The Project Gutenberg EBook of Köyhää kansaa; Salakari, by Minna Canth

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Köyhää kansaa; Salakari

Author: Minna Canth

Release Date: November 8, 2004 [EBook #13976]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI ***




Produced by Tapio Riikonen





KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI

Kirj.

Minna Canth


Otava, Helsinki, 1917.






KÖYHÄÄ KANSAA




I.


Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi
vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi.
Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä
hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi
itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki
turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja
huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän
pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja
sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari
kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä
karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen
hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta
mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan.

Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui
kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat
roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut
nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä
pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut
oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut.

Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka
lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti
samassa vähän silmiään.

»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi.

»Eikö liene kipeä.»

Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta
vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen
peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle,
Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni
ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja
jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli
Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja
teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli
menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen
syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas.
Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen
vähän tyyntymään.

»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän.

»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan
apua».

»Olishan koettaa, yhtäkaikki.»

»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat
oikeita kunnollisia.»

»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.»

Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun
ja runsaita kyyneliä valui alas poskille.

»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo
aamusta käymään tohtorin luona.»

»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun,
joka oli lapsen ympärillä.

Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat
märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella.

Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä
entisten porojen päälle.

»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle,
joka oli pukenut päälleen.

Mies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun.

»Ettäkö on paljasta vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei
niinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.»

Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään
valkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean
näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki,
toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli
niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin
viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta
hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään
ja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään
viedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta
mihinkään ilman häntä.

Kahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua
tuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän
heräisi.

Sillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli
sitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi
sängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi.
Itselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän
kaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja
teki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin
tyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja
vasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan
haukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota
pikaa suussa.

Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi
hänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi.
Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin
oli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi
omistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä
oli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin
huolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta
hän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka
oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka
ihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen;
mutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo
poloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan
koetti eikä sittenkään onnistunut.

Petu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia,
vaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen
kolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä
oli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä
tottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan
sanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti
syrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin.

Äiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran
kahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään
kummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa.
Mutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi
jäähtyi.

Äiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan
päälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta
vaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama
vanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin.
Napit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni,
eikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi
esiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis
välitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen
katseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan
lahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen
hyvin viihtyivät.

Heti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat
tahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui.

»Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä», hän sanoi.
»Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin
olen huoneen siivonnut.»

Pojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja
läksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle.

Äiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni
nukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun
Anni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: »hss-s,
hss-s, aa-a, aa-a», ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat
viipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä
kummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään.

»Missä sinun poikasi ovat?» huusi hän, hyvää huomenta sanomatta.

»Pihalla, kuinka niin?»

»Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri
uunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan
syrjästä leikannut.»

Hän taukosi hengästyneenä.

»Herra siunaa!» sanoi äiti ja löi kätensä yhteen.

»Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», pitkitti Tiina Katri. »En
minä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko
leivän.»

»Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.»

He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti
kohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven
käyvän.

»Tuletkos sieltä», hän ärjäsi. »Ja heti paikalla!»

Pojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen
toivo. Kädet olivat seljän takana.

»Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.»

Petu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät.

»Kyllä minä sinun opetan», uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan
taakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt.

»Entä Ville? Minnekä se on mennyt?»

Petu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin.
Tähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään.

»Ville!» huusi äiti.

Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään,
eroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli
hänen luokseen.

»Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.»

Villellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi.
Kädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa.

»Tuossa se nyt on», sanoi Tiina Katri.

Äiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille.

»Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti
kysyy, sano lapseni. Petuko antoi?»

»Petu, yhyy.»

»Mihinkäs Petu pani lopun?»

»Tuonne, yhyy.»

Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin
itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen.

Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta
kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen
silmäyksen.

»Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule».

Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään.

»Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui
Mari hänen jälkeensä.

»Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan
liiterin ovesta pihalle.

Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä
käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut.
Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa
puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka
hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään.

Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui
Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan.

»Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään.

Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena.
Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti
tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka
poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin
kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti
hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski
vitsalla paljaasen ihoon.

»Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla.

Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin
käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku
Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut
omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan
päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen.

Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa.
Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka
rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen
raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia
pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos
hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa?

Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle.
Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle.

»Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin
minä sinut vaivaiseksi pieksän.»

Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät
suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna,
vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi.

Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle
käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri
suurella mielihalulla.

»Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi.

Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut.
Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä
perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt
maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan
loput kaappiin isää varten.

Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan.
Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille
sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa.

»Hyvää huomenta!» lausui Heikura.

»Jumal' antakoon», vastasi Mari.

»Eikös Holpainen olekaan kotona?»

»Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.»

Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan
kuluttua hän taas alkoi:

»Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi
päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa,
enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.»

»Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus.

»Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee
teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.»

»Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari.

»Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime
kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin
totuus.»

»Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi
raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.»

Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua.
Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta
pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet
murheesta mitään.

Heikura vetäisi muutamia savuja.

»Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi.
Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.»

Mari itki.

»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?»

»EL»

»Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus
pääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.»

»Huolesta mies parka on vallan tympistynyt, eikä hän tosin alkuaankaan
ole noita rohkealuontoisia.»

»Niin, en minä häntä moittia tahdo; tiedän hyvin, että köyhän on työläs
elää parempinakin aikoina, saatikka sitten tämmöisinä.»

»Jos ottaisitte isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä
peitteen alla, viime kuun hyyristä. Pitäisi niiden toki olla kymmenen
markan arvosta.»

Heikura poltteli piippuaan ja silmäsi sänkyä.

»Kun tuumaan vaimoni kanssa. Kyllähän minä ennemmin olisin rahaa
tahtonut; mutta koska se tuntuu teillä kovin ahtaalla olevan, niin
täytyisi kai tyytyä noihinkin.»

Hän läksi omalle puolelleen; mutta hetken päästä hän tuli takaisin
toisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet
ja vanhan matrassin tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi; koko huone
tyhjää kolisi. Ei ollut puukaluja muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt.
Pojat muuttivat uunin luota entiselle sängyn sijalle; he olivat saaneet
uuden ja avaramman leikkipaikan.

Mari vetäisi luudalla hämähäkin verkkoja seinästä, korjasi kenkärajat,
joita sängyn alla oli säilytetty, nurkkaan ja kuiskasi sitten Hellulle:

»Soudata nyt hyvin lasta, ettei herää; minä käyn kuulemassa, eikö
rouvasyhtiöltä jo alkaisi saada käsitöitä.»

»Viivyttekö kauan?»

»En kuin siunaaman hetken.»

Hellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli
semmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut
oven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi
tasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti
laulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat
jotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin.

Mari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas.
Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin
syrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan
mitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut.
Viimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä
käsitti.

Eteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä.

Voimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän
haukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja
lapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan
paremmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei
tahtonut pystyssä pysyä.

Pääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle
kiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena
ollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat
muuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen.
Tarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta
toisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas
kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan
niinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja
koetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän
tiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän
siinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut
hänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten
kuinka kovaa tahansa.

Kuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois.
Ovi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti
jäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli
Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka
jälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He
pysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta
ruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja
heitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä
tervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran
kanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut
ennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he
olivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja
tarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin
omasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta
semmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää;
monta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa.
Kuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen,
vai muutenko tuttu vaan.

»Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon», huokaili Mari
itsekseen, »herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin...»

Ei tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä
kuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut.
Nälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät.

Hän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän
auttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo
jalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät...

Vanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo
hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen
luokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman
lohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan,
ellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller
tavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista.

Kotona hän oli; pienen hellan ääressä seisoi päivällistään laittamassa.
Huone oli siisti ja puhdas; iloinen tyytyväisyys loisti vastaan joka
kulmasta. Kanarialintu sirpatteli häkissään ikkunan luona;
valkoisenkirjava, lihava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi häneen
ystävällisesti, teki hyvän päivän ja kysyi mitä kuului. Mari selitti
hänelle asiansa; kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Niin kertoi kuin
lapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sydämestä sanat tulivat,
sydämeen ne myöskin menivät. Rouva kuunteli häntä osan ottavaisella
hellyydellä, mutta seuraavalla viikolla vasta hän sanoi annettavan
käsitöitä ulos; eikä niitä riittäisi paljoa, ainoastaan markan edestä
viikossa.

»Apuahan sekin on», lausui Mari, »ehkei minulta juuri enempää
tulisikaan nyt, kun Anni on sairaana».

Köyhiä oli karttunut kovin paljon; rouvasyhtiön varat olivat verraten
pienet. Senvuoksi täytyi tehdä rajoituksia ja antaa töitä ainoastaan
niille, jotka pahimmassa hädässä olivat ja joilla oli suurin perhe,
useampia lapsia kotona, mies kuollut taikka sairaana ja niin poispäin.
Piirinaiset kävisivät kaikkein luona tarkastamassa ja antaisivat lipun
niille, joita ensi kädessä tuli auttaa. Rouva lupasi puhua Marin
puolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, että tietäisivät käydä hänen
kotonaan. Kyllä rouva hänen tilansa tunsi, mutta järjestyksen vuoksi
täytyi kuitenkin määräyksiä noudattaa.

Kuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän huoneesta läksi.
Astuessaan portaita alas hän hartaasti rukoili Jumalalta siunausta
kaikille hyville ihmisille, mutta varsinkin hänelle, joka tuossa
yksinkertaisessa vinnikamarissa asui, ja maailman silmiltä
huomaamatonta elämäänsä vietti alttiiksiantavan rakkauden töissä. Ei
hän täällä palkkaansa saisi, mutta haudan tuolla puolen Jumala
totisesti häntä muistaisi; siitä Mari oli aivan varma.

Hän oli tullut valkoisen nurkkarakennuksen kohdalle, jossa oli
jauhonkauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin limppu juohtui mieleen. Jos
antaisivat tuosta puodista velaksi jauhoja, niin saisi hän sen heti
sovitetuksi. Uskaltaisiko mennä koettamaan? Pian hän ne maksaisi
sitten, kun käsitöillä pääsisi ansaitsemaan. Hän rohkaisi mieltään ja
meni sisään. Oli vähän tuttu puotilaisen kanssa, joka oli kaupungin
lapsia, Hanna Pitkänen nimeltä. He olivat istuneet samalla luokalla
kansakoulussa yhden vuoden, ehkä tuo nyt siitäkin syystä häntä
armahtaisi.

Väkeä oli puodissa, Hanna hääri kaupanteossa, Mari seisahtui syrjään
odottamaan. Iloisesti puheli Hanna ostajain kanssa, mittaili, antoi
rahan ja pisti muutamille konvehdin tai sokuripalan kaupanpäällekin.
Kun puoti viimein tyhjeni, pääsi Mari esittämään asiansa.

Turha vaiva; ei tullut mitään. Epäävän vastauksen hän sai.

»Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin», sanoi Hanna, »mutta,
näettekös, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa, kyllä
minä sitten punnitsen ja panen kirjaan.»

»Enhän minä edes oikeinpäin tunne teidän rouvaanne», lausui Mari.

»Semmoinen se on lihavanlainen, kookas ihminen.»

»Ja pääsisiköhän tuon puheille? Ettei tykkäisi pahaa.»

»Eikös mitä. Menette vaan suoraan sisään, portista oikealle ja sitten
ensimmäisestä ovesta.»

Mari läksi. Tuli pihaan; näki rappuset, joita hänen oli nouseminen, ja
oven, ja huoneiden ikkunat. Sydän rupesi lyömään eikä jalat tahtoneet
liikkua eteenpäin. Seisoi hetken seinänvieressä ja koetti tyyntyä.
Sitten pakoitti hän itseään kulkemaan Hannan neuvomaa tietä. Pyyhki
tarkasti jalkojaan havuihin portaiden edessä, astui verkalleen ylös ja
meni sisään. Jonkunmoinen porstua se oli, valkoinen käytävämatto
lattialla. Taas täytyi viivähtää hetken; peloitti niin, että tuskin
uskalsi hengittää. Ja vapisutti kovin. Veri sykki jokainoassa suonessa,
hakkasi kuin tuhansilla vasaroilla. Kuinka hän sanoisi? Sitä hän ei
vielä tullut ajatelleeksikaan. Koetti miettiä, mutta ei saanut mitään
alkua. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Mennä hänen täytyi sisään
yhtäkaikki, kävi sitten kuinka hyvänsä.

Kaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui
lukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa
oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui
päällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras
tavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin
koko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo
lähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan.
Hän rykäisi...

Kuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva,
kookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä
puhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui
likemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä
kantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei
huolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu,
rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla
toinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät.
Varmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui:

»Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa
velaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä
maksaa. Joutuu sitten itse pulaan.»

»Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut
pyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.»

»Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on
niin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä
paitse», rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin,
ikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. »Sitä paitse
minä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin
jauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta
kuin käteistä rahaa vastaan.»

Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja
läksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui
portaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt
arvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni
jo ehkä itki kotona.

Hän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan
eräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta
käsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset
juonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla.
Marin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa
liikkeelle.

»Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian
vaivaloista?» hän kysyi.

»Mitäs kun täytyy», vastasi vaimo. »Eipähän tässä liene armoa, vaikka
katkeaisi tuohon paikkaan.»

»Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.»

»Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina
kerrallaan.»

»Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on
meno?»

»Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.»

»Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua
minunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän
sukkelammin.»

»Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Karttulasta.»

»Elääkö teillä mies?»

»Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää
kalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja
kuivaksi.»

Vaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan.

»Eikö teillä ole apua kunnalta?»

»Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei
mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra
siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä
kesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä
kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata
jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema
tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.»

Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi
sille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa.
Suuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat,
olivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi
heitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas
rauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli.

»Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai
ajavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta
kiinni.»

Sitten hän jatkoi puhettaan Marille:

»Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole
aina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja
neljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta.
Mutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän
talven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään
täkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä
maailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että
olisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.»

»Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?»

»Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä
ollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää
kuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja
toista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.»

»Tässähän se nyt on, piispan asunto.»

Mari laski pojan sylistään maahan.

»Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan», hän sanoi.

»Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.»

»Holpaisia minä olen.»

»Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.»

»Ei kestä.»

He erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän
tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä
katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja
kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut
häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi
heille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi
oikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille
saakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä.

Kaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi
siitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa
hameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat
kenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään
sisään, mutta ei poika malttanut.

»Anni kuolee», hän huusi.

»Herra siunaa!»

Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä
itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia
taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka
vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin
oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin
asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen
sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan
itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää
perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin
haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä
lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin
ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli.
Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön.
Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni
nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia
olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja
painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut
syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois
rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää,
sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei
pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta
outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa,
sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne
hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken
tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi
todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille.

Näin tulivat sanat hänen korviinsa:

    »Tule rakas Jesu tänne,
    Korjaa meitä maasta pois.
    Tule rakas Jesu tänne,
    Ota kaikki taivaasen.»

Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut
sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä,
rauhaan ja lepoon hän uupui...

Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat
telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän
nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa,
ennenkuin hän siitä havahti.

Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa
astui sisään.

»Äiti, äiti!» huusi Hellu.

Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään.

»Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!»

Hän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään.

»Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.»

Viimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa,
siunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne
varmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa
keskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä.
Entä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä
puutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda.

Salaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän
peljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja
hämmentyi vielä enemmän.

»Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja,
taikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin
hirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin
päivänä pantiin pannuun...»

Hän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan
pitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää
muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin
poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan
pahoilla mielin.

Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja
kiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän
pelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa.
Ja hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua.

»Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja
nälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo
tarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta
kuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta
siinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on
hautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on
huonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.»

Rouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän
ja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä.

Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville
seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet
housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni
ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän
vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei
sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti
muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt
parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi.
Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi
kiusoittelemaan:

»Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos.

»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva.

»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.»

Rouva nauroi.

»Lieneehän sinulla sentään nimi?»

»Petu.»

»Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.»

Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää
tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.

Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti
sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen
pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta
ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin
harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois.
Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa
lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin
väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja
poikain silmät hän pesi.

»Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes
laittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.»

Näin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat
keskenään puhuivat heiltä lähdettyään.

»Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin
syytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään.
Vesi el kumminkaan mitään maksa.»

Siihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja
mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa
kokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka
mieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie.

Tuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona
paljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen.

»Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella
kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido
tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.»

Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja
Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa,
vaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä
valveilla.

Pallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni,
toiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten.
Kummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää
nyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin
seisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas
säpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni
uudelleen meni uneen.

Tukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja
eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla.

»Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat
kakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni,
niin olet hiljaa sen hetken.»

Hän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt,
vaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi:

»Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.»

Mutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari
istumaan.

»Herra siunaa, mikä sille tuli?»

Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni
kirkui, Petu tuuditti ja lauloi.

»Teitkö sinä sille mitään?»

»En.»

Ei Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon
omalle puolelleen ja tuli katsomaan.

»Ihan se kuolee», sanoi hän ja otti lapsen Marilta.

Hän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli.
Kaikki turhaan.

»Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi.

»Ei se ota.»

»Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se
osaisi tälle jotain.»

»Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin», vaikeroitsi
Mari mennessään.

Petukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti
suutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi.

»Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä», sanoi Tiina Katri.

Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia
ja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa
asettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun
määrän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli
vähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet
vihdoin talttumaan.

»Mihinkä teidän on sänky joutunut?» kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo
monta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle.

»Isäntä vei hyyrystä.»

»Ooho!»

Tiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että
aamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä
kumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat
ottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt
tuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto
tulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos
suinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän
niukemmin.

»Kyllä se on, tuo köyhän elämä», puhkesi Lopo puheesen, »kyllä se on
sitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä,
valvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun
pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.»

»Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli
mennään», sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. »Sitten
tuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole
moneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.»

»Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee», lausui Tiina Katri, mutta
panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen
tää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen
nääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on
asettanut.»

»Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä», huokasi
Mari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia,
joka hienosti valitti unissaan.

»Siihen koskee, raukkaan», jatkoi hän. »Oisikohan pistoksia, vai mitä?»

»Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää», sanoi Lopo. »Mutta hyvin se
on kipeän näköinen kasvoiltaan.»

»Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla», lausui Mari, kun joku
jalkojaan kopisteli porstuassa.

Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies.

»Kylläpä sinä viivyit», sanoi Mari, »saitko edes lippua?»

Holpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari
aukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan
saanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle.

»Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi.

Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat
vaatekasalle nurkkaan.

»Nythän se rautatien teko alkaa», sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan
piipun ja tupakkakukkaron. »Pane piippuun sinäkin Holpainen.»

»Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan
kiitos», puhui Lopo.

»Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä
palkkaa maksetaan», sanoi Holpainen.

»Noo?»

»Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.»

»Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se
riitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan
puut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän
kuin tavallisesti.»

»Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö
puolta vähemmän», sanoi Tiina Katri.

»Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään
paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun
kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin
kuolema.»

Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa.

»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun.
Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui.

»Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat
sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä
orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon.
Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa
maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna
vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon
viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä
vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.»

»Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?»

»Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo
uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.»

»Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari.

»Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa,
työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan.
Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä,
vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan
työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla
kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin
valtiokaan.»

»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa
siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja»,
tiesi Holpainen kertoa.

»Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä
sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro,
ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla,
minkä voivat, kyllä kosto koituu.»

»Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse
ansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», puhui Tiina Katri.
»Monellakin viis' kuus' lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt
velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi
jo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin
taivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena
eletään.»

»Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä
lasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää», sanoi Lopo.

»Herra siunaa niitä puheita», lausui Mari, viihdytellen lasta, joka
taas oli hereillä hänen sylissään.

»No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?»

»Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.»

Mari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti
saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä.

»Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille», sanoi Tiina Katri.

»Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä
pestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu
kumminkaan.»

Hän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa
käsivarrellaan.

»Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa»,
sanoi hän.

Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa.

»Eikös me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan.

»Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka
jätin tulelle.»

»Mitäs meillä syödään?» kysyi Holpainen vieraiden mentyä.

»Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen;
odotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.»

Holpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle.

»Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.»

»Minä sen jo kuulin isännältä.»

»Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi.
Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.»

»Antaa, äiti, leipää.»

»Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee
portille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.»

Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä
näkynyt.

Ville rupesi uudelleen tuskittelemaan.

»Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.»

»Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä
koreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia.
Menkää nyt, niin olette kilttiä.»

»En minä.»

Ville aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän
lakkasi kuin naulaan.

Hellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen
päivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen
vadillista höyryävää perunakeittoa käsissään.

»Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi

»Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina
Katri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä,
palkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä
seisoko, päästäkää Helluakin likelle.»

Holpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin
suinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu
syrjästä kurotti lusikkaansa.

»Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa», sanoi Tiina Katri.

Poikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli,
perunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa,
milloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin
paljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin
hapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja
laski sen sitten pois.

»Senkö verran sinä söitkin?» kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli
kätkyen ääreen.

»Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.»

Oli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi
hiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin
ruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan
täydeltä heille kaikille riittänyt.

Sen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään
lääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä
mielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin
unta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun,
jota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten
pimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni
valvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin.

Lienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin
varmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille
entiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen
tapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen
uunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet
vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle
ja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän
puolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja
ruunihtava tukka takaraivolta.

Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti
valkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi
seljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa
haamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli.
Hiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja
risteilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla
sen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä
vielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin,
jotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit
heitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi
itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä
joutuisivat. Herra Jumala!

Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen
rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja
sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun
kasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja
synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa!

Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki
kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa,
vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen
ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen
kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki
synnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi
itsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa
ollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen,
joukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä
pelastaisi.

Pikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja
alkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin
silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että
murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran
huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen
vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti
kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli?
Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki
taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi,
eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään.
Ehkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän
köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen
tähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä
häntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan
päälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista
ihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu
paralla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa,
armottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli
niin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä
saisi maailma mielin määrin polkea ja tallata.

Sitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas
selkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä
taivasta haamotti.

Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun
olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan,
eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei
kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa
kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa
tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti
kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin
tuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata.
Kauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli
sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri
pahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille
teille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin
pitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono
nainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa
sitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä
Petukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet,
kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi
ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon
ei tuskaa tunne eikä nälkää näe.

Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet
niin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi.
Ei hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla
hirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän
jaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla.

»Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...»

Mutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä,
pimeyteen alas...

Sitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin
takaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi?

Pikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita
toisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon...

»Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...»

Ristin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi.
Mutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne
repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat
kätensä ristinpuun ympäri ja huusi...




II.


»Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?»

Holpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili
hän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän
oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen
häntä tarkemmin.

»Mikä sinun on, kah!»

Hän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta
peljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri.

»Mitä sinä huusit?»

»Elä, elä kovasti», hän kuiskasi, »etteivät tule takaisin».

»Ketkä?»

»Ne, ne samat.»

Hän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin
hämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha
aavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä
karkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille
lähettää.

»Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä
ole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.»

Hän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan.

»Oletko sinä kipeä?»

»En. Kuinka niin?»

»Kun olet ihan vesimärkänä.»

Holpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan.

»Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?»

»Unta kait.»

Mari pöyristeli sitä muistaessaan.

»Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.»

Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli.

»Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.»

»Palakoon sitten.»

Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa,
valmiina pian jatkamaan unta.

»Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen
päälleen.

Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen
hartioihin.

»Jos saisi vähän unta», arveli hän itsekseen, »ennenkuin nuo kauheat
näyt taas tulevat».

Ei hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne
kaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa.
Ettei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä
hänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen
taas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä,
ylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa,
vaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi
heidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat
murtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin
ajallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei
tarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen
mieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli,
eivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa
lopettaneet.

Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät
hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt...

Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä
vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon
takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan
herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan
nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen
selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta
vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista
viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti
puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni,
toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois
noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan
herkesi heitä uhattelemasta.

Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan.

»Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.»

Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti
häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi
hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta
hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen
kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn.

»Minkätähden sinä minua löit?»

Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä
uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään.

»Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?»

»Olen.»

Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi
olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän
pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi.

»Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?»

»Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.»

»Oletko sinä kipeä?»

»En. Pahoja unia näen.»

»Siunaa itsesi, hyvä ihminen.»

Holpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle
kyljelleen voidakseen pitää häntä varalla.

Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja
»herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein,
sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli.
Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka
tuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä,
nyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän
jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi.

»Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?»

Mari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi,
sillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne
pakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä
sentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä
heitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä
se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin
selvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan
katselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen
miestään.

»Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa
pahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla
kärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.»

Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat
tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa.

»Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.»

Mari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun
uskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään
nähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki
onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten
viimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun.

»Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.»

Mari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen
niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut,
hän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni.
Täytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen,
silloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi...
Mari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi
miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ...
hiljaa...

Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...

Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli.
Ja pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi
paranemaan?

Ville potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi
kylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen,
sen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa.

Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...

Siihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui.

Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä
hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt
ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse,
kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko
ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut
syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi
heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta
enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä
ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä
Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui
kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari
sai levätä...

Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan
lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi
pyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi,
kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä
kyllä auttaisi...

Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi
heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari
havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen
luokse.

Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti
tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu
taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan
karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä
auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä,
missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja
uikuttaminen muuttui itkuksi.

Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja
liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan.

»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne
viereesi?» kysyi Holpainen.

Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän
tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle
rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä
huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni
oli heikko ja käheä.

»Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas.

Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut;
nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun.
Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa
itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen
ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta
vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän
itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee.

Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta
odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä
unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja
tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä
hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli
pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui
hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta
tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan
olikin.

Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa
pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä,
kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa.
Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla
asiasta keskustelivat.

»Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri.
»Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää
Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä
mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.»

»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua
pahimmasti peloitti.»

»Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan,
mutta vastasipa sentään.»

»Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?»

»En.»

»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta
nostettu.»

»Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin
kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.»

»Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä
huonoja.»

»Kyllä, kyllä.»

Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut.
Kovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän,
tuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi.

Mari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni
heikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut
rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi
lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita
eilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä
tapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen
vaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni
mihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta
entisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei
voinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat
yhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella
ruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä
huoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä,
missä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat
hänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä
katseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki
hänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin
hän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään
toivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään
olleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta
muistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku
toivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut,
syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä
haudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla,
kuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen
sieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata
kovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun
hyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän
tietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi.

Hellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen
puhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei
kerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli
vielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä
enää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä
perunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei
sitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa.

Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään.

»Äiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?»

Mari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois
tätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi.

Pikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee,
eikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat
kalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan
käteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki
kuolemata.

Holpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli
lähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo
pieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen
karkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä
nenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni
takaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää
piipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua
kumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa.

Päivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli
hän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän
leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen.
Hiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä
pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu
siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä
tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne,
joita arveli pahoiksi.

»Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte», kuiskasi
Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että
vahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.»

Ei vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä.

»Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät hapeasti,
mutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja,
sitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen
sydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu
tulisi lapsen vaivoille.

Mari istui kumarassa niinkuin ennen ja katseli lasta, jonka silmät
jäykästi yhteen kohti tuijottivat. Itsekseen hän ihmetteli, että hän
lapsen tuskia niin välinpitämättömästi katseli, ikäänkuin ne eivät
häneen olisi lainkaan koskeneet. Olisiko hän jo siihen määrään
kärsinyt, ettei mikään suru häneen enää vaikuttanut. Kylmästi hän tällä
hetkellä olisi saattanut nähdä heidän kaikkien kamppailevan kuoleman
kanssa. Eikähän muutamain hetkein kovimmatkaan tuskat olleet mitään
verraten pitkän ja vaivaloisen elämän kärsimisiin. Parempi kuin
kuolisivat nyt kaikki yksintein, että tulisivat autuaiksi. Tässä taas
huumasi päätä ja joku voima tahtoi ajaa häntä lasten päälle,
lopettamaan elämän päivät niiltä, joille oli ne antanutkin. Mutta kun
hän kohotti päätään ja hiuksien alta loi synkän katseensa mieheen,
täytyi hänen luopua tuumasta, kun sai totiset ja tarkastavat silmät
vastaan. Samassa hän taas vajosikin entiseen tylsyyteen, näki kaikki,
mitä tapahtui, eikä nähnyt, kuuli, eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt,
eli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään.

Hellu tuli kotiin; toisessa kädessä riippui täyteläinen pussi, toisella
hän kurotti avainta vetääkseen ovea kiinni.

»Makuluuta sain keitoksi», hän riemuitsi.

»Hiljaa, hiljaa», kuiskasi isä ja osoitti kätkyeen.

Hellu peljästyi; oli kuin jäinen virta olisi pitkin ruumista valahtanut
alas jalkoihin saakka. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan
Annin luokse. Ainoa silmäys vaan ja hän ymmärsi kaikki. Pikku Anni ei
enää itkenyt eikä nauranut, ei tarvinnut enää heidän apuaan. Jäykästi
ja harvaan hän ohkaili kätkyen pohjassa ja katsoi kattoon silmiä
räpäyttämättä, juuri kuin hakijaa odottaen.

Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin
vavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut.

Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet
olivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus
oli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan
hetken tuloa. Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen
läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa.

Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät
pyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia
syömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi.
Petu piti molemmin käsin paljaasta jalasta kiinni ja ihmetteli, ettei
rouva vielä ollut tuonut hänelle housuja, vaikka niin varmasti eilen
oli luvannut.

Ja Mari oli kuin kuva, liikkumattomana, äänettömänä ja elottomana.

Anni hengitti harvempaan, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen
kaikki loppui.

Hetken Hellu odotti, eikö enää mitään kuuluisi; mutta kun kaikki jäi
hiljaisuuteen, ymmärsi hän, ettei Annia enää ollut. Ja vaikka hän oli
rukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät maailmasta pois, se nyt
kuitenkin tuntui niin tukalalta, kun Anni oli lähtenyt, että tahtoi
sydän haljeta. Hän itki ääneen ja silloin rupesi Villeä myöskin
itkettämään.

Tiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan.

»Vai niin», sanoi hän hiljaa, »täällä näemmä jo on päätetty. Pianpa se
kävikin. Niin, niin, Mari rukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
kiitetty olkoon.»

Mari istui yhä samalla paikalla ja samassa asemassa.

Tiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan
alle.

»Mene levolle vähäksi aikaa, Mari, minä pesen pikku Annin ja sitten se
kait on saatava pois lämpöisestä huoneesta.»

»Ja minun pitää ruveta kirstua laittamaan», sanoi Holpainen.

Mari, joka tähän saakka ei ollut sanaakaan lausunut, puhkesi nyt äkkiä
puhumaan, hätäisesti ja jyrkästi.

»Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä se pitää olla ja kukka
käteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.»

»Kyllä, kyllä.»

Holpainen oli niin hyvillään, kun kuuli Marin puhuvan, että olisi
luvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos niiksi tuli.

»Eikä sitä saa panna yhteishautaan, mutta erityiseen, ihan erityiseen.
Kuuletko, että ei toisten kanssa yhteen.»

»Ei, ei, ole huoletta.»

»Ja myrtinoksista laitetaan ranssi päähän ja kukka käteen, semmoinen
markan maksava ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja
kukka, käteen ja ranssi...»

Tiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva
teki miehen uudelleen levottomaksi.

Mutta Tiina Katri lausui tyyneesti:

»Pane pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari ja koeta nukkua. Olethan ihan
lävitse uupunut. Näytäs, minä laitan sinulle päänaluista. Kas noin,
rupea tuohon.»

»Etkö sinä jo mene, Holpainen sitä kirstua laittamaan, sitä kirstua,
sitä kirstua...»

»Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja
me toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat ... ole nyt vaan
rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.»

Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät
kuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi
ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle.

Mari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän
nukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä
kantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki
Marin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä,
uhkaava tuli.

Tiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan.
Holpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä.

»Lähtekää pois», kuiskasi hän.

Eivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla
töytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan.

»Äiti, äiti...»

Enempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle,
hän astui heidän ohitsensa kamariin.

»Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja
ottaen sydämestään kiinni.

»Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä.
Sanokaa, että minä lähetin.»

Hän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni
oli muuttunut huudoksi. Mölisevää se oli, syvää ja karkeata, ei ihmisen
valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä, ja lisäksi
vielä jotain muuta, kamalaa ja kauheata. Oli kuin parkunta kaukaisesta,
tuntemattomasta maailmasta, jossa henget tuskien tulessa kiemuroivat.

Siellä hän vielä oli pitkällään vuoteella, ei enää tuo entinen
hiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli.
Holpainen piteli häntä kiinni molemmin käsin.

»Pappia, pappia!» huusi hän, niin pian kuin Tiina Katri ilmestyi
ovelle.

»Ja lääkäriä», kaikui vielä jäljessä hänelle porstuaan.

Tiina Katri juoksi. Ensin papin luokse, sitten lääkärin. Ja molemmat
noudattivat kohta hänen hätäilevää pyyntöään.

Pastori kuitenkin joutui ennen perille. Mutta hänestä ei mitään apua
ollut. Sairas kahta kauheammin parkui häntä nähdessään, eikä kuunnellut
lainkaan hänen sanojaan. Sen ohessa hän vielä reuhtoi niin, että
Holpaisen oli työlästä saada häntä pidellyksi.

»En minä tässä voi mitään», sanoi pastori neuvottomana, »mutta
odotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.»

Tohtori Wialén astui sisään, vakavana ja levollisena. Ensi silmäyksellä
hän käsitti asian laidan. Hän kääntyi Tiina Katriin, joka vapisevana
seisoi heidän takanaan uunin luona.

»Hankkikaa tänne pari vyötä, tai jotain semmoista.»

Tiina Katri arvasi tarkoituksen. Katsoi ympärilleen ja löysi Annin
kapalovöitä. Ne hän antoi ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen,
toisella kädet seljän taakse. Ja sitten hän painettiin taas alas
vaatekasalle nurkkaan.

Lääkäri silmäili pöytää ja ikkunankarmia.

»Mustetta ja kynää?»

Niitä ei ollut; Tiina Katri juoksi hakemaan talon puolelta.

Lääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katseli ikkunasta ulos.

»Kan hon botas?» kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta.

Heikura toi itse paperia ynnä mustepullon ja kynän, jotka hän asetti
pöydälle. He olivat kaikki hiljaa sillä välin, kuin lääkäri kirjoitti.

»Annatte sisään tätä ruokalusikallisen joka toinen tunti», lausui
tohtori, ojentaen paperilapun Holpaiselle.

»Niin», sanoi pastori, tarttuen hattuunsa, »meillä ei taida olla täällä
muuta tehtävää».

»Suokaa anteeksi», puhkesi Heikura puhumaan, »minä pyytäisin...--Liekö
tässä mitään toivoa parannuksesta?»

Hän katsoi lääkäriin.

»Kuinka niin?»

»Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne
rupea tuota kuuntelemaan.»

Kaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan
ruotsiksi. Sitten kysyi edellinen:

»Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan?

»Otettaisiinkos häntä sinne?»

»Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä
vaivaishoitokunnan esimiehelle.»

»Ehkä minä sen teen. Holpainen ei kumminkaan pääse täältä mihinkään
nyt», sanoi Tiina Katri.

Hänelle se annettiin. Sitten läksivät tohtori ja pastori yhdessä pois.

»Eikö toivoa?» kysyi pastori, kun olivat portilla.

»Ei», vastasi tohtori lyhyeen.

Astuivat rinnan katuvierustaa; heillä oli sama tie. Vähän ajan
kuluttua, lausui taas pastori:

»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»

»On sitä maailmassa paljonkin.»

»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja
pahinta ettei voida sitä auttaa.»

»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»

»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»

»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen
ehto.»

»Helppo sanoa. Entä sitten?»

»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla
tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»

»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan
sallimuksia muuttamaan.»

»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi
pyrkii.»

»Ei, ei, tohtori--»

Pastori pudisteli päätään.

»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi
parantua, mitä silloin teette?»

»Mutta sehän on toinen asia.»

»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen
kärsimyksiä lopettamaan?»

»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle
lähettää.»

»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme
siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja
ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo
on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien
lähettämistä.»

»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole
oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»

»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän
kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan
silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita
miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä
päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla
kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin
itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään
tappamaan.»

»Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala
hallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista
itseänsä.»

»Ei, hyvä pastori, teillä on tykkänään väärä käsitys Jumalasta. Olkaa
varma siitä, etteivät ihmiset Jumalaa vastaan riko, jos sodat
maailmasta lakkautetaan. Mutta mennäksemme takaisin tuohon onnettomaan
vaimoon, niin vakuutan teille, ettei armon aika hänelle ole miksikään
hyödyksi, sillä kun järjen kipinä on sammunut, on sielusta myöskin
kadonnut voima tutkimaan mikä hyvä on, mikä paha ja niin muodoin
myöskin tulee mahdottomaksi parannusta tehdä.»

»Mutta hänen kärsimisensä saattavat olla muille neuvoksi ja
varoitukseksi.»

»Joka ei muulla tavalla voi sielunsa autuutta saada, kuin toisen
ihmisen kärsimisen kautta, niin menköön hän sitten ennemmin helvettiin.
Suokaa anteeksi, pastori, mutta tämmöinen on minun uskontoni. Eikä
minun päähäni mene, että Jumala tuon vaimo paran olisi hulluksi tehnyt,
pelastaakseen mahdollisesti sillä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa
hän silloin olisi... Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo
oppi kelpaa enää nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun on
poikkeaminen tähänkin taloon.»

Hän meni portista sisään ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja
totisena.

Kuuden aikaan illalla palasi Tiina Katri vaivaishoitokunnan esimiehen
luota, lupakirja kädessä. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli
Heiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä
hartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten
oli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin
kuin pikipäin käväisi ulkona. Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat
oliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai
jättäisivätkö aamuun.

»Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän
kumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.»

»Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri.

»Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpäs häntä katsomaan
taas.»

Kun he tulivat sisään, ei Maria näkynyt missään. He katselivat
hämmästyneinä ympärilleen, kunnes Tiina Katri huomasi vaatteiden
nurkimmalla puolen kasaa olevan koholla. Holpainen rupesi niitä
purkamaan ja sieltä he hänet löysivät alimmaisena kyttyrässä lattialla.
Hän vapisi ja katsoi heihin silmät pyöreinä.

»Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...»
hän uikutti valittavalla äänellä.

»Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee», sanoi Holpainen, koettaen saada
häntä esiin.

»Pois, pois, pois...»

»Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen,
»menemme katselemaan kaupunkia».

»Niin, silitetään hiuksia ensin ja korjataan noita hameita», houkutteli
Tiina Katri, »minäkin tulen mukaan».

»Elkää, elkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois.--Pois!»
Viimeisen sanan hän tiuskasi kovalla äänellä.

»Hiljaa, hiljaa», varoitti Holpainen, »taikka me sidomme taas kädet
kiinni».

»Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa...»

Hän antoi nyt Tiina Katrin siistiä ja laittaa. Sitten otti Holpainen
häntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he läksivät häntä
viemään Harjulaan köyhäin hoitolaitokseen, joka oli noin virstan verran
kaupungin ulkopuolella. He kävivät edellä. Tiina Katri astui heti
jäljessä. Mari höpisi heille pitkin matkaa hiljaisella levottomalla
äänellä.

»Voi, voi, voi, mitä pahaa teille olen tehnyt, kun näin minua
kiusaatte, voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.»

He vetivät häntä vaan mukanaan, eivätkä vastanneet mitään. Jos hän
alkoi kovempaa ääntä pitää, varoitti Holpainen häntä.

»No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.»

Silloin Mari taas heti alensi äänensä melkein kuiskaukseen.

Ihmisiä tuli heitä vastaan, mitkä jalan, mitkä ajaen. Kaikki katsoivat
heihin pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina.

»Mikä sitä vaivaa? Hulluinkohuoneesen viedään, vai mihin?»

»Mitäs te sillä tiedolla teette», vastasi heille Tiina Katri.

He menivät menojaan; ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja
kääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan.

