*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47985 ***

LYYRILLISIÄ RUNOELMIA II

Kirj.

Johan Ludvig Runeberg


Suomentanut Kaarlo Forsman



Porvoossa 1885,
G. L. Söderström, Kustantaja.






SISÄLLYS:

Idylliä ja Epigrammia.

 1-27.
 Kahleissa.
 Varhainen murhe.
 Tytön vuodenajat.
 Yhtäläisyyttä.
 Lintu.
 Ensimmäinen suudelma.
 Älä karkaa.
 Suudelman toivo.
 Lempi.
 Erotus.
 Unelma.
 Halveksittu.
 Kukkaiskauppias.
 Suru ja ilo.
 Perhosanoma.
 Immen mielt' älä samenna!
 Kesä-yö.
 Rauha.
 Muuttunut.
 Pitkä päivä.
 Sulot.
 Amor.
 Herkästi taipuva.
 Ainoa hetki.
 Orjanruoska.
 Kolme ja kolme.
 Pohjola.
 Outo lintu.
 Etkö vaihda onnee?
 Tytön viesti.
 Vuokko.
 Yhtymys.
 Hymy.
 Kyynelet.
 Eros-jumalaisen muutos.

Pieni kohtalo.

  1. Niinkö vaivainen, kuin luullaan?
  2. Oman äidin hauta peittää.
  3. Niin käyn itse kaukaisuuteen.
  4. Muuta hoitoo ei saa tyttö.
  5. Tyttö, voimakas on lempi.
  6. Sata tiet' on aatoksellain.
  7. Mikä riemu sorja olla!
  8. Lausuvanpa kaikki kuulut.
  9. Vaan mun lintuain ei kuulu.
 10. Sitten kysellyt en enää.

Lemmenkateen öitä.

 Ensimmäinen yö.
 Toinen yö.
 Kolmas yö.
 Neljäs yö.
 Viides yö.






Idylliä ja Epigrammia.




    1.

    Sulhoaan tul' impi kohtaamasta,
    Punaisin tul' käsin. -- Äiti virkkoi:
    "Mistä punertaa sun kätes, tyttö?"
    Tyttö virkkoi: "Ruusuin poiminnassa
    Okaihin oon pistellyt mä kättäin."
    Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta,
    Huulin punaisin tul'. -- Äiti virkkoi:
    "Mistä punertaa suu huules, tyttö?"
    Tyttö virkkoi: "Vadelmoita söin ja
    Nestehellä punannut oon huulein."
    Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta,
    Kalpein poskin tuli. -- Äiti virkkoi:
    "Mistä kalvennut on poskes, tyttö?"
    Tyttö virkkoi: "Hanki hauta, äiti!
    Siihen kätke mie ja päälle nosta
    Risti, johon piirrät näin kuin lausun:
    Kerran tul' hän kotiin punakäsin,
    Ne kun käsiss' sulhon punertuivat.
    Kerran tul' hän kotiin punahuulin,
    Ne kun huulist' armaan punertuivat.
    Vihdoin tul' hän kotiin kalpein poskin,
    Kun ne kalvetutti sulhon vilppi."


    2.

    Ensin särkyy lähteen ensi-kuplat,
    Ensin kuihtuu kevään ensi-kukat;
    Mutta ensi-lempes, sydän nuori,
    Elää kauan kaikkein muiden jälkeen.


    3.

    Onnestaan näin haastoi sulho: "Ensi-
    Sunnuntain' on viime-kuulijaiset,
    Ensi-maanantaina häitä vietän,
    Torstaina vien kotiin morsiammein."
    Pyhä tul', -- ol' viime-kuulijaiset,
    Maanantai tul' -- vietettiinpä häitä,
    Torstai tul', -- ol' kotiin-tulijaiset.
    Mutta murheen, itkun tulijaiset,
    Sillä vaimon vei hän haudan kotiin.


    4.

    Poika ehti viiteentoista vuoteen --
    Rakkautt' ei luullut olevankaan,
    Eli vielä viisi vuott' -- ei luullut
    Nytkään rakkautta olevaksi.
    Tul'pa arvaamatta kaunis impi,
    Jolta muutamassa hetkess' oppi,
    Mit' ei vuosikymmeniin älynnyt.


    5.

    Myrttiä Lauran akkunall' on kaksi;
    Toista kastelee hän vesill' aina,
    Mutta toinen kuivuu ruukussansa.
    Miks' hän toista hoitaa, eikä toista? --
    Molemmat ei samalt' ole saadut:
    Toisen sai hän nuorelt' armaaltansa,
    Toisen mieheltänsä, ijäkkäältä.


    6.

    Kevään tulless' armaan vuokkoinensa,
    Keltatukkaans' immet seppelöivät,
    Juosten piirihyppyyn riuvun alle.
    Tanssiessaan iloitsevat kaikki:
    Se joll' ompi kaunis helminauha,
    Se jonk' kukkaisseppel onnistui, ja
    Se ken tuntee hohdon poskillansa.
    Arvaapas, ken kaikist' iloisin on?
    Se ken näkee piiriss' sulhosensa.


    7.

    Humisee kaks' haapaa haudan päällä,
    Joss' on uskollisen sulhon tuhka,
    Muinoin hänen impens' istuttamat.
    Nytpä haapain alla juoksee lapset,
    Toisen miehen kanssa saamat, poimii
    Kukkia ja perhoj' ajelevat.


    8.

    Nuorten kukkain kesken lehdon tiellä
    Kulki tyttö kulta aivan yksin,
    Taitti ruusun hehkeimmän ja virkkoi:
    "Kaunis kukka, oisko sulla siivet,
    Armaan luokse sun ma lennättäisin,
    Keveen viestin solmiten sun siipees
    Oikeaan ja toisen vasempaankin,
    Yhden: että hän sua suuteleis, ja
    Toisen: että paluuttais sun mulle".


    9.

    Sulhasensa polvell' itki neito,
    Vaikeroiden kovaa onneansa:
    "Viime-yönä, armas nuorukainen,
    Paloi multa mökki, kaikki karja,
    Kaikk' mit' oli omaa ilman alla".
    Poika riemumielin itseksensä
    Mietti: "Joskin armaan mökki paloi,
    Kahta mieluisamp' on mökkin' hälle;
    Joskin karjat kaikki hältä hukkui,
    Kahta hauskemp' on mun karjan' hälle;
    Jos hält' ilman alta kaikki hukkui,
    Kahta, kahta kalliimp' oon ma hälle".


    10.

    Sirkkupari pesän laati puistoon.
    Kevääll' yhtäpäätä lauloi koiras,
    Kesäll' alkoi harveta sen laulu,
    Syksyll' laulu vaikeni silt' aivan.
    Miksi? -- Sillä kevään kestäessä
    Muisti hän vaan kultaans' armastella;
    Mutta kesän tullen karttui huolta
    Pesästä ja pikkupoikasista,
    Syksyn kanssa saapui synkät päivät
    Ynnä kaipuu siirtää kauas täältä.


    11.

    Oi suviperhot te,
    Oi sulokukkaiset,
    Vihreät pensaat, puut,
    Surkastukaa pian pois!
    Nuoruuden kuvat te,
    Rakkauden kuvat te,
    Surkastukaa pian pois!
    Myytynä vanhallen
    Lempiä teit' en saa.


    12.

    "Joutuun kevät karkaa,
    Joutuisammin kesä,
    Syksy kauan viipyy,
    Kauemminkin talvi.
    Kohta, kauniit posket,
    Tekin surkastutte." --
    Poika tuohon vastas:
    "Syksylläkin kevään
    Muistot ilahuttaa,
    Vielä talvis-ajan
    Kestää kesän viljat.
    Karatkoon vaan kevät,
    Kuihtukoon vaan poski,
    Nytpä lempikäämme,
    Nytpä suudelkaamme!"


    13.

    Aituusen nojaten,
    Neitonen vieressään,
    Niittyä silmäillen
    Lyötyä poika näin
    Virkkoi: "Pois kesä riens',
    Kukka jo kuihtui pois;
    Vaan soma poskes on,
    Liljut ja ruusut siin'
    Ennellään vesovat".
    Taas suvi saapui; nyt
    Siin' oli yksin hän:
    Poiss' oli tyttö, -- maan
    Helmahan kuihtunut;
    Nurm' oli vihree taas,
    Kukkiva, kaunoinen.


    14.

    Lehdoss' istui Minna,
    Katsoi seppeltään,
    Joka suloisinna
    Häll' ol' sylissään;
    Kyynel kukkaselle
    Siinä helmehtii,
    Mutta seppelelle
    Virkki hellä niin:
    "Jos saat jäädä, hempee,
    Kullan tukkahan,
    Tuoksu siihen lempee,
    Kevätt' ainian!
    Jollei keltatukkaan
    Hän sun jäädä suo,
    Silloin kyynel-rukkain
    Piilost' ilmi tuo!"


    15.

    Luonto, kuinka mulle voit sa
    Vihastuakaan?
    Muille kauneutta soit sa,
    Etpä mulle vaan.
    Piiriään kun hyppy sulkee,
    Minä syrjään jään;
    Jolsan ohi kaikki kulkee,
    Häntä hyljitään.
    Niinkuin muilla, sydän mulla
    Sykkii, armastaa.
    Miks' mun täytyy yksin olla,
    Halveksittuna?


    16.

    Kolmest' äiti tytärtänsä kielsi:
    Huokaamasta, nurkumasta ynnä
    Konsaan antamasta pojan suuta. --
    Äiti, jos sun tyttäres ei riko,
    Riko viime-kieltoas, oi sitten
    Ensimmäisen rikkoo hän ja toisen.


    17.

    Tyttö solmii Juhannuksen-yönä
    Vehmaan laihon korsiin hentukaisiin
    Silkkilankaa kaiken-karvallista.
    Huomenelta käy hän sinne sitte
    Tulevaisen onnen tiedustukseen.
    Kuuleppas, kuink' impi tuossa toimii:
    Jos on musta, murheen korsi noussut,
    Surren haastelee hän muiden kanssa.
    Jos on riemun puna-korsi noussut,
    Riemuiten hän haastaa muiden kanssa.
    Jos on vihree lemmen korsi noussut,
    Riemuitsee hän hiljaa sydämmessään.


    18.

    Poika suuttuneena lähtehelle
    Lausui: "nurmen silmä, häijy lähde!
    Tuhannesti on jo tyttöseni
    Kasvojaan sun kalvoos peilaellut.
    Vaan et hoida kuvaa kallihinta,
    Kasvoj' armahan et säilytä sä.
    Hänen mentyään myös kuva karkaa,
    Ja ma turhaan tuota etsin sitte.
    Rankaisenko sinua, häijy lähde,
    Aaltos vellon, ojitan sun kuiviin
    Taikka tallaan kukkarantas ratki?"
    Mutta lähde rukoellen lausui:
    "Poika, miksi minua rankaiseisit,
    Aalton' velloisit, mun ojittaisit,
    Taikka tallaisit mun kukkarantain?
    Oonhan ainoasti veden neito,
    Joll' ei lämpöverta suoniss' ole,
    Jok' en lemmi, jot' ei kukaan lemmi.
    Pahemp' on, ett'ei sun sydämmessäs,
    Oman rintas lämpölähtehessä
    Tyttös muisto säily kauemmin kuin
    Sulossaan hän seisoo silmäis eessä."


    19.

    Tyttö lausui äiti-vanhukselleen:
    "Etkös syksyll' laita mulle häitä?"
    Äiti virkki: "Kevääks' anna jäädä,
    Kevät, tyttö, sopivin on häiksi;
    Kevääll' laatii lintunenkin pesää." --
    "Miksi kevät sopivin on häiksi?
    Kevääll' lintu pesii? Entäs sitten?
    Äiti, joka vuoden-aika sopii
    Sille, ken joka vuoden-aiall' lempii."


    20.

    Esko haastel' aamutähtöselle:
    "Armas aamutähti, taivaan tyttö,
    Mitä toimii Ella noustuaan ja
    Hartioilleen hunnun saatuansa?"
    Aamutähti vastaten näin virkkoi:
    "Poika parhain, Ella noustuaan ja
    Olkapäilleen hunnun saatuansa
    Akkunastaan katsoo kyynelsilmin
    Minuun, sitte silmän luo hän länteen."
    Esko jälleen virkki: "Ompa hyvä,
    Että aamutähtee katselee hän,
    Puhtautta sydämmen se tietää;
    Hyv' on, että kyynelin hän katsoo,
    Sydämmensä hellyyttä se tietää;
    Mutta parast', että länteen katsoo,
    Sillä länness' ompi Eskon mökki."


    21.

    Poika lausui neitoselle:
    "Karkaat aina, armas tyttö,
    Milloin vaan sua syliin pyydän;
    Sanos sentään, löysitkös sä
    Konsaan tyyntä turvapaikkaa,
    Ennenkuin mun syliin' piillyit?"


    22.

    Sotamies tul' talonpoian pirttiin
    Puujalalla, iän taakkaa kantain.
    Talonpoika hälle ryypyn kaas' ja
    Tarjos, lausuin sotavanhukselle:
    "Sanos, taatto, millä mielin olit,
    Kun sua sodass' saarsi viholliset,
    Pyssyt paukkui, surmanluodit vinkui?" --
    Vanha sotur' lasins' otti lausuin:
    "Niinkuin sie, kons' syksyll' ympärilläs
    Rakeet vinkuu, sinkuu salamat ja
    Omilles sä korjaat pellon viljaa."


    23.

    Poika pyrki immen ikkunasta
    Kolme pitkää iltaa perätysten,
    Kolkutti ja pyysi sisään päästä.
    Ensi yönä sai hän soimaukset,
    Toisna sai hän nuhtehet ja pyynnöt,
    Kolmanna jo akkunan sai auki.


    24.

    Rannan kuusten alla poika kirmas
    Laulu kuulun Saimaan lahdelmalla.
    Tuon näk' Ahti aalto-asunnostaan,
    Katsoi sorjaa poikaa rakkain silmin,
    Halus häntä viekoitella luokseen.
    Ukkona nyt ensin nous' hän maalle.
    Mutta vilpas poika häntä karttoi;
    Nuorukaisna sitten nousi maalle,
    Mutt' ei vilpas poika vartonutkaan;
    Vihdoin virmaks varsaks muuttununna
    Nous' hän maalle, puiden kesken hyppi.
    Poika kun nyt virman varsan huomas,
    Astui hiljaa tuota kohden kutsuin,
    Äkist' tarttui harjaan, hyppäs selkään,
    Mielitellen reimaa ratsastusta;
    Mutta piiramassa Ahti karkas
    Sorjin saaliinensa syvään aaltoon.
    Tul'pa poian äiti alas rantaan,
    Itkien ja surren etsi lastaan.
    Tuon näk' Ahti aalto-asunnostaan,
    Katsoi sorjaa naista lempi-silmin,
    Halus häntä viekoitella luokseen.
    Ukkona nyt ensin nous' hän maalle,
    Mutta murheellinen vaimo karttoi;
    Nuorukaisna sitten nousi maalle,
    Mutt' ei murheellinen vartonutkaan;
    Vihdoin vilppaaks poiaks muuttuneena
    Iloiten hän kellui lainehilla.
    Äiti, nähden lapsens' ikävöidyn,
    Aaltohon tuon syliin oitis syöksyi,
    Pelastaa hänt' tahtoin surman suusta;
    Mutta piiramassa Ahti karkas
    Sorjin saaliinensa syvään aaltoon.


