtoi aamutakkinsa toiseen, parempaan,
sitoi kaulahuivin kaulaansa ja harjasi tukkaansa. Tehdessään näitä
valmistuksia hän sanoi Alfredille:

"Tiedätkös Alfred, miksi minä luulen, että rouva Dormes pyytää minua
luokseen? Hän moittii varmaankin minua siitä, että hänen tyttärensä ja
minun poikani leikittelevät ja juttelevat joskus yhdessä ja hän vaatii
varmaan, että siitä on tehtävä loppu."

"Sepä olisi ikävä, isä; pikku Dalia on kovin suloinen ja hän pitää
niin paljon Korpoksesta. Korpos, oletko siellä?" kääntyi Affi linnun
puoleen, joka käyskenteli ikkunalaudalla.

"Älä anna häiritä itseäsi, Affi -- jatka kirjoitustasi; takaisin
tullessani toivon, että kirjoituksesi on valmis."

Näin sanoen Stern poistui huoneesta lopetettuaan pukeutumisensa. Hän
astui pihan poikki ja saapui portaille, jotka johtivat rouva Dormesin
asuntoon. Portaitten alapäässä oli oranssipuita suurissa ruukuissa, ja
punainen matto oli levitetty astimille. Jo siitä saattoi huomata, että
asunto oli rikas ja komea.

Kevyt huokaus pääsi nuoren opettajan huolien painostamasta rinnasta.
Kaikki, mikä puhui komeudesta ja rikkaudesta, muistutti hänelle hänen
nuoruuttaan ja vaikutti häneen kuin kotoiset säveleet maanpakolaiseen.

Palvelja avasi eteisen oven, sitten avautui toinenkin ovi, josta Stern
astui saliin.

"Minä käyn armolliselle rouvalle ilmoittamassa, että professori on
saapunut", sanoi palvelija, astuessaan viereiseen suojaan.

Franz katseli ympärilleen huoneessa. Se oli oikea kesäsali,
yksinkertaisine vaaleapäällyksisine huonekaluineen ja verhoineen.
Ikkunauutimet olivat lasketut alas, ja vilpoinen hämärä vallitsi
huoneessa. Irtonaisia ruusuja oli maljakoissa ja niiden tuoksu
sekaantui avonaisista ikkunoista tulvehtiviin puutarhatuoksuihin.
Pieni kirjoituspöytä monine valokuvineen seisoi nurkassa; pianolla
oli nuottivihko avonaisena. Leposohvan vieressä pieni pöytä, jolla
oli kirja -- norsunluinen paperiveitsi kirjan lehtien välissä --
silkkikankaalla sisustettu työkori, viuhka ja hajuvesipullo.

Hetken kuluttua astui rouva Dormes sisään. Hänellä oli yllään pitseillä
koristettu valkea aamupuku.

"Kiitän teitä, herra professori" -- hän ojensi Sternille kauniin
kätensä ja tehdessään tämän liikkeen hänen rannerenkaansa ketjut
kilahtelivat -- "kiitän teitä, että vaivauduitte..."

"Armollinen rouva kutsui minua..."

"Käykää istumaan olkaa hyvä" -- ja Daniela kävi istumaan tavalliselle
paikalleen, siltä ainakin tuntui. Hän otti kirjan välistä paperiveitsen
käteensä ja leikitteli sillä. "Tahtoisin puhua kanssanne pienestä
tytöstäni, herra Stern..."

"Oikein siis arvasin!" tuumi Franz Stern itsekin. Samalla hän ajatteli:
"Miten kaunis tämä nainen onkaan -- ja vielä tuhat kertaa kauniimpi
kotonaan kuin ulkona kävelypuvussaan..."

"Pienen tyttöni vuoksi", jatkoi Daniela, "joka käy jo yhdeksättä, ja on
siis siinä iässä, jolloin ei ole lapsen terveellistä vain leikitellä
kaiken päivää..."

"Se on totta!"

"Ja jolloin hänen tulee alkaa jo kunnolla opiskella. Tosin minä itse
luen hänen kanssaan joka päivä jonkun tunnin; mutta minä luullakseni
en seuraa mitään järjestelmää -- ja äidillä on sittenkin kylliksi
työtä kasvatuksesta, vaikkei hän suorastaan pitäisikään huolta lapsen
opetuksesta. Minä aioin siis pyytää teitä, herra Stern, -- siinä
tapauksessa että teillä on aikaa, antamaan hiukan opetusta Dalialleni."

"Sitäkö hän siis halusikin -- oi miten mielelläni!" tuumi Stern
itsekseen. -- "Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva," vastasi hän
ääneen. "Varmaankin minun tulee antaa tyttärellenne alkeisopetusta?"

"Niin; opettakaa hänelle kaunokirjoitusta, laskentoa, maantiedettä ja
vanhan ajan historiaa... Ja jos mahdollista, opettakaa häntä hiukan --
_ajattelemaan_!"

"Mutta yhtä asiaa minun velvollisuuteni on teille huomauttaa,
armollinen rouva. Tavallisesti alkeisopetukseen kuuluu myös
raamatunhistoria ja katkismus, ja ehkäpä te ette tiedä, että olen
juutalainen?"

"Ei, sitä en tiennyt", sanoi rouva Dormes muuttamatta ainoatakaan
kasvojen elettä. "Mutta se ei vaikuta asiaan vähimmässäkään määrässä.
Opettakaa oppilaallenne juutalaisten historiaa samaan henkeen kuin
egyptiläisten tai intialaistenkin -- se on, vanhoilta ajoilta
säilyneinä satuina ja tarinoina."

Hämmästyneenä Stern kohotti päätään ja katsoi puhujaan. Oliko
tosiaankin tuon pitsien, ruusujen ja pienten kultaesineitten keskellä
elävän maailmannaisen hymyilevä suu lausunut nuo vakavat sanat?
Eikö hän myös vähää ennen ollut kehottanut häntä opettamaan pikku
tyttöä ajattelemaan? Eihän sellainen oppiaine kuulunut edes julkisen
poikakoulun kurssiin -- puhumattakaan siitä, että sitä tavallisesti
olisi otettu huomioon pienen neitosen oppiohjelmaa laadittaessa.
Merkillinen nainen!

"Miksi te katselette minua noin ihmetellen?" kysyi Daniela, joka
saattoi lukea nuo ajatukset vieraansa kasvoilta. "Ihmetyttääkö se
teitä, ettei minulla ole uskonnollisia ennakkoluuloja?"

"Ihmetyttää kyllä, armollinen rouva, sillä juuri sellaiset
ennakkoluulot ovat turmelleet virkaurani!"

"Miten niin?"

Stern kertoi esihistoriallisia ihmisiä koskevasta esitelmästään.
Daniela kuunteli suurella ymmärtämyksellä ja huudahti lopuksi:

"Oi, miten oikein te teitte kun pyysitte eroa, ettekä peruuttanut
sanojanne! Joskaan Galilein sanat: 'Ja se pyörii sittenkin', eivät
ole historiallisia, niin olisi hänen juuri pitänyt ne lausua; nykyään
ainakin niiden pitää olla kaikkien totuuttarakastavien mielilauseena."

On olemassa sympaatisia virtauksia, jotka kulkevat sydämestä sydämeen
ja toisia taas, jotka kulkevat aisteista aisteihin. Kun kahden
ihmisen tavatessa toisensa edellinen seikka tapahtuu, niin laskee se
perustuksen lämpimälle ystävyydelle; jälkimäisessä tapauksessa herää
rakkaus henkiin ensi näkemältä. Mutta on olemassa vielä kolmaskin
virtaus: se kulkee sielusta sieluun, ja tämä tunne valtasi nyt Franzin
ja Danielan. Tuo miellyttävä tunne: "Me ymmärrämme toisiamme" saattaa
samaa ajattelevat ihmiset veljiksi ja sisariksi.

"Armollinen rouva, en voi sanoin ilmaista teille, miten suuresti
iloitsen saadessani opettaa teidän pienokaistanne kirjoittamaan,
laskemaan ja -- tietenkin lapsen kannalta -- ajattelemaan."

"Ja minä iloitsen siitä, että saan joskus olla opetustunneilla mukana.
Ja jos teistä, herra Stern, on ikävä jättää poikanne yksin, niin voitte
tuoda hänet mukananne tänne!"

"Oi, Affi rukkani on tottunut tuntikausia yksin olemaan. Wienissä,
käydessäni tunneillani, täytyy hänen usein olla yksin, ja hän saa kyllä
aikansa kulumaan: hänellä on todellinen opinnälkä!"

"Poika rukka!" sanoi Daniela huoaten. "Eikö hänen tautinsa ole
parannettavissa?"

"Sitä en osaa sanoa, armollinen rouva. Tosin lääkäri arveli, että
kylvyt parantaisivat hänet, mutta toistaiseksi ei ole mitään muutosta
parempaan tapahtunut."

"Hän tuntuu kiltiltä lapselta. Dalia on kertonut hänestä paljon; hän
pitää hänestä aivan erikoisesti."

"Hän on todellakin kiltti lapsi. En sano sitä siksi, että olen hänen
isänsä; minulla on opettajana ollut tilaisuus tarkata useita lapsia,
enkä koskaan ole tavannut yhtä lempeää ja hellää poikaa!"

"Minunkin pienokaiseni rakastaa minua hellästi, ja minä pidän sitä
omana ansionani. Lapset antavat saman verran vastarakkautta, kuin he
itsekin saavat, nimittäin näennäisesti saavat. Te olette varmaan hyvin
hellä isä?"

"Armollinen rouva, minulla ei ole muuta koko maailmassa kuin tuo
lapsi. Hän on muistona koko entisyydestäni, häneen kohdistuu koko
tulevaisuudentoivoni!"

"Sitten te voitatte minut; niin yksinomaan en rakasta lastani. Tosin en
voi ajatella tulevaisuutta ilman häntä, mutta hän yksin ei täytä koko
elämääni. Mutta määrätkäämme nyt tunnit."

Daniela siirsi näin äkkiä puheen toisaalle, koska hänestä tuntui,
että nämät viimeiset sanat ilmaisivat enemmän kuin mitä oli sopivaa
sanoa miehelle, jonka kanssa hän ensi kertaa oli puheissa. Miten hän
oli tullut sanoneeksi herra Sternille, että hänellä tosiaankin oli
sellaisia tulevaisuudentoiveita, jotka eivät olleet missään tekemisessä
lapsen kanssa, että hän toivoi voivansa vaihtaa yksinäisyytensä uuteen
aviolliseen onneen ja että hän oli päättänyt lopettaa leskeytensä.

Tunnit ja palkka määrättiin. Kun oli päätetty, että ensimäinen tunti
olisi seuraavana aamupäivänä kello yhdeltätoista, nousi Franz Stern
paikaltaan ja suuteli itävaltalaiseen tapaan rouva Dormesin kättä
jäähyväisiksi.

"Huomiseen siis", sanoi Daniela, vastaten toisen kunnioittavaan
kumarrukseen ystävällisellä päännyökäyksellä.

"Minä en saa siis enää leikkiä kauniin Dalian kanssa, vai mitä
isä?" kysyi Alfred huolestuneena, kun hänen isänsä palasi takaisin.
"Kiihtymykseltä en tosiaankaan ole saanut työtä tehdyksi -- älä ole
pahoillasi minulle. En voinut muuta kuin leikitellä Korpoksen kanssa,
jota juuri koetin opettaa lausumaan Dalian nimeä."

"Ei hätää, Affi; itse Daliaakin saat vielä puhutella. Rouva Dormes ei
kiellä sinua olemasta Dalian kanssa, päin vastoin." -- Ja hän kertoi
hänelle heidän keskustelustaan.

Franz Stern oli kasvattanut pojastaan itselleen ystävän, ja hän
oli tottunut puhumaan hänen kanssaan melkein kaikesta, mikä täytti
hänen elämänsä ja ajatuksensa. Sen vuoksi olikin Alfred paljoa
kehittyneempi kuin hänen ikäisensä yleensä. Lasten kanssa hän ei ollut
koskaan leikitellyt: lastenkirjoja hän ei pitkään aikaan ollut enää
lukenut, ja yhdessäolo isän kanssa oli tehnyt hänestä itsestäänkin
pikku miehen. Tosin heidän seurustelunsa ei ollut vailla lapsekasta,
vieläpä lapsellista sävyä, mutta se ei johtunut siitä, että Franz
olisi ehdoin tahdoin yrittänyt alentua lapsen tasalle, vaan siksi,
että hän itse oli mieleltään lapsekkaan iloinen ja herkkä. Jos kaksi
ihmistä -- yhdentekevää minkä ikäisiä tai missä asemassa he ovat --
eivät seurustelussaan voi olla lapsekkaan iloisia, niin puuttuu heidän
suhteestaan paljon, mikä tekee sen täysin onnelliseksi.




V


Sternin mentyä tuli toinen naapuri rouva Dormesin luo käymään. Molemmat
naiset, äiti ja tytär, jotka edellisenä päivänä, rouva Dormesin
lähtiessä ajelulle, olivat istuneet puutarhapenkillä, toinen ommellen,
toinen lukien, astuivat nyt sisään.

Nähdessään heidät nousi epämieluisa ilme Danielan kasvoille. Mutta
jo seuraavassa hetkessä vaihtui se iloiseen ilmeeseen, mikä kuuluu
talonemännän velvollisuuksiin, ja astuessaan vieraitaan vastaan hän
huudahti ystävällisimmällä äänellään:

"Hyvää huomenta, paroonitar -- hyvää huomenta, bella Giulietta!"

"Meillä on teille pyyntö, rakas, herttainen rouva Dormes..." alotti
nuorempi naisista.

"Ja se olisi?... Olkaa hyvät ja käykää istumaan."

"Kysymyksessä on huviretki... Kolmen Korpin ravintolaan..."

"Ja minunko pitäisi tulla mukaan? Ei, minä kiellän kernaimmin
heti aivan jyrkästi. Mehän olemme maalla, miksi siis lähtisimme
huviretkelle? Sellaiseen yhtä vähän kuin tanssiaisiin on teidän turha
koettaa minua viekoitella; sellaiset huvit eivät ole minua varten."

"Sääli", sanoi nyt äiti; "siitä tulee hyvin hauska, erittäin
'komilfo' retki -- siten rouva von Rimmersperg luuli, että hänen
mielisananpartensa kirjoitettiin -- Lacherin perhe tulee mukaan -- ja
Roderichin -- sitä paitsi musta ruhtinatar -- hänen nimeään minun on
aivan mahdoton muistaa... tiedättehän, tuo kaunis valakkalainen..."

"Valakkilainen", korjasi tytär puoliääneen.

"Valakkilainen, tarkoitan. -- Ja herroista..."

"Heitä sinun on turha luetella, äiti. Onhan luonnollista, ettei rouva
von Lacherin ympäriltä koskaan ihailijoita puutu."

"Miten ilkeä sinä olet, Giulietta. -- Hän on oikea enkeli, Giuliettani,
mutta hiukan terävä suustaan... Eikö totta, kultaseni, sitä sinä olet?
-- Myönnähän vain, se pukee sinua!"

Daniela kiiruhti nuoren tytön avuksi. "Luullakseni Giulietta itse on
kylliksi viehättävä viekoitellakseen hauskoja herroja huviretkelle."

"Se on kyllä totta -- hänellä on paljon ihailijoita -- mutta ikävä
kyllä, heidän joukossaan ei ole ainoatakaan naimakelpoista -- ja
ymmärrättehän, että tärkein kysymys äidille on..."

"No mutta äiti, tahdotko väkisin jo päästä minusta eroon?"

"Hyviin naimisiin minä tahdon saada sinut -- niin juuri. Mutta en minä
siltä tahdo päästä sinusta eroon -- tahdon päästä asumaan vävypoikani
luo, se on tärkein ehtoni..."

"Kova ehto!" tuumi Daniela itsekseen.

Ja totta tosiaankin, kenenkään ei tarvitsisi kadehtia sellaista
anoppia. -- Paroonitar Kimmersperg oli erään wieniläisen lukkosepän
tytär. Hän oli myöjättärenä tupakkakaupassa, kun eräs nuori,
hyvään perheeseen kuuluva upseeri typeryydessään nai tämän aivan
sivistymättömän tytön. Sen johdosta mies riitaantui perheensä
kanssa, ja rykmentissäkin kävi hänen olonsa varsin tukalaksi, sillä
muut upseerinrouvat kohtelivat kovin loukkaavalla tavalla uutta
paroonitarta. Hän erosi virastaan ja vetäytyi maalle rouvansa kanssa.
Hän koetti kaikella tavalla sivistää häntä, mutta turhaan; sillä kaiken
sivistymättömyyden ja epähienouden alkulähteenä oli suuri vika, jota
oli mahdoton parantaa: typeryys. Kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen
kuoli parooni Kimmersperg. Ei kukaan tiennyt, mikä oli syynä hänen niin
varhaiseen kuolemaansa, mutta ei olisi ollut ihme, jos hänen rouvansa
typeryys olisi kiusannut hänet hengiltä.

Jouduttuaan leskeksi yritti paroonitar jälleen lähennellä miehensä
perhettä aikoen tunkeutua heidän piiriinsä; mutta hänen auttamattoman
taitamaton käytöstapansa tuotti hänelle mitä hirveimpiä nöyryytyksiä,
jotka hän pani kaikki "itserakkaan aatelisperheen inhottavan ylpeyden"
laskuun. Hänessä heräsi kiihkeä kunnianhimo antaa tyttärellensä täysin
ylhäinen kasvatus ja hän hankki hänelle niin paljon opettajia ja
kasvattajattaria kuin hän vain saattoi. Pikku Julia oli hyväpäinen
ja oppi helposti. Järkensä hän oli perinyt isältään, mutta äidiltään
hän oli saanut -- joko perintönä tai kasvatuksen tuloksena --
pintapuolisuuden, ja nyt, aikaihmiseksi tultuaan ei hän ajatellut
muuta kuin "edullista naimiskauppaa" -- sen ohella kuitenkin myös
pukuja, turhamaisuutta ja huveja. Giulietta oli kaunis ja hän oli
antanut nimellensä italialaisen muodon siksi, että hänen peilikuvansa
esitti etelämaalaista kaunotarta: hänellä oli sysimusta tukka,
tuuheat, melkein yhteenkasvaneet kulmakarvat, jotka varjostivat
säkenöiviä, mustia silmiä; sen lisäksi tuore iho, hohtavan valkeat
hampaat ja punoittavat huulet; vartalo oli kookas ja täyteläinen --
sanalla sanoen, huomiota herättävä olento, jota monet miestenkatseet
seurasivat, saaden usein osakseen yllytystä.

Yksi tuska oli Giulietalla elämässään: hän häpesi äitiänsä. Tämä
oli usein ollut läsnä tyttärensä tunneilla ja siten oli häneen
tarttunut vieraskielisiä sanoja sekä historiallisista ja kirjallisista
esitelmistä kokonaisia lauseita, joita hän kovin mielellään käytti,
joskin useimmiten aivan takaperoisesti. Siten hän vähä väliä tuotti
tyttärellensä kiusallisia hetkiä.

Giuliettan oli mahdoton olla korjaamatta suoranaisia virheitä ja
kompastuksia, mitä parooniter muuten ei lainkaan pannut pahakseen.

Hän kunnioitti suuresti nuoren tytön viisautta ja kaikkia muitakin
ominaisuuksia. Usein hän kesken puhettaan, kun häneltä uupui joku sana,
katsoi kysyvästi tyttäreensä, jolloin tämä täydensi lauseen; vieläpä
lausuttuaan jonkun vieraskielisen sanan hän suuntasi kysyvän katseensa
Giuliettaan ja yskäsi, ikäänkuin hän olisi epähuomiossa erehtynyt; ja
jos tytär oikaisi häntä, toisti hän sanan, lisäten: "Aioin minä sanoa."

Paroonitar Rimmersperg ei ollut rikas, mutta kylliksi varakas
voidakseen huolettomasti elää. Sittenkin olivat äiti ja tytär aina
rahapulassa, usein he joutuivat hyvinkin kiusalliseen asemaan, kun
kumpikaan ei kyennyt hoitamaan varojaan -- toinen typeryydestä, toinen
kevytmielisyydestä. Puvut maksoivat vuosittain kaksinverroin enemmän,
kuin mihin heillä olisi ollut varaa; toisaalla täytyi sen sijaan
supistaa, ja sattuipa ettei talossa kahteen viikkoon ollut liharuokaa,
jos uusi hieno hattu juuri oli tullut ostetuksi. Mutta tämä pukuhulluus
tarkoitti vain tytärtä. Äiti oli hyvinkin yksinkertaisesti, usein
köyhästikin puettu. Hän ei ymmärtänyt sitä sopivaisuudenvaatimusta,
että vanhemman naisen tuli esiintyä kallisarvoisemmassa puvussa kuin
nuoremman; ja kun hän ei itse enää ollut kiemaileva ja koko hänen
turhamaisuutensa ja kaikki toiveensa kohdistuivat vain tyttären
kauneuteen ja hänen naimiseensa, niin kului kaikki raha Giuliettan
koruihin, jota vastoin hänellä itsellään usein ei ollut mitä yllensä
panna. Hän ei käsittänyt sitäkään, että nuori tyttö yksinkertaisimmissa
puvuissa ja hatuissa -- kunhan ne vain ovat siistit ja puhtaat --
näyttää aina viehättävältä, vaan hän arveli, että puvun täytyi olla
kotoisin parhaan ompelijattaren -- jos mahdollista ranskalaisen --
työpajasta, jotta vaikutus olisi "comme il faut".

Giulietta oli nyt yhdenkolmatta-vuotias ja jo neljättä kesäkautta hän
vietti Badenissa. Talvisin molemmat naiset asuivat Wienissä. Siellä he
elivät kaikessa hiljaisuudessa; ensiksikin, koska heidän varansa eivät
olisi riittäneet tanssiaispukuihin ja sen semmoisiin, ja toiseksi,
koska heidän asemansa seuraelämässä oli kovin kiero. Porvarillisissa
piireissä he eivät tahtoneet seurustella, eivätkä heidän sukulaisensa
tunnustaneet heitä omikseen. Badenissa on asian laita toinen. Siellä
seuraelämä ei ole yhtä suljettua, pakostakin kaikki tapaavat toisensa
puistossa, kävelyteillä, tanssiaisissa, ja siellä Giuliettan nimi,
hänen kauniit pukunsa ja ennenkaikkea hänen harvinainen suloutensa
kelpasivat kyllä tekemään hänestä kylpykauden kuningattaren. Äiti
sai kaupantekiäisinä seurata mukana. Baden oli siis oikea luvattu
maa edullisen naimakaupan tekemiseen; mutta tähän asti ei sellaista
vielä ollut ilmaantunut. Kaikki kiihkeät hakkailut olivat päättyneet
muodolliseen jäähyväisvisiittiin. Äiti ja tytär olivatkin päättäneet,
jos tämäkin kesä jäisi tuloksettomaksi, tehdä seuraavana vuonna
hyökkäyksensä Saksan kylpylaitoksiin.

Danielan mielestä seurustelu näiden naapurien kanssa ei ollut erittäin
miellyttävä. Kuitenkin Giuliettan kauneus viehätti häntä. Nainen, joka
itse on kaunis, eikä kadehdi toista, tuntee aina jonkinmoista, vaikkapa
ei muuta kuin esteettistä mielenkiintoa kaunista tyttöä kohtaan, ja
tällainen mielenkiinto korvaa miltei sympatiaa. -- Äiti sitä vastoin
oli nuorelle rouvalle suorastaan vastenmielinen; heillä oli vain yksi
ainoa yhteinen toive: se että Giulietta pääsisi hyviin naimisiin.
Se lankesi jo aivan itsestänsä; sillä se, joka katsoo nuoren tytön
parasta, ei voi samalla olla toivomatta, että hän niinpiankuin suinkin
joutuisi hyviin naimisiin.

"Te ette siis millään ehdolla tahdo tulla meidän mukanamme, rakas rouva
von Dormes?" Vaikka Daniela alussa oli koettanut vastustaa tuota pientä
"von" sanaa, joka ei kuulunut hänen nimeensä, ei paroonitar Rimmersperg
jättänyt sitä käyttämättä, ja siten rouva Dormesin oli ollut pakko
alistua siihen.

"Ei, en millään ehdolla, paroonitar. Minä päivänä teidän huviretkenne
on?"

"Päivää ei ole vielä määrätty", vastasi Giulietta; "me koetamme ensin
saada kylliksi osaanottajia kokoon."

"Ehkäpä koko juttu menee vielä myttyyn", arveli Daniela. "Minulla on
se kokemus, että vain pieni prosentti meidän aikeistamme todellakin
täyttyy. Enkö ole oikeassa, paroonitar?"

"Miten te sanoitte? Prosentti? Oi, minä en ymmärrä mitään
raha-asioista."

Palvelija toi käymäkortin sisään. Nuori rouva silmäsi sitä ja punastui.

"Käskekää sisään", sanoi hän palvelijalle, ja kääntyen vieraittensa
puoleen hän lisäsi: "Naapurimme, monsieur de Trélazure, on päättänyt
tulla luokseni käymään."

Paroonitar nousi paikaltaan.

"Tule, Giulietta, meidän on parasta..."

"Jääkäähän toki!" pyysi rouva Dormes.

Samassa astui vieras sisään. Hän kumarsi talon emännälle ja lausui pari
kohteliasta sanaa, joihin rouva Dormes vastasi yhtä kohteliaasti, mutta
kalveten aina huuliaan myöten.




VI


Syynä tähän vuorottaiseen punastumiseen ja kalpenemiseen oli kiihkeä
mielenkiinto, joka lähenteli melkein rakastumista. Tämän miehen kuva
seurasi alituisesti vaikutuksille herkkää nuorta rouvaa, yksin hänen
uneksiessaan yölläkin.

Ensi kertaa oli hänen huomionsa kiintynyt häneen Wienissä kaksi
kuukautta sitten. Ajellessaan joka päivä Praterissa oli hän kaksi tai
kolme kertaa kohdannut hänet ratsastuskujanteella. Niin usein kuin hän
oli oopperassa -- joka maanantai -- sekä joka torstai Burgteatterissa
näki hän hänet ensimäisessä nojatuolirivissä permannolla ja tunsi hänen
kiikarinsa kohdistuvan alituisesti hänen aitioonsa. Vasta päivää ennen
lähtöään Badeniin oli hän sattumalta kuullut hänen nimensä. Kreivitär
Barthen, joka sinä iltapäivänä ajeli Danielan kanssa Praterissa,
huudahti, kun odotettu ihailija kiiti heidän ohitseen:

"Ah, kreivi de Trélazure!"

"Te tunnette tuon herran?"

"Tunnen kyllä, hän kuuluu Ranskan lähetystöön -- seuraelämässä
tavattoman suosittu -- erittäin hienoa bretagnelaista sukua, oikea
vanhan ajan ritari."

Mitenkä rouva Dormes hämmästyikään, kun hän Badeniin saapuessaan sai
kuulla, että huvilan puutarhapaviljongin oli vuokrannut eräs nuori
ranskalainen, jota kamaripalvelijoineen, tallirenkeineen ja hevosineen
joka päivä odotettiin.

"Minkä niminen tuo herra on?" kysyi Daniela.

"Nimeä oli minun mahdoton muistaa", vastasi portinvahdin vaimo. "Kreivi
hän on, kaunis, vaaleaviiksinen herra."

Ei epäilystäkään, ettei hän ollut monsieur de Trélazure. Sattumaltako
hän oli vuokrannut itselleen asunnon tässä huvilassa, vai olisiko?...
Mielenkiinto, joka jo Wienissä oli herännyt, kiihtyi yhä suuremmaksi;
siitähän oli vähällä sukeutua kokonainen romaani. Ja miksikä ei? Olihan
Daniela vapaa, hän ikävöi uutta kotia, ja jos tämä nuori aatelismies
rakasti häntä ja jos hän ansaitsi hänen rakkauttansa -- niin miksikä
ei? Tuo ajatus sai hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. Siitä saakka
aina, kun Praterratsastajan kuva oli kohonnut hänen sielunsa silmän
eteen, tunsi hän samaa sydämentykytystä, samaa punastumista... eikö
se merkinnyt rakkautta?... Mutta Daniela oli liian ylpeä vastatakseen
tähän kysymykseen: rakkauttaan hän ei voinut antaa tuntemattomalle, se
oli ansaittava; hänen täytyi saada silmätä syvälle miehen sydämeen ja
sieluun, ennenkuin hän hänen mielestään ansaitsisi hänen rakkautensa
suurta, koko elämää ratkaisevaa lahjaa... Siten hän nuhteli itseänsä;
mutta sittenkin -- olkoon hänen tunteensa kiihkeää rakkautta tai
mielenkiintoa -- iloista odotusta, autuasta vavistusta -- hän ei
voinut, eikä koettanutkaan sitä karkoittaa, sillä se valoi uutta
rikkautta hänen elämäänsä.

Daniela Dormes oli nyt kahdeksankolmatta vuoden vanha, eikä hän ollut
koskaan vielä rakastanut. Hänen elämänsä oli muodostunut täten: Hän
oli itävaltalaisen tilanomistajan tytär, ja hänen isänsä, joka varhain
oli jäänyt leskeksi, oli yksin ohjannut ainoan lapsensa kasvatusta.
He asuivat yhdessä vuoden umpeensa maalla täydellisesti erotettuina
muista. Isä, joka ei ollut vain maanviljelijä, mutta myöskin
tiedemies, ennätti siten maaelämän rauhassa harjoittaa tiedettänsä ja
tutustuttaa siihen tyttärensäkin. Daniela tuli seitsemäntoista vuoden
vanhaksi saamatta koskaan lapsena leikkiä toisten lasten kanssa tai
nuorena tyttönä jutella ja kuiskutella ystävättärien kera unelmiensa
ihanteista uusimmista hattumuodeista, tanssiaisista, paraadeista tai
muista tyttöikään kuuluvista asioista. Sattuipa silloin, että hänen
isänsä hyvä ystävä, Harald Dormes, Tanskan konsuli, joka iältään
oli jo neljänkymmenenviiden vuoden vanha, kosi häntä. Isä kehotti
vakavasti häntä uskomaan tulevaisuutensa tämän jalon, hienotunteisen
miehen huostaan, ja tottelevaisena jalo, ylevä tyttö antoi hänelle
myöntävän vastauksensa. Hänen tunteensa Dormesia kohtaan oli lämpimintä
ystävyyttä ja vilpitöntä kunnioitusta, mikä tunne avioliiton aikana
yhä lisääntyi ja kesti aina viimeiseen hetkeen saakka. Avioliitto
oli onnellinen. Harald, tietorikas ja syväaatteinen mies, kasvatti
jo aikaisin ajattelemaan opetetusta nuoresta vaimostaan itselleen
todellisen henkisen ystävän, joka kykeni ottamaan osaa kaikkiin hänen
töihinsä ja pyrintöihinsä. Mutta myös maailmallisessa suhteessa
hän täydensi Danielan kasvatuksen, se puoli hänessä kun oli jäänyt
vaillinaiseksi. Suuren omaisuuden omistajana ja konsulin asemassaan
oli Harald Dormesin koti aina ollut vieraille avoinna. Hänen
talossaan vieraili koko sen kaupungin hienousto, missä hän kulloinkin
oli virantoimituksessa. Hänen nuori vaimonsa herätti älyllään ja
kauneudellaan kaikkialla huomiota ja omisti hyvinkin pian itselleen
moitteettoman hienon käytöstavan. Kahdeksanvuotisen avioliittonsa
aikana oli pariskunta asunut ensiksikin Ateenassa, sitten Firenzessä
ja lopulta Parisissa. Siellä Dormes oli kuollutkin. Daniela suri
häntä vilpittömästi. Hautajaisten jälkeen hän läksi Parisista pienen
tyttärensä kera ja kiiruhti isänsä turviin. Hänen luonaan hän vietti
kaksi vuotta täydellisessä erossa koko muusta maailmasta. Mutta
nyt suru mies-vainajan jälkeen oli lieventynyt ja hänen täydessä
kukoistuksessaan oleva nuoruutensa, ja intohimoton sydämensä alkoi
ikävöidä elämäniloja, ja niinpä hän isänsä suostumuksella läksi hänen
luotaan ja asettui Wieniin solmiakseen uuden liiton. Mieheltään hän oli
perinyt kahdeksansadantuhannen markan omaisuuden; sen lisäksi hänellä
oli kauneutensa, miellyttävä suloutensa: kosijoista ei tarvinnut olla
puutetta.

Mutta hän ei ollut vielä avannut kotiaan vieraille. Maaliskuussa hän
oli muuttanut isänsä maatilalta Wieniin, ja vasta seuraavana talvena,
saatuaan kotinsa täyteen kuntoon, hän oli aikonut ottaa osaa Wienin
seuraelämään. Nyt hänen aikansa kului kokonaan huonekalujen ostoon ja
kaikenlaisiin muihin järjestyshommiin; uusia tuttavuuksia hän ei vielä
tehnyt, hänen ainoat huvinsa olivat teatterikäynnit ja jokapäiväiset
ajelut Praterissa. Ja nyt jo hän oli miltei kadottanut sydämensä. --
"Se ei käy laatuun", nuhteli hän itseään, kun Praterratsastajan kuva
liian usein kohosi hänen sielunsa silmän eteen -- "niin helposti en
saa tulevaisuuttani toiselle antaa -- minun tulee valita, punnita,
verrata..." Hän lohdutti itseään sillä, että hän pian matkustaisi pois
Wienistä -- hän oli vuokrannut itselleen kesäasunnon Badenissa -- kesän
kuluessa tuo liiankin itsepäinen kuva kalpenisi ja tulevana talvena,
kun hän avaisi salonkinsa, voisi hän sitten vapaasti valita; jos
ranskalainen lähettiläs olisi kosijoiden parissa, niin sitä parempi.
Mutta kun Daniela saapui kesähuvilaansa ja kuuli, että hänen pienen
ihastuksensa -- muullaista nimeä hän ei tahtonut tunteelleen antaa --
esine tulisi hänen naapuriksensa, alkoi hän pelätä valinnanvapautensa
puolesta.

Kaksi viikkoa kului, eikä puutarhamajan asukas ollut vielä saapunut.
Sillä välin oli rouva Dormes tutustunut niihin perheisiin, jotka
ensiksi olivat tulleet Badeniin, ja siinä suhteessa avusti häntä
hänen ystävättärensä, kreivitär Barthen, jolla joka vuosi oli tapana
viettää täällä kuusi viikkoa ja joka tunsi koko Badenin. Tietysti oli
ilmestynyt pieni kosijaparvikin, joka ympäröi rikasta, nuorta leskeä.
Mutta heidän parissaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut vetää
vertoja odotetulle naapurille.

Eräänä iltana -- siitä oli nyt viikon päivät -- kun Daniela palasi
kotiin ajelulta Helenentalista, huomasi hän huvilan pihalla
tallirengin, joka kuljetti suitsista hevosta edestakaisin. Kaukaa
hän tunsi sen jo Trélazuren hevoseksi. Eipä hän koskaan olisi voinut
luulla, että hiirakon näky saisi hänen sydämensä niin kiihkeästi
sykkimään.

Ratsun omistaja saapui vasta kolme päivää myöhemmin. -- Daniela arveli,
että hän heti tulonsa jälkeen esittäytyisi hänelle naapurina, mutta
samoinkuin Wienissäkin hän tyytyi vain kohtaamaan häntä ajelulla; sillä
eroituksella vain, että hän täällä tervehti häntä. Danielan "pieni
ihastus" kiihtyi suuresti sen johdosta, että odotettu vieras ei tullut
hänen luokseen. Joka kerta, kohdatessaan hänet ulkona, tunsi hän veren
kohoavan poskiinsa, mikä oli hänelle sitä kiusallisempaa, koska hänen
punastumisensa varmaankin herätti monsieur de Trélazuren huomiota;
sillä hänellä oli tapana, tehdessään Danielalle kunniaa, tarkastaa
häntä pitkään ja merkitsevästi.

Mutta nyt, kun naapuri, jonka tuloa Daniela oli alkanut epäillä
odotettuaan häntä turhaan viisi päivää, todellakin saapui, tunsi nuori
rouva niin kiihkeää liikutusta, ettei hän tällä kertaa punastunut, vaan
kalpeni.




VII


Paroonitar Kimmersperg käytti hyväkseen uuden vieraan tuloa
poistuakseen talosta. Huolimatta Danielan kehotuksesta hän nousi
paikaltaan ja sanoi hyvästi. -- "En tahdo häiritä, rouva von Dormes."
-- Giulietta olisi kernaasti vielä jäänyt, sillä puutarhamajan naapuri
herätti suuresti hänen mielenkiintoaan; mutta hän ei voinut muuta
kuin seurata äitiään. Poistuessaan hän katseli sivulta vielä uutta
tulokasta, ja hänen katseensa, joskin siinä oli vain uteliaisuutta,
teki kuitenkin kiemailevan vaikutuksen.

Molemmat naiset poistuivat huoneesta, ja Danielan kehotusta seuraten
Trélazure kävi nojatuoliin, häntä vastapäätä istumaan.

"Oletteko te täällä kylpemässä?" alotti Daniela keskustelun. Hän puhui
ranskaa, sillä sisäänastuessaan oli kreivi käyttänyt tätä kieltä.

Daniela sai hiukan ponnistaa voimiaan saadakseen äänensä puserretuksi
tavalliseen keskustelusävyyn, eikä hän uskaltanut kiinnittää katsettaan
vieraaseensa, joka jälleen itsepintaisesti ja ihaillen tarkasteli häntä.

"En, armollinen rouva", vastasi hän. "En ole tullut tänne lääkärin
käskystä; syynä täällä olooni on aivan toinen vaikutin, vaikka en
tahtoisi ilmaista sitä teille vielä ensi käynnilläni."

"En aio tiedustella sitä seuraavillakaan kerroilla, sillä en ole
epähieno -- enkä edes utelias."

"Voiko Evantytär todellakin olla siitä viasta vapaa? En tarkoita
yksin tässä tapauksessa; mitäpä se teitä voisi liikuttaa, miksi minä
olen Badenissa. Mutta uteliaisuus kuulunee toki teidän viehättäviin
heikkouksiinne."

Daniela kohotti silmänsä ja katsoi Trélazurea suoraan kasvoihin. Hänen
hämmennyksensä alkoi kadota. Trélazuren äänen sävy oli aivan toinen
kuin mitä hän oli odottanut, siinä ei tuntunut vähintäkään liikutusta.
Joskin hänen sanansa viittasivat siihen, että hän Danielan tähden oli
tullut Badeniin, niin oli siinä tavassa, millä hän ne lausui sekä siinä
seikassa, että hän yleensä ensi hetkessä jo uskalsi viitata siihen,
jotain niin hyökkäävää, että Danielan ylpeys heti heräsi tunkien
syrjään edellisen tunteen.

Hän pudisti hiljaa päätään.

"Näyttääpä siltä", sanoi Daniela hymyillen, "että tekin olette samaa
mieltä kuin kaikki muut, jotka syyttävät meitä naisia viasta, joka on
yhtä yleinen miesten parissa. Yleensä -- suokaa anteeksi huomautukseni
-- on hiukan järjetöntä, että kokonaista sukupuolta syytetään jostakin
viasta. Kaikki inhimilliset paheet ja hyveet ovat tasan jaetut meidän
kaikkien kesken; on enemmän tai vähemmän uteliaita miehiä samoinkuin
naisiakin, ja näiden joukkoon -- se on, vähemmän uteliaiden -- toivon
minäkin tulevani luetuksi!"

"Sepä olisi ikävä, armollinen rouva. Minun mielestäni ovat naiselliset
pienet heikkoudet niin viehättäviä, että nainen, kadottamatta silti
naisellisuuttaan, voi kernaasti myöntää niiden olemassa-olon; sillä
minä pysyn mielipiteessäni: naisten tulee olla uteliaita ja hiukan
turhamaisia ja..."

"Jatkakaa vaan! Luetelkaa kaikki ne synnit, jotka tekevät teidän
naisihanteenne täydelliseksi!"

"Ja kiemailevia -- epäloogillisia -- vaihtelevia -- oikullisia --
kiihottavia..."

"Riittää jo, näen selvästi tuon kuvan edessäni: hermostunut nukke, jolla
on linnun aivot -- herkkusuu, kevytmielinen ja heikko."

"Eikö se ole ihastuttava kuva? Varsinkin kun herttaisten vikojen
rinnalla suloiset avut tulevat mainituksi: ylhäisyys ja viehkeys,
pehmeys ja hurskaus, ujous ja vaatimattomuus, lempeys, sääliväisyys,
sulous, iloisuus, tunteellisuus --"

"Nyt te eksytte aivan toiseen lajiin, rakas kreivi. Teidän vikojen
raskauttama ihanteenne esittää uuden ajan hermostunutta naista, jota
vastoin teidän hyveellinen 'kaunosielunne' kuuluu viime vuosisadan
loppupuolelle. Jos tahdotte nähdä nämä molemmat tyypit yhdistyneinä,
niin miksikä ette samalla sepitä siihen hiukan Ranskan vanhaa
hallitusmuotoa ja korista madame Neckerin salongissa leijailevaa
naikkostanne kiemailevalla Pompadourlaastarilla?"

"Meidän aikanamme on vielä jäljellä joitakuita vanhan hallitusmuodon
aikuisia naisia, jotka ovat vapaat kaikesta pompadourmaisuudesta.
Ne ovat sen maailman arvokkaita edustajia, joka on jo häviämässä:
vanhan ranskalaisen kohteliaisuuden ja vanhan ranskalaisen hengen
vartijoita. Sellainen nainen on minun äitini sekä isäni täti,
seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha herttuatar Chauleuse."

"Kuulutteko te Faubourg-Saint-Germainin aatelistoon?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Minun esi-isäni olivat mukana
Vendéessa taistelemassa, ja yhä vieläkin on meidän sukumme laillisen
kuningashuoneen uskollisia puolustajia."

"Ja te palvelette tasavaltaa?"

"Minä palvelen Ranskaa!"

"Tuollaista viisastelua en minä ymmärrä. Te palvelette määrättyä
hallitusta, mutta ette halua mitään sen kiihkeämmin, kuin että
sen sijalle tulisi toinen. Jos te asetatte 'isänmaan' käsitteen
hallitusmuodon yläpuolelle, niin miten on mahdollista, ettei tuo tunne
teissä ole niin voimakas, ettette kiinnittäisi huomiota muotoon?"

"Älkäämme mistään hinnasta maailmassa keskustelko politiikasta,
armollinen rouva! Sellaisten aineitten ei pitäisi koskaan naisten
huulia kosketella. Tosin monet sisaristanne ovat ohjanneet maansa
politiikkaa, mutta he ovat tehneet sen silmiensä ja sydämiensä
voimalla eikä valtiollisten keskusteluitten kautta. Sitä paitsi
pitää teidän kaikkien -- lukuunottamatta Louise Micheliä -- olla
aito-kuningasvaltaisia, koska te syntymästä saakka olette meidän
kuningattariamme..."

"Siten kohteliaalla tavalla meiltä kielletään oikeus ottaa osaa
järkevään keskusteluun ja lausua ilmi mielipiteemme, ja sillä tavalla
te väitätte kohtelevanne meitä kuningattarinanne. Siitä en kuitenkaan
tahdo teidän kanssanne kiistellä, herra de Trélazure, sillä minua
ei laisinkaan haluta keskustella valtiollisista kysymyksistä eikä
tuoda esiin omia mielipiteitäni. Minä rakastan teidän isänmaatanne,
yhdentekevä mikä hallitusvalta siellä on voimassa. Olen viettänyt
Parisissa elämäni kolme ihaninta vuotta."

"Kas siitä käy selville teidän parisilainen ääntämisenne, mikä kaiken
aikaa on ihmetyttänyt minua, yleensä koko olentonne parisilainen
sulous."

"Nyt te taaskin vetoatte ennakkoluuloihinne, kreivi. Ikäänkuin vain
teidän kotikaupungissanne olisi kauniita ja komeita naisia... Te
luulette, ettette voi vieraalle sanoa sen suurempaa kohteliaisuutta
kuin että hän muistuttaa parisitarta, ja kuitenkin tämä kohteliaisuus
samalla sisältää loukkauksen. Kaikkialla on olemassa enemmän tai
vähemmän sellaisia naisia -- villejä heimoja lukuunottamatta -- joita
te nimitätte parisilaisiksi."

"Wieniläinen on joka tapauksessa parisittaren lähin heimolainen.
Milloinka te olitte Parisissa, armollinen rouva?"

"Tulin sinne viisi vuotta sitten."

"Silloin olin minäkin siellä. Omituista, ettemme koskaan tavanneet
toisiamme!"

"Me seurustelimme aivan eri maailmassa: Faubourg-Saint-Germain ei ollut
meille avoinna."

"Oi, suoraan sanoen, minäkin olen varsin vähän liikkunut noissa
juhlallisissa salongeissa Seinen tuolla puolen, minunkin maailmani oli
aivan toinen... Siihen aikaan parhaillaan hävitin eräältä tädiltäni
saamaani perintöä, ja liikuin piireissä, joissa yhtä vähän saatoin
tavata omaisiani kuin teitäkään. Mutta teattereissa, kävelypaikoilla,
kilpa-ajoissa olisi minun toki pitänyt tavata teitä!"

"Pienemmissä teattereissa me kävimme ani harvoin, kilpa-ajot eivät
huvittaneet meitä lainkaan ja kävelypaikoilla... no, jos teidän olisi
pitänyt muistaa kaikkien vastaantulijoiden kasvot --"

"On kasvoja, jotka ensi näkemältä tuntuvat jo tutuilta. Vaikkei niitä
koskaan ennen ole nähnyt, ei edes unissaan, niin sittenkin tuntuu
siltä, kuin näkisi taas jotain, jota ei pitkään aikaan ole nähnyt."

"Sehän kuuluu salaperäiseltä!"

"Mitenkä? Ettekö tekin olisi tuntenut sellaista, ikäänkuin muistaisitte
jotain, jota ette koskaan ole nähnyt, ikäänkuin tuntisitte jotain, jota
ette koskaan ole tuntenut?"

"Luultavasti kuitenkin jotain, jota kerran olette kokenut tai tuntenut
-- mutta unohtanut!"

"Mahdollisesti, mutta toisessa -- henkimaailmassa!"

"Uskotteko te spiritismiin?"

"Pyöriviin pöytiinkö te tarkoitatte? Sellaisesta minä en koskaan ole
välittänyt... vaikka, mitä magnetismiin tulee, niin siinä piilee
jotain todellista, salaperäistä... Kerronpa teille joskus eräästä
mielenkiintoisesta tapauksesta. On olemassa ihmeellisiä salaisia
asioita, joita en uskalla tyhjäksi väittää, niinkuin materialistit
tekevät... Minä, Jumalan kiitos, kuulun spiritualistiseen kouluun ja
ylpeilen siitä. Tietysti tekin, armollinen rouva?"

"Me olemme onnellisesti sivuuttaneet poliittisen keskustelumme; emmehän
me suinkaan aio vajota nyt filosoofisiin syvyyksiin?"

"Te olette tuhat kertaa oikeassa, armollinen rouva; älkää syöksykö
minkäänlaisiin syvyyksiin, vaikka onhan niitä kauniitakin kuiluja
olemassa -- kukkien reunustamia, niinkuin tiedätte..."

"Kuilun partaalla on kammottavaa poimia kukkia, minä tyydyn
kernaammin puutarhapenkereihin. Ei minun tee mieleni kurotella edes
köynnösruusujakaan; en halua repiä rikki pitsihihojani!"

"Miten järkevää! Mutta jos teidän kerran tekee mielenne saada
köynnösruusuja, niin taitatte te niitä sittenkin pitseistänne
huolimatta."

"Meidän olisi sittenkin ollut viisaampi pysytellä politiikan tai
filosofian alalla, kuin jutella tällaista lorun larua. Sanokaahan
minulle, oletteko tyytyväinen puutarha-asuntoonne?"

"Jos välttämättä tahdotte näin äkkiä keskeyttää puheemme, armollinen
rouva, niin kääntäkäämme se mielemmin johonkin mieluisempaan miten
teidän tyttärenne jaksaa?"

"Daliako? Ah, katsokaahan, siinä paha missä puhutaan; tuossa
pienokaiseni tulee!"

Puutarhapenkereeltä, ruokahuoneen kautta kiiruhti Dalia sisään ja
hyökkäsi hengästyneenä äitinsä luo kietoen käsivarret hänen kaulaansa
ja huomaamatta vierasta hän huudahti:

"Äiti, saanko mennä puutarhaan?... Englannin tuntini on lopussa ja
tahtoisin leikitellä korpin kanssa."

"Vähän hiljempaa, Dalia", ja Daniela työnsi lempeästi pienokaisen
luotaan.

Nyt vasta lapsi huomasi kreivin, joka ojensi hänelle kätensä.

"Bonjour, mademoiselle. -- Me olemme näet jo vanhoja tuttuja, tästä
aamusta saakka, neiti ja minä", sanoi kreivi kääntyen Danielan puoleen.

Pikku Dalia punastui ja laski kätensä kreivin käteen.

"Bonjour, monsieur!" Samalla hän piilotti kasvonsa äitinsä olan taakse.

Rouva Dormes kohotti päätä, joka yritti kätkeytyä piiloon ja käänsi
sen kreivin puoleen. "Pitää katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu heidän
kanssaan, Dalia."

Oli kaunis näky, tuo nuori äiti ja hänen ihastuttava lapsensa, joka
oli aivan hänen näköisensä. Kreivi katseli kumpaistakin hymyllä, joka
ilmaisi syvää iloa ja ihastusta.

"Mikä pettävä yhdennäköisyys", sanoi hän; "varmaankin te Dalian
ikäisenä olitte aivan tyttärenne näköinen, ja hän -- mikä erinomainen
onni -- tulee vuorossaan teidän ikäisenään olemaan aivan teidän
näköisenne. Vaaleat kutrit tummenevat, nenä pitenee, hymy muuttuu
henkisemmäksi. -- Miten vanha pikku neiti on?"

"Yhdeksän vuotta, monsieur."

Trélazure nousi.

"Minun on jo aika mennä", sanoi hän, "muuten ensimäinen käyntini venyy
aivan liian pitkäksi."

"Naapurien kesken näin maalla ei tarvitse pitää niin tarkasti
säännöistä kiinni", vastasi Daniela ystävällisesti. "Toivon oikein
usein näkeväni teitä. Tahdotteko ylihuomenna syödä päivällistä luonani?
-- Kello seitsemältä!"

Kreivi kiitti kutsusta ja poistui.

Kreivin mentyä kutsui Daniela Ernestinen sisään ja käski hänen mennä
pienokaisen kanssa puutarhaan; hän tahtoi olla yksin.

Hän nojasi päätään taakse, sulki silmänsä ja vaipui äskeisten
vaikuttimien valtaan.

Todellisuus eroaa aina mielikuvittelusta. Kreivi Trélazure, johon
hän juuri oli tutustunut, oli aivan toinen kuin se kreivi Trélazure,
joka Wienissä oli herättänyt hänen huomiotaan ja jonka käyntiä hän
näinä päivinä oli ikävöiden ja vavisten odottanut. Niin -- ikävöiden
ja vavisten, se hänen täytyi tunnustaa itselleen; tuntematon mies
oli hänen haaveilunsa -- vai miksi hän sitä nimittäisi? heräävän
rakkauden esineenä -- entäs tämä, johon hän nyt oli tutustunut?
-- Hän oli kerrassaan toinen. Hänen ilmeensä, äänensä, koko hänen
esiintymistapansa oli hävittänyt monet niistä piirteistä, jotka
olivat ominaisia hänen haavekuvalleen. Daniela tunsi ikäänkuin
irtautuneensa jostakin kahleesta -- hänen sydämensä oli jälleen vapaa.
Heidän keskustelunsa kajahti yhä hänen korvissaan. Sen sävy oli
osaltaan vaikuttanut tuohon vapautukseen; tuo joutava sanaleikki, tuo
ajattelematon ja tunteeton pila... ei, tuo mies ei voisi tyydyttää
häntä. Hänen henkinen piirinsä ei varmaankaan ollut laaja -- sääty-,
kansallisuus- ja monet muut ennakkoluulot sitä rajoittivat. --
"Mutta toisaalta", tuumi hän itsekseen -- "enkö minäkin yhtynyt
samaan sävyyn? Ikävä kyllä olen jo siksi epäitsenäinen, että seuraan
aina sitä puhetapaa, jota toinen käyttää; en voi koskaan pakottaa
toista _omaan_ sävyyni, vaan seuraan aina toisen mukana. Mutta
kreivi Trélazure piti kiinni omasta tavastaan; minä mukauduin hänen
mukaansa ja sama suhde tulee edelleen jatkumaankin; me tulemme aina
pelaamaan sanapeliä keskenämme -- tuskinpa silloin ainoakaan sana
pääsee sydämestä tunkeutumaan suoraan sydämeen. -- Rakastaneekohan hän
minua? Onko hän kosiva minua -- suostunenkohan minä hänelle? -- Enpä
usko! -- Sittenkään en olisi pahoillani, jos hän rakastuisi minuun...
Rakastuisi? Miten toista olisikaan, jos rakkauden tuli sulattaisi
tuon ulkonaisen kimmellyksen, sielun jään! Mitenkähän silloin kävisi
-- enköhän jälleen joutuisi hänen pauloihinsa?" -- Taaskin Trélazuren
kuva, joka hetkeksi oli kadonnut, nousi hänen mielikuvituksensa
eteen ja siihen yhtyi todellisen Trélazuren persoonallinen viehätys,
hänen äänensä sävy, hänen hymyilynsä, ritarillinen käytöstapansa,
hänen lämmin ja kirkas katseensa; kaikki tämä suli Danielan
mielikuvituksessa yhteen yhdeksi kuvaksi, ja aivan uusi tunne kahlehti
hetkeksi hänen hengitystänsä. Vain lyhyen hetken -- yhtä lyhyen
kuin salaman leimauksen... mutta se oli sittenkin aistimia huumaava
salama... "Olenko sittenkin rakastunut?" kysyi hän tänä lyhyenä
hetkenä itseltään. Syvä huokaus -- ja mielikuva katosi. -- "Ei, ei,
päin vastoin," lopetti hän yksinpuhelunsa, "olen vapautunut; kreivi
Trélazure ei miellytä minua!"




VIII


    'Rakas Armand!' siten alotti Raoul de Trélazure seuraavana
    päivänä kirjeensä veljelleen.

    Rakas Armand. Älä erehdy paikasta: nämät rivit ovat kirjoitetut
    'Badenissa'; mutta kysymyksessä ei ole meidän rakas Badenimme
    Schwarzwaldissa, joka onnettoman sodan jälkeen on muuttunut
    meille kielletyksi ja halveksituksi maaksi, vaan Wienin
    lähistöllä oleva kylpypaikka, jonne olen asettunut seuratakseni
    kauniin lesken jäljessä, josta sinulle jo edellisessä kirjeessäni
    mainitsin. Muistathan 'Praterin naisen'. Eilen tein hänen
    tuttavuutensa. Suloinen nainen -- henkevä kuin parisitar --
    joskin hän otti tämän kehumiseni epäarmollisesti vastaan enkä
    luule, että hän on mikään vaikeasti valloitettava linnoitus. Me
    emme yleensäkään -- eikö totta, Armand, ole kohdanneet kovinkaan
    monta vaikeasti valloitettavaa linnoitusta? Ikäväksemme meidän
    täytyi kuitenkin nähdä Metzin antautuvan! -- Oi, miten suurta
    tuskaa se yhä uudelleen tuottaa minulle, yksinpä silloinkin kun
    tahdon puhua iloisista asioista, niinkuin kauniista naisista
    yleensä ja nuorista leskistä erikoisesti. En tiedä voinkohan
    koskaan tointua tästä surusta! Minusta tuntuu, kuin koko maailma
    olisi joutunut uraltansa, sillä pitääkö sananparsi: 'Jumala
    suojelkoon Ranskaa' enää paikkaansa? No, kukapa tietää, mitä
    tulevaisuus vielä helmassaan kantaa! Puhukaamme sillä välin
    toisista asioista ja etenkin sinun naima-aikeestasi. Ettäs sinä,
    nuorempana, ensiksi antaudut sen ikeen alle, ei oikeastaan
    ole niinkuin pitäisi olla, mutta minä en tunne vähintäkään
    halua vielä lopettaa nuorenmiehen päiviäni; olet siis tehnyt
    aivan oikein kun et jäänyt minua odottamaan, sitä suuremmalla
    syyllä kun sinulle tarjoutui niin erinomainen naimiskauppa
    kuin mademoiselle de Cheslayn kanssa. Puolen miljoonan frangin
    myötäjäiset, lukuunottamatta 'toiveita', sen lisäksi kaunis vanha
    nimi ja hiukan kauneutta -- lähettämäsi valokuva miellytti minua
    suuresti --; vain ikä -- kolmekolmatta vuotta -- tuntuu minusta
    hiukan sopimattomalta; koska et itse ole vielä kolmeakymmentäkään
    vuotta, pitäisi sinun naida nuorempi. Minä en koskaan huolisi
    kahdeksaa- tai yhdeksäätoista vuotta vanhemmasta tytöstä;
    muutamassa vuodessa, oltuaan mukana maailmassa, kadottavat
    meidän tyttömme jo liiaksi sitä perhospölyä, jota luostareissa
    sirotetaan heidän sieluihinsa. Nuoruus on mielestäni morsiamen
    tärkein ominaisuus -- ominaisuus on itsestään selvä ehto --
    sen lisäksi pitää olla vielä sulavuutta, hurskautta, impeyttä,
    iloisuutta, ja minä oletan, että tuleva kälyni omistaa kaikki
    nuo avut. Tosin on meillä kovin vähän tilaisuutta oppia
    tuntemaan tulevaa vaimoamme, kun avioliitot solmitaan kolmannen
    välityksellä ja hakkailu -- se on jokapäiväiset kukkalähetykset
    ja sovinnaiset vieraskäynnit -- alkavat vasta itse kihlauksen
    jälkeen. Tätä viimeistä tilannetta, jossa sinä tällä hetkellä
    olet, minä suuresti kadehdin. Voinko saapua häihisi, sitä en
    vielä voi varmaan sanoa; joka tapauksessa koetan saada lomaa.
    Sitä paitsi tekisi minulle kovin hyvää saada jälleen vahvistua
    hiukan Parisin ilmassa, sillä vaikka Wien, niinkuin usein olen
    kertonut sinulle, onkin varsin hauska paikka ja seuraelämä hyvin
    vilkasta, niin en sittenkään voi irtaantua siitä tunteesta, että
    kaikki, mikä ei kuulu meidän maahamme, on enemmän tai vähemmän
    moukkamaista, ja kuitenkin wieniläiset ovat vähinten villit
    kaikista maapallon asukkaista. Mutta kieli, hyvä ystävä! Olet
    kai yhtä mieltä minun kanssani siitä, että on olemassa vain
    yksi _kieli_ ja että nuo pureskelevat piikivet, joiden välissä
    suhuäänet sähättelevät ja jotka muodostavat sellaisiakin sanoja
    kuin _chtriquechtroumff_ (sukankudin), eivät kelpaa muuhun kuin
    pyytämään hapankaalia ja olutta tai esittämään pitkiä, ikäviä
    esitelmiä _moi_- (minä) tai _non-moi_ (en minä) käsitteestä. Olen
    yrittänyt opetella tuota sotkua, mutta kärsivällisyyteni loppui
    varsin pian; niinpiankuin pääsin niin pitkälle, että kykenin
    lausumaan sanan _chtriquechtroumff_ jätin opiskelun sikseen.
    Onneksi Wienin hienosto puhuu paremmin tai huonommin ranskaa,
    ja monet naiset, joihin tässä maassa olen tutustunut, ovat
    osoittaneet kykenevänsä varsin somasti lausumaan: _je t'aime_
    (rakastan sinua).

    Mutta aikomukseni oli myös puhua kanssasi vakavista asioista.
    Sanomalehdistä näen, että rakkaita isiämme uhataan karkoittaa
    Rue des Postes'in varrelta. Sinä joka liikut itse Parisissa
    ja piireissä, joissa ollaan selvillä kaikesta, voit sanoa
    minulle, onko tämä vain radikalisen puolueen turhaa touhua vai
    onko siinä todellakin jotakin perää. Olisihan se surkeaa, jos
    meidän onnettomat maamiehemme antautuisivat jälleen kaikkiin
    vallankumouksen kauhuihin; eivätkö he ole saaneet jo tuntea
    loukatun Jumalan kuritusta? Suo anteeksi, minä käytän tässä
    puhetapaa, joka soveltuu parhaiten vanhollisen sanomalehden
    johtokirjoituksen sävyyn -- sellaiseen toimeen on meillä Jumalan
    kiitos kyvykkäämpiäkin miehiä eivätkä he kaipaa kirjallisuuteen
    tottumattoman, rakastuneen maailmanmiehen apua. Sillä rakastunut
    minä olen jälleen -- sen olet kai jo minun kirjeistäni huomannut,
    eikö totta? Hänessä on jotakin aivan erikoisen viehättävää,
    tuossa Danielassa -- kaunis nimi -- hänen silmissään on jotain
    säkenöivää, hänen hymyssään jotain tenhoavaa, hänen vartalonsa
    ääriviivoissa jotain huumaavaa, mikä on kokonaan lumonnut minut.
    Hänen kuvastaan en voi irtaantua viideksi minuutiksikaan.
    Oikeastaan on se järjetöntä, että kolmenkymmenenkahden-vuotias
    mies, joka on rakastanut jos jonkinlaisia naisia, nyt aivan
    äkkiä on rakastunut kuin koulupoika, joka viettäessään
    kesälomaa setänsä luona kirjoittaa huokaavia kirjeitä itseään
    vanhemmalle serkulle. Onneksi en vielä ole niin pitkällä, että
    sepittäisin runoja, mutta joka hetki yllätän itseni huokaamasta.
    Ylihuomiseksi on hän kutsunut minut luokseen päivällisille --
    toivottavasti kahden hänen kanssaan.