Harjulan pihaan vihdoin päästiin. Tiina Katri meni sisään lupakirjaa
näyttämään.

Hoitaja kynsäisi korvallistaan.

»Vähän on vastusta viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuus' on jo
entiseltä. Oikeinko tämä on raivo?»

»Onhan se, toisen vuoron aina kovastikin.»

»Hukassa niitten kanssa on.--Mihinkä se nyt pannaan?»

Hän katsoi vaimoonsa, joka istui samassa huoneessa.

»Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.»

Portista vasemmalle oli pieni rakennus, sisältävä kaksi huonetta,
joissa hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset asuivat.
Kymmenkunta oli edellisiä, jälkimmäisiä pariinkymmeneen. Ensimmäisen
huoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten.
Tämän sai Mari olopaikakseen, koska se sattumalta nyt oli tyhjänä.

Kuuma, pahanhajuinen ilma löyhkäsi heitä vastaan, kohta kun ovi
avattiin. Tiina Katri oli läkähtyä; hän pani esiliinan-nurkan monin
kerroin suun ja sieramien eteen.

Lapset itkivät ja juonittelivat.

»Olettekos hiljaa, penikat!» huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä.

Suuremmat taukosivat, ja jäivät katselemaan tulijoita; mutta pienemmät
yhä kitisivät. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villoja, toiset
karttasivat. Ovi oli auki toiseen huoneesen oikeaan; siellä
tuuditeltiin viittä kätkyttä yhtäaikaa. Lapset parkuivat ja tuudittajat
lauloivat, jos lauluksi tuommoista yksiäänistä mölinätä saattoi sanoa.
Aina välillä he löivät kämmenellään kätkyen päähän.

»Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.»

Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa
huoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman
saastaisuutta.

Mari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan.

»Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois...»
hän uikutti.

Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan.

»Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja.

»En minä, en minä, en, en, en...»

huusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon.

Kauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla
äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta
molempaa yhdessä.

»Ähä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!»

Lapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut
tuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät.

Pakinansa lopettivat nekin vaimot, jotka kehräsivät ja karttasivat.
Kaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat
huoneet ja kuului kauas kartanolle, ja jossa ikäänkuin koko luonnon
tuska ilmoille pyrki.

Tiina Katri ensimmäisenä kiiruhti pihalle. Huoneiden paha haju tunki
vaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieramiinsa; se pisteli ja karvasteli
kurkussa, hän oli läkähtyä. Portaiden viereen hänen täytyi jäädä
antamaan ylen. Kaikki, mitä hän sinä päivänä lienee syönyt, tuli ulos
ja lopuksi viheriäistä sappea. Silmistä valui vesi tulvana poskia
pitkin. Rinnallaan hän makasi portaiden nojapuuta vasten ja ohkaili.

Eräs hoidon vaimoja seisoi luona ja nauroi.

»Sekö haju noin rupesi mieltä vääntämään, ha, ha, ha. Oudoksesta se
vaan on, ei siitä tiedä mitään, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen
hullun aikaan, joka hyvänsä ja pahansa teki alleen, niin silloin vasta
olisitte tuntenut löyhkää! Minuakin välistä kuoitti, varsinkin kun
koppia siivottiin, vaikka en muuten ole juuri arimpia luonnoltani.»

»Herra siunaa, tähän ihan kuolee», mutisi Tiina Katri, kun pääsi vähän
helpommalle.

»Tule pois, kah, mitä sinä turhia», sanoi Heiskanen, joka Holpaisen
kanssa oli portille päin menossa. Tiina Katri otti heidät kiinni.

»Mitäs ne pitävät ihmisiä semmoisessa katkussa», riiteli hän. »Keräävät
kaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan kohtaan, siihen hullujen
koppi vielä lisäksi. Antaisi poloisille edes puhdasta ilmaa, eipähän
siellä ruoan puolesta kumminkaan mahda hääviä olla, koska näyttävät
niin laihoilta ja kalpeilta.»

»Suolakalaa kuuluvat saavan vaan sunnuntaina, kerran viikossa.»

»Onneton, joka sinne joutuu.»

»Kun kuolisi aikanaan, ettei eläisi vanhaksi, eikä rupeisi kitumaan.»

»Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen, kuin tuommoiseen kiusaukseen.»

He kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen, Holpainen kappaleen
matkaa jäljessä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Niin raskaasti hän
polki maata, kun astui, että olisi luullut hänen kovaa kuormaa
seljässään kantavan. Kulunut sarkanuttu, harmaan ruunihtava, riippui
hänen päällään; housut olivat takaa rikki.

Tyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä; kaksi
henkeä oli yhtä aikaa joutunut pois, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi
aittaa, jossa pikku Annin ruumis oli; hän teki pitkän kierroksen joka
kerran, kun meni siitä ohitse liiteriin puita hakemaan. Ja pimeässä jos
täytyi ulos lähteä, hän vapisi kuin lankavyyhti.

Nurkkaakin hän kammosi, jossa äiti niin surkeasti oli huutanut. Hämyssä
he istuivat poikien kanssa aina uunin luona, eikä hän silloin
uskaltanut kääntää päätään sinnepäin eikä kätkyeenkään, jossa pikku
Anni oli kuollut. Hän puhui hiljempää kuin ennen, tuntui vaikealta
saada ääntä ja jos hän saikin, soi se vieraalta eikä hän tahtonut sitä
omakseen tuntea. Äiti oli hänellä lakkaamatta mielessä; muisti niin
selvään, miltä hän näytti, kun istui Anni sylissä ja tyyneellä
äänellään heille jotain sanoi. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka he
tulisivat toimeen ilman äitiä, kuka huolehtisi heille vaatteita ja
muita tarpeita. Sekin oli niin outoa, kun kaiket päivät olivat
yksinään, omin hotein, ei kukaan neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt,
aamusta iltaan saivat olla ja elää juuri niinkuin haluttivat. Pojat
telmivät ja tappelivat mielin määrin, jos Hellu koetti heitä estää,
eivät he siitä välittäneet. Eikä siitäkään, jos hän uhkasi isälle
kannella, sillä he tiesivät, ettei hän sitä kumminkaan tehnyt.

Välistä oli Hellulla niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että
vedet väkisen pyrkivät silmiin, Mutta äiti oli aina varoittanut häntä
itkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Sen vuoksi hän kohta pyyhki
pois kyyneleet, kun ne vaan tulivat esiin, ja joi vettä, että sai
karvaan palan kurkustaan painumaan. Kumminkin hän tiesi, ettei koskaan
iloista hetkeä heidän kodissaan olisi, ellei äiti tulisi tervennä
takaisin. Mutta se jos tapahtuisi, silloin hän olisi kuin taivaassa
eikä välittäisi, vaikka nälkääkin näkisi ja vaikka mitä, niin, vaikka
umpisokeaksikin tulisi.

Ville ei surrut, eikä Petu liioin, jos olikin toisinaan ikäänkuin
ajatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut ja sitä hän muutamia
kertoja päivitteli, ettei äiti ollut niitä nähnyt. Niissä oli samettia
lahkeissa ja kiiltäviä nappia. Ensimmältä ne aina tahtoivat pudota
alas, kun hänellä ei ollut hingseliä, mutta Hellu löysi nuoranpään
pihalta ja sillä kun ne sidottiin suolivyön kohdalta kiinni, niin
sitten ne pysyivät.

Tiina Katri heitä pistäytyi katsomassa joka päivä. Kun hänellä oli
pyykki, otti hän heidän vaatteensa myöskin pesuun. Ja Hellu kun sattui
kaupungilta saamaan makuluita, löi hän ne rikki ja auttoi tulelle.

Kyllä Hellu osasi valkeata hoitaa, mutta pata oli vaikea saada
kakluuniin ja sieltä taas pois. Kerran hän siinä touhussa poltti
kätensä, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Ellei isä
ollut kotona eikä Tiina Katri, kävi hän talon puolelta pyytämässä apua
ja aina sieltä joku tuli.

Isä istui enimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää
piippuaan. Ei hän puhunut niinkään paljoa kuin ennen, mutta Hellusta
kumminkin oli niin turvallista, kun hän oli kotosalla. Hän melkein
toivoi, ettei isä saisikaan työtä, sillä kovin heitä peloittaisi, kun
hän aamusta iltaan olisi poissa ja heidän täytyisi olla yksin
kamarissa, hämärän aikana, ehkä välistä pilkkoisen pimeässäkin.

Mutta se toivo ei toteutunut. Seuraavalla viikolla jo isä meni
rautatien tekoon, ja sitten eivät he nähneet häntä kuin päivällisen
aikaan pikipäin ja illalla myöhään, vähää ennen maatapanoa. Aamusilla
hän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä
vastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä
hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää.

Oli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin
suinkin vaan unta sai. Työssä ollessa ei joutunut eikä jaksanut juuri
pitkälle ajatella, mutta kun tuli tuohon tyhjään kotiin ja näki nuo
onnettomat lapsi-parat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenpuolista
puutetta, silloin hänen mielensä kävi raskaaksi, ja hän pelkäsi, että
jos liian paljon rupeisi elämää suremaan, kävisi hänelle samoin kuin
Marillekin. Niinpä hän ei tiennyt parempaa neuvoa kuin nukkua pois
huolista ja murheista, koska hän ei muulla tavalla saanut niitä luotaan
ajetuksi.

Rautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen
sopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän
suoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään
lapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen
ylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku
astui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen,
mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut.

Holpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka
hakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä.

»Hei, Holpainen, tules tänne!» sieltä kerran huudettiin.

»Mikä on?» huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös.

»No, tulehan.»

Holpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen.

»Tuossa saat. Ota ja syö.»

»Mitä se on? Kivenmuraa?»

»No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.»

»Ole vaiti. Kuka tuota syö?»

»Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille
kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat
leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi.»

»Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin», sanoi
Holpainen ja läksi takaisin omalle työlleen.

»Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata
suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.»

»Ha, ha, ha», nauroivat toiset.

Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi
lapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun
hän kumartui, risahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma
tuntui kylmältä ihoon.

Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni,
karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset
sisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois.
Vaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui
ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja
kartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi
taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä,
riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen
tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa.

Kuopiossa keväällä 1886.






SALAKARI




I.


Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa,
niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui
ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui
kauvas ympäri.

»Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli
Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee
vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas
noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas
tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti».

Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään.

»Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat
pihaan.»

»Herroja vai rouvia?»

»Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se
on?--Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?»

»Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.»

»Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden
perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin,
oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.»

»Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy
heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.»

»Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka
nokare.»

»Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.»

»Tietäisin minä vielä yhden keinon.»

»Mikä se on?»

»Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.»

»Kuinka monta?»

»Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.»

Alman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää.
Hyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi
rauhaan.

Hän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki
puhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin
polvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja
hihasta pisti pienoinen nyrkki esiin.

Alma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä
nyrkkiä.

»Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.»

Helmi nauroi ja sanoi »gää». Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti,
hän nauroi ja sanoi »gää».

»Gää, gää, gää», jamasi Alma. »Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo
sanoa muutakin kuin »gää». Sano näin: mam-ma ... mam-ma. Noo, sano nyt:
mam-ma!»

Helmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi
jäljittelemällä liikuttaa huuliaan.

»Mamm, mamm, mamm», sieltä tuli.

Alma yhä jatkoi edelle. »Mam-m-ma, mam-m-ma...»

Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä.

»Mamm, mamm, mamm...»

Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta.

Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule
kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».»

John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän
ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen
silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt
hänen harrasta haluaan.

»Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma!
Noo?»

Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan
tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni.

John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan.

»Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.»

Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi.
Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs
ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään.

»Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas,
tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.»

»Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia
alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.»

»Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte
paistetuita kananpoikia.»

»Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis
ilta.»

»Enkö minä vaan häiritse teitä?»

»Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?»

»Välistä niin tuntuu.»

»Alma!»

John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin.

»Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.»

John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa,
että saisi sen sitten nukkumaan.

»Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle»,
hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan.

»Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että
Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan.

Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo
menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen
makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen.

Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin
ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin
»Tyysäksi» näin kotiväen kesken.

»Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän
onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein
ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota
kokoa!»

»Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala
säikähti», sanoi Ella.

»Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän
tiellä ja vielä se kerran putoo.»

»Enpät puttoo», soperteli Lyyli.

»Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti.

»Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi.

»Varoittaahan Lyyli, ettei mene?»

»Valoittaa Lyyli.»

Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän
valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen.
Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin
edessä päähänsä.

Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas.

»Tuollapa hän tulee», sanoi John.

»Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma.

»Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark.

»Siinä teitte sangen kohteliaasti.»

»Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa»,
ilmoitti pormestari Lagander.

Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana
tämmöiseen.

»Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi
Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on
muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.»

»John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?»

»Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen
jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.»

»Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?»

»Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin.

»Kohta kolmenkymmenen.»

»Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.»

»Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen
oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä
edelleenkin.»

»Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.»

»Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin
seuraamme takaisin», sanoi Lagander.

»Olen utelias kuulemaan.»

»Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.»

»Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.»

»Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.»

»Semmoisia on yltäkyllin.»

»Esimerkiksi?»

»Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.»

»No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John.

»Sitten myöskin, ettei minua haluta.»

»Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark.

»En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin
vapautta rajoittaa.»

»Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark.

»En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua
suustaan.

»Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin
erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei
täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä
mikään meitä häiritsemässä.»

»Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander.

»En toki aikonut olla niin tyhmä.»

»Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi
Nymark. »Mitä John siitä arvelee?»

»Minä kuuntelen hämmästyneenä.»

»Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.»

Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne.

»Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?»

»Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.»

Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt
valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään.

»Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén,
»suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he
voivat enempää tahtoa?»

John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan
ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön
mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet
kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden.

»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki
kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa
verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla
oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja
nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme,
hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.»

»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää
tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen.
Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.»

»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja
kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä
keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään
sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi
»luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten
osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi
elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.»

Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa
rypyssä.

»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.»

Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä
ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni.

»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se
ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa
hävitetään.»

»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää;
sillä se asia parannetaan.»

Leistén pudisti päätään.

»Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja
lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata
tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa
yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.»

»Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.»

»Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa
eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä
ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa,
mutta mitä se yksin voi?»

»Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on
perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa
itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta
lopulliseen voittoon.»

Leistén taaskin pudisti päätään.

»Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin
rajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee
kaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.»

»Sinä rupeat sentimentaaliksi», sanoi John pilkallisella hymyllä.

»Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan
vallankumouksen aikaan.»

»Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen
eteenpäin ja viisastunut.»

Lagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka
John ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta,
ylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei
tosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut
niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki.

Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle.
Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja
tulemaan ylös illalliselle.

Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen
hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen
ovenraosta.

»Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan
hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät
älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti
rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes,
kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa.
Juokse leikkaamaan, minä haen korin.»

Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa
tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan
hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin
häntä huomasivatkaan.

John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta
Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita.

»Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark.

»Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma.

»Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan
valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.»

»Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?»

»Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.»

»Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?»

»Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi
olla juuri päin vastoin.»

Alma nauroi.

»Ja syy siihen? Selittäkää sekin.»

»Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että
hän antaa miehen päästä voitolle.»

»Tuosta ei viisastu.»

»Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen
suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?»

»Vallan.»

»Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.»

»No niin?»

»Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies,
näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen
rakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.»

»Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen
olisi menetteleminen, ettei näin kävisi?»

»Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan
sanoa: »minä olen sinun». Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon
välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden
ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen
rakkauttaan eleillä.»

»Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole
avioliitossa.»

»Josta Jumalalle kiitos!»

»Kuinka niin?»

»Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi
tuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne
tavallisesti ovat.»

»Te olette hirveän kevytmielinen.»

»Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat
velvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään
toimeen heidän seurassaan.»

»Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?» hymyili Alma.

»Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi
näyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin
häneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.»

»Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?»

»Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.»

Alma pudisteli päätään.

»Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.»

»Se ainakin olisi hauskempaa.»

»Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun
toiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.»

»Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi
silloin oikein valvonut etujaan.»

Alma katsoi häneen.

»Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.»

»Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.»

»Kuinka niin?»

»Pelko on heikkouden merkki.»

»Ei aina.»

Alma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten
puhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä
ollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa,
joka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa
kevytmielisyydessään.

Oli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma
saattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä,
käyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut
Alman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma
ei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät
juuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä
rinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin,
ettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan
lintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät.

Kun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se
oli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui
Johnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen,
ja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja,
jotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän
kumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle
hellästi.




II.


Takaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista
luonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla.

»Noo, Alma», sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, »mitä mietit?»

»John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti
panna maata näin kauniina yönä.»

»Mutta nyt on jo niin myöhäistä.»

»Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.»

»Entä pikku Helmi?»

»Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään
iltayöstä.»

»Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.»

»Hyi, et saa sanoa »muija». Se on niin rumaa.»

»Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?»

»Istu sinä perään, minä soudan.»

»Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.»

»Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen
suuhun.»

Alma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen
mielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti.

»Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia
pilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan
suudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta
tuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta
näetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.»

»Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu
asia.»

Hän ajatteli kasvullisuutta.

»John», jatkoi Alma taas hetken päästä. »Oletko sinä onnellinen?»

»Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä,
Almaseni?»

»Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin
pysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta
ijankaikkiseen.»

John nauroi.

»Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.»

»Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?»

»Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja
lähdet oikein halusta sisään jälleen.»

Alma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli,
ettei John häntä ymmärtänyt.

»Noo, Alma?»

John koetti tavoittaa hänen silmiään.

»Alma, suutuitko sinä?»

Alma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea.

»Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No,
kas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet
silmistäsi.»

Hän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen.

»Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!»

Hän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä.

»Oma vaimoni!»

Lämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen
kaulansa ympäri.

»Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta
taivaassa tai maassa.»

»Sen tiedän, armaani.»

Hän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä
kerran.

»Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle
eikä isänmaalle.»

»Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.»

»Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.»

»Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua
joudu paljon muistamaankaan.»

»Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?»

»Se vielä puuttuisi!»

Alma kavahti pystyyn hämmästyksestä.

»No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan
johtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen
isänmaalle.»

»John, kyllä koetan olla järkevä vast'edes.--Täytyyhän mun», lisäsi hän
huoaten.

»Kas, siinä teet oikein», hyväili häntä John.

Alma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John
silitteli hänen päätään.

»Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut
sinulta kysyä.»

»Mikä se on?»

»Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja
sinä istuit pianoa soittamassa?»

»Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?»

»Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en
saanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.»

Alma naurahti, vähän hämillään.

»Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?»

»Eikä, muuta se oli.»

»Mitä?»

»Joutavia. Ilman aikojaan.»

»Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä
mielestäni pois.»

»Etkä puhunut mitään. Rakas John!»

»Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot,
eikö niin.»

»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En
minä kehtaa, John.»

Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin.
Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa.

»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.»

»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon
kyllä olisit sanonut?»

»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.»

»En naura. Olen ihan totinen.»

»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota
rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi
minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti
sitä itkenyt.»

Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin,
sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin
heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä
niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli
kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa,
kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt.

John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut.

Molemmat olivat äänettöminä.

Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi.
Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen,
likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa.

»Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti
moittivan katseen Johniin.

»Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele
eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.»

»Jos kuolisimme yht'aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.»

»Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.»

»Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen,
että--»

»Että mitä?»

»Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät
minut ja lapset--»

Alma ei voinut enää pidättää itkuaan.

»Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt
lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne
haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna
olet kipeä.»

»Enkä ole.»

Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä.

»Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho,
kello onkin jo puoli kolme.»

»Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?»

Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että
veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa;
airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas
rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä.

»Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet
veneen rannalle.

»Myönnetään, myönnetään.»

»Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?»

»Ellet vaan tule kipeäksi.»

»Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.»

He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden
papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä
sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla
kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle.

»Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.»

Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen
päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät
seljällään katseli Almaa.

»Ylös, ylös», naurahteli Alma.

Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki
hiuksia silmiltään.

»Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.»

Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu;
pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma
vielä pidätti.

»Entä tyyny?»

Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti
kädellään tyynyä.

Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti
Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni.

Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän
taas nauroi.

»Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene
nyt.»

Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni
myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne
nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli
herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla
täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi
Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen.

»Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa
vallinnutkin.

Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko
on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut?

Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut.

Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata!




III.


Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori
Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa
varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua.

Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan
likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin
nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset
istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu
ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen
harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan.
Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis
heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja
niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina
pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja.

»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän
kysyi.

»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.»

Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli
ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin
kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa.
Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta
samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla
läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja
rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.

Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli
nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut
paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona,
eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa.

Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän
nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei
ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!

Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta
päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla
mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään
eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli,
luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä
hyljätyksi, yksinäiseksi.

Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli.
Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka
monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli
kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja
hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä
ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä
ystävällinen.

Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt
Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli
ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä.

John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja
kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä.
Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli
sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita.

Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman
rinnalle istumaan. Alma ompeli.

»Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?»

Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan.

»Oho, anna anteeksi», sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle
sivulle.

Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan.

»Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla,
valkealla varsalla kotiin, niinkös?»

Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi.

»Pappa kuulee», sanoi Ella.

»No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?»

»Että mitä varten tämä kaikki on tullut?»

»Mikä kaikki?»

»Tämä maailma.»

»Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä.

»Niinpä sano sinä, Arvi.»

»Sitä varten, kun Jumala sen loi.»

Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin.

»Mutta mistä se sen loi!» toisti hän.

»Ka, tyhjästä.»

»Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?»

»No, se oli jo olemassa.»

Ella vaikeni.

»Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, »mitä varten Jumala
loi sitten maailman?»

»Ett' ois lystimp' olla.» Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina.

»Että kellä olisi lystimpi olla?»

»Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.»

»Oi tuota lasta, kuinka on viisas», ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia
pannuun.

Ella, näet, oli hänen lempilapsensa.

»Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa».

Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen.

»Miksi noin suuria kirjaimia laitat?»

»Kun niitä pidetään, semmoisia.»

»Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?»

»On kyllä.»

»Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne
tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri
käsitystä ekonomiasta.»

»Kiitos komplimangista.»

John naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi
hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja
alkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki
ollut kysymyksessä.

Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut
kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä.

John meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi
paikoilleen lehtimajaan.

Hänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja
ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen
rakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala
ja niin kovaksi kuin kivi.

Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä
uutterammin kuin ennen.

John palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää
käsivarrellaan.

»Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois», hän
puhui tullessaan, »ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni
vahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.»

»Menköön ylös Miinan luokse.»

»Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle
äsken.»

»Onhan Maijaliisa.»

John vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan.

»Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.»

John sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle.

»Alma, mitä varten?»

Ei vastausta.

»Mitä varten olet noin huonolla tuulella?»

Ei sittenkään vastausta.

»Alma--».

Hän aikoi vetää häntä luokseen.

»Oih, anna minun olla.»

Alma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta.

»Kuinka? Vaivaanko sinua?»

»Vaivaat.»

John katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne
peittivät.

»Ihanko todella?»

Ei taaskaan hiiskausta.

Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi,
että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen
milloinkaan ollut tapahtunut.

Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja
jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?

Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella
veti etehisen oven jäljessään kiinni.

»John, John»--hän kuiskasi.

Mutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään
puiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti.

Heidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää
hyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi,
vielä tylymmäksi, ja hän--? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan
alle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja
ijäksi?

Sillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli
muuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät
puussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen
korvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen.

Eikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi
pelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän
välinsä oli hyvä tai paha.

Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella
eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein
kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt
mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja
koko ruumis vapisi.

Hän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän
meni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa
ylös.

Ruoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää.

»Ei pappa syökään», ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta.

Alma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni
itsekin.

Mutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki.
Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten
sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä,
pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset.
Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen,
uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa
mitään.

Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen.
Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että
hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä
sohvalle omassa huoneessaan?

Alma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka
ikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun
uutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista,
hiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät
niin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet.

Mutta nyt--nyt!

Kamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman
sydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana
kuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi
hetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi
ja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa
hänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä
jälleen kiinni.

Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja
puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja
kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään,
seurasi pienintäkin liikettä.

»John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun
omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en
jaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova!

Hän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut,
mutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti,
ei tietänyt tuskista mitään.

Alma painui takaisin sijalleen.




IV.


Tuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormestari Lagander
olivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat
tänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton
puuhissa.

Alma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä
tavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollenkaan heidän puolellaan.

Ei häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän
nyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän ensin arveli, ettei
näyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein.

Mutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen
kantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen.
Ja sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden
luonteesta miehissä...

»Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin
vastoin ... Sallia muidenkin miesten ihailla itseään... Kiihoittaa
hänen rakkauttaan...»

Hän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset
alemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunistavan.

Nymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molempain herrain
olennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihaileminen, joka aina tekee
naiseen vaikutuksen.

Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark
kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta
siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa.

»Hauskaa, että tulitte», hän sanoi.

»Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?»

»Se riippuu teistä», sanoi Nymark.

»Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.»

Alma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei
ollut siitä millänsäkään.

»Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki
ikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander,
miellyttääkö teitä volantin heitto?»

»Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä», lausui Nymark.

»Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.»

»Minä vakuutan.»

»Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.»

Hän hieman arasteli sitä kysyessään.

»Elkää minusta välittäkö», sanoi John, »luen mielelläni sanomalehtiä
sillä aikaa».

»Joko sitten lähdemme?» kysyi Lagander.

»Ei, juomme kahvia ensin.»

Hän meni sitä toimittamaan.

Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan
pöydällä.

»Mitä arvelet tästä?» kysyi hän Karellilta.

»Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen
yhdistys.»

»Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä», hymyili Nymark.

»Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa
totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi,
ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?»

»Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä
Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut
vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.»

»Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos.
Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee
nykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin
kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa
vallattomuutta ja irstaisuutta.»

»Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra
varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä,
taide taidetta, uskonto uskontoa.»

»Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se
ihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen
kehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin
haaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei
myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän
aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri
tavoittelee.»

»Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan
uskonnon kanssa.»

»Minkätähden ei?»

»Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.»

»Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei
tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.»

»Ja laittelee rajapylväitä.»

»Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne
oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden
vaarapaikkojen merkkejä.»

»Salakarien--?»

»Mistä te kiistelette?» kysyi Alma, joka samassa tuli sisään.

»Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä
muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin
siellä ylhäällä.»

»Minäkö siitä muistutan?»

»Teidän läheisyydessänne sen tuntee.»

»Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?»

»Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka
palaa.»

»Joko? Joko?» kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän
pyyhki otsaansa. »Kyllä on lämmin.»

»Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.»

Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta.

»Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?»

»Alvan niin.»

»Rouva Karell», alkoi Nymark, »koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta,
tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?»

»En mitään, sillä minä en tunne häntä.»

»Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett'ette tahdo häntä
tuntea?»

»Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.»

»Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?»

»Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin
saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.»

»Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä
täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja
täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot
rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään
peitetä, eikä mitään salata.»

John hymyili.

»Mutta mitä sanoo John?» kysyi Lagander. »Entä kun hän ei annakaan
rouvansa lukea Zolata.»

»Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee
jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.»

»Minäpä en estelekään», hymyili John.

»Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.»

»Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea.
Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.»

»Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä
siveellisyyden apostolia?»

»Sinne se hiukan kallistuu.»

»Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä
joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!»

»Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!»

»Olen valmis.»

»Entä John?»

»Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.»

He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä
kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka
kurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin
sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä
ehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin
mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet
esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina
väliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät
jalkansa kahisevien helmojen alta.

»Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä», kuiskasi
Nymark Laganderille.

»Elä vaan rakastu toisen omaan.»

»Minä hänet ryöstän Karellilta.»

»Nono.»

»Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt
varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.»

»Mistä sen tiedät.»

»Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin
aviomiehet.»

»Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen
suosioonsa?»

»Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.»

»Hurja!»

»Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän
yksitoikkoisuudessa.»

»Herra Nymark, ottakaa vastaan», huusi Alma, haettuaan tällä välin
renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä.

Nymark kohotti keppiään.

John istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki
sanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syrjään, puhalteli
pitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät kääntyivät tuon tuostakin
volantin heittäjiin, mutta ajatukset nähtävästi olivat muualla. Vasta
sitten kun peli oli loppunut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös
verannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa.

»Tarkenette nyt varmaankin», hymyili hän.

»Kyllä», sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä.
»Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen», lisäsi hän ilostuneena
Maijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. »Emme
salaa mitään herroilta.»

Maijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten
kumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai vasempaan suoraan Alman
luokse ja sipatti hänelle jotain korvaan.

»Päivällinen on valmis, hyvät herrat», sanoi Alma ja nousi ylös.

Nymark tarjosi hänelle käsivartensa ja niin tulivat he nytkin istumaan
rinnan pöydässä, joka sattumus antoi Nymark'ille tilaisuutta pitkin
aikaa osoittamaan Almalle huomaavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän
likempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muotojen
pehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää
ajatuksiaan koossa toisten keskustelua seuratakseen.

Valtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa
kaupungeissa olivat ruotsimieliset päässeet voitolle, vaikka olikin
rajoitettu äänivalta. Lagander pauhasi ruotsimielisiä vastaan ja pani
heidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi.

»Meissä on syy», hän sanoi, »meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole
tarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on
luonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi, jos olisimme vähän
valppaampia.»

»Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varallisuus ja heillä
on kaikki korkeammat virat hallussaan. Kelpaa silloin rehennellä.»

»Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa
takanamme.»

»Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan.»

»Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.»

»Niin, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Karell, juohtuu
mieleeni keskustelumme viime kerralta.»

»Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erittäinkin
juuri näinä päivinä», hymyili Alma.

»Oikeinko todella?»

Hän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat
tarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta
miehen ja naisen välillä.

»Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?»

»En vielä.»

»Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtuneita tapoja kesken
hävitetä», hymyili Nymark.

»Aa», huudahti Lagander, »minä jo tiedän, mistä puhutte».

Alma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään ehdolla olisi
tahtonut sitä keskustelua uudistaa.

Nymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi.

»Niin, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään
kotinsa ulkopuolella.»

Heidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat
pienen salaisen liiton.

»Karell, puolusta meitä», lausui Lagander, »sano rouvallesi, että hänen
tosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suhteessa».

»Eläköön vapaus», sanoi Karell.

»Hyvä!» huudahti Nymark, »tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun
puoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?»

»Tietysti ei.»

»Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä
taipumaan?»

»Taivas varjelkoon», hymyili Karell. »Annan sinulle täyden vallan.»

»Kuuletteko, rouva Karell?»

»Kyllä.»

Alma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli
hän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka rakastuisin johonkuhun
toiseen.

Nymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas
valkoiselle hiviölle.

»Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?»

»Sopii koettaa.»

»Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella.»

»Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole
kenellekään iloa.»

»Jättäkää se asia muiden päätettäväksi», sanoi Lagander.

He nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos verannalle.

»Eikö teistä ole iloa kenellekään?» kysyi Nymark hiljaa, kumartuen
sivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsivarteensa.

»Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette
kenestäkään välitä.»

Alma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden verannalle, sillä
John ja Lagander menivät alas lehtimajaan.

»Sallikaa minun pidellä vyyhteä», sanoi Nymark, kun Alma kerimistä
varten kietaisi sen käsivartensa ympäri.

Hän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Alman eteen,
niin likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kuin
vähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi,
mutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista.

»Tämä muistuttaa ritari-aikaa», hän sanoi, »jolloin meillä miehillä oli
tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.»

»Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon
tavan heittäneet.»

»Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea
saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois,
niinpian kuin vyyhti on lopussa.»

»Luonnollisesti», nauroi Alma, »koska minä en ole teidän sydämenne
hallitsija.»

»Kuinka voitte sen tietää?»

»Noo--.» Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän
hymyili taaskin. »Tuo ritariajan asema näkyy tuovan mukanaan muutkin
ritariajan tavat.»

»Nimittäin?»

»Galanterian.»

»Galanteria on ainoa muoto, jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua
meidän aikana.»

John ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki
jotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui
luomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi
hänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle.
Itikat eivät antaneet heille rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia
kuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja
saadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen.

Illemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan veneesen rannalle.
Hän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja
huiskutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan
heiluttelivat.

Eilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oikeammin, hän
ei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat
epäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulkivat ristiin, rastiin hänen
aivoissaan.

Hän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein
saisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kumpikin muuttaisivat.
»Joskus», oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se
merkitsi »usein».

Sitten hän vielä noin puoli leikillä oli luvannut käydä kaikissa
julkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sattuisivat, joko ne
sitten olivat iltahuvia, konsertia, tai muita semmoisia. Ja tämän
johdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen
muutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien
muotilehtien mukaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että
ne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättömänä
esiintyä eikä huonossa asussa, jos hän kerran seuroihin meni.

Ja miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämän haluinen. Auttoiko
hänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että
John oli käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Ehkäpä juuri
senvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle.
Yksinomaan hänelle...

Nymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi...

Alman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksensä, katseensa,
keskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi
valtansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja
tyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja
kasvonpiirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia
silmäyksiään,--silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään
aikaan...

Omatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai
moittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen
syynsä, jos Nymark häneen rakastuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan
oli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten
rajojen sisässä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almalla oli
vahva turva rakkaudessaan John'iin...

Eikä häntä mikään estänyt olemasta Nymarkille ystävällinen taikka hänen
kanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja
iloisempi; hiukan kevytmielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä
se omituisuus ei haitannut...

Hänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähimmästäkin suosion
osoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hivenen verran jos hän saisi
vastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toista kuin
John!...

Miina tuli pyytämään häntä sisään. Helmi itki, eikä hän saanut häntä
viihtymään.

»Ajattelin, että jos se nukkuisi paremmin viereen», hän sanoi.

Alma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeutui
vuoteelle.

»Eikö rouva riisu samalla», kysyi Miina, »johan nyt on myöhä».

»En minä vielä; tuohan Helmi tänne.»

Helmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui
hapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli
nälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojottamaan, katseli
äitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä
kääntänyt silmiään häneen.

Helmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi
»gää», herättääkseen hänen huomiotaan.

»Nuku nyt pois», sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen
rinnan Helmin suuhun.

Kun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä
jatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja siihenpä hän sitten viimein
nukahtikin.

Alma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin
ja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John'in
kamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa.

Hän istui samalle kohdalle, jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun
Nymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vasten hän nojautui, pani
kädet ristiin helmoille ja suoristi jalkansa.

Niin hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut, kun tuli Johnin
ikkunasta katosi, eikä kuullut mitään, ennenkuin hän seisoi rinnalla ja
puhutteli häntä.

»Täälläkö sinä vielä istut?»

Alma säpsähti ja loi häneen aran katseen.

John hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä
lopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäljellä.

Alma oli niin viehättävä tuossa puolimakaavassa asemassa. Illan
hämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, mutta samalla
myöskin liikuttavan suloisilta.

»Tule pois, muru», kuiskasi John, ottaen häntä kädestä.

Alma seurasi häntä tottelevaisesti sisään. Vaikk'eivät he mitään
puhuneet eivätkä mitään selvitelleet, tapahtui heidän välillään
kuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana.




V.


Sen jälkeen oli Alma muutamia päiviä rauhallisemmalla mielellä. Muutto
antoi paljon puuhaa ja sitten oli taas koti kaupungissa saatava
kuntoon. Ei siinä joutunut turhia ajattelemaan, kun väsyksiin asti sai
tehdä työtä.

John niinkuin kaikki muutkin miehet kammosi noita suursiivouksen aikoja
kodissa. Silloin hän tavallisesti aina pakeni pois ja samoin teki hän
nyt. Alma näki sen tällä kertaa mielellään.

»Mene vaan», hän sanoi; »että saamme täällä oikein rauhassa
järjestellä».

John varoitti heitä koskettamasta hänen papereihinsa, ja läksi.

Salin lattiaa ei vielä oltu pesty. Senvuoksi Alma keräsi siihen kaikki
ruukku-kasvit ympärilleen, pärskytti huuliensa välistä vettä niiden
ylitse, pyyhki ruukut puhtaiksi, karsi kuivettuneet lehdet pois ja
tasoitti mullan päältäpäin.

Hänellä oli vaan punaruutukkainen aamupuku päällään ja hiuksetkin
olivat puuhatessa valuneet alas.

Silloin sattui Nymark tulemaan juuri pahimmoilleen.

Almaa hiukan harmitti, mutta hän vaati häntä kumminkin miehensä
huoneesen, joka oli jo puhdistettu.

Ei, hän ei tahtonut häiritä.

»Mutta enkö saa katsella teitä tässä? Kukkien keskeen te sovitte niin
hyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.»

Alma rypisti otsaansa. Nyt tuo puhe häntä ei ollenkaan miellyttänyt; se
tuntui joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä.

»Teidän nähden en jatka tätä työtä», hän sanoi ja katsoi vakaasti
Nymarkiin, joka seisoi kynnyksellä ja nojautui ovenpieleen.

»Sitten kai pakoitatte minun lähtemään pois.»

Alma ei siihen virkkanut juuri mitään, sillä sydämessään hän sitä
tosiaankin toivoi. Nymark sanoi jäähyväiset ja läksi.

Sen jälkeen ei Alma enää samalla innolla jatkanut kukkain hoitoa. Vähän
väliä muistui Nymark hänelle mieleen, ja hän pysähtyi ajattelemaan,
oliko hän ehkä loukkaantunut ja tulisiko hän enää heillä ollenkaan
käymään.

»Yhdentekevä», hän sanoi itselleen, »parempi onkin niin».

Hänen omatuntonsa oli erinomaisen rauhallinen ja hän vakaantui
päätökseen, ettei toimittaisikaan itselleen uusia pukuja, niinkuin oli
aikonut, eikä menisi muihinkaan seuroihin.

Seuraavat päivät hän sitä vaan ajatteli. Mutta joka kerran kun etehisen
kello soi, säpsähti hän ja luuli Nymarkin tulevan. Kun ei se sitten
ollutkaan hän, tunsi hän itsensä ikäänkuin pettyneeksi ja kävi pahalle
tuulelle, vaikkei hän suinkaan aavistanut sitä miksikään syyksi.

Eikähän se aivan ainoa syy ollutkaan. Muuta tuli siihen lisäksi. Muuta,
joka ei oikeastaan ollut juuri mitään.

Koti oli taas täydessä kunnossa, joka paikka puhdistettu ja siistitty;
nyt heidän olisi pitänyt nauttia siitä. Alma istuikin ensin käsityönsä
ääreen jotenkin tyytyväisenä ja katseli mielihyvällä vähän väliä
ympärilleen. Kaikki oli hauskan-näköistä ja sievää, mihin silmät vaan
sattuivat. Hän varoitti Arvia ja Ellaa, etteivät roskaisi mitään
kohtaa, ja että pyyhkisivät jalkansa tarkkaan, ennenkuin tulivat
sisään.

Mutta hän olisi tahtonut, että joku muukin olisi nähnyt ja ihaillut
huoneiden hauskuutta hänen kanssaan. Senvuoksi hän odotti ja toivoi
vieraita; vaan niitä ei tullut. Eikä malttanut John nyt enemmän kuin
muulloinkaan oleskella perheen puolella. Joko hänellä oli toimia
ulkona, taikka hän istui kamarissaan, pöytänsä ääressä ja kirjoitteli.
Niin alkoi Almasta vähitellen tuntua, että kaikki heidän suuret
vaivansa kuitenkin olivat menneet jotenkin turhaan, kun niitä ei
seurannut vastaavaa iloa.

Eräänä päivänä hän päätti lähteä visiitille rouva Leisténin luokse. Ei
siltä, että häntä juuri halutti; sillä rouva Leistén oli niitä, jotka
puhuivat vaan piioista, taikka oikeammin niiden mahdollisista ja
mahdottomista vioista. Mikään muu aine maailmassa häntä ei huvittanut.
Mutta yksitoikkoisuus oli niin painava, että täytyi jotain vaihtelua
saada. Ja paremman puutteessa meni sitten kuulemaan, vaikkapa piikain
panettelemista.

Hän oli lähtemäisillään. Seisoi juuri etehisessä ja solmieli hattunsa
nauhoja kiinni, kun ovi aukeni ja Nymark astui sisään.

»Taaskin minä tulen pahaan aikaan. Mikä kova onni minua vainonnee?»
sanoi Nymark, nähdessään Alman aikeita.