    25.

    Saarijärven salomailla Paavo
    Asui hallan-arkaa taloansa,
    Viljellen sen maata ahkerasti;
    Mutta Luojalt' uotteli hän kasvun.
    Vaimoineen ja lapsineen siell' asuin
    Hiessä söi hän näine niukkaa leipääns,
    Oji soita, kynti sänkee, kylvi.
    Kevät tul' ja hanki suli maasta,
    Lähti sen kanss' orahia puolet;
    Kesä tul' ja raekuuro raivos,
    Se löi maahan puolet tähkäpäitä;
    Syksy tul' ja halla loput otti.
    Paavon vaimo nyhti tukkaans' sanoin:
    "Paavo ukko, kovan onnen orja!
    Turvaa sauvaan! Herra hylkäs meidät;
    Kovaa kerjuu, kovempaa on nälkä."
    Paavo vaimon käteen käyden virkkoi:
    "Herra koettelee vain, meit' ei hylkää.
    Leivo leipään pettua sa puoleks,
    Ojia luon ma toisen verran lisää,
    Mutta Herralt' uottaa tahdon kasvun."
    Vaimo leipoi leipään pettua puoleks',
    Ukko kaivoi ojaa toisen verran,
    Lampaat möi ja jyviä osti, kylvi.
    Kevät tul' ja hanki suli maasta,
    Siin' ei orait' yhtään lähtenynnä;
    Kesä tul' ja raekuuro raivos,
    Se löi maahan puolet tähkäpäitä;
    Syksy tul' ja halla loput otti.
    Paavon vaimo rintojansa lyöden
    Lausui: "Paavo, kovan onnen orja!
    Kuollaan pois! jo Herra hylkäs meidät;
    Kovaa kuolo, kovempaa on elää."
    Paavo vaimon käteen käyden virkkoi:
    "Herra koettelee vain, meit' ei hylkää.
    Leivo leipään toinen verta pettuu,
    Ojat luon ma kahta syvemmäksi,
    Mutta Herralt' uottaa tahdon kasvun."
    Vaimo pani pettua toisen verran,
    Kahta syvemmäks loi ukko ojat,
    Lehmät möi ja jyviä osti, kylvi.
    Kevät tul' ja hanki suli maasta,
    Siin' ei orait' yhtään lähtenynnä;
    Kesä tul' ja raekuuro raivos,
    Se ei lyönyt maahan tähkäpäitä;
    Syksy tul' ja halla, pellost' etääll',
    Leikkaajalle säästi kultaviljan.
    Polvilleen nyt Paavo vaipui, lausuin:
    "Herra koettelee vain, eipä hylkää."
    Polvilleen myös vaimo vaipui, lausuin:
    "Herra koettelee vain, eipä hylkää."
    Iloissaanpa miehelleen hän virkkoi:
    "Paavo, käy nyt sirppiin riemumielin!
    Nytpä onnen päivä meille koittaa,
    Nytpä joutaa heittää pettu pois ja
    Rukiist' yksistänsä leipää tehdä."
    Paavo käyden vaimon käteen virkkoi:
    "Vaimo, sitä koetella vain kestää,
    Jok' ei lähimmäistä hätään hylkää.
    Leivo leipään pettua sa puoleks,
    Halla otti naapurilta viljan."


    26.

    Neidoll' oli äidiltänsä muisto,
    Helmilöillä sommiteltu solki,
    Timanteilla kaunisteltu kallis.
    Saipa kaksi kosijaa nyt hälle:
    Uljas, rikas, mahdikas ol' toinen,
    Vaan hän mieli neidon helmisolkee.
    Toinen taasen kaino ol' ja köyhä,
    Vaan hän mieli neidon sydän kultaa.
    Äitipuoli tyttärelle virkki:
    "Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä!
    Ihanampaa kulta on kuin köyhyys."
    Neito itki, kielsikin -- mut' turhaan.
    Vaan kun kuulijaisten aika joutui,
    Silloin äidin luon' ei neittä nähty,
    Pihall' ei, ei puiston siimeksessä,
    Vaan hän seisoi järven rannikolla.
    Sinne äiti ehti, sulho saapui,
    Lempeell' äänell' lausuin neitoselle:
    "Tullos myötä riemu-kemuloihin,
    Kuulutusta ottamaan nyt käymme!"
    Silloin neito vyöstäns' otti soljen,
    Sai sen valkosormihinsa, lausuin:
    "Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy,
    Kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää.
    Tuhannen on vuotta meri niellyt
    Antiloita, aartehia syönyt,
    Vaatii vielä multa kultasoljen."
    Näinpä virkkain rannikolta kauas
    Aaltoihin hän kultasoljen suori.
    Mutta sulho suutuksissa läksi,
    Suutuksissa äitipuoli soimas:
    "Onneton, oi mitä oot sa tehnyt?
    Korkeutt' et toivoa saa enää,
    Mökissäs ei enää kultaa kiillä,
    Solkeas et enää näe sä koskaan."
    Hymysuin vaan lausui jalo neito:
    "Paremp' elon onni korkeutta,
    Lempi-elo kultaa kallihimpi,
    Armaan sydän solkee armahampi!"


    27.

    Suur' ol' hämäläinen Ojan Paavo,
    Suur' ja aimo Suomen urholoissa,
    Vankka niinkuin vuori, jolta hongat
    Nousee, nopsa, voimakas kuin myrsky.
    Mäntyjä hän juurinensa tempoi,
    Kontioita kourallansa kaasi,
    Hevon nosti korkeen aidan yli,
    Röyhkeet miehet kaatoi niinkuin korret.
    Nyt se seisoi vahva Ojan Paavo
    Suurna uljastellen käräjissä.
    Pihalla hän seisoi kansan kesken
    Niinkuin pitkä honka männikössä.
    Vaan hän nosti äänensä ja haastoi:
    "Onko täällä ketään vaimon saamaa,
    Ken mun pidättää vois tässä kohden,
    Hetkuisen vaan liikkumasta estää?
    Ottakoon se het' mun talon' rikkaan,
    Saakoon hän mun aarteen' hopeaiset,
    Karjani hän saakoon, hälle omaks'
    Sieluinein ja ruumiinein ma rupeen."
    Kansalle näin Ojan Paavo lausui.
    Mutta seudun sulhot peloissansa
    Ylpeen ympärillä seisoi vaiti,
    Eikä kukaan astunut tuon eteen.
    Lempien ja ihmetellen katsoi
    Tienoon neidot nuorta sankaria;
    Sillä uljas Ojan Paavo seisoi
    Niinkuin pitkä honka männikössä,
    Silmä säihkyi niinkuin taivaan tähti,
    Otsa loisti kirkkaana kuin päivä,
    Keltatukka valui olkapäille,
    Niinkuin virta välkkyy vuoren päällä.

    Mutta naisten parvest' astui Anni,
    Ihanaisin seudun neitosista,
    Kaunis niinkuin kevät-aamu nähdä.
    Astui reimast' Ojan Paavon ääreen,
    Kaulaan kietoi pehmeät käsvartens,
    Hintansa sen rintaa vasten painoi,
    Poskensa sen poskehen hän liitti,
    Niin sen käski riistää itsens' irti.
    Vankka poika tunsiin voitetuksi.
    Hätkähtää ei voinut paikaltansa,
    Horjuen vaan lausui neitoselle:
    "Anni, Anni, hävinnyt oon vedoss':
    Ottaos sä het' mun talon' rikkaan,
    Saaos sä mun aarteen' hopeaiset,
    Karjani sä korjaa, omaks sulle
    Sieluinein ja ruumiinein ma rupeen."




    Kahleissa.


    Ruskeen virran pohjast' onki
    Poika helmilöitä, löysi
    Helmen sinisen kuin taivas,
    Pyöreän kuin taivaan tähti.
    Mutta helmess' impi piili,
    Impi lausui rukoellen:
    "Heitä helmes, poika, alttiiks,
    Särje salpa, suo mun mennä;
    Suon sen sijaan vapaudestain
    Kiitollisen katseen sulle."

    "Ei, kautt' taivaan, tyttö kulta!
    Helmi siks' on mulle kallis,
    Kärsi kahlettas vaan hiljaa,
    Moni kärsi kovempaakin."
    Tyttö rikkoi hiljaa kuoren;
    Armaana kuin aamurusko
    Poian vieress' yleni impi,
    Kultakutrit otsaa varjos,
    Ruusun rusko poskell' loisti. --
    Vaiti, sulon hurmaamana,
    Seisoi poika kolme tiimaa.
    Kun ol' kolmas hetki lyönyt,
    Hiljaa rukoillen hän lausui:
    "Heitä, impi, sulos sikseen,
    Särje salpa, suo mun mennä,
    Suon sen sijaan vapaudestain
    Kiitollisen kyynelhelmen."

    "Ei, kautt' taivaan, poika kulta!
    Hempi siks' on mulle kallis,
    Kärsi kahlettas vaan hiljaa,
    Kovempaa jo moni kärsi."




    Varhainen murhe.


    Siskolles iloselle ruusun taitoit,
    Unikon itselles.
    Ruusu tietää, tyttö, eloa, lempee,
    Unikko kuolemaa.
    Etkö rinnan riemuj' aavista, -- vai,
    Kalpee enkeli,
    Lausu, viidentoista vanhall' liekö
    Murhett' ilmoittaa?




    Tytön vuodenajat.


    Talvi-aamull' astui tyttö
    Harmaisessa lehdikossa,
    Kuihturuusun näk' ja lausui:
    "Ällös surko, kukka rukka,
    Ett' on armas aikas mennyt!
    Elänyt ja lempinyt oot,
    Sull' on ollut kevätriemus,
    Ennenkuin sun talvi sorti.
    Kovempaa mun kokee syämmein,
    Joll' on suvi ja talv' yht' aikaa:
    Poian silmä on sen suvi.
    Äidin silmä on sen talvi."




    Yhtäläisyyttä.


    Kuin monta aaltoo järvell' asuu,
    Aatosta monta sydämmessäin!
    Ne näyttää karkaavan -- ja jäävät,
    Pois kuolevan -- ja syntyy jälleen,
    Niin erillään -- ja sentään yhtä,
    Niin useat -- ja sentään samat! --
    Samasta vuosta samat tuulet
    Ne nostaa kaikki,
    Samasta rinnast' tuottaa kaikki
    Ne sama lempi.




    Lintu.


    Auk' on kullan akkunainen;
    Jospa oisin outo lintu,
    Lentäisin het' armaan luokse.
    Häkkihin mun tyttö sulkis,
    Lasin siinä veellä täyttäis,
    Kolon hampun siemenillä.
    Virkkaisinpa hälle: "tyttö,
    Vie pois siemenet ja vesi!
    Tiedä, vilpas pikkulintus
    Juo vaan lemmen kyyneleitä
    Syö vaan hemmen suuteloita."




    Ensimmäinen suudelma.


    Kiils' iltatähti hopeehattaralla,
    Hält' impi kysyi varjolehvän alla:
    "Mit', iltatähti, taivaass' ajatellaan,
    Kun armast' ensikertaa suudeskellaan?"
    Ja kaino taivaan tyttö vastuun suopi:
    "Maan päälle silmäns' enkel'parvi luopi,
    Kun oma autuus kuvastuu tuoss' ilmi;
    Pois kääntyy yksin kuolo -- kyynelsilmin."




    Älä karkaa.


    Arvaas, viekas tyttö, kuinka
    Syksyll' laulurastaat pyyttään
    Linnustajaks minä rupeen,
    Oo sa rastas olevinas!
    Kuules, lintumies nyt lausuu:
    "Älä karkaa, kaunis rastas,
    Huoletonna tertull' istu,
    Paula sulle ei tee vammaa,
    Hivelee vaan hiljaa kaulaas!"
    Äikkis! jouduithan jo paulaan
    Suutele mua, niin sun lasken!




    Suudelman toivo.


    Lähteell' istuessain unelmissa
    Suudelman ma kuulin huulillani
    Toisellen näin hiljaa haastelevan:
    "Kas, hän tulee tuolla, kaino impi
    Tulee tuolla; pienen hetken päästä
    Istunen sen ruusuhuulosilla.
    Uskosti mua kaiken päivää kantaa
    Hän, ei henno maistaa mansikaista,
    Ettei huuhtelis mua marjan mehuun,
    Eipä henno juoda lähteen vettä,
    Ettei murtelis mua lasin laitaan,
    Hiiskua ei henno lemmest' yhtään,
    Ruusuhuulelt' ettei leyhyttäis mua."




    Lempi.


    Tytärtänsä toruin äiti virkki:
    "Tyttö, lemmelt' oon sua varotellut,
    Turhaan varotellut -- sen nyt huomaan."
    Tytär virkkoi: "Äiti ootpa tuima!
    Jos hänt' telkein takana kartteleisin,
    Päivänsäteen kanss' se sisään lentäis:
    Jos ma ulos karkaisin kuink' kauas,
    Tuuli tois sen huokailut mun korviin';
    Jos ma silmäin sulkisin ja korvain,
    Sukkelaa hän suikkais sydämmeeni."




    Erotus.


    Istuin tuijotellen kulmain alta;
    Hauska varpu tuon näk' akkunalta,
    Nokki hiljaa ruutuun lausuen:
    "Poika, suru pois! Oo iloinen!
    Kevään antamasta siemenestä
    Tai jos saan ves'piskon nietoksesta,
    Taikka lemmen äänen kullaltain,
    Hyv' on ollaksein kuin jumalain!" --
    "Varpuis-kulta, onkos siivet mulla
    Maasta lentää taivaalle kuin sulla?
    Voinko äänell' lempein ilmoittaa?
    Ja, mi kurjint' -- onko hempukkaa!"




    Unelma.


    Uuvuksissa uinuin vuotehelle
    Uness' unhottaaksein huolet, kaipuut;
    Hiipi uno pääni-alukselle,
    Kuiskien mun korvahain nyt näitä:
    "Nouse poika, tääll' on kaunis neito,
    Avaa silmäs, saatpa hältä muiskun!"
    Riemuiten ma avahdihin silmäin.
    Miss' on unelma? Kuin usma mennyt.
    Minne tyttö? Maiden merten taakse.
    Missä muisku? Ah, vain kaipuussani!




    Halveksittu.


    Vieretysten tähkät keinuu,
    Päällekkäin on tähkäin jyvät;
    Niin sun sanas joutavinkin
    Versoo hartaass' sydämmessäin.
    Julma, kiittämätön poika,
    Maamies korjaa elons' itse;
    Siepä kylvät vain, ja elon
    Heität taivon lintusille,
    Heität tuulten tuiskupäille.




    Kukkaiskauppias.


    Neljän vuoden vanha poika
    Rannall' ol' ja vanhin sisko.
    Poika vuoli kaarnalaivan,
    Ahtoi siihen kukkalastin,
    Miehiks värväs muurahaiset,
    Virkkoi niiden katteinille:
    "Lähde nyt, sä laivur' uljas,
    Purjehdi ja palaa jälleen.
    Myy tää lasti muille maille
    Milloin kultaan, milloin helmiin,
    Milloin muihin koruloihin!"
    Keltatukkaa silitellen
    Sisko huoahdellen lausui:
    "Neljävuotiaana myyt nyt
    Rannan kaunokukkasia.
    Neljänkolmatt'-ikäisenä
    Myynet neitten sydämmiä
    Milloin kultaan, milloin helmiin,
    Milloin muihin koruloihin."




    Suru ja ilo.