    Hyvästi, rakas Armand, laske kunnioittavat terveiseni morsiamesi
    jalkojen juureen ja annahan jälleen kerta kuulla itsestäsi.

                                       Oma veljesi Raoul.'

Sillä välin kuin Danielan ihailija purki täten veljelleen sydäntänsä,
istui hän itse pienokaisensa koulupöydän ääressä ja kuunteli Franz
Sternin ensimäistä opetustuntia.

Dalia pelkäsi hiukan uutta opettajaansa. Tähän asti oli äiti yksin
opettanut häntä, ja mustapartainen professori teki häneen valtavan
vaikutuksen. Kuitenkin hän vastasi Sternin kysymyksiin varsin
järkevästi, joskin vapisevalla äänellä.

"Niinkuin näen, armollinen rouva", sanoi Stern tunnin lopulla, "on
oppilaani teidän johdollanne jo alkanut oppia ajattelemaan."

"Dalia on perinyt isältään paljon luonnollista ymmärrystä; myöskin
hänen iso-isältään äidin puolelta on hän voinut samaa periä; isäni
on viisaimpia miehiä mitä tunnen. Dalia, älä siis tuota häpeää
esi-isillesi, heiltä sinä olet saanut helppoutesi oppia, sinun tulee
nyt omasta puolestasi vain olla ahkera ja innokas."

"Tahdon tehdä parastani, äiti", vastasi pienokainen iloinen ilme
silmissään.

"Oma kultani!" huudahti nuori äiti, eikä hän malttanut olla
suutelematta Dalian poskea. "Suokaa anteeksi", hän kääntyi
Sternin puoleen, "minä häiritsen opetusta, mutta me olemme kaksi
kuhertajakyyhkystä, Dalia ja minä, ja kun hän sanoo tahtovansa tehdä
parastaan ja opiskella oikein ahkerasti, niin pidän hänestä vielä kahta
vertaa enemmän kuin ennen!"

"Miten hyvin minä sen ymmärrän, armollinen rouva! Minä kohtelen Affiani
aivan samalla tavalla, milloin tahansa olen valmis häntä hyväilemään...
Suurimman ilon tuottaa hän minulle myöskin ahkerasti opiskelemalla. Ei
mikään ole vanhemman silmälle sen mieluisempaa kuin nähdä lapsen sielun
heräävän ja varttuvan. Toivon ja uskonkin varmasti, että Affini saa
vielä jotain erikoista aikaan!"

"Ja tekisikö se teidät onnelliseksi?"

"Täydellisesti. Minun kunnianhimoni kohdistuu vain poikaan. Mutta tunti
on jo lopussa ja minä pidätän teitä --"

"Ette ensinkään -- jääkää vielä hetkeksi, jos ennätätte. -- Dalia, sinä
voit mennä Ernestinen luo."

Pienokainen, hyvillään tästä lupauksesta, suuteli äitiään, sanoi
jäähyväiset opettajalleen ja juoksi ulos huoneesta.

Daniela astui viereisen huoneen ovelle.

"Tulkaa tänne", sanoi hän Sternille, "täällä on hauskempi jutella."

Stern seurasi hänen järjissään saliin. Daniela kävi istumaan
tavalliselle paikalleen, ja Franz emännän pyynnöstä samaan nojatuoliin
kuin eilenkin.

"Me keskustelimme siis teidän kunnianhimoisista suunnitelmistanne
poikanne suhteen", alkoi Daniela puhua ottaen käteensä viereiseltä
pöydältä käsityön ja alkaen ommella; "minkä alan te olette hänelle
valinnut?"

"Minä toivoisin, että hänestä tulisi kirjailija. Hänellä näyttää olevan
suuret lahjat siihen suuntaan, hänen aineensa ovat useinkin oikeita
tyylinäytteitä. Eikä hänen sitä varten tarvitse opiskella missään
teknillisessä korkeakoulussa, konservatorissa eikä yliopistossa; ainoa
välttämätön koulu kirjailijalle ovat kirjat ja maailma."

"Mistä se johtuu, ettette te itse..."

"Minulla ei ole siihen aikaa, armollinen rouva. Minun on ennen kaikkea
pakko elättää meitä molempia ja sitä paitsi olen niin tottunut
siirtämään kaikki kunnianhimoiset unelmani poikaani, että käytän kaikki
tietoni ja ajatukseni vain hänen opetukseensa. Hän on niin sanoakseni
se säästökassa, johon minä panen kaikki henkiset rahani ja kultaiset
toiveeni. Tosin minä parastakin aikaa kirjoittelen pientä teosta, mutta
se ei saata minua kirjailijoiden pariin; se käsittelee vain opetusalaa.
Se asia on lähinnä sydäntäni. Opetustoimi on kylvämistyötä; seuraava
sukupolvi kantaa hedelmän. Eikö kylvö oikeastaan olekin tärkeintä koko
maanviljelyksessä?"

"Mitä? Ei vain isänä, vaan myöskin ihmisenä te unohdatte niin kokonaan
nykyhetken, että teidän mielestänne tulevan polven edistys on
nykyhetken oloja tärkeämpi?"

"Totta tosiaan, armollinen rouva, minä olen suuri tulevaisuuden ystävä
ja vieläkin herkkäuskoisempi tulevaisuudentoivoja!"

"Siis edistysperiaatteiden kannattaja? Miten tuo minua miellyttää,
sillä se tuo mieleeni kaikkein kauneimmat periaatteet, joista
miehelläni oli tapana puhua. Hänkin oli innokas edistyksen harrastaja
ja puhui yhtä suurella innostuksella 'paremmasta maailmasta' kuin
kiivastelevat papit, sillä erotuksella vain, ettei hän uskonut sen
toteutuvan tulevassa elämässä haudan tuolla puolen, vaan täällä maan
päällä joskus tulevaisuudessa. Ja saman periaatteen mukaisesti te
tunnette siis suurempaa mielenkiintoa lapsuutta -- nimittäin tulevaa
ihmispolvea -- kohtaan kuin nykyajan ihmisiä?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Olen vakuutettu siitä, että meidän
poikamme ja tyttäremme tulevat olemaan koko lailla paremmat ja
viisaammat kuin me, huolimatta niistä tavattomista ponnistuksista,
joilla nykyinen polvi -- kasvatuksen nimessä -- koettaa pidättää
tulevaa polvea omalla tasollaan. Koko se tapa, jolla nykyään tahdotaan
vakuuttaa, että vanhat tiedot sisältävät koko totuuden, on niin
varma, että se jo alusta alkaen pystyttää piikkiaitauksen jokaisen
uuden ajatuksen ympärille. Ajattelemisen ja tutkimisen -- meidän
kehityksemme molempien tärkeimpien välineiden -- sijalle asetetaan
väkipakolla kuuleminen ja uskominen, oppilaan henkinen tuotantovoima
veltostuu sen kautta tai jää kokonaan kehittymättä, sokea jäljittely
tappaa kaiken itsenäisen ajatuksen. Mitä tarunomaisempi oppi, sitä
suurempi kunnioitus sitä kohtaan, sitä käskevämpi opetussävy. Opiskelun
korkeimmaksi päämääräksi asetetaan aina vain kysymyksessä olevan aineen
käsittely, eikä koetetakaan etsiä mitään uutta ainesta. Ihminen,
joka tietäisi kaiken sen, mitä maailmassa opetetaan, olisi tosin
etevä tiedemies, mutta hän ei olisi vähimmälläkään tavalla edistänyt
ihmishengen yleistä kasvua. Tuleva elämä, josta te äsken puhuitte,
armollinen rouva, se tuleva elämä, joka näyttelee niin suurta osaa
uskonto-opetuksessa, on myöskin olemassa tieteen maailmassa; sen
hyväksi on työskenneltävä, se olisi oikea opetusmoraali. 'Vähän me
osaamme ja vähän me olemme kokeneet' -- niin pitäisi kunkin opettajan
katederistaan julistaa -- tulevassa elämässä on pelastuksemme,
nimittäin meidän nykyisen tietoisuutemme tuolla puolen; pyrkikäämme
siihen; käyttäkäämme kokemuksiamme vain rohkean eteenpäinpyrkimisen
lähtökohtana, teroittakaamme ajatustamme, kerätkäämme, mitä nykyelämä
meille tarjoo, mutta alati vain tulevainen elämä silmiemme edessä!"

"Oletteko lukenut Victor Hugon L'Ane nimistä teosta", kysyi Daniela.

Stern vastasi kieltävästi.

"No, siinä te löydätte samaa halveksumista kaikkea pedanttista
kirjainoppia kohtaan kuin mitä te itsekin näytätte tuntevan. Tahdotteko
saada kirjan lainaksi, se puhuu aivan kuin teidän omasta sydämestänne?
Hallitsetteko ranskaa siksi hyvin, että voitte nauttia Hugon runoista?"

"Kyllä. Nuoruudessani luin yhtä paljon ranskaa kuin saksaakin."

"Entäs nykyään?"

"Nykyään minulla ei ole siihen tilaisuutta. En voi ostaa paljon kirjoja
ja vielä vähemmän voin tilata ulkomaalaisia lehtiä. Rahan puute on
sittenkin varsin ikävä asia," lisäsi hän hymyillen, "ja on väärin pitää
niitä ihmisiä, jotka valittavat tätä seikkaa, kehnoina luonteina,
ikäänkuin eivät tuhannet jalot nautinnot, joille kehnot luonteet eivät
ole lainkaan vastaanottavia: hyvät kirjat, kauniit kuvat, laajat matkat
vaatisi myöskin rahoja... Mutta raha yksin ei tee ihmistä onnelliseksi,
niinkuin berliniläiset sanovat -- täytyy myös omistaa rahaa!"

"No, rakas herra Stern, minun pieni kirjastoni on aina teidän
käytettävänänne, siellä te löydätte muutamia ranskalaisia kirjoja,
muun muassa pari vuosikertaa Revue des deux Mondesta, jotka varmaankin
huvittavat teitä."

"Kiitän teitä sydämestäni, armollinen rouva. Iloitsen todellakin
saadessani jälleen tehdä ranskalaisten kirjailijoiden tuttavuutta; olen
aina kernaasti heitä tutkinut."

"Minäkin olen ahkerasti lukenut ranskalaista kirjallisuutta. Olen
viettänyt useita vuosia Parisissa, ja mieheni keräsi salonkiimme
etevimmät sekä kirjallisuuden että taiteen edustajat, niin että jouduin
keskelle heidän rientojansa ja tutustuin kaikkiin päivän kysymyksiin.
Meidän kodissamme kävivät sellaiset miehet kuin Dumas, Littré, Renan,
Doré, Broglie, Gounod, Paul de Cassagnac, Sarcey..."

"Miten erilaisia -- luulisipa melkein vihamielisiä elementtejä!"

"Eikö totta? Mutta Ranskassa, omituista kyllä, eivät mitä erilaisimmat
mielipiteet ja vastakkaisimmat uskonkäsitteet kirjailijoiden kesken
rakenna minkäänlaisia rajoja. Yhdentekevää onko klerikaalinen vai
romanttinen mielipiteiltään, vapaa-ajattelija vai realisti, _yksi_ side
liittää kaikkien näiden aatteiden edustajat yhdeksi veljeskunnaksi, ja
tämä side on kyvykkäisyys. Ja yleisökin kunnioittaa samalla tavalla
kykyä; kaikkein hartainkin kristitty kunniottaa Renanin nerollisuutta,
kaikkein vapaamielisinkin tasavaltalainen ihailee Louis Veuillot'n
voimakasta tyyliä. Kauneimman kuvan tästä yhteensulautumisesta antaa
meille Akatemia; en koskaan laiminlyönyt tilaisuutta olla uuden jäsenen
vastaanottojuhlassa läsnä."

"Minä en ihaile yhtä suuressa määrässä kuin te tätä kaikkien kykyjen
kunnioittamista, sillä en usko sen johtuvan puolueettomuudesta,
vaan pikemmin pintapuolisuudesta ja turhamaisuudesta; kaksi vikaa,
joita suurinkaan ranskalaisystävä ei voi kieltää gallialaisiksi
luonteenominaisuuksiksi."

"Suokaa anteeksi, olen tuntenut useitakin ranskalaisia, jotka eivät ole
olleet turhamaisia eivätkä pintapuolisia. On paljonkin perinpohjaisia
ja vaatimattomia --"

"Tietenkin, armollinen rouva, varmaan on monia tuhansiakin sellaisia
olemassa; minä puhuin vain kansallisluonteesta. Se on monien
yksityisten luonteiden yhteistulos, ja siinä nuo molemmat viat
pistävät eniten silmään. Ne ilmenevät juuri siinä ylemmyydessä, josta
ranskalainen henkevyys kerskailee, siinä loistavassa keveydessä, josta
se ylpeilee ja joka sen mielestä seisoo kaikkien muiden kansojen
'raskasta' ajatustapaa niin paljon korkeammalla."

"Te olette oikeassa -- se on itsetunnustettua itserakkautta ja
omahyväistä kevytmielisyyttä. Mutta millä tavalla teidän mielestänne
nämä molemmat viat tulevat esiin yleisessä kyvykkäisyyden ihailussa?"

"Kun joku osoittaa hyväksymistään puheelle, joka puolustaa sellaista
mielipidettä, jota hän ei itse pidä oikeana, niin on tämän puheen
kaunopuheinen loisto vain hurmannut hänet, mutta siinä käsitelty
ajatus ei ole tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta; sillä jos hän
kaikesta huolimatta väittäisi puhujan -- tai kirjoittajan -- olevan
väärässä, niin hän unohtaisi loistavan muodon arvostellessaan esitettyä
aatetta. Kirjallinen teos ei ole mikään taituruudennäyte -- olkoon se
miten taitavasti hyvänsä sommiteltu, niin on tekijän tarkoitus ensi
sijassa sittenkin saavuttaa tunnustusta aatteilleen. Se joka tuo esiin
jonkun väitelmän, tahtoo saada yleisönsä vakuutetuksi sen oikeudesta,
eikä niinkuin silmänkääntäjä kuulla kättentaputuksia. Miten suuri
kyky! -- miten joustava esitys ja täyteläinen ääni! -- itse sävellys
oli tosin keskinkertainen, mutta esitys kerrassaan suurenmoinen!
Sellaiseen arvosteluun voinee konsertinantaja tyytyä, -- mutta jos
jostakin kirjallisesta teoksesta sanotaan: 'Mikä suuri kyky -- mikä
erinomainen tyyli -- mikä voima -- esitetyt aatteet tosin ovat hölyn
pölyä -- mutta kirjoitustapa todellakin mestarillinen', niin ei
sellainen arvostelu voi tyydyttää kirjoittajaa -- olkoon, että hän on
yhtä turhamainen kuin hänen yleisönsäkin -- sillä ei mitään muuta kuin
turhamielisyyttä ole tuollainen hyvä-huuto, jota kevytmielinen yleisö
alentuvasti tuhlaa jokaiselle kyvylle, tapa osoittaa vapaamielisyyttään
-- olla arvostelussaan muka suvaitsevainen. Ja tällainen käytös on
perusteeton myös sen vuoksi, koska useimmat ottavat huomioon ainoastaan
taideteoksen muodon, koska sisällys yhtä vähän pitää yhtä heidän oman
mielipiteensä kanssa kuin on sitä vastaankaan -- siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei heillä ole mitään varmaa mielipidettä. Yleensä hyvin
harvat ihmiset -- ei ainoastaan ranskalaisten parissa, vaan koko
maailmassakin -- tietävät, mitä he ajattelevat."

"Ajatteleminen vaatii varsin suurta ponnistusta, hyvä herra professori,
ja kuinka monella meidän aikanamme on siihen aikaa! Kulukoon naisten
aika seuraelämään, pukujen huolehtimiseen tai taloudenhoitoon --
miesten urheiluun tai liikeasioihin -- melkein kaikkien aika on
niin täpärällä, ettei heillä ole tilaisuutta ajatella. Tietenkin
turvaudutaan silloin, jos tekee mieli lausua ilmi mielipiteensä --
valmiisiin mielipiteihin ja --"

"Valmiisiin mielipiteihin? -- Mutta, armollinen rouva, sehän on
ennakkoluulojen määritelmä."

"Eivätkö sitten ennakkoluulot ole kaikkein mukavimpia ja nopeimmin
saavutettuja mielipiteitä?"

Vielä puolen tuntia he siten juttelivat yhdessä, tuntien tällä kertaa,
samoinkuin edelliselläkin, että heidän mielipiteensä ja harrastuksensa
kävivät ilahduttavassa määrässä yhteen.

Äkkiä professori nousi tuoliltaan.

"Totta tosiaan, armollinen rouva", sanoi hän, "olenpa kovin rohkea.
Te olette siksi hyvä, ettette näytä minua ovelle, mutta varmaankin on
seurani jo tuntunut teistä rasittavalta. Suokaa minulle anteeksi..."

"Te erehdytte, herra Stern; minulla ei ole teille mitään anteeksi
annettavaa, päin vastoin on minulla syytä kiittää teitä hauskasta
seurasta, ja mieleeni on juolahtanut eräs tuuma... Niinkuin huomaan,
on meillä molemmilla iloa keskinäisestä ajatustenvaihdosta, ja
jotta voisimme helpommin vapautua turhista muodollisuuksista ja
jotta teidän ei tarvitsisi, keskusteltuamme puolisen tuntia, tuntea
omantunnonvaivoja, tahtoisin tehdä teille seuraavan ehdoituksen:
Tyttäreni opetustunnin jälkeen te joka kerta uhraatte myös minulle
tunnin verran aikaa -- olette minunkin opettajani."

"Mitäpä minä voisin opettaa teille, armollinen rouva? Te tunnutte
minusta joka suhteessa niin täysin oppineelta!"

"Oi, se on erehdys; minulla on hyvin vähän tietoja. Ja joskaan teidän
ei tarvitse opettaa minulle aakkosia, niin voi minulla sittenkin olla
teistä hyvin paljon hyötyä. Minun laitani on kuin diletantin, joka
soittaa varsin siedettävästi pianoa ja pyytää taiteilijaa kanssansa
soittamaan nelikätisesti; lukemaan yhdessä suoraan lehdestä. Te
suosittelette minulle kirjoja luettavaksi, minä suosittelen teille
omiani; me luemme niitä yhdessä ja keskustelemme luetun johdosta
-- ja teemme sen pedanttisen tarkasti; tervehdyskäynnit tulevat
laiminlyödyiksi, mutta sensijalle astuvat tunnit. Suostutteko siihen?"

"Suurella ilolla, armollinen rouva!"

"Siis Dalian tuntien jälkeen ja samoilla ehdoilla kuin nekin:
tiistaisin, torstaisin ja lauvantaisin yhdestätoista kahteentoista?"

"Se on sovitettu!"




IX


Seuraavana sunnuntaina tarjosi puisto päivällisen aikana loistavan
näyn. Badenin kylpylaitoksen soittokunta soittaa joka päivä kello
kahdestatoista yhteen ja sitä paitsi kahdesti viikossa illalla. Eniten
suosittu aika, jolloin kylpyvieraat keräytyvät puistoon, on sittenkin
-- helteisimpänäkin aikana -- sunnuntai- ja pyhäpäivä-aamupuoli!
Silloin koko Baden on miehissä koolla, sen lisäksi saapuu paljon
vieraitakin Wienistä.

Prater pienessä koossa on Badenin puisto kolmine vierekkäin
kulkevine lehtikujineen, joihin edestakaisin aaltoileva
ihmisjoukko on keskittynyt; keskimäisin kujanteista on levein,
molemmat sivukujat kapeammat. Harvoin joku kävelijä eksyy puiston
kaukaisemmille käytäville. Lehtikujanteitten sivuilla on penkkejä,
jotka sunnuntaisoiton aikana aina ovat täynnä väkeä. Ei kukaan
istu kuitenkaan koko aikaa, vaan jokainen käy vuoron perään
jalottelemassakin. Siten kaikki näyttelevät tässä näytelmässä sekä
tarkastelijan että tarkastuksen alaisen osaa. Tämä sopii varsinkin
naisiin, jotka tahtovat näyttää pukuja ja kauneutta. Puisto tekeekin
tavallaan tanssisalin vaikutuksen. Samoinkuin tanssisalissa
komeapukuiset naiset istuvat pitkin seiniä odottaen herroja, jotka
vievät heidät tanssiin, niin istuvat täälläkin koreapukuiset naiset
puitten alla odottaen tuttujen herrojen tuloa, jotka asettuvat
penkkien eteen seisomaan ja keskusteltuaan hetken aikaa siirtyvät
seuraavan penkin luo. Mitä taajempi herraryhmä kunkin naisen edessä
on, sitä tyytyväisempi hän on, aivankuin tanssisalin suosituin
tanssijatar. Mutta vieläkin mieluisempaa kuin tämä penkin piiritys on
saada saattajan kävellessään lehtikujannetta edes ja takaisin; sillä
ensiksikin kävelevät herrat vain mielitiettynsä rinnalla, jota vastoin
he hetkeksi jäävät keskustelemaan kaikkien tuttaviensa kanssa penkkien
ääressä, ja toiseksi saa kuljettaa mukanaan näitä voitto-orjiaan
kaikkien vaanivien kilpailijoittensa penkkien ohitse. Kun siinä määrin
ihailtu Badenin kaunotar kulkee edestakaisin keskikujannetta pitkin,
liittyy hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen niin paljon husaareja
ja rakuunoita, ettei laaja ryhmä yritäkään kiertää sivukäytävän kautta,
vaan jää kokonaan kävelemään keskitielle.

Tuona sunnuntaina siis -- oli helluntai -- näytti puisto tavattoman
loistavalta. Kun Daniela kreivitär Barthenin seurassa ajoi paikalle,
ei kello vielä ollut kahtatoistakaan, ja kaikkialta saapui kävelijöitä
suurin joukoin. Mutta sittenkin löysivät molemmat naiset helposti
tyhjän sijan eräällä penkillä. He olivat saapuneet paikalle suoraan
messusta, joukosta puuttuivat siis vielä kaikki ne, jotka jalan tulivat
kirkosta sekä ne, jotka vähää vailla kaksitoista saapuivat junalla
Wienistä.

Oli kuuma kesäpäivä, mutta kukkivien, vanhojen puiden siimeksessä oli
täysin suojattu auringonsäteiltä; ne tunkeutuivat vain vaarattomina
valojuovina tiheiden lehvien lomitse ja kisailivat lehtien varjojen
välissä tiellä, kohottaen siellä täällä upseerien univormujen ja
naisten kirjavien pukujen kullan kiiltoa ja loistoa.

Nyt orkesteri alkoi soittaa iloista polkkaa. Pitkä jono ajoneuvoja
pysähtyi puiston portille, joukossa oli hovivaunutkin, joista kaksi
nuorta arkkiherttuaa kenraalinunivormuissa astui alas. Pian kaikki
penkit täyttyivät, ja lehtikujissa alkoi liikehtiä. Vaistomaisesti
jokaisen kirkkaissa silmissä tai ystävällisessä hymyssä kuvastuu
juhlailoa. Puheen hälinä ja tervehdysten humina sekaantuu lintujen
lauluun ja polkansäveliin; kaukaa loistavasta tungoksesta pistää esiin
jonkun suositun naisen tai herran vartalo, ja äkkiä polkan sävelistä
kajahtaa korviin ikäänkuin hivelevä rakkauslaine... se on, kaikkien
niiden korviin, jotka ovat nuoria ja kauniita ja huolettomia, ja niitä
vartenhan tällaiset juhlat ovatkin aiotut; toiset -- vanhat, rumat
huolten painostamat, he pysyttelevät joko poissa tai muodostavat vain
liikkumattoman taustan loistavalle kuvalle; tanssisalin, huviretken,
badenilaisen puiston todellinen elämä sykkii vain niiden suonissa,
jotka ovat tuoneet mukanaan nuoruutta, ilomieltä ja rakastumista ja
joiden janoava turhamaisuus voi toivoa voittavansa yleistä ihailua.

"Miten kaunis te tänään olette, Daniela!" kreivitär Barthen ei
malttanut olla sanomatta seurakumppanilleen.

Nuori rouva oli todellakin ihastuttavan näköinen. Hänellä oli yllään
valkea musliinipuku, jonka pitsien alta pilkisti sinipunertava vuori.
Vain hänen terve hipiänsä ja poskiensa hempeä pyöreys saattoi sietää
täydessä päivänvalossa siksi vaarallisia värejä kuin valkeaa ja
sinipunervaa. Vaalean olkihatun alta pilkistivät seljakukat esille,
kaulaa ympäröi ametistiketju, samantapaiset käädyt olivat kierretyt
ranteille, pitkien hansikoiden päälle, ja valkean päivänvarjonkin kahva
oli ametistiä. Ilmassa väreilevä iloisuus kuvastui parhaiten hänen
loistavissa silmissään ja iloisessa naurussaan; saattoi selvästi nähdä,
että hän iloitsi elämästä. Jo muutamat ihailijat lähestyivät häntä,
ja puiston portilta saakka hän tunsi Trélazuren kookkaan vartalon.
Ilokseen hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä heti, kun hän
oli nähnyt hänet.

"Minä rakastan häntä siis sittenkin!" iski ajatus hänen mieleensä, ja
polkka-akordit kajahtelivat onnensävellajissa. Paroonitar Rimmersperg
ja hänen tyttärensä lähenivät Danielan penkkiä ja pysähtyivät hänen
luokseen. Giulietta oli erittäin edukseen. Vaaleanpunainen puku kohotti
täyteläisen vartalon ja hienojen vyötäisten piirteitä; hänen suuret
silmänsä säihkyivät mustien kulmakarvojen alla.

"Hyvää päivää, paroonitar, hyvää päivää, Giulietta", sanoi Daniela
puristaen heidän käsiään, "ettekö tahdo käydä meidän luoksemme
istumaan? Täällä on vielä sijaa."

Kreivitär veti suunsa viistoon, kun Danielan pyyntöä seurattiin, sillä
hän ei pitänyt Rimmerspergeistä; tytär oli hänen mielestään liiaksi
silmiinpistävä, ja äiti, niinkuin hän sanoi, "liian jokapäiväinen".

"No, Giulietta, tuleeko huviretkestä tosi?" kysyi Daniela.

"Tietysti tulee, ylihuomenna me lähdemme. Oletteko ehkä muuttanut
mieltänne ja tulette mukaan? Rakas rouva Dormes, olisipa se hauskaa!"

"Oi, tulkaa mukaan, rouva von Dormes", toisti äiti; "kaikki
osaanottajat ovat hyvin 'komilfo.' Kaksi kreiviä ja muut kaikki
'vonneja'... Walakkilainen ruhtinatar ei tosin ole luvannut tulla,
mutta kaikki muut ovat vonneja'."

"Silloinhan minä heittäisin synkän varjon keskelle tätä aatelista
valomerta, sillä enhän minä ole mikään 'von'", sanoi Daniela hymyillen.

Paroonitar Rimmersperg nolostui.

"Te laskette leikkiä, rakas rouva von Dormes, olettehan tekin
hyvin komilfo. Muuten, mitä minuun tulee, niin en lainkaan ole
aatelisvaakunasta ylpeä, koska olen syntyperältäni porvarillinen,
josta, ikävä kyllä, kaikki korkealentoiset, ylpeät aateliset antavat
minun kylläkin tuntea. En väitä sitä kreivitär Barthenista, joka
aatelisnaisena voisi olla hyvinkin ylpeä ja kuitenkin on liittynyt
teidän parhaaksi ystäväksenne ja kohtelee minuakin tuttavanaan."

"Mutta rakas paroonitar..." yritti kreivitär.

"Mutta kreivinna, joka asuu meidän naapurinamme", jatkoi paroonitar,
"tiedättehän tuo vanha hovinainen, jolla on kolme koiraa -- hän ei ole
vastannut lainkaan käyntiini."

"Olikin aivan turhaa, äiti", sanoi Giulietta, "käydä häntä
tervehtimässä."

"Menimmehän me myös naapureina rouva von Dormesin luo, eikä se ollut
turhaa. Ellei tee tuttavuuksia, niin ei ole helppo saada nuorta tyttöä
naitetuksi!"

"Minulla on kunnia, armollinen rouva" -- "Hyvää huomenta, hyvät
naiset" -- "Sallitteko, rouva Dormes, minun esitellä teille toverini"
-- "Tekin tänään _täällä_, armollinen rouva?"... ja hetken kuluttua
seisoi viisi, kuusi herraa penkin ympärillä. Orkesteri soitti
"Iltatähteä" Tannhäuseristä, pilvi pimensi auringon; paroonitar
Rimmersperg sekaantui typerällä tavalla yleiseen keskusteluun, joka
itsessäänkin jo oli typerää; viereiselle penkille oli käynyt eräs
parhaissa pyhävaatteissaan prameileva perhekunta istumaan, kaikesta
päättäen wieniläisiä ramukauppiaita; sanalla sanoen Danielan iloinen
mieliala katosi. -- Mutta alakuloinen laulu, musta pilvi, typerä
keskustelu ja ramukauppiasjoukko olivat ehkä sittenkin siihen aivan
viattomia; luultavasti alakuloisuus johtui vain siitä, ettei eräs ollut
vielä lähestynyt hänen penkkiään, vaan pysytteli rouva Lacherin, tuon
tunnetun -- joskaan ei julmaksi tunnetun -- koketin luona.

Pilvi katosi pian. Kun rouva von Lacher seurueineen lähestyi Danielan
penkkiä, erkani Trélazure toisista ja astui nopeasti Danielaa kohti.

"Tekin kerta täällä, rouva? En ole koskaan ennen nähnyt teitä
puistossa!"

"Minun on tapana vain sunnuntaisin tulla tänne -- eikä aina
silloinkaan. Sallikaa että esitän teidät naapureillemme, -- rouva
ja neiti Rimmersperg ja ystävättäreni kreivitär Barthen -- kreivi
Trélazure!"

Keskustelu oli yleistä, joskin hiukan hidasta; sillä ottamatta lukuun
Danielaa itseään ei kukaan muista puhunut kylliksi hyvin ranskaa, jotta
keskustelu olisi sujunut helposti. Varsinkin äiti Rimmersperg oli
tuomittu vaitioloon, ja hän se myöskin ehdoitti:

"Emmekö voisi lähteä hiukan kävelemään?"

Daniela oli suostuvainen.

Trélazure astui hänen rinnallaan. Orkesteri soitti poutpourriaa
Rigolettosta; aurinko paistoi jälleen kirkkaasti. Daniela oli taaskin
iloinen mieleltään, hänen seurakumppaninsa katse ja ääni ympäröi
häntä ikäänkuin hyväillen, ja joskin hän puhui aivan jokapäiväisistä
asioista ja Daniela vastasi hänelle samaan sävyyn, niin ei hän voinut
sittenkään, katsahtaessaan häneen tienkäänteessä, olla silmillään
sanomatta hänelle: "Sinä ihastuttava, vaarallinen mies!" Mutta koska
Trélazuren kasvoille samassa levisi rohkea ilon välkähdys, kääntyi
Daniela nopeasti pois hänestä ja siirsi katseensa ja hymyilynsä hänen
toisella puolellaan astuvaan herraan kreivi Ebensteiniin.

Trélazure, kostaakseen, alkoi nyt liehakoida Giuliettaa. Sillä älköön
luultako, että kiemailu kuuluu yksin naisten ominaisuuksiin, yhtä
vähän kuin muutkaan naisille ominaisiksi väitetyt viat. -- Miehetkin
voivat hetkittäin olla uteliaita, juoruavia ja kiemailevia. Tosin on
myönnettävä, että naiset ovat sitä useammin; se ei kuitenkaan riipu
luonteitten erilaisuudesta, vaan olosuhteista. Suuret harrastukset,
jotka tavallisesti täyttävät miesten elämän heidän julkisissa töissään
ja toimissaan, syrjäyttävät pienet uteliaisuuden ja juoruamisen paheet;
ja valinnanvapaus, hyökkäävä, vieläpä joskus taisteluunvaativa osa,
jota he rakkaussuhteissa näyttelevät, kohottaa heidät enimmäkseen
verkkojaan laskevan kiemailun yläpuolelle. -- Giulietta ihastui
suuresti ranskalaisen äkillisestä ystävällisyydestä. Hän miellytti
häntä, ja naimisen kannalta -- kanta, jolta hän tarkasteli kaikkia
miehiä -- oli hän epävarma, mutta sitä arvokkaampi objekti:
diplomaatti, vanhaa ranskalaista aatelia, kaikesta päättäen rikas,
sanalla sanoen, ensiluokkainen maalitaulu, johon saattoi ampua
katsenuolensa. Giulietta luotti suuresti silmäpeliinsä; muutamia uhreja
hän oli jo siten kerännyt, tosin vain köyhiä luutnantteja ja eläkettä
nauttivia vanhempia valtionvirkailijoita. Hän tiesi, että silmien
mustissa säkenissä, kun niihin yhtyi hymyn valkeat säkenet, oli oma
voimansa.

Myöskin hän tiesi, että naimamarkkinoilla kaikki vapaus, kaikki
kiihotus naiselta oli kiellettyä; mutta katse on vapaa, katse saa
kiihottaa, sillä sitä on mahdoton todistaa; se on yksinkertaisesti
vain silmän ilmiö, johon viaton omistaja on aivan syytön; hän ei tiedä
lainkaan, mitä tulipaloja hänen silmänsä on saanut aikaan, siksi hän ei
myöskään maksa siitä minkäänlaista vahingonkorvausta.

"Me lähdemme ylihuomenna huviretkelle", sanoi Guilietta; "tahdotteko te
ehkä tulla mukaan?"

Kreivi ei epäillytkään, ettei tuohon "me" sanaan sisältynyt myöskin
rouva Dormes, ja hän suostui heti ehdotukseen.

Daniela puri huultaan, hänelle ei ollut lainkaan mieleen, että
Trélazure olisi kokonaisen päivän rouva von Lacherin seurassa.

"Mihin aikaan lähdetään matkaan ja mistä?" kysyi Trélazure, tällä
kertaa kääntyen rouva Dormesin puoleen.

"En tiedä", vastasi hän, "minä en lähde mukaan."

"Ettekö?" Ja sitten hän sanoi hiljaa, niin että Daniela sen vain kuuli:
"Sitten en minäkään millään ehdolla yhdy seuraan."

Miten ihastuttavalta "Yölepakkovalssi" kuului ja miten ihana oli koko
tämä sunnuntainen puisto...

Yllämainittu valssi oli ohjelman viimeinen numero. Yleisö tulvi yhtä
suurin joukoin pois kuin se oli tullutkin. Trélazure auttoi Danielan
vaunuihin.

"Ettekö tahdo ajaa meidän kanssamme kotiin?" ehdotti Daniela. "Tehän
asutte meidän talossamme."

"Kiitän, armollinen rouva, olen luvannut käydä kohtaamassa erästä
tuttavaani Schimmerillä. Mutta tänä iltana kello seitsemältä on
minulla kunnia tulla luoksenne, jollette ole unohtanut ystävällisesti
kutsuneenne minut päivällisille?"

"Sitä _en ole_ unohtanut; olkaa täsmällinen."

Vaunut läksivät liikkeelle. Hyvillä mielin Daniela loi katseensa
ihailijaansa, joka paljain päin ja kumartaen seisoi tien vieressä.
Tervehtiminen soveltuu erinomaisesti ritarilliselle miehelle; ja
mitä rohkeampia edelläkäyneet katseet ja sanat ovat olleet, sitä
kunnioittavamman vaikutuksen tekee arvokas tervehdys.




X


Trélazure oli pettynyt toiveissaan luullessaan saavansa syödä
päivällistä kahden rouva Dormesin kanssa. Daniela oli kutsunut kaksi
muutakin vierasta: kreivitär Barthenin, tuon vähäpätöisen naisen, ja
erään parooni Zollernin, -- hyvinkin merkitsevän henkilön.

Vapaaherra Richard von Zollern, entinen itävaltalainen
lähettiläs Espanjan, Englannin ja Venäjän hoveissa, oli ylhäisen
maailmanmiehen tyyppi. Päätettyään virka-uransa oli hän ostanut
kauniin huvilan Badenissa ja vetäytynyt sinne asumaan. Hän oli nyt
seitsemänkymmenenkuuden-vuotias mies, vartalo oli solakka ja suora,
pää henkevä ja hieno. Ohuet huulet vetäytyivät usein pilkalliselta
näyttävään hymyyn, mutta se puki häntä, sillä hänen ivaansa hillitsi
suuri arkatuntoisuus; hän saattoi usein nauraa, sillä hän näki syvälle
asioiden ytimeen, mutta hän oli niitä, jotka antavat anteeksi sen
minkä he ymmärtävät. Seuramiehenä hän oli verraton. Hänen elämänsä
runsaat muistot muodostivat ehtymättömän hauskojen kaskujen ja
historiallisesti arvokkaiden muistelmien lähteen. Mutta hän ei
mitenkään kuulunut noihin sietämättömiin kertojiin, jotka kuljettavat
mukanaan kaskuvarastoansa, ja jotka alituisesti jankuttavat niitä
samoin sanoin yhtä säännöllisesti kuin jokin kellopeli. Kun sellaisia
ihmisiä tapaa ensi kerran, tuntuvat he hauskoilta ja henkeviltä ja
kadehtii heidän kykyään, kun he vähäpätöisimmänkin sanan johdosta
osaavat kertoa jonkun hauskan jutun tai esittää sopivan teoriian.
Mutta kun pitemmän seurustelun jälkeen huomaa, että määrätyissä
tilaisuuksissa tuodaan esille aina samat jutut ja samat väitteet, niin
ihailu katoaa; pakostakin koettaa välttää sellaisia pistosanoja, joissa
piilee koneiston avain, ja jos pahaa aavistamaton läsnäoleva kolmas
henkilö sattumalta saa sen käyntiin, niin kohoaa huokaus rinnasta ja
lyyhistyy kokoon aivan kuin rankkasateessa; tietää jo edeltäpäin mitä
seuraa. Pian on oppinut ulkoa koko ohjelmiston ja sitä alkaa vapista
niinpiankuin jotain sellaista tulee sanotuksi, joka pienimmänkin
ajatusyhtymän kautta voi tuoda mieleen sen sanan, joka panee koneiston
liikkeelle, sillä täyteen sullottu kaskukone ei tarvitse suurtakaan
sysäystä joutuakseen käyntiin.

Tähän luokkaan, niinkuin sanottu, ei parooni von Zollern kuulunut.
Hänen erinomainen muistinsa, joka oli säilyttänyt tuhansia hauskoja
kokemuksia, auttoi häntä myös muistamaan oliko hän kertonut määrätyn
jutun määrätyille henkilöille vai ei, eikä hän kertonut mitään
koskaan kahdesti. Vaikka suuressa seurassa olisi ollut yksi ainoakin
henkilö, joka ennestään tunsi sen jutun, joka äkkiä juolahti hänen
mieleensä, niin hän hillitsi kertomishaluaan. Eikä hän ollut huvitettu,
niinkuin vanhemmat ihmiset yleensä, ainoastaan entisajan muistoista
ja kokemuksista, vaan hänen harrastuksensa elävää elämääkin kohtaan
oli suuri. Alati alttiina sulattamaan uusia ajatuksia hän kallisti
korvaansa maailman näyttämön joka kulmalle; tosin hän ei tuntenut enää
olevansa yksi sen monista näyttelijöistä niinkuin nuoruudessansa, mutta
katselijoista ja arvostelijoista hän oli kaikkein tarkkaavaisimpia ja
terävimpiä. Hän ihaili intohimoisesti, melkeinpä jumaloi kauneutta.
Kaikki mikä oli kaunista, niin hyvin taiteessa kuin luonnossa,
naisten kuvissa ja runoteoksissa, tuotti hänelle suurta iloa. Tässä
nautinnossaan hän veti miltei vertoja vanhoille kreikkalaisille. Muuten
hän oli uudenaikaisten ihmisten parissa kaikkein uudenaikaisimpia
-- kosmopoliittinen valikoitsija, joka kaikista kansoista, joiden
parissa hän oli elänyt, oli omistanut itselleen mielyttävimmät
piirteet. Hän puhui ranskaa kuin bulevardisankari ja englanninkieltä
kuin lordi. Englantilaista käytöstapaa oli häneen muuten eniten
tarttunut. Saman perinpohjaisen aristokraattisen leiman, joka on
ominainen Englannin ylemmille kymmentuhansille, oli Zollern omistanut
käytöksessään, puheessaan ja koko elintavassaan. Englanti oli se maa,
missä hän oli viettänyt onnellisimman elämänjaksonsa, siellä hän
oli kiihkeimmin rakastanut ja saanut hellintä rakkautta osakseen.
Muotokuvakokoelmassaan, joka koristi hänen työhuonettaan, oli erään
kuninkaallisen kaunottaren -- erään herttuatar -shiren muotokuva. Hänkö
se mahtoi olla, joka oli ojentanut vanhalle aatelismiehelle kerran
hänen elämänsä liekehtivimmän autuudenpikarin?

Keskustelu oli varsin vilkasta. Kreivi Trélazure tunsi olevansa
rakastuneempi kuin koskaan ennen -- emännän virka soveltui
erinomaisesti talon rouvalle. Pieni päivällisateria oli hänen
mielestään ollut oivallinen -- ei kukaan ole sen suurempi herkkusuu
kuin ranskalainen -- ja tarjoilu niin mallikelpoinen, ettei se olisi
tuottanut häpeää jossain ruokasalissa Foubourg St. Germainissakaan.

Keskustelu sujui iloisesti ja vilkkaasti pöytätoverien, s.o. kolmen
läsnäolijan kesken, sillä vähäpätöinen nainen ei sanonut montakaan
sanaa; mutta hänen läsnäolonsa vaikutti sittenkin sopusointuisesti,
sillä se ylläpiti säädyllisyyttä. Nuori rouva, herrojen ympäröimänä,
vaikuttaa aina hiukan emansipeeratulta, ja Danielalle oli erittäin
edullista, kun hänen kauneuttaan kohotti kunniotusta herättävä,
keski-ikäinen naishenkilö; se muodosti hiukan hillityn, rauhoittavan
taustan hänen säihkyvälle ja ihastuttavalla kuvalleen. Parooni Zollern,
huvittava niinkuin ainakin, oli suuresti miellyttänyt kreiviä,
varsinkin kun vanha diplomaatti keskustelussa ei koettanut itse
loistaa sukkeluudellaan, vaan jätti sen seurakumppaniensa huoleksi.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli päässyt selville tilanteesta:
hän oli kahden rakastuneen seurassa. Hänen ivallinen hymyilynsä, joka
tavallisesti ympäröi hänen huuliaan, oli, hänen tehtyään tämän huomion,
teroittunut vieläkin hienommaksi, mutta samalla siinä ilmeni huvitettua
hyväksymistä. Rakastumista parooni Zollern soi kaikille sydämensä
pohjasta. "Se on todellisinta koko maailmassa", arveli hän; "paljon voi
sanoin tinkiä, melkein mitä hyvänsä voi filosofisin epäilyin kieltää,
mutta tuska ja ilo, kuolema ja rakkaus, siinä on neljä todellista
ilmiötä."

Päivällisen jälkeen astuttiin avonaisesta puutarha-ovesta penkereelle.
Siellä tarjottiin kahvia ja likööriä. Herroille ojennettiin sikarit
ja Danielakin otti käteensä savukkeen. Innostuneena Trélazure tarjosi
hänelle tulta:

"Te poltatte? Sepä ihastuttavaa!"

Siihen sisältyi kokonainen sarja nuhteluja, huomautuksia ja
johtopäätöksiä; esimerkiksi: siveät naiset eivät polta -- minun
vaimoni ei koskaan saisi lupaa siihen -- ei kukaan siveä ranskatar
sellaista ajattelisikaan, Jumalan kiitos -- kaunis leski on siis
sittenkin hiukan emansipeerattu -- tämä sauhuke paljastaa minulle
tervetulleen rikon linnoituksen muurissa -- hänen huulensa, jotka eivät
kammo savua, eivät taitaisi pelätä minun suutelojanikaan -- suudellut
huulet vaativat enemmänkin... Mutta kaikki nämä ajatukset eivät
perätysten nousseet hänen mieleensä; monia aikaavieviä sanoja tarvitaan
tulkitsemaan ajatuksia, mutta mielessä ne muodostuvat vain yhtenäiseksi
mielikuvitus-akordiksi, ja niinpä kreivi Trélazure oli selvästi
ajatellut vain sen yhden sanan, jonka hän lausui julki: ihastuttavaa.

"Tähän pieneen paheeseen totutti minun mieheni minut", sanoi Daniela.
"Mutta minä poltan vain yhden sauhukkeen päivässä, nimittäin
päivällisen jälkeen."

Kello löi kahdeksan. Penger oli hämärän vallassa; taivaanrannassa
kohosi kuu punaisen kultaisena sirppinä. Ilma oli lämmin ja tyyni.
Tiheät köynnöskasvit, jotka ympäröivät penkereen kaidetta, päästivät
vain sen osan taivasta näkyviin, jolla kuu kumotti, sekä muutamia
yksinäisiä, yhä syvempään varjoon häipyviä puuryhmiä. Avonaisesta
salin ovesta näkyi kattolampun valossa ruokapöytä aterianjätteineen:
tyhjiä pulloja, puolinaisia shampanjalaseja tyhjiä makeislautasia,
kaatuneita hedelmäpyramideja, sinne tänne työntyneitä tuoleja. Hetken
kuluttua vetivät kuitenkin palvelijat verhot oven eteen, ja kuva katosi
näkyvistä.

Penkereellä vieraat olivat käyneet istumaan mukaviin amerikkalaisiin
ruokotuoleihin, joissa istuja voi mukavasti puoleksi maaten istua,
mikä herkkusuulle onkin hyvän päivällisen paras jälkinautinto. Daniela
nojautui myöskin mukavasti taaksepäin, jolloin hameen runsaiden
pitsipilvien alta pilkisti esiin pieni jalka.

"Miten ihana ilta!" huomautti Zollern. Toiset yhtyivät siihen.

Ei pidä luulla, että ihmisen, joka käy henkevästä ja huvittavasta,
pitäisi puhua vain mielenkiintoisia asioita. Ne, jotka yrittävät
aina sanoa jotakin häikäisevää, ovat kovin väsyttäviä, eikä parooni
Zollern kuulunut niihin, jotka eivät olisi uskaltaneet lausua sellaista
väitettä, kuin: "Miten ihana ilta!" siksi ettei sanoissa ollut mitään
kärkeä.

Mutta sitten parooni Zollern alotti niin hauskan ja miellyttävän
keskustelun vähäpätöisen naisen kanssa, jotta molemmat toiset sen
kautta saivat tilaisuuden jutella kahden kesken. Kreivi Trélazure
nojautui penkereen pylvääseen Danielan tuolin vieressä, ja kumartuen
hiukan hänen puoleensa hän lausui sanoja, joita Daniela yksin saattoi
kuulla. Samoin hänen vastauksensa eivät ulottuneet toisen, vilkkaasti
keskustelevan parin kuuluviin. Siitä huolimatta, ettei kukaan kuullut
rakastuneitten puhetta, sanoivat he vain jokapäiväisiä asioita
toisilleen; mutta niinkuin on kirjeitä, joiden rivien _välissä_ on
enemmän luettavaa kuin mitä itse riveille on kirjoitettu, samoin myös
usein keskustellessa piilee enemmän sanojen alla kuin mitä puhutut
sanat itsessään sanovat. Äänten hellä sävy, miehen kiihkeästi ihaileva
katse, naisen onnellinen hymyily antoivat jokapäiväisille sanoille
rakkauden huumeen esimaun.

Danielan sauhuke oli sammunut. Kreivi kumartui tarjotakseen tulta.
Sillä välin kuin Daniela sytytti jälleen sauhukkeensa, kohosi
hänen hiustensa tuoksu Trélazuren kasvoihin, ja kumpaisenkin kädet
koskettivat salamannopeudella toisiaan. Sen jälkeen he vaikenivat
hetkeksi, ja tuo hetki oli niin kuumeinen, että syvä, väräjävä huokaus
kohosi kauniin naisen povesta; huokaus, joka olisi saanut Trélazuren
polvistumaan hänen eteensä, jos he olisivat olleet kahden. "Hän on
minun omani!" iski ajatus ylpeällä ilolla kreivin mieleen. -- "Oi,
elämä, miten ihana sinä olet!" paisui Danielan sydän.

Mutta riistäytyen väkivallalla unelmistaan hän huudahti toiselle
ryhmälle:

"Parooni Zollern, esitättekö te muistelmianne kreivittärelle?"

Zollern lähestyi häntä.

"En, armollinen rouva, en puhunut itsestäni; minä tiedän, että tämä
aine, joka kertojalle on kaikista mielenkiintoisin, on kuuntelijalle
ikävin. Minä yritin kiinnittää kuuntelijani mielenkiintoa puhumalla
eräästä eläintieteellisestä luonteenilmiöstä. Koetin näet kuvata
leskeksi jääneen papukaijan mielentilaa, joka suree itsensä kuoliaaksi
kadotettuaan puolisonsa."

"Onhan siinä jotakin kaunista", sanoi Daniela, "että luonnossakin
voimme tavata esimerkkejä uskollisesta aviopuolisorakkaudesta ja
lohduttomasta leskensurusta."

"Luonnossa me voimme tavata mitä hyvänsä", puuttui Trélazure puheeseen;
"vanhempia, jotka syövät lapsiaan, olentoja, jotka nukkuvat koko
talven ja joilta siis karnevaaliaikakin menee hukkaan; miksikä ei siis
voisi olla sellainen luonnonvastainen ominaisuus edustettuna kuin
aviouskollisuus."

Taaskin tuo kevyt sävy! Se vaikutti hiukan masentavasti Danielaan;
olipa tosiaankin epäedullista kosijalle ruveta laskemaan leikkiä
uskollisuudesta. "Mutta" -- lohdutti hän itseään -- "ranskalaisten
keskustelutapaanhan kuuluu laskea leikkiä kaikkein pyhimmistäkin
asioista. Tuollainen leikki on vain huono tapa, ei mitään muuta, itse
ajatuksia voidaan silti pitää pyhinä." -- Ja yhtyen leikkisään sävyyn
hän vastasi:

"Te olette oikeassa; yksitoikkoisuus on rikos, maailman tunnussana on
vaihtelevaisuus."

Zollern puuttui nyt puheeseen:

"Miten, armollinen rouva, halveksitteko te uskollisuutta ja pidätte
sitä yksitoikkoisuutena rakkaudessa?"

"Sellaista ei voi halveksia", vastasi Trélazure Danielan puolesta,
"mitä ei lainkaan ole olemassa. Ikuinen rakkaus on vain mielikuva
-- mahdoton ajatus samoinkuin esimerkiksi ikiliikkuja -- se on vain
linnunpelätin, jonka ilkeämieliset moralistit ovat pystyttäneet elämän
puutarhaan, olio, joka vain kerran saa näkyvän muodon, nimittäin
jokaisen aviomiehen mielikuvituksessa omaan vaimoonsa nähden. Ja jos
tämäkin oletus näyttäytyy vääräksi, niin jää jäljelle se lohdutus, että
voi ottaa aviorikkojan hengiltä."

"Niin, minä ymmärrän", sanoi Zollern. "Mies, joka ei ole kylliksi
voimakas ollakseen uskollinen, heittää kunniansa heikon naisen
kestävyyden varaan, ja kun tämä kunnia tulee loukatuksi, niin hyvittää
kuolinisku jälleen kaikki. Kaunis järjestys todellakin! Siksipä te
näette minussa piintyneen vanhanpojan."

"Oi parooni Zollern! Te teitte vääryyttä meille naisille!" huudahti
kreivitär Barthen. "Naisten joukossa on hyvin uskollisia aviovaimoja,
varsinkin saksalaisten parissa; ranskalaiset romaanit ja näytelmät
eivät saa viedä meitä harhaan. Tiedättehän te, 'saksalainen
uskollisuus' on tullut sananparreksi!"

"Siksi ovat saksalaiset tammetkin tulleet, kreivitär -- ikäänkuin
ei muuallakin olisi sellaisia puita! Kellään ei ole yksinoikeutta
uskollisuuteen yhtä vähän kuin nerollisuuteenkaan; olen tavannut hyvin
typeriä parisittaria ja hyvin uskottomia saksalaisia naisia."

"Minä vastaan oman maani naisten hyveellisyydestä", sanoi Trélazure.
"Leikki sikseen; vakavasti puhuen voin vannoa, että ne naiset, jotka
ovat meidän äitejämme, ja ne tytöt, jotka ovat meidän sisariamme ja
joiden piiristä me kerran valitsemme kotimme vaaliat, ovat siveellisiä.
Ranskalaiset nuoret tytöt ovat aito helmiä mitä puhtauteen tulee --
varsinkin meidän säätyymme kuuluvat -- se peittää perhospölyn lailla
heidän koskemattoman sielunsa, kun he huolehtivien äitien kädestä
-- ja tavallisesti ankaran luostarikasvatuksen jälkeen -- astuvat
avioliittoon. Aviopuolison asia on vaalia tätä aarretta, pidättää se
loitolla maailman vaaroista, pitää huolta henkisestä seurustelusta,
jotta varmat kädet aina ohjaisivat omaatuntoa -- sen lisäksi tulevat
äidinvelvollisuudet, sääty-ylpeys -- ja mies voi olla täysin huoleti!"

"Minä näen koko kuvan edessäni", jatkoi Zollern.
"Kahdeksantoista-vuotias rouva de Trélazure viedään erinäisten
anoppien ja tätien suojelemana kaukaiseen linnaan, jonne hänelle
hankitaan rippi-isä, useita lapsia, pari vanhoillista sanomalehteä ja
messukassukoita ommeltavaksi, ja harhakuva, josta te äsken puhuitte
-- uskollisuuden harhakuva -- juurtuu rauhoittuneen aarteenhoitajan
poveen, joka kuitenkin vähääkään välittämättä 'linnunpelättimestä'
poimii kaikessa rauhassa mitä erilaisimpia ruusuja elämänpuutarhasta...
Minä tunnen kyllä sellaista, olinpa kerran itsekin -- siitä on nyt
kolmekymmentä vuotta -- vieraana sellaisessa linnassa Bretagnessa.
Nuori linnanrouva -- tuo raukka ei elänyt kauan -- oli vanhojen
tätilohikäärmeitten ympäröimänä; hiippakunnan piispa tuli joka
viikko päivällisille; linnanrouva ompeli lakkaamatta koruompeluja
kyläkirkkoa varten; iltasin vuoroin pelattiin dammipeliä tai luettiin
uskonnollista kirjallisuutta. Ja linnanherra huvitteli sillä välin
Parisissa tunnetuimpien operettilaulajattarien kanssa -- mutta kaikesta
huolimatta hän oli täysin vakuutettu vaimonsa uskollisuudesta..."

"Hän ei ehkä tiennyt", sanoi Daniela naureskellen, "että te olitte
vieraana linnassa, parooni Zollern? Mieleeni muistuu juuri, että
olen nähnyt teidän harvinaisuuskokoelmassanne pienen tohvelin, ja
kysyessäni, olitteko te pidellyt tuon pikkuisen häkin asujainta joskus
kädessänne, te vastasitte: 'Oi, tuo pieni raukka lepää jo aikoja sitten
eräässä sukuhaudassa Bretagnessa...' Ja nytkin te huokaatte?"

"Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet papukaijat..." puuttui
vähäpätöinen nainen puheeseen. "Minä aioin juuri kertoa erittäin sievän
jutun eräästä papukaijasta, jonka olin saanut lahjaksi arkkiherttuatar
Elisabethilta. Tällä papukaijalla oli tapana..."

Sievä kertomus keskeytyi. Palvelija ilmoitti paroonitar Rimmerspergin
ja hänen tyttärensä.

Daniela nousi tuoliltaan.

"Minulle on tullut vieraita", sanoi hän. "Tahdotteko tulla mukanani
saliin?"

Illan kuluessa saapui vielä muutamia herroja, ja seura oli koolla
sydänyöhön saakka. Danielalla ja Raoulilla ei ollut enää tilaisuutta
keskustella kahdenkesken. Vain hyvästi sanoessa käsienpuristus ilmaisi
vielä kerran salaista ymmärtämystä.




XI


Daniela vietti rauhattoman yön. Seuraavana aamuna hän nousi varhain,
ja syötyään aamiaista hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, otti
kirjepaperiarkin esille ja kirjoitti seuraavat rivit:

    'Rakas isä!

    Minulla on tarve avata sinulle ääriään myöten täyden sydämeni.

    Sinä olet ainoa uskottuni, isä. Sinun kädestäsi minä otin vastaan
    ensimäisen puolisoni, joka teki minut syvästi onnelliseksi,
    joskaan en hänen kauttaan oppinut tuntemaan yhtä elämäniloa --
    minä tarkoitan intohimoisen elämän iloa. Mutta sen, minkä elämäni
    kevät minulta kielsi, sen kesäni nyt tarjoo minulle, voimakkaasti
    tuoksuavana tuhatlehtisenä ruusuna... yksi lehdistä on hänen
    katseensa, toinen hänen äänensä sävy -- kolmas oman sydämeni
    sykähdys -- ja centifolian suljetussa kuvussa hänen -- suutelonsa
    on puhkeava, ja suloisen polttava autuus --'

Daniela keskeytti kirjeensä. Sitten hän repi rikki arkin ja viskasi sen
paperikoriin. --

"Olenko aivan hullu -- kirjoittaako kukaan nyt tuolla tavalla isälleen
-- järkevälle vanhalle herralle?"

Hän otti uuden arkin esille.

"Sinä tiedät, rakas isäni ja ystäväni", alkoi hän uudelleen, "että
palasin suureen maailmaan aikeissa mennä uusiin naimisiin. Ja jo tänään
voin ilmoittaa sinulle, että olen tehnyt valintani. Onko valintani
järkevä, kysyt sinä? -- Yhtä järkevä kuin joen valinta sen syöksyessä
mereen; kuin salaman valinta, joka iskee ukkosenjohdattimeen --"

"Totta tosiaan", sanoi Daniela keskeyttäen vielä kerran kirjeensä,
"tänään en osaa järkevästi kirjoittaa. Olisipa se hauska ilmoitus
järkevälle isälle, että hänen tyttärensä on mennyt kihloihin
luonnonvoimien pakosta!"

Hän repi tämänkin arkin ja alotti kirjeen kolmannen kerran:

"Rakas isä, täten ilmoitan sinulle, että olen onnellinen morsian."

"Morsian -- olenko sitä todellakin?" keskeytti Daniela jälleen
kirjeensä; "herra de Trélazure ei ole vielä kosinut minua -- jos hän
kosii minua, niin suostunko hänelle noin vaan ilman muuta? -- Tämä
ilmoitus on aivan liian aikainen." Ja tämäkin arkki seurasi edeltäjiään
paperikoriin.

Daniela vajosi mietteisiinsä.

"Nuoli on osunut minuun -- se on selvä. Mutta minun pitää olla
varuillani. Käteni, koko tulevaisuuteni minä annan jo ajatuksissani
-- miehelle, joka ei vielä lainkaan ole sitä pyytänyt" -- ylpeä rouva
punastui tätä ajatusta -- "ja miehelle, jota en ensinkään tunne,
josta minä yleensä en tiedä, onko hänellä sydäntä lainkaan. Ja koko
elämän ajaksi... kysymyksessä ei ole vain lyhyt huumauksen hetki --
aviopuolisoiden tulee olla ystäviä, tovereita kaikissa ajatuksissaan
ja pyrinnöissään... niinkuin Harald ja minä olimme. Meidän suhteemme
oli tosin vapaa intohimosta; mutta enkö todellakaan voisi intohimoa
vastustaa?... Tunnen olevani hirveän heikko... jos sellainen hetki
kuin eilinen uudistuisi... jos me silloin olisimme kahden ja hän
tulkitsisi sanoin kuuman katseensa tarkoitusta ja kysyisi minulta:
'Rakastatko minua?' -- voisinko silloin tehdä muuta kuin panna
alttiiksi tulevaisuuteni saadakseni vastata hänelle: 'niin, minä
rakastan sinua!'? -- Ei, ei, minun täytyy olla vahva. Oma arvoni ja
myöskin hänen onnensa vaatii, että asetan vaatimukseni korkealle.
Meidän täytyy ensin oppia rakastamaan toisiamme, ennenkuin sidomme
kohtalomme yhteen; tänään me olemme rakastuneet, mutta se riittää
ainoastaan -- vaihtoehtoa varten, jota minä, kunniallisena naisena en
saa edes ajatella... Entäs Daliani! -- Kevytmielisesti en saa antaa
hänelle uutta isää... Mitäpä jos hän -- luostarikasvatus näyttää olevan
hänen ihanteensa -- vaatisi, että sydänkäpyni lähetettäisiin nunnien
kasvatettavaksi?"