»Ei ollenkaan pahaan aikaan. Päinvastoin! Tervetullut.»

Alma tarjosi hänelle iloisesti kättään.

»Mutta olettehan juuri lähtemäisillänne ulos.»

»Minäpä tuhatta vertaa mieluummin jään kotiin nyt.»

Ja Alma kertoi, kuinka hänellä oli ollut kauheasti ikävä ja kuinka hän
oli aikonut lähteä juoruamaan piioista, päästäkseen tuosta
kuolettavasta tyhjyydestä.

He nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan.

»Eikö totta», sanoi Nymark, »koko maailmassa ei ole mikään niin
tukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset
olemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.»

»Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä
pelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?»

»Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos
kahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.»

»Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin
alotamme taistelun?»

»Tänä iltana.»

»Ja millä tavalla?»

»Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä
lupauksestanne.»

»Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.»

»En ole sitä hetkeksikään unhottanut.» Niitä sanoja seurasi katse, joka
sai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois.

»Niin, tietysti siinä pysyn, minkä kerran olen päättänyt.»

Hän ei tällä hetkellä enää ollenkaan muistanut myöhempiä päätöksiään.

»Todella? Ja minä kun jo pelkäsin teidän katuneen.»

Alma naurahteli ja oli hiukan hämillään. Mutta hän pääsi mitään
vastaamasta, sillä John tuli samassa kotiin.

»Tuletko palokunnan juhlaan tänä iltana, John?» kysyi Alma.

»En voi!» vastasi John istuen nojatuoliin häntä lähelle, »minulla on
valtuuskunnan kokous».

»Olisiko tuo niin vaarallista, jos kerran jäisit sieltä pois?»

»Tänään on tärkeitä asioita esillä. Ja totta puhuen, ei minua juuri
haluta koko juhlaan.»

»Siinäpä se on.»

Alma katsoi alakuloisesti Nymarkiin.

»Tulkaa te kumminkin.»

»Niin, voithan sinä siltä mennä, jos mielesi tekee.»

»Jotain virkistystä minäkin kaipaan. Ei kukaan ihminen ijankaikkisesti
jaksa vaan ruokaa laittaa ja lapsia hoitaa.»

Alma katsoi alas ja kiskoili hermostuneena pöytäliinan nurkkaa, jonka
hän oli sattunut saamaan käsiinsä.

»Sinua ei kukaan estä noudattamasta omaa tahtoasi siinä kohden»,
vastasi John vakavasti.

Hän nousi ja läksi omaan kamariinsa, ennenkuin Alma ennätti mitään
sanoa.

»Ei kukaan estä!» Alma taisteli kyynelten kanssa. »Tiedänhän sen. Mutta
sitä kuitenkin pidetään pahana.»

»Ken pitää? Te itse?»

»En minä, mutta John ja kaikki ihmiset.»

»Turhaa luuloa, rouva Karell. Ja vaikkapa pitäisivätkin,
tarvitseeko teidän siitä välittää. Eihän semmoinen ole muuta kuin
ahdasmielisyyttä.»

Almalle kuitenkin vedet väkisin tunkivat silmiin. Hiukan hämillään
painoi hän nenäliinaa kasvoilleen.

»Kuinka lapsellinen minä olen.»

»Tosiaankin! Milloinka te irtautte noista vanhoista katsantotavoista
sen verran, että uskallatte hengittää vapaata, raitista ilmaa.»

»Silloin kai rupeisin pyrkimään valtuuskuntaan ja valtiopäiville,
niinkuin muutkin reippaat naiset meidän aikanamme.»

»Ei, herra varjele, jättäkää ne alat vanhain ja rumain huostaan. Teille
elämä tarjoo ihanampaa onnea.»

Nymark tarttui hattuunsa.

»Saanko tulla teitä noutamaan illalla, kosk'ei John lähde mukaan?»

»Tahdotteko tehdä niin hyvin?»

»Suurimmalla ilolla. Siis, näkemään asti, rouva Karell.»

»Näkemään asti!»

He kättelivät toisiaan ja ovi sulkeutui Nymarkin jälkeen.

»Hän on ystävällinen ja hauska», ajatteli Alma yksin jäätyään,--»ei
kumma, että hänen seurassaan viihtyy».

Illalla, kun Alma laittoi itseään juhlaan, tuli Arvi kartan ja
maantieteen kanssa hänen luokseen..

»En minä löydä, mamma, mitään tästä kartasta. Ja meillä on niin
vaikeata. Kaikki keski-Euroopan vuoret.»

»Oih, mene pyytämään, että pappa neuvoo.»

»Pappa ei ole kotona.»

»Koeta sitten hakea itse. Mamma ei jouda.»

»Kun minä en löydä.»

Arvi sen tiuskasi ja rupesi sitten itkemään.

»Noinko sinä mammalle ärjyt. Nyt en missään tapauksessa sinua auta.
Kehtaat vielä itkeä. Mene heti pois. Mamma ei tahdo nähdäkään semmoista
poikaa.»

Alma hajoitti nenäliinansa ja kostutti sen hajuvedellä. Nymark odotti
häntä salissa.

»Kuinka mainion kaunis tuo havannaväri on», sanoi hän, kun Alma astui
sisään.

»Ihanko todella?» kysyi Alma hymyillen.

»Ja muutenkin se on erinomaisen sievästi tehty.»

»Mahdatte olla tuntija.»

»Osaan ainakin sanoa, mikä on kaunista, mikä ei.»

»Sitten varmaan annatte minulle hyviä neuvoja, kun ostan itselleni
uusia.»

»Mielelläni. Mutta luotatteko myöskin minuun?»

»Ehdottomasti! varsinkin kun pelkään joutuneeni vähän takapajulle
tuommoisessa.»

»Silloin laitan teidät niin komeaksi, ettei yksikään nainen maailmassa
teille vertoja vedä.»

»Vähempään toki tyydyn», sanoi Alma nauraen ja heitti kiitollisen
katseen Nymarkiin, joka oli auttanut sadenuttua hänen päälleen.

Juhlan ohjelmaan kuului seuranäytelmä. He tulivat parhaiksi, kun kolmas
kerta soitettiin ja esirippu nousi ylös. Näytettiin »Ensi lempi».

»Aika koketti, tuo pikkuinen neiti», kuiskasi Nymark hiljaa Almalle.

»Mikä hänen nimensä on?»

»Wahlberg, luulemma. Kaikkien lyseolaisten yhteinen lemmikki.»

»Kaikkien yhteinen?»

»Sillä ijällä enimmiten rakastutaan yhteen ja samaan. Myöhemmällä vasta
valitsee kukin omansa.

»Onko tuo paroni joku lyseolainen?»

»Luultavasti.»

»Mutta ei neiti Wahlberg minusta niinkään hullusti näyttele.»

»Hän koettaa matkia Iida Aalbergia. Aivan silminnähtävästi. Jokainoassa
liikkeessä. Ei, mutta tuo on oikein koomillista.»

»Te olette kova kriitikkeri. Seuranäytelmässä ei saa vaatia liian
paljon.»

»En vaadi ollenkaan mitään. Minä vaan nautin.»

»Nautitte siitä, että saatte nauraa ja pilkata.»

Esirippu laskettiin alas. Aploodit kaikuivat; Nymark löi hartaasti
käsiään ja huusi: »hyvä, hyvä!»

»Teeskentelijä», sanoi Alma ja katsoi häneen.

»Hän luulee olevansa suuri taiteilija. Suokaamme hänelle se ilo.»

»Kuinka voitte olla noin paha?»

»Minäkö paha? Jahka hän ilmestyy salonkiin, menen kohta häntä
kiittämään ja sanon, että hän näytteli paremmin kuin Iida Aalberg.
Saatte nähdä että hän siitä ihastuu.»

»Ja sen teette hyvällä omallatunnolla?»

»Hän on vaan seitsentoista-vuotias, rouva Karell. Lasten kanssa saanee
toki hiukan leikkiä laskea.»

»Vähääkään huolimatta siitä, mitä se heihin vaikuttaa?»

»Armoa, rouva Karell. Elkää saarnatko moraalia; se kumminkin menee
vallan turhaan, sillä minä olen siihen haluton oppilas.»

»Ettekö epäile ollenkaan sitä tunnustaa?»

»Kun tiedän, että annatte sen anteeksi, monien hyvien puolieni tähden.
Eikö totta?»

»Teille täytyy väkisenkin nauraa.»

»Ja olla ystävällinen niinkuin ennenkin. Saanko luvan?»

Hän tarjosi käsivartensa.

»Mihinkä?» kysyi Alma.

»Jos suvaitsette, menemme tuonne sivuhuoneesen juomaan teetä.»

Nymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi
vaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt
häntä hetkeksikään silmistään.

Toisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet
Almaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä
vajosi alas tuoliinsa.

»Elkää tanssiko enää», kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse.

»Minkätähden ei?» kysyi Alma.

Hän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin.

»Terveytenne ei sitä siedä.»

»Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.»

Hän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan.

Pariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui
kavalierinsa käsivarrelle.

»Minä pyörryn», kuului hänen huuliltaan.

Nymark tarttui häneen kiinni ja vei häntä puoleksi kantaen
sivuhuoneesen sohvalle. Tainnuksissaankin Alma tiesi ken se oli, joka
häntä hoiti. Hän turvautui kiitollisena Nymarkiin. oli juuri kuin hän
nyt olisi löytänyt itselleen uuden ystävän ja toverin.

»Jo menee ohitse», sanoi hän hiljaa, vaikk'ei vielä jaksanut avata
silmiään.

»Miksikä ette totellut minua?» nuhteli Nymark.

»Elkää toruko, minä olen taas terve.»

»Mutta tanssia ette saa enää askeltakaan.»

»Täytyy olla kuuliainen.».

Alma jaksoi kumminkin nousta istumaan, hän nojautui taaksepäin sohvan
karmiin.

»Kuinka kalpea te vielä olette.»

»Tämä tuli kaiketi siitä, etten ole tanssinut niin pitkään aikaan»,
hymyili Alma. »Ennen kyllä kestin aamuun saakka yhtä mittaa.»

Nymark toi hänelle viiniä ja juotuaan pari lasia virkistyi Alma
täydellisesti.

Hänen teki mielensä mennä jatkamaan, mutta Nymark häntä esti.

»Jos tulette kipeäksi tämän illan jälkeen, ei John enää toista kertaa
teitä laske», hän sanoi.

Ja niin he jäivät lopuksi iltaa siihen istumaan. Söivät illallista,
puhelivat iloisesti ja nauroivat.

Tuttavia naisia tuli Almaa katsomaan. Hän koetti parastaan,
osoittaakseen kiitollisuutta heidän ystävällisyydestään, mutta
sydämessään hän toivoi, että pian menisivät, ja jättäisivät heidät
rauhaan. Sillä heillä oli niin hauskaa kahdenkesken. Puhuivat paljon
vapaammin kaikenmoista semmoista, jota eivät muiden kuullen olisi
puhelleet, vaikkei se mitään salaista ollut, eikä muuten vaarallista
ollenkaan.

Toisena aamuna oli Alma niin väsynyt, että töintuskin jaksoi nousta
ylös kello kymmeneen, jolloin John tuli kotiin aamiaiselle.

»Helmi kovin kaipasi sinua yöllä», sanoi John.

»Kaivatkoon», vastasi Alma. Hän oli pitkällään kamarinsa sohvalla eikä
välittänyt tulla ruualle.

»Minun täytyy hänet vieroittaa, hän vie minulta kaikki voimat. On niin
suuri ja lihava eikä tahdo syödä mitään muuta, niinkauvan kun saa
rintaa.»

»Helmi rukka, kuuletko minkä tuomion mamma sinulle antaa», puhui Miina,
joka viereisessä lastenhuoneessa oli kuullut Alman sanat.

»Lähtäänpä kysymään, että onko se ihan totta.»

»Elkää tuoko, vastikäänhän se oli minulla», sanoi Alma tuskaisesti,
»antakaa minun nyt olla rauhassa edes siunaama hetki, kun näette,
kuinka heikko ja voimaton tänä päivänä olen.»

Miina kääntyi takaisin, mutta Helmi, joka iloisesti oli hyppinyt ja
jokeltanut hänen käsivarrellaan äitiä nähdessään, rupesi itkemään.
Miina painoi oven kiinni ja vei Helmin ikkunan luokse. Hän hyssytteli
ja koputti ruutua.

»Katopa tuonne, katopa tuonne, ai, ai, humma juoksee, herra ihme!»

Helmi jäi sitä kummaa katsomaan ja unohti surunsa.

»Minua on tänään käsketty päivällisille Laganderiin», puhui John
ruokasalista, »sinne tulee muiden muassa kaksi valtiopäivämiestä,
Hyvärinen ja Pääkkönen.»

»Sitten olet poissa koko päivän», vastasi Alma, jotain sanoakseen.

»Iltaan saakka; menen sinne suoraan tunnilta, kello kolme», sanoi John.
ja tuli sisään.

»Kuinka sinun on? Oletko kipeä?»

Hän istui sohvan laidalle ja tarkasteli Alman kasvoja.

»En ole kipeä, muuten vaan heikko.»

»Ehkä tanssit liian paljon illalla», arveli John hymyillen.

Alma el virkkanut mitään. John nousi.

»Pitäisitkö huolta siitä, että Arvi lukee läksynsä huomiseksi. Hän el
ole osannut mitään tänäpäivänä.»

»Kyllä.»

Alma ihmetteli, ettei hän nyt ollenkaan peljännyt ikävää, vaikka koko
päiväksi jäi yksikseen. Ja se tuli vaan siitä, että hänellä eilen
illalla oli hauska ja että muisto siitä vielä jäljestäkin päin häntä
ilahdutti.

Hän melkein nautti olemisestaan siinä maatessaan, niin heikko kuin
olikin.

Vastapäätä sohvaa oli suuri peili, jossa hän saattoi nähdä kuvansa.
Sitä katsellessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei mikään vaatteus sopinut
hänelle niin hyvin kuin tuo punaruutuinen aamupuku, varsinkin näin, kun
helmat vapaasti pääsivät valumaan alas lattialle.

Nymark oli kerskaillut hyvästä kauneuden-aististaan. Alma olisi juuri
halusta tahtonut tietää, mitä hän pitäisi hänestä tässä asemassa ja
tässä puvussa.

Hiukset olivat kiharassa vielä eiliseltä. Hän huvikseen koetteli, millä
tavalla ne parhaiten hänelle sopisivat, otsalle alas, vaiko
ylöskammattuina, taikka niin, että vapaasti laskehtivat hiukan syrjään.

Sitten hän antoi avaran hihansa pudota niin, että paljas käsivarsi tuli
näkyviin aina kyynäspään yläpuolelle asti. Ja tuon hohtavan valkoisen
käsivarren hän asetti päänsä alle, ihaili peilistä sen pehmeätä
pyöreyttä ja sitä hyvää vaikutusta, jonka se teki tummien hiuksien
pohjana.

Siinä samassa etehisen kelloa soitettiin. Miina jätti Helmin sylistään
lattialle ja juoksi avaamaan ovea.

Hän tuli takaisin, kertoi maisteri Nymarkin olevan siellä ja kysyvän,
kuinka rouva jaksaa ja saisiko hän tavata.

Alma punastui.

»Käskekää tänne», hän sanoi nopeasti.

Häntä kummastutti, että hän niin hätääntyi ja että sydän alkoi lyödä.
Ja kädet vapisivat. Mitä varten? Oliko hän aivan hupsu?--Hän koetti
hallita itseään ja näyttääntyä aivan levolliselta.

Vetäisi hihan alas ja nosti päänsä tyynyltä. Mukavaan, puolilepäävään
asemaan hän kuitenkin jäi, heitettyään vielä pikaisen silmäyksen
peiliin.

»Te olette sairas?» kysyi Nymark tervehtien häntä kädestä.

»Ainoastaan väsynyt», hymyili Alma ja osoitti tuolia.

Nymark vetäisi sen lähemmäksi.

»Kenties tahtoisitte levätä?»

»Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.»

»Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.»

»Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?»

»Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte
entisille katsantotavoille.»

»Entisille?»

»Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte
irtautua.»

Alman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama
kuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut
uusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk'ei
hän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli
vastaan vai pahaa,--eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa
se ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti.

Tunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin
oli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta
eroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin
vertaista seurakumppania ollut.

Viimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa.

»Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.»

»Entäs nyt?»

»Se jäi kun jäi», nauroi Nymark, »pahempi vaan, että olen viivyttänyt
teitä».

»Minua ette ole mistään estänyt. Mutta itse menetitte hauskan seuran.»

»Nauttiessani toista, joka oli monta tuhatta vertaa hauskempaa.»

»Korupuhetta taas. Ei, elkää menkö pois, koska kerran jäitte
päivällisiltä. Katsotaan, mitä Maijaliisa meille tarjoisi.»

Ei se ollut huonompaa; lihalientä ja kaalidolmaa; vähän aikaa kun
odottaisivat, hän sekoittaisi heille myöskin jälkiruoan.

Nymark ei niinmuodoin vielä lähtenyt, vaan viipyi aina seitsemään
saakka. Silloinkaan ei Alma mielellään olisi laskenut häntä pois, sillä
hän arveli, ettei John tulisi kotiin ennenkuin myöhällä. Ja tämän
päivän kuluessa he olivat lähestyneet toisiaan enemmän kuin sitä ennen
koko tuttavuutensa aikana. He tulivat niin hyvin toimeen yhdessä; Alma
oli ihastunut; hän oli vihdoinkin tavannut sen, jota tietämättänsä oli
kaivannut, iloisen, vapaan toverin, joka mielellään hänen kanssaan
oleskeli ja jonka seurasta hän nautti niin, ettei mitään muuta huvia
voinut siihen verrata. Hän oli juuri vastakohta Johnin vakavuudelle ja
tyyneydelle. Sydämessään arveli Alma, että vaikka John kyllä oli
hänelle rakas, oli Nymark sentään melkein mieluisempi. Omaatuntoaan hän
rauhoitti sillä, ettei Johnkaan niin yksinomaan hänelle antaantunut. Ei
unhottanut itseään milloinkaan pois hänen tähtensä muusta seurasta, jos
hänellä vaan muuten oli halu tai aikomus mennä; ja sen oli kuitenkin
Nymark tehnyt.

»Viipykää vielä!» sanoi hän, kun Nymark tahtoi ottaa jäähyväisiä.

»Ei, rouva Karell, kyllä minun jo täytyy mennä. Mutta me tapaamme
toisiamme pian.»

»Hyvin, hyvin pian!» sanoi Alma, laskien kätensä Nymarkin käteen.

Nymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret
poskille.

»Hyvästi sitten!» sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois.

Nymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa
tyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei
hän ajatellut mitään,--eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia
kuumotti ja suloinen tunne täytti poven.

»Mamma», kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, »onko mamma valveilla?»

Alma kavahti samassa pystyyn.

»Arvi, oletko lukenut läksysi?»

»Olen. Jos mamma kuulustelisi.»

Alma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa
kuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti;
sillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan;
Arvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa.

Alma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan.




VI.


Eräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin »Giftas».

»Onko Nymark käynyt täällä?» hän kysyi.

»Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla», vastasi Alma.

Senjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja, milloin
Zolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun nuoremman
pohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerran jo Arne
Garborgin »Mandfolk» muiden muassa.

»Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osas lukea», sanoi John.

»Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?»

»Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborg antaa sankareinsa
Mandfolk'issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta
etteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikuttaa enemmän
kuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.»

»Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.»

»Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä
ihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missäkään asiassa.»

»Se el ole totta. Hän on päin vastoin suuri ajattelija.»

»Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon
ajatuksilla päätäsi vaivaa.»

John hiveli hymyillen Alman hiuksia; mutta Alma viskasi loukattuna
hänen kätensä pois.

»Minä tietysti olen tyhmä. En käsitä mitään. Niinkö?»

»No, no. Enhän minä ole semmoista sanonut.»

»Mutta tarkoittanut kuitenkin. Ooh, olisit edes suora.»

»Mutta, Alma, kuulehan nyt, miksi suuttua turhasta. Elä mene pois.»