    Suru ja ilo kahden
    Sydämmessän' asui,
    Toisess' suojass' suru,
    Toisess' suojass' ilo.
    Riidoin keskenänsä
    Ollen leppymättä,
    Milloin toinen vallits'
    Yksin, milloin toinen.
    Sitte tultuansa
    _Hän_ tuo ainut sinne
    Auaissut lie oven,
    Laskenut nuo yhteen.
    Suruni autuutt' on nyt,
    Iloni vieno murhe.




    Perhosanoma.


    Kesäaamull' istui impi
    Avoimessa akkunassa;
    Mutta nurmen kukkasilta
    Saapui perho kultasiipi,
    Istui immen kiehkuroille.
    Ikkunan tää sulki, perhon
    Kiinni otti, hempi häntä,
    Koitti sitten kesytellä:
    "Äläpä karkaa, kaunis vanki!
    Suutelosta, hyväilystä
    Iloitse ja viihdy täällä!"
    Turhaan! Milloin vaan pääs' irti,
    Ruudullen se lensi liehuin.
    Vihdoin rauhatonta säälein
    Impi aukais ikkunansa:
    "Lennä sitte, kiittämätön,
    Viestin vientiin kaltaisilles:
    Älköhöt niin halust' tulko,
    Kun ei heill' oo halu jäädä!"




    Immen mielt' älä samenna!


    Lähteell' istui neitonen,
    Huuhtoi siinä jalkojaan.
    Lauloi lintu puussa näin:
    "Älä vettä samenna,
    Taivas siinä tummenee!"
    Tyttö silmäns' ylös loi,
    Kyyneleiden virkki näin:
    "Ellös vettä surko, sie,
    Lähde jälleen selkiää!
    Vaan kun mun täss' seisovan
    Nuorukaisen kanssa näit,
    Miks' et hälle lausunut:
    Immen mielt' älä samenna,
    Ei se konsaan selkene,
    Taivas siin' ei kajasta?"




    Kesä-yö.


    Metsän tyynell' lammikolla
    Kesä-yön ol' hauska olla;
    Siimojain ma syvään viskoin,
    Aallon harjaa purteen kiskoin.
    Mutta rannall' laulurastas
    Lauloi, jotta metsä vastas,
    Kunnes närkästyin ja huusin:
    "Pistä siipes alle suusi!
    Älä virttä enää päästä,
    Huomiseenkin jotain säästä!"
    Mutta kuules, rohkee vastaa:
    "Poika, lakkaa onkimasta!
    Maita, vettä katseleisit --
    Itsei yöllä laulaneisit."
    Ja ma nostin ylös silmän,
    Kirkkahan näin maan ja ilman.
    Oman kultain kuvan esiin
    Loihti taivas, maa ja vesi.
    Lintu, aivan niinkuin luuli,
    Laulun tään mult' oitis kuuli.




    Rauha.


    Usein lausuu äiti mulle:
    "Kaks' soi lahjaa Luoja sulle
    Turvakses, kun mailma pauhaa --
    Viattomuus ja tunnon rauha."
    Rauha, äit', on hukkatiellä;
    Jos se löyttävä on vielä,
    Älä vaadi, että heitän
    Hänet, joka multa vei tän.
    Yksin hänen vaimonansa
    Saan ma rauhan uudestansa.




    Muuttunut.


    Ennen mua ne pitkin päivää torui,
    Milloin retkui kaulus, milloin kaulakoru,
    Hiukset olin asetellut väärin,
    Peilin eessä liian vähä häärin.
    Nyt jo kaikki muuttui. "Mik' on sulla,
    Tyttö, kun et tahdo valmiiks tulla?
    Hirveää, noin kauan peilaella,
    Silmiään silailla, kaunistella!" --
    Mikä näin nyt entis-tavat kumos?
    Mikä tenho mieli raukan lumos?
    "Tiesi ken", soi sydämmeni kuisku,
    "Ellei ehkä sulhanen ja muisku."




    Pitkä päivä.


    Kultani kun tääll' ol',
    Pian suvipäivä lens';
    Nyt hänen mentyään,
    Syyspäivä pitkä on.
    "Voi, mikä päivän vei?"
    Voikkavat toiset nyt.
    Mie: kun se vitkaan käy!
    Jospa se rientäis vaan!
    Eikö jo iltaa näy,
    Yö tule rauhoineen?




    Sulot.


    Luon silmäni impien parveen,
    Ja vaanin ja aina ma vaanin;
    Valikoitava ois ihanaisin,
    Vaan horjuva oon valitessa.
    Yks' neitonen on helosilmä,
    Ja toisella on rusoposket,
    On kolmannen suu sulosampi,
    Ja neljännen on sydän lämmin.
    Ei keltänä siis sulo puutu,
    Mi mieltäni tenhota voisi.
    En yhtänä hyljätä saata;
    Josp' kaikkia suudella saisin!




    Amor.


    Ei hän haavoittanut syöntäin,
    Ei, kuin kuolleet kirjat kertoo.
    Hiipinyt hän jousi käissään.
    Viattomuutta ol' sen juoni,
    Kauneus ol' sen ainut ase.
    "Poika, jos sa mielit tulla,
    Auki rintan' on ja lämmin."
    Het' hän totteli -- ja sitte
    Yhtä mielellään kuin jäi hän,
    Mielelläin mä suojin häntä.




    Herkästi taipuva.


    Sidellessäin pelloll' lyhtehiä
    Seisoi nuori Aatu rinnallani,
    Sirppi kädessään, vaan pyörtänöllä
    Kannon nojass' oli hällä pyssy;
    Mutta lammikosta pellon alla,
    Rannan kaislistossa kirkui sorsa.

    Oitis poika reipas ryhtyi pyssyyn.
    Vaan sen käteen sain ma kiinni lausuin:
    "Aatu, anna sorsa raukan olla!
    Jättäös se rauhaan minun vuoksein!"
    Kohta pyssynsä hän laski pois ja
    Sirppiin tarttui mielellään kuin ennen.

    Tästä monta mietelmää on mulla:
    "Kummallainen on tuo kaunis Aatu.
    Lempeästä suuni lauselmasta
    Mielityönsä hauskimmat hän heittää;
    Lämpimästä silmäin katsehesta
    Sen nyt tekee hän, mit' ennen vieroi;
    Maireen muiskun, hellän halailuksen
    Vuoksi vois hän mennä vaikka tuleen."




    Ainoa hetki.


    Mä yksin istuin,
    Hän yksin astui;
    Mun tieni viertä
    Sen retki kulki
    Ei viipynyt hän,
    Mutt' aikoi jäädä,
    Ei virkkanut hän,
    Mut silmä virkkoi,
    Sa outo ollut,
    Sa tuttu tullut!
    Peräkkäin päivät,
    Ja vuodet vierii,
    Ja toinen muisto
    Ajaapi toista;
    Jäi lyhyt hetki
    Ijäksi mulle,
    Tuo hetki karvas,
    Tuo hetki armas.




    Orjanruoska.


    Orjanruoska [= Orjantappura] siskokasvi,
    Talvihyisna hyljitään sä,
    Okaverhoos vihataan.
    Vaan ma mietin: "Kesän tullen,
    Heristyt sä hedelmöimään,
    Vartes verhot ruususilla,
    Eikä ilman all' oo kukkaa
    Armast', ihanaa kuin sie. --
    Oi, kuin mont' on maailmassa
    Orjanruoskaa ruusutonta.
    Jotk' ei tarvitsis kuin hiukan
    Hempeyttä hellän syömmen,
    Ruusuverhoon versoakseen
    Ihanteeksi ihmisten!"




    Kolme ja kolme.


    Tornin huipust' tähysteli
    Kolme neittä ulapalle;
    Kaukaa kolme laivaa loisti,
    Silloin vanhin sisko virkki:
    "Siskot, tuolla isän laivat
    Saapuu mailta kaukaisilta!
    Kolme meit' on siskoo tässä,
    Kolme laivain päällysmiest' on.
    Satamaan ken ensin ehtii.
    Ruususeppelen saa multa.
    Jos hän siihen tyytyneepi."
    Sitte toinen sisko virkki:
    "Satamaan ken sitte saapuu,
    Sille annan kukkaiskimpun,
    Jos hän siihen tyytyneepi."
    Sitte kolmas sisko virkki:
    "Satamaan ken viimeks' saapuu,
    Saa mult' armaan syleilyksen,
    Jos se on tuo sorja Santtu."




    Pohjola.


    Lehdet ne lentää.
    Järvi jo jäätyy. --
    Muuttava joutsen,
    Kiidä jo kiidä
    Murheilla mielin
    Lämpimän maille!
    Siell' ikävöiden
    Syö hätäleipääs!
    Ui meri siellä,
    Kaivaten Suomen
    Aaltoa tyyntä!
    Sielläpä muuan,
    Sun äkätessään,
    Palmujen alla
    Lausuva lienee:
    "Riutuva joutsen,
    Kummako tenho
    Pohjan on mailla!
    Ken etelästä
    Pois ikävöi, hän
    Taivasta toivoo."




    Outo lintu.


    Poian illall' astuessa pirttiin,
    Nuhdellen hänt' äiti vanha virkkoi:
    "Poika, käyt jok' aamu pyydyksilles,
    Ehtooll' aina saavut saalihitta;
    Huoleton tai toimeton sa lienet,
    Koska saavat muut, ja sie jäät ilman."
    Hälle vastas huima poika: "Entäs,
    Vaikk' ei yksi onni ookaan meillä,
    Yksiä kun lintuj' emme pyydä?
    Tuolla kankahalla, äiti kulta,
    Suojaa pikku tölli oudon linnun,
    Syksykauden vaaninut oon tuota,
    Talvell' oon nyt saanut linnun kiinni,
    Kevääll' ehkä tuon sen tänne kotiin.
    Outo on se lintu; siipilöitä
    Sill' ei oo, vaan niiden eestä syli,
    Höyheneit' ei oo, vaan silkkitukka,
    Noukkaa ei, vaan kaksi simahuulta."




    Etkö vaihda onnee?


    "Kukka, kuohuvaisen
    Kosken partahalla,
    Kun sua hyrsky huhtoo,
    Kosken ryöppy ruhtoo,
    Eikö olos liene
    Varsin vaivalloista?"
    Kukka vastaan kuiski:
    "Jos mua koski säästää,
    Taikka koski ruhtoo,
    Kauan tuot' ei kestä,
    Kesäkauden vainen.
    Etkö vaihda onnee,
    Tyttö, jota sulhon
    Syömmen tyrskyt tempoo?"




    Tytön viesti.


    Valju pohjatuuli,
    Tuullos! tuullessaispa
    Tuot sa kullan viestit.
    Leyhkänä kun lennät,
    Tuot sen huokaukset;
    Viimana kun vingut,
    Tuot sen vaikerrukset;
    Hyrskynä kun mylvit,
    Tuot sen voivotukset:
    "Voi, ma sanansyöjä,
    Voi, ma yksin-jäänyt!
    Vanhan syleilystä,
    Hallasuudelmista
    Oi, ken veis mun vielä
    Arman nuorukaisein,
    Ensi-lempein luokse?"




    Vuokko.


    Vuokko, kevään ensi kukka,
    Entä jos sun taitan, vien sun
    Kylmäkkäälle kultaselle?
    Taittaisinko, kyllä veisin,
    Jos sun veisin, virkkaisinpa:
    "Tyttö, hangen reunakkeella
    Kasvoi kevään ensi kukka,
    Niinkuin syömmes jäätiköllä
    Lempen' uskollisna kukkii,
    Viluissansa värjähdellen,
    Jäihin sortumatta sentään."




    Yhtymys.


    Kesä-illall' istui impi
    Kuvastellen lähtehessä:
    "Armias! kuin oonkin kaunis!
    Vaan mit' ompi kauneudesta,
    Kun ei oo mun poika kultain
    Katsomass', ei kuulemassa?
    Kuules, ruusu kukkivainen,
    Vie sa multa huulten hohto!
    Rusko pilvi taivahalla,
    Posken ruusut ryöstä multa!
    Kalvas tähti pilven päällä,
    Vie sa multa silmäin säihky!
    Mit' on muut', oi hauta, korjaa!"

    Tuonpa kuuli viekas poika
    Pensikossa piileskellen;
    Harppas siitä neidon luokse
    Etsitynsä, löytämänsä;
    Sievään suikkas sille suuta:
    "Nyt vei ruusu huultes hohdon!"
    Poskensa sen poskeen painoi:
    "Pilvi poskes ruusut ryösti!"
    Katsoi siitä neidon silmiin:
    "Nyt vei tähti silmäis säihkyn!"
    Neidon sulki sylihinsä:
    "Hauta vei mit' ompi muuta!
    Sillä, tyttö, tää on hauta,
    Jost' et enää pois sa pääse!"




    Hymy.


    Ol' hymy huoneiton.
    Harhasi allapäin,
    Korkean suulle sai:
    "Täälläkö suojan saan?" --
    "Täällä jo on kopeus!"

    Ol' hymy huoneiton.
    Harhasi allapäin.
    Viisahan suulle sai:
    "Täälläkö suojan saan?" --
    "Täällä jo on vakavuus!"

    Ol' hymy huoneiton,
    Harhasi alla päin.
    Impeni suulle sai:
    "Täälläkö suojan saan?" --
    "Lempi jo täällä on,
    Suutelo äsken tul',
    Sua ikävöitiin vain."




    Kyynelet.


    Jo metsän latvain takaa noussut päivä
    Kastetta laaksoss' välkytti, miss' impi
    Kultaansa kohtas, silmäss' onnen kyynel.
    Hän vilkais immen silmähän ja lausui:
    "Sä eilen ehtooll' itkit mennessäin, ja
    Taas tullessain sa itket, tyttö kulta;
    Mit' erotust' on näillä kyynelillä?" --
    "Sam' erotus" -- niin kuiski neitonen -- "kuin
    Yökasteella ja aamukastehella:
    Valostaa päivä toista haihdutellen,
    Ja toinen valju jääpi kaikeks' yötä."




    Eros-jumalaisen muutos.


    "Eros, ilkee poika," sanoi Pallas,
    "Halustaisi haavoitella rinnat
    Ryöstölinnuks' oisit muutettava,
    Kotkaks' koukkukynneks', siivekkääksi,
    Turhaan lintuliumaa ajellakses."
    Eros hymysuin vain lausui: "Koitas!
    Jos sa Lemmen ryöstölinnuks' muutat,
    Kaikki linnut revittäväks' rientää."






Pieni kohtalo.




    1.

    Niinkö vaivainen, kuin luullaan?


    Köyhäks' äitiäs ne sanoo,
    Köyhäks' sua, pienokainen.
    Lietkö, lapsi kulta, köyhä,
    Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

    Äitis pirtin ympärillä
    Nurmet kukkii, lehdot kasvaa;
    Nurmill' läikkyy lähteen silmät,
    Lehdot päilyy lammikoissa,
    Kaikkialla päivä paistaa,
    Kultasateen kylvää maille.

    Lietkö, lapsi kulta, köyhä,
    Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

    Kun sa kuulet äitis laulun,
    Suljet silmäluomes hiljaa,
    Sielun helmet kuoriin kätket;
    Kun ne kätket, uno joutuu,
    Unta seuraa Untamoinen
    Unten enkel' lempimieli.
    Untamo sun hiljaa nostaa,
    Nostaa silkkisulkasilleen,
    Lennättää sun ruusutarhaan,
    Kukkain kanssa kukkimahan,
    Lennättää sun lehtoloihin
    Livertämään lintuin kanssa,
    Suistaa sävelvirran sieluus,
    Kylvettää sun auringossa,
    Sielus puhtolainehissa.