Siten Daniela tuumi vielä kauan sinne ja tänne ja tuli siihen
päätökseen, ettei hän vastaisi ajattelemattomasi myöntyen siihen
naimatarjoukseen, joka hänelle varmaan tehtäisiin. Vielä hän itse sekä
hänen tulevaisuutensa oli hänen omassa vallassaan -- siitä hänen ei
pitänyt sokeasti luopua.

Päivä kului. Joka hetki Daniela odotti naapurinsa tuloa, mutta häntä
ei kuulunutkaan. Nuori rouva ei ollut astunut ainoatakaan kertaa
pengermälle eikä edes parvekkeelle, sillä hän ei tahtonut nähdä kreiviä
sieltä käsin ja vaihtaa jokapäiväistä tervehdystä hänen kanssaan. Hän
istui salissa käsityö kädessä -- lukea hänen oli mahdotonta -- ja
ajatuksissaan hän oli jo kymmenet kerrat kuvitellut tuota kohtausta,
joka nyt seuraisi: Trélazure astuisi sisään -- kosisi -- ja hän
vastaisi vaatien ajatusaikaa, pyytäen saada harkita asiaa vielä useita
kuukausia.

Pari kertaa hän tuli häirityksi; Rimmerspergin naiset tulivat
vieraisille ja samoin kaunis rouva von Lacher. Mutta he eivät viipyneet
kauan. Sitten palvelija toi sisään päivän sanomalehdet. Mutta hän ei
edes avannut niitä. Mitä ulkomaailma koski häneen? Kukapa voisi nähdä
tähtien kimmeltävän, seisoessaan tanssisalin kattokruunun alla, ja
kukapa välittäisi valtiollisista ja kirjallisista kysymyksistä ulkona
maailmassa, kun omassa sydämessä oli selviteltävä elämänkysymyksistä
kaikkein suloisin ja tärkein?...

Kello oli jo kuusi iltapuolella, aika, jolloin Danielan oli tapana
lähteä ajelulle, eikä odotettu vieras vieläkään ollut saapunut.

Palvelija ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa, sillä Daniela ei
ollut muistanut antaa vastakäskyä. Samassa vähäpätöinen nainen astui
sisään hattu päässä ja viitta hartioilla.

"Oletteko odottanut jo minua, rakkaani? Vaunut ovat jo oven
edustalla... mutta ettehän te ole vielä pukeutunut?"

"Minun ei tänään tee mieleni lähteä ajelulle, rakas kreivitär.
Tiedättekö mitä? Ottakaa Giulietta mukananne ja lähtekää ajamaan ilman
minua!"

"Silloin pitäisi minun ottaa myös äiti mukaan, ja se käy yli voimieni.
Miksikä te ette tahdo itse tulla? Ilma on niin ihmeen ihana; tänään
varmaankin koko Baden on liikkeellä!"

"No hyvä; minä pukeudun vain nopeasti ja me lähdemme sitten."

Daniela oli muuttanut mieltään. Tähän aikaan ei Trélazure kuitenkaan
saapuisi, sillä hän tiesi Danielan aina olevan ajelulla; ja jos hän
tänään jäisi kotiin, niin näyttäisi siltä, kuin hän olisi sen tehnyt
Trélazuren tähden, ikäänkuin hän odottaisi häntä. Varmaankin hän oli
päättänyt tulla illalla; hän tahtoi luultavasti nähdä hänet samaan
aikaan jälleen, kuin he eilenkin olivat ilmaisseet toisilleen salatut
tunteensa; saman illakon tuoksun tuli tuntua penkereellä, saman
kuutamon kirkastaa taivasta -- äkillinen toivo leimahti hänessä, mutta
hän karkoitti sen nopeasti, muistaessaan aamuisia hyviä päätöksiään.
"Minä en ota häntä vastaan, jos hän tulee illalla -- tai ainakin
pitää muita vieraita olla läsnä -- niin ainakin luulisin -- mutta
sittenkin? -- Ei, jos olen yksin, niin en ota häntä vastaan... mutta
nyt tahdon ainakin nähdä hänet kaukaa -- varmaankin hän on kävelemässä
Helenenstrassella." -- Ja ääneensä hän sanoi: "Nouskaa sillä välin
vaunuihin, kreivitär. Parissa minuutissa olen valmis."

Danielan astuessa portaita alas seisoi Franz Stern siinä. Daniela
ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli häntä niin jäykästi
ikäänkuin hän ei olisi tuntenut häntä.

Stern oli odottanut, että rouva Dormes ojentaisi hänelle kätensä ja
puhuttelisi häntä, ja siksi hänen käytöksensä koski häneen kipeästi.
Olisikohan tuo rakastettava nainen käynyt ylpeäksi? Tahtoiko hän
osoittaa köyhälle tuntiopettajalle, missä hänen paikkansa oli ja
rangaista häntä, koska hän oli uskaltanut asettua hänen tielleen?

Sitä ei Daniela tosiaankaan ollut ajatellut. Hän ei ollut tuntenut
Sterniä luodessaan tietämättään katseensa häneen, niinkuin joskus voi
sattua, kun ajatukset ovat johonkin määrättyyn asiaan kiintyneet. Vasta
kun vaunut olivat jonkun matkaa vierineet, nousi äskeinen kuva hänen
eteensä; ja vasta nyt mielikuvituksessaan hän huomasi tervehdyksen,
sekä tunsi tervehtijän.

"Oi, tuota kelpo mies rukkaa, miten epäystävällisesti kohtelinkaan
häntä... Minun täytyy hyvittää se huomenna, sillä panen arvoa tuon
miehen ystävyyteen. Onpa minulla sentään ollut hyvä onni, kun olen
tavannut kaksi ihmistä, joista toinen on kyennyt kahlehtimaan
sydämeni, toinen sieluni... Mutta eikö olisi ollut parempi, jos ne
olisivat yhdistyneet yhteen ja samaan henkilöön? -- Eikö sen, jonka
omaksi antaudun, pitäisi voida kokonaan tyydyttää minua, vaatia sekä
sieluni että sydämeni kunnioitusta, herättää rakkautta, kaipausta ja
luottamusta minussa?..."

"Mutta Daniela, mikä teidän on? Teidän ajatuksenne näyttävät
olevan peninkulmien päässä. Te ette edes vastaa vastaantulijoiden
tervehdyksiin; ettekö tuntenut parooni Zollernia?"

Daniela heräsi unelmistaan.

"Parooni Zollern? -- En huomannut ketään!"

"Ettekö luule minun näkevän teidän lävitsenne? Te ajattelette
Trélazurea; tunnustakaa pois vaan."

"Niinkö arvelette?" naureskeli Daniela punastuen.

"Olkaa varoillanne; minun luullakseni tuo ranskalainen vain
liehakoitsee!"

"En ymmärrä..."

"No, olettehan te leski ja vapaa... Kaikkein onnellisin asema
maailmassa on sittenkin nuorella ja rikkaalla leskellä!"

"Sen jälkeen onnellisimmassa asemassa on säätiöneiti [= aatelisnaisten
apulaitoksen jäsen] -- mitä vapauteen tulee."

"Ikävä kyllä jouduin vasta neljänkymmenen vuoden vanhana
säätiölaitokseen -- en koskaan ole myöskään ollut kaunis -- mitä hyötyä
minulla siis on vapaudesta?"

"Ah, niinkö te tarkoitatte? Mutta nähkääs minä en tahdo vapauttani
käyttää muulla tavalla kuin luopumalla siitä jälleen, kunhan löydän
jonkun joka mielestäni on sellaisen lahjan arvoinen."

"Ja te aiotte mennä naimisiin kreivi Trélazuren kanssa?"

"Toistaiseksi, rakkaani, ei siitä vielä ole ollut kysymystä..."

"Sepä olisi kuitenkin kaikkein suurin tyhmyys, minkä te voisitte tehdä.
Naittakaamme hänet mielemmin Giuliettalle, jos teillä ei ole mitään
sitä vastaan --"

"Minulla on paljonkin sitä vastaan, että ihmiset antavat naimisasioissa
neuvojaan toisille. Naiminen, jos mikään, on kahden asia ja kolmannen
korvapuusti, niinkuin sanotaan."

"Nuo sanat ovat aiotut minulle nuhteiksi. Tästä lähin en kiellä teitä
ottamasta tuota ranskalaista tuulihattua --"

"Kreivitär!"

"Tehän aivan kalpenette vihasta. Hän on ihastuttava ihminen -- teidän
sijassanne en kohtelisi häntä julmasti, mutta mennä naimisiin..."

"Kreivitär!"

"No, nyt teidän äänenne ilmaisee siveellistä kauhua. No niin, oikeassa
te olettekin. Minä ehkä ensimäisenä päivittelisin ja levittäisin juorua
eteenpäin, jos sanottaisiin, että te suositte kaunista ranskalaista.
Mutta mitä juoru oikeastaan merkitsee? Maailma tarvitsee sitä
ravinnokseen!"

"En koskaan tahallani tule tarjoamaan lisäystä tähän maailman
ravintoon, kreivitär Barthen. Olen ylpeä enkä tahdo kenenkään edessä
punastua -- en edes rakastettuni edessä, joka tavallisesti ensimäisenä
on valmis halveksimaan heikkoa naista; en varsinkaan tyttäreni edessä,
jonka kunnioitus tulee olemaan vanhuuteni ilo!"

"Te ajattelette jo vanhuutta -- niin nuori kuin olette? Tosiaankin,
kun näkee teidän tuolla tavalla kalpenevan ja punastuvan -- ja sen
lisäksi kun ottaa huomioon loistavat silmänne ja koko olentonne --
varsinkin siitä saakka kun olette rakastunut -- niin ei uskoisi teitä
kuin korkeintaan yhdeksäntoista-vuotiaaksi. -- No -- nyt me ajoimme
Schimmerin ohitse. Siellä hän ei ole. Eikö hän tänään yleensä ole ollut
näkyvissä? Päivällisaikana hän ei ollut puistossa myöskään... Oliko hän
teidän luonanne?"

"Kreivi Trélazureko? Ei!"

"Tuolla kujanteella hän luullakseni onkin. Tuo pitkä harmaassa puvussa
--"

"Ei, hän se ei ole."

"En tahdo kiistellä vastaan. Tosin te olette likinäköisempi minua,
mutta kun on kysymyksessä rakkauden esine, niin rakastuneet näkevät
kymmenen peninkulman päähän."

Ajomatka päättyi ilman että Trélazure sattui näköpiiriin. Kello
seitsemän Daniela palasi kotiin. Hän tahtoi pidättää kreivittären
päivällisillä luonaan siltä varalta, ettei hän olisi yksin, jos
toivottu ja pelätty vieras illan kuluessa saapuisi. Mutta kreivitär oli
pyydetty muualle eikä ottanut kutsua vastaan.

Syötyään yksin päivällistä Daniela meni tyttärensä huoneeseen. Tuskin
hän oli neljännestunnin ajan jutellut Dalian kanssa, kun palvelija
ilmestyi ovelle.

"Herra, joka eilen oli täällä päivällisillä, on tullut. Hän odottaa
pengermällä."

Kuuma verivirta kohosi Danielan poskiin.

"Oi, miten minä häntä rakastan!"

Hän näki ajatuksissaan hänen nojautuvan pylvääseen samoinkuin eilen...
jos hän nyt menisi pimeälle pengermälle, ja Trélazure levittäisi
käsivartensa häntä vastaan -- niin hän vaipuisi hänen syliinsä. Hän
katsahti Daliaan, ja kääntyen palvelijan puoleen hän sanoi:

"Sanokaa, että olen jo vetäytynyt huoneeseeni; huomenna aamupäivällä
olen tavattavissa."

Palvelija poistui, ja Daniela sulki kiihkeänä pienokaisen syliinsä.

"Rakas, rakas lapsi -- sinä olet sittenkin minun suurin onneni!"

"Oi, äiti kulta -- kiitos, kiitos --"

"Sinä kiität minua suuteloistani, Dalia; et tiedä, mistä sinulla juuri
oli syytä kiittää minua!"

Palvelija palasi takaisin ja ojensi hänelle pari kirjaa.

"Herra jätti armolliselle rouvalle tämän käärön."

Daniela otti sen käteensä; käymäkortti seurasi mukana.

"Mitä", huudahti hän, "parooni Zollernko se olikin? Miksi ette sanonut
sitä heti?"

"Sanoinhan minä, että siellä oli sama herra, joka eilen oli
päivällisillä -- en tiedä hänen nimeään. Toinen herra, nuori
ranskalainen kreivi" -- lisäsi palvelija omasta alotteestaan --
"matkusti tänä aamuna Wieniin. Hänen kamaripalvelijansa ei odota häntä
palaavaksi ennenkuin viikon kuluttua; hän on --"

"Hyvä!" katkaisi Daniela palvelijan puheen ja päätään nyökäyttäen antoi
hänelle merkin poistua.

Matkustanut pois! Tänään! Yrittämättäkään tavata häntä jälleen -- oliko
hän niin suuresti erehtynyt, eikö hän ehkä rakastanutkaan häntä? --

"Hyvää yötä, Dalia. Jo riittää, riittää" -- kun pienokainen tahtoi
jälleen syleillä häntä yhtä kiihkeästi kuin äskenkin -- "päästä
minut, minulla on päänsärkyä... Ernestine, lähettäkää kamarineitsyt
huoneeseeni -- makuukamariin -- tahdon panna maata."

       *       *       *       *       *

"Pappos, sinä näytät tänään niin surulliselta; mikä sinua vaivaa?"

Isä ja poika istuivat huoneessaan yksinkertaisen illallisensa ääressä.
Kaiken iltaa Franz Stern oli istunut synkästi eteensä katsellen
ja vastannut Alfredin puheluyrityksiin vain yksitavuisesti. Vasta
suoranaiseen kysymykseen hän vastasi huoaten:

"Se on totta, Affi, minä olen harmistunut ja minä selitän sinulle syyn
siihen. Meidän 'kaunis haltijattaremme' on loukannut minua."

Hän kertoi, miten rouva Dormes ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä.

"Katsoppas, lapsi", lisäsi hän, "sinun pitää koettaa tulla kuuluisaksi
tai rikkaaksi, jos tahdot, että tämän maailman suuret kohtelevat sinua
ystävällisesti!"

"Tai vieläkin parempi, en yritä lainkaan päästä heidän pariinsa. Mutta
eihän haltijattaremme ole mikään arkkiherttuatar, enkä siis ymmärrä
miksi hän kohtelisi sinua ylpeästi?"

"Minä olen juutalainen, ja vielä lisäksi köyhä juutalainen.
Juutalaisella täytyy olla miljoonia, jotta hän olisi seurakelpoinen.
Tai pitää olla runoilija, sellainen kuin Heine, tai soittotaiteilija
niinkuin Meyerbeer --"

"Tai halveksia sellaisten ihmisten seuraa, jotka yhä ovat noin
ennakkoluuloisia."

"Affi, sinä olet tänään paljoa järkevämpi kuin minä!"

"Minä toistan vain sinun omat opetuksesi, ja sinä puhut noin katkerasti
vain siksi, että olet loukkaantunut."

"Olet oikeassa. Minun mielipiteeni ei olekaan se, että me juutalaiset
seisoisimme alhaisemmalla asteella kuin muut ja että meidän tulisi
mielettömien ihmisten halveksumisen johdosta osoittaa muuta kuin
halveksumista. Mutta tämän herttaisen, henkevän naisen puolelta
tällainen kohtelu hämmästytti minua, loukkasi minua suorastaan... Mene
nyt nukkumaan, Affi, minä kirjoitan vielä teostani... Työ on paras
surun lääke."

"Voisinhan minäkin vielä kirjoittaa pienen aineen --"

"Ei, sinä näytät tänään väsyneeltä; parempi, että lähdet levolle. Hyvää
yötä, lapseni, pieni, rakkahin ystäväni!"




XII.


Seuraavana päivänä ei Daniela ollut tyttärensä tunnilla läsnä.
Tunnin jälkeen hän kutsui kuitenkin herra Sternin luokseen. Tämä oli
valmistunut siihen, että hän saisi nyt eronsa.

Hän tunsi kalpenevansa astuessaan saliin. Huoneen nurkkaan oli
siirretty pöytä, ja kaksi tuolia sen viereen; oikea koulupöytä, joka
oli täynnä kirjoja ja vihkoja.

Daniela astui käsi ojossa tulijaa vastaan.

"Rakas herra Stern, mitähän te eilen ajattelitte minusta?"

Tämä odottamaton ystävällisyys teki Franzin niin onnelliseksi, että hän
suuteli ilahtuneena ojennettua kättä.

"Minä olin niin hajamielinen", jatkoi Daniela, "etten nähnyt teitä
lainkaan, vaikka luultavasti sittenkin näin teidät, koska jälkeenpäin
muistin sen tosiasian, että seisoitte tervehtien edessäni, ja minä itse
vain tuijotin teihin."

"Mutta armollinen rouva -- sallikaa minun tehdä tämä huomautus --
varmaankin teillä oli jokin hyvin mieluisa ajatus, koska se saattoi
siinä määrin kiehtoa teitä."

"Niin, hyvin mieluisa, ja hyvin mieletön. Tänään se on kokonaan
haihtunut."

Daniela puhui totta. Hän luuli jälleen vapautuneensa tuosta
lemmenpaulasta.

Tällaiset keskeytymiset sattuvat useinkin heräävän intohimon
ensiaikoina. Katse, äänensävy, selittämätön sähkövirta, joka kulkee
toisesta toiseen, voi kahlehtia ihmisen kokonaan; mutta äkkiä
tämän tenhon rikkoo vastakkainen vaikutus -- epäystävällinen sana,
vastenmielinen kasvojenilme, omituinen, toisesta toiseen kulkeva
kylmä tuulahdus -- ja ihminen on jälleen vapaa; lähestyminen riittää
kiristämään jälleen taikasidettä, hetkellinen ero löyhentää sen
uudestaan; ja sitten sitä kieppuu sinne ja tänne, milloin vangittuna,
iloiten kahleistaan, milloin vapaana, riemuiten vapaudestaan.

Danielan loukattu ylpeys oli tällä hetkellä siirtänyt hänet
viimeksimainittuun tilanteeseen. Että Trélazure saattoi siten matkustaa
pois tuon hetken jälkeen, jolloin he olivat sanattomasti paljastaneet
sydämensä tunteet, loukkasi hänen turhamaisuuttaan ja arvoaan -- näistä
molemmistahan ominaisuuksista niin sanottu ylpeys on kokoonpantu --
ja koska loukkauksen iskemä haava kirveli kipeämmin kuin rakkauden
tuottama, niin luuli hän jälkimäisen kadonneen.

"Nähkääs, herra Stern, olen ottanut esille vakavimmat kirjani sekä
vihkoja aivan kuin koulutyttö, siltä varalta että minun tulee
kirjoittaa jonkunmoisia aineita tai muistiinpanoja. Mitä te olette
tuonut minulle?"

"Minäkö? En mitään, armollinen rouva, sillä eilisen käytöksenne
johdosta en uskaltanut enää toivoa, että te haluaisitte toteuttaa
suunnitelmaanne. Jos sallitte, niin käyn ottamassa ohjelman, jonka
toissapäivänä panin kokoon. Minä arvelin näet, että meidän opiskelumme
-- jotta se ei muuttuisi vain tavalliseksi keskusteluksi -- olisi
järjestelmällisesti suunniteltava ja sitä tarkoitusta varten tein
oikean ohjelman."

"Siis eilen niin täynnä innostusta ja tänään piditte minua jo
uskottomana? Ja mistä syystä te luulitte minun aikovan vetäytyä pois,
laiskuudestako ehkä?"

"Ei, vaan ylpeydestä!"

"Kopeudesta, tarkoitatte te -- sillä ylpeys on jotain aivan toista --
minä iloitsen, että minussa on ylpeyttä, sillä se on minun tukeni;
-- mutta häpeäisin olla kopea. Älkää käsittäkö minua toiste väärin!
Olisipa se toivoton vastalaulaja näissä henkisissä dueteissa, joka
olisi siksi typerä -- muuta sanaa minun on mahdoton keksiä -- että hän
käyttäytyisi kopeasti. Käykää siis hakemassa ohjelmanne. Se herättää jo
uteliaisuuttani."

Poistuttuaan muutamiksi minuuteiksi palasi Stern takaisin mukanaan
huolellisesti viivoitettu, siististi kirjoitettu ja eri osastoihin
jaettu paperiarkki. Rouva Dormes tarkasteli sitä.

"Tosiaankin", sanoi hän, "tämä on järjestelmällistä: kullekin eri
opinhaaralle oma määrätty työaikansa, maailmanoppia, viisaustiedettä,
kirjallisuutta ja niin edespäin. Jos perusteellisesti seuraan
suunnitelmaa, niin kieltämättömästi tietoni suuresti lisääntyvät."

"Eivätkä minun sen vähemmän, armollinen rouva. En tahdo mitenkään
tekeytyä miksikään viisauden lähteeksi, josta kaikki ne asiat, jotka
ohjelmassa ovat mainitut, ilman muuta kumpuilisivat esiin. Kirjoista
meidän kummankin tulee tietoja ammentaa; mutta paljoa enemmän tietoja
me saamme yhdessä lukien kuin jos kumpikin opiskelisi erikseen; sillä
ajatustenvaihdon kautta kehittyvät meidän mielipiteemme ja me teemme
huomioita, jotka yksin lukien eivät koskaan selviäisi."

"Niinkuin näen", sanoi Daniela tarkastellen vieläkin ohjelmaa, "tulee
minun hankkia muutamia kirjoja... Me voimme yhdessä sitten laatia
luettelon ja minä tilaan ne vielä tänään Wienistä. Katsokaapa sillä
välin, eikö minun varastostani löytyisi jotakin, jota voisimme käyttää."

Stern tarkasteli pöydällä olevien kirjojen nimiä.

"Kas, Herbert Spencer, Tylor, Bain, siinähän meillä on uudempi
englantilainen filosofinen koulu edustettuna; oletteko te siihen
perehtynyt, armollinen rouva?"

"Perehtynyt olisi liiaksi sanottu. Minä tunnen heitä hiukan ja aavistan
niitä suuria totuuksia, joita he ovat kutsutut ilmoittamaan. Olettehan
tekin Darwinin kannattaja?"

"Hyvinkin innokas, armollinen rouva. Jos olisi olemassa Darwinin
palvelusta, niin tahtoisin olla sen ylimmäisenä pappina. Minä jumaloin
tuota miestä, joka uutteralla tutkimuksellaan, järkiperäisellä
ajatuskyvyllään on laskenut perustuksen maailmankäsitykselle, joka
ihmishengen kehityshistoriassa merkitsee tähänastista suurinta
käännekohtaa."

"Minä ymmärrän nyt, miten tuo mies, joka voi herättää näin tulista
rakkautta, voi olla myöskin yhtä kiihkeästi vihattu. Mutta minä
iloitsen, että meidän mielipiteemme tässä suhteessa käyvät yhteen.
Tosin en tähän asti ole tuntenut yhtä kiihkeää Darwinihailua kuin te;
mutta ehkäpä te saatte sen minussakin yhtä palavasti liekehtimään.
Se olisi minulle mieleen; kaikki ihailu herättää ihmisessä itsessään
onnelliseksi tekevää, sydäntäavartavaa hartautta."

"Se juuri on oikea sana, armollinen rouva: hartautta. Ja meidän
aikanamme, jolloin kaikki epäjumalat horjuvat ja kaikki tarut katoavat,
voi meidän hartautemme kohdistua vain yhteen jumaluuteen, joka
hitaasti paljastuu silmiemme edessä -- minä tarkoitan _totuuteen_.
Siksi voidaan jokaista, joka rohkealla kädellä kohottaa harsoa --
vaikkapa kuinkakin pienessä määrässä -- sanoa profeetaksi. Me saamme
kai sanoa, puhuessamme luonnon ihanista laeista, maailman alituisesta
edistymisestä, kaikkien yhä täydellisemmiksi kehittyvien erilaisten
lajien yhtenäisestä syntymisestä -- me saamme kai sanoa: totuus on
suuri ja Darwin hänen profeettansa!"

"Teidän vastustajanne väittäisivät tämän johdosta, että teidän
profeettanne on julistanut melko surullisia lakeja: ikuista taistelua,
tuskaa ja kuolemaa; vahvemman voittoa heikomman yli ja lopulta
heikomman täydellistä tuhoamista."

"Se ei ole sen surullisempaa kuin kirkon julistama oppi käärmeen
voittamisesta, johon myös liittyy kuolemaa ja tuskaa, -- niin paljon
kuolemaa, että Jumalan itsensä täytyi heittää henkensä ristillä. Elämä
ja kuolema on nyt kerta kaikkiaan olemassa maailmassa, sitä ei voi
mikään filosofia, olkoon se miten optimistinen tahansa, tehdä tyhjäksi.
Eikö vapahduksen oppi sano meille, että tuska kannustaa taisteluun ja
taistelu viittaa meille voittoisan tien täydellisyyteen? Sillä voitto
tulee voimakkaamman osaksi, ja se joka on voimakas, on myös parempi --
hyve -- _virtus_ -- merkitsee voimaa."

"Tähän teidän vastustajanne sanoisivat harmistuneina: Mitä! Asetatteko
te raa'an voiman hyveen tasalle; teidän mielestänne siis gladiaattori
seisoo korkeammalla kuin Virgilius, ja haukka on parempi kuin
kyyhkynen?"

"Niinkauankuin ihmiskunta on vielä alkuasteellaan ja jaettuna
heimoihin, joiden olemassaolo riippuu sotaonnesta, niin kauan voimakas
nyrkkitaistelija seisoo todellakin korkeammalla asteella kuin uneksiva
runoilija; tarvitaan jo kehittyneempää yhteiskunnallista sivistystä
antaakseen nerolle etusijan ennen uljuutta; sellaisessa ympäristössä on
taasen nero voimakkaampi, ja hänessäkin siis _voima_ pääsee voitolle
-- joskaan sitä ei tarvitse nimittää raa'aksi voimaksi. Yleensäkin
tuollainen kieleen siirtynyt adjektiivi voi viedä harhaan koko
ajatuksenjuoksun. Tässä käsitteet 'raaka' ja 'voima' yhdistettyinä,
jotka te panitte minun vastustajani suuhun, olivat saattaa häpeään
minun uskoni voiman jalosta voitosta. Väitellessä täytyy, ennenkuin
tekee tyhjäksi vastustajan koko väitteen, ensiksi kärsivällisesti
yrittää kuristaa yksityiset sanat."

"Te puhutte ikäänkuin rauhallinen väittelykin olisi veristä taistelua!"

"Nuo ovat taaskin sanoja, armollinen rouva, jotka eivät sovellu yhteen:
'rauhallinen' ja 'väittely'. Maailmaa hallitseva olemassa-olon laki
määrää myöskin mielipiteiden kehityksen ja levenemisen. Siksi nekin
ovat aina kiistassa keskenään -- toinen hävittää toisen, missä ikänä
vain voi. Kaksi ihmistä, jotka kiistoineen astuvat tämän taistelun
arenalle, eivät mitenkään voi ajatella rauhallisesti toisiaan. Toinen,
joka sanoo valkea, tahtoo tuhota toisen mustan, ja mustalla ei ole
mitään muuta toivetta, kuin mustata toisen valkean. Koska kumpainenkaan
ei koskaan onnistu, niin tahtovat molemmat kuitenkin murskata, tuhota
toisen mielipiteen, ja kun sekään ei onnistu, niin ainakin pilkata,
häväistä ja nöyryyttää toista; missä rauhallisuudella silloin on
sijansa?"

"Sattuu joskus sittenkin", sanoi Daniela, "että kaksi ihmistä rakastaa
toisiaan ja elävät täydellisessä sovussa, joskin heillä on pohjaltaan
aivan erilaiset mielipiteet."

"Sillä ehdolla sitten, etteivät he koskaan vaihda mielipiteitään."

"Kova ehto -- varsinkin aviopuolisoille."

"Oi, Jumala varjelkoon avioliitosta eri mielipidettä olevien kesken!"

Daniela ajatteli Trélazurea:

Hyvä, että se juttu on lopussa, sillä minä luulen, että hänen ja minun
välillä ei voisi olla henkistä ymmärtämystä...

"No, herra Stern, ryhdymmekö siis työhön", sanoi hän ääneensä. "Mistä
me alotamme?"

Stern ehdoitti, että he lukisivat luvun Herbert Spenceriä. Danielan
toimena oli, toisen lukiessa ääneen ja hänen tehdessään selittäviä
huomautuksia, merkitä muistiinpanoja vihkoon, jotta hän niiden nojalla
voisi sommitella kirjoitelman seuraavaa tuntia varten.

"Jos kirjoitelma onnistuu", sanoi Stern, "niin lähetämme sen 'Deutsche
Rundschaun' toimitukselle."

"Ei, ei mitenkään", vastasi Daniela. "Minä en tahdo tulla
kirjailijattareksi, vaikkapa minulla -- jota muuten en lainkaan
usko -- olisikin siihen taipumusta. Jos sellaisella uralla aluksi
sattuu onnistumaan, niin viekoittelee se yrittämään eteenpäin, ja se
vaatisi aivan liikoja; täytyisi uhrata siihen kaikki voimansa, koko
kykynsä, eikä minulla ole sellaiseen aikaa eikä haluakaan. Minä kuulun
Dalialleni, minä kuulun maailmalle ja ehkäpä tehtävänäni tulee vielä
olemaan -- tuottaa uudessa avioliitossa miehelleni mahdollisimman
paljon onnea. Eikä jokainen tahtoisi vaimokseen kirjailijatarta."

Stern katsoi puhujaan. Äkkiä hän suistui avarasta ajatuksen maailmasta
ympäröivään todellisuuteen. Hän näki kauniin naisen edessään, joka
juuri oli puhunut onnesta, jonka hän aikoi lahjoittaa miehelle...
Kadehdittava mies! Miten punakat nuo huulet olivat -- ja miten
pehmeästi tuo valkea käsi suippoine sormineen, jotka lepäsivät
Spencerin kirjan lehtien välissä, miten pehmeästi tuo valkea käsi
kykenisikään hyväilemään, kun se sivelisi armaansa otsalta hiukset
syrjään... Ja kaiken tuon lisäksi tuo suuri, valoisa sielu. --

"Joko te olette tehnyt valintanne?" ei Stern malttanut olla ääneen
kysymättä.

Danielaa hämmästytti tämä rohkea kysymys, mutta hän myönsi itselleen,
että hän itse omilla sanoillaan oli vaatinut sen esille ja vastasi:

"Valinnutko? -- En. -- Mutta luuletteko te", lisäsi hän harvakseen,
"että ihmisellä kaikissa olosuhteissa on voimaa itse valita? Minä
pelkään aina, että kerran teen uhkarohkean kuperkeikan keskelle
tuntematonta maailmaa; aivan vastikään minä pelastuin tuosta
vaarasta... mutta voisihan se uusiintua, vai mitä?"

Stern aikoi vastata, mutta Daniela teki torjuvan liikkeen.

"Ei, ei, älkäämme puhuko tästä asiasta, se ei kuulu meidän
opetussuunnitelmaamme. Näiden vakavien oppituntien tulee juuri riistää
minut irti yksityiselämäni pikku huolista. Jos alkaisin kertoa teille
hakkailuistani ja naimatuumistani, niin lopulta eksyisin pukuasioihini
ja kysyisin niissä teidän mieltänne. -- Pysykäämme ohjelmassamme!"

"Tämän käskyn pidän mielessäni, armollinen rouva. Minä pidän kiinni
ohjelmasta."

Stern nousi ylös. Daniela ojensi hänelle kätensä.

"Hyvästi, rakas herra professori, ylihuomiseen siis!"




XIII


Giuliettan oli sittenkin onnistunut saada Daniela mukanaan
huviretkelle. Mutta tähän mielenmuutokseen ei ollut vaikuttanut nuoren
tytön kaunopuheisuus, vaan Danielan rakkaudesta johtuva harmi. Sillä
hän ei luullut enää olevansa rakastunut. Huviretkelle oli lupautunut
eräs hänen kosioistansa -- ratsumestari kreivi Ebenstein -- ja Daniela
tahtoi toki tarkastella häntä hiukan lähempää; parooni Zollern aikoi
myös tulla mukaan, ikävää hänen ei siis tarvinnut pelätä, ja hyväpä
olisi, jos Trélazure takaisin tultuaan saisi kuulla, ettei hän hänen
poissaollessaan ollut surrut, vaan huvitellut niin paljon kuin suinkin.
Tässä tarkoituksessa hän päätti myös kunnioittaa läsnäolollaan ensi
tanssiaisia.

Kello kahdeksan aamulla kerääntyi koko huviretkiseura asemalle. Taivas
oli hiukan pilvessä, -- mutta sitä parempi; kuumuus ei tulisi liiaksi
rasittamaan.

"Kuinka monelle hengelle minun on lunastettava pilettejä?" kysyi
toimelias luutnantti Kralowetz, joka kaikilla huviretkillä, kaikissa
tanssiaisissa ja muissa juhlatilaisuuksissa oli aina toimeenpanijana,
tanssinjohtajana, oppaana, hovimestarina, puhujana, ruokalistan
laatijana, "kaiken sieluna", niinkuin hän itse sanoi.

Läsnäolijat laskettiin ja tultiin siihen lopputulokseen, että
tarvittiin viisitoista ensiluokan paikkaa: paroonitar Kimmersperg ja
Giulietta, everstinrouva von Boderich ja hänen kaksi tytärtänsä, rouva
von Lacher, Daniela -- seitsemän naista, "onneton luku" -- oli joku
huomauttanut; parooni Zollern, kreivi Ebenstein, herra von Lacher,
kaksi herraa Meyerfels, pankkiirin poikia -- vihamieliset veljekset,
niinkuin heitä nimitettiin, koska he kumpikin hakkailivat rouva von
Lacheria -- eräs puolalainen aatelismies Prasinski ja luutnantti
Marbach, jotka kumpikin täydensivät rouva von Lacherin loistovaunujen
nelivaljakon. Giuliettan ihailijoista oli vain yksi läsnä -- hänkin
luutnantti, parraton, rahaton, mutta sydän täydessä tulessa. Luutnantti
Adhemar Müller oli aivan vaalea, ja Giuliettan musta tukka ja tummat
silmät olivat hänet lumonneet. Hän olisi heti ollut valmis tarjoamaan
hänelle sydämensä ja nimensä, jollei hän jo edeltäkäsin olisi suureksi
surukseen ollut vakuutettu siitä, että Giulietta oli varannut hänelle
rukkaset.

"Meitä on siis, niinkuin saduissa sanotaan, seitsemän naista", todensi
Kralowetz, "onneton luku, niinkuin jo on huomautettu, ja kahdeksan
herraa: summa viisitoista pilettiä." Ja hän hyökkäsi luukulle. "Juna
tulee vasta kahdenkymmenenviiden minutin jälkeen", ilmoitti hän
takaisin tullessaan. "Ensiksi saapuu Wienin juna."

Osa seuraa oli ensiluokan odotussalissa, toiset asemasillalla. Siellä
oli Danielakin; hän käveli Zollernin rinnalla edes ja takaisin.
Hänellä oli yllään yksinkertainen vaaleanharmaa "englantilainen"
kävelypuku; pyöreän olkihatun ympärille oli harmaa harso kiedottu;
pitkät, napittomat ruotsalaiset hansikkaat kädessä ja jalassa kapeat
kultanahkakengät. -- Rouva von Lacher, joka piti hoviaan odotussalissa,
oli paljoa huomiotaherättävämmin puettu ja muistutti kaikkein
uhkarohkeimpia, Trouvillen rantapukuja esittäviä muotikuvia. Hänen
kasvonsakin olivat muotikuvan kaltaiset; valkeat ja punaiset, suuret
silmät, suora profiili, sydämenmuotoinen suu -- kaunotar kieltämättä --
mutta sieluton. Hän puhui vain vähän, mutta ajatteli vieläkin vähemmän.
Hänen koko elämänsä kohdistui vain siihen, että hän voisi olla niin
paljon kuin suinkin muotilehdenkuvan kaltainen, ei vain puvussaan,
vaan koko olennoltaan ja eleiltään. Maailmannainen, sellaisena kuin
se esiintyy romaaneissa, näyttämöllä, sanomalehden kronikassa, se oli
hänen ihanteensa. Hänen täytyi käyttää ensiluokkaisinta muotikauppaa,
hänen pöydällään piti olla uusimmat romaanit, hänen oli pakko olla
läsnä jokaisessa teatterin ensi-illassa, hänen täytyi osoittaa
harrastusta ravikilpailuja kohti, hänellä tuli olla joukko ihailijoita
ympärillään; ja tätä viimeistä tarkoitusta varten hän ahkerasti
keimaili ja salli itselleen monenlaisia vapauksia mitä aviolliseen
uskollisuuteen tuli. Wienin juna saapui asemalle.

Äkkiä ajatus iski Danielan mieleen: mitäpä jos Trélazure nyt saapuisi?

Tuskin hän oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun kreivin ylhäinen
vartalo ilmestyi vaunun portaalle. Hän hyppäsi alas ja astui nopeasti
asemasillan yli. Ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle, oli hänen
silmänsä sattunut Danielaan ja Zollerniin. Silminnähtävä ilo kirkasti
hänen kasvojaan, kun hän ohjasi askeleensa heitä kohti.

"Mikä onnekas kohtaus", sanoi hän tervehtien.

"Hyvää huomenta", vastasi Daniela varsin kylmästi.

"Ette te suinkaan matkusta pois, armollinen rouva?"

"Minä olen aikeissa", vastasi Zollern puhutellun asemesta, "ryöstää
rouva Dormesin. Me matkustamme lähinnä Siamin ja Kantonin kautta
Siperian poikki ja Uralin yli takaisin 'Kolmen korpin ravintolaan'
Mödlingissä. Ettekö halua tehdä meille seuraa?"

"Jos ryöstö on kysymyksessä, niin pelkään olevani liikaa, ja
matkasuunnitelma tuntuu minusta myös hiukan yksitoikkoiselta. --
Mutta nyt muistuukin mieleeni: ehkäpä onkin kysymyksessä huviretki,
josta vastikään kuulin ja josta te, armollinen rouva, vakuutitte
kunniasanallanne jäävänne pois? Vaihtelevainen on naisen mieli..."

"Hullu, joka siihen luottaa", vastasi Daniela. "Aivan niin; te näette
minut lähdössä huviretkelle."

"Sitten sallikaa Herran tähden minua yhtyä seuraanne!"

Danielan mielestä päivä äkkiä näytti kietoutuvan riemuvalaistukseen;
kylläpä siitä tulisi mielenkiintoinen huviretki, ja vaikka se ei
tarjoisikaan muuta kuin tilaisuuden osoittaa ystävällisyyttä kreivi
Ebensteinille kreivi Trélazuren harmiksi. "Tuleeko minusta koketti?"
tuumi hän sitten kauhuissaan. "Ei", lohdutti hän itseään, "tuo
parisilainen tahtoo leikitellä sydämelläni, minulla on siis oikeus
rangaista häntä."

"Te tuotatte meille suuren ilon, jos liitytte seuraamme", sanoi Daniela
jäisen kylmästi.

"Teidän äänenne ei kuulu kovin kehottavalta, armollinen rouva, mutta
minulla on kylliksi rohkeutta tullakseni mukaan. Minkä muun aseen
tarvitsen vielä puolustuksekseni?"

"Ennen kaikkea piletin!" vastasi Zollern.

"Mitään varastoja ei siis tarvitse hankkia?"

"Ei; meidän matkamme päämääränä on ravintola, sinne ei tarvitse tuoda
mukana muuta kuin hyvää tuulta ja ruokahalua."

"Tahdotteko olla hyvät ja esittää minut muille retken osanottajille!"

Zollern otti sen tehtäväkseen ja vei Trélazuren ensi sijassa rouva von
Lacherin luo.

Daniela katsoi molempien herrojen jälkeen ja huomasi, miten kaunis
rouva loi murhaavan silmäyksen tulijaan. Elenore Lacherin ei
tarvinnutkaan muuta tehdä, kuin kohottaa hitaasti suuret silmänsä
paljastaakseen katselijalle todellisen kauneuden kuvan.

Kun Trélazure oli vielä esitelty toisillekin seuran jäsenille, joita
hän ei ennestään tuntenut, läksi hän lunastamaan itselleen piletin ja
meni sitten -- päinvastoin kuin Daniela oli olettanut, rouva Lacherin
luo.

Daniela viittasi kreivi Ebensteinin viereensä.

"Huomennako upseeritanssiaiset siis ovat?" kysyi hän.

"Aivan niin; mutta juhlan viehätys on varsin vähäinen, kun te ette ole
luvannut koristaa tanssiaisiamme läsnäolollanne!"

"Koristaa on liian voimakas sana, mutta tanssiaisiin aion kyllä tulla."

"Taivas sen teille palkitkoon! Lupaatteko kotiljongin minulle?"

"Kellekäs muuten?"

"Te saatatte minut onnelliseksi!"

"Onnellinen on kai myöskin liikaa --"

"Juna lähtee Wieniin!" huusi asemamies.

Rouva von Lacher tuli odotussalista nojautuneena Trélazuren
käsivarteen; aviomies ja nelivaljakko seurasi jäljessä.

Paroonitar Rimmersperg keskusteli konduktöörin kanssa.

"Tehkää hyvin ja antakaa meille hyvät paikat älkääkä päästäkö muita
siihen osaan vaunua; teidän ei tarvitse katua sitä."

"Tulehan, äiti", kehoitti Giulietta, "mehän täytämme jo ilmankin
kokonaisen vaununosaston."

"Tytöt", sanoi everstinrouva tyttärilleen, "pysytelkää minun lähelläni,
älkääkä liittykö rouva von Lacherin seuraan."

Kralowetz, yleinen järjestäjä, oli ottanut haltuunsa kokonaisen
salonkivaunun, ja seura asettui siihen. Kaikki vaipat ja päivänvarjot
pantiin verkkoihin; jokainen kävi istumaan minne sattui ilman mitään
järjestystä tai aikaisempaa sopimusta, niin että everstintyttäret,
äidin varoituksista huolimatta, joutuivat eroon äidistä ja sattuivat
juuri rouva von Lacherin viereen; viimeksimainitun neljä ihailijaa, sen
sijaan että he olisivat saaneet paikkansa ihailunsa esineen lähellä
joutuivat ahtaaseen vaununnurkkaukseen ja katselivat toisiaan epäilevin
katsein; Giuliettan kavaljeeri oli Ebenstein, joka ei lainkaan ollut
häneen ihastunut, ja Daniela joutui molempien vanhojen naisten,
Rimmerspergin ja Boderichin väliin.

Konduktööri leimasi piletit ja juna läksi liikkeelle.

"Se oli oikein", sanoi rouva von Rimmersperg Danielalle, "että te
tulitte mukaan. Niin, kun Giulietta saa jotain päähänsä, niin vie hän
sen myös perille. Luullakseni tästä tulee oikein hauska huviretki;
matkassa on niin monta kaunista herraa -- se on mielenkiintoista --
minä tarkoitan sellaisia, joilla on jotakin. Kunhan vain tuo typerä
luutnantti Müller olisi jäänyt tulematta! Hän on kauhean rakastunut
Giuliettaan ja pelästyttää muut pakosalle."

"Minun mielestäni taas", sanoi everstinrouva, "olisi rouva von Lacher
kernaasti voinut jäädä pois -- hän vetää kaikki verkkoihinsa. Tänään on
ranskalaisen vuoro. Kuka hän oikeastaan on?"

"Hän kuuluu lähetystöön", selitti paroonitar Rimmersperg. "Hän asuu
samassa talossa kuin mekin. Hän kuuluu olevan varsin hyvästä perheestä,
Britanniasta --"

"Bretagnesta", korjasi Daniela.

"Niin juuri, kieleni kompastui. Mutta minä en luule, että hän ajattelee
naimista. Olen kuullut sanottavan, että ranskalaiset menevät naimisiin
vasta sitten, kun heillä on kuutamo, ja silloinkin vaan rikkaan kanssa."

"Miltä se rikas kuutamo näyttää?" kysyi Daniela, jonka ikävästä
keskustelusta huolimatta täytyi nauraa.

Onneksi ei matkaa kestänyt kauan. Puolen tunnin kuluttua oltiin perillä
-- Mödlingin asemalla.

Ohjelman mukaan oli ensin ajettava "Kattilaan", siellä sitten
käveltäisiin, syötäisiin kevyt ateria ja noustaisiin husaaritemppeliin;
kaikki tämä oli tapahtuva ennen neljää, jolloin päivällinen oli "Kolmen
Korpin" ravintolassa. Kralowetz, virkavelvollisuuksiaan ajatellen, ei
liittynyt toisten seuraan, vaan ohjasi askeleensa suoraan yllämainittua
kolmea synkkää lintua kohti tilatakseen siellä päivällisen. Vasta kun
tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu, oli hänen määrä jäljessä saapua
husaaritemppeliin.

"Kattila" on ihastuttava laakso, jota metsäiset kukkulat ympäröivät
joka puolelta. Yhdellä näistä kukkuloista on tuo useasti mainittu
temppeli.

"Jääkäämme alas, parooni Zollern", sanoi Daniela, kun seura varustautui
nousemaan kukkulaa ylös. "Antakaamme nuorison pyrkiä noita kukkuloita
kohti ja jääkäämme me järkevät ihmiset laaksoon."

"Kernaasti", vastasi Zollern, käyden kannolle istumaan Danielan
viereen. "Mutta myöntäkää, rakas rouva Dormes, että jos me todellakin
kuuluisimme järkeviin ihmisiin, niin olisimme yksinkertaisesti jääneet
kotiin. 'Kattila' ei ole hullumpi, mutta Helenental on melkein yhtä
kaunis; meidän seurassamme ei näytä oikea yhteenkuuluvaisuuden henki
vallitsevan, ja epäonnistuneet herkut, joiden on määrä kruunata
juhlamme, eivät varmaankaan vedä vertoja niille ruokalajeille, joita
teidän tai minun keittäjäni olisivat voineet tarjota meille Badenissa."

"Mitä, jäättekö te tänne, armollinen rouva?" sanoi Trélazure eroten
ryhmästänsä. "Sallikaa, että minäkin seuraan teidän esimerkkiänne." Ja
hän kävi istumaan Danielan toiselle puolelle.

"Minä muutan sittenkin mieleni", sanoi Zollern hetken kuluttua. "Minä
lähden husaaritemppeliin, muuten näyttää tosiaankin siltä, kuin olisin
jo liian vanha kiipeämään!"

"No mutta parooni Zollern!" pyysi Daniela.

Tämä oli kuitenkin jo kiiruhtanut myrskyaskelin toisten jäljessä.

"Antakaa hänen mennä, armollinen rouva, -- minä siunaan häntä sen
johdosta; ainakin voin puhua pari sanaa teidän kanssanne. Tuo
ratsumestari ei päästänyt teitä hetkeksikään --"

"Ja te ette poistunut hetkeksikään kauniin rouva von Lacherin luota!"

Daniela katui näitä sanojaan samassa kun hän oli ne lausunut; mutta
niitä ei voinut enää ottaa takaisin, ja hänen täytyi tyytyä siihen
kiitolliseen hymyilyyn, jolla Trélazure kuittasi ne.

"Tuo 'kaunis' -- minun mielestäni hän ei muuten ole erittäin kaunis
-- rouva von Lacher on inhottavin olento, mitä koskaan olen tavannut.
Toivokaamme että ratsumestari puolestaan --"

"Hän on miellyttävä mies!"

"Ah! Minkä vuoksi hän ei siis jäänyt tänne?"

"Hän meni ravintolaan; minä luulen, että hän on hankkinut meille siellä
jonkun yllätyksen -- ilotulitusta tai mustalaismusiikkia -- tai jotain
sellaista."

"Se on kehuttavaa huomaavaisuutta, josta en voi häntä kyllin kiittää;
sitenhän minulla on tilaisuus sanoa teille pari sanaa kahdenkesken --
ja minulla on teille paljon, äärettömän paljon kerrottavaa."

"Wienin matkastanneko?"

"Myöskin siitä. Eräs ystävä kutsui minut sinne erään kunnia-asian
vuoksi -- riita tuli kuitenkin sovinnossa järjestetyksi. Minun piti
olla hänen sekundanttinsa; en voinut kieltäytyä. Olisinko muuten eilen
-- juuri eilen lähtenyt pois Badenista?"

"Ja miksi ette juuri eilen?"

"Sitä te kysytte? Ettekö tuntenut, että se mikä toissapäivänä ei
tullut sanotuksi, olisi eilen päässyt julki? -- Kun sunnuntai-iltana
päivällisen jälkeen läksin luotanne, olin suloisin sitein sidottu
Badeniin; ja seuraavana aamuna sain sähkösanoman ja olin pakotettu
matkustamaan ensimäisellä junalla -- te nukuitte silloin vielä. Se
oli minulle, sen voin vakuuttaa, hyvin tuskallista. Olisin voinut
kirjoittaa teille --"

"Mutta mitä te ajattelette, herra von Trélazure?" katkaisi Daniela
hänen puheensa ihastuneena asioitten käänteestä, mutta ajatellen yhä
ylpeitä ja järkeviä päätöksiään. "Mitä te ajattelette? En ymmärrä,
että teillä olisi ollut syytä maanantaina sanoa tai kirjoittaa minulle
mitään. Olettehan te vapaa, voitte matkustaa minne teitä haluttaa,
päiväksi Wieniin tai vuodeksi Parisiin ilmoittamatta siitä minulle
sanaakaan!"

"Minäkö vapaa, armollinen rouva? Sen te sanotte vain pilkataksenne
minua. Te tunnette kyllä pitelevänne kädessänne suopunkia, jonka te
olette heittänyt minun onnettoman -- tai onnellisen -- kaulaan --"

"Kas täällä te olettekin, olipa se hauska!"

Ääni kuului tien käänteestä ja paroonitar Rimmersperg ilmestyi
näkösälle.

"Kaikki muut menivät ylös temppeliin, mutta minä jäin alas niinkuin
tekin ja voimme siis yhdessä kuluttaa aikaamme... Minä käyn tänne
istumaan. En tahtoisi, että teidän olisi ikävä tällä huviretkellä,
rakas rouva von Dormes, koska tulitte mukaan vain Giuliettani mieliksi;
minun mieluisa velvollisuuteni on pitää teille seuraa... Ymmärrättehän
te toki saksaa?" sanoi hän kääntyen Trélazuren puoleen, jonka kasvot
vetäytyivät tämän varsin epämieluisan häiriön johdosta happamiksi.

"Hyvin vähän, madame", vastasi hän.

"Älkää sanoko minulle madame -- siten nimitetään Wienissä vain -- no,
te kyllä tiedätte, rouva von Dormes, mitä sillä tarkoitetaan -- sanokaa
minua rouva paroonittareksi."

"Suokaa anteeksi, en ymmärrä oikein, madame --"

"Oi, teitä itsepäistä!"

"Suokaa anteeksi, hyvät naiset", sanoi Trélazure omalla kielellään;
"minä lähden hiukan metsään kävelemään. Kun kerran on huviretkellä,
niin täytyy käyttää myös tilaisuutta tarkasti hyväkseen."

Ja hän poistui.

"Sepä oli hyvä, että hän läksi, nyt voimme paljoa paremmin jutella
yhdessä, rakas rouva von Dormes. Minulla on teille niin paljon
mielenkiintoista kerrottavaa... Minusta näyttää aivan siltä,
kuin Ebenstein hakkailisi Giuliettaa. Sepä vasta olisi edullinen
naimiskauppa!... Ja kylläpä kaikki meidän sukumme nenäänyrpistävät
vanhat kreivit harmittelisivat, jos Giuliettani pääsisi keskelle heidän
joukkoaan!"

"Ja vieläkin toinen uutinen", jatkoi paroonitar, kun Daniela ei
vastannut mitään. "Olen huomannut, että ranskalainen auttoi rouva
von Lacherin alas vaunuista ja puristi hänen kättään. Ja olisittepa
nähnyt, miten tämä alas astuessaan näytti silkkisukkiaan -- melkein
sukkanauhojaan myöten -- se oli oikein häpeällistä. Minä olen sen aina
sanonut, tuo rouva ei ole komilfo. Te olette sittenkin aivan toista --
aito-aatelinen..."

"Minä en ole aatelissukua lainkaan."

"Teidän isänne oli kai kuitenkin 'von'? Mutta vaikka hän ei sitä olisi
ollutkaan -- niin olette te joka tapauksessa erittäin säädyllinen
nainen!"

"Paljon kiitoksia!"

"Pyydän. Minä tunnen suorastaan intohimoa teitä kohtaan -- jaloksi
kiihkoksi sitä kai voisi sanoa... jo sen vuoksi, että tiedän, miten
kernaasti te tahtoisitte hankkia Giuliettalle sopivan miehen...
Iloitsen huomisista tanssiaisista -- sillä toivon, että Ebenstein
tanssii hänen kanssaan kotiljongin -- Boderichit kävisivät keltaisiksi
ja vihreiksi kateudesta..."

"Ebenstein on pyytänyt minut jo kotiljongiin."

"Teidätkö? Tuletteko te siis sittenkin tanssiaisiin?"

"Jollen vielä kerran muuta mieltäni! Ihmeellistä", lisäsi Daniela
enemmän itsekseen, kuin paroonitar Rimmerspergille -- "miten viime
päivinä olen ollut epävarma itsestäni!"

Muuten hän ei ollut lainkaan pahoillaan sen johdosta, että hänen
keskustelunsa Trélazuren kanssa tuli keskeytetyksi. Hän ei olisi
tiennyt mitä vastata toisen tekemään rakkaudentunnustukseen. Se oli
iskenyt hänen ylitseen kuin riemuisa salama, mutta tämä riemuntunne
soti vielä liiaksi edellisten päivien päätöksiä ja mielipiteitä
vastaan; hänen täytyi ensin itse päästä suurempaan selvyyteen. Että
Trélazure oli suuresti harmistunut tuosta keskeytyksestä, sen hän kyllä
oli huomannut; hän tiesi myöskin, että hänen rakkaudentunnustuksensa
liekki ensi kerralla oli kohoava vielä korkeammalle -- että hän
intohimoisesti ikävöi hetkeä, jolloin hän saattoi puhua hänen kanssaan;
kaikki tämä kyti iloisena, elämänriemua kohottavana aarteena Danielan
sielun pohjalla, ja siksi hän saattoi kärsivällisesti kuunnella
paroonitar Rimmerspergin juoruja.

Vähitellen vuorellenousijat palasivat jälleen takaisin ja seura oli
täysilukuisena taas koolla. Pian sen jälkeen lähdettiin ravintolaan.
Kaikki olivat nälkäisiä, -- myöskin rakastuneet. Nämä ehkä
kaksinverroin, sillä ei mikään ole suuressa seurassa sen mieluisampaa
kuin toive saada istua armaansa vieressä iloisen aterian aikana.

"Kolmen Korpin" ravintola on matala, kylpylän tapainen rakennus tanssi-
ja ruokasaleineen. Talon edustalla on suuri, puitten varjostama kenttä,
johon on asetettu pöytiä. Tänne oli myöskin päivällinen katettu
kuudelletoista badenilaiselle huviretkeilijälle.

Kello oli puoli viisi iltapäivällä. Taivas oli kirkastunut, mutta
auringonsäteet eivät voineet tunkeutua tiheiden lehvien läpi, joiden
alla pöytä seisoi; ne sallivat vain tuulen hengessä lepattelevien
lehtien varjojen tanssia valkealla pöytäliinalla ja lasien säihkyä
sateenkaaren väreissä.

Kralowetz oli suorittanut tehtävänsä hyvin; korkeat kukka- ja
hedelmälaitteet koristivat pöytää, ja sivupöydällä oli useita
shampanjapulloja asetettu jäihin jäähtymään. -- Jonkun matkan päässä
oli Ebensteinin hankkima mustalaisorkesteri asettunut.

Iloisen mielialan vallitessa käytiin pöytään istumaan, ja useimpien
onnistui valita paikkansa sydämensä toiveitten mukaan. Daniela istui
Trélazuren ja Ebensteinin välissä; luutnantti Müller oli äidillisistä
vastahankkeista huolimatta anastanut itselleen paikan Giuliettan
vieressä, ja tämä oli siihen tyytyväinen; sillä Ebenstein, joka istui
hänen toisella puolellaan, edusti otsaketta "mahdollinen naimiskauppa",
ja rakastunut luutnantti hänen toisella puolellaan otsaketta
"liehittely". Müller ei voinut missään tapauksessa tulla kysymykseen
naimakandidaattina, mutta pöytätoverina hän salaisine imarteluinensa,
helline huokauksinensa ja vähäisine uhkarohkeine temppuinensa oli
kylläkin hupaisa. Rouva von Lacher istui vastapäätä Trélazurea, hän
saattoi siis mielensä mukaan harjoittaa silmäpeliä hänen kanssaan
loukkaamatta siltä nelivaljakkoansa, joka parittain istui hänen
kummallakin puolellaan, molempien ulompien surren ansaitsematonta
kohtalon kovuutta.

Ateria ei ollut liiallisen komea. Tarjona ei ollut hienoja ranskalaisia
ruokalajeja, joihin toiset läsnäolijoista olivat tottuneet, vaan
ruoka oli tavallista itävaltalaista ravintolaruokaa; mutta kaikille
se maistui erittäin hyvältä. Siinä oli hanhisoppaa, naudanlihaa
perunasoseen ja sipulikastikkeen kera, vihreitä herneitä, hanhenpaistia
ja kurkkusallaattia, vanukasta ja jäätelöä. Sen lisäksi vaahtoavaa
Pilsneriolutta, viiniä ja shampanjaa; vilkasta keskustelua, heleää
naurua, kauniita kasvoja, ihastuttavaa mustalaissoittoa, muutamia
rakastuneita sydämiä: kukapa voisi väittää, etteivät nämä päivälliset
"Kolmen Korpin" ravintolassa olisi olleet viehättäviä?

Aurinko oli jo laskenut, mutta istuttiin yhä pöydässä. Mustaa kahvia
tarjottiin. Herrat tupakoivat; naisista vain Daniela oli sytyttänyt
sauhukkeen -- everstinrouvan suureksi harmiksi.

"Katsokaahan," sanoi hän naapurilleen Rimmerspergille, "rouva von
Lacher ei ole mikään siveyden esikuva, mutta ei hän ainakaan tupakoi!"

"Mutta minä vakuutan teille, rouva von Dormes on kelpo ihminen -- tähän
saakka en ainakaan ole muuta huomannut; me asumme samassa talossa."

"Ja ranskalainen asuu siellä myöskin?" sanoi rouva von Boderich
merkitsevästi.

"Neiti Giulietta", kuiskasi onneton Müller surullisen-hellällä äänellä,
"katsokaa minuun vain kerrankin armollisesti -- kauan ei minua missään
tapauksessa enää ole."

"Aiotteko ampua itsenne?" naureskeli Giulietta.

"En, niin pelkurimainen en ole, mutta loukkaus vie minut hautaan; minä
olen köyhä, köyhä raukka ja rakastan teitä rajattomasti... Suokaa
minulle edes huominen kotiljongi!"

"Silloin äiti ottaisi minut hengiltä!"

"Voi noita äitejä -- siinä on tyttärien suurin varjopuoli. Ilman teidän
julmaa äitiänne te varmaankin armahtaisitte minua --"

"Ja antaisin teille käteni?"

"Antaisitte minulle kontiljongin!"

"Sen saatte kernaasti. Mutta olkaa hyvä ja siirtykää hiukan kauemmaksi
-- äiti katsoo tännepäin -- muuten hän kutsuu minut luokseen."

"Minun mielipiteeni on," selitti herra von Lacher parooni Zollernille,
"että mustasukkaisuus on typerin inhimillisistä intohimoista. Minun
rouvallani esimerkiksi on ollut monta monituista kiusausta, mutta
kymmenestä ihailijasta hän hylkää --"

"Kymmenen!" täydensi Zollern.

"Te osuitte varsin oikeaan."

"Jollei minulla olisi huomisia tanssiaisia lohdutuksenani, armollinen
rouva," sanoi Ebenstein moittivalla äänellä Danielalle, "niin voisi
teidän naapurinne saattaa minut epätoivoon; hänhän vetää koko teidän
huomionne puoleensa!"

"Me juttelimme Parisista," vastasi Daniela. "Meillä on siellä paljon
yhteisiä tuttavia ja lempipaikkoja -- tuhannet mielenkiintoiset muistot
nousevat mieleen."

"Nuo muistotko saavat poskenne tuolla tavalla punoittamaan ja silmänne
loistamaan?"

"Siihen on kai shampanja syynä, jota te liian ahkeraan olette minulle
kaatanut!"

"Eihän se sentään lie noussut teille päähän, armollinen rouva?"