John tavoitteli Almaa kiinni, mutta hän tempaisi itsensä irti ja meni
kyökkiin. Muutaman askeleen otti John hänen jäljestään, mutta kääntyi
sitten äkkiä takaisin, kun muisti palvelijain olevan siellä.

»Hm», äänteli hän lyhyesti.

Otti kirjan pöydältä, aukaisi ja katsoi sisään.

»Hm!»

Hän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse.

»Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.»

John katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä
nähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse;
he nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta.

Hetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti
päänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan.

»Kuinka hyvänsä,» puhui hän yksikseen, »mutta ei pääse Nymark syyttämään
minua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että
minulle.»

Muutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä
vetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä.
John oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että
tuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse.

Erään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona.
John ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin
Alman ääni kuului hänen jälkeensä.

»John, tulepas katsomaan tätä ruusua.»

»Ahaa», arveli John, »sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.»

Hän hymyili.

»Heti, muruseni, kun vaan sytytän papyrossin.»

Hän tuli ja kietoi kätensä Alman vyötäisille.

»Eikö se ole kaunis?»

»Onhan se.»

Johnin silmät luiskahtivat ruusun ohi; hän tapaili Alman katsetta, otti
häntä leuvan alta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Ja hän painoi
pitkän suutelun noille vastahakoisille huulille.

»Oih, elä», sanoi Alma punastuen, »näkevät tuonne kamariin».

»Entä sitten? Lieneehän minulla lupa hyväillä omaa vaimoani.»

John suuteli häntä leikillisellä uhalla monet kerrat, kunnes Alma
puikahti hänen käsistään pois.

»Anna nyt olla, John», hän sanoi ja vetääntyi kauvemmaksi.

John meni kamarin ovelle.

»Eihän täällä ole ketään. Sinä vaan suotta pelkäät.»

Mutta Alma alkoi puhua muusta.

»Helmi on äreä. Minä olen alkanut häntä vieroittaa.»

»Vai niin. Hänellä on siis, raukalla, ensimmäinen surunsa.»

»Ei sitä auta katsoa.»

»Tietysti ei.»

»Minun vaan--» Alma poimi kuivia lehtiä kasveista--»pitäisi olla
näkyvistä pois niin paljon kuin mahdollista.»

»Elä mene sille puolelle lainkaan. Oleskele täällä salissa ja minun
kamarissani.»

»Parempi, etten ensinkään olisi kotosalla. Tulen kumminkin aina
menneeksi sinne, kun kuulen hänen itkevän.»

»Sen verran teissä naisissa on luonteen lujuutta. Entä kun nyt
harjoittelisit, muruseni, siihen. Mitä--? Tämä minusta olisi juuri
oivallinen tilaisuus.»

Alma seisoi yhä selin ja hypisteli kasveja. Ei vastannut mitään.

John katsoi erästä kirjaa pöydällä.

»Nymark on käynyt täällä?»

»Pistäytyi äsken pikipäin.»

John nousi ja hyräili jotain laulua. Alma kääntyi, ikäänkuin aikoisi
hän vielä puhua, mutta se kuitenkin jäi sikseen. John meni kamariinsa.

Illalla tuli Alma sinne käsitöineen. John kirjoitti; Alma vaikeni,
mutta katsoi tavan takaa käsityöstään äkkiä ylös ja kuunteli.

»Itkeekö Helmi, vai--?» kysyi John hymyillen.

»Ei, ilman minä--. Siellä soittaa joku», lisäsi hän samassa ja heitti
työnsä syrjään.

»Ettei vaan tulisi vieraita. Sattuisi juuri pahaan aikaan.»

Alma meni avaamaan ja palasi hetken päästä takaisin Nymarkin seurassa.
John rypisti hiukkasen otsaansa.

»Sinulla taitaa olla kiirettä, John», sanoi Nymark.

»Onpa vähäisen, jos totta puhun. Mutta istuhan yhtäkaikki.»

»Enhän minä kauvan viivytäkään. Tulin vaan pientä asiaa.»

Alma pisteli uutterasti neulaansa, eikä katsonut vilahdukseltakaan
ylös.

»Mitä se oli?»

»Viekoittelen rouvaasi mukaan huvimatkalle.»

»Höyrylaivalla Imatralle?»

»Sinä siis jo tiedät?»

Nymark katsoi Almaan.

»Ei Alma ole mitään puhunut. Kuulin vaan, että semmoinen oli tekeillä.»

»Sinne tulee iloinen seura. Ja sotaväen musiikki otetaan matkaan. Rouva
Karell palaisi varmaan hyvin virkistyneenä.»

»Mitä sanot, Alma?»

»Niin ... ehkä tosiaan ... Helminkin tähden... Mutta se riippuu
sinusta.»

»Ei suinkaan. Tee aivan kuin tahdot.»

»Näettekö, rouva Karell! John antaa teille vapaan vallan. Siis
tulette?»

»Sielläpä viivytään kenties pari viikkoa?»

Alma loi silmänsä ylös, ja katsoi arastellen mieheensä.

»Sen kauvemmin iloa kestää», sanoi John.

»Aivan niin, sen kauvemmin iloa kestää. Ja nyt menen minä tieheni,
etten häiritse. Huomen iltana kello seitsemän lähdetään rannasta, rouva
Karell.»

Hän otti jäähyväiset ja Alma seurasi häntä etehiseen lukkiakseen ovea.

»Kaikki kävi hyvin», sanoi Nymark puoliääneen.

»John ei ollenkaan estellyt.»

»Ei, ajatelkaa. Ja minä kun luulin hänen jyrkästi kieltävän.»

»Muistatteko, kello seitsemän?»

Nymark otti häntä kädestä vielä kerran.

»Muistan, muistan!»

John kirjoitteli, kun Alma palasi ja istui samalle paikalle pöydän
päähän. Vähän aikaa he molemmat äänettöminä jatkoivat työtään.

Mutta sitten laski John kynänsä pois, nojasi päätänsä käteen ja katseli
vakavasti Almaan.

»Puhuiko Nymark sinulle tästä jo aamupäivällä?» hän kysyi.

»Puhui», vastasi Alma, hiukan epävarmasti.

»Ja sinä tiesit hänen tulevan uudelleen, saadakseen minua suostumaan
tuumaan?»

Alman korvat lensivät punaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään, neuloi
vaan.

»Tiesitkö sen, Alma?»

»Tiesin», kuului hänen huuliltaan vihdoin hiljaa.

Hetken aikaa oli Johnkin nyt ääneti.

»Parempi», sanoi hän sitten, painuneella äänellä, tarttuen uudelleen
kynään, »että itse olisit siitä puhunut suoraan ja avonaisesti».

Alma ei osannut sanoa juuri mitään, mutta hän kiusaantui siinä
istuessaan ja etsi syytä päästäkseen pois omalle puolelleen.

»Niin, Arvin luvut--»

Hän nousi ja kääri työnsä kokoon. John ei häntä estänyt lähtemästä.

Huvimatkalta palattuaan oli Alma todella iloisempi ja vilkkaampi kuin
ennen milloinkaan. Hän soitteli ja lauloi, leikki lasten kanssa ja
laitteli huonekaluja uuteen järjestykseen. John'ille hän koetti olla
mieliksi kaikin tavoin ja hyvitteli häntä yhtämittaa pienillä
palveluksilla. John pani merkille, että hän oli elpynyt ja ikäänkuin
nuorentunut jälleen.

Mutta öisillä hän usein heräsi siihen, että Alma käänteli vuoteellaan
ja tuntui, niinkuin hän kuulusti olevan valveilla.

»Etkö saa antaa?» kysyi John.

»En. Eikä minua nukuta lainkaan. Olen valvonut koko yön. Paljonko
lienee kello?»

»Käy neljättä. Mikä sinua vaivaa?»

John nosti kynttilää ja katsoi häneen. Alma katsoi vastaan suurilla
loistavilla silmillä:

»Ei minua mikään vaivaa. Ei yhtikäs mikään. En saa vaan unta.»

»Koeta, muruseni, kumminkin», kehoitti John, laskeutuen jälleen
makuulle.

Aamulla, kun hän tavalliseen aikaan taas heräsi, oli Alma sikeässä
unessa. John nousi hiljaa, varoitti toiseen huoneesen palvelijoita ja
lapsia tulemasta häiritsemään ja meni omaan kamariinsa pukeutumaan. Ja
niin sai Alma tavallisesti nauttia aamu-untaan liki kymmeneen saakka.

John kyllä arvasi, mikä tähän unettomuuteen oli syynä. Alma oli syksyn
kuluessa tottunut valvomaan iltasilla. Heillä joko oli vieraita, taikka
hän itse oli ulkona. Seuroissa hänen arka hermostonsa tuli niin
kiihotetuksi, että vaati monen tunnin hiljaisuutta, ennenkuin sen
verran rauhoittui, että hän uneen pääsi. Mutta John pelkäsi Alman
närkästyvän, jos hän siitä mitään sanoisi, eikä hän sitä paitse
hennonnut estellä häntä, kun näki hänen niin suuressa määrässä
mieltyneen huvituksiin.

Itse hän ei juuri useasti huolinut mennä mukaan. Osaksi häntä ei
haluttanut, osaksi hänellä myöskin oli niin paljon työtä, ettei
joutunut. Ensimmältä tuntui Almasta hiukan oudolta mennä yksin,
varsinkin kun muut rouvat tavallisesti tulivat miehensä seurassa. Mutta
Nymark nauroi hänen epäilyksilleen ja pilkkasi lakkaamatta noita
vanhoja konvenansitapoja.

»Kiusaavat vaan suotta itseään», hän sanoi. »Näettekö, eihän niitä
koskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne
samalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa
toista ja tuskittelee.»

»Niin, mutta kumminkan--» koetti Alma vielä väittää.

»Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä
havaintoja!»

Hän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi,
pilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat
tarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan
melkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion
eräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa
istuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet.

»Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän?
Ooh, lyömmekö veikkaa?»

Alma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä
lopettamaan.

»Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme»,
hän sanoi.

Nymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John
jäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin.

Joulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan
miettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti
esiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana.

Sinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli
raha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se
riittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit
olivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä
valtiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne
ja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei
auttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin
kassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat
suoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin?

Tuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi
laskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia
esille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä
kaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä.
Yleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset
murheensa.

»Viljatulli», hän kirjoitti muun muassa, »kieltämättä hyödyttäisi
rikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja
pappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle,
suurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei
edustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen
niukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö
heille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.»

»Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa
pyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle
kehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää
noita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa
kulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.»

»Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa,
niiden etua ennen kaikkea vaarinottaa...»

»John, katso tänne, minä olen valmis nyt!»

Alma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja
hopeanhohtavassa harsopuvussa.

»No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?»

»Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!» sanoi John.

Mutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka
paljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle
maksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat
raha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen.

»Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?»

»Kun en jaksa enää.»

»Minunpa jo lienee aika lähteä», sanoi Alma, koettaen saada hansikkaan
viimeisiä nappia kiinni. »Autapas, John, tuo on niin vaikea.»

John teki niinkuin hän pyysi ja saattoi häntä sitten etehiseen.

»Jalanko menet?» hän kysyi.

»Ei, hevosella. Isvosikka odottaa pihassa.»

»Kuinka? Ohkasen sadenutun vaan otat päällesi? Näin kylmällä. Mitä
ajattelet?»

»Tällä välin en ennätä jäähtyäkään.»

»Mutta voisithan yhtähyvin panna lämpöisemmän?»

»Joka painaisi pukuni ihan ruttuun. Kiitos paljon! ja hyvästi nyt,
John!»

Hän aikoi ensin antaa vaan hansikkaisen kätensä, mutta sitten,
ikäänkuin olis joku äkkinäinen mielenmuutos tapahtunut, kietoi hän
molemmat käsivartensa Johnin kaulaan ja suuteli häntä.

»Hyvästi!»

»Hyvästi! Elä kylmety!»

Alma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa.

Tuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin
äkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa
ilossa. »Yö» seurasi »päivää» kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien
takaa, joita ei muulloin milloinkaan.

He tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli
kuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark
oli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan
äänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut
Nymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei
ollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo
katkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset,
kaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari
peitti...

Ja taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa
oli ympärillä.

Alma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan.

Mutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat
keskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin
kummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti
käsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin.

»Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?»

»Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.»

»Sitten he aina välillä kuiskuttelevat toisilleen.»

»Laittelevat juttuja, tietysti. Juuri noiden tuommoisten tapa.»

Nymark nauroi ivallisesti; mutta hetken päästä hän jätti Alman toisten
seuraan ja läksi herrojen puolelle, sillä hän aavisti jo pahaa.

Outoja naamaria kokoontui Alman ympärille. Muutamat sanoivat
kohteliaisuuksia, mutta toiset laskivat jotenkin julkeata pilkkaa, ja
se alkoi häntä harmittaa.

»Sinä vaan yötä lämmität, kaunis päivä, siksi että se sinut valtaa»,
sanoi eräs.

»Ellei jo liene vallannut», lisäsi toinen.

»Hän tekee kuin siskonsa. Kaikki päivät vajoovat yön helmaan.»

»Ja pimenevät.»

Alma läksi suuttuneena heidän luotaan toiseen huoneesen. Siellä istui
rouva Leistén sohvalla.

»Pois minä jo otan naamarin, kun ihmiset ovat niin ilkeitä», hän sanoi
paljastaen kasvonsa. »Vasten silmiä eivät toki uskalla sanoa
tyhmyyksiään.»

Lähellä istui muutamia rouvia, jotka katsoivat häneen oudosti,
ikäänkuin jonkun ajatuksen takaa ja siirtyivät äänettöminä muuanne.

»Minuako ne pakenivat?»

Hän loi kysyvät silmänsä rouva Leisténiin, jonka kasvot osoittivat,
että hän jotakin tiesi, vaikkei tahtonut mitään sanoa.

Almalle pysähtyi veri poveen.

»Mitä tämä merkitsee? Puhu, Emma kulta!»

»Kai sen jo itsekin arvaat.»

»En mitään minä arvaa. En mitään.»

»Ooh, arvaat kyllä. Näenhän sen.»

»Onko mahdollista? He--?»

»Niin, te olette olleet varomattomia.»

»Varomattomia?»

»Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä,
kuinka paljon teistä jo puhutaan.»

Alma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua.

»Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on
ollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo
pois?»

»Menen. Minä en saata enää olla täällä.»

»Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun
rupesit kyselemään.»

»Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.»

Alma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja
läksi yksin ulos kolkkoon yöhön.




VII.


Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä
viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle.
Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin
kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä
monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein
lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät
toisilleen.

John vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään.

»Joko sinä tulit?» kysyi hän, silmiään raoittaen.

»Jo.»

»Oliko hauskaa?»

»Ei.»

John ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin
rauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki.

Alma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut.
Puolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin
edestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen.
Kyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua
tukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla.

Nyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja
tuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien
ihmisten yhteydestä.

Eikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin
ventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä
edes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt
palamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli
takaisin sohvalle.

Siinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti
äkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa
nousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen
selväksi, minkätähden mieli niin levoton oli.

»Mitä varten sinä täällä makaat?» kysyi John, kun tuli sisään.

Alma el tullut vastanneeksi.

»Oletkos kipeä?»

»En.»

»Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?»

»Kuuma.»

Hän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa.
Hän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi
hänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon.

»Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene
nyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.»

Sen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään,
ikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta
puhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny
tulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja
tarttuivat nihkeään otsaan.

Niin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui
vallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan
tykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti.

Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen
alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen.
Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki
samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan
muuttunut, tullut aivan toiseksi.

Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät
ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä
luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä
silmäyksistä.

Miina toi hänelle kirjelapun.

»Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.»

Alma repäisi sen auki.

»Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén
sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka
saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän
pikaiseen poistumiseenne.

Haluaisin hartaasti teitä tavata...

Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on
ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn
luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.»

Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi:

»Tulkaa!»

Kiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä
vedellä.

Hänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä
kaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä
tuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta.
Hänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi
häntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut.

Kun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi
uuteen itkuun.

»Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko,
minä arvaan kaikki.»

Hän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen
kädestä.

»Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat
juoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla
toista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja
lähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja
iloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti
ruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun
nyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.»

Alman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan
ja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut
näyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta
jäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen.

Nymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua.
Hänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä,
joka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen.

»Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se
teitä kaunistaa.»

Alma hiukkasen hymyili.

»Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.»

»Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja
muhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.»

»Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?»

»Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä
panettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein,
viehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi
teille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän
kiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.»

»Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat
minua, aivan kuin jotain saastaista.»

»Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä
täydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä,
ahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät
ansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä
pahoitatte mielenne heidän tähtensä.»

»Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että...»

»Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri,
että nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla
kun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni.
Eikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat,
niin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin,
kuinka heikko vielä olette?»

»Heikko olen, täytyy se tunnustaa.»

He olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa.
Sitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin.

Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja
saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne.

Mutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala
kaikkian avarimmalle ulottui.

»Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?» kysyi
Nymark.

»Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin
mahdollista.»

»Mutta te väsytte.»

»En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia
näkyisi.»

»Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme
siitä enää tiedä mitään.

Niemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli
ympärilleen.

»Täällä on hauska», hän sanoi, »ei muuta kuin luontoa niin pitkälle
kuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.»

»Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja
kahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.»

Almalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää.
Mutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella
vielä palaamista.

»Jäädään», hän sanoi, »ollaan iltaan saakka!»

Nälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark
puhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei
suoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska,
verevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia
leipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle
hengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa.

Nuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän
osaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle
ohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli
suurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat
sille molemmat, söivät ja puhaltelivat.

Kahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia,
joiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi
puhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa
leikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet
keskeyttäen sanoi Nymarkille:

»Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me
täällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin
ihanaa.»

»Ei hän ole minun rouvani», vastasi Nymark matalalla äänellä.

Alma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain
likimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa.

»Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.»

»Mistä?» kysäsi Nymark naurahtaen.

»Onhan niitä merkkiä.»

»Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?»

»Oikeinko se pitää sanoa?»

»Tietysti.»

»Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin
lempeästi rouvaansa katso.»

»Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.»

»Eiköö?» Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia.

»Hm», myhähti hän, »ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa
minua valehtelijaksi.»

Nymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän
oli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin.

Nymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että
Alma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi
tarkemmin.

Alma taas tunsi, että Nymark häntä katseli, punastui vielä enemmän ja
kumartui alemmaksi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa lapsille,
vaan silitteli toisella kädellään erään valkotukkaisen päätä, toiseen
hän nojasi ohaustaan.

Nymark istui penkille ja alkoi kysellä lasten nimiä. Mutta silloin
siirtyi Alma syrjään ja kääntyi erääsen vanhaan ukkoon, joka pöydän
päässä kutoi verkkoa. Hän näytti minkälaisia verkonsolmuja naiset
tekevät pöytäliinoja kutoessaan, mutta ne ukon mielestä olivat paljon
konstikkaampia ja hitaampia. Ukko häpesi rumuuttaan ja karkeuttaan
Alman rinnalla ja väistyi pyhällä kunnioituksella hänestä hiukan
kauvemmaksi. Hymysuin hän sieltä sitten katseli, kuinka sukkelasti nuo
hienot, valkoiset sormet liikkuivat hänen harmaassa verkossaan.

Koko ajan oli Almalla kuitenkin jotain epäselvää, muodotonta mielessä.
Emännän äskeiset sanat soivat yhtämittaa hänen korvissaan. Hänen
hermonsa värisivät, poskia kuumotti ja povi kohoili. Hän vältti
Nymarkia, mutta seurasi häntä sitä kiihkeämmin sielullaan lakkaamatta.

Kello kävi kuudetta, oli aika lähteä. Alma nousi ja sanoi kädestä
jäähyväiset talonväelle.

Ovella hän vielä pysähtyi ja katsoi taakseen. Tupa oli lämmin ja
kodikas; ihmiset ystävällisiä. Hän oli viihtynyt siellä hyvin, ja
kuitenkin koko ajan odottanut paluumatkaa, jolloin he taas kahden
lähtisivät ulos yksinäisyyteen.

»Hyvästi, hyvästi», kuului vielä kerran kaikkien huulilta.