    Lietkö, lapsi kulta, köyhä?
    Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

    Kun sa silmäs jälleen avaat,
    Äitis helmasessa istut;
    Aavistaapa hento henkes,
    Arveleepi hämärästi:
    "Mieluisaa ol' ruusustoissa,
    Lehdon lintuloiss' iloista,
    Hauskaa läikkylainehilla,
    Lämmin auringossa kylpy,
    Paras on tok' äidin helma."




    2.

    Oman äidin hauta peittää.


    Kodiss' äitipuoli määrii,
    Oman äidin hauta peittää;
    Vainajanpa luokse vaiti
    Oikaisen ma kasken kautta,
    Juoksen joskus poikki pellon.
    Mutta vieras vimmastuupi,
    Kähiseepi kiukuissansa:
    "Tuopa tyttö nurmen tallaa,
    Pellon apiloita polkee."

    Soimuut' ellös kuulko, isä!
    Köykäinen on tytön jalka,
    Monta kortt' ei juostess' sotke.
    Kengänpohjat ei oo kovat
    Neidoll', eikä korot raskaat.
    Kengätönnä kenttää kiittää,
    Paljain jaloin poikki nurmen,
    Niinkuin niityll' leyhkä lentää,
    Siipaisee kuin varjo väleen.

    Joskin korsi katkeis, taimi
    Taittuis, marjanvarsi murtuis,
    Mielenmurhe jalkaa painais --
    Kohta uusi taimi nousee,
    Monta lehvää sijaan versoo
    Kasteesta, min silmä vuotaa,
    Sinitähtein kyynelistä.




    3.

    Niin käyn itse kaukaisuuteen.


    Miksi huokaa lähteen laine,
    Vaikeroipi vieriessään,
    Kiemuroiden kentät kiitää,
    Polvitellen poikki nurmen,
    Poikeltaa niin usein tieltä,
    Kulkee hiukan matkaa eespäin,
    Kohta taaksepäin jo kääntyy?

    Niin käyn itse kaukaisuuteen,
    Kohti outo-kohtaloita,
    Askellan ja katson eespäin,
    Seisahdan ja katson taappäin,
    Mielin nähdä kodin vielä,
    Sauhun isän kartanosta.




    4.

    Muuta hoitoo ei saa tyttö.


    Ei oo mulla niinkuin muilla
    Isää nimin kutsumassa,
    Emoo armastelemassa,
    Veljee taakkaa kantamassa,
    Siskoa hyväilemässä.

    Kaidessaini muiden karjaa
    Tunturilla, korpisoilla,
    Kaiken päivää taivasalla,
    Taattonain on partakuusi,
    Äitinäin on käyrä koivu,
    Veljenäin on räivä rastas,
    Siskonain on orvonkukka.

    Rankkasateen solistessa
    Mänty mulle suojan suopi,
    Paahtaessa päivän helteen,
    Koivu joskus kalveen tarjoo;
    Murhemielin kulkiessain
    Lohduttaa mua rastas virsin,
    Taikka kukka katseellansa.
    Muuta hoitoo ei saa tyttö,
    Siinä kaikki raukan riemu.




    5.

    Tyttö, voimakas on lempi.


    Usein, lasna ollessani,
    Kuulin äitin haastelevan:
    "Tyttö, voimakas on lempi,
    Voittaa kaikki ilman alla."
    Näin se virkki varotellen,
    Kultamarjaans' suojellakseen.
    Josp' ois puhees totta ollut!

    Usein käyn nyt rannikolla,
    Mistä armas lähti luotain,
    Muutti merten taakse tuonne,
    Pilvipenkereiden taakse.

    Nähdessäin kuink' aallot kuohuu,
    Tyrskylaine riehuu rantaan,
    Lasken lainehelle kättäin,
    Sormenpääni kastan kuohuun:
    "Hiljaa, hiljaa, huima laine,
    Uinu, anna muiden maata!"

    Eikö aalto tuo, mi pauhaa
    Laivan laitaan hurjapäisnä,
    Laivan missä kallis kulkee,
    Eikö aallon huima impi,
    Kaukanakin kirmatessaan,
    Kuulle virtein viihdytystä,
    Uinu kätein kosketukseen,
    Koska voimakas on lempi,
    Voittaa kaikki ilman alla?

    Usein, konsa hongan latvaa
    Tuuli tuutii, halki metsän
    Löyhkä lentää, viima vinkuu,
    Lennätän mä kalliolta
    Kauas huokauksen hiljaa:
    "Ainokainen, palaa vielä!"
    Ehkä huokuu, hiljaa soipa,
    Onpi sentään vankkasiipi,
    Voi kuin pääsky tuulet viiltää.
    Halki ilman kullan sauttaa,
    Koska voimakas on lempi,
    Voittaa kaikki ilman olla.




    6.

    Sata tiet' on aatoksellain.


    Suuri Luoja, anteeks' anna,
    Taivaan Herra, älä suutu,
    Että usein temppelissäs
    Armastainkin aattelen ma!
    Sata tiet' on aatoksellain,
    Tuhat tullakseen sen luoksi.
    Huonot eksyttää vain poies,
    Kaikki hyvät johtaa luoksi.
    Suoraan viepi päivän valo,
    Suoraan yönkin tähtiparvi.
    Joka kukka tietä viittaa,
    Joka puu se polun näyttää.
    Vaan kun mielein on Sun luonas,
    On se melkein hänen luonaan.




    7.

    Mikä riemu sorja olla!


    Mikä riemu sorja olla,
    Autuus näyttää kaunihilta!
    Tummana, kuin muut on monet,
    Jolsana, kuin monet immet,
    Katsella en saisi lampiin.
    Veessä kasvojain en nähdä;
    Siitä saastuis lammen laine,
    Kirkas kalvo tahraantuisi;
    Niityllen en tohtis tulla,
    Jottei pensaat peljästyisi,
    Kukka kuiskis kukkaselle:
    "Nokkonenko tuossa tulee,
    Ohdake vai takkiainen?"




    8.

    Lausuvanpa kaikki kuului.


    Tuulellen ken loi nyt mielen,
    Ilmallen soi liukkaan kielen,
    Pihan pihlajalle äänen,
    Pikkulintusille lauseet?

    Kun ma ennen aamuin astuin
    Vuoteelt' aitan portahalle,
    Tuuli tais mun suuta antaa,
    Pihlajat kumista hiljaa,
    Linnut kilvan viserrellä.

    Nyt kun äsken astuin pihaan
    Vaivaiselta vuoteheltain,
    Lausuvanpa kaikki kuului;
    Tuuli tiuski: "kurja tyttö!"
    Viima viuhui: "tyttöraiska!"
    Pihlaa huokas: "hylkytyttö!"
    Pääsky: "miss' on ylpeytes?"
    Varpunen: "miss' on nyt riemus?"




    9.

    Vaan mun lintuain ei kuulu.


    Joutsen ui jo salmiloita,
    Sotkan valkopurjeet välkkyy,
    Leivo laulaa korkealla,
    Kuikan huuto soilla vierii;
    Kevät kerää lintujansa,
    Palauttaa parviansa,
    Uottaa lämpimään ja valoon,
    Pitkin päivin houkutellen.

    Ja ma tyttö parka koitan
    Haihdutella kaipuun yötä,
    Hoitaa mieltä lämpimäksi,
    Lempeä kuin kevät olla,
    Valkea kuin kesäpäivä.
    Iloitsen, vaikk' kalvaa murhe,
    Hymyilen, vaikk' kyynelsilmin,
    Vaan mun lintuain ei kuulu.




    10.

    Sitten kysellyt en enää.


    Miks' on nopsa kevään riento?
    Miks' ei kesää kestä kauan?
    Näin mä ennen usein mietin,
    Kysyin -- vastaust' en saanut.

    Sittekun mun kulta petti,
    Kun sen lämmin lempi kylmi,
    Kun sen kesä talveks' kääntyi,
    Sitten kysellyt en enää,
    Mielessäin vaan syvält' tunnen,
    Että kauneus katoopi,
    Että armaus ei kestä,






Lemmenkateen öitä.




    Ensimmäinen yö.


    Oi sie, ku vaivut vait' ja umpimielin
    Pihoilta pilvein synkin siivin,
    Poloisen parku kuule, armas yö,
    Oivalla onniheiton epätoivo!
    Kenenkä ääni vuoren rotkost' eksyy
    Kuin meren huokaus, kuin kosken huoku
    Sun tyyntä, murheetonta tietäs kohden?
    Kenenkä huuto haukan kirkunaan
    Oudoksi sekasoinnuksi nyt yhtyy,
    Sävelin särkyneisin ilkkuen
    Sun hiljaisuuttas, valmutuoksujais?
    Poloisen on se parku, armas yö,
    Se ompi onniheiton epätoivo.

    Parempi hetki kerran aatteen toi:
    "Järjenpä tulee rauhaa julistaa
    Hurjille riehujoille rinnassain."
    Ja katso, järki hiipi vavisten,
    Käsissään palmut, korpipolullen
    Ja tuskan linnallen tul', sydämelle,
    Koputti salpaporttia ja lausui:
    "Te hyrskyväiset himot! Miksi sortaa
    Sodalla nyt ja turmiolla tienoot,
    Miss' ennen mua ja rauhaa palvelitte?
    Valtaani totelkaa viel', levätkäätte
    Siveinä lapsina mun suojissain,
    Ja kuuliaisuus tuopi teille rauhan,
    Ja rauhaa hyvät enkelit vain seuraa. --
    Miks' taistelette, suotta raivoatte?
    Nyt naisen runsaat ruusutarhat tarjoo
    Metensä toisen perhon suulle; -- teille
    Nuo kukkakuvut ei oo enää auki;
    Mut miks' ain' yhden ympärillä lentää?
    Mink' yksi kieltää, toinen teille antaa:
    Samalta samain kukkain mahla maistuu."
    Näin lausui linnan portilla nyt järki.

    Povenpa lasten untuneiden kesken
    Vihan ja lemmen tyttö Sukkamieli
    Viruili rauhatonna horrossaan,
    Imien ytimistään niukkaa ruokaa,
    Teroitti valon-arkaa katsettaan
    Ja korvat kurollaan ol' nukkuessaan.
    Hän kuuli järjen puheet portin suulla,
    Ja piiramassa torkastaan hän toipui.
    Kavahti kostamaan nyt raivotar
    Ja vaivan viinest' otti myrkkyvastuun;
    Vaan nuolet, joita kielen jousi ampui,
    Ne taittui viuruhuuliin vääntyneihin,
    Kunnekka raivo, rintaan salvattu,
    Syöksähti pilkkanaurun tulvavirtaan.

    Havahti horrostaan jo siskotkin:
    Tuo kalvas kiusa ynnä valju vaiva
    Ja riutumus, jot' ikinälkä kalvaa,
    Ja kateus ruttohenkinen ja kiukku,
    Jota veristelty veitsi hurmaisee.
    Ne nousi äitiänsä seuraamaan.
    Ja uljas joukko ryntäs eteenpäin
    Ja sotaan syöksyi riemust' ailahtain. --

    Ja nyt, suloinen säihky, Luojan lahja,
    Valoisa enkel', elonkevään armas
    Aurinko, järki, mi jäi osakses?
    Yötärten kanss' elellä sortununna
    Surkastuneen sydämmen onkaloissa,
    Nukahtaa raastajaisi räyhätessä
    Ja valvahtaa kahleittes kalskuessa.

    Ma virkoin: "Tahdon antaa armaan päivän
    Sydämmein syksymaita virvotella,
    Se Jumala, ku ruusun umpustaan
    Ja taimen mullan helmast' eloon kutsuu,
    Säteihin puettu, ylhäinen, ku luopi
    Elonsa onnen luontoon kuolleesen
    Ja käskee mullan summatonten laumain
    Iloita riemukulkuns' säkenistä,
    Se Luoja ku mua suojel' lapsi-tainna,
    Hän ei mua hyljää." Näinpä ääntelin
    Ja kyyneltyneen silmäin nostin itään.

    Niinp' idän ääri valkenee, ja päivä
    Nous' vihmoen kuin kypsi viinamarja
    Yli taivaan, maan ja merten purppuraansa.
    Sit' ilma joi -- ja säteil' ilostaan,
    Ja aalto joi -- ja värjyi ihastusta,
    Ja maa se joi -- ja kummut, vuoret, alhot
    Verestä marjan hurmaantui ja hohti
    Ja lapsiaan nost' unest' tuhansittain
    Kyllyyttä juomaan elämän ja aamun.

    Riemusta raikui seudun kaiut kaikki;
    Kedolla karjat hyppi, taivahille
    Lens' lintu, kielin kiitost' uhraten;
    Ja ihminen, hän kaikkein autuinna
    Ristissä sormin astui ylevästi
    Hartaana Herran eteen vaipumaan.
    Poveeni katsahdin ma löytääksein
    Ees huokausta liittää luonnon iloon --
    Ja sydämmein näin tyhjemmäks' kuin tuonen.
    Raukeena silmä, kauhun tulvatessa
    Ylitsein, riensin luolahain ma jälleen,
    Kuin päivän helmaan hairahtunut yö,
    Kuin pilven varjo kiirelentoinen,
    Min maa ja mer' ja vuor' ja laakso hylkii.

    Ken laskee mielehensä lauseitain?
    Kenelle ilmoitan ma kohtaloitain?
    Ei kolkko kallio helly tuskistain,
    Ei yöllä korvaa oo mun kieltäin kuulla.
    Pyhiinpä vaellan sinne, missä muinoin
    Uneksin nuoruuteni kultapäivät.
    Mitäspä mulle näillä paikoin jäi?
    Kuin haamu täällä hautain kesken kuljen
    Ja oman eloin onnen haamuin kesken. --
    Tuoss' seisoo sentään mökki, halavain
    Ja nuokkukoivuin varjoksessa vielä;
    Ei vieras, niinkuin nyt, se ennen ollut.
    Tuoss' usein kukkalavall' istuin, Minnan
    Sivulla, hälle tulevaisuuttamme
    Valoisaa, lemmellistä kuvaillen;
    Ja nojauten mun olkapääni katsoi
    Hän kaunokuvaa lapsen ilomielin;
    Ja rauhatuus, jos joskus sitä syntyi,
    Ja epäilys niin helposti ne haihtui.
    Lupashan käen ääni aina sulhon,
    Apilan ennuskieli aina onnen;
    Ja tyttö tyytyi taas; ken ol' tuo sulho,
    Mit' onni tuo, sen hyvin oivals' hän.
    Voi Minna! metsän tietäjä sun petti:
    Vaan kohtalonpa ennusteet ol' totta. --
    Ah haapa -- vieläkös sen vihree kuori
    Nimemme vierekkäiset säilyttää?
    Ja poppelimme -- vehmaat oksansa
    Ne toisihinsa kietovat kuin ennen.
    Mua merkitsevinään on niistä toinen
    Ja toinen Minnaa; -- valhe helvetin!