"Ei; mutta minulla on omituinen utumainen tunne siitä, että maailma on
varsin ihana."

"Ja elämä elämisen arvoinen?"

"Juuri niin!"

"Ja rakkaus rakastamisen arvoinen?"

Viimeiseen kysymykseen ei Daniela vastannut.

"Mitenkä olisi", sanoi hän ääneensä, "jos nousisimme pöydästä?"

"Te olette oikeassa!" yhtyi rouva von Lacher häneen nousten ylös, ja
samalla koko nelivaljakko hyökkäsi pystyyn ojentaen valtiattarelle
viuhkan, huivin, päivävarjon ja hansikkaat.

Kaikki nousivat nyt pöydästä ja sitten astuttiin ravintolan salin ovea
kohti. Sisällä oli piano. Lacher, joka soitti hyvin, kävi soittokoneen
ääreen istumaan soittaen valssia. Müller ja Giulietta tanssivat kerran
salin ympäri.

Trélazuren oli onnistunut päästä istumaan Danielan viereen, joka
nojautui sohvannurkkausta vasten.

"Hauska retki", alotti Trélazure, "meitä oli vain neljätoista henkeä
liikaa. Meidän pitäisi lähteä toistamiseen tällaiselle retkelle --
mutta ilman noita neljäätoista!"

Daniela pudisti päätään.

"Eikö? Ettekö halua?"

"En!"

"Koska se olisi teistä ikävää?"

"Eihän minun velvollisuuteni ole selittää syitä myöntymiseeni ja
kieltämiseeni."

"Te olette oikeassa! Naisten ei tarvitse koskaan päästää lähelleen
kysymystä: 'Minkä vuoksi'. 'Sen vuoksi että' kuuluu logiikan piiriin,
eikä naisilla, niin kuin tietty, ole sen kanssa mitään tekemistä."

"Oi, kreivi Trélazure, taaskin te arvostelette naisia aivan
ylimalkaisesti! Enkö minä voi saada teitä siitä luopumaan?"

"Te voitte saada minut mihin ikinä haluatte. Minä makaan kahlehdittuna
teidän jalkojenne juuressa ja antaudun kokonaan teidän armoillenne;
te..."

"Armollinen rouva, saanko edeltäpäin jo nauttia huomisesta
kotiljongista?" Keskustelun keskeyttäjä oli Ebenstein.

"Tanssia -- nytkö -- heti päivällisen jälkeen ja viinin huumeessa? Ei
kuningaskunnan hinnastakaan!"

"Nämät rukkaset merkitsevät kai kukkasia toiselle", sanoi ratsumestari
vetäytyen pois.

Mutta Danielakin nousi paikaltaan ja lähestyi muuta seuraa. Hän ei
tahtonut antaa uudelle kosijalleen tänä iltana enää uutta tilaisuutta
kahdenkeskiseen keskusteluun.

"Tahdotteko osoittaa minulle ystävyydenpalveluksen, Zollern?" Daniela
kääntyi herttaisen vanhan diplomaatin puoleen.

"Olen teidän käskettävänänne; mitä minun tulee tehdä?"

"Ottakaa minut haltuunne älkääkä heittäkö minua enää hetkeksikään
yksin, aivan kuin olisitte takkiainen!"

"Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva. Minä luulin päin vastoin
näytelleeni ystävän osaa vetäytymällä arasti kuin orvokki syrjään;
mutta takkiaisen tehtävä on minulle paljoa mieluisampi. Nyt tarjoan
teille käsivarteni ja lähdemme puutarhaan kävelemään; asemalle
ajaessamme nousen teidän vaunuihinne; junassa en väisty rinnaltanne ja
Badenissa saatan teidät ovellenne."

"Kiitos, rakas Zollern; teidän seurustelutaitoonne luottaen on minulla
varsin miellyttävä ilta tulossa."

"Sitä hauskempi, kaunis ystävättäreni, kun aion koko ajan olla vaiti
ja jättää teidät omien ajatustenne valtaan; ei mitään saa suorittaa
puolitiehen: tahdon voittaa täydellisesti luottamuksenne."

"Rakas Zollern!"

"Vain yksi kysymys. Oletteko onnellinen?"

"Onnellinenko?... En tiedä vielä -- elämä on ihana!"

"Pitäkää varanne, Daniela... Vaan ei, en tahdo saarnata, en tahdo
ystävänvirkaani alentaa iloahäiritseväksi varoittajantoimeksi.
Jos elämä teidän mielestänne on ihanaa, niin sitä parempi; jos
ennenaavistamaton riemu täyttää sielunne, niin antautukaa sen valtaan;
jokainen onnen hetki -- ja olkoon se vain hiljainen, ehkäpä aivan
aiheeton mielikuvituksen luoma onnenhetki -- on voitto, joka lieventää
suurta maailmantuskaa!"




XIV


Affi kirjoitti ainettaan.

"Tunnin kuluttua isä palaa kotiin," tuumi hän mielessään silmäillen
seinäkelloa, "siksi ennätän hyvin valmiiksi."

Mutta tuskin poika oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun isä astui
jo sisään.

"Joko sinä tulit takaisin, pappos?"

"Niin, Affi. Tunnistani ei tullut mitään; rouva Dormesilla on
'päänsärkyä' -- varmaankin eilisen huviretken johdosta... Mutta sinä
näytät kalpealta, lapseni; etkö voi hyvin?"

"Aivan niinkuin tavallisesti. Tahtoisin kernaasti tietää, onko muilla
ihmisillä yhtä raskasta elää maailmassa. -- En tahdo valittaa, pappos,
minä iloitsen suuresti elämästä; mutta ilot ovat ikäänkuin koruompelua
kankaalla -- ja kangas on kärsimysten langoista kudottu."

"Mitä sinä nyt puhut, lapsi?"

"Tuo ajatus ei ole nyt vain mieleeni tullut; aion kirjoittaa tänään
aineen kärsimyksistä ja iloista, ja silloin tuo kuva tuli mieleeni.
Mutta ehkäpä se ei sovellu muihin ihmisiin, ehkä vain minuun, siksi
että olen raajarikkoinen raukka!"

"Poikani" huudahti Stern pelästyneenä, "mikä sinua vaivaa? Nythän
sinä itketkin!... Jätä aineesi sikseen, tänään _me_ lähdemme yhdessä
huviretkelle, vai mitä arvelet? Minä käyn hakemassa ajurin ja me
ajamme metsään. Otetaan eväitä koriin ja pari kirjaa; ulkona metsässä
me heittäydymme sammaleille, juttelemme, syömme, luemme ja hengitämme
havuilmaa; tahdotko, Affi?"

Poika taputti käsiään.

"Kiitos, isä. Näetkös, taaskin koruompelu kankaalla!"

"Sinulla on onneksi vaatimattomia ilonvaatimuksia. Minullekin muuten
tekee huviretki hyvää; minunkin kankaassani tuntuu olevan pari
alakuloista lankaa."

"Ehkäpä meidän kauniin rouvamme päänsärky, pappos?"

"Oikein arvasit, viisas Affi. Minä en näet usko hänen huononvointiinsa,
sillä äskettäin näin avonaisesta ikkunasta rouva Dormesin istuvan
kirjoituspöytänsä ääressä, ja minä pelkään, että hän jättää jälleen
nuo tunnit, joista minä toivoin itselleni niin paljon iloa. Minun
esitelmäni ei luultavasti miellyttänyt häntä, taikka häneltä puuttuu
kestävyyttä. Eilisellä retkellä hän on ehkä kokenut jotain, joka
kahlehtii suuremmassa määrässä hänen mieltään; varmaankin hän menee
piakkoin uusiin naimisiin... mutta mitä typeryyksiä minä nyt puhun...
Pue sillä välin päällesi, minä menen hankkimaan hevosen sekä evästä."

"Saako korppos tulla mukaan?"

"Jos sen tekee mieli, niin miksikä ei!"

Danielan päänsärky oli tosiaankin ollut vain veruke. Edellisenä tuntina
tehdyt muistiinpanot olivat koskematta, eikä hän kyennyt kiinnittämään
ajatuksiaan nyt Herbert Spenceriin. "Raoul de Trélazure" oli se nimi,
joka pimentäen kaikki muut loisti suurin kirkkain kirjaimin hänen
sielussaan.

Mutta hän ei tahtonut päästää luokseen myöskään tämän nimen kantajaa.
Kun hän kello yhden seuduissa tuli häntä tapaamaan, käski hän sanoa
hänelle:

"Armollisella rouvalla on päänsärkyä eikä hän ota tänään vastaan; hän
toivoo kuitenkin illalla -- jos hän silloin voi paremmin -- näkevänsä
herra von Trélazuren tanssiaisissa."

Hän tahtoi valmistaa näistä tanssiaisista suuren ilojuhlan, siksi
hän työnsi pikarin, jota hän janosi, huuliltaan syrjään voidakseen
tyhjentää sen sitä kuohuvampana myöhemmin illalla. Illalla Raoul --
jonka kaiho tämän viivytykseni kautta vain kiihtyisi -- esittäisi
ratkaisevan kysymyksen, ja keskellä valomerta ja huumaavaa
tanssimusiikkia hän antaisi onnekkaan myöntymisensä. Ei sentään...
ajatuksissaan hän sen vain antaisi, onnellistuttaen siten itseään.
Mutta kosijalleen hän vastaisi: 'Niin nopeasti en voi ratkaista
tulevaisuuttani. Te miellytätte minua, mutta ensin tahdon oppia teitä
tuntemaan.' -- "Eikö se olisi myöskin parasta ja viisainta, mitä
voin tehdä? tuumi Daniela mielessään, kun hän oli ennättänyt tähän
ajatuksensa käänteeseen. -- Enkö ollut päättänyt sitä jo jyrkästi pari
päivää sitten? Eikö minun pitäisi ensiksi koettaa tutkia perinpohjin
hänen luonnettaan, ennenkuin päätän antaa hänelle myöntävän vastauksen?
Oi, jollen tuntisi vain olevani niin lujasti sidottu -- minä olen
hänen, hänen omansa... Miten vaihtelevainen ja heikko nainen olenkaan",
nuhteli hän itseään. "Kun romaanisankaritar on tehnyt jonkun päätöksen,
päässyt selville jostakin tunteesta, niin pysyy hän lujana siinä
eikä muuta syyttä mieltään, jota vastoin minä joka hetki joudun
ristiriitaan, saarnaan itselleni -- ja samalla kuitenkin varsin hyvin
tiedän, ettei saarnaaminen mitään auta. -- Enkä edes heikkoudessani ole
johdonmukainen, sillä kun pelkään tulevani voitetuksi, niin käännyn
jälleen luottavaisena saarnaajan puoleen, jonka sanoihin äsken en
pannut huomiota ja pyydän häneltä vahvistavaa päätöstä... Tulkoon mitä
tulee -- tänä iltana en toivottavasti vielä sido itseäni -- mutta
kerran se tapahtuu! Miten iloitsenkaan saadessani nähdä hänet -- kun
hän kietoo käsivartensa ympärilleni saattaessaan minut tanssiin...
nyt jo tunnen sydämeni sykkivän -- Ebenstein sai tosin luvan tanssia
kotiljongin kanssani -- sitä parempi -- Raoul tulee mustasukkaiseksi...
hän näkee, miten haluttu minä olen -- voisin valita hyvinkin monen
joukosta -- olen kaunis ja rikas -- mutta vain tuo yksi ainoa, tuo
ihana, kuninkaallinen mies -- oi, rakastan sinua!" päätti hän puoleksi
huoaten tämän yksinpuhelunsa.

"Saako tulla sisään?" kysyi ääni Danielan makuusuojan ovelta. Kello oli
puoli yhdeksän illalla ja nuori rouva pukeutui parasta aikaa.

"Katsohan kuka siellä on", sanoi hän kamarineitsyelle.

"Siellä ovat Rimmerspergin naiset."

"Giulietta tahtoo näyttää itseään ennenkuin lähdemme tanssiaisiin",
sanoi äiti kynnykseltä.

"Hyvä, tulkaa vain sisään", vastasi Daniela ystävällisesti.

Nuori tyttö oli vaaleanpunaisessa puvussa, avokaulaisena,
tekoruusuja tukassa ja hameessa. Paronittarella oli ikuinen musta
juhlasilkkihameensa yllä, ja pitsihuivi hartioilla, joka peitti monet
vajavuudet, sekä orvokkien koristama päähine päässä.

"Giulietta on ihastuttava", sanoi Daniela; "hänen pukunsa tekee vain
näin kesätanssiaisissa liiaksi laskiaispuvun vaikutuksen. Katsokaahan,
rakas lapsi, puutarhuri on lähettänyt minulle kokonaisen puutarhan
kukkia; jos tahdotte, niin vaihtakaa tekokukkanne oikeihin ruusuihin."

"Mutta ne kuihtuvat jo ensimäisen tanssin jälkeen!" sanoi äiti.

"Ei laisinkaan, teidän armonne", sanoi kamarineitsyt; "jos polttaa vain
kukan varren pään, niin kestävät ne tuoreina koko yön."

"Liiaksi avokaulainen te myöskin olette näin kesätanssiaisissa, rakas
Giulietta. Sallikaa minun kietoa tämä tylliharso teidän olkapäittenne
ympärille, kas -- ja nyt kiinnitämme sen teeruusulla, se lieventää
suuresti puvun vaikutusta; myöskin tummaa tukkaa vastaan vaaleat ruusut
näyttävät paljon hennommilta... Iloitsetteko tanssiaisista? Minä
iloitsen suuresti!"

"Mutta ettehän te ole lainkaan vielä alkanut pukeutua. Mitä te panette
yllenne?"

"Tuossa on pukuni!"

Molemmat naiset lähenivät alkoovia, jossa Danielan puku oli vuoteelle
levitettynä.

Se oli kokoonpantu kermanvärisestä harsokankaasta, pitseistä ja
atlassinauhoista. He tarkastelivat pukua yksityiskohtiaan myöten, yksin
silkkivuoria ja pitsiröyhelystä hameen liepeessä.

Sillä välin Daniela kävi istumaan peilipöytänsä ääreen, ja
kamarineitsyt irroitti hänen tukkansa, jonka raskaat suortuvat valuivat
tuolin selän yli melkein lattiaan saakka. Giulietta katsoi vuoroin
pukuun, vuoroin sen tulevaan kantajaan, ja hänen rinnastaan kohosi
huokaus. -- "Ah", tuumi hän -- "mikä ilo olisikaan tuolla tavalla
pukeutua tanssiaisiin, melkein suurempi ilo kuin itse tanssiaisista;
mutta kun ei omista sen enempää kuin minä ja saa vain kiusata itseään,
niin ilo tosiaankin on kaukana." Hän ajatteli vastikään kulunutta
vaivalloista hetkeä. Pienessä, huonosti valaistussa huoneessa
kaikki epäjärjestyksessä -- riisutut vaatekappaleet sikin sokin,
lattia täynnä viime hetkessä kiinnitetyn lievereunuksen palasia;
ei kamarineitsyttä, ainoastaan äiti auttajana, jota vuorossaan oli
autettava: hänenkin kureliivinsä oli vedettävä piukalle ja tukkansa
käherrettävä, ja pahantuulinen, kärsimätön ja riidanhaluinen oli äiti
sekä passiivisen että aktiivisen pukeutumisensa aikana. Kammatessa
-- mikä tapahtui pienen puisen peilin edessä, joka oli varustettu
laatikolla, raastettiin hänen hiuksiaan hirveästi ja hiusneulat
pistettiin kömpelösti päähän, jotta ne repivät päätä; monia hameita ja
vaatekappaleita päälle pantaessa repeytyi milloin joku nauha, milloin
sauma, jotka olivat ommeltavat kiinni; sormustinta oli mahdoton löytää
tai lanka meni harmittavalla tavalla solmuun. Puvun kokonaisvaikutusta
oli mahdoton nähdä, kun huoneessa ei ollut suurta peiliä, täytyi vain
pyörähtää äidin edessä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei mitään
puuttunut -- ja tavallisesti sai aina kuulla: "Alushame riippuu
vasemmalla puolella -- rusetti takana on vinossa", ja sitten oli
uudestaan solmittava, ommeltava ja pistettävä, ja kaikki tämä tehtävä
mitä epämukavimmissa asennoissa: "Kumarruhan hiukan -- käännyppä --
pysyttele alallasi -- oi voi, nuppineula pistää -- voi, kengännauha
on taaskin päässyt irti -- ei niin lujalle -- missä ovat hansikkaat?
-- tuosta puuttuu nappi -- kas, nyt olet taas aivan pörröinen -- käy
jakkaralle istumaan, jotta voin laittaa tukkasi kuntoon, mutta ylös
hameet, jotta ne eivät rypisty." -- Miten toisin kaikki kävi Danielan
pukeutuessa! Suuri huone oli kirkkaasti valaistu: toalettipöydällä
samoinkuin suuren peilin pronssihaaroissa paloi kynttilöitä; sitä
paitsi oli useita lamppuja sytytetty sivupöydille. Suloinen,
hajuvesien tuoksu täytti suojan; pesuvadista juoksi vielä ämpäriin
saippuainen vaahtoava vesi; kristallipulloista ja puuterirasioista,
jotka kimaltelivat toalettipöydän uudinten välissä, olivat hopeiset
kannet poistetut ja niistä nouseva hyvä haju sekaantui tuoreitten
kukkien tuoksuun, joiden oli määrä koristaa Danielan tukkaa ja
pukua. Sisäpalvelija ojensi kamarineitsyelle tarvittavat esineet,
sitten hän polvistui emäntänsä eteen ja kiinnitti sirot silkkikengät
hänen jalkoihinsa, joissa oli kellertävät silkkisukat; avonaisessa
koristerasiassa, josta Daniela otti esille helminauhan, säkenöi
sinisellä samettipohjalla timantteja, ja pitsiviuhka oli jo valmiina
pitkien hansikkaiden vieressä.

"Oi, saadappa pukeutua tällaisessa ympäristössä", tuumi Giulietta,
"toimettomana vain nähdä peilistä, miten kaunistumistaan kaunistuu,
ja ajatella tanssiaisvoittojaan: siinäpä vasta lienee suloista ilon
esimakua. -- Ei -- Müller parkaa en missään tapauksessa huoli naida...
rouvana minulla ainakin pitää olla tällainen pukuhuone!"

"No, Giulietta, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? Lähdetään jo,
hevonen on alhaalla, meidän ei pidä antaa sen odottaa. -- Ah, tulehan
hetkeksi tänne, jotta saan hiukan korjata pukuasi; uumanauhasi pistää
esiin."

Mutta Giulietta oli jo kiiruhtanut suuren peilin eteen ja korjasi itse
pukuaan. Kuva, joka hymyili peilistä häntä vastaan, lohdutti häntä
hiukan ja korvasi kaikki aikaisemmat harmit; hän oli häikäisevä olento,
täynnä nuorekasta tuoreutta ja silmiinpistävää suloutta. Tanssisalissa
hän vetäisi vertoja kelle hyvänsä, vaikkapa kulissien takana kaikki
olisi käynyt miten loistottomasti hyvänsä.

"Nyt olen valmis, äiti -- näkemiin, rouva Dormes!"

"Puolen tunnin kuluttua minäkin tulen, -- mutta säästäkää minulle toki
pari tanssijaa, Giulietta!"

Molempien naisten poistuttua koputettiin uudestaan ovelle.

"Armolliselle rouvalle!"

Kamarineitsyt toi sisään suuren kultapaperiin käärityn kukkaiskimpun.

Daniela repi paperin pois. Komeitten etelämaisten kukkien keskellä oli
kortti:

"Le comte Raoul de Trélazure."

Kun Daniela puolta tuntia myöhemmin astui tanssisaliin, oli hänellä
kädessä Raoulin kukat, hän oli saapunut vähäpätöisen naisen seurassa
ja hänen astuessaan sisään oli heti puolen tusinaa herroja piirittänyt
hänet. Tanssittiin parasta aikaa franseesia. Kaikki pyysivät häntä
toiseen.

"Olen jo pyydetty", vastasi hän odottaen yhtä ainoaa, jolle hän tahtoi
säästää tämän tanssin. "Eikö hän ehkä saapuisikaan?" iski tuskantunne
äkkiä hänen mieleensä. -- "Se on mahdotonta!"

Niin, mahdotonta se olisikin ollut; tuossa hän jo olikin. Kreivi
Trélazure oli tullut sisään heti Danielan jäljessä ja seisoi nyt
kunnioittavasti tervehtien hänen edessään.

"Tuhannet kiitokset", sanoi hän, "että otitte nämä kukat --"

"Ne ovat niin kauniita", keskeytti Daniela hänet, "etten voinut
vastustaa halua ottaa niitä mukaan."

"Te suonette minulle kai kotiljongin?"

"Pahoittelen -- mutta tiedättehän, että olen jo pyydetty!"

"Kiitos siitäkin, että pahoittelette sitä. Mutta ensi tanssin te
tanssitte minun kanssani?"

"Ilolla!"

Rouva von Lacher, joka oli silmiinpistävällä tavalla puettu niinkuin
tavallisestikin, tällä kertaa loistavaan punaiseen silkkiin ja
kultapitseihin, tuli Danielan luo.

"No, oletteko jo toipunut eilisen ikävän huviretken jälkeen?"

"Minun oli varsin hauska", vastasi Daniela.

"Olettepa te vaatimaton; ehkäpä toivotte näistäkin tanssiaisista
hauskuutta?"

"Ettekö te sitten?... Mutta miksi olette sitten tullut tänne?"

"Mieheni ei jättänyt minua rauhaan. Hän on vain tyytyväinen, kun hän
näkee minun työntyvän teloilta jollekin huviretkelle tai tanssiaisiin."

"Eikö hän pelkää myrskyjä?"

"Kuka puhuu myrskyistä?" Parooni Zollern teki tämän kysymyksen
lähestyessään Danielaa.

"Minä vain kysyin; eivätkö ne aina ole vaarallisia?"

"Eivät aina", vastasi Zollern. "Hylylle myrsky esimerkiksi ei tee
vahinkoa."

Eleonore nauroi.

"Jospa tietäisitte, miten vähän imartelevalta teidän sananne kuuluvat
liittyen meidän edelliseen keskusteluumme -- jota te toivottavasti ette
kuullut?"

"Ikävä kyllä en; ei mitään sen kirpeämpää kuulu olevan kuin
naistenväliset keskustelut!"

"Saanko pyytää valssiin, armollinen rouva?" sanoi Ebenstein lähestyen
ryhmää.

"Kiitos herra kreivi, en tanssi valssia."

"Entäs kotiljongi?"

"Senhän olen luvannut teille, ja lupaus on pyhä!"

"... Älä tanssi niin paljon tuon Müllerin kanssa, Giulietta; hänellä on
inhottava tapa puristaa sinua liian lähelle itseään!"

"Mutta äiti, onhan minun mahdoton kieltäytyä tanssimasta tuttujen
herrojen kanssa!"

"Voisit olla kylmäkiskoisempi -- korjaappa ruusukettasi edessä -- sinä
hymyilet aivan liiaksi tuolle luutnantille..."

"Hän miellyttää minua, äiti!"

"Tyhmeliini!"

"Kunpa hänellä vain olisi maatila!"

"Se ainakin on järkevää puhetta -- pyyhkäise hiukset otsaltasi... ja
oikealta puolelta putoaa hiusneula. Mutta eipä hän sittenkään olisi
aatelissukua, enkä koskaan voisi sallia, että sinusta tulisi rouva
Müller!"

"Tuossa tulee kreivi Ebenstein rouva Dormesin annettua hänelle
rukkaset."

"Olehan vain oikein ystävällinen hänelle."

Tanssiaiset kävivät yhä vilkkaammiksi. Monet suloiset naiskasvot,
kauniit puvut, kirkas valo, erinomainen sotilassoitto, pyörähtelevät
parit, vilkkaitten keskustelujen sorina, hajuvedentuoksua levittävät
viuhkat -- sanalla sanoen kaikki tuo edusti varsin kaunista palaa
elämää.

"Tanssiaiset näyttävät onnistuvan erinomaisesti", sanoi Zollern.
"Sääli etten ole enää siinä iässä, jolloin tällainen ilma saa veren
kahta kiihkeämmin kiertämään suonissa. Mutta armollinen rouva, teen
ehkä väärin näytellessäni tänään jälleen takkiaisen osaa; nyt annetaan
merkki toisen franseesin alkamiseen."

"Tuolta tuleekin kavaljeerini..."

"Trélazure? No, silloin tehtäväni on jo päättynyt!"

Raoul asettui naisensa kanssa paikalleen. Giulietta ja Ebenstein olivat
heidän vastaparinaan.

Vuorojen välissä sukeutui seuraava keskustelu:

"Teidän päänsärkynne suretti minua suuresti, armollinen rouva!"

"Niin sääliväksi en olisi teitä uskonut."

"Ei sääli minua kiusannutkaan, vaan epäluulo. Minä suoraan sanoen en
uskonut teidän pahoinvointiinne, se oli vain tekosyy."

"Te olitte ehkä oikeassa!"

"Te ette tahdo nähdä minua... Pakenetteko minua?"

"Näytänkö minä siltä, koska tulin näihin tanssiaisiin ja pidätin tämän
tanssin teille?"

"Hyvä Jumala, onhan sitä tanssiaisissa peninkulmien päässä toisistaan,
ja näyttääpä minusta, kuin teidän vastatanssijanne merkitsisi tässä
tanssissa teille enemmän kuin teidän parinne. Mitä hän kuiskaa
teille vähä väliä teidän sivuuttaessanne hänet noissa typerissä
tanssivuoroissa?"

"Oletteko te epähieno ja myrtynyt, rakas kreivi?"

"Minä olen vain mustasukkainen!"

"Siihen teillä ei ole -- oikeutta."

"Minä toivoin teidän sanovan, ettei minulla ole siihen syytä. Te
leikittelette minun kanssani aivan kuin julma kissa --"

"Ettehän te sentään tahdo verrata itseänne hiireen? Paljoa ennemmin te
olette käyräkyntisen petolinnun kaltainen!"

"Jos minä sitä olisin, niin ei kyyhkyseni tanssisi näin vapaasti eikä
tuo koiraskyyhky saisi enää kuherrella hänen korvaansa -- -- à propos
korva; teillä on mitä kaunein ruusunpunainen simpukka mitä koskaan olen
nähnyt. -- Te olette täydellinen kaunotar, armollinen rouva!"

"Tuollaiset peittelemättömät imartelut ovat loukkaavia, kreivi
Trélazure."

"Suokaa anteeksi, mutta intohimolle on annettava paljon anteeksi; se
on tuliliekki, siksi se syttyy paloon. Kun muuten aivan siivon vuoren
helmassa tuli kytee, niin muuttuu se tulivuoreksi, ja kun kohteliaan
maailmanmiehen sydämessä --"

"Mutta astukaahan nyt esille -- naistensoolo -- tehän saatte hirveää
sekasotkua aikaan!"

"Tässä minä olen taaskin. Mihin minä jäinkään? Olin alottanut niin
kauniisti -- aivan niin: jos sisäinen leimu --"

"Jättäkäämme tuo puheenaihe kernaammin syrjään; vaarallista on tanssia
tulivuorella, niinkuin yleisesti tiedetään, mitä sitten, jos pitää
tanssia tulivuoren kanssa --"

"Armollinen rouva, pilkkaatteko te luonnonvoimia? Sanotaan, että se
joka nauraa, riisuu myös aseensa. Naisten laita on päinvastainen, nauru
on heillä itsepuolustuskeino. Me luulemme antaneemme mestari-iskun,
mutta samalla kajahtaakin nauru vastaamme ja isku on väistetty."

"Tehän puhutte ikäänkuin miehet olisivat meidän luonnollisia
vihollisiamme!"

"Sitä me olemmekin, koska me tahdomme voittaa teidät valtaamme. Paha
kyllä me yritämme voittaa teidät silloin vasta, kun aikoja sitten
olemme jo itse voitetut, siitä johtuu meidän avuton armo-iskua odottava
kitumisemme teidän jalkojenne juuressa."

"Yleinen kiitos!" Tanssi oli lopussa. Trélazure saattoi Danielan hänen
paikalleen, kumarsi ja poistui.

Daniela oli Trélazureen sekä itseensä hyvin tyytymätön. Täysin sydämin
hän oli tullut tänne, ja miten typerää, sisällyksetöntä heidän
keskustelunsa oli ollut! -- Eikö tuolla miehellä ollut siis sielua
lainkaan? Mitenkä hän voisi tulla onnelliseksi hänen kanssaan? Ja
sittenkin -- miten hän voisi elää edelleen, jos Trélazure katoaisi
hänen näkyviltään. Ehkäpä hänellä sittenkin on sielu, yhtä lämmin ja
hellyydelle altis kuin Danielankin... Eikö hänkin äsken ollut käyttänyt
samaa sävyä kuin Trélazure? Tuollainen juttelu kelpasi vain tanssisalin
koristukseksi.

"Kunhan me vain kerran kuulumme toisillemme, olemme kihloissa ja
naimisissa, niin puheemmekin saa toisen sävyn."

Kotiljongin Trélazure tanssi rouva von Lacherin kanssa. Vähän matkan
päässä heistä istui Ebenstein Danielan kanssa, ja tämä saattoi
huomata, miten kaunis Eleonore kaikella tavalla koetti silmillään
kiehtoa tanssijansa valtaansa; Trélazure näytti kiinnittävän häneen
kuitenkin kovin vähän huomiota, sillä hänen katseensa oli enimmäkseen
suuntautunut Danielaan. Yhteisen franseesin jälkeen oli Trélazure koko
ajan pysytellyt Danielan läheisyydessä, mutta hänen ympärillään oli
alituisesti suuri joukko herroja, niin ettei kahdenkeskiseen puheluun
tarjoutunut enää tilaisuutta. Vain kerran hän oli saanut hänelle
kuiskatuksi:

"Minun elämäni on teidän käsissänne!"

Kun useat vuorot olivat tanssitut ja kotiljongissa sattui pitempi
lomahetki, sanoi Ebenstein tanssitoverilleen:

"Hetki on ehkä teidän mielestänne huonosti valittu, mutta en voi
kauemmin enää olla lausumatta mikä sydämessäni liikkuu, armollinen
rouva. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisesti."

"Minä pyydän, älkää ruvetko noin juhlalliseksi", vastasi Daniela, joka
huomasi mitä oli tulossa. "Näin iloisen kotiljongin aikana ei voi
keskustella vakavista asioista!"

"Eipä olisi ensi kertaa, että elämänkohtalo tulisi tanssisalissa
ratkaistuksi!"

"Rakas kreivi", koetti Daniela vielä kerran välttää lähestyvää vaaraa,
"tässähän ei voi olla kysymyksessä niin tärkeä asia."

"Sittenkin. Olen päättänyt puhua... Älkää keskeyttäkö minua; nopeaa
vastausta en vaadi teiltä, en pyydä muuta kuin että kuuntelette
rauhallisesti ja -- niinkuin äsken sanoin -- hyväntahtoisesti. Kun
ihmisen koko onni on kysymyksessä, niin vähintä, mitä voi tehdä, on
antaa hänen esittää asiansa."

Daniela alistui. Hän teki liikkeen kädellään, joka saattoi merkitä:

"Puhukaa, minä kuuntelen."

"Te tiedätte jo aikoja sitten, että minä rakastan teitä, armollinen
rouva. En tahdo väittää, että te olisitte ensimäinen, joka minussa
tämän tunteen olisi herättänyt... Olen koettanut voittaa monen
naisen suosiota -- enkä aina menestyksettäkään, mutta en koskaan ole
tavannut nuorta tyttöä tai leskeä, joka olisi herättänyt minussa
halua pyytää häntä vaimokseni -- siinä suhteessa te olette kaikkein
ensimäinen. Rakkauteeni, jota te minussa herätätte, yhtyy yhtä paljon
kunnioitustakin, ja samalla se täyttää siinä määrin koko elämäni,
etten voisi ajatellakaan muuta kuin pyytää teitä vaimokseni. Minä
tiedän myöskin, ettette te voisi antaa sydäntänne muulla ehdolla ja
siksi en voisi toivoa teiltä ainoatakaan hellää katsetta, jollei sen
mukana seuraisi myöntyvä vastaus myös kosintaani. Teillä on tosin monta
kosijaa, sillä paitsi kauneutta on teillä, niin ainakin väitetään,
myöskin rikkautta, mutta minun asemani on sellainen, ettei kukaan voi
epäillä teidän rikkautenne merkitsevän mitään minulle. En tiedä miten
suuri omaisuutenne on, mutta sen, joka on Ebensteinin sukukartanon
perillinen ja saa nauttia siitä sadantuhannen guldenin tulot
vuosittain, ei tarvitse ottaa tätä seikkaa lainkaan huomioon. Tärkeämpi
kysymys minulle tosin olisi yhdenarvoisuus, sillä minulla on suvustaan
ylpeilevä äiti, joka tuskin on tyytyväinen muuhun kuin kreivittäreen,
jolla on kuusitoista esi-isää sekä isän että äidin puolella, jotta
hänet heti naimisiin mentyään voidaan kohottaa tähtiristikuntaan...
Mutta persoonallinen onneni merkitsee minulle enemmän kuin sukuni
ylpeys, ja jos te kerta olisitte minun vaimoni, niin pitäisin
huolta siitä, että te voittaisitte kaikkien kunnioituksen. Minä
itse koettaisin parhaani mukaan tehdä teidät onnelliseksi, myöskin
yrittäisin hankkia itselleni ammattini ulkopuolella olevia tietoja,
voidakseni tulla enemmän teidän arvoiseksenne, sillä te, sen kernaasti
myönnän, seisotte henkisesti minua korkeammalla... Suloiselle pikku
Dalialle ja hänen tuleville sisaruksilleen tahtoisin olla hellä isä ja
teille uskollinen puoliso ja elämänaikuinen luotettava ystävä."

Ebenstein vaikeni. Daniela katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Kiitän -- kiitän, kaikesta sydämestäni. Teidän sananne ovat minulle
suureksi kunniaksi. Mutta niin suuri vilpittömyys vaatii myös täyttä
suoruutta: minun sydämeni ei ole vapaa."

Hetken kuluttua Ebenstein sai vain yhden ainoan sanan huuliltaan:

"Kuka?"

Daniela pudisti päätään.

"Te kysytte salaisuutta, jota tuskin olen itselleni tunnustanut."

"Olkaa vain niin hyvä ja sallikaa minun tietää kuka se on. Onko hän
tässä salissa?"

Daniela nyökkäsi.

Väliaika oli loppunut. Orkesteri alkoi soittaa Donauvalssia.

"Naisten vaali!" huusi tanssinjohtaja.

"Nyt te voitte minulle vastata nimeä mainitsematta... Silloin vasta
olen vakuutettu siitä, ettette keksinyt turhaa tekosyytä, ja minä
koetan kerätä voimia kestääkseni pettymykseni."

Daniela nousi paikaltaan ja meni Trélazuren luo. Punastuen ja vapisevin
käsin hän kiinnitti tähden hänen rintaansa.

Trélazure kumarsi kiittäen; hän ei aavistanut, että tuo pieni
kultapaperitähti kohotti hänet naissydämen ritariksi, sydämen, joka
tällä toimenpiteellä julkisesti tunnusti rakkautensa.




XV


    Baden, 18 p. kesäkuuta 1875.

    Sinun kirjeesi, rakas Armand, jossa kiihkeästi kehoitat minua
    saapumaan häihisi Parisiin, sain eilen, mutta ikäväkseni minun
    täytyy ilmoittaa, että luultavasti minun on mahdoton seurata
    kutsuasi. Ensiksikin olen saanut virkavapautta kylpykautta
    varten Itävallassa enkä matkaa varten Ranskaan, -- ja toiseksi
    -- miksikä en tunnustaisi sitä sinulle? -- pidättää minua täällä
    niin ihastuttava seikkailu -- sinä tiedät, eräs tanskalainen
    leski -- että tekisin suurimman tyhmyyden, jos nyt lähtisin
    täältä. Minä olen ytimiäni myöten rakastunut -- kadehditko minua?
    Tosin onnellisena sulhasena sinulla ei ole syytä kadehtia muita
    ihmisiä; mutta rauhallista, varmaa sulhasonnea ei voi kuitenkaan
    verrata niin ihastuttavan hyvän onnen myrskyisen ylpeään
    tunteeseen, joka nyt on ilmestynyt elämäni taivaanrannalle...

    Niin -- vasta taivaanrannalle -- se ei ole vielä saavutettu
    -- muuten hienotunteisuus kieltäisi minua puhumasta siitä
    edes veljellenikään. Mutta koska valittuni tähän saakka ei
    ole suonut minulle muuta kuin pari katsetta -- jotka tosin
    vastaisivat vaadittaessa maksettavaa vekseliä -- niin voin vielä
    esteettömästi puhua sinulle hänestä. Toissa päivänä me olimme
    yhdessä huviretkellä, ikävä kyllä emme olleet kahdenkesken,
    vaan tusinan verran muitakin oli mukana. Eilen tanssin hänen
    kanssaan tanssiaisissa ja tänään kello yhdeltä hän odottaa minua
    luokseen... Nyt kello on kuusi aamulla; olen juuri palannut
    tanssiaisista eikä minun mielestäni maksa vaivaa kirkkaalla
    päivällä mennä nukkumaan. Olen liian iloisessa jännityksessä
    voidakseni nukkua. Siksi virkistin itseäni mielemmin kylvyllä
    ja teellä, johon oli sekoitettu konjakkia, ja ajan kuluksi
    kirjoitan nyt sinulle. -- Enpä tosiaankaan olisi uskonut, että
    nainen, joka ei ole parisitar, voisi olla niin viehättävä...
    Et voi kuvailla mielessäsikään, mikä ylhäisyys, mikä sulous,
    mikä sanoin selittämätön viehätys tuota naista ympäröi. Hänen
    jalkansa on pieni kuin andalusialaisnaisen, hänen vartalonsa
    taipuva kuin kaisla; hänen huulensa -- tummanpunaiset kirsikat,
    kuin suutelemista varten luodut, kädet kuin keisarinnan, sanalla
    sanoen, niinkuin eilen sanoin hänelle vasten kasvoja hänen --
    tietysti teeskennellyksi -- harmikseen: täydellinen kaunotar.
    Ja säihkyvä sielu -- onneksi tuo nainen ei voi olla turhankaino
    -- ja sen lisäksi hänen katseensa: en vaihtaisi osaani edes
    kuninkaan kanssa.

    Totta tosiaan, rakas veljeni, teet väärin mennessäsi nyt jo
    naimisiin ja katkaistessasi kaikki näin varhain. Poikamiehen
    elämä tarjoaa siksi paljon viehätystä, ja avioliiton mukana
    seuraavat edut -- mukava koti, perhe, eduskuntajäsenyys ja
    kaikki muut arvokkaaseen kaljupäisyyteen ja ihramahaan kuuluvat
    kunnioitusta herättävät ilot -- niitähän aina ennättää saada.

    Sinä kysyt viime kirjeessäsi, mitä menestyksentoiveita meidän
    puolueellamme on? En voi antaa sinulle toivottuja tietoja, koska
    suunnittelemastani retkestä Frohsdorfiin ei ole tullut mitään;
    mutta jos minun tulee ilmaista sinulle moraalinen mielipiteeni,
    niin tunnustan, että alan kadottaa kaiken toivoni. Meidän
    maanmiehemme saavat aikaan niin paljon ikävyyksiä, että taivaan
    vihan täytyy kerran iskeä meidän ennen niin rakkaan Ranskamme
    ylitse, tai jollen katso asiaa näin korkealta kannalta, vaan
    liiankin uudenaikaisen positiivisen järjen näkökannalta, niin
    ovat meidän lainsäätäjiemme kykenemättömyys ja tahdittomuus
    siinä määrin silmiinpistäviä, että siitä ehdottomasti on
    seurauksena kansan perikato. Kaikki vanhat säädökset kumotaan
    ja vallankumouksellinen henki pääsee yhä enemmän valtaan.
    Perhesiteet höltyvät, kirkkoa vainotaan, armeija joutuu
    rappiolle; mihin meidän isänmaa raukkamme voi turvautua? Pyhää
    kostoajatusta heikontavat niin sanotut humaniteetti-aatteet;
    naista, perheen perustaa, uhkaa esitetty avioerolaki ja
    kysymyksessä olevat naislyseot riistävät hänet yleensä
    luonnolliselta radaltansa. Tuleva sukupolvi ei yleensä tule
    enää omistamaan emäntiä, maailmannaisia, eikä -- puolimaailman
    naisia, vaan naisprofessoreita, -- tohtoreita, kirjailijattaria
    ja muita hirviöitä, ja sen jälkeen kun kaikki miehiset hyveet
    ovat kadonneet, isänmaanrakkaus, urhollisuus ja lainkuuliaisuus,
    uhkaa meitä vielä lisäksi se vaara, että suloiset naiselliset
    heikkoudetkin häviävät, nimittäin koketteria, naiivi
    hartaus, tietojen puute -- sanalla sanoen kaikki se, mikä on
    viehättävää. Minä surkuttelen lastenlapsiamme ja iloitsen,
    että elän aikakautena, jolloin miesten parissa tapaan vielä
    hengenheimolaisia, jotka tahtovat palauttaa entisen Ranskan
    olot, ja naisten joukossa sellaisia, joiden kanssa voin tänään
    huvitella ja huomenna valita heidän paristaan itselleni puolison.

    Mutta niinkuin sanottu, tuohon viimeiseen on vielä aikaa. Tätä
    nykyä olen intohimon vallassa, joka ei merkitse liehakoimisen
    leikkiä eikä avioliiton vakavuutta, mutta joka pitää minut
    täydellisesti kahlehdittuna: hehkuvan, kiivaan, kaikki esteet
    murtavan, taivaaseen kurottavan ja tuhoavan intohimon vallassa...

    Sinä siis käsität, rakas veljeni, ja suot anteeksi, etten saavu
    häihisi. Keksi joku selittävä tekosyy -- kernaimmin virkavapauden
    puute -- ja sano terveiseni sekä äidillemme että morsiamellesi.

    Raoul.

       *       *       *       *       *

Kello oli jo lähes yksitoista aamupäivällä, kun Daniela tanssiaisten
jälkeen heräsi unesta. Avatessaan silmänsä selvisi hänelle, että tärkeä
ja onnekas kysymys oli tänään ratkaistavana -- mikähän se oli? Oi niin:
kello yhdeltä oli hänen määrä tulla hänen luokseen...

Hän soitti palvelijatarta, pukeutui ja käski tuoda aamiaisen
makuuhuoneeseensa. Sitten hän lähetti Daliaa hakemaan. Pienokainen
saapui juoksujalkaa sisään ja heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Ethän vain ole sairas, äiti, koska käskit minut kesken tuntiani tänne?"

"En, kultaseni, voin aivan hyvin."

"Olin jo kello kahdeksan aikana ovellasi, mutta Lisi sanoi, että nukuit
vielä tanssiaisten jälkeen. Sanohan, äiti, ovatko tanssiaiset hauskat?"

"Joskus hyvinkin hauskat, Dalia. Muutaman vuoden kuluttua vien sinutkin
tanssiaisiin."

"Oi, en minä niistä välitä, paljoa kernaammin heitän palloa Affin
kanssa."

Pienokainen ei näyttänyt tosiaankaan siltä, kuin hänestä voisi niin
pian tulla arvokasta neitiä, lapsellisuus loisti hänen viattomista
silmistään ja pyöreitten poskiensa kuoppasista. Sittenkin Daniela
tahtoi tänään tehdä vakavan kysymyksen tyttärelleen. Hän suuteli lasta
ja sanoi:

"Dalia, sanohan minulle, olisiko sinusta hauska, jos antaisin sinulle
uuden isän?"

Pienokainen kalpeni. Omituista, miten kaikki lapset vaistomaisesti
pelkäävät isäpuolia.

"Ei, ei, minä pyydän, äiti riittää minulle täydellisesti; en tarvitse
isää."

"Mutta kultaseni, sitä sinä et ymmärrä; jos onnestani on kysymys --
olenko iloinen ja hymyilevä niinkuin sinä, vai surullinen ja silmät
kyynelissä?"

"Sinä et saa olla surullinen, äiti, et saa koskaan itkeä."

"Silloin sinun täytyy sallia, että tuon sinulle uuden isän. Hän tahtoo
rakastaa sinua, hän tahtoo rakkaudesta pilata sinut kokonaan, mutta
sitä minä en salli!"

"Entäs sinä, äiti -- rakastatko sinä sitten minua vähemmän?" huokasi
Dalia.

"En, en lainkaan, kultaseni. Minulla on siksi suuri sydän, että voin
rakastaa teitä molempia. Se rakkaus joka kuuluu sinulle -- sitä sinä et
taaskaan ymmärrä -- on osa ja paras osa minusta itsestäni."

"Äiti, kenen sinä annat minulle isäksi? Affin isänkö?"

"Mitäs sinä ajattelet? Se ei olisi sopivaa!"

"Oi, hän tuntuu niin kiltiltä ja hän rakastaa jo minua. Ja sitten Affi
olisi minun veljeni; sääli, äiti, ettet häntä ota. -- Nyt minä tiedän:
se on tuo kiltti setä Zollern!"

"Ei hänkään, lapseni. Se asia ei yleensä vielä ole ratkaistu, minä
tahdoin vain nähdä, mitä sinä tästä ajatuksesta arvelisit... Mene nyt
Ernestinen luo, mutta älä kerro hänelle mitään tästä kaikesta; ole sinä
kiltti tyttöseni, jota voin kohdella kuin ystävääni, ja joka ei kerro
vieraille ihmisille, mitä äiti ja lapsi keskenään puhuvat."

"En minä kerro mitään, sen minä lupaan, äiti. Mutta läksyni käyvät
varmaan huonosti sillä minun pitää alituisesti ajatella uutta isää
Rakastaako hän myös sinua, äiti?"

"Toivoakseni!"

Jäätyään yksin Daniela kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja
kirjoitti:

    Rakas isä! Tänään kohtaloni tulee ratkaistuksi. Tunnin kuluttua
    saapuu mies, joka on voittanut äkkirynnäköllä sydämeni,
    pyytääkseen kättäni -- ja minä annan hänelle myöntävän
    vastauksen, sillä -- sillä en voi tehdä muuta. Minä kirjoitan
    sinulle jo ennen itse tapahtumaa, koska minulla jo vanhastaan
    on ollut tapana, aina kun sydämeni on ollut tulvillaan -- joko
    ilosta tai surusta -- huojentaa sitä sinulle. Muistatko -- Harald
    parka eli vielä silloin -- kun kirjoitin sinulle vain nämä pari
    sanaa: 'isä, olen leski'? Tuntia myöhemmin saatoin sähköttää tuon
    paperiliuskan sisällön tosiasiana. Minun täytyy aina sinulle
    kirjoittaa, kun jotakin valtavaa elämässäni on tapahtumaisillaan
    -- jo ennenkuin se onkaan tapahtunut. Tunnin kuluttua voin
    tämänkin kirjeen lähettää sinulle ja silloin se on muodollinen
    kihlausilmoitus; minä lisään siihen silloin vain hänen nimensä ja
    oman allekirjoitukseni.

"Armollinen rouva", ilmoitti kamarineitsyt, "herra von Trélazure."

"Pyydä astumaan saliin -- ja -- Lisi..." lisäsi hän hiukan epäröiden
ja punastuen, "en ota ketään muuta vastaan: minulla on tärkeää
keskusteltavaa tämän herran kanssa enkä tahdo tulla häirityksi."

"Hyvä, armollinen rouva", sanoi tyttö vetäen hiukan suutaan hymyyn.
Ensi kertaa hänen haltiattarensa antoi tämäntapaisen käskyn ja se
näytti tuottavan tytölle erityistä iloa.

Daniela huomasi hänen hymynsä.

"Ja -- Lisi", kutsui hän tytön vielä luokseen, "hetken kuluttua saat
tuoda tarjottimella pullon viiniä ja leivoksia saliin!"

"Armollinen rouva kai soittaa?"

"En, minä en soita; tule milloin haluat tai lähetä Franz tuomaan, onhan
salinovi auki. Mene nyt ja käske kreivi sisään; minä tulen heti."

Lisin mentyä astui Daniela peilin eteen ja painoi syvään huoaten
kädellään otsaansa. Turhamaisuudesta hän ei katsonut peiliin, hän ei
tahtonut ottaa selkoa, oliko hän enemmän vai vähemmän kaunis -- olihan
hänen kauneutensa moitteeton -- vaan hän tahtoi katsoa itseään silmästä
silmään tänä ratkaisevana hetkenä, hän tahtoi vielä kerran nähdä vapaan
Danielan ja sanoa hänelle: "Sinä tiedät, sen täytyy tapahtua -- me
rakastamme häntä..."

Sydämen kiivaasti sykkiessä hän avasi salin oven. Sisällä vallitsi
viileä hämärä, sillä kaikki verhot olivat alhaalla estäen keskipäivän
auringonsäteiden tunkeutumasta sisään. Ruusut, jotka olivat vapaasti
pistetyt suureen jalalla seisovaan maljakkoon, levittivät ympärilleen
kesäistä tuoksua. Trélazure seisoi kumartuneena maljakon yli ja taittoi
nupun, jonka hän pisti napinreikäänsä.

"Te ryöstätte täällä, kreivi Trélazure?"

Raoul ei ollut kuullut oven avautumista; nyt hän kääntyi nopeasti
taakseen ja hyökkäsi nuorta rouvaa vastaan. Kiihkeänä hän tarttui hänen
käteensä ja peitti sen suudelmilla.

"Kreivi -- mitä tämä -- merkitsee? Kuinka te voitte -- mikä oikeus..."

Hän aikoi nuhdella häntä, mutta hänen äänensä oli niin kuiskaava,
niin vapiseva, hänen silmänsä niin kokonaan toisen loistavan katseen
lumoissa, että hänen sanansa kohosivat ikäänkuin hyväilevänä
kuiskauksena Trélazuren luo, joka kiivaasti sulki kauniin rouvan
syliinsä.

"Minä rakastan teitä, Daniela, minä rakastan teitä hulluuteen saakka!"

Viisi sekunttia Daniela lepäsi hänen rinnallaan, imien itseensä nuo
kiihkeästi kaivatut sanat, "minä rakastan teitä"; aivan kuin ilmestys
ennen aavistamattomasta taivaasta se oli yllättänyt hänet. -- Mutta
ainoastaan viisi sekunttia -- sitten hän riistäytyi irti. Nainen
hänessä olisi vielä kauan tahtonut levätä täten rakastetun miehen
rinnalla, mutta puhtaan naisen vaistomainen tunne, ylpeyteen tottunut
nainen oli nopeasti pakottanut hänet irtaantumaan syleilystä.

"Teillä on omituinen tapa ilmaista tunteitanne, kreivi Trélazure,
joka voisi saattaa minut suuttumaan", sanoi Daniela astuen pari
askelta edemmäksi hänestä ja ojennetuin käsin torjuen luotaan uuden
lähestymisyrityksen. "Pyytäkää minulta anteeksi!"

Hän kävi tavalliselle paikalleen istumaan. Kreivi lähestyi häntä.
Leposohvan vieressä oli tyyny; hän aikoi polvistua sille.

"Jos täytyy pyytää anteeksi", niin hän alotti, "niin on se polvillaan
tehtävä."

"Nouskaa heti paikalla ylös, kreivi, minä käsken. Käykää tuohon
istumaan", -- Daniela osoitti nojatuolia, jonka pöytä erotti hänen
paikastaan, "palvelijani voivat minä hetkenä hyvänsä astua sisään!"

Nämä viimeiset sanat kreivi ymmärsi; hän ei tahtonut mitenkään saattaa
rakastettua naista ikävään valoon; ja hän totteli käyden osoitetulle
paikalle istumaan.

"Minä pyydän sitten täältä käsin anteeksi, jos yleensä on synti
rakastaa olentoa, jossa, niinkuin teissä, kaikki ne ominaisuudet, jotka
ovat rakastamisen arvoisia, ovat ruumistuneet. Ensimäinen vaikutus,
jonka te teitte minuun, oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun --
muistattehan -- Wienissä, Praterissa -- huhtikuun kahdentenatoista
päivänä?"

Daniela nyökkäsi.

"Eikö totta", jatkoi hän, "te huomasitte jo silloin, että minä rakastin
teitä? Ja sitten oopperassa; kerran seisoin ovella, kun te astuitte
vaunuihinne, ja minusta tuntui kuin te olisitte silloin katsonut minua
suoraan silmiin..."

"Niin", sanoi Daniela, "se oli huhtikuun kolmantenakolmatta päivänä."

"Ja toukokuun ensimäisenä minä kuljin tuntikausia teidän talonne
edustalla nähdäkseni teidät vielä kerran parvekkeelta!"

"Ja toukokuun viidentenätoista en voinut taidenäyttelyssä katsella
ainoatakaan kuvaa, teidänkin katselematta samaa!"

"Tauluja en sillä kertaa oikeastaan nähnyt lainkaan!"

"En minäkään juuri!"

"Ja arvasitteko te, että tulin vain teidän tähtenne Badeniin?"

"Aavistin sitä kyllä..."

"Oi, te teette minut kovin onnelliseksi, Daniela, onnelliseksi kuin
jumalan!"

"Raoul!"

"Sanokaa se vielä uudestaan; minun nimeni ei ole koskaan kuulunut niin
kauniilta..."

"Oma Raoulini!"

Nyt kreivi aikoi hyökätä pystyyn, saadakseen vastaanottaa suudelman
niiltä huulilta, jotka hänen nimensä olivat niin hellästi lausuneet;
mutta samassa Lisi astui sisään. Daniela käski hänen asettaa
tarjottimen sivupöydälle.

"Ikäviä keskeytyksiä, tuollaiset," sanoi Trélazure tytön poistuttua
huoneesta. "Milloin te sallitte minun tavata teitä kahdenkesken, teidät
yksin, ilman rauhanhäiritsijöitä?"

Daniela teki hämmästyneen liikkeen päällään ja hänen kasvonsa
synkistyivät.

"Tulevaisuus on tarjoava meille vielä kylliksi tilaisuutta --"

"Olkaa toki armelias", keskeytti Trélazure, "älkää siirtäkö sitä kovin
kaukaiseen tulevaisuuteen. Ehkäpä voisin tänä iltana, kun kaikki ovat
jo levolla --"

Danielan silmät suurenivat.

"Herra de Trélazure!"

"Tai, jos se tuntuu teistä liian arveluttavalta -- olette ehkä
oikeassa, talossa on siksi paljon naapureita -- niin olisi ehkä
sopivampaa tavata jossakin muualla -- esimerkiksi Wienissä?"

"Herra de Trélazure!!"

Daniela kävi tulipunaiseksi. Yhtymys-tarjous -- hänelle! Ensi kertaa
tämän keskustelun aikana hänelle alkoi hämärtää, että sen takana
piilikin suuri väärinkäsitys. Eihän Trélazure ollutkaan pyytänyt
häntä vaimokseen, ja hän oli jo ilmaissut hänelle rakkautensa. Hänen
kasvojansa poltti niin tulisesti, että hän peitti ne käsiinsä ja
valitti ääneensä.

"Mikä teitä vaivaa -- olenko loukannut teitä?"

Daniela ei vastannut.

"Hyvä Jumala," jatkoi Trélazure, "luulin olevani rakastettu. Ja kun
kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin kaikkien loukkausten pitäisi
kadota itsestänsä; eihän silloin ole muuta päämäärää olemassakaan kuin
omistaa toisensa!"

"Kreivi Trélazure", sanoi Daniela kohottaen päätään ja katsoen
vierastaan lujasti silmiin, "kernaammin tahdon olla naurettava kuin
halveksittava, siksi puhun nyt suuni puhtaaksi. Te olette ilmaissut
minulle rakkautenne, enkä minä ole omia tunteitani myöskään salannut --"

"Minä olen sydämestäni kiitollinen --"

"Älkää keskeyttäkö minua. Oletteko te samalla, ottaessanne vastaan
minun rakkauteni, ymmärtänyt, että tämä lahja käsittää myös koko minun
tulevaisuuteni, minun käteni?"

Raoul tuli hämilleen. Daniela jatkoi:

"En olisi luullut sitä mahdolliseksi -- että, minua, vapaata ja
kunniallista naista -- kosija voisi lähestyä tarjoamatta minulle
myöskin nimeään."

"Daniela -- armollinen rouva --"

"Mitä te olette siis uskaltanut toivoa?"

"Hyvä Jumala, minä..."

"Te luulitte voivanne tehdä minut onnelliseksi -- minun --" vain
vaivalla Daniela sai sanan huuliltaan -- "minun rakastajanani?"

Trélazure aikoi vastata, mutta nuori rouva hyökkäsi ylös tuoliltaan
ja leimuavin katsein, vihasta hohtavin poskin hän seisoi siinä
kuninkaallisessa arvossaan, ojentaen kätensä ovea kohti.

"Herra kreivi, jättäkää minut, älkääkä koskaan enää astuko minun
talooni!"

"Te karkoitatte minut?"

"Poistukaa!"

"Oi, miten ihastuttavasti tuo suuttumus pukee sinua... Sinun
täytyy, sinun täytyy tulla omakseni, en voi päästää sinua luotani!"
Trélazure oli kiiruhtanut Danielan luo ja oli nyt polvillaan hänen
edessään. Daniela yritti paeta, mutta Trélazure piti kiinni hänen
hameenliepeestään. "Armoa, Daniela," rukoili hän, "tee minusta mitä
ikänä tahdot: rakastajan, orjan, puolison, minä olen ikuisesti sinun
omasi!"

Niin, hän oli sanonut totuuden kirjeessään veljelleen: hän oli kaikki
esteet voittavan intohimon vallassa, ja koska hän olisi ollut valmis,
saadakseen omakseen rakastettunsa, uhraamaan vaikka autuutensa,
niin oli hänen tänä hetkenä sitä helpompi panna alttiiksi maallinen
tulevaisuutensa, vapautensa, vaikka mitä hyvänsä, kunhan hän vain
jälleen näkisi hänen hymyilevän, ja saisi painaa hänet rintaansa
vasten, yhdentekevää rakastajattarenako vai morsiamena.

Ja saman intohimon liekit loimusivat Danielankin ympärillä. Huolimatta
kaikesta ylpeydestään, joka rauhallisempana hetkenä olisi pakottanut
hänet torjumaan luotaan myöhästyneen naimatarjouksen, ei hänkään voinut
nyt muuta, kuin suudelmin toistaa nuo sanat, jotka hän niin usein oli
jo ajatuksissaan lausunut: "Raoul, minä rakastan sinua!"

Tuntia myöhemmin lähetti Daniela samana aamuna kirjoittamansa
kirjeen isälleen, lisäten siihen vain sulhasensa nimen ja oman
allekirjoituksensa. Trélazure sen sijaan hävitti veljelleen osoitetun
kirjeensä.




XVI


Kauniin tanskalaisen lesken ja ranskalaisen kreivin kihlautuminen
tuotti badenilaisille paljon puheenaihetta. Ei mitään ole tässä
maailmassa, jonka pitäisi jäädä yksinomaan kahden ihmisen asiaksi ja
jota muut ihmiset siinä määrin panettelevat, kadehtivat, säälivät,
hyväksyvät, moittivat, arvostelevat -- sanalla sanoen, jonka johdosta
he siinä määrin juoruavat kuin naimisen.

Yhdeksän, ehkäpä kymmenenkin päivää kaikki keskustelut Badenissa
kohdistuivat vain tähän asiaan.

"Kylläpä häntä onni potkaisee!" huudahti paroonitar Rimmersperg. "Niin
ylhäinen ja rikas herra. Mutta oikeastaan ei pitäisi olla sallittua,
että lesket sieppaavat tytöiltä kosijat -- siten vanhojenpiikojen luku
vain lisääntyy."

"Uskon kyllä, äiti, että hän on rikas, -- ja mielenkiintoinen hän
myöskin on, mutta hänen kasvonsa eivät ole erikoisen miellyttäviä -- ei
lähimainkaan yhtä miellyttäviä kuin luutnantti Müllerin."

"Jos et lakkaa puhumasta tuosta luutnantista, niin pidä varasi!...
Kukapa tietää, jollei hän olisi kummitellut sinun päässäsi, vaikka
sinun olisi onnistunut voittaa ranskalainen omaksesi!"

       *       *       *       *       *

"Kyllä minä arvasin, että asia siten päättyisi", huomautti vähäpätöinen
nainen. "Muistatteko Daniela, minä kaikkein ensimäiseksi käänsin teidän
huomionne omiin tunteisiinne."

       *       *       *       *       *

"Aina ja ikuisesti miehet tekevät saman tyhmyyden ja menevät
naimisiin!" sanoi herra von Lacher. "Oikeastaan me teemme vain
palveluksen nuorille miehille mennessämme naimisiin."

       *       *       *       *       *

"Suuri koketti tuo Dormes", arvosteli Eleonore; "minä näin, miten hän
viritti ansansa tuolla huviretkellä sekä sen jälkeen tanssiaisissa."

       *       *       *       *       *

"Oi, miten sääli," valittivat everstintyttäret keskenänsä; "taaskin
yksi herra vähemmän Badenissa -- sillä sulhasmiestä ei voi ottaa
lukuun!"