Sitten hän sulki oven ja astui Nymarkin rinnalla talon nurkkien ja
seinien pimennoksista alas jäälle. Nymark sitoi rannalla luistimet
hänen jalkaansa ja tarjosi hänelle kätensä niinkuin ennen. Outo ei
mitään tavatonta olisi huomannut ja kuitenkin oli jokainen liike,
pieninkin kosketus täynnä maneetillista voimaa. Almaa hirvitti,
peloitti ja hurmasi samalla.

Kuu paistoi kirkkaasti, ja taivaan kumu yleni tavallista korkeammalle.
Jää kimalteli hymyilevänä ja leikkisänä heidän edessään, ympärillä
houkutteli lumeton metsä luokseen salaperäisillä, hiljaisilla
siimeksillä. Korkeat petäjät seisoivat mykkinä pitkin rantoja. Jäällä
helakkata hopeavaloa, syrjillä, edessä ja joka haaralla etäämpänä
mustia, äänettömiä varjoja.

He luistelivat käsi kädessä mitään virkkamatta. Silloin tällöin
kuiskasi Nymark jonkun sanan, johon Alma ei vastannut, jos hän vaan
suinkin saattoi sitä välttää.

Mutta kun he olivat tulleet sen niemen kohdalle, jossa tulomatkalla
lepäsivät, veti Nymark häntä mukanaan rantaa kohden.

»Sinnekö?» kysyi Alma arasti.

»Vähäksi aikaa. Tässä on juuri puoli matkaa.»

Alma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen
jalkainsa juureen, niin likelle, että nojasi osaksi hänen helmoilleen,
jotka hän sillä tavoin veti syrjään jalkojen päältä. Alma ei uskaltanut
liikahtaa eikä ääntää, mutta hänen povensa nousi ja laski, päätä
huumasi.

Nymark kohotti itseään ylemmäksi ja tuli senkautta vielä lähemmälle;
Alma tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä ja käänsi päätään toisaanne.
Hänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. Ei
hänellä ollut tahtoa eikä ajatusta, mutta vaistomaisesti hän kumminkin
pyrki nousemaan, pyrki sittenkin, vaikka outo ruumiin ja sielun
sekasorto hänet lamasi ja peloittavan voimakas tunne pidätteli. Silloin
hän tunsi väkevän käsivarren ympärillään ja sykkivän rinnan vasten
aaltoilevaa poveaan. Peljästyneenä hän vavahti, ponnisti voimiaan vielä
kerran ja huudahti. Ääni tukehtui, sillä toiset huulet musersivat hänen
huuliaan; hän ummisti silmänsä ja putosi hervottomana alas.

Hetki oli kulunut. Alma nousi kanervikosta istualleen; silmät
harhailivat peljästyneinä ympäri. Maa oli kylmä, metsä pimeä; puut
seisoivat vakavina ja liikkumattomina. Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta
ylhäällä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei
niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin.

Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle
korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli
saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa
asennossa.

»Joko lähdemme?»

Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon
sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi
kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta
sitä hän ei tuntenut.

»Alma, elä ole lapselinen.»

Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.

»Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei
kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani.
Alma, armas, tottele minua.»

Hän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan.

»Rauhoitu nyt, ole reipas!»

Hän hiveli hiljaa hänen olkapäätään.

»Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.»

Alma vastasi valittavalla huokauksella.

»Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä
vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.»

Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin.

He olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin
luistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan.

»Alma, odota hiukan, elä jätä», hän sanoi.

Mutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen
katsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös
sitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää
kuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi
muhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen
nurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle
pihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi
vähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se
aukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään
outoa eikä tavatonta.

Hän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui
saliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen.

John oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi
maata.

»Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?» kysyi John. »Hän tuli kesken
kotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää
tulirokkoa.»




VIII.


Arvi hengitti huohottaen ja ruumis poltti. Epäselviä sanoja hän höpisi;
silmät pyörivät veristävinä kuopissaan.

Alma oli vaipunut pallille hänen jalkojensa viereen, niin alas että
meni melkein läjään. Miina tarjosi hänelle teetä, mutta hän pudisti
epäävästi päätään.

Kun John tuli sisään, painoi hän kasvonsa Arvin vuoteesen. John seisoi
hetken siinä lähellä, katseli Arvia ja koetteli hänen otsaansa.

»Ehkä hän sentään paranee, toivotaan knmminkin.»

Hän katsoi Almaan.

»Taisit peljästyä kovin?»

Ei vastausta. Alma oli samassa asennossa, liikkumattomana, että tuskin
hengitti. John laski kätensä hänen olkapäälleen; väristys kävi Alman
koko ruumiin läpi, mutta päätään hän ei nostanut eikä asentoaan
muuttanut.

»Ei noin, Alma», sanoi hän, »koeta rauhoittua».

Vähän aikaa hän vielä viipyi, ennenkuin läksi huoneesta. Vasta sitten
kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, tointui Alma jähmetyksestään.
Ylös hän ei noussut, vaan painui vielä alemmaksi, pallilta lattialle
yhteen kiemuraan. Sängyn jalkaa väänteli molemmin käsin, väänteli niin,
että sormet rutisivat ja puu narisi. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin,
sen puri hän rikki; kipu siinä tuntui melkein hyvältä ja sielun veristä
tuskaa lieventävältä.

Ei ollut silloin ketään huoneesta; sen hän tiesikin, vaikkei juuri
muuta mitään tiennyt.

Arvi oli mennyt unenhortoon; siinä hän äkkiä vavahti ja parkaisi. Alma
ryömi polvillaan hänen luokseen päänalustan kohdalle.

»Mamma», sanoi Arvi, »päähän koskee ja kaulaan.»

Hän huohotti ja katsoi äitiin.

»Mamma, koettelisi otsaa ... kuinka se polttaa.»

Alman kalpeat kasvot tulivat likemmäksi.

»En voi, Arvi», kuului kuiske hänen huuliltaan. »Käteni ovat likaiset.
Mutta elä sano sitä kellenkään.»

Arvi vaikeni hetken, sitten taas:

»Mamma, minä pelkään. Tuo seinä kaatuu.»

»Ei se kaadu, mutta mamman päälle putoo myllynkivi.»

»Mistä?»

»Ylhäältä. Taivaasta. Mutta elä sano sitä kellenkään.»

»En.»

Astuntoa kuului; Alma vetääntyi pallilleen. Lääkäri ja John tulivat
sisään.

»Huomenna saamme nähdä», sanoi lääkäri, tarkasteltuaan Arvia.

Sitten hän kääntyi Almaan. »Mutta kuinka on teidän laitanne, rouva
Karell?»

He katsoivat toisiinsa, John ja hän.

»Teistä ei ole sairaan hoitajaksi tänä yönä», hän sanoi Alman
valtasuonta koetellessaan.

Almalla oli vaan yksi toivo, että he menisivät pois. Sen he pian
tekivätkin, ja helpommin hengitti hän taas, jäätyään kahden Arvin
kanssa.

Mutta myöhemmällä palasi John takaisin, rohtopullo kädessä. Siitä
annettiin hänelle sisään, jonka jälkeen Miina tuli hoitamaan häntä
vuoteelle toiseen huoneesen.

Hän antoi heidän tehdä niinkuin tahtoivat, tyytyväinen kun John
vihdoinkin jätti heidät rauhaan mennen omalle puolelleen. Miina oli
peittänyt hänet sänkyyn, siellä oli hänen lämmin ja hyvä olla. Hän
katseli, kuinka Miina toimitteli tehtäviään, ripusti hänen vaatteensa
naulaan, sitoi sukat yhteen, väänsi lampun alemmaksi ja toi juomavettä
yöpöydälle hänen viereensä. Sittenkin hän vielä hääri edes takaisin
huoneessa, vältti kolinaa ja liikkui hiljaa varpaillaan. Alma ei enää
seurannut hänen askareitaan.

Vuoteen lämpimässä oli hänen hyvä olla. Hermot ja sydän, kaikki suonet
ja jänteret asettuivat lepoon. Samoin tunteet ja ajatukset. Pahat
muistot hälvenivät, koko elämä liukui kauvas pois. Ikäänkuin toisesta
maailmasta katseli hän rauhallisesti puoleksi ummistuneiden silmien
läpi himmeästi palavaa lamppua ja muita esineitä, jotka eteen
sattuivat. Miina vilahteli aina vieläkin ohitse, ovi aukeni, John
sieltä tuli, katsoi häneen, puhui jotain hiljaa Miinalle ja siihen
kaikki loppui. Hän ei tiennyt enää mitään.

Lämpimänä, iho nihkeänä hän heräsi myöhään seuraavana päivänä.
Ennenkuin vielä täydesti valpastui, nautti hän vuoteensa pehmeydestä ja
levollisesta mukavuudestaan. Kääntyi hiukan ja oikaisi mielihyvällä
ruumistaan suoremmaksi. Hän kohotti päätään ylemmäksi ja ummisti
silmänsä, pitkittääkseen vähän aikaa vielä suloista untaan. Mutta veri
otti jo suuremman vauhdin ruumista kiertäessään, sydän löi tiuhempaan
ja hermot elpyivät. Hänen täytyi aukaista silmiään ja katsoa
ympärilleen. Vanha, tuttu huone, tuttuja esineitä kaikki. Ei ollut
ketään sisässä, eikä kuulunut viereisistäkään huoneista liikettä. Taas
hän ummisti silmänsä.

Mutta äkkiä repäisi hän ne auki jälleen. Hänelle oli tullut eteen autio
seutu, kaunis kuutamo, välkkyvä jää, pimeä niemeke, petäjät, kanervikko
ja--! Kädet nyrkissä hän puristi ohauksiaan.

Se ei voinut olla totta!

Ruumis värisi, suonet paukuttelivat kaulassa, päässä ja joka paikassa.
Oliko se kumminkin totta?

Miina tuli sisään. Alman hätääntyneet silmät kiintyivät häneen.

»Jos rouva tulisi katsomaan. Se on ihan kirjavana.»

Alma tuijotti kuulematta, tajuamatta. Tuijotti vaan, kun näki huulien
käyvän.

»Herra Jumala, onko rouva kipeä?»

Miina tuli likemmäksi.

»Lähdenkö minä hakemaan rehtoria koululta?»

»Ei, ei!»

»Mutta te olette kipeä?»

»En ole.»

»Jaksattekos nousta katsomaan Arvia? Kyllä siinä taitaa olla rokko.»

Alma vuovasi ylös. Päätä huimasi, jalat horjuivat, mutta ei hän
kaatunut kumminkaan.

»Arvissa rokko?»

Hänelle selvisi nyt eilinen ilta lastenkamarissa; Arvi huohottavana ja
tulikuumana vuoteella, hän vieressä lattialla ryömyllään.

Alma painoi sormellaan punaista paikkaa Arvin poskessa; se oli
vaalennut.

»Tulirokkoa», huokasi hän.

»Ei rouva edes kysy, missä muut lapset ovat», sanoi Miina, jatkaen, kun
Alma vaan väsyneesti loi silmänsä häneen:

»Leisténiinhän ne rehtori vei heti kun kuuli tohtorin tulirokkoa
pelkäävän. Ja semmoisella kiireellä, etten tahtonut ennättää vaatteita
muuttaa. Siinä höläkkä oli. Rehtori sitten meni edellä vanhempien
lasten kanssa, minä kannoin Helmiä jäljessä. Ja se oli niin
ystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä,
kyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta
Helmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti,
raukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä
toimeen. Kun vielä kiellettiin kivenkovaan, etten saa käydä
katsomassakaan, veisin muka vaatteissani heille tautia. Kaiken
näköisiä. Minä nyt en vaan semmoisia usko. »Ei rutto rupea eikä tauti
tartu, ellei se ole Jumalan tahdosta.» Mutta täytyyhän minun tietysti
totella, eihän siinä mikä auta.»

Miina järjesteli huonetta puhellessaan eikä odottanut vastausta. Mutta
nyt hän tuli pölyriepuineen likellä olevan tuolin kimppuun.

»Rouva on niin oudon näköinen. Kunhan ette vaan sairastuisi tekin.
Sitten ollaan hukassa.»

»En minä sairastu.»

»Luistelemassako rouva eilen oli koko päivän? Minä sitä vähän arvelin,
kun ei näkynyt luistimia etehisen naulassa, ja rouva Leistén kuului
sanovan rehtorille--»

»Mitä hän sanoi?» kysyi Alma äkkiä vavahtaen.

»Että olitte maisterin kanssa menneet siitä ohitse jäälle päin. Hän
niin kummasteli, ettei rouva silloin vielä ollut kotona ja tahtoi, että
rehtorin pitäisi lähteä hakemaan.»

»Mihin aikaan se oli?»

»Tuossa seitsemättä käydessä, koska löi kello kuus juuri siinä, kun
Leisténiin menimme.»

»Kuuliko Miina, mitä rehtori vastasi rouva Leisténille?»

»Ei vastannut yhtikäs mitään, mutta levoton hän mahtoi olla, arvaan
siitä, ettei hän koko iltana sitten muuta tehnyt, kun käveli salin
lattiata edes takaisin.»

»Viekää tuo likavesi jo pois, se haisee pahalle.»

Miina otti luuttuämpärinsä, rievut ja luudan ja läksi.

Kädet ristissä helmoilla katseli Alma Arvia, joka oli unessa. Mutta
ajatukset eivät häneenkään kiintyneet, ne olivat kaikki yhtenä ainoana
jähmettyneenä pönkkänä hänen päässään.

John ja lääkäri kävivät Arvia katsomassa, koettelivat hänen
valtasuontaan ja kyselivät hänestä yhtä ja toista. Alma vastasi heille
selvään, hän tiesi kaikki eikä hämmentynyt milloinkaan. Uskollisesti
hän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä
ajalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri
oli käskenyt. Mutta: mitä ikinä hän teki ja toimitti, tapahtui se ilman
sielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja
jalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu
omasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään
ikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen
korviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain
ventovierasta näkyä. Joskus hän luuli olevansa unessa ja nipisti ihoaan
kynsien väliin päästäkseen hereille; mutta entiselleen kaikki jäi,
vaikka hän kivunkin tunsi.

Arvi huononi päivä päivältä; lääkäri ei enää antanut toivoa hänen
parantumisestaan.

Oli viidennen päivän ilta Arvin sairastumisen jälkeen. John istui
vakavana tuolilla päänalustan kohdalla, Alma niinkuin ennen matalalla
pallilla sängyn alipäässä. Kolkko hiljaisuus vallitsi huoneessa.
Kuolema teki tuloaan.

Arvin jalat ja kädet olivat kylmät. Henki korisi kurkussa, ruumis
nytkähteli. Silmät olivat jäykästi kiinnitetyt kattoon aivan kuin olisi
hän sieltä jotakin odottanut.

John oli kalpea ja syvemmäksi uurtui ryppy hänen otsassaan kulmien
välillä.

Hän ei puhunut mitään, mutta kasvot vavahtelivat aina väliin ja silmät
punoittivat.

Alma katseli häntä nojautuessaan sängyn laitaa vasten. Noin kannattiko
surra sitä, että lapsi pääsi pois synnistä ja vaivasta? Parempi kun
korjaisi kuolema toisetkin, ennenkuin ehtisivät vajota häpeään. He
olivat puhtaita vielä ja viattomia...

Arvi kärsi kovia tuskia nyt. Mutta vähän ajan päästä hän saisi rauhaa,
ikuista rauhaa maanpovessa. Sitäkö onnea häneltä isänsä kadehti...

Viimeinen korahdus kuului, sitten hiljeni kaikki. John peitti kädellä
silmiään. Alma istui liikkumattomana kuin haamu. Miksei sammunut
hänenkin elämänsä samalla...

Valkoinen kirstu hänelle laitettiin ja siihen hohtavan valkoinen tila.
Petsien ja myrttien sisässä hän lepäsi hiljaa ja rauhallisesti,
tietämättä mitään maailman myrskyistä ja murheista. Sama hiljaisuus ja
rauha ympäristöönkin laskeutui, elämä pysähtyi kuoleman läheisyydessä,
katsojat tulivat ja menivät kuulumattomin askelin.

Niin kumisi kolkosti, kun kantta lyötiin kiinni. Tuo suuri, karkea
mies, paksuissa sarkavaatteissa, ei arastellut eikä peljännyt
häiritessään nukkuneen lepoa.

Kellot soivat. Kirstu oli nostettu ruumisvaunuihin, hevoset odottivat
saattoväkeä portilla. Alma oli kaiken aikaa istunut nojatuolissa pöydän
luona. Vieraat olivat häntä tervehtineet, sitten hajaantuneet huoneihin
ympäri. Jotkut pysähtyivät hänen luokseen, puhellen ja kysellen. Hän
vastasi jonkun sanan, miten sattui.

»Ikävää! Niin kaunis lapsi. Ja teidän ainoa poikanne.»

»Meidän ainoa poikamme.»

»Niin äkkiä sitten vielä. Oliko hän viikkoakaan sairaana?»

»Viisi päivää.»

»Viisi päivää vaan! Mahtaa tuntua raskaalta.» Alussa olivat kaikki
hiljaisia ja vakavia, erinomattainkin salissa, missä Alma istui.
Kasvoissaan ja puheessaan koettivat he osoittaa mahdollisimman suurta
myötätuntoisuutta, ja ehdon tahdon he asettivat koko olentonsa
sopivaisuuden vaatimuksien mukaan, vaikka olivatkin sen ohessa juuri
kuin painon alla.

Mutta tuonnempana ja toisiin huoneihin päästyään he huomaamattansa
vapautuivat. Herrat korottivat äänensä, naiset kuiskuttelivat ja
kävivät vilkkaiksi, naurahtivatkin joskus vahingossa.

Silloin alkoivat kellot soida, John kumartui sanomaan jotakin Almalle;
lähdön aika oli tullut. Juhlallinen hiljaisuus leveni huoneesta
toiseen; puheet taukosivat, kaikki nousivat, siirtyäkseen vähitellen
oveen päin.

Maa oli jäässä, vaunut tärisivät ja tärisyttivät kirstua, tuon mustan
katoksen alla. Mutta hauta oli kuusenhavuilla laitettu pehmeäksi ja
kauniiksi. Valkoinen kirstu laskettiin alas vihreäin oksain keskelle.
Ihmiset kokoontuivat reunalle sitä katsomaan. Ja pappi luki, heitti
multaa kauniin kannen päälle ja luki taas. Alma ei silmiään haudasta
nostanut. Hän kuuli äänen, joka luki, ei tajunnut sanoja, kuuli
tuulenkin humisevan puissa ja tiesi ihmisiä olevan paljon heidän
ympärillään. Mutta miksi ne ryvettivät kirstun tuolla kostealla
mullalla?

Luku loppui, pappi nosti kirjaa otsalleen; kaikki painoivat päänsä alas
ja peittivät silmiään. Alma ei. Hän tuijotti hautaan yhä, aivan kuin
olisi kannen läpi tahtonut nähdä tuttuja kasvoja vielä kerran. Eikä hän
huomannut, että ihmiset vähitellen hävisivät haudalta pois. Ainoastaan
John, ja muutamia miehiä jäi; ne tarttuivat lapioihin ja alkoivat
syytää multaa alas. Niin kovasti viskasivat, että kolahti kirstu joka
kerran. Kiviäkin oli mullan seassa, ne jymähtivät, kun paiskattiin
kantta kohden. Viimeinen reuna peittyi, ei näkynyt enää kuin multakasa,
joka yleni ylenemistään. Alman silmissä se huojui; hän nosti päätään;
puut, ristit, miehet huojuivat. Sitten musteni kaikki; hän vajosi
maahan ja pyörtyi.




IX.


»Tuota juuri pelkäsinkin, kun hän koko ajan valvoi yhtä mittaa, ei
syönyt eikä paikastaan liikkunut. Ihme että hän näinkin kauvan kesti.»

»Otamme hänelle jotain vahvistavaa, ehkä rautaa. Ja iltasilla niitä
entisiä. Kyllä se menee ohitse, hiljaisuutta vaan ja rauhaa. Eikö voisi
asettaa niin, ettei häntä häirittäisi aamusilla, koska hän silloin saa
paremmin unta?»