    Vaan käynpä kauemmaksi, katsomaan,
    Ma millä paikkaa Minnast' erkanin,
    Kun kotiin läks' hän neitikammiossaan
    Mun poissa-oloin aian itkeäkseen,
    Ja uljasna ma lensin maailmaan,
    Ja aavisteltu urhotyö ja lempi
    Sydäntäin autuudella hurmautti.
    Täss' seistihin me soljulähtehellä
    Ja kirkastuin nous' aamu-aurinko.
    "Käy", Minna virkki, "kirkasna kuin tuo,
    Niin suurna, autuaana retkes päähän,
    Ja tullos tyynnä, lämminnä kuin tuo,
    Taas laaksohomme, Minnas luokse jälleen!"
    Muiskulla vastasin, vaan lausuvampi
    Kuin lupaus tai vala se ol'.

                                 Ja nyt,
    Tääll' lehdossa, miss' sireenit ja pihlaat
    Kutoutuu yhteen, yhtyä ol' määrä,
    Palattuain täss' istuin; suoni sykki
    Toivosta, varronnasta. Vaarain saaliit
    Ja voiton kunniat, vaan kallihinta,
    Uskollisuuden kullat koetellut --
    Ne tuliaisiks' toin ma morsiollein.
    Täss' istuin, niityllen ikävöiden katsoin
    Ja katsoin yhtenään; -- ja Minna tul',
    Mut miehen käsikynkässä. -- Oi, turhaan, yö,
    Sä seudun päälle vaippas lasket, sulla
    Ei synkeytt' oo kyllin; vieläkin
    Näen hirmunäyn, näen heidän tulevan; --
    Näen miehen jäykän vakaast' astuvan,
    Vieressään Minna, silmät itkeneinä,
    Ja kelmeet posket itkuun kuihtuneina;
    Tuon vieressä näen Minnan horjuvan
    Kuin hirvi verissään, jok' alttarin
    Juurelta uhripapin veistä kohden
    Suruisna silmät luo ja pyytää kuolla.
    Oi Jumal'! Eikö ihmissydämellä
    Lempensä oo ja taivaansa kuin sulla?
    Se niinkö halpa, että pivo talmaa
    Saa haitatta sen pyhästöitä ryöstää?
    Tok' kyselmääni vastaa tosiseikat
    Jääkylmän "niin", ja kerrottuna kaikuu
    Omasta rinnastain se sama taas.

    Ei, tääll' en enää mieli viipyä.
    Palaanpa kohtaloini-kovuisille
    Vuorille; siell' ei yhtään eläväistä
    Mun huokauksein säikytä, ei kasvit
    Siell' itkuvirtoihini surkastu,
    Ja siell' on vain mun murheen' muistoja.
    Jo vuosikausin niiss' oon elellyt
    Ja kaipaan jälleen sieluin uskotuita.

    Tähänkö siis on tultu tosiaan!
    Oi, kevään, lemmen, Minnan syliss' ennen,
    Olisko luullut, että korven rotkot
    Sois kerran mulle turvan toivotun?
    Mun läheisyyten' ryöstää mielten rauhan.
    Väsynyt matkamies, mun nähdessään,
    Unohtaa helteen, taakkansa, ja karkaa
    Kuin siivin nähtävistäin; itse ilo,
    Vaikk' äänekäsnä muuten, alentaa
    Äänensä rukoiluks' mua lähetessään,
    Ja vasta loitos ohi mentyään
    Naurunsa hän ja lauluns' saapi jälleen.

    Kuink' ennen aivan toisin kaikki ol'!
    Suosittuna kuin päivä toukokuun
    Sain viattomuuden kisoihin ja riemun;
    Miss' ikään kuljin Minna vierelläin,
    Talossa tanteren tai metsän varjoiss',
    Iloisa lapsiparvi keräytyi
    Viattomasti piirihyppyään
    Lempeemme liittämään, tai onnellemme
    Onnensa oman vaatimattoman.
    Voi, eikö, mitä silloin totta ol',
    Siit' elo mulle viel' ees suone haahmoo?
    Vai kauttaaltaanko retki synkkä on?
    Toivolta kysyn, joka myrsky-yöllä
    Niin usein siipiään on uuvutellut
    Ja lohdutonna tullut, niin kuin mennyt.

    Jos, lapses rikkoi, Kaikkivaltias,
    Rankaisus salahmoilla ihmist' iske!
    Maan lahjain vuoks' hän rikkoi; ota lahjat maan,
    Vie vallan, rikkauden, kunnian aarteet,
    Hänen anna vaivain alla vaikeroida,
    Paasista kiistää leipääns' itkumärkää,
    Vie terve voima hermoistansa, anna
    Madella raukan matona tuskissaan;
    Mut, Luoja, ainut jalous mi hälle
    Kadotetusta pyhyydestä säilyi,
    Se tunne, jonka vallass' edessäs
    Hän ylenee kuin kesken paratiisin
    Hedelmäpuiden, puhdasna kuin ennen
    Sen kultapäivän paistaessa vielä;
    Sit' älä vie, äl' ota hältä lempeään!
    Mi hälle jää, jos sen hän hukkaa? --

                                         Vaan
    Mit' on mun rukouksein, valituksein?
    Mun tuomioin jo lähtemättömäks'
    On sallimuksen vaskitauluun vuoltu.
    Mit' etsin, toiveksin, mit' anelen?
    Mitä saada voin, mit enää menettää?
    Ei! korppikotkaa ijankaikkisesti
    Sydämmelläin mä syötän kuin Prometheys.
    Parantumatta särkymättä olentoin
    Kehräävä ain' on omia tuskiansa,
    Ja niinkuin ihmiskunnan ilkkuvirttä
    Mua inhoo aurinko ja tähtikatse yön.

    Vaan kas, tääll' oon ma taaskin kodissain!'
    Täss' on tuo kolkko luola. Oi, kuin nyt,
    Niin kallis s' ei oo mulle koskaan ollut.
    Siell' lepuuttaa saan raajat rauenneet
    Väsystä taistelun. Sen helmaan vaipuneena,
    Paas'-vuotehella piillen maailmalta,
    Jonk' ihanuus mua kammottaa ja kiusaa,
    Unihin ehkä uinahtaa saan hiukan,
    Saan tuokioksi itseni unhottaa.

    Vaan jospa vielä haahkan-untuvilla
    Valveilla viruu Minnan vieress' urho,
    Jätäppä, uni, mun itkeentynyt silmäin!
    Suo tuntikausin vuoteell' levotonna
    Mun aukisilmin yöhön tuijottaa,
    Mut häätämään käy hältä tunteen kuollut
    Ja unheesen vie hältä taivahansa!




    Toinen Yö.


    Poloisna, pilkan alla, rauhatonna
    Käv' ikipitkät vuodet matkamies
    Vaikeeta tietään mailla autioilla.
    Ei illall' uskollinen syli suonut
    Vuodetta levon päälle uupuneelle,
    Ei lämmin käsi juomaa tarjonnut
    Vilpoista kuumain huulten virvokkeeksi,
    Eik' otsan taivaan alta tuikkinut
    Kaht' armast' tähtee hänen sieluns' yölle.
    Kun hilpeen mielen lemmityinen, aamu,
    Pes' sulo-ihons idän aaltoloissa,
    Hän apein mielin nousi vuoteeltaan
    Ja kurjaa päivää katsoi kyynelsilmin.
    Kun ilta, murhemielten lohduttaja,
    Myhäili lännen uksill' unelmissa,
    Hän unetonna vaipui vuoteelleen
    Ja kolkkoon yöhön itkukatseen loi.

    Eräänä iltan' ulapalle vaiti
    Hän silmäns' siivet suisti riutumielin.
    Päin illan kirkastamaa kotoaan.
    Vaan, niinkuin linnut uupuneet, ne kaikki
    Hukkuivat aallon hautaan autioon,
    Ja niiden kuolinvirs' ol' huokaus,
    Jok' uskollisna seuras myötä tielle.

    Kas silloin, niinkuin nuori joutsen paisuin,
    Idässä välkkyi purje lumivalkee,
    Ja muutamaisen hetken päästä ui
    Tään niemen rantaan laiva viiritelty.
    Rannassa kellui lauta: -- rukoillen
    Apua ahtolasta sulki hän
    Poveensa sen, kuin armaan, hurmoksissa
    Ja ryntäs rohkeasti aaltoihin
    Tapaamaan toivoaan ja kotimaata.
    Laivasta kurotettiin lempee käs'
    Avuksi uupuneen. -- Ja neidot yön,
    Uni suloinen ja kevyt unelma,
    Pian vaivat hältä rauhan helmaan viihti.

    Kun aamukoi nyt ruusuhuulillaan
    Ennusti luonnon hekkumata, päivää,
    Silmänsä avas matkamies ja katsoi --
    Kot'seudun kauan kaivatun hän näki,
    Sen vihreet kummut, metsäverhoiset,
    Sen purot kukkareunaiset hän näki.
    Rannalla seisoi tuttu tölli, tuttu
    Kajahti lintuin aamuvirsi; -- riemun
    Yl'-tulvivaa mes'-maljaa juotuaan
    Hän lankes maahan sulohurmoksissa
    Ja siunas elämää, jot' äsken kiros,
    Ja maata, jok' ol' äsken "tuskan horna."
    Rukoilu päättyi -- lehdikosta juoksi
    Lapsuuden-tuttu tyttökultanen
    Ja vaipui armahansa rinnallen.
    Valellen poskein lauhaa leimuntaa
    Itkuilla jälkinäennän ja riemun. --

    Mut, murheen laps', miks' sielus viihtyy nyt
    Kuvissa iloisissa? -- Miksi haastaa
    Nyt äänes ihmis-onnesta, kun ennen
    Se soimata ja valittaa vaan taisi?

    Haa! minäkin olin hetken autuas, --
    Jost' ei vuos'satain tuskat kallis makso --
    Ah, autuas! -- On päivä ehtinyt
    Yön varjot karkoittaa jo muille maille,
    Eik' kastehelmet enää virvota
    Janoista kukkaa riutuvaa, ja manner
    Valossa värjyy auringon ja hymyy
    Yön harhoillen ja valke-aavehille;
    Viel' öinen unelmain tok' silmiäin
    Lumoopi ihmeloistollaan, ja voittaa
    Todellisuuden valot kilpailussa,
    Kuin tähtivälkkeen voittaa kirkas kuu.

    Unelma taivaan-kaunis, suloinen,
    Sinusta kerron kalliolle, kunnes
    Sen kaiku sekasointuun tottunut
    Unohtaa multa kuullut tuskan huudot
    Ja osaa hämmästyttää matkamiestä
    Raikuttamalla riemun virttä vain. --
    No, hiljennä siis huminas, oi metsä!
    Hillitse hetkeks aaltos, vilkas virta!
    Ja, vuoret, nostelkaa nyt harmaat päänne!
    Ja seudun henget kaikki, kuulkaa -- kuulkaa!

    Ol' ilta, pohjoismainen kesä-ilta,
    Jon' aurinko ei yöksi laske lepoon
    Povelle maan, vaan sille suuta antaa
    Ja rientää jällen päivän riemujuhlaan;
    Ol' ilta, -- aava länsi-ilma viruin
    Kuin sahrami- ja kultamerill' uinui,
    Idässä kukkuloilla vihreill' uipi
    Nuo hennot ruskopilven hattarat,
    Kuin ruusutarhat sinityvenessä.
    Vait' uinui luonto kastehekkumassa,
    Sen ihmepiirin keskell' astuin minä,
    Kuin luonto, vait'. En surua tuntenut,
    Tok' asui tajutonna sydämmessäin
    Hiljainen poltto, niinkuin metsämiehen
    Jää luoti kotkan kylkeen ammuttuun;
    Vaan sitten vuoren kärjell' istuissaan,
    Kun päivän sätehet hän verin punaa,
    Hän tuntee tuskan vihleet rinnassaan,
    Eik' arvaa, mist' on tullut tuo ja milloin
    Se loppuu; niin mä omana ongelmana,
    Sulosurussa, jot' en ma tajunnut,
    Harhailin kaunonurmell' umpimielin,
    Kun äkist' etähältä vieno äänne,
    Kuin kannelt' oisi hiljaa kosketeltu,
    Sulosointuun sammuen soi korvahain.
    Ma kuuntelin. -- Viel' sävel, vielä huoku
    Hengiltä solmituilta soittimeen,
    Ja sitte tyyni hiljuus kaikkialla,
    Kuin illall' loistaa tyynnä järven kalvo,
    Kons' siit' on viime viima riehuin käynyt
    Ja väreet peilikiilloks' silenneet.
    Nyt kerrassaan mult' tuska hälventyi,
    Keveillä mielin olin taas kuin kukka,
    Kons' sadetulvan tauottua taivas
    Taas seestyy tuolle kyynelkasteiselle;
    Kuin kukan riemu mun ol' tajuton.

    Ajoipa kaipuu kaihoton mun seutuun,
    Jon helmast' äänet lempeät nuo soivat.
    Ma sinne riensin, niinkuin lentimin,
    Ja kuuntelin, ja taasen kuuntelin.

    Siit' astuin puistoon, missä vierekkäin
    Puut päivän nuolia torjui vihrein kilvin,
    Eik' iltatuulen leyhkää saapunut
    Vilpoisen pyhän paikan varjostoihin.
    Siin' ihmisjälkeekään ei näkynyt,
    Ei noiden räiväin rosvokätten töitä,
    Jotk' armaan luonnon raiskaavat ja nostaa
    Taiteensa köyhän kruunun pirstoillen.
    Siell' loisti kedon kasvit kukkasillaan,
    Puut kaikk' ol' suviverhossaan; -- ja lauma
    Noit' ilman lapsii, höyhenverhot yllään,
    Majaili lehväin alla uneillen,
    Ja laulu untui heidän kielosillaan.
    Ma seisahdin, en enää tuntenut
    Himoa yhtäkään, en ajatusta;
    Oleeni ol' kuin merell' laivan olo,
    Kons' enään ei sen laitaa hyrsky lyö
    Eik' enää veltto purje tuulta tunne.

    Mut taas -- yks' taivaan sävel helähtää!
    Äkisti kantelon soi kielet kaikki
    Rikasta, suurta sointoa, jonk' oitis
    Sulosointuvasti täytti naisen ääni.
    Mik' äsken unta uinui, valventui:
    Nokkansa linnut aukas laulellakseen,
    Värähti puiston lehdet, kukkaset
    Varisti värjähdellen kastesateen.
    Ja ah! -- ma kuulin äänen läheltäin
    Ja tunsin sen, -- se oli Minnan ääni.

    Seisoitko konsaan, usma vaippanas,
    Sylissä suvi-aamun harjun päällä,
    Ja ruusu-utua joit, ehk' et sä nähnyt
    Punaista maljaa, josta utu uhkui,
    Ja kylvit jäseniäs lämpimässä,
    Jon lähde kätkeyi sun silmiltäs;
    Jos silloin näit sä tuulen poistavan
    Keveän usvan, vuorten laaksoin näit
    Tutusti käyvän sekaisuudest' ilmi,
    Jos silloin selvin silmin iloiten
    Näit armaat, jotka riemus äsken loivat;
    Niin tiedät, mitä olin, miksi muutuin
    Hetkellä, jolloin Minnan äänen kuulin.
    Mit' olin kärsinyt, mit' aiat pitkät
    Kuvaillut onneks', sulona nautiskellut,
    Kiils' sielullein nyt kirkastettuna,
    Ja lempi nous' kuin aurinko sen päälle.
    Ajettu sielun kirkkaast' eedenistä
    Ol' yksi aatos kuitenkin -- ol' tää:
    Ett' oli Minna, Minna toisen oma.
    Autuutein vain ma tunsin, tiesin vain
    Mun ynnä hänen mailmass' olevan,
    Kun juoksin riemuiten ja hurmoksissa
    Lyhkäisen tien, mi meidät erotti,
    Ja Minnan eteen vaivuin polvillein.