       *       *       *       *       *

"Oi onnellista, kolminkertaisesti onnellista!" huokasi Ebenstein.

       *       *       *       *       *

"Onnittelen teitä, rakas ystäväni", sanoi Zollern sydämellisesti.
"Pääasia on, että te olette onnellinen, vaikka, jos olisin itsenäinen
nuori leski, niin en sallisi kiinnittää kaulaani uutta ketjua."

       *       *       *       *       *

"Affi, nyt minun sanani ovat menneet toteen: rouva Dormes menee uusiin
naimisiin."

"Oletko sairas, isä? Sinä näytät niin huonolta!"

"En, minä voin hyvin. Suokoon vain Jumala, että tuo mies olisi hänen
arvoisensa -- mutta se ei ole luultavaa!"

       *       *       *       *       *

"Todellako, saanko tuon vieraan kauniin herran isäkseni? -- Eihän
minun tarvitse häntä sitten enää sanoa herraksi, vai mitä, äiti? Mutta
rakastaako hän sinua edes puoleksi niin paljon kuin minä?"

       *       *       *       *       *

Ja morsiuspari itse -- mitä se itse ajatteli tästä asiasta? -- Heillä
oli kummallakin se tunne, että he olivat ottaneet kovin uskalletun
askeleen, tehneet jonkun suuren typeryyden; mutta he olivat rakastuneet
toisiinsa -- ja tämä tosiasia tukahdutti joka kerta tuon epämieluisan
tunteen, kun se pyrki ajatuksena nousemaan mieleen.

Daniela oli, annettuaan myöntävän vastauksensa ja kihlauksen tultua
julkiseksi, tullut paljoa rauhallisemmaksi. Kiihoittunut mieliala oli
asettunut, jonka oli herättänyt henkiin intohimoinen epäily, tokko tuo
mies voisi tehdä hänet onnelliseksi.

Sen hetken jälkeen, jolloin Raoul lukemattomia kertoja suudellen
oli toistanut sanat: "Minä rakastan sinua!", ei hän voinut kehua
morsiamensa osoittaneen hänelle kovinkaan suurta suosiota. Daniela
oli näet pyytänyt ystävätärtään, kreivinna Barthenia muuttamaan
luokseen asumaan ja olemaan läsnä aina, kun Trélazure tuli hänen
luokseen. Trélazure koetti vastustaa tätä toimenpidettä, mutta turhaan.
Oikeastaan hän panikin hyvin heikosti vastaan, sillä hänelle oli
mieleen, että tuleva kreivitär Trélazure oli näin varovainen.

Häät olivat määrätyt syksyksi. Trélazure aikoi vielä sitä ennen käydä
Ranskassa, järjestämässä siellä asioitansa ja samalla ollakseen läsnä
veljensä häissä. Tulevan talven nuori pari aikoi viettää Wienissä
ja asua Danielan uudessa asunnossa, joka ei vielä ollut valmiiksi
sisustettu, mutta jonka toivottiin välttämättömiä muutoksia silmällä
pitäen valmistuvan syksyksi. Toistaiseksi täytyi Trélazuren vielä
pariksi vuodeksi jäädä entiseen toimeensa Wieniin. Numeroista oli
myöskin ollut puhetta. Nyt, kun he eivät tavanneet toisiaan enää
kahdenkesken, saattoi kihlattu pari keskustella kaikenlaisista kuivista
asioista, ja niinpä kävi esille, että naimiskauppa taloudellisessa
suhteessa oli kummallekin hyvin sopiva. Danielalla oli neljänkymmenen
viiden tuhannen markan vuotuiset tulot ja isän kuoleman jälkeen hän
peri vielä varsin suuren maatilan; Trélazuren perintöosuutena tulisi
olemaan laaja tila Bretagnessa sekä talo Foubourg Saint-Germainissa.
Tosin edellinen tuli hänen osakseen vasta erään sedän kuoleman
jälkeen ja jälkimäinen äidin kuoltua; toistaiseksi hänellä ei ollut
muuta kuin palkkansa ja sen lisäksi kahdentoistatuhannen frangin
vuotuiset korot. Naimiskauppa oli siis, mitä omaisuuteen tuli, varsin
edullinen, ja tämä olikin ainoa "lieventävä asianhaara", jonka kreivi
saattoi esittää puolustuksekseen, sillä muussa suhteessa herättäisi
varmaankin hänen perheensä keskuudessa suurta harmia se seikka,
että hän aikoi naida ulkomaalaisen ja vielä lisäksi lesken. Hänestä
itsestäänkin oli sääli, ettei hän voinut tuoda kotiinsa luostarissa
kasvatettua, kahdeksantoista-vuotiasta, ylhäistä sukuperää olevaa
neitoa, niinkuin hän oli aikonut nautittuaan ensiksi kyllikseen toisten
naisten tarjoamasta rakkaudenpikarista. Mutta hän oli nyt kerta
kohdannut naisen, jota hän ei muulla tavalla voinut saada omakseen
kuin uhraamalla vapautensa, ja mitäpä hän ei olisi pannut alttiiksi
voittaakseen intohimoisesti haluamaansa palkintoa? Ei hän tuntenutkaan
katumusta, vain jossakin määrin sääliä, ikäänkuin hänen tekonsa olisi
ollut välttämättömän kohtalon oikku; hän sääli itseään; mutta hän
ei tahtonut silti vapautua kahleistaan, eikä sen vuoksi päästänyt
valloilleen sitä epärehellistä ajatusta, joka olisi vaatinut kihlauksen
purkamista.

Daniela yritti nyt parhaansa mukaan oppia sulhastaan tuntemaan. Hän
koetti tutkia hänen sieluaan niinkuin on tapana tarkastaa asuntoa,
jonka aikoo vuokrata asuakseen siinä koko elämänsä ajan. Tuo tutkiminen
tuntui hänestä joskus hiukan kaamealta, sillä hän huomasi paljon
kapeita, synkkiä käytäviä tässä talossa eikä löytänyt ainoatakaan
oikein kodikasta pientä nurkkausta; ja joka kerta hänen täytyi jälleen
lohduttaa itseään julkisivulla, jonka sopusointuinen ulkomuoto oli
viekoitellut hänet tekemään nopean kaupan.

Daniela oli jatkanut jälleen tuntejaan Sternin kanssa saavutettuaan
tarpeellisen mielenrauhan. Niinkauankuin hän oli ollut tunteestaan
ja tulevaisuudestaan kahdenvaiheilla, oli hänen ollut mahdotonta
syventyä lukuihinsa. Mutta nyt, kun ratkaiseva sana oli lausuttu,
olivat hänen hermonsa tyyntyneet ja hänen henkensä saattoi jälleen
ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Hänelle oli näet -- seurustellessaan
isänsä ja ensimäisen miehensä kanssa -- tullut miltei välttämättömäksi
tarpeeksi alituisesti harjoitella ajatuskykyään, koota uusia
tietoja, viljellä ja hoitaa henkeään, aivan kuin kukkaispenkkiä.
Tosin, niinkuin sanottu, oli hän ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen
tutustua sulhaseensa, mutta se ei vienyt koko hänen huomiotaan eikä
huumannut häntä samassa määrässä kuin hänen vasta herännyt intohimonsa
aikaisemmin. Vasta kihloihin mennyt tyttö ei varmaankaan olisi kyennyt
kiinnittämään huomiotaan opinnoihin, jotka eivät olisi olleet missään
yhteydessä hänen naimisensa kanssa; mutta kihlautunut leski ei tunne
samaa arkaa, puoleksi viehättävää elämänuteliaisuutta, joka valtaa
neitseellisen morsiamen mielen avioliiton kynnyksellä. Lesken ei
tarvitse tulla muuksi kuin mikä hän on ja mikä täyttää nuoren tytön
mielen odotuksella: "rouvaksi", nimitys, joka tenhoo hänet kokonaan.
Daniela oli jo rouva. Hänellä oli jo onnellinen avioliitto takanaan. --
Hänelle oli uutta vain se, että hän oli rakastunut mielenkiintoiseen,
kauniiseen mieheen, josta piti tulla hänen tuleva elämäntoverinsa.
Että tämä tunne hänen elettyään jonkun aikaa yhdessä hänen kanssaan
katoaisi, sen sanoi hänelle hänen järkensä -- entäs sitten? olisiko
sen jälkeen vielä onnentakuuta jäljellä? Oi, miksikä vaivata päätään
kaikella tällä? Ei kukaan vaadi elämänaikuista onnea täällä maan
päällä, siinä on jo kylliksi, kun parikin ihanaa päivää on varattuna;
pitemmänaikuista onnea Goethen sanojen mukaan oli mahdoton edes kestää.

"Sanokaahan minulle, rakas herra Stern", -- he istuivat jälleen
pöydän ääressä yhdessä ja olivat tunnin aikaa tutkineet Spenceriä --
"sanokaahan minulle, miksi te näytätte niin alakuloiselta?"

"Pienokaiseni ei näytä paranevan täällä, hän tulee lopulta vielä aivan
liikkumattomaksi."

"Oi, Affi parka! Sehän olisi hirveää!"

"Senkin hän kestäisi alistuvasti ja koettaisi minulle mieliksi näyttää
iloiselta -- ehkäpä todellakin olla iloinen. On ihmeellistä, miten
suuri kyky tuolla lapsella on alistua kohtaloonsa ja nauttia elämästä.
Huolimatta alituisista tuskistaan osaa hän iloita pienimmästäkin
asiasta, ja yleensäkin vain se seikka, että hän on olemassa, on hänestä
iloa ja kiitollisuutta ansaitseva tosiasia."

"Mutta sitähän se oikeastaan onkin. Ajatelkaahan, miten surullista,
jollei olisi olemassa -- jollei teitä, ei minua eikä kaikkia muitakaan
olisi olemassa. Tai jollei yleensä maailmaa olisi."

"Viimeinen oletus olisi mahdoton, armollinen rouva."

"Se ei suorastaan ole mitään!"

"Mutta niinpiankuin oletamme sellaista, on se jo jotain -- nimittäin
ajateltuna -- ja samalla myös oleellista. Uskokaa minua, mitään
olematonta ei ole olemassa, paitsi inhimillisessä kielenkäytössä.
Kielteisesti ei voi määritellä mitään. Se, mitä jokin olio on, on
kokoonpantu rajoitetuista ominaisuusmääristä; se mitä se ei ole,
on joka tapauksessa määrätöntä. Osaatteko te esimerkiksi arvata
arvoituksen, joka on tällaiseen muotoon sommiteltu: Mikä se on, joka ei
ole sininen, jolla ei ole silmiä ja joka ei ratsasta?"

"Miksikä en voisi sitä arvata -- se on Strassburgin tuomiokirkko."

"Yhtähyvin se voisi olla mänty!"

"Mutta tämän arvoituksen te kyllä arvaatte: Ensimäiseni ei ole rahaa,
toiseni ei ole sveitsiläinen ja molemmat yhdessä on ranskalainen
sananlasku."

"Niin, se on helppoa. 'Pas d'argent, pas de suisse'. Mutta, armollinen
rouva, onko tämä teistä työntekoa?"

"Tuntimme on ilmankin jo lopussa."

Stern aikoi nousta. Daniela pidätti häntä.

"Jääkäähän vielä, voimmehan vielä hiukan jutella. Minulla on tänään
paljon aikaa, sulhaseni oli pakko lähteä Wieniin."

"Teidän sulhasenne?" toisti Stern hitaasti. "Toivotan teille koko
sydämestäni onnea... Toivottavasti teillä on riittävästi takeita --"

"Minulla on takeena itse se tosiasia, rakas herra Stern, että me
molemmat, sulhaseni ja minä, olemme vilpittömästi rakastuneet
toisiimme. Eikö se riitä?"

"Suokaa anteeksi; ei, se ei riitä. Tämä tosiasia takaa ihania hetkiä --
tai sanokaamme kuherruskuukauden -- mutta itse elämä --"

"Me naiset emme saa muulla tavalla hankkia itsellemme suloisia
hetkiä kuin panemalla alttiiksi koko elämämme", hymyili Daniela. "Ja
oikeastaan, kun rakastaa, niin tuntuu jokainen lahja vähäiseltä,
jokainen uhraus suloiselta; ja vaikkapa olisi kymmenen elämää
uhrattavana, niin luulenpa, että panisi ne yhtä iloisella mielellä
alttiiksi. Olitteko te onnellinen avioliitossanne, herra Stern?"

"Hyvin onnellinen, armollinen rouva. Minun pikku vaimoni oli -- niin
typerältä kuin sana kuuluukin, niin en keksi muuta -- oikea enkeli.
Hellä ja lempeä ja viaton!"

"Entäs järjeltään?"

"Siihen aikaan kun menin hänen kanssaan naimisiin, olin itsekin vielä
puoleksi lapsi, en ollut erittäin järkevä enkä yrittänytkään ottaa
selvää vaimoni järjestä. Hän otti rohkealla mielellä osaa kovaan
kohtalooni -- rikkaudesta olimme syöksyneet miltei kurjuuteen -- ja se
todistaa sielunvoimaa syrjäyttäen kokonaan typeryyden, mikä oikeastaan
onkin vain sielunheikkoutta."

"Sielunheikkoutta", myönsi Daniela, "samoinkuin pahuuskin. Koska kaikki
hyvyys on siis suuruutta, niin kaikki pahuus liukenee pienuuteensa."

"Oi onnekasta!"

"Kuka?"

"Se joka saa omakseen nimittää niin paljon suuruutta, joka tässä
liukenee hyvyyteen, viisauteen ja sulouteen, onnekas kreivi Trélazure!"

"Miten te osaatte imarrella!"

"Ikäänkuin minulla siihen olisi oikeutta, ikään kuin minä saisin
otaksua, että minun imarteluni olisivat teille tervetulleita!... Te
olette liian suuri totuudenharrastaja ja -tuntija -- johon lopulta
kaikki suuruus liukenee -- ettette antaisi minulle anteeksi sanojani,
joiden totuudenmukaisuuden teidän täytyy itse tuntea ilmassa. En tiedä
erehdynkö, armollinen rouva, mutta teidän läheisyydessänne minulla
on varma vakaumus siitä, että minua ymmärretään, eikä minun koskaan
tarvitse pelätä, että te käsittäisitte minun sanani muulla tavalla kuin
kunnioituksena, tai että minä teidän suhteenne unohtaisin asemani.
Te ette koskaan tee minuun sitä vaikutusta, että kohtelisitte minua
alentuvasti."

"Sitä minä en teekään, sen Jumala tietää, rakas ystäväni. Nähkääs,
minullakin on sama luottava tunne, minustakin tuntuu, kuin
voisin ilmaista teille kaikki ajatukseni, pelkäämättä tulevani
väärinymmärretyksi. Eikö se ole sympatiaa?" Ja hän ojensi Sternille
kätensä.

Franz kohotti kauniin käden huulilleen.

"Kiitos, kallis, ihana rouva!" sanoi hän syvästi liikutettuna; sitten
hän nousi lähteäkseen.

"Joko te menette? Mitä minä valmistan ylihuomiseksi? Mitenkä olisi, jos
katselisimme Littré'n kirjaa Auguste Comtesta, jonka vastikään lainasin
teille?"

"Minä tuon sen mukanani, armollinen rouva."

"Sanokaa terveisiä Affille; lähettäkää hänet tänään iltapuolella
pienokaiseni luo kahvia juomaan; lapset ovat hyvin kernaasti yhdessä."

"Ilolla lähetän hänet tänne; minä tiedän, että se on hänelle oikea
juhla."

"Tulkaa tekin; ja Ernestinen asemesta minä olen emäntänä Dalian
kahvikesteissä; ajoretki voi kerran jäädä sikseen. Viettäkäämme tänään
pientä lastenjuhlaa. Suostutteko?"

Stern kiitti ja läksi.




XVII


Kahvipöytä oli katettu huvimajaan. Daniela tyttärineen, Stern poikineen
istuivat pöydän ääressä ja itse pöydällä seisoi Korpos, nokkien
juhlallisena sokeripalasta, jota Daniela ojensi sille.

Aina saapuvilla oleva kreivitär Barthen ei ollut läsnä. Trélazuren
poissaolon vuoksi hänellä oli virkavapautta holhoojatoimestaan ja hän
oli lähtenyt ajelulle.

Affin silmät loistivat. Hän oli sanomattoman tyytyväinen saadessaan
olla näin hyvässä seurassa, ja hän oli oikein ylpeä siitä, että
ylhäinen nainen kohteli niin ystävällisesti ja herttaisesti hänen
isäänsä. Hänen mielestään Daniela oli jonkinmoinen haltijatar ja hän
tiesi myöskin, mitä hän merkitsi hänen isälleen -- nimittäin, että hän
oli eniten ihailtu ja kunnioitettu nainen, jonka isä tunsi. Että tähän
ihailuun ja kunnioitukseen alkoi hiipiä lämpimämpikin tunne, sitä ei
Stern itsekään vielä tiennyt.

"Affi, vielä hiukan kahvia, kultaseni?" kysyi nuori rouva.

"Kiitos, armollinen rouva, en ole koskaan vielä juonut näin hyvää
kahvia!"

"Tässä on, herkkusuu. Minun mielestäni" -- kääntyen Sternin puoleen --
"pienokainen näyttää tänään terveemmältä?"

"Se johtuu ilosta, armollinen rouva!"

"Kunpa hän vain puhuisi!" huudahti Dalia syventyneenä korpin
katselemiseen. "Sokerin syöminen on hauskaa, mutta se ei ole mikään
konsti; sitä kanaarialintunikin osaa. Puhu, Korpos!"

Mutta Korpos oli itsepäisesti vaiti.

"Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä, herra Stern?... Teidän pitäisi
mennä uusiin naimisiin. Te näytätte aivan perheen isältä istuessanne
tämän kahvipöydän ääressä. Ja pojallekin tuottaisi iloa, jos hän saisi
uuden äidin; eikö totta, Affi?"

"Kyllä, jos hän olisi yhtä hyvä ja kaunis kuin -- mutta en minä toivo
mitään muutosta?" keskeytti hän puheensa; "isä ja minä olemme näinkin
onnellisia. Jospa minä vain tulisin terveeksi!"

"Onko sinulla kovatkin tuskat?"

"Ei, armollinen rouva -- se on, minulla on aina tuskia, -- mutta olen
tottunut siihen. Varsinkin isän tähden tahtoisin tulla aivan terveeksi,
sillä se tuottaisi hänellä iloa!"

"Ja miten suurta iloa, lapsi kulta!"

Dalia ehdoitti, että lähdettäisiin vuohenvaunuilla ajelemaan; Affi
saisi ajaa. Rouva Dormes antoi suostumuksensa ja pienet ajoneuvot
tuotiin esille. Lapset kävivät niihin istumaan, Korpoksen täytyi istua
Dalian kädellä, ja pienokainen arveli olevansa oikea haukkametsästäjä.

"Sytyttäkää sikaari", sanoi Daniela vieraalleen; "kahvia juodessa --
täällä ulkona se on luvallista."

"Kiitos, armollinen rouva, minä en polta."

"Ettekö ole koskaan polttanut?"

"Olen kyllä; mutta olen luopunut siitä tavasta!"

Daniela tukahdutti huokauksen. Tuo yksinkertainen lause: "Olen
luopunut siitä tavasta" nosti hänen sielunsa silmän eteen kuvan niistä
kieltäytymisistä, joihin tämän miehen joka rikkaudesta oli syössyt
köyhyyteen, oli täytynyt alistua oman sekä lapsensa elatuksen vuoksi.
Ja kumminkin he olivat niin rohkeat mieleltään, tyytyväiset, melkeinpä
iloiset. "Kunpa poika vain voisi tulla terveeksi" -- tuumi Daniela
edelleen. "Oi, kunpa yleensä voisi nähdä vain onnellisia ihmisiä
ympärillään!..."

"Minkähänlainen maailma olisikaan", sanoi hän ääneensä, "jos me kaikki
olisimme täydellisesti onnellisia?"

"Siitä seuraisi vain täydellinen pysähdys", vastasi Stern,
"yhtämittainen liike katkeaisi."

"Niin; mutta edistyksellä täytyy olla päämääränsä! Mitä hyötyä on
pyrkimisestä parempaan, suurempaan kauneuteen ja onneen, jollei ole
olemassa saavutettavissa olevaa parasta, kauneinta ja onnellisinta
päätepistettä?"

"Siinäpä se juuri on: päämäärän käsitettä ei voi yhdistää äärettömyyden
käsitteeseen. Meidän henkemme ei voi ymmärtää mitään rajatonta,
mutta yhtä vähän se ei voi käsittää määrättyä päätepistettä; sillä
niinpiankuin sellainen piste on ajateltu, samalla kuvittelu siitä, mikä
sen takana voi olla, on herännyt."

"Te olette oikeassa. Rajoitetuin kaikista on meidän järkemme; mitä
hyötyä on ajattelemisesta? Kaikkialla se törmää käsittämättömyyttä
vastaan!"

"Mutta että meidän ajatuksemme tuolla puolen on vielä jotain
todellista, se lohduttaa meidän vajanaista ajatuskykyämme ja antaa
meille oikeuden toivoa, että meidän ajatuksemme rajat ovat yhä
kauemmaksi siirrettävissä. Ajatelkaahan, miten kauaksi ne nyt jo ovat
siirtyneet ensimäisten ihmisten tylsästä alku-olosta saakka."

"Välimatka on kylläkin suuri, mutta verrattuna kaikkitietoisuuteen --"

"Oi, jos rupeamme rakentamaan oletuksia äärettömyydessä, niin
kaikki laskut pettävät jälleen, silloin nousevat eteemme sellaiset
suhteet kuin hiekkajyvänen verrattuna auringonjärjestelmään, sekunti
vuosimiljoonaan, kaikkein pienimmän murto-osan suhde kaikkein
suurimpaan."

"Mutta teidän käsityksenne mukaan ei ole olemassa pienintä murto-osaa
eikä kaikkein suurinta; ajatus voi korkeimpaan lukuun lisätä aina uuden
numeron, jakaa pienimmänkin osan vielä kahtia."

"Aivan oikein; siksi kaikki laskut loppuvat, koska ne eivät koskaan voi
loppua!"

"Te kierrätte nyt ympyrässä."

"Oi, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tahdon sanoa. Ja lopulta, eikö
kaikki tässä maailmassa kierry ympyrässä? Eivätkö kaikki aivojen,
elämän, veren väylät kulje ympyrässä? Miksikä ei henki myöskin
liikkuisi ympyrässä? Mutta armollinen rouva, minä alan tulla
metafyysikoksi, se on, en itsekään enää ymmärrä mitä minä sanon."

Daniela nosti päätään kuunnellen.

"Minun luullakseni", sanoi hän, "vaunut pysähtyvät portille.
Tulisikohan vieraita? Sepä olisi ikävä."

Nopeat askeleet lähestyivät lehtimajaa. Daniela hypähti pystyyn

"Raoul", huudahti hän, "mikä yllätys!"

"Niin, sain asiani toimitetuksi aikaisemmin kuin mitä luulin, ja
kiiruhdin sinne, minne sydämeni ikävöi!"

Stern oli noussut ylös ja astunut syrjään.

Trélazuren kasvot synkkenivät huomatessaan kolmannen läsnäolon. Hänestä
ei ollut mieluista tavata morsiantaan kahdenkesken tämän -- mikä hän
oikeastaan olikaan -- tämän juutalaisen kirjailijan kanssa... "Kaunis
mies -- varsin siisti ulkomuodoltaan -- mutta onko hän sopiva seura
tulevalle kreivitär de Trélazurelle?"

"Teillä on vieraita?" huomautti hän ääneensä.

"Niin, me panimme lapsinemme pienet kahvikestit toimeen, herra Stern ja
minä. Saanko esittää: meidän naapurimme, professori Stern; sulhaseni,
kreivi Trélazure." Molemmat herrat tervehtivät, mutta Trélazure ei
ojentanut kättään.

"Jos sallitte, armollinen rouva", sanoi Stern, "niin kiitän kesteistä.
Lähden katsomaan, missä poikani on."

"Olkaa hyvä ja sanokaa samalla Ernestinelle, että hän tuo pienokaiseni
sisään. Näkemiin!"

Franz poistui.

"Mikä ihmeellinen päähänpisto teiltä, Daniela, kutsua tuo herra
luoksenne?"

"Hän on erittäin viisas ja miellyttävä mies."

"Te saatatte minut vielä mustasukkaiseksi, kaunis hän on
ulkomuodoltaankin."

"Raoul!"

"Ja missä on holhoojanne, siveellisyyskilpenne, ketjukoiranne,
sovinnaisuusmuurinne, välttämätön säätiönaisenne?"

Daniela nauroi.

"Hän karkasi tänään häkistään; te ette ollut kotona!"

"Siis kerrankin me olemme kahden?"

Daniela väisti sulhasensa katsetta.

"Ettekö ole vielä saanut vastausta äidiltänne?" kysyi hän.

"Olen kyllä, Wienissä oli kirje minua vastassa; äitini osoitti
kirjeensä niinkuin tavallisestikin lähetystöön, siksi se on
viivästynyt."

"Saanko lukea kirjeen?"

He olivat käyneet kahvipöydän ääreen istumaan. Daniela otti kirjeen
käteensä ja luki. Sillä välin pyöritti Trélazure itselleen sauhukkeen.
Suurella, aristokraattisella käsialalla Raoulin äiti kirjoitti
seuraavasti:

    Château de la Châtaigneraie, 18 p. heinäk. 1875.

    Rakas poikani!

    Kihlautumisilmoituksesi hämmästytti minua suuresti. Mutta
    koska sinä olet täysi-ikäinen ja itsenäinen, niin et pyydä
    suostumustani, ainoastaan siunaustani tämän tärkeän askeleen
    johdosta. Minä en kiellä sitä sinulta, sillä minä luotan siihen,
    että valintasi on osunut arvokkaaseen henkilöön. Minulle on
    yleensä hyvin mieleen, että järjestät asiasi ja menet naimisiin.
    Nuoruutesi oli varsin hurja; huhut rakkausseikkailuistasi ovat
    tunkeutuneet aina minun äidillisiin korviini saakka ja minä
    jo pelkäsin, että kevytmielisyytesi estäisi sinua koskaan
    talttumasta. Kirjeesi mukana seurannut valokuva miellytti
    minua suuresti; -- ja omaisuus on myöskin tyydyttävä, mutta
    -- sallithan minun lausua ilmi tämän epäilyni, koska en silti
    kiellä sinulta siunaustani -- miten saatoitkaan valita lesken
    ja ulkomaalaisen? Kaikki unelmani menevät sen johdosta myttyyn!
    Tosin veljesi Armand on antanut minulle mieleisen miniän, mutta
    juuri vanhemman veljen, tulevan perheenpään morsiamen minä
    olin toivonut olevan jalosukuisen perheen neitseellisen vesan,
    meidän vanhan Ranskamme perinnäisten hyveitten perijättären. No,
    suokoon Jumala, että tuleva kreivitär Trélazure on oleva sen
    arvon ja aseman arvoinen, jonka sinun rakkautesi hänelle suopi!
    Toivokaamme, että hänellä kauneutensa rinnalla on puhdas sydän ja
    hurskas mieli. Onhan hän kai katolinuskoinen? -- Tästä tärkeästä
    seikasta et mainitse kirjeessäsi mitään, varmaankin arvelit,
    että pitäisin sitä itsestään selvänä asiana. Niin minä teinkin,
    mutta tänään abbé Feuillant huomautti minulle, että Tanskassa
    enimmäkseen asuu kerettiläisiä. Siksi tein ylläolevan kysymyksen.

    Me toivomme, että tulet hyvissä ajoin Ranskaan Armandin häihin.
    Jos terveyteni sallii, seuraan sinun kanssasi Wieniin saadakseni
    olla läsnä sinun vihkiäisissäsi.

    Minun elämässäni on tällä välin tapahtunut muutos. En ole yhtä
    yksin enää kuin ennen -- sillä poikiensa seurasta vanha rouva
    varsin harvoin saa nauttia -- minulla on nyt tytärkin. Serkkuni,
    markiisi de Favielles, on kuollut ja määräsi testamentissaan
    ainoan tyttärensä, Jeannen minun huostaani kunnes hän joutuu
    naimisiin. Jeanne on nyt pian seitsemäntoista vuoden vanha ja
    ihastuttava olento. Itse minä hain hänet luostarikoulusta ja toin
    hänet tänne Châtaigneraie'hen. Vanhaan linnaani on aivankuin
    aurinko päässyt tunkeutumaan. Tosin on pienokainen vielä hempeän
    alakuloisessa mielentilassa, osittain isänsä kuoleman johdosta,
    osittain eron vuoksi luostarista, jonne hän, hurskaan kutsumuksen
    innostamana, kernaimmin olisi jäänyt; mutta hänen kauneutensa,
    hänen lempeä, suloinen olentonsa on omansa levittämään
    auringonpaistetta ympäristöönsä. Ensi talvena minä vien hänet
    ulos maailmaan eikä minun ole vaikea -- hän perii puolitoista
    miljoonaa -- löytää hänelle sopivaa miestä. Oi, jolleivät asiat
    olisi saaneet toista käännettä, niin tietäisin kyllä, kelle hänet
    olisin määrännyt... Mutta se ei ollut Jumalan tahto!

    Tätisi, herttuatar de Chauleuse, joka parasta aikaa on täällä
    käymässä, lähettää sinulle terveisensä ja onnittelunsa, joskin
    hänkin pitää sinua luopiona, koska aiot naida ulkomaalaisen.
    Hänen ensimäiset sanansa, kun hän näki Jeanne de Favielles'n,
    ilmaisivat saman ajatuksen, johon yllä viittasin... Sinun onnesi,
    rakas Raoul, on lähellä sydäntämme. Minä rukoilen Jumalaa, että
    tämä onni -- joskin toisessa muodossa kuin mitä minä olin sitä
    toivonut -- kruunaisi elämäsi.

    Voi hyvin, rakas poikani. Sano morsiamellesi, että toivoisin
    hänen kirjoittavan minulle pari riviä. Minä tahtoisin hänen
    sanoistaan päästä selville, rakastaako hän sinua niin paljon kuin
    sinä ansaitset. Sinua syleilee rakastava äitisi

                                       Yolande de Trélazure.

Daniela oli lukiessaan kirjettä vuoroin kalvennut, vuoroin punastunut
useampaan kertaan. Hän käänsi kirjeen kokoon ja ojensi sen kreiville.

"Te olisitte tehnyt viisaammin, jollette olisi antanut minulle tätä
kirjettä luettavaksi", sanoi hän muuttuneella äänellä.

Trélazure katsoi hämmästyneenä Danielaan.

"Miksikä? Sitä minä en ymmärrä!"

"Ettekö todellakaan ymmärrä?" ja Daniela tuli vieläkin kalpeammaksi;
"te ette ymmärrä, että se teidän puoleltanne oli epähienoa, tahditonta,
sydämetöntä..." Hän ei voinut sanoa sen enempää.

"Daniela, mikä teitä vaivaa? Luulenpa, että teillä on kyyneliä
silmissänne! Mitenkä tämä onneton kirje saattoi loukata teitä?"

"Se että teidän todellakin pitää sitä kysyä ettette ymmärrä sitä
itsestännekin, loukkaa minua kaksin verroin!"

"Mutta, armaani, ettehän suinkaan loukkaannu sen johdosta, että äiti
uneksii pojalleen loistavaa avioliittoa!"

"Te loukkaatte minua, sillä näyttämällä minulle tämän kirjeen te
ilmoitatte minulle, että olisitte voinut tehdä paljoa edullisemman
naimiskaupan, ja että perheenne pitää minua tunkeilijana, teidän
onnenne esteenä... Menkää, kreivi Trélazure ja naikaa tuo suloinen
Jeanne, -- joka on jalosukuinen, joka omistaa puolitoista miljoonaa, on
seitsemäntoista vuoden vanha ja täynnä luostariunelmia; tehkää minulle
se palvelus, ystäväni, ja kihlatkaa suoraa päätä tuo helmi!"

Daniela oli noussut pystyyn, eikä vain hänen äänensä, vaan koko hänen
olentonsa vapisi liikutuksesta.

"Kaikkeen tähän on minulla vain yksi ainoa vastaus", sanoi Trélazure
tarttuen Danielan käteen: "Minä rakastan teitä."

Tuo vanha loihtusana teki tehtävänsä. Daniela yritti vain heikosti
vetää kätensä pois. Hetken kuluttua hän nosti silmänsä, joissa
kyyneleet vielä kimalsivat ja sanoi lempeästi:

"Jos te rakastatte minua, Raoul, niin miksi te tuotatte minulle tuskaa?"

"Jumala tietää, etten koskaan tahallani tuota teille tuskaa, armaani.
Mutta teillä ei saa olla tällaisia oikkuja... Tosin oikut ja
mielettömyydetkin pukevat teitä, mutta sittenkin teidän pitäisi varoa,
ettette syyttä tuottaisi minulle tällaisia pieniä ikävyyksiä. Mutta
minä en pane niitä pahakseni, Daniela, pidelkää minua vain pahoin;
teidän kaunis kätenne saa kernaasti antaa minulle pari iskuakin; teidän
punaiset huulenne saavat kernaasti lausua joitakin epäloogillisia
syytöksiä, kunhan jälestäpäin saan niitä suudella; epäloogillisuus
kuuluu myöskin naisten etuoikeuksiin."

Nyt Daniela tuli jälleen pahalle mielelle.

"Minä pyydän, heittäkää kerta kaikkiaan tuo joutava ja armollinen
tapanne olla huomaamatta naisten heikkouksia. Minä en välitä
sellaisista etuoikeuksista, joita meille suodaan kehnoutemme nojalla!"

"Mutta armaani", vastasi Trélazure nauraen, "kaikki ritarillisuuden
säännöt riippuvat siitä, että miehet antavat anteeksi naisten
heikkoudet ja suojelevat heitä. Ette suinkaan te valita sitä, että
koetan varjella teitä kaikilta ankarilta tuulilta, että pidän kaikkea,
mitä te sanotte ihastuttavana ja rakastettavana, että siedän teidän
oikkujanne?"

"Minulla ei ole oikkuja, ja joka tapauksessa valitan suuresti, jos
tahdotte kohdella minua kuin hentoa, pehmeää, edesvastuutonta -- ja
mitä kaikkea muuta hyvänsä -- mutta ei kuin järkevää ihmistä!"

"No hyvä, minä olen väärässä. Suokaa minulle anteeksi, olen väärässä!"

"Missä suhteessa?"

"Niin, sitä en tiedä, ja teidän kysymyksenne todistaa, ettette itsekään
sitä tiedä. Nähkääs, taaskin pieni epäloogillisuus. Mutta koska olen
saattanut teidät pahalle tuulelle, niin olen kai väärässä ja sen vuoksi
pyydän vilpittömästi anteeksi!"

"Taaskin turhia lauseparsia, taaskin sanaleikkejä!"

"Teillä ei ole tänään hyvä päivänne, Daniela, ja olisin kai tehnyt
viisaammin, jos olisin jäänyt Wieniin!"

"Ja vielä paremmin, jos suoraa päätä olisitte matkustanut
Châtaigneraie'hen!"

"Naidakseni tuon helmenkö? Ei, minä pysyn timantilleni uskollisena,
loistavaksi hiotulle kohinoorilleni... joka on melkein liiankin
teräväsärmäinen!"

"Pelkäänpä, ettei teidän kanssanne voi koskaan vakavasti keskustella."

"Ei se ole tarpeellistakaan. Vakavat sanat ovat paikallaan
seurustellessa päällysmiesten ja asianajajien kanssa, mutta kahden
ihmisen kesken, joilla on onni rakastaa toisiaan --"

"Kahden ihmisen kesken", korjasi Daniela, "joiden oli määrä
luotettavina ystävinä kulkea elämän läpi; -- Raoul, Raoul, minä
pelkään, ettemme lainkaan ymmärrä toisiamme!"

"Oi, minä ymmärrän teidät täydellisesti. Teidän ranskalaiseen
vilkkaaseen luonnonlaatuunne on sekoittunut hiukan saksalaista
hempeämielisyyttä -- te olette Gretchen-Celimene-sekoitus."

"Oi, miten epäonnistuneen kuvan te piirrätte minusta! Minä en ole
koketti enkä hempeämielinen; minä koetan sekä tuntea että ajatella
selvästi."

"Siinä se on: 'Ajatella' -- se on saksalainen puoli teistä --
ajattelijoiden kansa; sitenhän teidän maamiehenne nimittävät itseään.
Mutta uskokaa minua, Daniela, germanilaisten professorien raskas
filosofia pilaisi vain teidän suloutenne. Poimikaa lemmikkejä, jos
välttämättä tahdotte olla kansallinen, mutta älkää puhuko oppineesti.
Minä en suinkaan halveksi korkeampia ajatuksia, mutta kaikki olkoon
omalla paikallaan. Se mikä koristaa paksua nidosta kirjahyllylläni, se
pilaa rakastettuni hymyilyä."

"Te tahdotte sulkea minulta siis ajatuksen maailman?"

"Älkäämme väitelkö, Daniela. Mitenkä? Olemmehan nyt ensi kertaa
pitkästä ajasta yksin ja alamme riidellä sen sijaan että puhuisimme
rakkaudesta! Suloinen,kaunis, ihastuttava kultani!"

Daniela huokasi syvään. Tuo huokaus oli omituinen, puoleksi onnellinen,
puoleksi onneton. Onnea tuotti hänelle Raoulin äänen hyväily, hänen
katseensa autuutta lupaava tulinen ilme; mutta onnettomuutta ennusti
hänen täydellinen ymmärtämyksen puutteensa hänen ajatuskantaansa
kohtaan, se leikkiä laskeva tapa, jolla hän piti luullotellun
ylemmyytensä puolia. Niin, luullotellun. Daniela alkoi pelätä, että
Raoulin ilmapiiri tosiaankin oli paljoa rajoitetumpi kuin hänen omansa;
että hän, mitä kaikkiin vakavampiin ja korkeampiin kysymyksiin tuli,
turvautui vain ennakkoluuloisiin korulauseihin, ettei hän pyrkinytkään
minkäänlaiseen ajatuksen selvyyteen. Olihan tässä ollut kysymys niin
tärkeästä seikasta kuin hänen äitinsä kirjeestä, joka oli loukannut
hänen morsiantansa, ja sen sijaan että hän olisi koettanut hälventää
tämän loukkauksen vaikutusta ei hän ollut edes ymmärtänyt, että se oli
ollut loukkaava, vaan turvautui tavalliseen sanaleikkiinsä kääntäen
asian siten, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksiannettavaa.
Kunhan Danielalla vain olisi ollut voimaa -- vaikkapa vain ajoittainkin
-- irtaantua intohimon huumaavista kahleista voidakseen avonaisesti
puhua hänen kanssaan siitä, mikä selvittämättömänä oli heidän
välillään. Mutta hän tunsi, ettei hänellä sitä ollut, hän tiesi, että
niinpiankuin Raoul lausui vain yhden ainoankin hellän sanan, hänenkin
hellä sydämensä alkoi hänelle sykkiä, ja kaikki, mikä oli järkeä ja
vakavuutta, haihtui tietymättömiin. Jospa edes kreivitär Barthen olisi
ollut läsnä, niin ehkäpä kylmä, selittävä keskustelu olisi ollut
mahdollinen, mutta näin kahden kesken ollessa, jolloin rakastuneitten
sydämet ilmankin alkavat kiihkeästi sykkiä... -- Kaikkea tuota ilmaisi
Danielan ilon- ja surunsekainen huokaus, kun hän vastasi Raoulin
hellään kuiskaukseen:

"Oi Raoul, rakas, kaunis Raoulini, mikä onnettomuus, että rakastan
sinua!"




XVIII


Seuraavana päivänä johti kreivi Trélazure keskustelun jälleen äitinsä
kirjeeseen.

Kreivitär Barthen oli taaskin paikalla. Eilenkään eivät kihlaantuneet
olleet saaneet kauan olla kahden kesken. Heidän istuessaan vielä
kahvipöydän ääressä lehtimajassa oli kreivitär palannut takaisin.

Tänään siis, tavallisen aamupäiväkäyntinsä aikana sanoi Raoul äkkiä:

"Te olitte oikeassa, Daniela. Olen lukenut uudestaan äitini kirjeen
ja olen sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla näyttämättä
sitä teille. Siitä käy esille, ettei äitini iloitse kihlauksestani
niinkuin hänen pitäisi. Antakaa hänelle anteeksi liiallinen äidillinen
ylpeytensä ja antakaa minulle anteeksi, etten ennemmin käsittänyt sitä
oikealla tavalla."

"Iloitsen suuresti, että edes nyt jälkeenpäin huomaatte sen, rakkaani;
minä suon teille anteeksi ja hyvin kernaasti annan äidillennekin
anteeksi, sillä hänen kannaltaan asiaa katsoen on aivan luonnollista,
että hän kirjoitti niinkuin hän kirjoitti."

"Oi, kun hän oppii teidät tuntemaan, muuttuu hänenkin kantansa
toiseksi; hän on huomaava, että hänen poikansa on löytänyt suuremman
onnen, kuin mitä hän -- äidinkään suurien vaatimusten mukaisesti --
ansaitsisi. Mutta Daniela, sallikaa minun kysyä erästä asiaa, joka
tämän kirjeen johdosta juolahti mieleeni. Oletteko katolilainen?"

"Niin, minä olen kastettu katolin uskoon. Miksi te vasta tänään sitä
kysytte?"

"Minä oletinkin sitä, koska näin teidän tulevan messusta."

"Teitä en koskaan ole nähnyt kirkossa."

"Oi, minä olen uskonnollinen, vaikka -- en harjoita sitä käytännössä."

"Toisten laita on aivan päinvastainen: he käyvät joskus kirkossa --
tottumuksesta -- tavasta, koska se kuuluu asiaan -- mutta eivät silti
ole uskonnollisia."

"Ette te suinkaan sillä tarkoita itseänne?"

"Tahdotteko tutkia omaatuntoani? Mitäs, jollemme olekaan samaa mieltä?"

"Se olisi todellakin surkuteltavaa. Onneksi te aikaisemmin sanoitte
olevanne katolilainen. Äitini huomautus Tanskassa vallitsevista oloista
oli tehnyt minut levottomaksi."

"Mieheni oli kylläkin protestantti tai pikemmin ratsionalisti, sillä
hän ei tunnustanut mitään uskontoa."

"Siis vapaa-ajattelija? Minä kunnioitan kaikkia uskonlahkoja, mutta
jumalattomuus herättää, jollei suorastaan inhoani, niin ainakin
surkutteluani."

"Minun mieheni ei ollut inhottava eikä säälitettävä, kreivi Trélazure."

"Älkäämme puhuko siitä! Te teette aivan oikein puolustaessanne miehenne
muistoa, vaikka te varmaankin itse kaikkein eniten kärsitte hänen
jumalattomuudestaan, jos te, niinkuin toivon, olette uskonnollinen."

"Mutta koska me olimme eri uskontoa, niin olisi minun, teidän
edellytyksenne mukaan, pitänyt yhtä paljon kärsiä, olipa mieheni
kiihkeä protestantti tai vakaumukseltaan vapaa-ajattelija, sillä
kummankin olisi pitänyt minusta olla väärin --"

"Onhan siinä sentään suunnaton eroitus. Näettekö, miten epäloogillisia
naiset ovat? Joskin eri uskontoa seisoo kuitenkin kaksi uskovaista
kristittyä -- tai menkäämme vieläkin pitemmälle, sillä tahdon olla
suvaitsevainen -- uskovainen kristitty ja hurskas juutalainen tai
vilpitön muhamettilainen toisiaan lähempänä kuin uskonnollinen ihminen
ja sellainen, joka yleensä ei usko mitään. Epäusko on voimakkaitten
henkien kerskailua, sairaus, jonka siemenen Voltaire on kylvänyt
maailmaan --"

"Voltaire -- yksi ainoako ihminen?" väitti Daniela vastaan. Mutta
Trélazure ei pannut tähän eikä hänen muihinkaan vastaväitteisiinsä
mitään huomiota, vaan jatkoi puhettaan. Hän oli nyt kerta puhetuulella;
tästä aineesta oli hänellä, useasti väiteltyään siitä erään toverinsa
kanssa, kokonainen varasto todisteita, ja nyt ne olivat tuotavat
esille. Hänestä oli mieluista kerrankin näyttää näille molemmille
naisille, että hänkin osasi käsitellä vakavia kysymyksiä ja että
hänellä yleensä oli lujat, hurskaat ja -- niinkuin hän sanoi --
"terveet" mielipiteet.

"-- Voltaire on kylvänyt maailmaan ja jotka muutamissa piireissä ovat
saaneet tuhoa aikaan, joskaan ei hienommissa piireissä; hienosto ja
kansa pitävät uskonnollisuudesta kiinni."

"Voiko ajan henki taantua?"

"-- Vain sellaiset, jotka haluavat kumota yhteiskunnan pylväät,
ahdistavat, missä ikänä voivat, uskontoa, ja luulevat siten voivansa
toteuttaa vallankumouksellisia unelmiaan. Näiden jumalattomien rinnalla
on, niinkuin äsken jo huomautin, sellaisia, jotka turhamaisuudesta
ovat epäilijöitä ja jotka luulevat tuovansa viisautensa esille
epäilemällä perinnäisiä oppeja. Mutta he unohtavat, ettei ihmisjärki
yleensä voi tunkeutua jumallisten salaisuuksien perille, että on
järjettömän itserakasta lausua mielipiteensä sellaisista asioista,
joita on mahdoton selittää, ja kieltää sellaista, minkä olemattomuutta
on aivan mahdoton todistaa. Mutta nämät epäilijät pysyvät tällä
kannalla vain niin kauan kuin heidän käy hyvin; vaaran hetkenä he
nöyrästi polvistuvat maahan ja rukoilevat Jumalalta pelastusta, ja
kuolinvuoteelleen useimmat haettavat papin. Niinkuin äskenkin Littré --"

"Ja luuletteko todellakin, että tämä filosofi?... Varmaankaan ette ole
lukenut hänen teoksiansa --"

"-- Littré, joka koko elämänsä ajan oli vapaa-ajattelija -- eräs
kuuluisa piispa kieltäytyi akademian jäsenyydestä, jotta hänen ei
tarvitsisi istua tuon jumalankieltäjän vieressä -- antoi kastattaa
itsensä viime hetkessä. Ja oikein hän siinä tekikin; ja vaikka
olettaisimmekin, että hänen entiset mielipiteensä olisivat oikeat eikä
siis elämää kuoleman jälkeen olisikaan, niin ei hän kääntymisellään
kadottaisi mitään, jota vastoin päinvastaisessa tapauksessa hänen
voittonsa olisi suunnaton."

"Luuletteko ehkä, että Renankin kääntyy?"

Vihdoinkin Raoul vastasi Danielan vastaväitteisiin.

"Kukapa tietää? Hänen viimeinen hetkensä ei ole vielä tullut, ehkäpä
hän ilman kuolemanuhkaakin muuttaa mielipiteensä, niinkuin monet
suuruudet ennen häntä."

"Te myönnätte, että Renan on suuri henki?"

"Sitä ei kukaan voi kieltää", vastasi Raoul, "hänen kykynsä on
suunnaton; hänen tyylinsä ihastuttava. Niinkuin näette en ole lainkaan
yksipuolinen ja suvaitsematon, minä annan nerolle aina arvonsa, missä
ikänä se ilmenee. Vastikään selailin hänen muistelmiaan ja hänen
sujuva, kaunis tyylinsä suorastaan lumosi minut -- mikä ilo lieneekään
kirjoittaa tuolla tavalla. Mitä hänen mielipiteisiinsä tulee, niin
pitäisi, voidakseen ratkaista onko hän oikeassa vai väärässä, ensiksi
tehdä laajoja tutkimuksia, lukea kaikki kirkkoisät, ensimäisen
kristillisen kirkon koko historian, ja sellaiseen ei maalikko pysty.
Toiset suuret oppineet, joita me emme myöskään voi seurata, ovat
opettaneet aivan päinvastaista; tässä sekasorrossa ei ole siis muuta
keinoa kuin uskoa sitä mitä meille opetetaan. Se pelastaa -- jos se
kerran on totta -- meidän sielumme toista elämää varten, ja sitä paitsi
se antaa vankan pohjan kaikille meidän maallisille ihanteillemme
oikeudentunnolle, ihmisrakkaudelle ja siveellisyydelle. Mihinkä moraali
muuten nojautuisi, jollei olisi olemassa palkitsevaa ja rankaisevaa
Jumalaa; miksikä muuten miehet olisivat rehellisiä ja naiset siveitä?
-- Olisihan kaikki muuten suurinta petosta. Siinä maailmassa, jota
vapaa-ajattelijat tavottelevat, on pääasiana nautinto, rikastuminen --"

"Sellaista tavottelee uskovaisten maailma yhtä paljon..."

"-- Silloin ei olisi enää olemassa mitään sellaista kuin
itsensäuhrautumista, kieltäytymistä ja minkä nimisiä kaikki nuo hyveet
lienevätkään, jotka kohottavat meidät eläintä korkeammalle. Siksi niin
sanotut voimakkaat henget tahtovatkin vetää meidät eläinten kannalle,
koska he väittävät, että me polveudumme niistä."

"Se on tieteellinen periaate, eikä sellaisia laadita missään
erikoisessa tarkoituksessa, vaan huomioiden perustalla."

Trélazure ei kuunnellut Danielaa.

"Mutta tuo apinaperiaate", jatkoi hän, "joka myöskin kerran oli
muodissa, on, niinkuin kaikki muodit, vanhentunut. Tiede yleensä,
johon meidän vastustajamme aina nojautuvat, on vaarallinen ainoastaan
puoleksi oppineiden käsissä; todellisesti oppineet, niinkuin
esimerkiksi Cuvier ovat todistaneet geologian pitävän yhtä raamatun
kanssa. Tiede on todistanut vedenpaisumuksen todeksi, ja varmaa on,
ettei tosi tiede koskaan voi kumota uskon perimätietoja. Monet niistä
ovat tosin ymmärrettävät kuvaannollisessa merkityksessä, niinkuin
esimerkiksi luomispäivät, jotka tarkoittavat ajanjaksoja, tai käärme,
joka edustaa pahan periaatetta; mutta eihän voida vaatia, että Mooses,
joka puhui vielä nuorelle ihmiskunnalle, olisi käyttänyt muuta kuin
yksinkertaista, hänen aikaansa soveltuvaa kieltä."

"Mistä se johtuu", keskeytti Daniela, "että te, joka olette niin
uskovainen, ette -- miten te äsken sanoittekaan? -- harjoita
käytännössä uskontoa? Miten voi olla täyttämättä kirkon vaatimuksia,
jos pitää sen oppia oikeana?"

"Hyvä Jumala, Daniela, tuo kysymys todistaa naisellista
pintapuolisuutta. Te panette liiaksi huomiota ulkonaiseen muotoon.
Messussa käynti, rippi ja niin edespäin, ne ovat vain ulkonaisia
seikkoja eivätkä sitä paitsi sovellu maailmanmiehelle. Se on nyt kerta
kaikkiaan tullut meille tavaksi -- ja suopea papisto tyytyykin siihen
-- että vain naiset ottavat osaa kaikkiin kirkollisiin juhlamenoihin,
jota vastoin miehet, joiden aika kuluu julkisessa elämässä ja myöskin
nuorten miesten huveissa, pysyttelevät niistä erillään. Se ei tapahdu
periaatteesta -- niinkuin Gambettan laita oli, joka ei koskaan astunut
jalallaan kirkkoon -- vaan tottumuksesta. Huono tapa kyllä, sen
myönnän; käytännössä toteutettu hurskaus olisi parempi. Sitä paitsi
monet miehet, varsinkin naineet ja maaseudulla asuvat, käyvät hyvinkin
usein kirkossa. Nykyään varsinkin, kun radikaalien jumalattomuus niin
suuressa määrässä on levinnyt, pitävät vanhoilliset kunnia-asianaan
ilmaista uskoaan ulkonaisilla juhlamenoillakin. Näkisittepä miten
täynnä kirkot ovat Parisissa, myöskin miehiä..."

"Milloin te olitte viimeksi ripittämässä itseänne?"

"Se on omantunnonkysymys! Pahoittelen suuresti, etten pitkään aikaan
-- luullakseni en sen jälkeen kun ensi kerran kävin ehtoollisella
-- ole täyttänyt kristillisiä velvollisuuksiani. En väitä olevani
mikään hyveen esikuva, ja vaikkapa kynsin hampain vastustankin sitä
syytöstä, että olisin vapaa-ajattelija, niin yhtä suurella innolla
kiellän olevani tekopyhä. En ole mikään tekojumalinen mies -- en muuten
pidä tekojumalisista naisistakaan -- mutta en ole ottamatta osaa
kirkollisiin harjoituksiin siksi, että halveksisin niitä, vaan --"

"Välinpitämättömyydestä?"

"Miten kova te olette, Daniela... aikomukseni oli muuten käyttää
vieläkin ankarampaa sanaa; aioin sanoa syntisyydestä. Niin, me olemme
kaikki heikkoja, epätäydellisiä ihmisiä, jotka tarvitsemme taivaan
armoa, jotta emme tulisi kirotuiksi, ja siksi tulee meidän koettaa
niin vähän kuin suinkin loukata tätä taivasta. Mutta syntimme varalta
tarjoaa uskontomme meille runsaasti armoa. Se on yleensä kaikkien
köyhien ja onnettomien turva, ja jo senkin vuoksi on suorastaan rikos
ahdistaa sitä. Se on sittenkin monen jalon sielun puhtain aarre --"

"Se on kyllä totta", sanoi Daniela.

"-- Se on välttämättömin lapsuuden kasvatuskeino ja vanhuuden viimeinen
lohdutus. Te hämmästytte, hyvät naiset, te ette tienneet, että minulla,
vaikka ulkonaisesti teenkin maailmallisen vaikutuksen, on tällainen
uskonnollinen pohja?"

"Ei, sitä en todellakaan tiennyt", vastasi Daniela, "mutta sittenkään
en voi olla paheksumatta sitä ristiriitaa, joka on olemassa opin ja
elämän välillä."

"Niin, nuhdelkaa te vaan, te olette aivan oikeassa, minä ansaitsen
sen, että olette niin ankara; mutta minä tahdon parantaa tapani,
niinpiankuin olen naimisissa. Ensiksikin on joka tapauksessa ennen
vihkimistä käytävä ehtoollisella, ja silloin minut vapautetaan
koko nuoruuden syntitaakastani, joka ei ole niinkään vähäinen,
ja teidän hyvä esimerkkinne on sitten yllyttävä minua muuttumaan
koko elintavaltani yhtä hyväksi katolilaiseksi, kuin olen jo
vakaumukseltani."

Trélazure nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin asti illalla", sanoi hän. "Mutta älkäämme silloin puhuko
jälleen vakavista asioista; suokaa anteeksi, jos olen ikävystyttänyt
teitä. Te näytätte kovin alakuloiselta, Daniela. Silloin tällöin täytyy
kuitenkin korkeampiakin kysymyksiä kosketella. Mutta tänä iltana tuon
mukanani Labichin huvinäytelmät ja sitten pidämme oikein hauskaa."

"Näkemiin asti!" vastasi Daniela ojentaen kätensä.

"Kadehdittava nainen!" huudahti kreivitär Barthen, Trélazuren
lähdettyä. "Miten kauniisti teidän sulhasenne tänään puhui... En olisi
uskonut häntä niin syvämietteiseksi -- miten väärin arvosteleekaan
joskus muita ihmisiä -- minä luulin, ettei hän välittäisi vakavista
asioista lainkaan."

Daniela oli vaiti, hän nojasi päätään käteensä, ja näytti olevan
ajatuksiin vaipunut. Kreivitär Barthen jatkoi:

"Mikä onnen takuu vaimolle, kun mies on siinä määrin uskonnollinen;
nykyään varsin harvinainen onni! Ainakin voi luottaa hänen
uskonnollisuuteensa, siihen, että hän tulee pitämään pyhänä kuudetta
käskyä."

"Syvä kuilu -- syvä kuilu..." mutisi Daniela itsekseen.

"Mitä te sanotte?"

"En mitään. Te olette oikeassa, pitäisihän se tieto tuottaa minulle
suurta tyydytystä, että sulhaseni on hurskas mieleltään ja asettaa
ihanteensa korkealle. Siten tahdon asian käsittää."




XIX


Vaaditun kirjeen kirjoittaminen kreivitär Trélazurelle tuotti
Danielalle varsin paljon vaikeutta. Sittenkin hän myönsi, että se oli
tehtävä. Jollei hän olisi edeltäkäsin lukenut erästä kirjettä, joka oli
loukannut häntä syvästi ja jonka kautta hän oli jossakin määrin oppinut
tuntemaan sen kirjoittajaa, olisi hänen tehtävänsä ollut helpompi. Hän
olisi muodostanut itselleen aivan toisen kuvan vanhasta rouvasta ja
nähnyt hänessä pääasiallisesti vain sen miehen äidin, jota hän rakasti,
ja jonka hän kaikkien muiden parista oli valinnut itselleen -- ja olisi
kirjoittanut siinä varmassa vakaumuksessa, että kreivitär rakkaudessaan
olisi tullut häntä puolitiessä vastaan ja olisi ollut kiitollinen
sen johdosta, että hän tahtoi tehdä onnelliseksi heidän kummankin
rakkautensa esineen. Sen sijaan tiesi Daniela nyt, että hänen tuleva
anoppinsa piti poikansa morsianta pikemmin pojan onnen turmelijana kuin
sen tuojana. Hän tiesi edelleen, että kreivitär oli aateluudestaan,
uskonnostaan ja kansallisuudestaan kopeileva nainen; eikä miniä näistä
vaatimuksista voisi tyydyttää ainoatakaan. Daniela ei ollut aatelista
sukua, hän ei ollut ranskalainen ja mitä hänen uskoonsa tuli...
no, se oli asia, josta oli parasta kokonaan vaieta. Uskonnollisiin
väittelyihin hän ei rupeaisi vanhan rouvan kanssa -- sillä hän
kunnioitti hänen hurskauttaan; ei hän myöskään suostuisi tässä asiassa
teeskentelemään, siis muuta keinoa ei ollut kuin syrjäyttää kaikki
uskonnolliset kysymykset, mikä nykyään muutenkin kuului hyvään tapaan.
Ei mistään asiasta niin sanotussa "seuraelämässä" niin itsepäisesti
vaiettu kuin uskonnosta. Toiset tekevät sen arkuudesta, toiset
välinpitämättömyydestä, varovaisuudesta, kunnioituksesta, kaikki
seuraten yleisesti hyväksyttyä, joskaan ei julkilausuttua tapaa. Tästä
asiasta ei tule puhua ja niin vähän kuin suinkin kirjoittaakin. Se on
samalla kertaa liian pyhä ja liian vaarallinen. Kirjat, jotka eivät
ole saarnakirjoja, vaietkoon samoin kuin salongitkin. Romaani, joka
käsittelee uskonnollista kysymystä, yhdentekevää oikeauskoiseltako
vai vapaamieliseltä kannalta, saavat harvoin kustantajan; edellisessä
tapauksessa siksi, että "me periaatteellisesti tahdomme pysyä erillämme
uskonnollisista riidoista", jälkimäisessä tapauksessa siksi, ettei
"sellainen sovi perhelukemiseksi". Sitä paitsi enimmät lukijat laskevat
sellaisen romaanin harmistuneina kädestään. Enimmät -- ei kuitenkaan
kaikki. On sellaisiakin olemassa, jotka suurella mielenkiinnolla
seuraavat tätä kysymystä, sellaisia, jotka sen kautta ovat joutuneet
sielullisiin taisteluihin ja jotka suuresti iloitsevat, kun he
todellista elämää kuvaavassa kirjassa kohtaavat sentapaisia rohkeasti
käsiteltyjä kysymyksiä.

"Totta tosiaan", tuumi Daniela katsellessaan kirjepaperia, johon hän
oli kirjoittanut vain päivämäärän sekä puhuttelusanan "Rouvani." --
"Totta tosiaan, kirjoitelmaa Herbert Spenceristä, jota Stern vastikään
vaati minulta, olisi ollut helpompi saada kokoon kuin tätä kirjettä.
Tosin on vaikea saada selvästi sanotuksi sitä, mitä todellakin tuntee
ja ajattelee, mutta vielä paljoa vaikeampaa on kirjoittaessa torjua
luotaan tunteensa ja ajatuksensa. Se tulee kuitenkin alituisesti
olemaan minun osani seurustellessani Raoulin äidin kanssa," tuumi
hän edelleen. "Eikö minun täydy hänen itsensäkin suhteen useasti
turvautua vaitioloon? Eikö vaikeneminen monessa tapauksessa ole --
valehtelemista?"

Häntä värisytti, sillä hän vihasi valhetta. Vihdoinkin hän oli saanut
kirjeen valmiiksi. Se oli aivan lyhyt.