    Vaan säikkymättä, pelkäämättä hän
    Mua katsel', hellän-tuttu hymy suullaan,
    Juur' kuin jo kauan oisi ollut luonain;
    Hän katsel' niinkuin lapsi enkeltään,
    Kons' äit' on tehnyt vuoteen pehmoiseksi
    Ja unen kanss' se armas astuu sisään.

    Ei kannel soinut nyt, ei vaihdeltu
    Välimme huokaust', ei katkosanaa;
    Mut pientä siltaa myöten, jonka loivat
    Silmämme sydäntaivastemme väliin,
    Puvuissa tuhansissa liehui lempi,
    Muutellen riemujaan ja asumustaan; --
    Kunnekka huulitusten helmakkain
    Lepäilin hänen sylissään ja tunsin
    Povensa aaltoin kuuman kuohunan,
    Ja kyynelhelmet poskipäiltä join
    Ja hehkumasta herposin -- ja herään.

    Mut valhe-autuus, pidä ainiaan
    Ah, ainiaan mua sulokahleissas!
    Todellisuuden armolt' en mä kerjää
    Nautetta haltijaltaan lahoovaa.
    Mä tyydyn kuvas-aistin varjopeliin,
    Jahk' aina luo se silmällein sen hetken,
    Jon' autuas olin, ehkä pettyneenä.

    Silloinpa, vaikk' on Minnan kevät mennyt,
    Eik' enää hällä posken ruusut hohda,
    Viel autuaana nuorna näen sen luonain.
    Silloinpa, kun jo aika jättää mun,
    Kun kumpu viherjöi mun tomullain,
    Vaan vapaa henkein tähtitarhoiss' asuu,
    Ma vielä mailman ihme-valostai,
    Taivaista, enkelein ja Luojan luota
    Uneilen itsein Minnan ruususuulle.




    Kolmas Yö.


    Idästä nousee pilvet synkeät,
    Ne pitkää myrsky-yötä ennustaa.
    Etäälle länteen saarten, salmein taakse
    Juur' uupui päivä aaltoin helmahan,
    Sen soihtu hiljaa sammui.
    Kuink' kaikki vaihtuu! Päivä, joka äsken
    Sadoille maille kutoi kukkavaippaa,
    Se hiipui nyt, ja synkät varjot kalvoo
    Himeetä lehtein viime-purppuraa.
    Sen rauhan, utu-lentimin mi liiti
    Merillä, mailla iloisilla, häätää
    Uhkaillen kaukaa myrskyn kotkalento,
    Eik' äskeisistä mitään jäänyt oo. --
    Kuvaapi suuri luonnon elämä
    Inehmorinnan eloa; kumpaakin
    Sama ijäinen ja korkee sääntö määrää:
    Sen muoto muutost' on, sen henki elämää.
    Onnelliseks' saa sydäntä tok' kiittää.
    Jon päiv' ei muutu myrskyiseksi yöksi,
    Vaan jään ja kyyn ja horron yöksi, sillä
    Horrossa ei se huomaa vaurioitaan,
    Ja herää uunna aamuna, tok' ei
    Katoovaa päivää näkemään.

                              Mun äsken
    Povessain kalvatuss' ol' taivaan rauha,
    Ja ilo siihen kylvi loistoaan,
    Ikäänkuin syys-aurinko joskus myöhän
    Kultaapi kedot martaat hetkiseksi,
    Ja kasvit, kuihtuneet ah! aikaa sitten,
    Keväimen jäljitellyn pettämästä,
    Pilkistää jälleen, kunnes musta pilvi
    Heilt' toivon ehkäisee ja hentoin päälle
    Rakeina kaataa kalman jäätävän.
    Näin, vienot tunteet, joista versonut
    Oraita hentoja on raukan rintaan,
    Teilt' ehkä kohta hengen kitku sortuu.
    Harsoonsa käärii kolkko aavistus
    Jo taivahanne; ah! ei aikaakaan,
    Niin kaikki taas on synkeää kuin ennen.

    Vait', laulelmaa! -- Mik' ihmis-olento
    Mun tavoin' synkän salon rotkoiss' astuu?
    Iloisa laulu; ehkä eksyneen,
    Ku jälleen löytänyt on kotipolun
    Ja riemuin rientää lasten luo ja vaimon.
    Tuo onnen mies! Jo sataa rankasti
    Ja kylmää huokuu yö; vaan ah! kuin väleen
    Unohtuu hältä pitkän matkan vaivat,
    Kun armahansa rinnalla hän lepää!
    Vaan tuoss' se ilon-laulajatar on!
    Ah, olennon ja laulun ristiriitaa!
    Samoin kuin lähde laskee riemuvirttä,
    Vaikk' käy se kallioihin murtuen,
    Niin hän vaikk' elon onni petti, sorsi,
    Onnesta kuuluu vielä laulavan.
    Kas, ruususeppel harva surkastunut
    Hajaiset hiukset solmii; joka viima
    Vie kellastuneen lehden niistä, niinkuin
    Keveetkin kovan-onnen tuulet tempoo
    Povesta runnellusta toivehet.
    Kas hänen kasvojaan! Kuin syksyll' lähde,
    Myrskyistä samennut, on peitoksissa
    Häväistyn kukkakunnan pirstain alla,
    Vaan taivas vielä kalvoll' läikehtii;
    Niin loistaa vielä noista kasvoista
    Piirteiden raiskatuiden alta leima
    Ennestä mulle tuttu, rakastettu.
    Lähene, hurja neito! Minnan lempi
    Viel' loistaa itkeneestä silmästäs;
    Ja poskillaskin vielä haamottaa
    Nuo Minnan poskipäiden ruusutarhat,
    Vaikk' kaiho niihin tuiskunut on lunta.
    Sun äänes Minnan on, sun rintas Minnan;
    Tuu, annas koetan, lyökö sydämes
    Kovasti, hehkuvasti niinkuin hänen.
    Oi tullos! -- --

                      Taivaan armo, se on hän!
    Te suonet, hyrskikää kuin merten raivo,
    Ett' aaltojanne kauhistus ei jäätäis.
    Se hän on! järjen soihtu sammukoon,
    Se hornaa valaisee! Oi herää, yö,
    Maan äärist' tänne varjos, rauetkaa
    Päällemme, rotkot, meidät haudatkaa! --
    Oi mielipuoli? näillä kauhun mailla.
    Tänä hämärän ja rauhan hetkenä,
    Kun murhe nukkuu, riemu uneksii,
    Ket' etsit?

        Nainen.

                Haa! niin ketäpä etsinkään?
    Täält! etsin kultastain, ja hänpä vastaa
    Koleilta kallioilta, kun ma laulan.
    Kuul' kuule! tuoll' yks' ääni, tuoll' yks', tuolla yks'!
    Niin kauas poistui viimeinen,
    Etten hänt' enää tuolta kaukaa sauta.
    Vaan kuule! likell' on hän taas -- jo siirtyy
    Edemmäs -- ah niin loitos, ettei kuulu!
    Ah voi! miks' karkaat? Mit' oon rikkonut?
    Jos rikoin, tahdon kaikki sovittaa.

        Mies.

    Sä itket, nainen: miksi kyyneltäs
    Sä tuhlaat kolkon onnes jalkain juureen?
    Se korkeudestaan sinuun katselee,
    Kuin aurink' katsoo liljaan, jon se polttaa.
    Iloitse, niin sun kultas palajaa;
    Nyt ei hän tahdo tulla, kun sa itket.

        Nainen.

    Ma nauran siis. Niin nauroin äskenkin
    Ja lauloin iloissaan, kun hän ol' läsnä.
    Hän vastas tältä paadelta? Miss' on hän nyt?
    Sun vain näin tullessain, -- vaan näitkös hänen?
    Ja eikö ystäväisen tervehdystä
    Hän lähtiessään mulle jättänyt?

        Mies.

    Lupaspa ensi aamun valjetessa
    Palata tyttöns' uskollisen luokse
    Eik' enä erota.

        Nainen.

                    Sä kukka rukka, jonka,
    Hänt' ilahuttaaksein, ma taitoin, ah!
    Ens' aamuun et sä elä, siksi täytyy
    Sun kuihtua, siks' yö on liian pitkä.
    Vaan, hyvä vieras, ota sie tää kukka;
    Mä en saa viipyä, hänt' etsin vainen.
    Jos hän mua pakenee ja min' oon tuolla,
    Niin tääll' on hän, niin hälle kukka anna!
    Sanoppa: niinkuin se tän' yönä kuihtuu,
    Mä ennen aamun koita kuihtunen;
    Sanoppa, ettei sais hän paeta,
    Etten mä muista, kauankos jo turhaan
    Hänen jäljissään ma harhailin, ah turhaan!
    Mun polttaa kieltäin, jalat verta vuotaa,
    Ja usein, kun hän lähinnä on, uuvun
    Ja horrossain näen unta, että rintain
    Täynn' ohdakkeit' on, jotka syäntä vihloo
    Joka sykkimältä. -- Unta on se. --

        Mies.

                                        Lakkaa!

        Nainen.

    Se virvottaa mua kumminkin, ja kohta
    On horron loppu.

        Mies.

                     Lakkaa! kyllin lausuit jo
    Ajaakses taivaan asunnoista raukan.
    Älä viillä sydäntäin, se sairastaa
    Kuin sun!

        Nainen.

              Kuin mun? Siis hoivaa tarvitaan!
    Vaan virka, mistä tuota saatanee?
    Sit' etsinyt mä oon, kuin pilvi harhaillen
    Tyyssijaa etsii, niinkuin vesilintu
    Kaisliston kalveest' etsii poikoaan,
    Jok' ampujan jo käessä verta vuotaa.
    Ei lohdutust' oo mulla, veljyt parka;
    Sit' ei suo ihmiset, ei maa, ei taivas.
    Tarina mull' on -- jos sen tahdot kuulla --
    Niin kumma ja niin tosi; itse näin sen.
    Sun pitää ensin itkee, sitte nauraa,
    Ja jos sa naurat, tahdon miekin nauraa.
    Sanottiin mulle: rakkaus ei oo
    Tät' ilmaa varten luotu, oisi väärin
    Valittaa, jos sen taimi täällä kuihtuu.
    Lähdinpä, sydän toivollisna, ulos
    Ma lempee onnellista etsimään.
    Ma tahdoin nähdä, eikö paikkaa lie,
    Miss' ois kaks' uskollista onnellisna.
    Ja näinpä likimmässä lehdikossa
    Jo kyyhkyiskaksikon: ne kuivan hongan
    Harventuneessa latvass' istuivat
    Nokassa nokka, rauha ympärillään.
    Pysähdyin; äärettömän mieluisaa
    Tuo nähdä oli mulle. Ilon kyynel
    Silmääni nous', se tuskin ehti vierrä,
    Kun huomaamatta haukka tullen vei
    Siit' toisen kyyhkyn; toinen vaikeroiden
    Katosi puiden piiloon peloissaan.
    Haikeilla mielin haukkaa katsoin, -- hän
    Lens' saaliinensa toiseen puuhun pois.
    Siell' istui naaras, kyyhky kahden syötiin,
    Ja syötyään, ne lempi toinen toistaan;
    Ja jälleen lohdun löysin, sillä näin
    Rakkautta löytyvän ja siinä rauhaa.
    Pamahti pyssy, -- toinen haukka kuol'
    Ja toinen säikähtäin lens' puiden piiloon.
    Vihaisna katsoin maahan, miettien:
    "Tääll' lempi surmataan; vaan ompa paikka,
    Miss' sula hyvyys sykkii sydämmissä,
    Siell' löydänkin mit' etsin, siell' ei lempi
    Oo vainottu, vaan suojassaan se hymyy."
    Näin aatellen, ma jalkaa kevensin
    Pois mennäksein -- niin katso! jalkan' alla
    Ol' perho poljettuna, kuoltuaankin
    Kukassa kiin', jot' eläissään hän lempi.
    Mun jalkan' ol' sen tallannut, ah mun,
    Voi kummaa! mun, jok' oisin ostanut
    Omalla hengelläin sen hengen -- naura;
    Et naurakaan -- ka, munpa polkemain
    Ol' lempi, -- ja et naura vaan? --

        Mies.

                                        Oi nainen!
    Epätoivo nauraa niin kuin sie: oi toivo!
    Olipa perhos kuolo lemmen voitto;
    Hän kuol' yht' aikaa lemmikkinsä kanssa.
    Se kuol' sun etees, kun sen hyvää tahdoit.
    Elomme erämaissa enkel' astuu,
    Hän suosii lempeä kuin sie, vaan tempaa
    Myös usein puolisolta puolison,
    Ei saaliinhimoll' ampujan, ei haukan,
    Ei mieleti kuin he; vaan hellän katseen
    Luo, toisen ottaessaan, toisehenkin.
    Hän miettii: "Itkettyäs vähän aikaa,
    Sä jälkeenjäänyt, korjaan sinut täältä
    Kyynelten laaksost', yksin kulkemasta." --
    Tiedätkö nimee enkelin? Se kuolo on;
    Sen työ sun työs on moinen, hyv' on hän kuin sä.

        Nainen.

    Oi! itse oot tuo enkel' armas, tullut
    Ei lohdutusta pyytämään, vaan tuomaan.
    Jutellos kaunis kuolon-tarus vielä,
    Kuink' armaasti hän vapahtaa ja lempii!
    Viel' lausu tuo, ja tahdon kallistaa
    Pään' uupuneen sun polvelles ja kuulla.
    Ja, kultuain kun silmän' ummistuu,
    Varalla pidä piilotettu kalpas
    Ja korjaa kelmee kukka Herran luo!

        Mies.

    Ijäti kukkimaan ja lempimään.

        Nainen.

    Korkeimman jalkain juureen itkemään,
    Siks' kuin hän heltyin kyynelistäin käskee
    Sun häntä noutamaan, ku mua karttaa.

        Mies.

    Kun saavut satamaan, hän saapuu myös.
    Kai itse pyynnee hän tuot' enkelyistä
    Sun luokses viemään hänt'. Unohda siksi
    Mitä maa on rikkonut, mit' täällä kärseit!
    Unelle usko huoles, murheen impi,
    Ja unta näe, kuink' onni haudalt' anoo
    Kyllyyden-sarvellensa runsahalle
    Sit' aarretta, jot' on hän vailla: -- rauhaa.

        Nainen.

    Ja kuinka kuolo pitää onnen kättä,
    Sokeeta uskollisna taluttain
    Takaisin kautta mailman, kautta aian,
    Ja täyttää puuttehet sen antimissa
    Ja sovitusta luo sen virheisin.
    Niin uneksin sun polvellas, sa lempee,
    Sa ainut, jok' et raukkaa herjaellut,
    Et auttamatta, holhomatta kurjaa
    Apuusi turvaavaa pois työntänyt.
    Polvellas tahdon tyynnä unta nähdä,
    Kuin tähti tyynnä kesätaivahalla,
    Kuin sydän unii lapsenmailmassaan.
    On palkkas valmis: oothan kuolon enkel';
    Aarteita kaipaat, saavuttaakses lemmen
    Maan lapsilt'; ota kyyneleeni kaikki,
    Ja huokailut, mi nousi rinnastain;
    Timantteina ja helminä ne kiiltää
    Nyt nähtäviis, jos kunne kulkenet!
    Ja missä turvatonna leski itkee
    Ja kelmeet lapset leipää huutavat,
    Ja paarin ympärillä hätä häälyy,
    Oi sinne kylvä helmiäs, ja katson
    Talosta taivon työtäs siunaten.
    Vaan missä lempi lohdutonna vaatii
    Mennyttä autuutt' taivaalta ja maalta,
    Siin' älä kylvä kultaa, helmilöitä,
    Vaan nosta viikattees ja niitä! --

        Mies.