    Rouvani! Te toivoitte saavanne minulta kirjeen. Ilman tätä
    käskyltä tuntuvaa toivomustakin olisin pitänyt velvollisuutenani
    kääntyä teidän puoleenne pyytääkseni teidän äidillistä
    siunaustanne liittoomme. Olisin joka tapauksessa kirjoittanut,
    vakuuttaakseni teille, että elämäntehtävänäni on oleva koettaa
    tuottaa teidän pojallenne niin paljoa onnea kuin ikänä saatan.
    Mutta koska vain teot ja tulevaisuus voi todistaa tällaisen
    aikeen totuutta, säästän kaikki vakuutukset myöhempiin aikoihin
    ja mainitsen vain yhden ainoan tosiasian: minä rakastan
    sydämestäni Raoulia. En salaa itseltäni, että monet vikani
    -- puuttuva nuoruus, nimen loisto ynnä muut seikat -- voivat
    saattaa teidät epäilemään, ettei Raoulin kohtalo ehkä tule
    niin onnelliseksi kuin teidän ylpeät unelmanne toivovat; sitä
    vastaan en voi myöskään tuoda muuta kuin yhden tosiasian: että
    hän rakastaa minua. Rakkaus, rouvani, on ihanin lahja, minkä
    Jumala on meille suonut, sen mukana seuraavat kaikki muut ilot
    ja ennen kaikkia anteeksianto. Siksi uskallan myös pyytää teidän
    ystävyyttänne; ja siihen nähden, että tästä lähin kaikki minun
    sekä sulhaseni tunteet tulevat olemaan yhteisiä -- siis myöskin
    lapsen kunnioitus -- uskallan vakuuttaa teille rakkauttani.

    Syvimmällä kunnioituksella, rouvani, teidän altis

    Daniela Dormes.

"Oi", huokasi Daniela luettuaan kirjeensä. "Kaikki tämä ei totuuden
kannalta sittenkään pidä paikkaansa. Minä aavistan edeltäpäin, että tuo
nainen ei tule sietämään minua, enkä minä itsekään -- hänen onnettoman
kirjeensä jälkeen -- tunne häneen minkäänlaista vetovoimaa. Oi Raoul,
voitko sinä korvata minulle kaiken muun -- voitko olla minun tukeni ja
turvani? Mieltäni niin ahdistaa..."

Niin, hänen mieltänsä ahdisti, mutta hän ei tiennyt syytä siihen. Yhä
uudestaan kiiti hänen aivojensa läpi ajatus tarttua vielä toiseenkin
kirjepaperiin ja kirjoittaa siihen: "Rakas kreivi! Me emme sovi
toisillemme, minä vapautan teidät lupauksestanne!" Nämät rivit --
niin hänestä tuntui -- pelastaisivat hänet mielettömästä teosta,
jota seuraisi lukemattomat kahleet, sillä yksin hänen ajatuksensa
tulisivat kahlehdituiksi... Mutta hän tukahdutti nämät päähänpistot
manaten esille Raoulin kuvan. Hän oli rakastunut ja niinpä tämä kuva
riitti karkoittamaan kaikki arvelut ja jättämään jäljelle yhden ainoan
ajatuksen: "Oi, me emme voi kuitenkaan elää ilman toisiamme!"

Hän käänsi kirjeensä kokoon ja pisti sen kuoreen.

Ernestine astui sisään.

"Armollinen rouva", sanoi hän, "Dalian tunti on lopussa ja herra
professori käski kysyä, tahtooko armollinen rouva tulla tunnilleen?"

"Kyllä, kyllä, saata hänet saliin ja sano, että tulen heti."

Daniela kirjoitti osoitteen kuorelle. Sitten hän nousi kirjoituspöydän
äärestä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Hyvää huomenta, herra professori", sanoi hän ojentaen Sternille
kätensä. "Olin tänään vähällä unohtaa tuntimme; mutta se tulee juuri
parhaaseen aikaan... tekee niin hyvää saada kääntää ajatuksensa
johonkin järkevään."

Kun he olivat käyneet pöydän ääreen istumaan sanoi Stern:

"Tässä, armollinen rouva, olen tuonut kirjanne."

"Minkä kirjan? Ah, Littrén! Oletteko lukenut sen jo loppuun?"

"Te määräsitte itse äskettäin, että me tänään ottaisimme tämän teoksen
keskustelumme pohjaksi."

"Niinkuin tahdotte", sanoi Daniela hajamielisenä.

Stern avasi kirjan.

"Tässä on eräs kohta", sanoi hän, "joka on kiinnittänyt huomiotani
aivan erikoisessa määrässä. Tuntuu siltä, kuin siinä lyhyesti ja
kauniisti viitattaisiin siihen uuteen kehitysasteeseen, johon
ihmishenki kohoaa uuden maailmankäsityskannan pohjalla. Ottakaa
vihkonne esille, armollinen rouva, ja kääntäkää se! Kääntäminen on
erinomaisen hyvä harjoituskeino ajatuksen käsittämiseksi. Sitten voimme
sen johdosta keskustella, kehittää ajatusta edelleen."

Daniela teki työtä käskettyä. Hän asetti vihon eteensä, kirjan sen
viereen vasemmalle puolelle ja kävi käsiksi työhön.

Yksi lause Danielan käännöksessä kuului näin:

Ihminen joutuu aivan uuteen asemaan huomatessaan seisovansa itseään
ympäröivässä paikan, ajan ja syitten äärettömyydessä ilman muita
hallitsijoita, voimia tai takeita kuin itse maailmankaikkeutta
vallitsevat lait; sillä nämä kolme seikkaa ovat hänessä itsessään:
laki, valta ja takeet. Ei mikään ole niin kohottavaa sielulle kuin
tämä käsitys. Yhteisvaikutuksen kautta, joka ei koskaan ennen ollut
tapahtunut, herättää se sielussa ymmärtämisen tarvetta, alistumisen,
antautumisen ja toiminnan halua.

"Tämä ensimäinen lause", sanoi Stern käytyään läpi Danielan käännöksen
ja hyväksyttyään sen, "ilmaisee kaikessa lyhykäisyydessään vastakohdan
kaikesta siitä, mitä teologit tuhansissa teoksissaan ovat väittäneet.
Nimittäin luonnonlakien muuttumattomuuden ja niiden yksinvaltiuden.
Ja tämä toinen lause tuo esiin filosofin hurskauskannan -- nimittäin
ymmärtämisen tarpeen."

"Niin", keskeytti Daniela. "Ymmärtämisenhalu merkitsee hengen hurskasta
kohoamista. Vastakkaisessa leirissä hurskaus julistaa kieltäytyvänsä
siitä; se pitää sitä synnillisenä tai naurettavana itserakkautena eikä
myönnä, että sellaisissa mielipiteissä voi ilmetä sielun kohoamista.
Mutta rakas herra professori, jättäkäämme kirja sikseen ja puhukaamme
todellisesta tapauksesta, jota tässä käsitellyt aatteet koskettelevat
ja joka minuun on kipeästi koskenut. Ehkäpä te autatte minut tästä
pulmasta. Te sanoitte vastikään,: Jumala varjelkoon sellaisesta
onnettomuudesta, että kahden toisiinsa sidotun ihmisen mielipiteet
eivät kävisi yhteen. No niin, tämä onnettomuus on kohdannut minua ja
minun sulhastani. Te tunnette minun mielipiteeni, jotka ovat samat
kuin teidän omannekin; minun sulhaseni mielipiteet -- vasta eilen hän
laajemmin teki niistä selkoa -- ovat aivan päinvastaiset..."

"Onko kreivi Trélazure uskonnollinen?"

"Ei; vaikka hän nimittää itseään siksi, niin ei hän ole uskonnollinen
eikä hurskas. Hän ylvästelee sillä, ettei hän ole tekopyhä, ettei
hän alistu kirkollisiin juhlamenoihin, hän myöntää, että dogmatiikka
voi olla väärässä, että totuus on ehkä muualta löydettävissä,
mutta hän hyväksyy uskonnon siksi, että se mahdollisesti voi olla
oikeassa ja että se hänelle on mukavaa, säädyllistä ja lohdutusta
antavaa. Ja etenkin siksi, että vapaan tutkimuksen ja arvostelun
koko henki on hänelle vastenmielinen; se loukkaa hänen valtiollisia
ja säätyennakkoluulojaan, se henki ei ole rojalistinen, mutta ei
myöskään aristokraattinen, se kuuluu sille ihmisluokalle, jota
hän halveksii ja pelkää, ja tämän halveksumisensa ja pelkonsa hän
kohdistaa koko järjestelmään. Hän on uskonnollinen, ei sen vuoksi
että hänen sydämensä kaipaisi hartautta, ei siksi että hänen henkensä
olisi tutkinut uskonkappaleita, vaan sen tähden, että uskonnollisuus
sisältyy vanhoillisten 'säädyllisten' ihmisten ohjelmaan. -- Siten minä
arvostelen hänen tunnustustansa."

"Ehkäpä liian ankarasti, armollinen rouva. On niin vaikea nähdä
toisen ihmisen sydämeen. Te ette ole tuntenut sulhastanne vielä
kauan. Salongissa, puistossa, tanssiaisissa ei voi yhtä tarkoin oppia
tuntemaan ihmistä kuin esimerkiksi tässä, yhdessä opiskellessa.
Ehkäpä uskonnollisuus, jonka hän teille on tunnustanut, on todellakin
jalo piirre hänen sielussaan. Muistakaa, että hänen kasvatukselleen,
ympäristölleen, hänen maailmalliselle elämälleen on koko uudenaikainen
ajatustapa aivan vieras. Luultavasti hän ei lainkaan tunne sitä, mitä
hän tuomitsee. Ehkäpä hänen filosofiset opintonsa ovat olleet erittäin
hyvät, mutta niinkuin tiedämme ei virallinen oppi Ranskassa ulotu 17:ää
vuosisataa pitemmälle. Minä tunnen koko tämän ohjelman; vertaavien
kasvatusopillisten tutkimusteni vuoksi on minun ollut pakko tutustua
kaikkien maiden ja koulujen metoodeihin. Minä tiedän, että ranskalaiset
hengelliset opettajat valmistavat ylioppilaita, jotka tuntevat
perinpohjin oman maansa ja vanhan ajan klassillisen kirjallisuuden ja
sen ohella ovat täydellisiä aatelismiehiä, mutta jotka halveksivat
kaikkea, mikä on uudenaikaista."

"Mutta voinko minä tulla onnelliseksi, jos mieheni halveksii kaikkea
sitä, mitä minä ihailen ja kunnioitan?"

"Armollinen rouva, äskettäin te sanoitte, ettei kreivin uskonnollisuus
ole fanaattinen. Älkää tekään olko fanaattinen, niin vältätte kaikki
kiusalliset yhteensattumat. Hän ei elä uskonnon vuoksi, sillä hän
on maailmanmies, te ette elä vapaan tutkimuksen hyväksi, sillä te
olette maailmannainen; teidän harrastuksenne eivät perustu yksinomaan
vastakkaisiin aatteihin; on muita aloja, joilla te voitte kohdata
toisenne: seuraelämä, koti, perhe, ennen kaikkea sydän, sillä tehän
rakastatte toisianne?"

"Intohimoisesti", myönsi Daniela.

Stern tukahdutti huokauksen. Mustasukkainen tuska viilsi häntä.

"Te neuvotte minua siis", sanoi Daniela hetken kuluttua, "te neuvotte
minua siis vaikenemaan niistä asioista, jossa meillä on vastakkaiset
mielipiteet? Se tuntui minustakin ainoalta mahdolliselta keinolta --
mutta sanokaahan, onko se rehellistä?"

"Rehellisintä, armollinen rouva, kun sellaiset sielun epäsoinnut
ilmestyvät, olisi ero --"

"Onko mahdollista erota, kun sydän vaatii yhtymistä?"

"Jos avioliitossa olisi kysymys vain rakkaudenjanon tyydyttämisestä,
vain kahden liekin yhtymisestä, niin olisi sielujen sopusointu
sivuseikka; mutta kun on elettävä yhdessä koko elämä, myöskin vanhuus,
jolloin liekkien palo on sammunut, kun kaikissa yhteisen kohtalon
käänteissä toisen tulee neuvoa, tukea ja lohduttaa toista, niin on
ajatusten ja tunteiden sopusointu kaikkein tärkeintä."

"Te olette oikeassa, minä tiedän liiankin hyvin, että olette
oikeassa... Te olette kelpo, hyvä ihminen. Miten onnellinen olisinkaan,
jos sulhaseni ajattelisi samalla tavalla kuin te... Mutta ettekö
arvele, että voisin kääntää hänet meidän puolellemme? Jos keskustelisin
vielä asioista hänen kanssaan, jotka erottavat meidät toisistaan, jos
hän minulle mieliksi tutkisi niitä kysymyksiä, jotka selittäisivät
hänellekin meidän näkökantaamme?"

"En tunne kreiviä, mutta sittenkin tahtoisin vastata kieltävästi
kysymykseenne. Sellainen tehtävä repisi vain rikki teidät eikä se
teiltä onnistuisikaan. Väittelemällä ei voida kumota maailmankäsitystä.
Samalla kreivikin koettaisi kääntää teidät oman kantansa puolelle --
luuletteko, että se häneltä onnistuisi?" Daniela pudisti päätään. "Ja
yhtä mahdotonta olisi teidän saada hänen mielipiteensä muutetuksi.
Niiden juuret ovat syvällä hänen kasvatuksessaan, hänen entisyydessään,
koko hänen ajatuskannassaan; hän ei yrittäisi edes itse järkyttää
niitä -- ja jos vastakkaiselta puolelta koetettaisiin sitä tehdä,
niin ne vain vahvistuisivat, sillä sen kautta vain vanhat todisteet
muistuisivat sitä paremmin mieleen. Sitä paitsi osat olisivat
huonosti jaetut. Nuori vaimo antaa miehensä helposti kääntää hänet
omalle puolelleen, mutta mies, joka jossakin määrin pitää vaimoaan
itseään halvempana, ei alistu kulkemaan hänen talutusnuorassaan.
Vaimon halveksuminen kuuluu myöskin sen koulun opinkappaleihin,
johon kreivi näyttää lukeutuvan. Valmistukaa siihen, että yksi hänen
uskonkappaleitaan on juuri hänen oman sukupuolensa ylemmyys."

"Se on kyllä totta, hän puhuu naisista yleisin, halveksivin sanoin,
jotka aina vaikuttavat minuun hiukan hermoja ärsyttävästi. -- Stern,
rakas ystäväni, minä en tule olemaan onnellinen."

"Väistykää sitten, armollinen rouva."

"Sitä en voi."




XX


Samana iltana oli suuri seura koolla Danielan salissa, siellä oli
miltei pienet tanssiaiset. Suuren huoneen keskilattialta olivat kaikki
huonekalut nostetut pois ja nuoret tanssivat; herra von Lacher soitti.

Talon emäntä ei ottanut osaa tanssiin. Hän istui tavallisessa
nurkassaan, ja toinen toisensa jälkeen tulivat vieraat juttelemaan
hänen kanssaan; Zollern ei väistynyt koko iltana hänen rinnaltaan.

Nyt lähestyi heitä Trélazure, joka juuri oli tanssinut rouva von
Lacherin kanssa.

"Jos te luulette, että aion luovuttaa teille paikkani", sanoi
Zollern, "niin erehdytte suuresti. Niinkauankuin teidän välinne eivät
olleet selvät, käyttäydyin mallikelpoisesti ja tein itseni kaikkein
uhrautuvimmalla tavalla näkymättömäksi; mutta nyt, kun olen tekemisissä
julkisesti kihlautuneen parin kanssa, niin on häiritsevä läsnäoloni
minun mielestäni suorastaan terveellinen. Kyllä te yllin kyllin saatte
vielä olla kahden kesken, siunatkaa siis kaikkea, mikä voi kiihoittaa
tätä kaksin-olon kaipausta."

"Minun aikomukseni ei ollutkaan karkoittaa teitä täältä, rakas
parooni", sanoi Trélazure käyden Danielan toiselle puolelle
istumaan. "Minä tiedän, että rouva Dormes panee suurta arvoa teidän
keskustelukykyynne, luultavasti paljoa suurempaa kuin minun."

"Silloin emäntänne olisi tehnyt viisaammin valitessaan minut teidän
sijastanne --"

"Ehkäpä tekisin viisaammin, jollen lainkaan menisi naimisiin", sanoi
Daniela miettivänä.

"En ole pitkään aikaan kuullut teidän puhuvan niin järkevästi", sanoi
Zollern. "Avioliitto on tosin varsin soma laitos, mutta ensiksikin
kovin uskallettu ja toiseksi kerrassaan rakkausvastainen."

"Rakkausvastainen?" naureskeli Daniela. "Kylläpä tuollaiset vanhatpojat
ovat epämoraalisia olioita, ottakaa vaari tästä peloittavasta
esimerkistä, Trélazure, älkääkä katuko kihlaustanne; pitäisihän teidän
toki tietää, te avioliiton vihaaja, että naiminen on ainoa ala, jossa
rakkaus on naisille luvallista."

"Olen jo kauan huomannut", laski Raoul leikkiä, "että meidän kelpo
paroonimme on häpeämätön moraalin vastustaja, ja että se varmaan on
johtunut hänen surkuteltavasta vanhanpojan asemastaan. Kaikki, mitä
meidän miesten sieluissa on mustaa, viittaa siihen, ettei minkään
naisen käsi ole sitä puhdistanut. Kaikki hyvä tulee meille naisista."

"Kylläpä hän osaa", mutisi Zollern saksaksi.

"Naiset --", sanoi Daniela, "sepä hyvä, että johdutte siihen
puheenaineeseen. Joku sanoi tänään teistä, että te halveksitte minun
sukupuoltani. Puolustakaa itseänne."

"Olen valmis vaatimaan kaksintaisteluun sen, joka sellaista on
väittänyt. Ja jos pääsen siitä hengissä, niin lupaan kirjoittaa
kymmenlauluisen kertovan runoelman naisten ylistykseksi."

"Toivoisin, että puhuisitte vakavasti", sanoi Daniela hiukan
alakuloisena, "ja käyttäisitte proosaa."

"Siinä missä 'ikuisesti naisellinen' alkaa -- näettehän, että teidän
Goethenne ei ole minulle aivan vieras -- siinä kaikki proosa loppuu.
Kaikki se, mikä on suloista, on naisessa ruumistunutta. Sulous,
vienous, haaveellisuus -- sanalla sanoen: runous, sinun nimesi on
nainen! Korkeimman rakkauden ja kiihkeimmän rakkauden symbooli on
nainen: Venus, jumalatar; ylevintä puhtautta ja armosta rikkainta
lempeyttä edustaa Maaria, neitsyt. Turhaa olisi maan kasvattaa
ruusuja, jollei nuoria tyttöjä olisi, jotka koristaisivat itseään
niillä; viiniköynnöksen olisi turha antaa viiniä, jollei iloisia impiä
olisi, jotka täyttäisivät meidän viinipikarimme; turha olisi liesi
kodin lämmityksenä, jollei tarmokas emäntä sitä hoitaisi; turha olisi
itsevaltiaan kuninkaan hallita koko Ranskaa, jollei olisi Pompadouria,
jolle polvea notkistaen voitaisiin ojentaa shokolaadia -- ja yksin
sodan laakeritkin kadottaisivat viehätyksensä, jollei valkea käsi
painaisi seppeltä kulmillemme. Ilman houreja ei Muhamed voinut ajatella
taivasta; ilman Evaa ei Adamin puutarha olisi ollut mikään paratiisi.
Ja lopulta kaikki, mikä maailmassa on kuolemaa ja syntiä voitetaan
naisen välityksellä; sillä iankaikkisuudesta saakka on naisen tehtävänä
ollut polkea rikki käärmeen pää."

"Eikö kellään täällä ole lyyraa?" huudahti Daniela.

"Kylläpä hän osaa", murahteli Zollern uudestaan.

"Totta tosiaan", sanoi nuori rouva, "helpompi olisi minun sietää,
jos veitsenkärjellä viiltäisitte lautasta tai terävällä neulalla
raappisitte silkkitapettia, kuin sen kauemmin kuunnella teidän
korkealentoisia purkauksianne. Tehän lainaatte naisihanteenne vanhoista
kuvakirjoista, rakas Raoul. Näen kaikki nuo puupiirrokset edessäni:
Venuksen kohoavana merestä, Jumalan äidin seimen ääressä, pyhän
Elisabethin ruusukori käsivarrellaan, ritarinrouvan rukin ääressä,
viinikannua heilauttavan bacchantiinan, Evan omena kädessä... Tanssivat
bajaderit te olette unohtanut, Kleopatran ja Orleansin neitsyen
roviolla. Eikö järkevä nainen voi kadottaa kärsivällisyyttänsä!"

Trélazure nauroi.

"Enpä olisi uskonut, että intomielinen naisten ylistykseni olisi
herättänyt teidän harmianne. Mutta sekin pukee teitä. Viha on liekki
-- ja liekit kuuluvat teidän alaanne, olkoon että ne kiertävät teidän
suonissanne teidän ollessanne kreikkalainen kurtisaani tai vaaliessanne
niitä Rooman vestaalina..."

"Auttakaa! Nythän te alotatte jo toisen niistä kymmenestä laulusta,
joita te uhkasitte sepittää. Syrjäyttäkää toki tarut, mytologia ja
vanhan ajan historia ja puhukaamme nykyajan naisesta. Naiskysymys on
ilmankin kaikkein polttavimpia kysymyksiä."

"Se on kyllä totta", puuttui Zollern puheeseen, "että jos tahtoisimme
sommitella nykyajan naisista kuvakirjan, niin tulisi siihen aivan
uusia tyyppejä: ylioppilaita, sähköttäjiä, yhdistysten puheenjohtajia,
lääkäreitä..."

"Lisätkää siihen vielä puhujat ja tutkimusmatkailijat", sanoi
Trélazure, "niin voitte panna kuvakirjanne nimeksi: 'Naisen
epänaisellisuus'."

"Te olette siis naisasian vastustaja? Nähkääs, minä, joka olen vanha
mies, ja jonka ihanimmat muistot naisista kuuluvat siis siihen aikaan,
jolloin ei ollut kuin kahta lajia naisia: neulaa ja viuhkaa käyttäviä;
jolloin ei tilikirja, kynä eikä tohtorinhattu kuulunut naisellisiin
työkaluihin; minä en sittenkään katsele epäilevin silmin yhtä vähän
nykyajan kuin tulevaisuuden naista. Olen kokenut, että maailma menee
eteenpäin, ja kaikkea, mikä tarkoittaa muutosta, minä tervehdin
mahdollisena edistyspyrkimyksenä."

"Mutta yhtä suuri mahdollisuus on sekin, että se vaikuttaa
taantuvasti", väitti Trélazure vastaan. "Pysykäämme vain yhdessä
kysymyksessä: naisemansipatsionissa, joka näyttää huvittavan
emäntäämme, ja minä tahdon suoraan lausua mielipiteeni sen johdosta --
käyttäen tällä kertaa proosamuotoa. Toivottavasti te, rouvani, ette
asetu emansipatsionin puolelle?"

"Omasta puolestani en. Minä en tunne olevani orja."

"No Jumalan kiitos! Minulle olisi tuottanut suurta tuskaa, jos nuo
epäterveet aatteet olisivat tarttuneet teihin, vaikka tunnenhan minä
siksi hyvin teidät järkeväksi ja naiselliseksi Danielakseni. Nykyajan
nainen on tosin aivan toisellainen kuin nuo kuvakirjatyypit, joista
te äsken moititte minua; puhukaamme siis meidän aikamme naisista.
Vestalien, pyhimysten ja sankarittarien aika on ollut ja mennyt, mutta
naisen arvokkain ruumistuminen -- perheen äiti -- on jäänyt jäljelle.
Miehen toveri, lasten äiti on sivistyksen mukana suuresti kehittynyt.
Nainen ei ole enää vain karhean työn tekijä eikä koristenukke, vaan hän
on nykyisen kasvatuksen kautta kehittynyt perheen tueksi."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Daniela hyväksyen.

"Mutta", jatkoi Trélazure, "vaara on tarjolla, että hän voi pää edellä
syöksyä alas siitä korkeudesta, jonne hän järkevän kasvatuksen avulla
on noussut. Tyytymättä tyttären, puolison ja äidin kadehdittavaan
asemaan hän pyrkii keskelle maailman melua voittaakseen miehisillä
aseilla paikan auringossa. Samalla hän kadottaa hänelle kuuluvan
tehtävän kotilieden ääressä. Ulkona, ihmisvilinässä häviää myöskin
hänen naisellisuutensa: hänen suloutensa, vaatimattomuutensa, ujoutensa
ja liiankin usein hänen kainoutensa. Sitä paitsi varustus, joka on
liian painava hänen heikolle ruumiilleen, musertaa hänet; hänen pieni
kätensä kykenee vain huonosti käyttämään raskaita aseita, tai toisin
sanoen: hänestä ei voi tulla muuta kuin keskinkertainen lääkäri, tarmoa
vailla oleva kauppias, ala-arvoinen tiedemies."

"Minun tiedonantajani oli sittenkin oikeassa", sanoi Daniela. "Te
pidätte naista ala-arvoisena oliona."

"Älkää käsittäkö minua väärin, armaani. Monessa asiassa te olette meitä
ala-arvoisemmat, mutta toisissa te seisotte meitä paljon ylempänä."

"Oi, minä tunnen jo ennestään tuon kuluneen lauseen, jota te nyt aiotte
käyttää: meillä on tunteen herkkyyttä, sielun hienoutta, synnynnäistä
tahtia ja niin edespäin."

"Kulunut lause, jos niin haluatte; mutta tosiasia on joka tapauksessa,
että naisilla on toisellaiset ominaisuudet kuin miehillä. Kun
lähemmin tarkastaa silmiinpistäviä totuuksia, niin käyttää tietenkin
kuluneita lauseita. Teidän täytyy kuitenkin myöntää, että miehellä on
voimakkaammat lihakset kuin naisella, ettekä saa loukkaantua vaikka
-- taaskin tosiasioihin vedoten -- oletankin, että hän myöskin on
järjeltään vahvempi. Eihän naisten joukossa tähän asti vielä ole ollut
sellaisia suuruuksia kuin Newton, Descartes, Laplace."

"Te teette yksinkertaisen laskuvirheen, jos nojaatte todistuksenne
tällaisiin tosiasioihin. Ajatelkaahan, että sadasta miljoonasta
tieteitä harjoittavasta ja henkisellä alalla työskentelevästä
miehestä vain yksi ainoa on Newton tai Laplace. Henkisesti
työskentelevien naisten lukumäärä on tähän asti ollut niin pieni,
että aivan yksinkertaisesti ei voida heistä esittää saman tapaista
prosentti-esimerkkiä tai verrannollista suhdetta."

"Te puolustatte siis naisen yhdenvertaisuusaatetta?"

"En minä puolusta; olen vain ohimennen kumonnut yhden teidän
todisteistanne, koska se tuntui minusta epäloogilliselta: ehkäpä on
parempia todisteita olemassa."

"Niitä on vaikka kuinka paljon. Minä viittaan vain meidän etevimpien
miestemme lausuntoihin, jotka ovat yhtä mieltä siitä, että naiset
luonnostaan eivät kelpaa taistelemaan yhtä vähän nyrkillään kuin
hengellään. Minä puhun tietysti aivan yleisesti enkä mitenkään tahtoisi
sanoa mitään sellaista, mikä voisi loukata teitä -- minun silmissäni
te olette oikea helmi naisten parissa. Minä myönnän kyllä, että
loistavin henki joskus vai piillä kaikkein suloisimmassa naisen päässä;
minä myönnän myös kernaasti, että miesten parissa on lukemattomia
temppeleitä; mutta ylipäänsä tulee kummankin sukupuolen pysyä niiden
rajojen sisäpuolella, jotka luonto sille on määrännyt. Teille sulouden
piirin -- meille voiman piirin. Nähkääs, miten naurettaviksi me
tulemme, jos yritämme näytellä suloisen osaa käyttämällä hiusvoiteita
ja jalokiviä, pitämällä silmäpeliä, ajamalla sydämiä takaa ja -- suokaa
anteeksi -- yhtä naurettava on nainen, joka tavoittelee viisautta ja
oppia. En tiedä, kumpiko näistä kuvista on inhottavampi -- naisellinen
mies vai miesmäinen nainen. Se mitä nuorukainen on balettitanssijana,
sitä nuori tyttö on ylioppilaana; kumpaisiakin on nykyään olemassa,
mutta täytyyhän teidän myöntää, että tanssijatar on paljoa suloisempi
kuin tanssija ja ylioppilas. Loppujen lopuksi, vaikkei tanssija
herätäkään erikoisempaa kunnioitusta, niin ei hän myöskään ole mikään
pelottava olento, jota vastoin epänaisellinen nainen helposti muuttuu
hirviöksi. Ja mitäpä esimerkiksi katupolitiikkaa harrastava nainen
on? Oikea petrolöösi. [Ranskan vallankumouksen aikana nimitettiin
petrolööseiksi niitä naisia, jotka sytyttivät lamppuöljyllä rakennuksia
palamaan.] Ja yhtä vaarallinen -- joskin hiukan vähemmän vastenmielinen
-- on nainen musteentöhriänä."

"Samassa hengenvedossako te mainitsette yhteiskuntaraivottaret ja
kirjailijattaret?"

"Petrooli ja muste ovat kumpikin aiotut valon ja kirkkauden
levittäjiksi, mutta naisten käsissä ne useinkin syttyvät tuleen:
ajatelkaahan esimerkiksi Louise Michelin teoksia... Mutta minä peruutan
sittenkin tämän ehkä liioitellun yhdistelmän; naisten mustetolpoissa on
enimmäkseen hyvinkin vaaratonta vesimäistä nestettä, joka tosin tahraa
heidän sormensa -- mutta suurelle joukolle se ei tuota muuta vaaraa
kuin ikävystyttää heitä..."

"Minä kiitän teitä George Sandinne nimessä --"

"Se on jotain toista. George Sandilla oli miehinen henki... se oli
jonkunmoinen luonnon ihme, samoinkuin on parrakkaita naisiakin.
Muuten sai tämäkin kirjailija kuulla totuuden -- nimittäin Barbey
d'Aurevillyn erinomaisessa teoksessa: Les bas bleus... minä annan
sen teille lainaksi. Ja Barbey ei lainkaan ollut naisvihaaja -- hän
on meidän kirjailijoistamme kaikkein ritarillisimpia luonteita; hän
suorastaan jumaloi naista, jos nainen näet ei kiellä sukupuoltansa,
se on, jos hän on suloinen, siveä ja hurskas. Kuinka typeriä he ovat,
nuo yhdenvertaisuutta tavoittelevat naiset! Kaikkein ensiksi he
kadottavat meidän ihailumme. He eivät tahdo, että me halveksisimme
heitä, ja sittenkin he kaikkein ensiksi koettavat vieroittaa meidät
ihailemasta heitä; he valittavat, etteivät he seiso samalla asteella
kuin me ja laskeutuvat itse alas jalustaltaan; he vaativat, että
me ottelisimme heidän kanssaan, ja silloin meidän on mahdoton enää
laskeutua polvillemme heidän eteensä. He leikkaavat hiuksensa lyhyeksi,
he panevat silmälasit nenälleen, he käyttävät paksuanturaisia kenkiä,
he tuoksuvat asiakirjatomulta ja saattavat meidät unohtamaan, että
kauneutta on olemassa; he kirjoittavat tohtorinväitöskirjoja, tekevät
kenttämittauksia, ja sanat 'minä rakastan sinua' kuolevat heidän
huuliltaan."

"Siitähän koituu suorastaan maailmanloppu", ivasi Zollern. "Ehkäpä
naisemansipatsioni ei olekaan muuta kuin ihmiskunnan uhkaava
kuolemantauti. Me luulimme, että toinen puoli ihmiskuntaa, joka niin
kauan oli ollut lamassa, alkaisi tehdä työtä ja olla hyödyllinen;
että sen kautta inhimillisen arvon ja onnen mahdollisuus tulisi
kaksinkertaiseksi -- mutta kas, silloin käykin selville, että koko
liikkeen tuloksena onkin vain yleinen kuolema."

"Te nauratte?" sanoi Trélazure. "Onneksi voin yhtyä teidän nauruunne,
sillä, Jumalan kiitos, on olemassa vielä kylliksi suloisia ja oikeita
naisia. Niin sanottu 'naisliike' kuolee omaan järjettömyyteensä, ja
mitäpä meidän tarvitsisi välittää sen uhreista, noista sinisukista
ja silmälasi-niekoista. Toivottavasti en ole sanonut mitään,
armollinen rouva, mikä olisi voinut loukata teitä? Ettehän te voi
olla edesvastuussa kaikista sukupuolenne erehdyksistä. Teidän itsenne
ei tarvitse kokea, ettei teidän eteenne enää polvistuttaisi. Olen
vain totellut teidän käskyänne ilmaistessani mielipiteeni tästä
kysymyksestä, ja minä päätän sanani sanomalla teidän sisarillenne:
'Niinkauankuin te olette naisia, olette te ihailun arvoisia.'"

"Ja milloin me emme ole sitä enää?"

"Silloin kun te rupeatte harjoittamaan kaunohenkisyyttä tai
puoskaroitte teologiassa, filosofiassa ja lääketieteessä."

"Mikä tiedekunta jää meille avoimeksi?"

"Kaunein kaikista -- ettekä te siinä ole aluksi kandidaatteja, vaan
heti paikalla professoreita -- rakkauden tiedekunta."

Salin toisessa päässä keskustelu oli hiukan vähemmän vaikeatajuinen.
Siellä eivät naiset olleet puheenaiheena, vaan he puhuivat itse --
sävy oli hyvin naisellinen -- sitä ei tosiaankaan voitu moittia
kaunohenkisyydestä eikä filosofoimisesta -- sillä puhe keskittyi
kokonaan juoruihin.

Paroonitar Rimmersperg ja everstinrouva von Boderich istuivat siinä
yhdessä.

"Saanko sanoa teille ajatukseni aivan suoraan, rakas paroonitar? Minä
en usko, että ranskalainen herra sulhanen tulee olemaan mallikelpoinen
uskollisuudessaan. Näin vastikään pari katsetta, jotka hän heitti rouva
von Lacheriin..."

"Oi, rakas rouva everstinna, mitä te sanotte! Mutta minä en käsitä
myöskään, mitenkä voi ottaa vastaan noin emanpiseerattua --"

"Emansipeerattua --"

"Niin, epansimeerattua naista, tarkoitan minä. Muuten enpä herra
Trélazurenkaan sijassa olisi aivan levollinen. Ajatelkaahan, tuo nuori
opettaja, joka asuu tässä talossa --"

"Ah, tuo kaunis herra Sternko, jolla on rampa poika?"

"Niin. Hän istuu aina tuntikausia rouva von Dormesin luona."

"Hän kuuluu opettavan Daliaa."

"Niin, tunnin päivässä, ja sen jälkeen hän istuu äidin luona."

"Hänkin opiskelee hänen johdollaan, olen kuullut."

"Hänen iässään ei voine enää oppia, hän sallii hänen kai hiukan
mielistellä itseään. En usko, että siinä on mitään pahaa, rakas rouva
von Boderich, minä sanon vain, etten sietäisi sitä ranskalaisen
sijassa."

"Hän kuuluu olevan juutalainen, eihän se sopivaa olekaan -- niin kaunis
kuin hän vielä lisäksi on..."

"Ja rakastunut hän myöskin on rouva von Dormesiin, olen kuullut sen
palvelijattareltamme, joka on kuullut sen Sternin palvelijalta. Kerran
hän yllätti hänet suutelemassa rouva von Dormesin valokuvaa."

Pari äänekästä akordia esti rouva von Boderichia kuulemasta sanaa
"valokuva" viimeisessä lauseessa.

"Todellako? Mitä te sanotte! Onpa se kaunis juttu. Kylläpä maailma
nykyään on turmeltunut. Minun täytyy sanoa teille suoraan, rakas
paroonitar, että tuo nuori leski aina on tuntunut minusta hiukan
epäilyttävältä... Hänessä on jotakin teennäistä; hänen kanssaan
on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, ei hänen kanssaan voi puhua
taloudesta, ei muodeista eikä palvelijoista, aina hänen ajatuksensa
liitelevät Jumala tiesi missä taivaan piirissä."

"Taivaassako? En usko, että hän siitä suuria välittää. Hänen ensimäinen
miehensä oli protestantti, ja juutalaisen kanssa hän nyt on näin
hyvissä väleissä; en usko että hän panee uskontoon minkäänlaista
huomiota."

"Siitä kaikki muukin sitten selviää. Mutta se hämmästyttää minua
sittenkin. Eikö kreivi parkaa pitäisi varoittaa?"

Paroonitar Rimmersperg kutsui luokseen tyttärensä, joka seisoi
luutnantti Müllerin kanssa ikkunakomerossa.

"Giulietta, tule tänne!"

Nuori tyttö totteli kutsua.

"-- Annas kun korjaan vyönauhaasi. Nosta se ylös käydessäsi istumaan,
muuten rutistat sen kokonaan. Ja karkoita toki luotasi tuo onneton
mylläri", lisäsi hän kuiskaten. "Sinulla on hirveä into piiloutua hänen
kanssaan joka nurkkaan."

"Hän seuraa aina jäljessäni, äiti. En minä mahda sille mitään."




XXI


Tuon naisia koskevan keskustelun jälkeen Daniela oli kauan aikaa
alakuloisella mielellä.

Trélazuren väitteet eivät olleet loukanneet häntä niin paljon naisena
kuin järkevänä ihmisenä. Hän oli tähän asti ollut varsin välinpitämätön
niin sanotun "naisasian" suhteen eikä mikään ollut hänelle sen
vieraampaa kuin tehokkaalla tavalla ottaa osaa uudenaikaisen naisen
vapauspyrintöihin ja elatustaisteluun. Mutta Trélazuren käsityskanta
tässä kysymyksessä oli niin täynnä ennakkoluuloja, että Danielaa
suorastaan kauhistutti.

Trélazure ei kyennyt siis antamaan arvoa naisen ihanteellisille
pyrkimyksille, vaan hän arvosteli häntä vain ulkonaisten ilmiöiden
mukaan ja teki pilkkaa esimerkiksi naisten silmälaseista ja musteisista
sormista. Arvostelussaan hän oli niin pureva, niin tuomitseva ja niin
alentuvan viisasteleva, että se vaikutti Danielan hermoihin aivan
samalla tavalla kuin jos veitsellä olisi vingutettu porsliinilautasta
tai kynnellä raapaistu silkkitapettiin. Hänen väitöksensä olivat
kokonaan kokoonpannut vanhoista kuluneista lauseista, mutta sittenkin
hän toi ne esiin sellaisella tavalla, että oli vaikea hyökätä miltään
puolelta niiden kimppuun.

Trélazure, joka ei ollut lukenut eikä ajatellut kymmentäkään osaa siitä
mitä Daniela isänsä ja miehensä johdolla ja sittemmin omin päin oli
opiskellut, tunsi olevansa häntä voimakkaampi sekä henkisesti että
ruumiillisesti vain sen nojalla, että hän oli mies. Hänestä olisi
tuntunut suorastaan julkealta, jos Daniela yleensä olisi yrittänyt
ottaa osaa filosofisiin, tai vieläpä uskonnollisiin keskusteluihin.
Olihan hän karkoittanut nuo kysymykset omista ajatuksistaankin liian
korkealentoisina asioina, -- niiden tutkimiseenhan oli olemassa
ammattimiehiä, mitenkä siis Daniela heikolla naisellisella järjellään
olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen? Hän olisi vain hymyillyt hänen
yrityksilleen, samoinkuin hän olisi hymyillyt pienelle lapselle, joka
koettaa nostaa raskasta huonekalua, jota hän itsekään ei saa paikaltaan
liikutetuksi -- sellaiset työthän jätettiin tottuneiden kantajien
huostaan.

Mutta Trélazure ei vain hymyillyt hänelle; hän halveksisi häntä
varmaankin, jos Daniela sallisi hänen silmätä ajatusmaailmaansa.
Hurskaus oli Trélazuren mielestä korkein naisellinen hyve, eikä Daniela
ollut hurskas hänen käsityksensä mukaan. Miten väärin hän käsittäisikin
hänet. Hän ei olisi hänen silmissään vailla vain kaikkea suloa, vaan
myöskin vailla hyveitä. Jos hän tietäisi että hän ihaili Darwinia,
Renania, Straussia, Stuart Milliä ja muita senkaltaisia suuria henkiä,
niin hän ei pitäisi häntä vain naurettavana, vaan vielä lisäksi
surkuteltavan turmeltuneena. Ja pitäisikö Danielan ikuisesti kätkeä
sielunsa naamarin taakse, jotta hän ei rakastetun miehensä silmissä
herättäisi inhoa?

"Oi, Stern on oikeassa", tuumi Daniela itsekseen, "oikeinta olisi
erota." Tämä ajatus tuntui hänestä tuskalliselta ja torjuen sen
luotaan hän lisäsi: "Stern oli myös oikeassa, kun hän varotti
minua kiihkomielisyydestä. Siinä maailmassa, jossa Raoul ja minä
tulemme elämään, voimme syrjäyttää kaikki nuo kysymykset; myöskin
jokapäiväisessä elämässämme voimme keskustella tuhansista muista
asioista ja jättää naisasian ja kaikki uskonkysymykset sikseen. Ei
tarvitse muuta kuin välttää niitä kysymyksiä, jotka muutenkaan eivät
kuulu minun alaani. Kun me katsomme toisiamme silmiin ja sanomme 'minä
rakastan sinua', niin emmekö me ymmärrä täydellisesti toisiamme --
eivätkö sielumme sulaudu silloin yhteen? Tuo sähkövirta, joka kulkee
toisesta rakkauden sytyttämästä sydämestä toiseen, on niin kirkas,
että koko muu maailma joutuu varjoon... Kun minulla on halua tuoda
ilmi ajatusmaailmani salaisuuksia, niin onhan minulla ystäviä --
Stern esimerkiksi -- mikä ilo onkaan kuulla hänen puhuvan! Siinä ei
ole tyhjää sanahelinää, ainoastaan täsmällisiä, asiallisia sanoja;
ei mitään valmiita ennakkoluuloja, vaan rehellistä pyrkimystä
omaan käsitykseen -- totuuden etsimistä. Ja koska totuus ei siedä
mitään ristiriitaisuuksia, niin hän harkitsee omia mielipiteitään
voidakseen luopua niistä siltä varalta, että hän keksisi niissä jonkun
ristiriitaisuuden, jota vastoin Trélazure ei pidä väliä, vaikka hän
samassa kysymyksessä toisi esiin kaksi vastakkaistakin mielipidettä.
Hän kehuu esimerkiksi naisen saavuttamaa sivistystä ja kohottaa
hänet miehen toveriksi, mutta samassa hengenvedossa hän kieltää
häneltä kaiken mahdollisuuden hankkia itselleen lisäsivistystä. Hän
pitää puhtautta hänen parhaana koristuksenaan, pelkää, että puhtaus
toimeentulotaistelussa katoaisi, ja unohtaa, että niiden joukosta,
jotka eivät kykene itseään elättämään, juuri useimmat 'kadotetut'
sielut lähtevät. Hän ei halveksi näitä kadotettuja myöskään niin
paljon kuin hänen pitäisi, ollakseen johdonmukainen. 'Tyhmät neitsyet'
kreikkalaisista hetairoista parisilaiseen kamelianaiseen saakka ovat
hänestä miellyttäviä, koska ne esiintyvät hänen kuvakirjassaan. Nämät
entisyyden ihailijat eivät vihaa järkiperäisesti mitään muuta kuin
uutta. Kaikkea sitä, mitä kerran oli ja mikä on päässyt juurtumaan, he
ihannoivat; vain vasta heräävän he torjuvat luotaan tai kieltävät sen.
A ja B kuuluvat nykyhetkeen, C on tuskin itänyt tulevaisuudensiemen.
Edistyksen vihaaja käyttää hyväkseen A:ta ja B:tä, vaikka ne
vastustaisivatkin toisiaan ja olisivat verivihollisia, voidaksensa
tukehduttaa C:n. Esimerkiksi -- Daniela etsi ajatuksissaan aina
esimerkkejä vahvistaakseen väitteitään -- esimerkiksi paavilaisuus
ja uskonpuhdistus (A ja B) ovat toistensa vihollisia; ne olisivat
kernaimmin tuhonneet toisensa, mutta molemmat ovat historiallisia
tosiasioita, ja edistyksen vihaaja käyttää kernaasti -- kun uusi
järjenuskonto (C) ilmestyy taivaanrannalle -- A:n aseita ja B:n
varustuksia taistellakseen C:tä vastaan; hän ei ota lukuun sitä
vihaa, joka vallitsee molempien edellisten välillä, vaan ohjaa heidän
vihansa kaksinkertaisella voimalla kolmatta kohti... Ja ylipäänsä --
miten surkuteltavia nuo mielipiteet ja vakaumukset ovat, jotka eivät
ennen kaikkea ole kyenneet hävittämään vihaa! Ei ole olemassa mitään
tieteellistä vihaa, ja ken herjaa, hän erehtyy. Miten surkuteltavia
kaikki ne ovatkaan, jotka vihaavat! Ensiksikin ovat viha ja kärsimys
synonymeja, toiseksi ne eivät tiedä mitään eteenpäin pyrkimisen
iloista. Kiinnitakertuminen on vaivalloista, eteenpäinkulkeminen
riemua. Jokainen tieteen uusi keksintö, jokainen hengen saavutus --
perinnäistapojen vartijalle se on yhä uudestaan poikkihakattava hydran
pää -- meille uudestikasvanut siipi..."

Tuollaiset ajatukset kiusasivat Danielaa nyt tuntikausia. Hän taisteli
ajatuksissaan Raoulin kanssa, toi esiin omia mielipiteitään, kuunteli
hänen vastauksiaan, se on korulauseitaan ja harmitteli niiden johdosta.
Sattuipa joskus, että hän oli pahoillaan Raoulille sanoista, joita tämä
ei koskaan ollut lausunut, mutta jotka hän varmaan olisi tuonut ilmi,
jos siihen olisi ollut tilaisuutta.

Seuraten uskollisesti päätöstään hän vältti persoonallisessa
seurustelussa kaikkia keskusteluja, jotka koskettelivat arkaluontoisia
kysymyksiä, mutta ajatuksissaan hän yhä uudestaan antautui pitkiin
selityksiin, ja se väsytti häntä ja teki hänet hermostuneeksi.
Jos hänen sulhasensa sanoi jotakin, joka oli kuvaavaa hänen
ajatuskannalleen, oli Daniela vaiti, mutta sanat jäivät hänen
mieleensä. Ja niinpiankuin hän oli yksin, alkoi hän miettiä, mitä hänen
olisi pitänyt vastata. Mutta silloin hän oli myös aina näkevinään
halveksivan hymyilyn, jolla Raoul kuunteli hänen väitteitään; hän
tiesi, ettei hän yrittänytkään seurata hänen ajatuksen juoksuaan, vaan
piti hänen vastalauseitaan vain hullutuksina -- jollei suorastaan
rikollisina. Ja niinpä hän seuraavalla kerralla jälleen oli vaiti.

Sellaisissa olosuhteissa Danielan rakkaus kärsi. Sen sijaan että hän
yksin ollessaan olisi loihtinut armaansa kuvan eteensä ja nauttinut
tunteistaan, niinkuin hän oli tehnyt ennen, hän ajatteli nyt
ainoastaan abstraktisia asioita. Luulotellut riidat herättivät hänessä
vihamielisyyttä, mikä aina seuraa liian suurten erimielisyyksien
mukana; vihamielisyyttä, mikä oli sitä syvempi, kun se oli kerrassaan
tukahdutettava. Erimielisyys voi vielä olla siedettävä, kun kaksi
ihmistä, jotka täydellisesti ymmärtävät toisensa, taistelevat kumpikin
oman käsityskantansa puolesta; mutta Daniela oli vakuutettu siitä,
ettei hänen sallittaisi puolustaa mielipiteitään, vaan moitittaisiin
vain sen johdosta, että hän oli saattanut omistaa itselleen sellaisia
mielipiteitä. Sillä että hän itse ajattelemalla olisi johtunut niihin,
oli suorastaan mahdotonta naisen järjelle; että hän yrittäisi niitä
puolustaa, olisi naiselliselle naiselle arvotonta. Siksi hän vajoaisi
kai liiankin pian muste-petroolitahraajien kannalle.

Suurena virkistyksenä tuollaisten yksinväittelyiden jälkeen olivat
ne tunnit, jotka Daniela vietti Sternin kanssa. Stern ei ollut vain
samaa mieltä kuin hän, vaan hän avasi hänelle uusia aloja, joille
hän kernaasti seurasi häntä. Stern osasi selvin sanoin ilmaista
sen, minkä Daniela oli vain epäselvästi aavistanut; hän laajensi
hänen ajatuspiiriään, kumoamatta silti hänen entisiä mielipiteitään;
hän opetti häntä vieläkin syvemmälle tunkeutumaan niihin tiedon ja
ajatusten aloihin, joihin hän jo aikaisemmin oli tutustunut; hän ei
riistänyt häntä väkivallalla rakkaaksikäyneeltä alalta toiselle, vaan
hän paljasti hänelle siinä vain uusia kauneuksia.

"Te olette minun oppaani kulkiessani omalla kotiseudullani, rakas
Stern", oli Daniela kerran hänelle sanonut.

Sen jälkeen kun Daniela oli puhunut hänen kanssaan Raoulin
uskontunnustuksesta ja ilmaissut hänelle pelkonsa, ettei hän voisi
tulla onnelliseksi, ei hän ollut palannut enää tähän aineeseen. Mutta
hyvin usein hän toisti jonkun lauseen, jolla hänen sulhasensa oli
suututtanut häntä ja nimeä mainitsematta hän sanoi Sternille: "Mitä te
vastaisitte, jos joku väittäisi sitä tai sitä?"

Sitten Stern toi vastaisen mielipiteensä esille, ja Daniela kuunteli
häntä samalla mielihyvällä kuin käräjänkävijä taitavaa asianajajaansa.
Näissä vastauksissaan Stern käytti samoja todisteita, joihin Daniela
yksinkeskusteluissaan oli turvautunut -- joskin paljoa selvempiä ja
tarmokkaampia.

Stern arvasi liiankin hyvin, mistä ne lauseet olivat kotoisin, joita
hänen oppilaansa esitti keskustelunaiheiksi, mutta hän oli liian
hienotunteinen viitatakseen siihen, hän ei tahtonut tunkeutua sen
syvemmälle hänen luottamukseensa, kuin mitä hän vapaaehtoisesti hänelle
antoi.

Nämä tunnit, jotka Danielalle olivat suureksi lohdutukseksi -- olivat
Sternille suloista myrkkyä Danielan henkevyys, hänen kauneutensa,
hänen hyvyytensä... mutta miksi luetella niitä ominaisuuksia, jotka
synnyttävät rakkautta -- rakkaudessa itsessään on syytä kylliksi. Stern
rakasti Danielaa -- se oli tosiasia, joka samalla täytti hänen mielensä
ihastuksella ja tuskalla. Mustasukkaisuus aiheutti tuskaa; mutta sitä
lievensi sittenkin se tieto, että hän seisoi rakastettuaan henkisesti
lähempänä kuin toinen. Sitä paitsi eihän hän koskaan olisi uskaltanut
toivoa saavansa omistaa häntä; se mikä on saavuttamatonta, on turvattu
meidän toiveiltamme.

Mies parka! Siitä saakka kun hän oli kadottanut onnensa, omaisuutensa
ja nuoren vaimonsa, oli hän elänyt vain poikaansa varten, ja
olemassa-olon taistelu oli siinä määrin vetänyt koko hänen huomionsa
puoleensa, ettei hän enää ollut ajatellut naisia ja rakkautta. Hän oli
kokonaan unohtanut, että hän oli vielä täydessä nuoruudenvoimassaan,
hän ei vaatinut enää mitään elämältä. Hänen lapsensa tulevaisuus
täytti kaikki hänen unelmansa, hänen lapsensa kasvatus riisti kaikki
hänen ajatuksensa. -- Mutta äkkiä hän oli nyt kohdannut tämän ihanan
naisen. Ensi silmäykseltä hän oli tuntenut, että heidän henkensä
pyrkisivät toisiaan kohti -- ja niin oli käynytkin. Mutta sen lisäksi
tapahtui vielä sekin -- mitä hän ei edeltäpäin ollut aavistanut --
että hän vähitellen alkoi rakastaa hengenheimolaistansa. Danielan
kuva ei jättänyt häntä enää päivin eikä öin rauhaan, hänen kätensä
kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen suoniinsa -- hän rakasti häntä
intohimoisesti, hän ihaili häntä.




XXII


Daniela istui penkereellä.

Stern oli juuri poistunut. Suloisen ilman vuoksi hän oli tällä kertaa
nostattanut työpöydän ulos; hän järjesti parhaillaan kirjojaan ja
vihkojaan.

"Hyvää päivää Daniela!"

"Ah, tekö? Hyvää huomenta, Raoul."

Kreivi suuteli ojennettua kättä. Kernaasti hän olisi tervehtinyt vielä
lämpimämmin morsiantaan, mutta vaikkei ketään häiritsevää kolmatta
henkilöä ollut läsnä, niin olivat he penkereellä kaikkien katseille
alttiina, ja hänen täytyi tyytyä suutelemaan vain kaunista kättä. Mutta
sekin vetäytyi varsin kylmästi pois: Daniela oli jälleen harmistunut
sulhaseensa.

Tosin hän ei ollut tehnyt mitään, mutta viime yönä, unettomana hetkenä,
oli Daniela jälleen ajatuksissaan kiistellyt hänen kanssaan. Ja tällä
kertaa sodasta. Daniela oli näet rauhan aatteen kannattaja, Raoul
sodan ihailija. Pitkän väittelyn päättäjäisiksi oli Daniela sanonut:
"Nähkääs, sota on jäännös raakuuden ajoilta, sen täytyy kadota ja se
onkin katoava -- joskaan ei aivan heti -- niin sittenkin niinpiankuin
sivistystaso tulee korkeammaksi, samoinkuin ihmissyöjät nykyään meidän
paristamme ovat kadonneet." -- Siihen oli Raoul vastannut: "Teidän
hermonne eivät kestä sodan kauhujen ajatusta, sen ymmärrän aivan hyvin,
se on tosinaisellista ja sopii teille erinomaisesti." --

"Minun hermoistani ei nyt ole kysymys, tarkoitukseni oli käsitellä
kysymystä siveellisen kehityksen kannalta." -- "Armaani, älkää käyttäkö
niin suuria sanoja -- ruusuhuulilta nousseina ne ovat kuin rumia
kovakuoriaisia, jotka ryömivät kukan kuvusta esille." -- "Pysykää toki
kerran asiassa ja myöntäkää, että ikuinen rauha --" "On harhakuva,
jota kaikki jumalalliset ja inhimilliset laitokset vastustavat.
Sotajoukkojen Jumala johtaa itse taisteluja ja jakaa voitot ja
tappiot omien tutkimattomien päätöstensä mukaan. Minä luulen, että
maani viimeinen onnettomuus oli tarkoitettu -- ehkäpä rakkaudesta
johtuvaksi rangaistukseksi. Ensi kerralla, kun meidän vuoromme on
kostaa, otan minä innolla osaa taisteluun enkä vaadi teiltä muuta kuin
että rukoilette puolestani; kaikki filosofeeraus sodasta ja rauhasta
on jotain, jota te ette ymmärrä. Sen pohjana on yhteiskunnallisia
kysymyksiä, joista teillä onneksi ei ole aavistusta." -- "Teidän
mielestänne minä olen kovin yksinkertainen?" -- "Te olette minun
mielestäni ihastuttava nainen."

Nuo sanat "ihastuttava nainen", joita säesti hiukan ivallinen hymy
ja intohimoinen katse, kajahtivat vieläkin hänen korvissaan -- niin
elävältä tuo kiista, joka oli tapahtunut vain mielikuvituksessa, tuntui
hänestä -- ja vielä tänäkin hetkenä, ojentaessaan Raoulille kätensä,
hän oli hänelle harmissaan noista sanoista.

"Te tunnutte tänään väsyneeltä, armaani."

"Minäkö? -- Nukuin huonosti."

"Olisiko teillä sittenkin oikkuja? Minä sanon teille jo edeltäkäsin,
etteivät nekään voisi saada minua suuttumaan; varmaan nekin pukisivat
teitä."

"Oi niin, oikuthan kuuluvat kai myöskin niihin ihastuttaviin vikoihin,
jotka naisille ovat luvallisia?" sanoi Daniela, jota Trélazuren
keskustelutapa jälleen alkoi ärsyttää.

"Ei niitä kaikille naisille anneta anteeksi -- ne kuuluvat
'ihastuttavien naisten' etuoikeuksiin."

Tämä sana vielä puuttui. Danielan olisi tehnyt mieli ääneensä huutaa
eikä hän voinut kokonaan tukahduttaa vähäistä hampaitten kiristystä.

"Te olette inhottava", sanoi hän.

Trélazure otti nämä sanat vain pienenä ystävällisenä nuhteluna vastaan
ja vastasi:

"Te olette ihastuttava. -- Te tarkastelitte kai parhaillaan Dalian
kirjoitusvihkoja? Tullessani saksankielen opettaja tuli minua vastaan.
Oletteko tyytyväinen pienokaisen edistykseen?"

"Olen kyllä. Mutta opettaja ei tullut Dalian tunnilta, vaan minun."

"Teidänkö? Opiskeletteko te -- entäs mitä?"

"Kaikenlaista: kirjallisuutta --"

"Sehän on hyvin kiitettävää", keskeytti Trélazure, "mutta -- suokaa
anteeksi -- hiukan naurettavaa samalla."

"Naurakaa te vaan!"

"Pikemmin minun tekisi mieleni suuttua, sillä jos vajoatte saksalaiseen
professorimaiseen pedanteriaan --"

"Niin minun sulouteni voisi siitä kärsiä, eikö totta?"

"Sitä minä juuri aioin sanoa."

"Minä tiedän, paha kyllä, aina liiankin hyvin, mitä te aiotte sanoa."

"Sellainen terävänäköisyys riistää tosin kaiken viehätyksen minun
keskusteluiltani. Entäs mitä kirjoja nuo ovat, joita te käytätte
opiskellessanne?" Hän alkoi selailla niitä. "Ah, kaikki saksaa. Miten
raakamaisilta yksin nuo kirjaimet näyttävät! En tosin ymmärrä paljon
niistä, mutta myöntäkäähän, että saksankieli on kömpelöä ja raskasta..."

"En minä myönnä mitään."

"Ja tässä on englantilaisiakin kirjoja... Lapsuudessani osasin aika
hyvin englanninkieltä, sillä minulla oli englantilainen kotiopettaja.
Vieläkin minä ymmärrän sitä, mutta -- suoraan sanoen -- minä en kykene
lukemaan englantilaista romaania --"

"Nämä eivät ole romaaneja."

"Niin, näen kyllä", sanoi Raoul, lukien kirjojen nimet: "'Charles
Darwinin System of logic', 'Origin of the species' -- Luetteko te
Darwinia?"

"Miksikä en?"

"Hyvä Jumala, jos teidän herra professorinne on järkevä mies, joka
lukiessanne selittää teille Darwinin järjestelmän mahdottomuutta, niin
ei siitä mitään vaaraa ole -- mutta hirveän pitkäveteistä se varmaankin
on."

"Oletteko lukenut tämän teoksen?"

"Minä olen kerran silmäillyt sitä, mutta se oli liian kuivaa. Siihen
aikaan, kun siitä puhuttiin, tahdoin minäkin tutustua siihen. Nykyään
ei kukaan siitä enää välitä."

"Todellako?"

"Tuollaiset asiat nousevat pinnalle, herättävät hirveää melua ja
unohtuvat jälleen pian."

"Te uskotte siis, että darwinismi on --"

"Aikoja sitten kumottu, perinpohjin voitettu ja nykyään vaitiololla
tapettu teoriia."

Kuvailkaa mielessämme samettipalaseen käärittyä hapanta omenaa, jota on
sametin läpi purtava. Voidakseen suorittaa tuon tehtävän, on ikäänkuin
hampaita venytettävä -- sellainen tunne valtasi nyt Danielankin, kun
Trélazure ilman muuta torjui luotaan Darwinin opin. Huolettomasti
Trélazure selaili edelleen kirjoja.

"Kas, tässä on myöskin ranskalaisia kirjoja. Quinet, 'L'esprit
moderne'. En tunne. Taine, 'De l'intelligence'. Tämä kirjailija
tietääkseni on myöskin uudenaikainen. Mutta sanokaahan minulle, rakas
Daniela, jos te kerran tahdotte lukea näin vakavaa kirjallisuutta, niin
miksikä ette lue todellakin hyvää?"

"Mikä teistä on todellakin hyvää?"

"No, minä tarkoitan klassillista kirjallisuutta. Niissä teidän
ei tarvitsisi ihailla vain puhdasta kieltä ja loistavaa tyyliä,
vaan hyötyisitte myöskin mielipiteitten vakavuudesta ja ajatusten
syvyydestä. Lukekaa Corneille'ia, Boileau'ta, tai, jos kaikin mokomin
haluatte filosofiaa -- jota minä, sivumennen sanoen en hyväksy -- niin
lukekaa Pascalia, Descartesia, mutta karttakaa nykyajan arvottomia
kirjailijoita, jotka -- puhumattakaan heidän vallankumouksellisista
mielipiteistään -- eivät edes osaa ranskankieltä!"

Danielan hampaat venyivät yhä. Mutta Trélazure jatkoi:

"Minä huomaan, että minun täytyy ohjata teidän kasvatustanne. Tämä
saksalainen kouluopettaja voi olla hyvinkin kelvollinen, kun hän
pysyy omissa saksalaisissa kirjailijoissaan, mutta ranskalaisen
kirjallisuuden lukemisessa hän ei kelpaa opastamaan teitä. Yhtä
vähän kuin minä esimerkiksi olen perehtynyt teidän maanne henkiseen
omaisuuteen, voi vieras antaa oikeaa arvoa niille kirjallisille
helmille, joita Ranskan loistavin aikakausi -- suuri vuosisata --
on jättänyt meille perinnöksi. Näiden mestariteosten ymmärtämiseen
vaaditaan erikoista kirjallista sivistystä, jota meidän koulujemme
ulkopuolella on mahdoton saavuttaa. Niinpä tuollainen viaton
saksalainen herra -- muuten varsin kiitettävää, että hän yleensä on
oppinut ranskaa -- voi ottaa ensimäisen parhaan kirjan käteensä ja
luulee sen nojalla voivansa 'perehtyä' meidän maamme yleiseen henkeen,
vieläpä valaista sitä raskailla, pedanttisilla huomautuksillaan. Mutta,
jos te todellakin tahdotte, rakas Daniela, niin voin antaa teidän
suorittaa varsinaisen kirjallisuuskurssin jonkun ranskalaisen johdolla.
Minulla itselläni ei ole siihen kylliksi tietoja eikä tarpeellista
kärsivällisyyttäkään ja oikeastaan on minusta aivan turhaa, että te
harjoitatte opintoja niin suurella innolla. Tiedättehän, mikä minun
ajatukseni on oppineista naisista. Tosin teillä on siksi paljon
tahtia, ettette näytä maailmalle oppianne; mutta naisen hengelle on
yleensä vaarallista hapuilla ilman varmaa ohjausta ajatusmaailman
salakäytävissä. Se riistää naisen sielulta sen naiivisuuden, sen
luonnollisuuden, jota tahtoisin verrata niihin hiveniin, jotka
peittävät koskemattoman pintaa. En minä puolusta oppimattomuutta --
kaukana siitä -- onhan aivan kylliksi tiedonkukkasia, joilla voidaan
koristaa naisen järjen puutarhaa --"

"Niin, kyllä ymmärrän," puuttui Daniela puheeseen, "hyvinjärjestettyjä
historian- ja maantieteen kukkasia, niiden vieressä vahvasti tuettuja
kirjallisuuspuita -- kaikkea muuta, vaan ei tuota kaunista, villiä
rikkaruohoa, jota sanotaan ajatukseksi."

"Te lausuitte ajatuksenne nyt erittäin hyvin ilmi. Te olisitte vielä
voinut lisätä, että tämä rikkaruoho saa kasvaa vain voimakkaassa
maassa, minä tarkoitan hyvin koulutetuissa miesten päissä, jotta se ei
kantaisi myrkyllisiä kukkia. Mutta puhuessamme teidän opettajastanne:
onko totta, että hän on juutalainen?"

"On, mitäs siitä?"

"Ei mitään. En minä ole juutalaisvihaaja: Bischofsheim Parisissa
oli parhaita tovereitani ja Rotschildien tannssiaisissa ja
metsästysretkiltä kävin kernaasti. Mutta pienen tyttäreni opettajaksi
en sittenkään koskaan valitsisi miestä, joka ei voisi opastaa häntä
kaikkein tärkeimmässä oppiaineessa. Mitä parempi ja kunnioitusta
ansaitsevampi juutalainen on, sitä huonommin hän soveltuu kristityn
lapsen kasvattajaksi."

"Pelkäättekö te, että hän voisi teurastaa hänet pääsiäislampaaksi?"

"No mutta Daniela, miten te liioittelette! On tosiaankin vaikea
keskustella naisten kanssa vakavista asioista."

"Kuulkaahan, herra von Trélazure", huudahti Daniela, jonka
kärsivällisyys nyt oli lopussa, "jollette nyt kerta kaikkiaan lakkaa
sirottelemasta keskusteluunne tuollaisia yleisiä arvosteluja naisista,
niin rikon välimme. Sanokaa minulle mitä kovia sanoja te vain haluatte;
sanokaa: teidän kanssanne on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, teillä on
kanan järki; sanokaa se kaikki suoraan minulle, mutta jättäkää herran
nimessä naiset rauhaan!"

"Te hämmästytätte minua..."

"Suostutteko te tähän vai ette?"

"Suurella mielihyvällä."

"Eikä siinä kyllin. Jos meidän tulee elää sovinnossa, täytyy meidän
julistaa pannaan montakin muuta kysymystä: ei sanaakaan politiikasta,
sodasta, uskonnosta, tieteestä --"

"Ei mikään ole minulle sen mieluisempaa -- ne ovat ilmankin kysymyksiä,
joista ei tule puhua naisten -- minä tarkoitan -- teidän kanssanne."

"Edelleen teidän tulee luvata, ettette sekaannu minun lukuihini ettekä
tyttäreni kasvatukseen."

"En ymmärrä lasketteko leikkiä --"

"Minä puhun aivan vakavissani."

"Silloin täytyy minun vastata siihen, etten voi tähän rajoitukseen
suostua. Jos minulla olisi ollut onni olla teidän rakastajanne, niin
olisin alistunut kaikkiin teidän oikkuihinne, enkä olisi välittänyt
yhtä vähän teidän luvuistanne kuin kasvatusaatteistanne. Mutta
jos minun tulee olla teidän miehenne -- niin samalla olen myös
teidän ystävänne ja ohjaajanne. Daliaa tulen pitämään lapsenani ja
toivottavasti hän saa sisaruksia, joiden kasvatuksesta tahdon pitää
huolta. Teidän täytyy siis sallia, Daniela, että minäkin tuon ääneni
kuuluville. Se mitä te luette, on minulle tärkeää ei yksin sen vuoksi,
minkä vaikutuksen se tekee teidän luonteeseenne ja kehitykseenne, vaan
säädyllisyydenkin kannalta katsoen."

"Luuletteko te, että minä luen kiellettyä kirjallisuutta?"

"Taaskin te käsitätte minut väärin, jos luulette minun kielletyillä
kirjoilla tarkoittavan Boccacciota tai Brantomea tai Zolan 'Nana'ta;
naiselle ovat myös sellaiset kirjailijat kuin Darwin aivan
sopimattomia."

"Taaskin aivan ylimalkaisesti 'naiselle'!"

"Siis minun vaimolleni, jos niin haluatte. Ehkäpä saksalaisen
professorinrouva voi pitää sellaisia kirjoja sohvapöydällään
näytteillä; mutta naisen budoaarissa minun maassani ei niitä saa olla.
Ja teiltä minä en kiellä sitä vain siksi, että se olisi yksin minulle
vastenmielistä, vaan senkin vuoksi, että te sen kautta suututtaisitte
koko sitä piiriä, jossa teidän tästä lähin on määrä elää. Mitä hurskas
äiti raukkani sanoisi, jos teidän käsiinne joutuisi sellainen kirja
kuin Renanin 'Jeesuksen elämä'. Ei vain hän yksin, vaan koko meidän
seurapiirimme saisi huonon käsityksen teistä. Minä en tosiaankaan
ole mikään puritaani, mutta en tahdo salata teiltä, että jos meidän
seurapiirimme naisen budoaarissa näkisin tällaisia kirjoja, joita
teillä tässä on, niin olisi hän kadottanut puolet viehätyksestään
minun silmissäni, ja helpommin voisin antaa anteeksi, jos hän minun
astuessani sisään punastuen piilottaisi sohvatyynyn taakse jonkun
'pikantin' kirjan, kuin jos hän arkailematta asettaisi näytteille
tällaisen kirjakokoelman. Nämä ovat pieniä vivahduksia, rakas Daniela,
joita teidän muukalaisena on mahdoton ymmärtää ja siksi tämä teidän
tietämättömyytenne ei minua loukkaa, mutta teidän täytyy ottaa ne
huomioon niinpiankuin teistä naimisenne kautta on tullut ranskalainen
nainen ja vielä lisäksi _grande dame_?"

Daniela kohosi pystyyn. Hän oli kalman kalpea. Tänä hetkenä tuo muuten
niin rakas mies oli hänelle melkein vastenmielinen.

"Minä menen huoneeseeni, kreivi Trélazure, ja pyydän, että jätätte
minut yksin. Päivän kuluessa saatte kirjeen minulta, jossa selitän
teille syyt, minkä vuoksi kieltäydyn kunniasta tulla ranskalaiseksi ja
ylhäiseksi naiseksi."

Hän teki liikkeen kädellään, joka kielsi Trélazurea seuraamasta hänen
jäljessään ja poistui penkereeltä. Mutta Raoul kiiruhti sittenkin hänen
jälkeensä. Daniela oli mennyt ruokasalin kautta saliin, mutta täällä
Trélazure saavutti hänet ja heittäytyi maahan hänen eteensä takertuen
kiinni hänen polviinsa.

Daniela yritti irroittautua, mutta Raoul ei hellittänyt otettaan.

"Daniela, armaani, suloinen rakastettuni -- jos suututin sinua, niin
anna minulle anteeksi. Kaikkea muuta voin kantaa, mutta en kylmyyttäsi.
Minä rakastan sinua -- sinä olet omani..."

"Nouskaahan ainakin ylös!" pyysi Daniela, jonka vastustuskyky alkoi
horjua.

Raoul totteli, kietoen käsivartensa Danielan ympärille. Hän veti hänet
puoleensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Daniela kuuli hänen
sydämensä lyönnit samalla kuin mitä suloisimmat lempisanat vuosivat
hänen ylitsensä.

"Daniela, vaimoni, kallein aarteeni -- ilman sinua en voi elää...
Rakastan sinua -- me rakastamme toisiamme; eikö koko maailma silloin
katoa tämän tosiasian vuoksi? Onko mitään muuta olemassa kuin meidän
sydämemme, sanohan, onko mitään sen autuaallisempaa kuin niiden sykintä
toisiaan vastaan?"

Trélazure kohotti hellästi Danielan päätä ja katsoi häntä syvälle
silmiin, hänen polttava hengityksensä sipaisi häntä, -- ja taaskin
Danielan harmi, kaikki epäillyt, koko maailma katosi ja hän vastasi
vain Raoulin suudelmiin.

"Katsohan, kultani", sanoi Raoul, kun Daniela irtaantui hänen
sylistään, "siinä on elämän kruunu, siinä on onni... Olin väärässä,
varmaankin lausuin kovia sanoja äsken -- anna minulle anteeksi."

"Ei, ei -- olithan sinä oikeassa, sinun kannaltasi katsoen.
Tietystikään en näyttäisi sellaisia kirjoja äidillesi, enkä liioin
perhepapillenne, tiedänhän kyllä, että minun täytyy ottaa huomioon
eroavat mielipiteet. Mutta juuri sen vuoksi pyydän, että suostuisit
-- tai pikemmin suostuisitte, sillä meidän ei pidä aina sinutella
toisiamme -- minun ehdotukseeni: älkäämme keskustelko asioista, jotka
katkeroittavat meitä. Se mitä te äsken sanoitte, on aivan totta:
rakkauden edessä häviävät kaikki järjestelmät ja opinkappaleet --
älkäämme siis puhuko niistä."

"Niinkuin tahdotte, Daniela, minä tottelen teitä; teidän tulee olla
minun itsevaltias kuningattareni. Syrjäyttäkäämme kaikki ikävät, kuivat
kysymykset -- onhan paljon muutakin, mistä voimme keskustella, ennen
kaikkea rakkaudestamme. En voi sanoa, miten kipeästi minuun koski, kun
uhkasitte minua tuolla jäähyväiskirjeellä. Voisitteko te todellakin
riistäytyä irti minusta? Voitteko ajatella tulevaisuutta, joka ei
tarjoisi meille onnekasta yhdistymisen hetkeä? Minä en voisi, minä
menehtyisin, jos karkoittaisitte minut... Oi rakastakaa minua, Daniela,
minä olen kokonaan ja aina teidän omanne... Te voitte tehdä minulle
mitä haluatte, te voitte tehdä minusta onnellisimman tai onnettomimman
ihmisen. Älkää uhatko minua enää koskaan noin kauhealla asialla;
kadottaa teidät, Daniela, -- sen vaaran rinnalla ei maanjäristys,
joka nielisi meidät molemmat, tai rajuilma, joka pimittäisi auringon,
merkitsisi mitään!"




XXIII


Sinä iltana oli Danielan mahdoton nukkua. Päivän tapahtumat
nousivat yhä uudelleen hänen mieleensä ja samalla entinen harmi
Trélazurea kohtaan heräsi jälleen. Hän toisti mielessään koko
hänen nuhdesaarnansa, ja eniten siinä häntä harmitti hänen varma,
itsetietoinen sävynsä, se armollinen tapa, millä hän antoi anteeksi
Danielan tietämättömyyden sekä hänen ylimielisyytensä. Tosin Raoul
hetkeä myöhemmin oli polvistunut voitettuna hänen jalkojensa juureen;
mutta nyt kun Daniela ei tuntenut enää hänen läheisyytensä tenhoa,
nyt itse riidan aihe työnsi kokonaan syrjään sovintokohtauksen. Eikö
hänen olisi ollut viisaampaa pysyä uhkauksessaan ja rikkoa välit?
Ajatuksissaan hän alkoi sommitella kirjettä, jonka hän oli päättänyt
kirjoittaa. Mutta sanat takertuivat toisiinsa, lauseet eivät tahtoneet
järjestyksessä seurata toisiaan; kahden kylmän lauseen väliin pujahti
lempisanoja, jotka Raoul oli kuiskannut hänen korvaansa ja jotka
olivat saattaneet hänenkin sydämensä rakkaudesta vuotamaan yli
äyräittensä. Ja sittenkään -- hänen ei olisi pitänyt tyytyä sellaiseen
kohteluun, ei sallia, Raoulin sanoa, että hän naimalla hänet tahtoi
kohottaa hänet ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi, joskin hänen
ensin täytyi kasvattaa häntä; ei sietää sitä, että Roaul piti itseään
ikäänkuin kuninkaana, joka tahtoi kohottaa paimentytön valtaistuimelle,
maailmanmiehenä, joka armollisesti lupasi ohjata kömpelöä,
harhaanjohdettua, puutteellisen kasvatuksen saanutta saksalaista
porvarinaista, jotta hän kelpaisi parisilaisen kreivittären asemaan...

Kaikki nuo ajatukset kalvoivat hänen rakkauttaan, aivankuin mato
ruusua. Milloin hän imi ahnaasti itseensä ruusun tuoksua, milloin hän
näki sen madonsyömänä kuihtuvan. Hän heitteli itseään levottomana
vuoteellaan. Vihdoin, päästäkseen irti tästä tuskasta, hän päätti
nousta ja todellakin kirjoittaa kirjeen.

"Se rauhoittaa minua", tuumi hän itsekseen, "kirjoitan paperille ne
ajatukset, jotka liikkuivat mielessäni silloin, kun aioin rikkoa
välimme; samalla irtaannun siitä harmista, joka kiusaa minua siksi,
että en ole saanut purkaa sitä esille."

Hän sytytti kynttilän, kietoi ympärillensä aamunuttunsa ja astui
kirjoituspöytänsä luo.

"Tietystikään en lähetä kirjettä," jatkoi hän yksinpuheluaan
ryhtyessään kirjoittamaan, "sillä mehän teimme sovinnon ja rakastamme
toisiamme..."

Hän otti käteensä Raoulin valokuvan, joka seisoi pöydällä ja syventyi
noiden rakkaitten kasvonpiirteitten tutkimiseen.

"Niin, me rakastamme toisiamme. Mutta sittenkin säilytän kirjeeni.
Ehkäpä toistuu samantapainen kohtaus, silloin annan Raoulin lukea
sen, jotta hän tietäisi, miten hänen sanansa loukkaavat minua ja mitä
yleensä ajattelen siitä armollisesta kasvatuksesta, jota hän tahtoo
minulle antaa. Puhua en kuitenkaan koskaan voisi hänen kanssaan, sitä
paitsi hän keskeyttäisi minut kaikenlaisilla korusanoilla, jotka
olisivat jälleen kumottavat, ja siksi on parasta, että minulla on
kirjallinen selitys varalla."

Ja hän kirjoitti:

    Kreivi Trélazure!

    Olen luvannut esittää teille syyt miksikä kieltäydyn teidän
    kohottamisyrityksestänne. Tässä ne ovat.

    Ensiksikin en pidä minään kohotuksena sitä, että minusta,
    sen sijaan että olen itävaltalainen tai tanskalainen, tulisi
    -- ranskalainen, ja että rouva Dormesin asemesta olisin --
    kreivitär de Trélazure. Minä olen vapaa sekä kansallisista että
    säätyennakkoluuloista.

    Edelleen olen sitä mieltä, että jos te arvelette minun tätä
    nykyä olevan alemmalla asteella kuin naimiseni jälkeen, niin te
    käyttäydytte epähienosti sanomalla sen minulle samoinkuin sillä
    kertaa, jolloin näytitte minulle äitinne kirjeen. Pikemmin teidän
    pitäisi tuntea vastaanottavanne suuren armon, kun minä alennun
    teidän puoleenne. Että te ette sitä tunne, että te ette kunnioita
    ja ole ylpeä minun lahjoittamastani suosiosta, siinä myöskin syy,
    miksi nyt riistän sen teiltä.

    Mutta tärkein syy on tämä: meidän sielumme eivät ole
    sopusointuisia. Niiden yhteissointu sorahtelee pahasti -- sen
    vuoksi minä myöskin asetin sen vaatimuksen, että me yhdessä
    ollessamme välttäisimme kaikkia keskusteluja. Mutta siihen te
    ette suostunut. Sillä vaikka te tänään huomasitte (vasta tänään!
    -- minä olen ollut siitä selvillä teidän ensi käynnistänne
    saakka), että meidän mielipiteemme ovat eriäviä, niin te toivotte
    sittenkin voivanne vetää minut alas omalle kannallenne, kasvattaa
    minut uudestaan ja karkoittaa ne vaaralliset erehdykset, jotka
    uhkaavat minun kaikkea tukea vailla olevaa järkeäni. Oi, miten
    kernaasti, miten nöyränä ja taipuvana olisin antautunut hengen
    johdettavaksi, jonka käsityskanta olisi laajempi kuin minun
    omani, -- mutta, paha kyllä, meidät erottavat toisistaan ne
    rajamuurit, joiden sisäpuolelle teidän ajatuksenne ovat salvatut
    ja joiden yli minun ajatukseni ovat jo kohonneet.

    Se kuulostaa itserakkaalta. Sellaista en koskaan suullisesti
    olisikaan uskaltanut sanoa; mutta nyt, kun kirjoitan todellisen
    vakaumukseni paperille, täytyy minun sanoa: minä tiedän, että
    maailmankäsitykseni on laajempi kuin teidän; siksi on mahdotonta
    ajatella, että minä voisin palata teidän kannallenne; mutta sillä
    välin kuin minä näen selvänä edessäni teidän ajatuspiirinne
    ja tiedän, minkä vuoksi en ole samaa mieltä kuin te, on
    minun ajatusmaailmani suljettu teiltä -- vapaaehtoisesti ja
    itsepäisesti suljettu noiden rajamuurien vuoksi.

    Te olette kaksisataa vuotta minua nuorempi ja kuitenkin te
    tahdotte minua, kokeneempaa, opettaa. Te arvostelette maailmaa,
    luomista, moraalia suurten vuosisatojen käsityskannan mukaan;
    minun mielipiteeni ovat nykyisen vuosisadan viimeiseltä
    neljännekseltä. Kahdeksan vuoden työtä, kehitystä, valistusta
    olen käyttänyt hyväkseni, jota vastoin te olette jäänyt
    paikoillenne, takertunut päivä päivältä yhä enemmän rappeutuviin
    pilareihin, ja sitä te ylvästellen nimitätte vanhollisuudeksi.

    Älkää käsittäkö minua väärin. En tahdo väittää, että minun
    heikko henkeni olisi omistanut omakseen näiden kahden vuosisadan
    ajatusvalloitusten kaikki tulokset, ja yhtä vähän väitän
    sitäkään, ettette te olisi saanut siitä minkäänlaista osaa,
    kumpikin väite olisi aivan mahdoton; minä pidin vain silmällä
    kumpaistakin periaatetta, jotka meidän sieluissamme sotivat
    toisiaan vastaan ja asetin ne määrittelemättöminä vastatusten
    -- nimittäin perintätiedot toiselta puolen, kehityksen toiselta
    puolen. Minä tahdoin siten vain näyttää toteen, että teidän
    ei onnistu entisyyden vartiopaikaltanne, jonka minä tunnen,
    viekoitella minua pois siltä nykyajan maaperältä, jota te ette
    tunne. Kaikkea sitä, jota te kehutte ja rakastatte, olen minä
    oppinut halveksimaan tai vaihtanut sen ihanteisiin, joiden
    hyvyyden tai toteutumismahdollisuuden te kiellätte: maailman
    rauhaan, ajatuksenvapauteen yhdenvertaisuuteen. Niin, se
    on totta, niissä teoksissa, jotka eivät saa ryvettää minun
    budoaariani, sotivat uuden ajan tutkijat kaikkia noita vanhoja
    epäjumalia vastaan, joskin te näette siinä vain Jumalan pilkkaa
    ja hyveitten halveksimista; mutta me tiedämme, että meillä on
    Jumala, jota ei tule enää palvella taikauskoisin juhlamenoin,
    ihmeitä vaativin rukouksin, vaan koettamalla ymmärtää luontoa
    ja kaikkea suurta mitä maailmassa on -- jotta eteemme kohoaisi
    hyveitten ihanne, joka ei alennu orjuuteen eikä kansojen
    keskisiin joukkomurhiin, vaan pyrkii kaikkikäsittävään,
    onneatuottavaan rakkauteen... Niin, me tunnemme tulleemme
    paremmiksi, kohonneemme korkeammalle, samalla kun tiedämme
    alituisesti tulevamme paremmiksi ja kohoavamme korkeammalle;
    pitäisikö meidän siis yhä edelleen ottaa korviimme niiden
    huutoja, jotka ovat pysähtyneet muurin taakse eivätkä lainkaan
    näe vuorenhuippua, jonne me olemme kiivenneet?

Daniela luki mitä hän oli kirjoittanut ja sulki kirjesalkun. Hän tunsi
suurta helpotusta.

"Sen sinä saat lukea", sanoi hän kääntyen valokuvan puoleen, "kun
taaskin olet pahankurinen, sinä paha lapsi. Sinä et tunne minua, mutta
sinä rakastat minua... Karkoittakaamme kaikki filosofia luotamme ja
olkaamme onnelliset! Hyvää yötä!"

Hän suuteli kuvaa ja pani jälleen maata. Neljännestunnin kuluttua hän
oli vaipunut uneen.

Trélazure istui samaan aikaan myös kirjoituspöytänsä ääressä. Hän
kirjoitti jälleen veljelleen Armandille. Tämä veli oli entisiltä
ajoilta saakka ollut hänen uskottunsa. Lapsuudesta asti hän oli
tottunut kertomaan kaikki leikkitoverilleen, joka myöhemmin oli ollut
myöskin hänen sotilas- ja huvittelutoverinsa. Sen lisäksi hän oli nyt
-- kun molemmat veljet olivat kihlautuneet -- hänen naimatoverinsakin.

    Rakas Armand!

    Varsin pian tapaan sinut jälleen, sillä pysyn päätöksessäni ja
    tulen häihisi Ranskaan ja palaan sitten äitimme kanssa tänne
    omiin vihkiäisiini. Vaikka siis varsin pian saan tavata sinua,
    haluan sittenkin kirjoittaa sinulle, kertoakseni sinulle eräästä
    asiasta, joka suuresti on järkyttänyt minua. Ajattelehan: tänään
    olin vähällä rikkoa välini morsiameni kanssa. Ei puuttunut
    paljon, että jälleen olisin ollut vapaa mies, olisin saanut
    vielä muutaman vuoden nauttia vapaudestani ja tehdä sitten yhtä
    järkevän valinnan kuin esimerkiksi sinä.

    Sinä näet, että puhun kihlaukseni rikkoutumisesta ikäänkuin
    suhteellisesta onnesta, ja sittenkin -- olen äärettömän
    rakastunut -- tein mitä ikänä saatoin, niin, suorastaan nöyryytin
    itseni, torjuakseni tämän vaaran luotani ja kietoakseni jälleen
    ketjut kaulaani. Et voi lainkaan kuvitella mielessäsi, miten
    tämän naisen kauneus on saanut rakkauteni leimuamaan, ja sinä
    tiedät myöskin, etten voi saada häntä omakseni muulla tavalla
    kuin ottamalla hänet vaimokseni.

    Vaikka ihailenkin häntä, en kuitenkaan ole sokea hänen vioilleen
    ja heikkouksilleen -- ja sehän se juuri oli tehdä tyhjäksi
    meidän tulevaisuudenliittomme. Minä näen varsin hyvin, mitä
    häneltä puuttuu, jotta hän täyttäisi naisen ihanteen. Häneltä
    puuttuu vankka kasvatuspohja, jonka meidän ranskalaiset tyttömme
    saavat, ehkäpä myöskin synnynnäinen hienotunteisuus, joka estää
    heitä pitkin koko heidän elämäänsä lankeamasta sellaisiin
    tahdittomuuksiin, joihin kaikki muut paitsi ranskalaiset naiset
    tekevät itsensä enemmän tai vähemmän syypääksi.

    Mutta täytyypä minun kertoa sinulle, mitä on tapahtunut, muuten
    voit luulla, että morsiamellani on tapana nostaa jalkansa
    pöydälle tai jotain muuta senkaltaista. Ei, kysymyksessä ovat
    hienommat seikat.

    Morsiameeni on tarttunut saksalainen pedantteria. Hän puhuu
    naisen yhdenvertaisuudesta. Hän hankkii itselleen tieteellisiä
    kirjoja. Ja, hyvä Jumala, minkälaisia kirjoja! Mainitsen yhden
    ainoankin: Darwinin. Ranskalaista kirjallisuutta tuo raukka lukee
    erään wieniläisen professorin johdolla, jolla tietystikään ei ole
    vähintäkään aavistusta kielestämme. Koko juttu olisi naurettava,
    jollei se samalla olisi niin harmillinen.

    Tänään tullessani morsiameni luo istui hän pöydän ääressä,
    joka oli täynnä kirjoitusvihkoja ja paksuja nidoksia. Voit
    kuvailla mielessäsi, miten huonosti sellainen soveltuu kauniin
    rouvan koko olentoon. Kauniilla naisella tulee olla vieressään
    silkkinen työkori ja korkeintaan korukantinen runovihko, se
    heittää suloisen heijastuksen häneen, jota vastoin tuollaiset
    oktaavikokoiset paksut kirjat -- kauhistavaa! Minä tutkin
    tarkasti niitä: ei ainoatakaan hyvää kirjaa koko joukossa.
    Ainoastaan uudenaikaista töhryä. Ei ainoatakaan romaania --
    uudenaikaisia romaaneja vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa
    -- vain tieteellisiä ja filosofisia teoksia. Tiedäthän itsekin,
    miten vaarallisia kaikki nuo uudet aatteet ovat: miten
    kansankiihkoisia, vallankumouksellisia, paheellisia, sen ohella
    pintapuolisia ja kielen puolesta heikkoja ne ovat. Me, jotka
    olemme saaneet klassillisen kasvatuksen etevien miesten johdolla,
    me kauhistumme niitä hairahduksia, joihin tätä pohjaa vailla
    oleva uudenaikainen henki tekee itsensä syypääksi; me kartamme
    sellaista lukemista, joka voisi vain pilata meidän kielikorvamme
    ja sen lisäksi ikävystyttää meitä. Luonnollisesti huomautin tästä
    morsiamelleni ja sanoin, että hän oli joutunut harhatielle.

    Sinun ei pidä luulla, että olisin pelännyt Danielan hengen
    saaneen tartuntaa noista uudenaikaisista periaatteista --
    hän on nainen, ja sen vuoksi hän ei ymmärrä suuria niiden
    sisällyksestä -- mutta vain se seikka, että hänen ajatuksensa
    liikkuvat sellaisilla aloilla, antaa hänelle, niinkuin äsken
    sanoin, vähäisen pedantisuuden leiman ja mikä voi tehdä hänet
    -- taivas varjelkoon siitä tulevaa kreivitär Trélazurea! --
    hiukan naurettavaksi. Sinun ei pidä luulla, että olisin huomannut
    morsiameni olevan Voltairen tai Darwinin aatteiden kannattajan;
    ei! Jumalan kiitos, hän on siveä ja hurskas nainen ja minä
    toivon sinun tietävän, etten sellaista hirviötä voisikaan naida.
    Olen hyvin suvaitsevainen; voin kunnioittaa yksin skeptillistä
    filosofiaakin; kun Parisissa tapaan Caron tai jonkun muun hänen
    kaltaisensa miehen, niin yhdessä-olo heidän kanssaan tuottaa
    minulle nautintoa -- nuo miehet ovat opiskelleet; he ovat ehkä
    väärässä, mutta he ovat vakavan työn nojalla saavuttaneet
    vakaumuksensa -- sanalla sanoen, minä kunnioitan heitä --
    mutta minun on mahdoton olla suvaitsevainen tuollaista luonnon
    epäsikiötä, jumalatonta naista kohtaan. Vapaa-ajattelijatar!
    Minua kauhistuttaa! Silloin on sioux-intiaaninainenkin parempi.
    Kaikki naisellinen runous katoaisi yhdellä iskulla maailmasta,
    jollei olisi enää alttarin edessä polvistuvia naisolentoja,
    nuoria äitejä, jotka opettaisivat pienokaisiaan rukoilemaan,
    neitoja, jotka rukoilisivat Neitsyt Maariaa... Ole siis
    rauhassa, Daniela kantaa rinnallaan ristiä -- vaikkei hän
    koskaan ole sallinut minun sitä tarkastaa. -- Sanoin hänelle
    hellävaroin ja kärsivällisesti, että häneltä puuttuu muutamia
    hienompia ominaisuuksia; mutta silloin hän hyökkäsi pystyyn
    kuin naarasleijona ja tahtoi osoittaa minut ovelle. Niin, hän
    uhkasi minua täydellisellä erolla: 'Päivän kuluessa minä ilmoitan
    teille kirjallisesti, mitkä syyt estävät minua suostumasta
    vaimoksenne.' Ja hän olisi täyttänyt myöskin uhkauksensa.
    -- Mutta minä turvauduin silloin rukouksiin -- hiukkanen
    teatterimaisuutta ei haita, kun naisten kanssa on tekemisissä --
    sen lisäksi rakkaudenvakuutuksia ja hyväilyjä -- sellaiset keinot
    eivät koskaan ole tepsimättä. Meillä miehillä on katseissamme
    ja äänessämme, hellänvoimakkaassa syleilyssämme valta, joka
    vaikuttaa niin huumaavasti, että jos me vain uskallamme siihen
    turvautua, saamme kaiken naisellisen vihan ja kylmyyden
    muuttumaan rakkaudeksi. Niinkuin sanottu, minä aloin hiukan
    kuherrella, ja jäähyväiskirje unohtui. Minä vakuutin, etten
    välittäisi sen enempää hänen kirjoistansa, ja siinä lupauksessa
    pysynkin, -- niinkauankuin emme ole vielä naimisissa.

    Kun minulla kerta on aviopuolison oikeudet, niin pidän kyllä
    siitä huolen, ettei vaimoni pöydille kasaannu minkäänlaista
    törkyä; sitten eivät minun talossani tietystikään saksalaiset
    juutalaiset saa enää pitää esitelmiä ranskalaisesta
    kirjallisuudesta, ja jos morsian raukkani sielu olisi
    todellakin saanut jonkun vamman, siihen olisi takertunut jokin
    uskonnollinen epäilys tai vaarallinen oppi, niin jätän hänet
    rakkaan ja kunnioitetun abbé Feuillant'in huostaan, joka
    kaunopuheisuudellaan hyvinkin pian saa hänet ohjatuksi oikealle
    tielle. Samoinkuin naisen heikko ruumis tarvitsee fyysillistä
    tukea, samoin tulee voimakkaiden miessielujen varjella noita
    hentoja sieluja, jotta harhaopit ja epäilykset eivät saisi murtaa
    niitä. Ja sittenkin nuo narrimaiset olennot tahtovat suojattomina
    ja turvattomina syöstä keskelle ihmistungosta, antavat raakojen
    miesten koroillaan tallata itseään ja nimittävät sitä 'naisen
    oikeudeksi'. Mutta minulla oli vastikään tilaisuutta tuoda ilmi
    mielipiteeni tästä asiasta Danielalle, ja sain hänet kokonaan
    puolelleni, sillä vaikka hän aluksi parilla sanalla puolustikin
    naisasiaa, myönsi hän minun olevan oikeassa ja vaikeni lopulta
    kokonaan.

    Sinä sanot minulle varmaan: Katsohan rakas Raoul, tuollaisiin
    ikäviin väittelyihin joutuu, kun ei nai hyvinkasvatettua, nuorta
    ranskatarta, vaan antautuu suhteisiin ulkomaalaisen, kierosti
    kasvatetun lesken kanssa. -- Sinä olet tuhannesti oikeassa, mutta
    minkä sille voin? Rakkaus on meitä voimakkaampi. Ja minä tiedän,
    että kykenen oikaisemaan vaimoni pienet hairahdukset. Kaikesta
    huolimatta sinun tulevan kälysi kauneus, sulavuus ja ylemmyys
    tulee ihastuttamaan sinua.

    Nyt lopetan kirjeeni, jonka lukeminen tuskin tuottaa sinulle
    huvia, mutta jonka kirjoittaminen on ollut minulle suureksi
    huojennukseksi. Jos on harmitellut ja tukahduttanut harminsa,
    jos edelleen on pakko salata mielipiteitään, niin tuntuu hyvältä
    kerran saada purkaa mieltään samoin ajattelevalle.

    Näkemiin.

                                    Uskollinen veljesi Raoul.

Raoul käänsi kokoon kirjeen ja sulki sen kuoreen. Hänenkin pöydällään
oli kehyksissään hänen morsiamensa valokuva. Hän tarkasteli sitä kauan.

"Tuosta veitikkamaisesta hymyilystä, noista suloisista kasvoista ei
vielä käy ilmi minkäänlaista pedanteriaa. Paha ei ole vielä syvälle
juurtunut", tuumi hän itsekseen. Hän painoi kuvan huuliaan vasten.
"Nuku hyvin, sinä pikku narri, onneksi järkevä mies rakastaa sinua niin
narrimaisesti!"




XXIV


Raoul oli lähtenyt matkalle. Hänen oli määrä viipyä poissa kuusi tai
kahdeksan viikkoa. Hänellä oli Parisissa monenlaisia toimia -- ehkäpä
hän tahtoi vielä viimeisen kerran nauttia myös poikamies-elämästään.

Daniela sai hyvin usein sähkösanomia häneltä, mutta harvoin kirjeitä --
Raoulin vahvoihin puoliin ei kuulunut rakkauskirjeitten kirjoittaminen.
Daniela itsekin kirjoitti vähän -- se seikka, että hänen oli pakko
salata ajatuksiaan, esti hänen muuten niin nopsan kynänsä kulkua.

Joka päivä hän luki nyt yhdessä Sternin kanssa ja määrätunti venyi
usein useammiksikin. Hänkin tahtoi vielä nauttia vapaudestansa --
henkisestä vapaudestaan nimittäin. Hän tiesi vallan hyvin, että nämät
tunnit lakkaisivat heti, kun hän oli joutunut naimisiin. Hän ei
tahtonut antautua siihen ikävään asemaan, että hänen miehensä kieltäisi
"saksalaista juutalaista" esittämästä ranskalaista kirjallisuutta hänen
talossaan, ja hänen täytyi muutenkin välttää kaikkea, mikä saattaisi
kääntää keskustelun kiellettyihin asioihin. Hänen rauhansa riippui
siitä kokonaan. Mutta päivä päivältä tämä sopimus tuntui hänestä yhä
raskaammalta. Henkinen työ, jota hän ennen oli harjoittanut vain
harvoin ja sivuharrastuksenaan, muuttui hänelle yhä rakkaammaksi --
ehkäpä myös sen johdosta, että se oli hänelle kielletty hedelmä.
Alati väiteltyään mielikuvituksessaan Raoulin kanssa olivat hänen
omat mielipiteensä, joita Raoul halveksi, tulleet yhä selvemmiksi,
ja varsinaisesti vasta heränneet hänessä henkiin Sternin esitelmien
kautta, jotka niin täydesti sointuivat yhteen hänen omien ajatustensa
kanssa. Mutta tuo vastaherännyt ajatusmaailma oli hyvinkin pian
tukehdutettava, sen hän tiesi liiankin hyvin; sitä innokkaammin hän
viljeli sitä niinkauankuin hän vielä oli vapaa.

Hän oli joka tapauksessa rakastunut Raouliin. Sen hän jäähyväishetkenä
oli jälleen kiihkeästi tuntenut. Miten Raoulin suutelo olikaan
polttanut hänen huuliaan ja miten kaihoisasti hän olikaan kuiskannut
hänelle: "Palaa pian takaisin, sydämeni rakastettu, maailma ilman
sinua on aivan autio." Niin, ensimäisinä päivinä eron jälkeen maailma
tuntuikin hyvin autiolta, ja vain se tieto, että Raoul palattuaan
takaisin olisi hänen omansa, iki ajoiksi hänen omansa, tuotti hänelle
lohdutusta.

Mutta tämä tyhjyydentunne katosi pian. Vähällä rakastumisentunnekin oli
kadota. Ja olihan se luonnollistakin, sillä johtuihan se lumous, jonka
alaisena Daniela oli, Raoulin katseen magneettisesta lämmöstä, hänen
äänensä väräjävästä sävystä, hänen intohimonsa voimasta. Se oli aistien
lumousta -- mutta nimitetäänhän sitäkin rakkaudeksi.

Mutta koska poissa-olo heikonsi lumouden voimaa, niin seurasi
siitä, että rakkaudentunnekin vähentyi. Päivä päivältä poissa-oleva
tuli Danielalle vähemmän rakkaaksi, vaikkei hän sitä itselleen
myöntänytkään. Hänen ajatuksistaan ei rakkaus ollut hävinnyt, mutta se
hiipi pois hänen sydämestään. Kun hän äkkiä keksi tuollaisen kylmyyden
sielussaan, niin hän lohdutti itseään sillä, että Raoul sytyttäisi heti
entisen liekin hänen sydämessään palamaan niinpiankuin hän palaisi
hänen luokseen jälleen -- toistaiseksi tuli sai kyteä tuhan alla.
Taaskin Dalia voitti ensimäisen paikan hänen sydämessään, ja lämmin,
sydämellinen, sielua hyväilevä ystävyys Sterniä kohtaan kasvoi hänessä
päivä päivältä yhä suuremmaksi. Hän ihaili ja kunnioitti tätä miestä,
ja suuri ja lämmin säälintunne -- suurinta mitä naisen sydän voi tuntea
-- heräsi hänessä tuota miesraukkaa kohtaan.

Niin juuri, miesraukka! Hänellä oli vain yksi ainoa onni tässä
maailmassa, ja se oli hänen lapsensa, hänen hellästi rakastama
poikansa, joka vastasi yhtä hellällä rakkaudella isän tunteeseen,
ja hänen tilansa oli sellainen, ettei saattanut toivoa hänen kauan
jaksavan elää. "En usko hänen elävän kahdenkymmenenkään vuoden
vanhaksi", oli lääkäri sanonut Danielalle. Kun hän näki isän ja pojan
yhdessä, tai kun Stern kertoi hänelle niistä valoisista toiveista,
joita hän kiinnitti poikansa tulevaisuuteen, niin oli Danielan vaikea
hillitä kyyneliään. Hänen olisi tehnyt mielensä sulkea hänet syliinsä
ja sanoa hänelle: "Sinä onneton mies, aivan orvoksi et sittenkään jää,
paina pääsi ystäväsi rintaa vasten ja anna kyyneltesi vuotaa!" Että
Stern rakasti häntä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän tunsi
vain, että hän kunnioitti häntä, että he täydellisesti ymmärsivät
toisiaan. Mutta sittenkään ei Daniela ymmärtänyt, että Stern rakasti
häntä, eikä Stern tiennyt, että Daniela tunsi hänen kohtaan mitä
syvintä ystävyyttä.

Oli Affin syntymäpäivä.

Edellisenä päivänä oli Stern ilmoittanut Danielalle, ettei hän voisi
tulla tunnilleen, koska hän juhlapäivän kunniaksi aikoi lähteä Affin
kanssa huviretkelle.

"Hänen suurin onnensa on päästä metsään kokonaiseksi päiväksi."

"Luuletteko, että hänen iloaan lisäisi, jos Dalia tulisi mukaan?"

"Oi, se oli kovin ihanaa -- oikea kuninkaallinen juhla Affille!"

"No niin, silloin Dalia pääsee mukaan. Mutta luuletteko," lisäsi
Daniela sitten, "että retkenne olisi vähemmän hauska, jos minäkin
yhtyisin teidän seuraanne?"

"Tekö! Tekö!" -- Daniela ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista ilon
säteilyä mikä levisi nyt Sternin kasvoille. "Tulisitteko te meidän
kanssamme!!"

Ja niin oli asia päätetty. Affin syntymäpäivää vietettiin huviretkellä,
johon viisi henkeä otti osaa: syntymäpäivälapsi, hänen isänsä, Daniela,
Dalia ja Ernestine.

Kello kymmenen aikana oli lähdetty Badenista ja puolentoista tunnin
ajon jälkeen tultiin perille -- Sternin keksimään romanttiseen metsään.
Siellä otettiin eväät esille ja syötiin aamiaista.

Oli ihana syyskuun päivä, keskipäivän aika oli kesäisen kuuma,
mutta varjoisassa metsässä, pienen puron reunalla, jonne he olivat
pystyttäneet leirinsä, ei tarvinnut pelätä auringonpaahdetta. Kotiin
oli määrä palata kello neljän seuduissa.

Aamiaista syötiin parhaan mielialan vallitessa. Alfred näytti tänä
päivänä niin onnelliselta ja terveeltä, että Daniela toivoi lääkärin
erehtyneen hänen suhteensa ja että poika ehkä sittenkin voisi vielä
kauan elää.

Lapset leikittelivät nyt jonkun matkan päässä Ernestinen valvonnan
alaisina. Daniela ja Stern olivat jääneet leiripaikalle -- niin kauaksi
toisista, etteivät he voineet kuulla eikä nähdä heitä. Daniela istui
tai puoleksi loikoi sammaleisella kummulla. Hänen jalkojensa juuressa,
heinikossa, nojaten kyynärpäätään kantoon -- istui Stern.

Molemmat olivat vaiti. Kesäpäivän unettava ilma painosti heitä. Uneen
uuvuttava kohina ja surina pysähdytti kaikki ajatukset. Tiheän lehdikön
läpi tunkeutuivat auringonsäteet ja laskeutuivat ruoholle ja lehdille,
ne kimaltelivat hopeisina säikeinä puron pinnalla ja pronssivälkkeenä
kivien kyljissä. Puron yli riippuvat oksat ja veteen ulottuvat juuret
loistivat kosteaa valoa. Kaukana kuului peltopyyn ääni ja lähempää
sirkan siritys, ja kostean mullan ja väkevien yrttien tuoksu täytti
ilman. Vuoroin huokui lämmin pihkanhaju männyistä, vuoroin virvoittava
tuulahdus purosta. Valosäteissä hyppelivät hyttyset, äänettöminä
perhoset liitelivät puitten lehtien lomassa. Taivaan syvää sineä vasten
kohosivat lennossa olevien lintujen ääriviivat, maassa ja puunrunkoja
myöten kulki toimelias muurahaisväki; smaragdinvärisiä kovakuoriaisia,
jotka kiipeilivät heinäkorsia myöten, kiikkui puron vaahtoavan veden
yläpuolella -- ja kaiken tämän ympärillä vihertävää, loistavaa,
sytkähtelevää ja sittenkin kuin uneen uupunutta elämää.

"Nukutteko?" kysyi Stern kuiskaten, kun hän huomasi, että nuoren rouvan
silmät olivat ummessa.

Daniela hymyili, avaamatta silmiään.

"En, minä uneksin."

"Te ajattelette -- häntä?"

"En ajattele ketään enkä mitään. Minä elän vain. Täällä on
niin suloista levätä -- melkeinpä tuntuu siltä, kuin vaipuisi
tiedottomuuteen."

"Se on aivan totta", vastasi Stern, "sitä ikäänkuin itse katoaa
kaikkine huolineen ja kaihoineen, sulautuu kokonaan ympäröivään
elämään, tulee yhdeksi elämän suuren, rauhallisen luonnon kanssa."

Daniela kohosi lepäävästä asennostaan.

"Mutta nyt unelmat ovat lopussa", sanoi hän. "Te katkaisitte
meidän vaitiolomme, horrostila on hävinnyt, ja minä tunnen jälleen
hengittäväni."

"Te olette oikeassa -- minun olisi pitänyt vielä kauemmin vaieta.
Minunkin persoonani, joka äsken niin mieluisasti sulautui kaikkeuteen,
asettuu jälleen aivoissani paikoilleen. Minä olen olemassa -- siis
ajattelen, kääntääkseni edestakaisin kartusiaanien lauseparren. Minä
olen olemassa, ajattelen ja -- kärsin."

"Oletteko te onneton, rakas ystävä?"

"Olen!"

Tähän lyhyeen vastaukseen Daniela ei ollut valmistanut. Hän tunsi
pistoksen sydämessään.

"Minkä vuoksi?" kysyi hän osaanottavasti. "Affinko vuoksi?"

"Affinko? Päinvastoin, lapsi on ainoa lohdutukseni, ainoa
elämänsisältöni. Mutta te, eikö totta, te olette onnellinen?"

"En", vastasi Daniela yhtä lyhyesti.

Taaskin seurasi pitkä vaitiolo.

"Tänään me olemme viimeistä kertaa yksin, rakas Stern", puuttui Daniela
jälleen puheeseen. "Huomenna minä lähden Wieniin. Sain sähkösanoman
tänä aamuna: sulhaseni ja tuleva anoppini ovat matkalla tänne. Jään
sitten kokonaan kaupunkiin ja tulen korkeintaan pariksi päiväksi
Badeniin hakemaan tavaroitani ja tekemään jäähyväiskäyntejä, joita
nyt en ennätä suorittaa. Tänään olisivat ne olleet tehtävät, mutta en
tahtonut jäädä pois juhlastamme."

"Kiitän teitä!"

"Meidän hauska seurustelumme loppuu muutenkin, niinpiankuin olen
rouva de Trélazure. Tietysti te tulette luokseni käymään Wieniin,
mutta meidän tuntimme, meidän ajatusduettimme -- ne ovat olleet ja
menneet. Minä tilaan itselleni jonkun uskonnollisen sanomalehden ja
sen lisäksi 'Vie parisienne'n, sillä pieni annos kevytmielisyyttä
on luvallista. Muotilehdet ja Grévinin sukkelat piirustukset saavat
vetelehtiä pöydälläni avaamattomien aikakauskirjojen parissa, mutta
ei ainoatakaan ajattelijan kirjaa! Järjestä minun kai yleensä täytyy
luopua, onhan meillä sen sijaan sielu. Se on soitin, jolla voi
taitavasti soittaa puolinaisin sanoin ja sisällyksettömin korulausein.
Kiemailevia, turhamaisia ja hiukan kevytjalkaisiakin me saamme olla --
ja koettaa panna toisten päät pyörälle... komeasti puettuja, tekopyhiä,
huvitushaluisia, hermostuneita: oikeita maailmannaisia, niinkuin
sanotaan."

"Armollinen rouva, te hämmästytätte minua. Noin katkerasti te puhutte
siitä osasta, jota teidän tulee näytellä -- ja kuitenkin suostutte
siihen?"

"Mitä minä voin tehdä? Näytelmä on jo ilmoitettu esitettäväksi... Ja
kun kerran suuri pistosana alttarin ääressä on lausuttu ja minä astun
näyttämölle, joka edustaa avioliittoa, niin näytteleminen varmaankin
riistää minut mukanaan ja minä suoriudun hyvin osastani. Ehkäpä te
itsekin taputatte vielä minulle käsiä."

"Minäkö, armollinen rouva? Ilman naamiota ja kasvomaalia te voitatte
minun ihailuni, mutta näytteleminen ja teeskentely turmelee teidän
kauneutenne -- nimittäin sielunne kauneuden." Ja hetken kuluttua: "Siis
huomenna minä kadotan teidät? Minulle se on raskas päivä."

"Joskus sattuu, että olisi ollut parempi, jollei koskaan olisi oppinut
toisiaan tuntemaankaan."

"Sitä minä en koskaan tule väittämään. Koko elämäni suurimpana muistona
tulee pysymään se tosiasia, että olen tuntenut teidät ja -- rakastanut
teitä."

Daniela kohotti nopeasti päätään. Hänen poskilleen levisi tumma puna.
Merkitsikö se hämmästystä vai harmia?

"Suokaa anteeksi, jalo rouva. En pyydä anteeksi sitä, että rakastan
teitä, vaan että uskalsin sen teille ilmaista. Vaikka eipä siihen
uskallusta tarvittu, sillä en harkinnut edes sekunnin vertaa noita
sanoja, ennenkuin lausuin ne ilmi. Se kävi aivan äkkiä ja itsestänsä.
En voi sille mitään, että rakastan teitä ja että tunnustin sen teille.
Älkää olko minulle pahoillanne."

Daniela pudisti ääneti päätään.

"Daniela! Teillä ei ole vain kaunis, vaan myöskin suuri sielu. Te
ymmärrätte sen valtavan tunteen, joka on yllättänyt minut, te tiedätte,
miten toivoton minun tunteeni on, ja te surkuttelette minua. Niin,
minä olen onneton, enkä sittenkään vaihtaisi onnettomuuttani mihinkään
muuhun. Minusta tuntuu kuin eläisin uudessa maailmassa sen jälkeen kuin
tämä rakkaus on täyttänyt sydämeni -- tosin kaipauksen maailmassa, joka
ei koskaan voi tulla tyydytetyksi -- mutta myös autuuden maailmassa.
Elämäni tulee synkäksi, kun kokonaan olen kadottanut teidät... ja tässä
synkkyydessä mustasukkaisuuden tuskat kiusaavat minua vielä lisäksi.
Onneksi on minulla Affini -- hän, niinkuin äsken sanoin, on elämäni
ainoa sisällys."

"Ja jos te kadottaisitte hänet?" -- kysyi Daniela hiljaa.

"Silloin minun täytyisi kuolla."

Daniela ojensi hänelle kätensä.

Stern peitti sen suuteloilla ja kyynelkin valui sille.

"Rakas ystävä", sanoi Daniela lempeästi, "te olette järkyttänyt
suuresti mieltäni; en tunne suuttumusta -- sillä mitenkä jalon miehen
rakkaudessa voisi olla mitään loukkaavaa? -- ainoastaan syvintä
sääliä. Minä sanon sen teille, koska me huomenna joka tapauksessa
eroamme; muuten minun olisi pitänyt kieltää teitä enää astumasta
silmieni eteen. Minä olen kihloissa, minulla ei ole oikeutta kallistaa
korvaani kenenkään muun miehen rakkaudentunnustukselle. Mutta tänään
on turha näytellä ankaran osaa, koska kohtalo ilmankin jo huomenna
pakottaa meidät velvollisuudentielle. En ole pahoillani. Te olette
hyvä, jalo mies. -- Teidän kirkas järkenne herättää minussa suurinta
kunnioitusta, koko teidän olentonne on minulle tavattoman miellyttävä.
Mutta päästäkää nyt käteni irti, Franz... On yleensä jo aika ajatella
kotiinpaluuta."

Daniela nousi pystyyn

"Näin varhainko te tahdotte jo lähteä täältä? Ohjelmamme mukaan
kotiinpaluu oli suunniteltu kello neljäksi, ja kello on tuskin kaksi --"

"Mutta on tapahtunut jotakin, jota me emme olleet ottaneet ohjelmaamme,
rakas Stern. -- Niiden sanojen jälkeen, joita me olemme nyt vaihtaneet,
emme voi enää rauhallisesti jutella keskenämme."

"Ja sittenkin -- ajatelkaahan, armollinen rouva, mikä ikuinen yö
seuraa minulle raukalle, niinpiankuin aurinkoni on laskenut --
täytyykö teidän lyhentää vielä tätä viimeistäkin ruskotusta? Sallikaa
minun vielä kerran suudella teidän kättänne, tai olkaa jalomielinen,
yli-inhimillisen jalomielinen ja sallikaa minun yhden ainoan kerran
vain sulkea teidät syliini. Ei kukaan muu kuin mykkä ja sittenkin
niin paljonpuhuva luonto ympärillämme näe meitä. Tuo lyhyt hetki
voisi suloudellaan auttaa minua kestämään sitä suurta kurjuutta, jota
minun tästälähin täytyy kantaa... Ihana, jumallinen armaani, minä
rukoilen jumallisen rakkauden nimessä -- minä rukoilen yhtä ainoaa
jäähyväissuudelmaa!"

"Ei", sanoi Daniela lempeästi, mutta jyrkästi. "Minä en saa."

Kotimatka kului äänettömästi. Kotiportilla Daniela kumartui Affin
puoleen ja suuteli häntä.

"Voi hyvin, rakas lapsi -- Jumala antakoon sinulle terveyttä!"

Sternille hän ojensi kätensä.

"Jääkää hyvästi. En pyydä teitä sisään, olen väsynyt. On parempi näin",
lisäsi hän hiljaa. "Jääkää hyvästi!"

Stern suuteli ojennettua kättä ja poistui ääneti.




XXV


Leskikreivitär de Trélazure oli asettunut Grand-Hotelliin asumaan.
Hänen veljensätytär, Jeanne de Favielles, oli hänen mukanaan.

Sulhasensa seurassa Daniela nousi hotellin portaita. Hän aavisti, ettei
hän voisi miellyttää Raoulin ankaraa äitiä -- olihan hän tämän silmissä
pikemmin hänen poikansa onnen estäjä kuin sen antaja -- sehän oli
selvästi käynyt esille hänen kirjeestäänkin. Ja tuo helmi -- verraton
Jeanne -- joka muuten olisi voinut korvata hänet, oli myös läsnä, ja
sen kautta asia oli kaksin verroin kiusallisempi.

Hetki, jolloin kihlaantunut pari oli jälleen nähnyt toisensa, ei ollut
erittäin liikuttava. Tuntuipa siltä, kuin kumpikin olisi kadottanut
osan entisestä tunteestaan ja jokin uusi tunne olisi erottavana tullut
heidän välilleen. He olivat tervehtineet toisiaan ja suudeltuaan
huudahtaneet: "Vihdoinkin, vihdoinkin näemme taas toisemme!" mutta
käsittämätön soraääni tunkeutui väliin, kylmä tuulahdus lehahti heitä
vasten; sydämet eivät sykkineet myrskyisen riemun vallassa, kumpikin
yritti salata toiselta oman tunteensa kylmenemistä.

Tummalivreainen palvelija seisoi huoneuston ovella, jossa kreivitär
Trélazure asui.

Palvelija avasi oven Danielalle ja Raoulille, ja he astuivat sisään.

Sali ei tehnyt hotellihuoneen vaikutusta. Erikoinen santelipuun ja
venäläisen nahan tuoksu täytti ilman. Huonekalut eivät olleet jäykässä
ryhmässä pitkin seiniä, vaan pieni keltaisella silkillä päällystetty
sohva ja useita nojatuoleja oli siirretty molemmin puolin kamiinia
ja muutamia pöytiä niiden viereen. Pöydillä oli santelipuurasioita
ja nahkaisia laukkuja ja salkkuja, joista tuo tuoksu läksi;
kristallipulloja ja rasioita kimalteli niiden joukossa.

Vanha kreivitär istui pitseillä ja nauhoilla koristellussa puvussaan
kamiinin ääressä, jossa lauhkeasta syyskuun ilmasta huolimatta paloi
tuli. Danielan astuessa sisään hän laski kädestään pöydälle kirjeitä ja
sähkösanomia, joita hän juuri oli selaillut, nousi ylös ja astui pari
askelta tulevaa miniäänsä vastaan.

Hän oli majesteetillinen olento seisoessaan siinä pitkänä ja upeana,
musta pitsipäähine valkeilla hiuksillaan ja harvinaisen kauneuden
jäljet jalomuotoisilla kasvoillaan.

"Rakas lapseni!" sanoi hän ystävällisesti, Danielan kumartuessa
suutelemaan valkeaa, sormusten koristamaa kättä, sillä hän oli siksi
liikutettu, ettei hän kyennyt puhumaan. Mutta kreivitär syleili
poikansa morsianta ja toisti jälleen: "Rakas lapseni!"

Daniela ei ollut edukseen. Liikutus oli kalventanut hänen kasvonsa,
ja vanhan rouvan ystävällinen tervehdys nostatti kyyneleet hänen
silmiinsä. Itku on harvoin ihmiselle eduksi. Kolmenkymmenen korvissa
oleva nainen, jonka posket ovat kalpeat ja silmät ja nenänpää
punoittavat, ei vastaa sitä kuvaa, jonka äiti on mielessään kuvitellut
poikansa morsiamesta. Kreivitär Trélazure ei voinut hillitä
kriitillisen moittivaa katsetta -- ja Daniela huomasi sen. Hän
arvasi olevansa epäedukseen, sellainen tunne vaikuttaa kiusallisesti
naiseen, joka tietää tavallisesti olevansa kaunis. Hänen suupielensä
alkoivat hermostuneesti hytkähdellä, ja ikäväkseen hän huomasi, ettei
hänen onnistuisi yhtä vähän puheellaan kuin ulkomuodollaankaan tehdä
miellyttävää vaikutusta kreivittäreen.

Kreivitär Trélazure kehotti tulevaa miniäänsä istumaan sohvaan itseään
vastapäätä, samalla kun hän palasi entiselle paikalleen. Trélazure,
joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan, kävi morsiamensa viereen. Vanha
kreivitär, istuessaan nojatuolissa, nojatessaan silkkikenkänsä pehmeään
tyynyyn ja suojellessaan kasvojaan tulen loimulta riikinkukonhöyhenillä
koristetulla varjostimella, teki kerrassaan kuningattaren vaikutuksen.

"Jeanne", sanoi hän, "tulehan tänne, jotta esitän sinut tulevalle
serkullesi."

Nyt vasta Daniela huomasi, että huoneessa oli vielä toinenkin henkilö.
Nuori tyttö astui esiin ikkunakomerosta, jossa hän oli seisonut ja
lähestyessään Danielaa hän tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi arasti.

Jeanne de Favielles oli tosiaankin suloinen olento. Hän ei ollut
yhtä kaunis kuin Daniela -- silloin kun tämä oli parhaimmillaan
-- mutta hänessä oli nuoruuden selittämätöntä suloa, hän oli kuin
puhkeamaisillaan oleva nuppu. Vartalo hento, hipiä hieno kuin
teeruusun pinta, lapsekkaat kuopat poskissa ja koko olennossa --
luostarikasvatuksen tuloksena -- viattomuuden, siveellisen arkuuden,
uneksivan ihanteellisuuden henkäys.

Vähäinen kateudentunne puristi Danielan sydämen kokoon. Ei hän
kadehtinut suloisen Jeannen nuoruutta, mutta hän ymmärsi varsin hyvin,
mitenkä nämä ominaisuudet olivat mieluisia läsnäolevalle äidille,
mitenkä tämä surkutteli, että niin paljoa vanhempi, tilapäisesti
kaikkea muuta kuin edukseen oleva nainen oli häiritsevästi astunut
toivotun onnen väliin.

Varsin jäykkä keskustelu sukeutui heidän välillään. Daniela kysyi miten
matka oli onnistunut, kreivitär tiedusteli Wienin elämää, Trélazure
kertoi virkatoimistaan, ja Jeanne, hän ei vapaaehtoisesti sekaantunut
kertaakaan keskusteluun, niinkuin hyvinkasvatettu ranskalainen neitonen
ainakin. Ainoastaan silloin kun toiset suoraan kysyivät jotakin
häneltä, vastasi hän "kyllä, rouvani" tai "ei, tätini" tai "ehkäpä,
serkkuni", ja kaiken tämän niin suloisella äänellä, niin säkenöivin
silmin ja suloisin hymyilyin, että olisi tehnyt mieli häntä suudella.
Hänen suussaan ilmaisivat sanat "ei, rouvani" ymmärtämystä, "kyllä,
tätini" hellyyttä ja "ehkä, serkkuni" henkevyyttä.

"Miten hyvin te puhutte meidän kieltämme, ystäväni", sanoi kreivitär
alentuvasti Danielalle. "Voisi todellakin luulla teitä ranskalaiseksi,
ja jollei teidän käytöksessänne olisi hieman jäykkyyttä, jotakin, jota
on vaikea sanoin selittää, niin olisi mahdotonta huomata teidän olevan
saksalainen."