                                       Uni!
    Sä syämmen kitukasvin vilvas kaste,
    Sä leuto, joka siivill' unelman
    Viet vankilasta hengen vaivatun
    Ja suot sen hetken aikaa hengitellä
    Vapaana ijäisyyden eeter'-ilmaa!
    Viattomuuden luokse laske, vaikka
    Vuoteena sill' on valju vuoren sammal,
    Vaikk' kallistaa se päänsä rintaa vasten,
    Miss' elon tuimat tyrskyt kaikki pauhaa!

    Jo nukkuu hän -- rukouksein kuultu on --
    Hän nukkuu, päästyänsä päivän töistä.
    Kas, vaivat, joita pitkät vuodet tuotti,
    Nyt tuokioss' on kaikki unhotettu!
    Voi hyvän unta tyyntä! Niinkuin ilta,
    Kons' untuu päivän myrskyt, kirkastuu,
    Niin senkin suru-kalpeet kasvot seestyy.
    Nuo merkit, joilla orjans' otsaan painaa
    Isännyytensä leiman kohtalo,
    Tasaantuu pois, ja nukkujassa asuu
    Jo eduskuvallisna vapahdus.
    Ootp' autuas, kun unhotat ja uinut;
    Ei mailman tuima telme tunge nyt
    Silmäisi suljetuista akkunoista,
    Ja elon syvät kuilut peittää yö.

    Hän taistellut ja kärsinyt on paljon,
    Povessa haavat, suonet vuoti kuiviin,
    Ja vielä lyödään häntä. Karkusall' on
    Sen mieli, suunnatonna, suojatonna,
    Ja sentään murheen joukko tuota vainoo,
    Jos missä turvan haussa eksyilis hän.
    Ja etpä murskatussa linnassaskaan,
    Sa hulluus, vaivatun suo piileskellä.
    Uni hyljätyll' on ainoo ystävä.

    Olento kallis! Empä vaikeroitse,
    Vaikk' aisti-olentomme lamppu, järki,
    Lekuttaa, liekki milt'ei sammuksissa,
    Majassas, jok' on maasta, mullast' tehty; --
    Mutt' että, miss' sen himmi hohde välkkyy,
    Kurjuutta, kyyneleit' ain' nähdä täytyy,
    Se mieltä murtaa! Vähän muutenkin
    Maan päällä sielun jumal'-liekki maksaa
    Ne uhrit, mitkä saa se rauhaltamme. --
    Mit' on ihmis-onni, joss' on puolittain
    Pimeyttä maan ja valoa taivahan?
    Yö synkkä yhden tähden ympärillä.
    Sen vaalas välke suotta kiiltelee
    Yön usvihin ja pilviverholoihin:
    Ei luo se päivää avariin, ei tunge
    Soihdulla leimuvalla varjoin maille,
    Ja myrsky voitollisna syöksähtää
    Yön halki ärjyellen käskyn kieltä,
    Ja kolkkoin rantain vaiheill' aallot huokaa.
    Hetkittäin sentään silmä, unhottain
    Yön usvat, taistelut ja kauhut, katsoo,
    Iloisna mieleltään kuin lapsi, tähteen;
    Ja näitä hetkiä hempii heikkous
    Valohetkinään ja niitä rakastaa
    Keveinä elon riemutuokioina;
    Mut voimapa ja vankka sydän niitä
    Kiroilee hornan kantamoisna, jotka
    Petellen toivo parkaa viettelevät,
    Vain näyttääkseen kuink' on sen siivet heikot,
    Lupaavat valhekielin valoo, rauhaa
    Aatteelle harhan korvess' eksyvälle.

    Levähdä siis nyt huomispäivän vaivaan,
    Sa rasitettu kovan onnen orja,
    Unohda kaikki, kun sen vielä voinet!
    Ei mulle unta yöll' oo enää antaa,
    Leponi on vain voimattomuus kantaa
    Onnettomuutta päällein tulvivaa.
    Mutt' istun sentään vielä katsellen
    Sun rauhaas murheell' ilonsekaisella,
    Kuin murhe lemmityisen haudall' istuu
    Kukasta riemuiten, mi siit' on noussut.




    Neljäs Yö.


    Pois Minna mennyt on, ah, pois on mennyt!
    Ainoinen muisto, minkä hältä sain,
    On kasteisella ruohikolla jäljet
    Ja oksat vielä värähtävät, missä
    Hän hiljaa metsän puiden välist' astui.
    Niin poissa hän on; niinkuin iltarusko
    Hän rotkojen ja puiden taakse haihtui,
    Jälille jäin vain minä -- synkkä yö.

    Ah, autuaspa olin; kultaa painoin
    Sydäntäin vasten, yksin minä kärsein,
    Ja hän kuin lapsi nukkui huoleti.
    Entisten päiväin muisteloiden parvi
    Lepääjän ympär' laati näyttölavan
    Ja öisen harvan harson läpi loihti
    Mun nähtäviini haamut vaihtuvaiset.
    Siin' näin mä teidät, lapsuuteni päivät,
    Näin rauhanne ja kirkkaat aurinkonne,
    Kons' aatos viel' ei tiennyt itsestään,
    Ei lennellyt viel', etsiellen turhaan,
    Kuin Nooan kyyhky, rantaa, vihriää,
    Vaan keinui tyynnä arkiss' unelmain
    Pohjattomalla elon aallokolla.
    Näin sunki, lehto, missä Minnallen
    Poveni polton ilmaisin ma, missä
    Keveenä niinkuin pääskynen, mi liitää
    Keväimen helmaan salmen välkky-aallolt',
    Tunnustus lensi hänen huuliltaan,
    Ja silmä kyynelehti helmiloitä
    Toiveeni voittokruunuun, kiiltämään.
    Sun näin, yht' aikaa ijäisyys ja hetki,
    Autuuden syvyys, kun mun suudelmain
    Vast' ensikerran illan viileässä,
    Laulaissa lintuin, lehdon humistessa,
    Sen huulten hempivuotehelle untui.
    Ja te valat, tuhat kertaa vannotut
    Ja uudestansa vannotut, näin teidät,
    En keveinä ja toivokkaina nyt,
    Kuin muinoin, vaan niin synkän-juhlallisna
    Osottain sormin aian siipilöitä
    Ja rautakättä kolkon kohtalon,
    Ku kahleen pirstoill' loikui raskahasti. --
    Noin vuorotellen iloiten ja surren
    Ma entis-riemun haamuin himmeäin
    Näin milloin yötä pyytävän jo lähtöön,
    Huomenta milloin konsaan koittamasta.

    Mut lännen puolla kirkastui jo vuoret,
    Ja kohta laaksoon vuoti verkalleen
    Huipuilta kullatuilta valon virta,
    Ja päivä nousi, luoden hohtoansa
    Kelmeille Minnan poskillen.
    Hän silmäns' auki loi ja minuun katsoi
    Ei, niinkuin äsken, katsein tylstynein,
    Vaan terävin ja tuimin niinkuin nuolin:
    "Sä oot se, sun ma löysin, unelmani,
    Unelma vaikee loppui nyt." Näin virkkain
    Äkisti nous' hän, salaa kyynelöiden,
    Käteeni tarttui, taivaan-tyynnä lausui:
    "Nyt vaivan kärki katkes, verho vaipui
    Mun silmiltäin; mit' olen etsinyt,
    Sen oon ma löynnyt, sydän muut' ei vaadi.
    Mit' omii maa, sen riemut, tuskat kaikki
    Ne täpötäydeltään mä tyhjiin join,
    Enempää ei sen köyhät varat salli.
    Nyt lähden, minne sie et tulla saa;
    Vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin
    Perästä tervetullut!
    Kuin mie, niin siekin kauan nähnet unta,
    Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit,
    Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin,
    Tyvennä sydän, sielu kirkastunna,
    Heräävä ihmeekses sen helmasta.
    Hyvästi siks'!" -- Hän pusers minun kättäin,
    Polulle kaitaselle kääntyi hiljaa
    Ja alkoi vitkaan käydä kulkuaan.
    Mun sylin' avoin ol', mun silmän' kilvan
    Pyys' kielen kanssa häntä palaamaan.
    Ei nähnyt hän mun kyyneltäin, ja pyyntön'
    Sydäntään suotta kolkutellen kuoli.
    Hän kulki tietään kylmänä, heltymättä,
    Kuin talvitaivahalla kalvas kuu.
    Ma riensin hänen jälkihinsä, tahdoin
    Syliini vielä kerran painaltaa
    Epäjumalaa, jota sieluin aina halaa.
    Mä lähenin, -- hän katsoi taaksehen
    Ja kättä nostain varottel' ja uhkas;
    Käskynsä jäätämänä siihen jäin
    Kuin veretön kuva, marmorista luotu,
    Kuin Pluuton linnan yössä laulaja,
    Kons' Eurydiken vei hält' tuoni jälleen.
    Mun jalkain maass' ol' kiinni liikkumatta,
    Ei rinnast' äänt', ei huokausta päässyt,
    Kunnekka vihdoin mielitietyn näin
    Katoovan metsän helmaan syvemmälle.
    Sain siiloin parkuäänen lahjan jälleen
    Ja huusin synkän toivotonna: "Minna!"
    Mut vuorten jynkist' onkaloista kaiku
    Vain pitkään vaikeroiden vastas: "Minna."

    Hän lähtee. -- Sydän, tiedustatko minne?
    Niin minne? Kotiin, puolisonsa luokse;
    Sill' ylevä sielu kestää pakkoaan
    Ja lujaks' takoo velvotuksen vitjat.
    No niin, hän palaa omaistensa luoksi
    Tunnetta järjen kahleill' lannistain.
    Ei saa, ei tahdokaan hän mua muistaa;
    Pian tottumus, mi raskaan huojentaa
    Ja ilkeänkin mieluisaksi muuttaa,
    Kukittaa lempikäsin ohdakkeita
    Tuon onnettoman liiton kasvamia.
    Kun silloin rauhan valjetessa sieluun
    Kelmeillä poskill' alkaa aamu koittaa,
    Ken onnen miesi suuteloilla saa
    Imeä purppurat tään aamuruskon?
    Ja kun hän uhkurintain aarteen yltä
    On hunnun riisunut ja käypi suojaan,
    Miss' yksin tähden loistossa tai lampun
    Rehevä vuode paisuu viekoitellen,
    Ken seuraa häntä riemun hurmoksissa
    Ja sekunnitkin lukee hiukuen? --
    Haa! eipä hän, joka harhaillen tääll' yksin,
    Juo kalseaa yökastetta ja vaipuu
    Vuoteelle sammalpaaden -- tyytyen,
    Jos siinä hetkeks' unhottaa hän saattaa,
    Mit' on hän ollut, mitä hän on, miks' tullee.

    Mitä kuiskailette korvahain, te aaveet,
    Te pimentolan lapset päivän-arat?
    Mitä rikkoi Minnan mies? -- Tok' ihaninta
    Ois nähdä veitseen hyytyvän tuon veren,
    Mi Minnan luona kyllin kiehui jo!
    Pois hornan aatos! Vai sä viekoitat
    Sielulta viime-aarteen, valohengen,
    Jok' yksin uskollisn' on hyljätylle
    Ja joskus puhuu maasta paremmasta,
    Min rannall' lempien mua Minna kohtaa!
    Ei! eläköön hän, vaikka onneaan
    Tuhansin aistin vois hän ahmiella;
    Säilyypä sentään onnein raunioista
    Minulle Minnan lemmen mahdollisuus.

    Syväksi kuolon rauhaa mainitaan,
    Kuink' kahle kirpoo henkeä painamasta.
    Kons' syömmen kello viime kerran soi
    Eik' enää vankiuden aikaa mittaa.
    Ja tosiaan ei mikään myrsky koske
    Tuon huonetta, ku nukkuu nurmen alla,
    Ja tuska siinä rinnassa ei riehu,
    Ku hiljaa sammalverhon alla lahoo;
    Mut henki, onko henki vapaa? -- Ei!
    Ei eeterin valomeress' oo hän vapaa,
    Siivillä tähtein välill' liidellessään;
    Hän ijäisyyden helmass' ei oo vapaa,
    Saleissa taivaan hän viel' orja on;
    Niin kauan häll' on kahle itsessään,
    Kuin häll' on aiallisen lemmen muisto.
    Ja lempi tuo ei haihdu yhtä pian,
    Kuin mullan siteet haurahat ne murtuu.
    Kas, vuori nousee jyrkkään pilvihin;
    Huipulle mennä, siitä syöksähtää --
    Mi helppo autuuden ja rauhan hinta,
    Jos sillä vain ne ostettaviss' ois!
    Puvuissa tuhansissa kuolo viittaa
    Leppeenä, missään kammottelematta.
    Sen avohelmaan syöstä saattaisin
    Iloisna niin kuin joutsen kiiltosalmeen,
    Ja viivyn tok' -- oi, miksi viivynkään?
    Ah, jospa kuolo hengen vapahtaisi
    Ja maisten muistoin saastast' irrottaisi,
    Ei huokaust', ei valitusta yhtään
    Mun lentäis silloin huuliltani. Ei,
    Kukilla seppelöitsisin ma otsain
    Ja riemuretkin vuoren huipullen
    Ma kulkisin ja soidess' ilolaulun
    Syvyyden usvaan syöksyisin ma voittain.
    Vaan nyt, mik' oisi kuolon heelmä? Elo
    Tuskansa tajuntaan vaan pystyvämpi.

    Ei mikään taivas kyllin armas ois,
    Maan alhoista sua viehättämään, henki,
    Niin kauan kuin niiss' sykkii Minnan sydän!
    Vapautes hänehen sä kytkisit,
    Vastustamatta kuiluus viehtyneenä,
    Kuin lintu, käärmeen katseen lumoomana,
    Sen tulisuuhun lentää silmät auki.
    Sä Minnan helmaan rientäisit ja siellä
    Aistillisuuden voitot saisit nähdä,
    Kun tarujen menaadin moisna päissään
    Hän kiimamyrkyst' itsens' unhottais
    Ja öisin hetkin lyyliäisi lemmen
    Vihatull' alttarilla ailahdellen.
    Ei! paremp' ois, jos poveen kallion
    Ikuinen tyrmä sulle valmistettais,
    Johon ei maan kuvist' ehtis vilahusta,
    Ei toivon valhelupausten ääntä.

    Siis, eipä sullakaan, sä verta-juosseen
    Maa raukan armas viime lohdutus,
    Sa suoja, jonka portill' orja laskee
    Taakkansa maahan, herra kruununsa,
    Sä mailman rauhantempli, valkama,
    Johon elon purjeet uupuneet kaikk' pyrkii,
    Ei sullakaan siis, hauta, antaa oo
    Mun sydän raukalleni parannetta!
    Niin vain, no tahdon kipuni kahdistaa,
    Tahallain koota tuskan kaikki nuolet
    Ja rintaan niitä työnnellä niin taajaan,
    Ett' yhä haavoja satelee eik' yhtä
    Hetkuista jääne yhden haavan tuskaa
    Tutaksein, kun jo toinen kohta sattuu.
    Näin häätyy horros tuo, mi lailla tyynen,
    Jok' ukkoisjyräysten välill' asuu,
    Sieluuni joskus leviää, jost' yltyy
    Vain tuskan iskut kahta kauheemmaksi.
    Kun huolt' on liian, huolet huoliin hukkuu,
    Ja noiden hornaveisten täytyy vihdoin,
    Niill' aina pisteltäissä, tylstyä.