"Oi, äiti rakas, minä pyydän, älkää sanoko morsiantani saksalaiseksi --
hän on itävaltalainen. Niiden parista, jotka viettävät Sedanjuhlaa, en
koskaan olisi voinut valita morsiantani."

"Tietenkin. Niin, ajatelkaahan, kun me matkustimme Saksan läpi, olivat
kaikki talot liputetut, ja kun kysyimme mistä se johtui, vastattiin,
että vietettiin Sedanjuhlaa."

"Niin, on todellakin surkuteltavaa", sanoi Daniela, "että ihmisten
keskuudessa ei vallitse vielä sen suurempaa veljeyttä, vaan että toiset
riemuitsevat siitä, mikä toisille tuottaa suurinta surua."

"No niin, Jumala jakaa voitot ja tappiot oman mielensä mukaan. Meidän
harhaanjoutunut isänmaamme kaipasi kai rangaistusta. Mutta taivas
suopi kai armossaan meille myöhemmin taas laakereitakin, kunhan saamme
kuningaskunnan jälleen voimaan. Mutta älkäämme puhuko politiikkaa, se
ei ole mikään sopiva keskusteluaihe naisille! Meidän politiikkamme on
rakastaa ja rukoilla -- eikö totta, tyttäreni?"

Daniela jäi vastausta vaille.

"Rukoilemisesta puhuessamme", jatkoi vanha rouva puhetta, "tiedättekö,
että pelkäsin teidän olevan protestantin, luterilaisen tai jotakin
senkaltaista! Siinä tapauksessa ette näkisi minua nyt täällä, en
yleensä olisi antanut suostumustani liittoonne. Senhän te kai
ymmärrätte?" Taaskaan ei Danielalla ollut mitään sanottavana. Hän
tuntui varmaankin typerältä tulevan anoppinsa silmissä. Mutta tämä
puhui edelleen:

"Ajatelkaa itseänne, miltä teistä tuntuisi, jos teidän tyttärenne
tahtoisi kerran mennä protestantin kanssa naimisiin! Mutta miksikä te
ette tuonut pienokaista mukananne tänne, mikä hänen nimensä onkaan?"

"Dalia."

"Sehän on kukannimi... Teidän olisi pitänyt tuoda kukka isoäitinsä
luo. Jos tahdotte uskoa hänet minun hoitooni, niin otan hänet mukanani
Parisiin -- nuoret aviopuolisot ovat kernaimmin kahden. Siellä minä
uskoisin hänet 'sacré coeur'-luostarin sisarten huostaan."

"En halua erota tyttärestäni."

"Wienissä kuuluu muuten myös olevan 'sacré coeur'-luostari. Kehottaisin
teitä lämpimästi lähettämään Dalianne näiden luostarisisarten luo,
heidän käsistään saamme sellaisia aarteita kuin Jeanneni tässä:
tietorikkaita, suloisia ja hurskaita nuoria tyttöjä."

"Oi, tätini!"

"Tahtoisitko palata takaisin luostariin, Jeanne?" kysyi Raoul nyt
vuorossaan.

"Ehkä, serkkuni."

Daniela vastasi edellisen johdosta:

"Olen aikonut itse kasvattaa tyttäreni."

"Sehän riippuu kokonaan teidän omasta tahdostanne. Mutta mitä omiin
lastenlapsiini tulee, niin pyydän saada määrätä hiukan heidän
suhteensa, heille on annettava täysin ranskalainen kasvatus."

"Se on minun asiani", sanoi Raoul.

"Jeanne ja minä aiomme käydä täkäläisessä 'sacré coeur'-luostarissa.
Meillä on terveiset eräältä Jeannen entiseltä kasvattajattarelta
luostarin johtajattarelle. Ja veljentyttärelle tuottaa muutenkin suurta
iloa käydä luostarissa, joka muistuttaa hänen omaa lapsuuttaan, eikö
totta, Jeanne?"

"Kyllä, tätini!"

Palvelija ilmoitti:

"Ranskan lähettiläs!"

Daniela nousi.

"Joko te lähdette? Huomenna samaan aikaan odotan teitä jälleen ja
silloin te jäätte päivällisille -- tänään olen kutsuttu lähetystöön."

Daniela ei keksinyt mitään sen lämpimämpää sanaa kuin:

"Hyvästi, rouva!"

"Huomiseen asti, rakas lapsi!"

Raoul saattoi morsiamensa vaunuihin.

"No, miten äitini miellyttää teitä?" kysyi Raoul portaissa.

"Hän miellyttää minua suuresti. Mutta minä en miellyttänyt häntä."

"Mutta te olitte myöskin ihmeellisen vähäsanainen, Daniela. Niin vähän
loistavana en koskaan ennen ole nähnyt teitä. Mutta kyllä siitä vielä
suoriudumme."

He olivat saapuneet vaunujen luo. Trélazure sanoi hyvästi.

"Minun täytyy palata vielä äidin luo", sanoi hän, "muuten näyttäisi
siltä, kuin pakenisin päällikköäni."

Hän auttoi morsiamensa vaunuihin.

"Syöttekö tänään päivällistä minun luonani?"

"En, minun täytyy saattaa naiset lähetystöön -- mutta tänä iltana
yhdeksältä --"

"On minun oveni suljettu."

"No mutta, Daniela..."

"Aivan varmasti!"

"No niin -- huomiseen sitten! Minnekä?" kysyi hän antaakseen ajajalle
määräyksen.

"Kotiin." Trélazure mainitsi osoitteen, tervehti vieläkin kerran, ja
vaunut läksivät liikkeelle.

Daniela painautui tyynyjä vasten ja itki kuin lapsi. Niinkuin
pahankurinen lapsi vielä lisäksi, sillä hänen kyyneleensä vuosivat
pikemmin harmista ja häpeästä kuin tuskasta. Hän tunsi jättäneensä
jälkeensä epäedullisen vaikutuksen; hän tiesi, että Raoul itse oli
ollut häpeissään, hän tiesi vielä lisäksi, ettei hänellä voinut olla
vähintäkään toivoa voittaa koskaan tuon ylpeän ja hurskaan naisen
rakkautta, jos hän näyttäytyisi sellaisena kuin hän todellakin oli.
Vain teeskentelemällä hän saattoi voittaa anoppinsa kunnioituksen -- ja
mikä hirveä tehtävä se oli! -- Mutta siitä huolimatta häntä miellytti
tuo ylhäinen, arvokas, ystävällinen vanha rouva -- joka sormenpäitään
myöten oli oikea "grande dame". Myöskin häntä miellytti tuo arka neito,
joka esiintyi niin siveänä ja lempeänä, niin vienona ja lapsekkaana
ja samalla niin ihastuttavan suloisena. Siinä oli kaksi olentoa,
jotka sekä sielultaan että ruumiiltaan olivat mitä sopusointuisimmat,
soveltuen kerrassaan siihen ympäristöön, johon he kuuluivat. Ja Daniela
tiesi tieteellisten opintojensakin nojalla, että soveltumiskyky
tuo mukanaan voiton. Hän, henkisesti voimakkaampi, viehättävämpi,
pohjaltaan jalompi, kalpeni kieltämättä tässä ympäristössä.

"Ja miten minun morsiameni miellytti sinua?" oli Raoul kysynyt
äidiltään, kun lähettilään lyhyt muodollinen käynti oli suoritettu.

"Rakkaus on sokea, rakas poikani. Minun mielestäni rouva Dormes ei ole
erikoisen kaunis, niinkuin sinä kuvailit minulle ja niinkuin valokuvan
mukaan olin olettanut; häneltä puuttuu nuoruuden tuoreutta. Ja hänen
henkevyytensä --"

"Hän tunsi itsensä ihmeellisen araksi sinun seurassasi, muuten hän on
harvinaisen sukkela ja suloinen."

"Voihan se olla... Minusta tuntui myöskin kuin hän ei olisi
oikein hurskas mieleltään -- sillä kun sanoin hänelle, että
aluksi pelkäsin hänen olevan protestantin, ei hän senjohdosta
ilmaissut minkäänlaista hämmästystä; kukapa tietää, vaikkapa hän
ensimäisen kerettiläis-puolisonsa käsissä olisi kadottanut osan
siitä uskonnollisesta hehkusta, joka antaa miehelle varmimman
luottamuksentakuun."

"Hän ei siis miellytä sinua?"

"Pääasia on, että hän miellyttää sinua, poikani. Minä tahdon koettaa
parhaani mukaan oppia hänestä pitämään."

"Kiitos, rakas äiti; hän ansaitsee sen kyllä, sillä hän on hyvä,
ihastuttava nainen. Tosin hän ei ole mikään Jeanne..."




XXVI


Häävalmistukset olivat käynnissä. Danielan isän, joka eli maatilallaan
Kroatiassa, oli määrä piakkoin saapua Wieniin. Häitten jälkeen piti
kreivitär-äidin palata takaisin Parisiin, mutta nuoren parin jäädä
toistaiseksi Itävallan pääkaupunkiin.

Kreivitär Trélazure ja Daniela olivat usein yhdessä; mutta lähempää
suhdetta ei heidän välillään sittenkään muodostunut. Molemmat naiset
tapasivat toisensa joka päivä, he söivät yhdessä, kävivät yhdessä
teatterissa ja vieraisilla sekä tekivät ostoksia, mutta jäinen seinä,
joka ensimäisestä päivästä alkaen oli noussut heidän välilleen, ei
ottanut sulaakseen.

Wien oli varsin tyhjä, sillä syksyisin useimmat perheet -- nimittäin
tiluksia omistavat aateliset -- olivat vielä maalla. Siitä huolimatta
oli leskikreivittären salonki aina täynnä väkeä. Pääkaupungissa oleva
Ranskan lähettiläs toi ylhäisen vieraan luo kaikki korkeat henkilöt,
joita sinä hetkenä Wienissä oli tarjona. Sattumalta oli kaupungissa
muutamia korkeimman aristokratian naisiakin, joiden miehet olivat
ylähuoneen jäseniä, ja nämä ottivat kreivittären kaikella hänelle
tulevalla kunnioituksella vastaan. Itävaltalainen aateli kohtelee
tavallisesti ulkomaalaisia varsin kylmästi, mutta niinpiankuin
kysymyksessä on siksi suurta arvoa nauttivia ulkomaalaisia kuin
Ranskan vanhan katolisen aateliston jäseniä, niin otetaan heidät
samanmielisissä piireissä avosylin vastaan.

Grand-Hotelin keltasilkkipäällyksisessä salongissa kävi kaikki aivan
kuin jonkun lähettilään tai ruhtinaan palatsin vastaanottohuoneessa.
Tänään esimerkiksi -- kreivitär oli jo ollut viikon päivät Wienissä
-- kun Daniela saapui tavanmukaiselle aamupäiväkäynnilleen tulevan
anoppinsa luo, tapasi hän täällä lukuisan ja loistavan seuran koolla:
kaksi ruhtinatarta tunnettuine nimineen, useita kenraaleja, muun
muassa sotaministerin, Venäjän lähettilään, muutamia ranskalaisia
aatelismiehiä, jotka tulivat suoraan Frohsdorfista, useita ylähuoneen
jäseniä ja paavin lähettilään.

Trélazure ei ollut läsnä. Hän oli samana aamuna matkustanut Badeniin
hakemaan joitakuita papereita, jotka olivat jääneet häneltä sinne.
Sen jälkeen kuin kreivitär ystävälliseen tapaansa oli tullut Danielaa
vastaan, istuttanut hänet viereensä kamiinin luo ja esittänyt hänet
poikansa morsiamena, jatkui katkennut keskustelu jälleen. Se ei ollut
yleinen, vaan jakaantui useiden pienempien ryhmien kesken, ja Daniela
kuuli sieltä täältä yksityisiä katkelmia siitä.

"Asian laita on niinkuin jo ennen olen sanonut teille", sanoi toinen
ruhtinattarista emännälle, "me olemme läheisiä sukulaisia. Minun äitini
oli syntyään Rohan, ja jos, niinkuin te sanoitte, joku Trélazure on
naimisissa Montmorencyn kanssa, jonka sisar oli minun setäni rouva,
niin --"

"Myöskin Beauffremont'ien kautta me olemme sukua", keskeytti vanhempi
ruhtinatar keskustelun, samalla kun hän Ariadnen taituruudella seurasi
sukulaisuuslankaa Noailles'n, Valentinois'n ja Montenuovon sukujen
kesken solmittujen avioliittolabyrinttien läpi.

"Henrik V", siten kertoi naapureilleen eräs Frohsdorfista palannut
aatelismies -- "kertoi minulle seuraavaa: 'Usein minua on moitittu
siitä, etten tahtonut hallita, ja että päästin käsistäni tilaisuuden,
jolloin olisin voinut palata kotiin. Se on täydellinen erehdys, sen
voitte julistaa kaikille. Laillisen monarkian kantajana tahdon koko
elinikäni säilyttää tätä aarretta. Tahdon ottaa haltuuni kuningaskunnan
oikeutena, velvollisuutena -- mutta en koskaan seikkailuna.

"Mahdollisesti olisin muuna aikana yrittänyt, niinkuin monet
esi-isistäni, anastaa perintöni aseitten voimalla. Se mikä eilen olisi
ollut minusta mahdollista ja loogillista, ei ole sitä enää tänään.
Neljänkymmenen vuoden kuluttua, vallankumousten, sisällisten sotien,
vieraitten sotajoukkojen hyökkäysten ja valtiokaappausten jälkeen tulee
sen kuningaskunnan, jota minä edustan, näyttäytyä rauhan tyyssijana.
Ranskan kuninkaan tulee palata takaisin niinkuin paimen lampaittensa
pariin, tai pysyä maanpaossa. Jollei minun ole suotu palata kotiin,
niin jumalallinen kaitselmus on lukeva minun rehelliset aikeeni Ranskan
kansan hyväksi. Kesken tämän vuosisadan inhottavuuksia on hyvä, jos
maanpakoon tuomitun kuninkaan elämä ja politiikka on rehellinen ja
puhdas.'"

"Niin", todensi toinen Frohsdorfilainen pyhiinvaeltaja, "Ranska voi
syyttää tätä kuningasta vain yhdestä virheestä, siitä, ettei hän ole
noussut valtaistuimelle. Valtikka riistettiin hänen kädestään ja
sittenkin meidän isänmaamme -- nimittäin sen rehellisin ja valistunein
osa, seisoo hänen yliherruutensa alla."

"Onko Frohsdorfissa paljonkin vieraita?" tiedusteli eräs aatelisista
tilanomistajista, joka ei tahtonut ruveta keskustelemaan Chambordin
kreivin hallituksesta.

"Useita uskollisia miehiä: Dreux-Bréze, Kergorlay, d'Andigné, Barette,
Damas, de Mun, Léonin Carayon-Latourin ruhtinaat... niin, tähän
puolueeseen kuuluu koko 19:nnen vuosisadan loistojoukko; sieltä puuttuu
vain yksi suuri sotaherra ja -- Berryerin kuoleman jälkeen -- yksi
suuri puhuja."

"Nähkääs, teidän kunnia-arvoisuutenne", selitti eräs valtioneuvoksista
kirkkoruhtinaalle, "suurena esteenä terveellisten mielipiteiden
leviämiselle on juutalaissanomalehdistö. Meidän täytyy lopulta taas
päästä ohjaksiin, mutta herrat sanomalehtimiehet -- tuo tunnoton
roskajoukko -- vaikeuttavat meidän työtämme."

"Toivokaamme parasta", rauhoitti kirkkoruhtinas, "pyhä isä valmistaa
kiertokirjettä vapaamuurareita vastaan..."

Sotaministeri puhui kenraali Uchatiuksen itsemurhasta:

"Silminnähtävästi mielenhäiriö... Nerokkaat ihmiset ja suuret keksijät
ovat aina lähempänä mielenvikaisuutta kuin meikäläiset, mutta nimi
Uchatius pysyy tykkiväen vuosikirjoissa kuolemattomana..."

"Meitä oli kolmisenkymmentä metsästäjää", kertoi eräs suurtilusten
omistaja. "Sataviisikymmentä jänistä ja kahdeksan metsäkaurista
tapettiin. Ensi viikolla metsästetään minun maillani ja sen jälkeen
menen Frauenbergiin."

"Frauenbergista johtuu mieleeni," sanoi eräs tähtiristikuntaan kuuluva
nainen, "olen kuullut, että kruununprinssiä odotetaan sinne jälleen.
Siellä tulee vasta suurenmoista. Ylihuomenna aion lähteä sinne, jos
vain pukuni saapuvat ajoissa."

"Parisista, Lafferièreltäkö?" kysyi kreivitär Trélazure.

"Ei, vaan Worthilta."

"Ah niin, useimmat ulkomaalaiset naiset tilaavat pukunsa Worthilta."

"Turnipsi on kasvanut hyvin tänä vuonna", kuului eräästä nurkasta.
"Mutta viinisato on heikko."

"Onneksi on meillä metsiä -- ja metsänhakkuu ei riipu ilmasta."

"Onko suuriruhtinas Paulin naiminen jo virallisesti julkaistu?"
kysyttiin Venäjän lähettiläältä. "Entäs miten on nihilistien laita?"
kysyi eräs toinen.

"Olen todellakin pahoillani", vastasi pohjoismaalainen kavaljeeri,
"että nihilistejä pidetään jonkunmoisena isänmaani erikoisuutena.
Niitä, Jumala paratkoon, on kaikkialla maailmassa, joskin he käyvät eri
maissa eri nimillä. Vai eivätkö saksalaiset sosialistit, irlantilaiset
feeniläiset, italialaiset irredentistit ja ranskalaiset anarkistit ole
samaa lajinmuunnosta?"

"Niin, niin, surullinen aika!" kuului nyt joka taholta. "Mieletön
aika!" arvelivat kenraalit. "Vallankumouksellinen aika!" valittivat
perinnölliset valtioneuvokset. "Jumalaton aika!" sanoi paavin
lähettiläs syyttäen sitä kaiken pahan alkujuurena.

Mutta naiset eivät sekaantuneet tähän sosiaalipoliittiseen keskusteluun.

"Bayerin prinssin avioliitto Liechtensteinin kanssa", niin sanottiin
heidän joukossansa, "oli selvä asia viime laskiaisten aikana.
Viimevuotiset laskiaiset vasta olivat komeat; hovissa pidettiin neljät
tanssiaiset; Ranskan lähetystön tanssiaiset" -- emännälle nyökättiin
päätä -- "olivat erittäin onnistuneet. Teidän pitäisi asettua
veljentyttärenne kanssa tänne talveksi, hän herättäisi täällä suurta
huomiota. Missä on tuo suloinen lapsi?"

"Hän jäi tänään pariksi tunniksi luostariin. Ovatko teidänkin
tyttärenne saaneet kasvatuksensa 'sacré coeur'-luostarissa?"

"Ei, he ovat Ursula-luostarissa. Ensi talvena minun vanhin tyttäreni
esitetään jo keisarinnalle... Hirveää miten pian lapset kasvavat."

Vähitellen vieraat poistuivat, ja Daniela jäi yksin kreivittären luo.
Se oli hänelle suuri helpoitus, sillä puheen sorina oli varsinkin
tänään hermostuttanut häntä suuresti. Tuo suurmaailmallinen kopeuden
leima, joka tuli ilmi melkein joka sanasta, jota täällä lausuttiin,
oli hänelle hirveän vastenmielinen; Daniela ei kuulunut aatelistoon;
hän oli tottunut liikkumaan niissä piireissä, joissa taiteilijat,
tiedemiehet ja kirjailijat olivat kotonaan; ne piirit, joissa
urheilu, ylhäisö-avioliitot ja turnipsisadot muodostivat tärkeimmät
harrastukset, olivat hänelle aivan vieraat, hänen ympäristössään oli
aina suurella mielenkiinnolla seurattu kirjallisia ja tieteellisiä
ilmiöitä ja päivän tapahtumia; täällä palveltiin menneisyyttä, josta
vain pieni saarimaailma oli pelastunut nykyaikaan, ja puhuttiin
suurista edistyshyökyaalloista ulkona maailmassa mitä suurimmalla
surkuttelulla ja pelolla, ikäänkuin jostakin uhkaavasta vaarasta.

Sopiko Daniela tähän maailmaan, jonka tästä lähin tuli olla hänen
omansa? Varmuutta ja viehkeyttä, henkevyyttä ja loistoa häneltä ei
tulisi puuttumaan voidakseen pitää puoliansa -- mutta tyydyttäisikö
se myös _häntä_ -- voisiko hän kestää sitä, että hänen ympärillään
vihattaisiin kaikkea, mitä hän itse rakasti, kunnioitettaisiin kaikkea,
mitä hän halveksi?

Ja eivätkö nämät kopeat ihmiset, joiden mielestä joku Rohan,
kamariherran tai Maltesiritarin arvonimeä kantava mies oli parempaa
ainetta kuin porvari, vaikkapa hänellä olisi ollut neron loistava
kruunu päässään... eivätkö nämä kopeat ihmiset antaisi hänenkin tuntea,
ettei hän ollut syntyperältään aatelinen, että hänen ottamisensa sukuun
oli armonosoitus heidän puoleltaan?

Pakenemisenhalu täytti Danielan mielen näiden ajatusten risteillessä
hänen päässään. Kukkaniitty on ihastuttava olinpaikka, mutta kala ei
siinä sittenkään viihdy; kirkas järvi on myöskin mieluisa olinpaikka,
mutta perhonen ei siihen tyydy -- ja sama tukehtumisentunne, jota
väärään paikkaan joutunut kala tai hyönteinen tuntee, valtasi nyt
Danielankin mielen, kun hän ajatteli siirtymistään loistavaan
aatelisympäristöön.

"Miten ihastuttavia naisia", sanoi kreivitär Trélazure, kun hän
oli saattanut viimeiset vieraansa, molemmat ruhtinattaret, ovelle.
"Tunsitteko te heitä ennestään?"

"En."

"Mitenkä se on mahdollista? Tehän olette itävaltalainen, ja sittenkin
koko täkäläinen seurapiiri on teille aivan vieras."

"En ole kauan asunut Wienissä. Ja sitä paitsi -- vaikka olisinkin
elänyt täällä -- niin en olisi kuulunut tähän maailmaan."

"Mitenkä niin? -- Minä luulin... poikani kirjoitti minulle..."
Kreivitär nolostui ja katkaisi puheensa. "Tänään te varmaan olette
masentuneella mielellä, koska Raoulimme on poissa?"

"Tehän olette myöskin yksin", vastasi Daniela vältellen, "missä Jeanne
viipyy?"

"Hän on, niinkuin jo sanoin, luostarissa. Oi, pienokainen tuottaa
minulle huolta; hän sanoi tänään jälleen lujasti päättäneensä mennä
luostariin."

"Varmaankin joku hänen kasvattajattaristaan on tyrkyttänyt hänelle tuon
ajatuksen."

Kreivitär rypisti kulmiaan.

"Pyhät sisaret eivät tyrkytä tuollaisia ajatuksia. Kun nuori
tyttö tuntee olevansa kutsuttu pyhittämään elämänsä luostarille,
niin kutsu tulee ylhäältä. Jeanne oli muuten jo kokonaan luopunut
tästä ajatuksesta -- mikä todistaakin, ettei se ole hänen oikea
kutsumuksensa. Mutta nyt hänet on vallannut uusi haaveilu; minä kyllä
tiedän mitä se on: tyttörukalla on sydänsuru! Ei ole mikään helppo asia
saada häntä jälleen järkiinsä --"

"Sydänsuru?" toisti Daniela hämmästyneenä. "Voisiko hän niin nuorella
iällä olla jo sellaisen intohimon vallassa?"

"Intohimo on nuoruuden kukka", vastasi vanha rouva. "Minä olin vain
seitsemäntoista vuoden vanha, kun ensi kerran rakastuin... Hyvä Jumala,
luostarista tullessa, jolloin ei ole vielä lainkaan maailmaa nähnyt --
on sydän täynnä taivaallista rakkautta ja samalla se on sanomattoman
herkkä maalliselle rakkaudelle -- se on ruusujen ja kaipauksen aikaa.
Ensimäinen kaunis, miellyttävä ritari, joka lähestyy... Niin minunkin
kävi, joskin onnellisemmin: minä rakastuin kreivi Trélazureen, jonka
vanhempani -- minun tietämättäni -- jo olivat valinneet miehekseni.
Mutta pieni Jeanne raukka -- puhukaamme jostakin muusta. Milloin Raoul
palaa takaisin?"

"Luullakseni huomenna päivällisen aikaan. Mutta puhukaamme Jeannesta,
se huvittaa minua. Pienokainen on minun mielestäni harvinaisen
miellyttävä. Hänen arka, mutta samalla puoleensavetävä olentonsa on
kuin kaunein runo. Hänkö siis on rakastunut ja arvatenkin -- Raouliin?"

"Mutta rakkaani, luuletteko te, että koko maailman pitäisi rakastua
tuohon tyhjäntoimittajaan?" vastasi kreivitär kääntäen pois päänsä.

"Te ette vain tahdo sanoa sitä minulle, rouvani, koska pelkäätte,
että voisin tulla mustasukkaiseksi -- ja koska te yleensä ette tahdo
ilmaista lapsi raukan salaisuutta. Mutta kai te sentään estätte Jeannen
tekemästä sielullista itsemurhaa?"

"Sanotteko te luostariin menoa sielulliseksi itsemurhaksi? Sielun
kannalta sitä pikemmin voisi sanoa pelastukseksi... Joka tapauksessa
koetan saada lapsi paran muuttamaan mielensä; sillä se on syntinen
erehdys, jos me maallisen syyn vuoksi antaudumme hengelliseen toimeen
-- sitä minä koetan saada häntä ymmärtämään. Hänen haaveilunsa katoaa
eron ja ajan mukana, ja toivon voivani tehdä hänestä vielä onnellisen
vaimon... Kadehdittava mies, joka saa hänet vaimokseen -- kadehdittava
äiti, joka saa hänet miniäkseen!..."

"Aiotteko seurata ruhtinattaren neuvoa ja jäädä hänen kanssaan Wieniin
talveksi?"

"En, sitä en aio tehdä -- en suo tätä jalokiveä kellekään
muukalaiselle. Iloitsen saadessani näyttää häntä Faubourg St. Germainin
seurapiirissä. Muuten on hänelle jo tehty useita tarjouksia... Dreux'n
herttuatar on ajatellut häntä vanhimmalle pojalleen. Hän elää tosin
hiukan liian hurjasti Parisissa; hän tuhlaa paraillaan omaisuutensa
erään näyttelijättären vuoksi, mutta hänellä ei ole mitään naimista
vastaan, jos hänelle tarjotaan tilaisuus sellaiseen naimakauppaan kuin
Jeannen kanssa. Sellaiset kapiot, sellainen nimi ja nuoruus..."

"Mutta rouvani, ettekö ole huolissanne tytön onnen puolesta, jos
hänet rakkaudetta -- niinkuin te sanotte -- naitetaan kevytmieliselle
miehelle?"

"Sehän yleensä on meidän osamme, rakkaani. Leskien laita on toinen,
he voivat valita sydämensä mukaan. Mutta tytöt eivät valitse itse
eikä heitä valita; heidät vaan naitetaan ja naidaan. Ja mitä
kevytmielisyyteen tulee, niin sitä vikaa on kai enemmän tai vähemmän
jokaisella nuorella miehellä, ei Raoulkaan ole siitä vapaa. Mutta
hurskaan vaimon rinnalla kääntyy aviomies jälleen hyveen puoleen, ja
jollei hän sitä tee, niin saa vaimo lohdutusta omasta hurskaudestaan.
Siksi on uskonto naisten paras aarre. Se yksin antaa heille oikeuden
ansaita rakkautta ja voi lohduttaa heitä, kun rakkaus on kadonnut.
Ettekö ole samaa mieltä?"

"Hyvä Jumala, rouvani, en... en tiedä, mitä minun siihen tulee vastata?"

"Merkillistä, mutta olen huomannut, ettette koskaan vastaa minulle
suoraan, kun tulee puhe vakavista asioista. Olisitteko te ehkä --
pelkään suorastaan lausua ilmi sellaista ajatusta -- penseä uskossanne?"

"Minusta on parempi, ettemme keskustele tästä asiasta."

"Ei tietenkään vieraitten ihmisten kanssa. Kevyeeseen
salonkikeskusteluun ei saa sekoittaa pyhiä kysymyksiä -- mutta äidin
ja tyttären suhde on toinen! Tämä asia painaa sydäntäni. Ajatelkaahan,
että teidän käsiinne on laskettava poikani onni ja perheeni kunnia.
Sanokaa minulle suoraan, rakas Daniela, miten teidän uskonne laita on?"

Samassa ilmoitettiin vieras, ja Danielan ei tarvinnut vastata.

Hetken kuluttua hän nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin tänä iltana!" sanoi kreivitär, joka oli kutsunut tulevan
miniänsä päivällisille.

Mutta Daniela lähetti illalla kieltävän sanan. Hänellä oli päänsärkyä,
hänen oli pakko pysytellä kotona.

Hän vietti illan yksin. Hän ajatteli kauan ja paljon; hän luki lävitse
Trélazuren kirjeet ja tarkasteli hänen valokuvaansa, hän käveli
kiihkeänä edestakaisin huoneessaan, heittäytyi sitten tuolille, painoi
päänsä tyynyihin ja makasi liikkumatta. Sitten hän kävi kirjoituspöydän
ääreen istumaan, alkoi kirjoittaa ja heitti taas kynän luotaan. Hän
huokasi syvään ja pyyhki silmiään nenäliinallaan. Vihdoin, revittyään
useita paperiarkkeja, hän sai kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja
kirjoitti siihen osoitteen.

Hänen kiihoittunut mielensä asettui. Hän tunsi rauhallisuutta, joka
seuraa tehtyä päätöstä. Oli jo keskiyön aika, kun hän vetäytyi
makuusuojaansa.




XXVII


Seuraavana aamuna kello kymmeneltä -- Daniela istui jälleen
kirjoituspöytänsä ääressä -- soitti nuori rouva palvelijaa.

Hän otti eilen kirjoittamansa kirjeen esille.

"Tämä kirje on vietävä lähetystöön", sanoi hän, "ja annettava kreivi
Trélazurelle, kun hän palaa takaisin matkaltaan."

"Herra kreivi on eteisessä", vastasi palvelija. "Aioin juuri ilmoittaa
hänen tulonsa."

Daniela kalpeni. Hän pani kirjeen takaisin salkkuun ja käski kutsua
kreivin sisään.

Trélazure astui sisään. Daniela ei mennyt häntä vastaan. Hän käänsi
vain päänsä oveen päin, jonka läheisyyteen kreivi vähäksi aikaa
pysähtyi. Kihlautuneet katselivat hetken aikaa toisiaan ääneti --
kumpikin hämmästyen toisen outoa ilmettä, kylmää, synkkää piirrettä,
jota ei koskaan ennen ollut näkynyt kummankaan kasvoilla.

Daniela puhui ensiksi.

"Te tulette aikaisemmin kuin mitä odotin teitä."

Trélazure astui lähemmäksi, mutta ei yrittänytkään tavalliseen tapaansa
suudella Danielan kättä -- Daniela ei ojentanut myöskään sitä hänelle
-- vaan kävi rauhallisesti vastapäätä nuorta rouvaa istumaan.

"Minä tulen varhemmin kuin mitä te odotitte ja toisessa mielentilassa,
kuin mitä te saatoitte aavistaa, rouva."

"Te tapaatte minutkin toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte
edeltäpäin olettaa."

"Tosiaankin... mikä voi olla siihen syynä?"

"Alottakaamme teistä ensin! Mikä herättää teidän suuttumustanne, herra
Trélazure? Onko Badenissa tapahtunut maanjäristys?"

"Odottamattomia asioita siellä ainakin on tapahtunut. Neiti Rimmersperg
on karannut luutnantti Müllerin kanssa."

"Giuliettako!?"

"Lacherin talossa kuuluu nykyisin eräs korkea herra Weilburgista usein
käyvän."

"Mutta, kreivi, tokkopa nuo juorut ovat voineet vaikuttaa niin
masentavasti teidän mieleenne."

"Eivät tosin nämät; mutta korviini tuli muitakin juoruja, minulle
kerrottiin tuntikausia kestäneistä oppitunneista ja huviretkistä,
joita eräs korkea nainen kuului tehneen yhdessä tyttärensä
kaunokirjoitusopettajan kanssa..."

"Minä opiskelin kylläkin ahkerasti ja päivää ennen lähtöäni olin
yhdessä herra Sternin ja hänen poikansa, jonka syntymäpäivä juuri
sattui olemaan, sekä Dalian ja Ernestinen kera pienellä huviretkellä.
Siitäkö Baden on nähnyt hyväksi teille juoruta?"

"Se on siis totta? En uskonut sitä, yhtä vähän kuin panin huomiota
nimettömään kirjeeseen -- joka, niinkuin sattumalta sain tietää,
on lähtöisin Boderichin perheestä -- ja jossa minulle varoituksena
ilmoitettiin, että olitte onnellistuttanut sanottua pedagogia
suudelmalla..."

"Se on parjausta", sanoi Daniela kylmästi. "Minä olen rehellinen, minun
suudelmani kuuluivat teille, minun oli mahdoton niitä kellekään muulle
lahjoittaa."

"Te olette hyvin ystävällinen. Mutta jos tuo halpamainen juutalainen
koskaan uskaltaa astua jalallaan meidän taloomme", sanoi Trélazure nyt
muuttuneella äänellä, "niin murskaan hänen luunsa."

"Hän ei koskaan astu jalallaan _meidän_ taloomme, siitä voitte olla
varma!" vastasi Daniela yhtä kylmästi.

"Siitä minä muuten en aikonut vaatia teitä tilille, rouvani. Te olette
tosin tehnyt väärin seurustellessanne niin ahkerasti hänen kanssaan,
että tällaisia juoruja on voinut syntyä -- mutta niitä minä halveksin
yhtä paljon kuin nimettömiä kirjeitäkin. Minulla on syytä olla
harmissani aivan toisista syistä."

"Todellako? Asiasta toiseen, muistitteko tuoda laskut, joita pyysin
saada Badenista?"

"Etsin niitä kaikkialta, myöskin kirjesalkustanne. Siinä oli kirje,
joka oli osoitettu 'kreivi Trélazurelle'. Siis minulle, ja minulla oli
lupa lukea se, -- ja tästä kirjeestä juuri, rouvani, tahdon vaatia
teitä tilille."

Daniela muisti nyt tuon kirjeen, jonka hän eräänä unettomana yönä oli
kirjoittanut omaksi rauhoituksekseen ja jättänyt kirjesalkkuunsa. Eilen
vielä olisi hänestä tuntunut hyvin kiusalliselta, jos se olisi joutunut
kreivin käsiin -- tänään asian laita oli toinen.

"Siitä seuraisi vain turhaa väittelyä", sanoi hän levollisesti. "Muuten
teitte varsin epähienosti tutkiessanne minun kirjesalkkuani."

"Tähän syytökseen en vastaa mitään, te itse annoitte minulle tehtäväksi
etsiä kysymyksessäolevia laskuja huoneestanne. Rikos ei ole siinä, että
minä luin kirjeen, vaan että te kirjoititte sen."

"Senkö vuoksi, että peruutin siinä sanani?"

"Ei sen vuoksi. Te ette lähettänyt kirjettä, siksi peruutus on mitätön.
Mutta ne ajatukset, joita te siinä tuotte ilmi, avaavat eteeni kuilun,
joka kauhistaa minua. Tosin koko kirje on vain kaunokirjallisuutta --
älkää panko sitä pahaksenne -- epäselvää, sekavaa, kiihkeämielistä
paatosta, mikä voi vuotaa vain kiihottuneen naisen kynästä."

"Te arvostelette hiukan ankarasti tyyliäni, mutta mielenkiintoista se
on sittenkin."

"Te puhuitte saavutetuista ajatuskukkuloista, maailmanrauhasta,
muureista ja muista salaperäisistä asioista, jotka te olette kopioinut
jostakin saksalaisesta metafysikasta, ja sekoitatte sen sellaisiin
käsitteihin kuin 'yhdenvertaisuus', 'ajatuksenvapaus' ja sen semmoisiin
mahtisanoihin, jotka kuuluvat vallankumouksellisiin kapakkapuheisiin.
Sellaista se on, kun nainen, joka ei ole kylliksi opiskellut eikä
saavuttanut tarpeellista kokemusta, yrittää käsitellä filosofisia ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Te sanotte tuossa mallikirjeessänne
edelleen, että minä olen järjeltäni oikea kapalolapsi verrattuna
teidän pari sataa vuotta edistyneempään viisauteenne -- mutta tälle
väitteelle en voi muuta kuin hymyillä. Se ei ole kuitenkaan pahinta.
Jollei kirjeessä muuta olisikaan kuin tuollaisia vähäpätöisyyksiä, niin
ehkä en olisi maininnut siitä mitään teille; mutta se kuilu, joka siinä
avautuu eteeni, johtuu teidän suorasta tunnustuksestanne: te sanotte
olevanne vapaa-ajattelija. Te puhutte voitetusta uskontyperyydestä,
taikauskoisista juhlamenoista, j.n.e. Onneton nainen! Minun täytyy
väkivallalla pakottaa teidät oikealle tielle: niinpiankuin me saavumme
Ranskaan, jätän minä teidät arkkipiispamme ohjattavaksi, enkä
rauhoitu, ennenkuin olette katunut syntisiä epäilyksiänne... Mitäpä
kunnianarvoisa äitini sanoisi, jos hänellä olisi aavistusta teidän
surkuteltavasta sieluntilastanne? Eipä puutu paljon, että voisin uskoa
noihin suuteloihinkin, joita kerrotaan teidän antaneen kauniille
juutalaiselle. 'Nainen, joka ei ole Jeesuksen oma', sanoo aivan oikein
eräs kirjailijoistamme, 'kuuluu Venukselle'."

Daniela hypähti ylös tuoliltaan. Hän oli kalmankalpea.

"Teidän parjauksenne riittävät jo, herra kreivi!" sanoi hän.
"Vaivautukaa vieläkin kerran tutkimaan kirjesalkkuani, niin löydätte
siitä kirjeen, jonka juuri teidän astuessanne sisään aioin lähettää
teille. Kas tässä!"

Trélazure teki työtä käskettyä. Hän avasi salkun, löysi siitä hänelle
osoitetun kirjeen, avasi sen ja luki:

    Rakas Raoul! Minä vapautan teidät sanastanne. Me emme sovi
    toisillemme. Koko teidän maailmanne on minulle vieras --
    minä tulisin vain onnettomaksi siinä ja siksi vetäydyn pois
    niinkauankuin on aika. Teillekin se on parempi sekä teidän
    äidillenne, jota kunnioitan suuresti. Jeanne rakastaa teitä. Te
    tulette onnelliseksi kaikki kolme. Sitä toivoo hartaasti teidän

    Daniela Dormes.

Kreivi pisti kirjeen povitaskuunsa ja kumarsi.

"Sitten ei minulla ole muuta tehtävää kuin poistua", sanoi hän.
"Antakaa anteeksi ne sanat, jotka äsken lausuin. Vain teidän
sulhasenanne minulla oli oikeus niin puhua -- en tiennyt, että jo ennen
tuloani tämä nimitys oli minulta riistetty. Voikaa hyvin, rouvani!"

Daniela kumarsi ääneti.

Ovessa Trélazure kääntyi taakseen ja astui Danielan luo.

"Sallikaa minun suudella kättänne", pyysi hän. "Tai antakaa minun
viimeisen kerran sulkea teidät syliini."

Daniela peräytyi askeleen.

"Te ette halua? Te olette oikeassa. Käyttäydyin raa'asti. Teette myös
oikein, kun ette tahdo mennä naimisiin kanssani -- me emme todellakaan
sovi toisillemme. Kaikki teidän nurinkuriset mielipiteenne olivat
minusta inhottavia morsiameni huulilla, mutta muuten ne eivät riistä
teiltä vähimmässäkään määrässä sulouttanne. Te olette ihailtava...
Jeannesta tulee minulle mitä suloisin, pikku vaimo, mutta te tulette
aina olemaan uneksimani, joskaan ei koskaan voittamani kuningatar
rakastettujeni parissa."

Daniela osoitti kädellään ovea.

"Minä menen", sanoi Trélazure epäröiden. "Eikö teillä ole mitään
sanottavaa minulle?"

Nuori rouva oli ääneti.

Kreivi veti paketin taskustaan ja laski sen pöydälle.

"Tässä ovat laskut, olinpa vähällä unohtaa ne. Ehkäpä teitä huvittaa
eräs uutinen Badenista, jonka vähällä myös olin unohtaa. Herra Sternin
poika on kuollut."

Danielan huulilta pääsi huudahdus.

"Oi onneton mies parka!"

"Hänhän oli vain poika, eikä mikään mies vielä."

"Minä puhun isästä. Ja miten lapsi kuoli?"

"Joko kuoli tai on kuolemaisillaan, jotain sellaista minulle
kerrottiin, en pannut sitä oikein mieleeni."

Daniela soitti.

"Vaunut silmänräpäyksessä!" käski hän.

"Te aiotte Badeniin?... Te siis sittenkin rakastatte tuota miestä?"

Mutta Daniela ei kuullut enää mitään, hän oli kiiruhtanut viereiseen
huoneeseen ottamaan hattuaan ja vaippaansa.

Kreivi Trélazure huokasi syvään ja läksi.

Tuntia myöhemmin hän pyysi onnelliselta äidiltään neiti Jeanne de
Favielles'ä vaimokseen.




XXVIII


Asemalla Danielan täytyi odottaa tunnin aikaa seuraavan junan lähtöä.
Itse matka kesti toisen tunnin, joka tuntui nuoren rouvan mielestä
loppumattomalta. Poika rukka -- tapaisikohan hän hänet vielä hengissä?
-- ja etenkin isä raukka! Hetki oli tullut, jolloin Daniela saattoi
sanoa surunmurtamalle miehelle: "Itke ystävän rinnalla..."

Vasta voitettu vapaus tuntui Danielasta nyt onnekkaalta pelastukselta.
Vähällä hän oli ollut tukehtua, nyt hän hengitti jälleen vapaasti.
-- Mutta ystävä raukan suuri onnettomuus esti hänen tuntemasta
oikeaa iloa, joskin hänen vapautensa oli hänelle kaksi vertaa
kalliimpi. Sillä jos hän olisi yhä ollut sidottuna Trélazureen, niin
hänen ei olisi ollut lupa kiiruhtaa onnettoman isän -- juutalaisen
kaunokirjoitusopettajan luo -- mitä leskikreivitär siitä olisi sanonut?
-- auttaakseen häntä, hoitaakseen hänen lastaan ja pelastaakseen tai
haudatakseen ja surrakseen häntä.

Saavuttuaan Badeniin hän kiiruhti -- nopeammin kuin mitä hänen
kamarineitonsa saattoi seurata häntä -- odottavien ajurien luo, hyppäsi
vaunuihin ja lupasi ajurille nelinkertaisen maksun, jos hän kahta
vertaa nopeammin kuin tavallisesti ajaisi hänet asuntoonsa.

Kymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät Bergstrassen varrella
olevan huvilan edustalle.

Danielasta tuntui, että talo ja sen ympäristö näytti toiselta kuin
tavallisesti: ristikkoportti oli selkosen selällään, vieraita ihmisiä
kulki pihalla, kaikkialla näkyi jälkiä siitä, että "jotakin oli
tapahtunut".

Ensimäinen ihminen, jonka Daniela astuessaan alas vaunuista näki, oli
Netti, professorin palvelustyttö. Hän viittasi hänet luokseen.

"Alfred?" kysyi hän hengästyneenä.

"Oi, teidän armonne, ettekö tiedä?"

"Kuollutko?"

"Eikö teidän armonne kohdannut ruumissaattoa? Pari minuuttia sitten he
kantoivat nuoren herran täältä."

"Entäs isä?"

"Hän astui arkun jäljessä. Minä en saanut seurata mukana, sillä herra
käski minun heti paikalla toimittaa eräs kirje postiin. Kirje on teidän
armollenne -- on kai parasta, että annan sen heti teille."

Ja hän ojensi kirjeen, joka oli hänellä kädessä. Sen osoite kuului:
"Rouva Daniela Dormes. Wien. Opernring. Kirjoihin."

Daniela otti, vastaan kirjeen, mutta ei avannut sitä heti, vaan antoi
tytön ensin kertoa pojan kuolemaa koskevat kaikki lähimmät seikat.
Kuolemassa on jotakin niin järkyttävää, jotain, joka tuntuu aina niin
käsittämättömältä, joskin se on kaikkien kohtalo, jotta joka kerta
täytyy uudestaan kysyä: Miten se tapahtui? -- Milloin loppu tuli? --
Mitkä olivat viimeiset sanat? -- Miten jäljellejääneet sen kantavat?

Netti kertoi, että Alfred ei ollut kuollut siihen tautiin, jota hän
vuosikausia oli sairastanut, vaan satunnaisen keuhkokuumeen johdosta,
joka kolmessa päivässä vei hänet hautaan. Kuolema oli tullut aivan
odottamatta; lääkäri oli arvellut vielä edellisenä iltana -- viime
keskiviikkona se oli -- että seuraavana päivänä tauti kääntyisi
parempaan, ja keskiyön aikana poika kuoli -- jäähyväisiä sanomatta,
kuolinkamppailutta. Ei hän itse, yhtä vähän kuin isä tai lääkäri, ollut
pelännyt pahinta -- ja kun kuolema noin äkkiä saapui, tuntui se kuin
salamaniskulta... Herra Stern istui yöt päivät ruumiin ääressä aina
hautajaisiin saakka, tuskin Netti sai häntä nauttimaan edes kupillista
lihalientä. Viime yönä hän oli kirjoittanut hyvin kauan. Tänä aamuna
hän oli muuttanut vaatteita, seuratakseen ruumista hautaan. Kaikki
hautajaisvalmistukset oli hän heittänyt parooni Zollernin huoleksi.

"Ennenkuin hän läksi kotoa", siten Netti päätti kertomuksensa, "antoi
herra rukka minulle kirjeen ja käski, että veisin sen heti paikalla
postiin; hän toivoi, että kuitti olisi hänen pöydällään, kun hän
palaisi kotiin, ja siksi en mennyt mukana hautausmaalle..."

Daniela, joka itkien oli kuunnellut tytön kertomusta, astui sisään.
Tultuaan makuuhuoneeseensa hän käski kamarineitonsa, joka auttoi
päällysvaatteita hänen yltään, jättämään hänet yksin.

Hän riisti kuoren auki ja piteli täyteenkirjoitettua arkkia kädessään.
Sen verran kuin hän kyyneliltään saattoi, jotka lakkaamatta himmensivät
hänen silmiään, hän luki seuraavat, kirjoittajan kyynelten tahraamat
rivit:

"Olen köyhä mies. Kaikki, mitä minulla oli, olen kadottanut...
Ajatelkaahan, Daniela, Affini on kuollut!

"Kaikki, mitä rakastin, on minulta riistetty; te, ylevä, rakastettu
nainen, kuulutte toiselle, ja minun sydänkäpyni, hyvä lapsiraukkani, on
haudan oma. Minun on mahdoton sitä kantaa --

"Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja hiljaa -- hän ei lainkaan tiennyt,
että hänen täytyi erota maailmasta -- siinä on suuri lohdutus. Mutta
sittenkin olen lohduton. Maailma on aivan tyhjä. En tahdo sen kauemmin
elää. Ja miksikä sitä tekisinkään? Rakkauteni vuoksi olen jo kylliksi
onneton tahtoakseni enää elää; isänä minun velvollisuuteni olisi ollut
elää, ja olisin sen tehnytkin, mutta nyt, kun lapsenikin on hyljännyt
minut... Ah, jospa te silloin -- metsässä -- olisitte suonut minulle
sen jäähyväissuudelman, jota pyysin, niin ehkäpä tämä muisto olisi
voinut antaa minulle voimaa elää, olisihan minulla silloin ollut edes
jotakin, mutta nyt ei ole yhtään mitään.

"Oi, tuona päivänä metsässä, mitä minulle silloin tapahtui -- minun
täytyy kertoa siitä teille, Daniela... Annattehan anteeksi, että
ilmaisen teille kaikki? Onhan se viimeistä, mitä tässä elämässä
vielä puhun -- ja viimeisillä sanoilla on oma oikeutensa. Viime
hetkenä on oikeus ilmaista kaikki, kaikki sovinnaisuus, kaikki
ennakkoluulot katoavat silloin. Näettehän, Daniela, en voi nimittää
teitä armolliseksi rouvaksi; käytän aivan yksinkertaisesti kaunista
nimeänne, joka on niin syvälle tunkeutunut murtuneeseen sydämeeni.
Ja vieläkin enemmän -- siihenkin on minulla mielestäni oikeus: tässä
viimeisessä kirjeessäni sinuttelen Danielaa. Minun täytyy sinulle
ilmaista, ennenkuin sieluni on sammunut, miten palava rakkauteni oli.
Sinä tiesit, kuningatar kaikkien naisten parissa, että olit minulle
kallis, sillä tuona päivänä tunnustin sen sinulle... mutta et silti
tiedä, miten suureen voimaan, mihin jättiläiskorkeuteen sydämeni
liekki silloin kohosi. Rakastin sinua jo ennenkin -- niin, mutta
suhteellisesti levollisesti -- niinkuin aurinkoa, jota on mahdoton
saavuttaa; minä soin sinut miltei tuolle toiselle; mutta tuon päivän
jälkeen, jolloin niin suopeasti kuuntelit tunnustustani, jolloin sain
suudella kättäsi, jolloin et edes vetänyt sitä pois, vaikka kyynel
tipahti sille, jolloin nimitit minua 'Franziksi'... siitä päivästä
saakka vasta tiesin, mitä rakkaus oli. Pyörremyrsky nousi sielussani,
tuska laskeutui sydämeeni -- kaikkine ajatuksineni, kaipauksineni,
unelmineni, yksin hengityksinenikin olin sinun luonasi. Minusta tuntui
kuin minun olisi pitänyt huutaa mustasukkaisuudesta ajatellessani tuota
toista, joka saisi sinut omakseen, huutaa ihastuksesta nähdessäni
sinun kauneutesi edessäni, huutaa tuskasta ajatellessani ikuista
eroa... Nyt rakkaudellani on temppelinsäkin: metsässä puron rannalla.
Joka päivä minä kuljin sinne -- se oli pyhä paikka. Sammalkummulla
sinä olit levännyt, veden pintaa olit katsellut, metsäistä ilmaa
olit hengittänyt, ilmassa leijailevat tuoksut nostattivat mieleeni
sanoja, joita sinä olit lausunut, hymyilyn, joka oli kaunistanut sinun
kasvojasi; ja joskus ajatukseni olivat niin elävät, että luulin tuon
taivaallisen hetken palanneen jälleen, tunsin taaskin sinun viileän,
tuoksuvan kätesi huuliani vasten, koko olentosi näin edessäni ikäänkuin
harhanäyssä, ja sydämeeni nousi polttava rakkauden aalto, ääretön
hellyyden tunne. Silloin tein sen, mitä nuoret haaveilijat usein
tekevät: minä piirsin nimesi puun kuoreen -- siihen puuhun, jonka
lehvät varjostivat sinua loikoillessasi maassa -- mikä suloisen ihana
kuva se olikaan. Tämä puu on minulle sanomattoman rakas, samoin puro
ja jokainen ruohonkorsikin. Koko tuo paikka oli valtakuntani. Minä
kiiruhdin sinne -- aivan kuin armasta tapaamaan sykkivin sydämin...
Sitten poikani sairastui -- viimeiseen hetkeen saakka en väistynyt
hänen luotaan enkä sen jälkeen käynyt enää valtakunnassani. Lapseni
kuolema -- kauhein kaikista kauhuista! -- mutta sittenkin rakastan
sinua: tämän onnettomuuden koko voiman ja majesteetillisuuden edessä --
sillä mitäpä valtavampaa ja suurempaa olisi olemassa kuin kuolema? --
en ole voinut riistää ajatuksiani sinusta. Kaksi hautaa avautuu eteeni
-- toinen, johon minun kultani, ylpeyteni, Affi raukkani peitetään,
toinen, johon itse laskeudun levolle. -- Mutta kaiken tämän synkkyyden
yläpuolella leijailee sinun valoisa kuvasi, Daniela. Kolme asiaa
minulla vielä on suoritettavana: tämä kirje, sitten vainajani hautaus
ja sitten viimeinen toivioretki puron rannalle. Tähän kirjeeseen
ammennan koko tuskani, rakkauteni, viimeisen elämänjäännökseni. Minusta
tuntuu tätä kirjoittaessani, huutaessani sinua nimeltä, ikäänkuin
makaisin edessäsi ja syleilisin polviasi, kuin valittaisin sinulle
syvää tuskaani, kuin antaisin sinulle koko sieluni näissä viimeisissä
sanoissa: 'Jää hyvästi!'

"Saatettuani poikani viimeiseen lepoon, heitettyäni multaa hänen
arkulleen ja katseltuani, miten kumpu kohoaa ainoan armaani haudalla,
kiiruhdan omaan valtakuntaani. Siellä tahdon vielä kerran hengittää
sitä ilmaa, jota sinä olet hengittänyt, vielä kerran suudella sitä
ruohoa, jota sinun kätesi on kosketellut, siellä kaiku vielä kerran on
huutava sinun äänelläsi minua nimeltä ja sitten piirrän puuhun sinun
nimikirjaintesi viereen omani, F.S. sekä ristin ja päivämäärän...

"Sitten viritän hanan, kuiskaan vielä kerran 'Daniela' ja --"

Luettuaan näin pitkälle Daniela päästi huudon ja kiiruhti nopeasti
huoneitten läpi eteiseen.

"Vaunut, vaunut!" huusi hän palvelijalle. "Pian -- pian! Kiiruhda
Jumalan tähden, juokse niin paljon kuin jaksat"!

Palvelija kiiruhti pois. Daniela seurasi hänen jäljessään portaita
alas ja ulos ovesta. Pian palvelija oli ennättänyt edelle ja kadonnut
kulmauksen taakse. Daniela juoksi yhä eteenpäin, joutuakseen vaunuja
vastaan. Sitten hän saapui ajuripysäkille. Hänen palvelijansa seisoi
siellä, mutta ajoneuvoja ei ollut missään.

Mitä tehdä? Se oli hirveä hetki. Onneksi vain lyhyt hetki. Tyhjät
vaunut ajoivat Danielan ohi.

"Pysähtykää!" huusi Daniela.

Ajuri pudisti päätään.

"Olen tilattu", sanoi hän.

"Sata guldenia, jos suostutte!"

Se auttoi. Vaunut pysähtyivät. Daniela hyppäsi sisään.

Hän mainitsi minne oli ajettava.

"Ja viisisataa guldenia, jos tulemme ajoissa perille", lisäsi hän.
"Ajakaa niin nopeasti kuin vain voitte!"

Ajuri piiskasi hevosiaan, ja nämä juoksivat minkä jaksoivat -- kova
vauhti tuntui sittenkin ryömimiseltä.

Millainen matka! "Ennätänkö ajoissa vai tulenko liian myöhään?"
tämä kysymys nousi alituisesti tämän puolentoista tuntia kestävän
matkan aikana Danielan mieleen hänen epäilystensä heiluessa elämän ja
kuoleman välillä. Hautajaiset olivat varmaankin jo ohi... Vaan ei,
olihan vielä hiukan toivoa; Netti oli sanonut, että saatto vasta pari
minuuttia sitten oli lähtenyt liikkeelle... mutta miten kauan hän oli
saattanut lukea kirjettä? Sitä hänen oli mahdoton laskea -- se oli niin
epäselvästi kirjoitettu ja hänen silmänsä olivat niin sumeat... ehkäpä
hän oli tarvinnut siihen puolisen tuntia.

"Missä on hautausmaa?" kysyi Daniela ajurilta, toivoen, että hän
mainitsisi jonkun hyvin kaukaisen paikan.

Mies selitti. Hautausmaa oli noin puolitiessä Badenin ja sen metsän
välillä, jonne hän oli menossa.

Hyvä Jumala, hyvä Jumala, se puuttui vielä! Kuinkahan paljon edelle
onneton mies on ennättänyt?

Tuska ja pelko kiihtyi yhä.

"Nopeammin, nopeammin!" kuuli Daniela oman äänensä kiiruhduttavan.

Vihdoin vaunut saapuivat määräpaikalle. Sieltä oli vielä hyvä matka
jalan käytävänä, ennenkuin pääsi puron rannalle.

"Odottakaa täällä!" sanoi Daniela hypäten alas vaunuista: Sitten hän
kiiruhti juoksujalkaa polkua pitkin. Hänen täytyi vähä väliä pysähtyä
vetääkseen henkeään.

Hetken kuluttua hänestä tuntui, ikäänkuin metsä ei olisikaan sama,
jollaiseksi hän sen muisti... Hyvä Jumala, jos hän oli eksynyt, jollei
hän löytäisikään puroa?

Hän palasi muutamia askelia taaksepäin, poikkesi sitten oikealle,
toiselle tielle -- ei, tämä ei ollut oikea -- sitten vasemmalle --
täälläkin seutu näytti aivan vieraalta. Auta, hyvä Jumala, tämä oli
liian hirveää...

Nyt hän kuuli kohinaa. Niin, tuossa oli puro, sen rantaa pitkin hänen
tuli vain kulkea, sitten hän saapui kallion luo, jonka yli puro syöksyi
alas. Rohkaistuin mielin hän juosten seurasi solisevaa Ariadnelankaa.
Mutta pian polku loppui -- hänen täytyi, jotta hän ei kadottaisi puroa
näkyvistä, tunkeutua pensaikon läpi. Vaatteet ja kädet repeytyivät
häneltä, okaat takertuivat hänen hienoihin sukkiinsa, mutta hän ei
huomannut sitä. "Ennätänkö vielä ajoissa perille?" se oli ainoa ajatus,
joka hallitsi häntä.

Puron ranta kävi yhä jyrkemmäksi; pian hän oli määränsä perillä. Nyt
hän tunsi metsänkin, jossa he olivat yhdessä istuneet. Vielä muutaman
minuutin matka, sitten käännös oikealle -- ja hän oli "valtakunnassa".

Hän aikoi huutaa, ilmoittaakseen tulonsa -- mutta turhaan -- hän ei
saanut ääntä kuuluville. Siis nopeasti vain eteenpäin.

Laukaus...

Daniela kompastui maahan.

"Liian myöhään!" voihki hän. Pelko, jonka laukaus oli nostattanut hänen
mielessään, oli hirveintä kaikesta, epätoivoisin tunne, mikä lyhyessä
hetkessä voi vallata mielen.

Pensaikko liikahti hänen edessään ja koira hyppäsi esille, hänen
jäljessään metsämies, savuava pyssy kädessä.

Mies kulki maahan kaatuneen ohi huomaamatta häntä.

Daniela nousi jälleen pystyyn. Jumalan kiitos, se olikin vain
metsästäjän laukaus!

Nyt hänellä oli taaskin voimia. Hän juoksi tuttua tietä myöten, kääntyi
kulmauksesta, ja tuossa olikin puro, kallio, puu --

Puun edessä seisoi Stern piirtäen sen runkoon ristiä. Hänen jaloissaan
ruohikossa oli pistooli.

Aikaisemmin Daniela ei ollut voinut huutaa, nyt hän ei päässyt
paikaltaan liikahtamaan. Tämä näky kiihotti häntä siinä määrin, että
hänen ruumiinsa alkoi vavista ja lyijypaino kahlehti hänen jalkansa
maahan. Mutta ääni teki nyt tehtävänsä.

"Franz!" huusi hän.

Stern ei kääntynyt taakseen. Hän siveli vain kädellään otsaansa. Siinä
oli kaiku, jota hän mielikuvituksessaan oli odottanut kuulevansa viime
hetkenään...

"Franz -- Franz!" huusi Daniela voimiensa takaa.

Silloin Stern käänsi päätään. Veitsi putosi hänen kädestään. Kahdella
harppauksella hän oli Danielan luona ja otti syliinsä horjahtavan
vartalon. Kiihottuneet hermot laukesivat samalla ja Daniela painautui
nyyhkyttäen pelastetun rintaa vasten.

Franz ei ymmärtänyt mitä tämä merkitsi. Daniela, hänen rakastettunsa,
tällä paikalla -- tänä hetkenä -- ja hänen sylissänsä...

Vihdoin Daniela kykeni puhumaan.

"Sinä et saa kuolla, oma Franz... lapsi raukkasi -- me suremme häntä
yhdessä... mutta elämä tarjoo sinulle vielä onnea, armaani..."

"Daniela, Daniela, en ymmärrä... entäs hän -- tuo toinen?"

"Minä olen vapaa -- käsitätkö? -- vapaa!"

"Vapaako? Ja mikä sinä tahdot olla minulle?"

"Sinun lohdutuksesi -- sinun vaimosi -- sinun --"

"Minun _taivaani_!"



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DANIELA***


******* This file should be named 60232-8.txt or 60232-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/0/2/3/60232


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.