    Teroitu, silmä! Lennä aatos! Auta,
    Mun kohtaloini kykyä puuttuvaa
    Kuvia luomaan lempein vaattehelle
    Kauheempia kuin mit' ennen oon jo nähnyt!
    Nyt suorita tuon taulun maalaus,
    Miss' aamun-auringosta Minna herää
    Ja kehdon vuoteelt' ottaa hiljaa lapsen
    Hymysuisen, nukkuvaiseu sylihinsä.
    Heleellä pensselill' luo äidin silmät,
    Sinikirkkaat, rauhaisat, kuin kaksoistaivas,
    Halaamaan lasta ihmeen hellästi.
    Ja hänen kasvons' osaks' kirkastellos
    Valolla päivän, osaks' äidin-riemuin,
    Ja jotta ilmestyis niiss' ylemp' autuus,
    Harhauta pari kyynelt' onnehen!
    Mutt' älä enkelyisen muotoon luo
    Mun näköän'. Ei, toinen Minnallen
    Suloisen aarteen tuon on suonut, toista
    Hän lapsess' armastaa ja toisehen
    Sen kautta solmeutuu hän, enkä minä
    Hänen hellyyttään oo saapa pientä leyhkää.
    Näin ensi taulu on siis valmis. Nyt,
    Sä ryhdy toiseen, tuohon piirrä puisto
    Varjoisa, vehmas Minnan majan ympär'.
    Luo hänet puistoon, hänen rinnoilleen
    Pane lapsi elolähteestänsä juomaan,
    Ja tuohon ääreen maalaa sitte mies,
    Jok' katselee pää kallellansa ryhmää.
    Luo Minnallen miel'ilme, kuin jos lehto
    Tuhansin lehtikielin, kuin jos tuuli
    Joka viimallaan, joka säteellänsä päivä
    Hänelle kuiskailis: "Sä äiti oot!"
    Sulata kylmyys miehen otsalta,
    Luo isäntunteet marmor'kasvoihin
    Ja suo sen silmäin näyttää, että silloin
    Hän varastetun onnens' oivaltaa.
    Mun paiskatkoon sun pensselis vaan kauvas
    Kivistöön joka tuolla törröttää.
    Vie sinne virta, jonka pauhu painaa
    Mun parkun' kuulumattomiin ja myrsky,
    Mi kettää kyynelet mun poskiltain,
    Ett' yksikään ei arvais mitä kärsin!
    Niin toinen taulu kaunis on. -- Ja nyt!
    Otappa maalit mustemmat, tee yö,
    Mi synkkään vaippaan kietoo myrskypilvet!
    Pane Minnan suojaan lamppu sammumillaan,
    Ann' unen viettää, patjain paisuella,
    Ja annas -- ei, jätä hornan-aatos kesken!
    Kaks' tähtee pannos yhteen törmäämään
    Ja teiltään eksyneinä pirstaks' käymään
    Ja mailma siirtymään pois pohjaltansa
    Ja maa ja taivas tyhjään raukeemaan!




    Viides Yö.


    Sulo-ilta, rauhaa! Maa ja taivas, rauhaa!
    Kuin elinkauden vanki armotettu,
    Jok' yöstä tornin pääs ja raudoistansa
    Taas ulos väljään päivän temppeliin,
    Miss' säteil' aurink', ilma soi, ja kenttä
    Kukissa lehviss' astui häntä kohtaan,
    Ja ei hän nähnyt minkään suunnan äärtä,
    Ja joka autuus ol' kuin taivas auki;
    Tuon moisna mie, jop' onnellisempana,
    Nyt kiihkohimon kahlepirstoiss' seison.
    Tääll' levon peilikirkkaall' ulapalla
    Vavista sydän tahtois, oi, eik' osaa;
    Räpyttää aatos siipiään ja empii
    Eik' oikein usko vapauttansa, vaikka
    Joka siivennostoll' yli pilvein kohoo.
    Kuink' armast' elää, hengittää on helppo,
    Kuink' ilta silmällein suloisna kohtaa --
    Ja toivo tietää aamun armaamman!
    Maan vihree vaippa ompi lemmen-vuode
    Ja ihanamp' on nukkua sen alla.
    Kuink' autuasta! -- Minnan haudall' oon.
    Oon Minnan haudall'! -- Oi kuink' ihanaa
    Aatella, kuinka tyynnä hän tääll' lepää,
    Kuink' kohta itse pääsen lepohon!

    Sä nukut, Minna! Ei, et nukukaan! --
    Sydämmes nukkuu, mutta henkes valvoo;
    Sun haahmoshan niin lempeästi vilkkuu
    Teristä kukkain kastehelmisistä;
    Kun linnunlaulu puissa soi, sun äänes
    Sulosti siihen sulain soi mun korviin'!
    Jokainen leyhkä sulta kuiskeen tuopi
    Ja pilvi ylhääll' liitävä tuo viestin;
    Ma viittaukses huomaan -- tottelen.

    Oi! mit' on murhe, jonka alttarilla
    Me öitsijät maan alhoiss' uhrailemme?
    Ja vaivojen ja huolten laaja lauma
    Ja tuskat, kauhut, jotka mieltä kalvaa,
    Mit' on ne? -- Haamuloita, aavehia,
    Jotk' aatteen silmällen on todelliset,
    Niinkauan kuin hän varjoin mailla on,
    Mutt' tyhjät, vailla voimaa, olemusta,
    Het' kun hän jaksaa valoon heilahtaa.
    Ei laajemmalt' oo kohtaloo kuin multaa;
    Ja ihminen, ku maassa maata on,
    On kohta taivast' ylhä päästyänsä.
    Kuink' katselenkin säälien nyt teihin,
    Te yöt, jotk' oon ma läpi valvoellut,
    Ja teihin, päivät, jotka itkin hukkaan!
    Tuskinpa teitä ymmärrän nyt, huolet
    Vähäiset, muinoin mielestäin niin suuret;
    Sill' avarassa lemmen templissäin
    Kuink' arvoltaan tuo aarre halpa ol',
    Jonk' kädet vihkimättömät pois raastoi!
    Paraansa Minna mulle säilytti.
    Se miel', mi kuolotonna silmäss' asui,
    Se kauneus, mi, joka hermoss' säihkyin,
    Ajassa syttyi ijäisyyttä varten,
    Se mulle jäi; hänen puolisonsa sai
    Vaan mullan, jossa, niinkuin ennen hän,
    Nyt toukat tajutonna herkuttelee.

    Mitä Minna mulle viimeks' lausuikaan?
    "Kuin mie niin siekin kauan nähnet unta,
    Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit,
    Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin,
    Tyvennä sydän, sielu kirkastunna,
    Heräävä ihmeekses sen helmasta."
    Oi! nyt nuo lauseet selväst' oivallan.
    Mun kiusan' unta ol, -- mi todellist' on
    Ei hetken myötä synny eikä vaihdu.
    Yks' ainoo totta ol' -- mun rakkautein;
    Sen helmass' uinailin, -- nyt valveell' oon.
    Unissa näin yön aavehet ja kauhut,
    Nyt Minnan, taivahat ja Jumalan.
    Oi raukkaus, kuink' oot sa ihana
    Rinnalla lemmen myrkkynuolineen,
    Jota runo maalaa, intohimo uskoo.
    Nyt kirkastuin sa seisot edessäin;
    Vireillä sull' on jouses, vaan se on
    Sylisi aava, mailmallen jonk' avaat;
    Ja nuoles tunnen -- ne on sepitelty
    Valosta, viattomuudest', autuudesta.
    Ol' hetki, jolloin saman muodon sulla
    Näin minkä nyt, -- se ol' tuo ensikerta,
    Kun Minnan silmiss' säihkyvän sun näin.
    Poveeni painoin silloin sun sen kanssa;
    Yks' hetki vain, -- en enää nähnyt sua.
    Valoni sammui, sielussan' ol' ehtoo,
    Ja elon yössä unenkävijälle
    Viekasta kehtovirttä himot lauloi.
    Oi, on vain kaksi hetkee haihtuvaista,
    Ijässä pitkäss' on vain kaksi, jolloin
    Havahtaa mullan horrost' ihminen
    Ja henkimailman autuutta voi nähdä;
    Ne ensilemmen syttyessä koittaa
    Ja viimehetken kanss'. -- Ikäänkuin lapsi
    Emonsa rinnoill' umpisilmin uinuu,
    Niin povell' ijäisyyden ihminen.

    Emonsa suudellessa lapsi aukoo
    Silmänsä, hymyilee ja nukkuu jälleen!
    Ja tää se kuvaa ensilempeämme.
    Mutt' unet hiipii pienokaisen mieleen
    Kavalat, tuimat, tuskastuttavat,
    Sen suonta häiriten ja mielen rauhaa;
    Makaaja uikuttaa ja kyynel tihkuu
    Sen silmäluomein ahtaast' aidakkeesta,
    Ja äiti sulkee lapsen likemmäs
    Ja likemmäksi rintahansa, kunnes
    Hän herää, katsoo kummaksuin ja tuntee
    Pian armahan ja hymyy taas ja hennot
    Kätensä hälle riemuin ojentaa;
    Ja tää se kuvaa viimehetkeämme.
    Mutt' ei tok' aina kiusaa nukkujaa
    Näyt tukalat; sill' ompa tuokioita,
    Kun maallisessa haamuss' ilmestyy
    Hymyillen hälle joskus paremp' elons',
    Vaikk' kuva hälvenee, kuin unetkin.
    Mit' ol' mun suudelmain, mi sammumatta
    Hehkuili Minnan ruusuhuulosilla?
    Mik' autuus silloin suonissain niin hyrskyi,
    Milloinka Minnan painoin rintahain?
    Mikä loisto tuo jok' ihanammin silloin
    Säteili päivän kultalähtehestä?
    Mik' ihanuus, mi silloin sieluhuin
    Vuos' luonnon uhkurinnoist' yltäkyllin?
    Mit' ol' ne? Unta vaan, -- niin, mutta unta,
    Jonk' utupiirteiss' sentään lempeästi
    Välähti taivasta ja ijäisyyttä.

    Ma seison Minnan haudall', aatellen
    Viel' entis-onnen aikoja. Ja miksi
    Ajaisin teidät pois, te riemun muistot?
    Oi, eikö elon parhain riemu sentään
    Paraiten viihdy kalman kartanoilla?
    Te kuvat nuoruudestain, tervetulleet!
    Te haamut tuttavimmat, joit' ei huoli,
    Ei sota sorra, joiden sydän täynnä
    Ol' hetken lahjaa, silmät sokeet sille,
    Mitä tulevaisuus kantoi kohdussaan!
    Oi terve! Täällä haudan vierell' untaan
    Uneksii viattomuus pettymättä;
    Ei huoletuutta päivästä, mi koittaa,
    Sen vaiheet kosta kidutuksin täällä.
    Tääll' oltavanne oikee, tääll' on hauska
    Tavata teitä taas. Ma loihdin esiin
    Hiljaisen nukkujan povesta mullan
    Ja vielä kerran, hän ja te mun myötäin,
    Käyn kauniin, vehmaan lapsuuteni laakson.

    Mutt' aika rientää, eronketki joutuu,
    Sen eron, jok' ei paluust' tiedä, mutta
    Lohduttomaks' ei jätä sydänt' yhtään.
    Nyt maasta pakenen, miss' olin vieras
    Ja ihanaan kot'maahan matka käy.
    Mont' iloa jäi tää ranta mulle velkaa
    Iloja luvatuit', ah! mutt' ei yhtään
    Kyyneltä koetusmyrkyn, murhesapen.
    Kuitenkin vielä viivyn kostein silmin
    Koleella, ohdakkeisell' louhikolla.
    Kaikk' eronhetki kalliiks' ylentää,
    Ja leppyin hellät jäähyväiset heitän
    Nyt silmin kaikellen, min' iäks' jätän.
    Oi, helppo vääryyksiä on unhottaa,
    Kun taakse jäi jo kärsimys ja murhe;
    Aatosta katkeraa ei tuoda myötä
    Valoisiin rakkauden ja rauhan juhliin.
    Sä korkee valtias, jok' ikinuorna
    Aloilla taivaan lieskavaunuin ajat,
    Hyvästi, lempee aurinko! Joka kerrast',
    Iloiten kuin sun riemumatkaas katsoin
    Ja lämpöloistossas näin mielestäin
    Kot'maani kirkkaan päivän paistavan,
    Joka riemusta, sun suojissas mi versoi,
    Joka tunteesta, min kypsytti sun liekkis,
    Paraista lahjoist' elämän ja valon
    Sulimmat sulle kiitokset! Koht' ikään
    En näe sun koittos ruskoa, en kuulla
    Saa virtten soivan sinun jäljissäs;
    Mutt' uupumatta, sortumatta vielä
    Viet kauan kautta mailman vaunujais
    Ja katooville mittaat seekeleitä,
    Ja unhoon sortuneiden sukupolvein
    Haudoilta nostat uudet elohon,
    Kunnekka siekin kerran vuosistas
    Kylläisnä kultavarsais valjaat riisut
    Ja rikkaan lainas maksat Luojallen. --
    Hyvästi siks'! Ja laakso suloinen,
    Ku suljit kukkasylihis mun silloin,
    Kun outo jouduin maille vierahille,
    Sä jonka virtain vilistessä, lehtoin
    Humistsss' unta kotimaasta näin,
    Jää hyvästi! Sun kevääs enää mulle
    Ei valkene, ei tuoksuile sun kukkas.
    Mutt' ottaos mun sijaan' silloin toinen,
    Joku toinen korvess' eksyvä kuin minä.
    Kirjoita hälle kevääs valjetessa
    Sä kukkakirjas maista paremmista.
    Ja teille, oi miljoonat sydämmiä,
    Jotk' ilohon ja suruun tänne jäätte,
    Hyvästi-huokaus hellä teillekin!
    Teilt' ei oo koitus vielä päättynyt,
    Vaan monta tuimaa sotaa kestämättä.
    Oi, älkää surko, vaikk' ei joka siemen,
    Min toivo onnen taimilavaan kylvää,
    Vehmaaksi vartu eikä verso täällä
    Onnellisuuden taivaallista viljaa.

    On aian aurink' aivan kylmä tälle.
    Vaan jospa karvaan huolen kyynelkaste
    Idättää teille vihdoin maallis-onnen
    Ja senkin kaataa myrskyt kalseat,
    Niin älkäät surko, sillä hekkumoineen
    Ja tuskineen on elo unta vaan! --
    Ja nyt, nyt ei oo muuta mitään enää!
    Sylis avaa, Minna, kun tuolt' iloiten
    Luot' enkelein mun muuttumistain katsot;
    Sylis avaa, -- silmänräpäys vaan, ja kohta
    Sun luonas oon ma, oon sun sylissäs! -- --








End of Project Gutenberg's Lyyrillisiä runoelmia II, by Johan Ludvig Runeberg

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47985 ***