»Kyllä; minä muutan omaan huoneeseni, sillä minun kumminkin täytyy
nousta varhemmin ylös.»

John ja lääkäri näin keskustelivat, kun Alma tointui omalla
vuoteellaan.

»Nyt, rouva Karell», sanoi lääkäri, huomattuaan että Alma aukaisi
silmiään, »nyt ette saa moneen päivään nousta vuoteeltanne ollenkaan.
Teidän täytyy nukkua ensin kaikki ne unet, jotka ovat jääneet säästöön
viime aikoina. Rohtojen avulla, ellei muuten. Ja millä koetamme hankkia
ruokahalua myöskin.»

Alma kuunteli; ei lausunut sanaakaan, ei myötä eikä vastaan. He saivat
tehdä hänen kanssaan, mitä ikänä tahtoivat. Vuoteella hän oli päivän
toisensa jälkeen. Ei puhunut, ei valittanut eikä toivonut mitään, mutta
vastasi, kun häneltä jotain kysyttiin. Liikkumattomana hän enimmiten
makasi; silloin tällöin nytkähteli ruumis, vaan sitä hän tuskin tiesi.
Silmät olivat suuremmat kuin ennen, katse väsynyt.

Lääkäri kysyi vihdoin eräänä päivänä, eikö häntä haluttaisi nousta
ylös. Hän vastasi: »ei». Mutta hän nousi kumminkin, kun lääkäri
kehoitti.

Sitten hän istui sohvallaan yhtä hiljaisena. John kävi hänen luonaan,
milloin toimiltaan joutui. Hän puhui siitä, että heillä vielä oli kolme
lasta jäljellä, että ne olivat terveitä, vilkkaita ja herttaisia.
Niissä heille oli lohdutusta. Ja täytyihän ylipäätään kestää semmoisia
suruja ja murheita, joita elämä toi mukanaan itsekullekin, eikä antaa
niiden murtaa itseään; ne eivät sillä kumminkaan olleet autetut,
onnettomuus tulisi senkautta vaan yhä suuremmaksi.

Alma siihen ei vastannut mitään, eikä hänen hajamielisestä katseestaan
huomannut, oliko hän kuunnellut puhetta vai ei. Ristissä olevia käsiään
hän puristi kovemmin yhteen, mutta sitä ei John merkille pannut.

Selvästi kuitenkin näkyi, että hän mieluisemmin oleskeli yksikseen ja
ikäänkuin vaivaantui niin pian kuin joku huoneesen tuli. Sentähden
koetti Miina pitää lapsiakin loitompana, vei niitä vaan silloin tällöin
äitiä katsomaan.

Hän istui samalla paikallaan aina, sohvan toisessa kulmassa. Ei
hievahtanut eikä päätään kääntänyt, jos lapset kamarissaan melusivat
taikka kyökissä joku astia lyötiin rikki suurella kolinalla.

Mutta kerran kuului ääniä salista, jotka saivat hänet säpsähtämään ja
syöksemään ylös. Kun John tuli sisään, seisoi hän molemmin käsin
nojaantuneena pöytään ja tuijotti hätääntyneenä oveen.

»Etkö tule sisään? Nymark on siellä, hän kysyy sinua.»

»Minua? Mitä varten?»

Hän vapisi, ääni tukkeutui rintaan. Mutta hän jatkoi, kooten kaikki
voimansa:

»Minä en jaksa. Täytyy ruveta kohta levolle. Olen niin heikko.»

»Sinä aivan vapiset. Pyörryttääkö? Anna minun auttaa sinua vuoteelle.»

»Ei, ei, kyllä pääsen itsekin. Mene sinne, ettei hän tule.»

»Tännekö? Sinun huoneesesi? Sitä hän tietysti ei tee.»

»Mene kumminkin, John.»

John nousi ja sulki oven jälkeensä. Mutta Almalle tuli toinen tuska.
Hän pelkäsi että Nymark sen ilmoittaisi Johnille, kertoisi kaikki...
Hän koetti kuunnella heidän puhettaan, vaan ei saanut mitään selvää,
sillä hän värisi niin kovin, ajatukset hämmentyivät ja silmät
mustenivat. Hän odotti joka hetki, että John uudelleen ilmestyisi
ovelle, ankarasti vaatien häntä tilin tekoon.

Hän sanoi itselleen, ettei se ollut mahdollista; Nymark ei sitä tekisi,
ei ainakaan tahallaan. Hullua oli semmoista pelätä.

Mutta yhtä kaikki hän pelkäsi. Jos ikuinen kadotus olisi äkkiä avannut
hänen eteensä mustan nielunsa, ei hänen sielunsa olisi niin kauhistunut
kuin nyt.

Vielä pyrki hämärä ajatus ottamaan sijaa hänen mielessään.

»Entä sitten, jos ilmoittaakin», se muistutti. »Pahempaa ei voi tulla,
kuin tämä on. Antaa kaikki selvitä samalla. Silloin pääsee tuskasta
vapaaksi. Parempi jos itse olisit kertonut heti. Avannut koko
sydämesi.»

Mutta hän ei kallistanut korvaansa tälle äänelle. Eikä se kauvan
puhunutkaan, ennenkuin voittamaton kauhu sen tukehdutti.

Salissa jatkettiin keskustelua tyynesti ja tasaisesti. Sanat kuuluivat
selvään, mutta hän ei päässyt käsittämään niiden sisältöä. Pää oli
pönkitty ja aivot tympistyneet. Hän odotti kaatuvansa, taikka että
järjen viimeinen kipinä olisi sammunut. Mutta se ei sammunut; kaiken
sekasorron takana se vielä kyti; eikä hän kaatunut liioin.

Viimein tuolit narahtivat, muutamia sanoja lausuttiin, sitten he
poistuivat etehiseen. Ja askeleita kuului saliin takaisin, yhden hengen
askeleita. Hän oli mennyt!

»Vielähän seisot siinä?» sanoi John palatessaan taas hänen luokseen.

Alma hymyili hourupäisen hymyä.

»Tule vuoteelle, tänne. Sinä et voi hyvin nyt», sanoi John.

Alma heittäytyi pitkäkseen, niinkuin hän tahtoi. John tarkasteli hänen
kasvojaan levottomasti ja antoi hänelle noita rauhoittavia rohtoja.

»Kuinka minä uskallan lähteä valtiopäiville, ellet sinä parane?»
huokasi John enemmän niinkuin itsekseen.

»Kyllä minä paranen, John, huomenna, saat nähdä, olen jo ihan terve.
Milloinka sinä lähdet?»

»Kahden viikon päästä.»

»Aamulla rupean kohta katselemaan vaatteitasi kuntoon. Nytkin siihen jo
pystyisin, ellet olisi antanut unirohtoja.»

»Eihän niillä kiirettä. Nuku vaan rauhassa, jos unta saat.»

Hän läksi pois ja Alma jäi rauhoittuneena vuoteelleen. Vielä ei John
tiennyt mitään. Kahden viikon päästä hän lähtisi valtiopäiville, sillä
välin ehkä Nymark unohtaisi, ja kaikki jäisi ijäksi salaan. Hän
sovittaisi rikoksensa, tekisi työtä kuin orja, ei kävisi enää
milloinkaan ulkona, ei näyttäytyisi missään, vaan eroisi maailmasta,
palvelisi Johnia ja kotia, niin, hän olisi valmis kantamaan kuinka
raskasta kuormaa hyvänsä tästä lähtein. Eikä hän nurkuisi, vaikka
tallaisivat hänet jalkain alle, vaikka John olisi välinpitämätön ja
kova häntä kohtaan, unohtaisi hänet eikä kirjoittaisi. Kaikkeen hän
tyytyisi, kaikkea hän kärsivällisesti kantaisi elämänsä loppuun
saakka...

Lääkäri ihastui seuraavana päivänä, nähdessään hänet täydessä työssä
ompelijattaren kanssa, koko kasa paitoja, sukkia ja muita vaatteita
ympärillään.

»Jumalan kiitos», hän sanoi, »että olette päässyt tuosta
haluttomuudestanne. Nyt ei meillä enää ole hätää. John saa
huolettomasti lähteä puoleksi vuodeksi Helsinkiin, me täällä sill'aikaa
reipastumme ja keräämme voimia.»

Alma neuloi niin uutterasti, että kädet vapisivat. Hän laitteli
ylenpalttisen paljon Johnille vaatteita kuntoon matkaa varten. Mitä ei
kotona ennättänyt, sen lähetti ulos tehtäväksi. Itse hän istui aamusta
iltaan ja myöhään yöhön eikä huomannut, että hän kiihkeydellään rasitti
sekä ompelijaa että Miinaa, joka myöskin sai käsityötä lastenkamariin.
Välistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän
alkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui,
joutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan
välittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai
kuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja
mietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea. Mutta
hän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut
sen huomaisivat.

Toinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen
kelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn
käsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä
avaamaan, kielsi hän hätääntyneenä:

»Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.»

»Mutta siellä ehkä joku kysyy rehtoria. Eikö pitäisi sanoa, ettei hän
ole kotona.

»Niin, niin, ettei hän ole kotona, eikä tulekaan kotiin ja että minä
olen kipeänä, vuoteen omana, enkä ota vastaan ketään.»

Kun John sattui kotosalle, meni hän tavallisesti itse avaamaan ja
silloin juoksi Alma ovenraosta kurkistamaan, ken siellä oli.
Palatessaan hän piti sydämestään kiinni ja kuiskasi: Jumalan kiitos, se
oli vaan se tai se.

Vielä pani ompelija merkille, ettei hän milloinkaan surulla eikä
kaipauksella puhunut miehensä lähdöstä eikä liioin välittänyt siitä,
että koko kevättalveksi jäisi yksikseen.

»Eikö rouvalle tule ikävä, kun niin pitkäksi aikaa täytyy erota
rehtorista?» hän kerran kysyi.

»Ei ollenkaan», vastasi Alma. »Minusta jos riippuisi, tahtoisin
ennemmin asua aivan yksinäni, kaukana korvessa, ettei kukaan koskaan
löytäisi.»

»Mutta siellähän pedot teidät söisivät.»

»Entä sitten! Kunpa söisivät!»

»Toivoisiko rouva kuolevansa?»

»Toivoisin.»

»Hyvänen aika, ihanko totta? Vaikka tällä hetkellä?»

»Vaikka tällä hetkellä.»

»Ettekö pelkäisi vähääkään?»

»Mitä?»

»Niin, että mihinkä sitten joutuisitte.»

Alma katsoi häneen; ei vastannut mitään, mutta vaipui ajatuksiin.

Sitten John läksi. Viimeisinä päivinä oli hän yhtämittaa tarkastanut
Almaa. Mutta tämä sen huomasi ja teeskenteli silloin aina iloa.
Lääkärillekin hän vakuutti voivansa hyvin, eikä mitään vaivaa
tuntevansa.

Mutta kun hän oli jäänyt yksin, kaikui hänelle usein korviin tuo
ompelijan kysymys: »niin, että mihinkä sitten joutuisitte?»

Eräänä yönä hän näki kummallisen unen. Hän oli kuolleiden
valtakunnassa; pimeätä ympärillä ja kauhistusta; koko ilma oli täynnä
huokauksia ja tuskaa ääretöntä, loppumatonta. Mitä kauvemmaksi hän
kulki, sitä suurempi oli henkien ahdistus. Vaikeroimiset kävivät yhä
selvemmiksi, ne kuuluivat joka haaralta ja erinomattainkin siitä
ahjosta, johon hänen oli mentävä.

Sinisiä liekkiä, käärmeitä ja sieluja, jotka kiemuroivat niiden
keskellä.

»Avioliiton rikkojain ahjo.» Tulikirjaimilla nuo sanat olivat
piirretyt.

Hän syöksyi sinne, kuuli parkuntaa ympärillään ja huusi itsekin. Huusi
niin, että siihen heräsi. Valveillakin ollessaan hän vielä huusi hetken
aikaa, ennenkuin selvisi ymmärtämään, ettei se ollut kuin unta vaan.

Kylmä hiki vuoti hänen otsaltaan ja kuitenkin häntä palelsi. Oli pimeää
ja hiljaista. Uni kammoitti häntä vieläkin. Hän sieppasi peitteen
ympärilleen ja meni kyökkiin.

Maijaliisa nukkui niin raskaasti, ettei tahtonut herätä, vaikka hän
ravisteli. Viimein hän aukaisi silmänsä ja kavahti samassa istumaan.

»Jesus siunatkoon, mikä rouvaa vaivaa?»

»Näin pahaa unta, enkä hirviä olla enää yksin. Tulisitteko sinne
sohvalle, Maijaliisa, loppuyöksi?»

»Kyllä.»

Hän otti tyynynsä ja peitteensä. Alma sytytti yölampun ja asetti sen
nurkkapöydälle toisella puolen huonetta.

Sitten painui hän jälleen vuoteelle.

»Minkälaista unta rouva näki?» kysyi Maijaliisa sohvalta.

»En minä hirviä sitä kertoa.»

»Niinkö oli kamalaa? Rouva ei vissiinkään muistanut siunata maata
ruvetessaan. Minulta kun vaan unehtuu, niin on varma, ettei sinä yönä
ole oikeata unta.»

»Minulta se on jäänyt viime aikoina.»

»Hyvä Jumala, eikö rouva enää rukoile milloinkaan.»

»En.»

»Mutta sehän on paha.»

»Rukoilkaa te, Maijaliisa, minun puolestani.»

»Kyllä minä rukoilen.»

Molemmat olivat vähän aikaa äänettömiä. Maijaliisan hengitys muuttui
raskaaksi ja tasaiseksi. Mutta Alman silmät olivat auki yhä.

»Maijaliisa, joko te nukutte?»

»Mitä rouva tahtoo?» kuului sohvalta sumea ääni.

»Minua vaan niin peloittaa.»

»Niin kun ette siunaa. Siitä se vaan tulee.»

»Enhän uskalla. Jumala minua vihaa.»

»Jumala ei vihaa ketään, vaan armahtaa kaikkia ja antaa synnit
anteeksi, kun ihminen katuu.»

»Olen minä katunut, niin kauheasti katunut. Mutta ei se auta.»

Maijaliisa ei osannut sanoa siihen paljon mitään; hän oli aikonut
rukoilla ja pannut kätensä rinnalle ristiin. Mutta uni vei vallan,
ennenkuin hän pääsi keskiväliin »Isä meidän» rukousta ja silmät
painuivat väkisen kiinni.

»Maijaliisa», kuului taaskin rouvan ääni sängystä, »ettekö jaksa valvoa
vähän aikaa».

»Kyllä»; hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. »Ihmettä, kuinka pitää
nukuttaa.»

»Minua kutsutaan tuomiolle.»

»Herra Jumala!»

»Tulkaa likemmäksi. Pitäkää minusta kiinni!»

»Rouva kulta. Mikä teitä vaivaa?»

»En minä tiennyt niin käyvän. Se tuli niin äkkiä. Heräsin vasta sitten,
kun rikos oli tapahtunut.»

»Mikä rikos?»

»Ja silloin se oli myöhäistä. Jos verta olisin itkenyt, en mitään
voinut muuttaa. Tehty on tehty.»

»Mistä rouva puhuu?»

»Syvyyden partaalla kun kävelee silmät ummessa, niin syöksee alas,
ennenkuin aavistaakaan. Eikä pelasta kukaan. Eikä auta. Tehty on
tehty.»

»Nyt ollaan hukassa. Hän hourii.»

Maijaliisa juoksi herättämään Miinaa.

»Anna rohtoja», sanoi Miina. »Niistä sille aina tulee lepoa.»

»En minä osaa, enkä tiedä. Tule sinä.»

Miina tuskitteli ja torui, mutta tuli kuitenkin.

»Tehty on tehty», valitteli Alma vieläkin väännellen ja voihkaen
sängyssään.

Hän taukosi vaan senverran, että otti rohtoja, joita Miina lusikalla
kaatoi hänen suuhunsa.

»Enemmän, enemmän!» hän sanoi, vaikka Miina oli pannut lusikkaan
tavallisen määrän.

»Tohtineeko näitä antaa muuta kuin mikä on sanottu.»

Hän katsoi Maijaliisaan.

»Enemmän, enemmän», inttäili Alma itsepäisesti.

»Anna pois, ei tuo niin vaarallista liene», kehoitti Maijaliisa.

Miina teki niin.

»Olkaa hiljaa, se on pidettävä salassa, ettei John saa tietää. Olkaa
hiljaa.»

»Herra ihme. Oisko rehtori siitä vihainen?»

»Elä puhu niin kovasti. Sitä ei tiedä muut kuin metsä ja kanerva ja
kivet.»

»Hän hourii», kuiskasi Maijaliisa.

»Maan päällä ei kukaan tiedä, mutta kuolemassa kaikki tulee ilmi.
Kaikki, kaikki.»

»Sillä varmaan on jotain tuntonsa päällä», sanoi Miina.

»Hyi; jää sinäkin tänne. Minä en hirviä enää olla yksin.»

Mutta Alma jo tyyntyi; lääkkeet tekivät vaikutuksensa. Hiljaa hän
makasi, pää liikkumattomana valkoisella tyynyllä. Posket olivat kalpeat
ja katse sumea.

Miina ja Maijaliisa odottivat, että hänen silmänsä menisivät umpeen.
Mutta sitä ne eivät tehneet; tuijottivat vaan yhteen kohti
selkiseljällään. Ja sitten ne äkkiä taas kirkastuivat. Samalla hän
kavahti ylös ja vuovasi kädet harallaan sinnepäin, jonne katsekin oli
jännitetty.

»Mihinkä rouva menee?» kysyi Maijaliisa, joka sattui olemaan lähempänä,
ja sieppasi hänestä kiinni.

»Arvi, Arvi», mutisi hän ja katsoi yhä samaan paikkaan silmiään
rävähtämättä.

Molemmat palvelijat painoivat häntä takaisin vuoteelle.

»Ei siellä ole mitään, hourukuvia vaan. Nukkukaa pois.»

Heidän täytyi pidellä häntä, muuten olisi hän vieläkin ryntäissyt ylös.
Huulet kävivät, mutta sanoja eivät he enää voineet eroittaa. Silmät
olivat yhä rävähtämättä samassa paikassa ja huulet lakkasivat
liikkumasta vaan silloin, kun vetääntyivät kolkkoon hymyyn.

»Mitähän se näkee?» kysyi Maijaliisa Miinalta.

Tämä pudisti päätään.

Vasta aamupuoleen meni Alma uneen. Hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti.
Palvelijat kävelivät varpaillaan, kuuntelivat silloin tällöin oven
takana ja veivät lapset kaukaisimpaan huoneesen. Sielläkään eivät
antaneet heidän telmiä eikä ääntä pitää.

Maijaliisa lakaisi kyyryssä selin kyökin lattiata aamulla, kun Alma
äkkiarvaamatta tuli juoksujalassa huoneestaan. Hän oli yöasussa, ja
hätääntyneen näköinen.

»Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?»

»Herra Jumala ketkä?»

Alma ei vastannut; hän alkoi selvitä.

»Vilustaa», sanoi hän viimein.

»Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian
sänkyynne takaisin.»

»Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan
päälleni?»

»Mutta jaksatteko te?»

»Jaksan minä, jaksan heti, kun vaan olisin vaatteissa.»

»Minä tulen teitä pukemaan. Ja sitten kai rouva ottaa meistä kumman
hyvänsä mukaan? Emme uskalla laskea teitä menemään yksin, kun olitte
niin kipeä yöllä.»

»Nyt olen ihan terve. Mutta tulkaa vaan.»

Miinan ehdotuksesta otettiin hevonen; Alma nousi rekeen, Maijaliisa
istui penkille kuskin rinnalle. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla, reki
luisti eteenpäin, että lumi narisi jalaksien alla. Vanha akka väistyi
tiepuoleen ja jäi katsomaan heidän jälkeensä.

Kovanlainen tuuli pieksi Alman kasvoja. Se virkisti häntä ja selvitti
mielen yöllisestä kauhusta. Unta se vaan oli ollut, sairaan sielun
tuottamaa kuvitusta. Helvettiä ei enään kukaan uskonut löytyvän eikä
piruja; jos kuoleman jälkeen tuli tuomio ja rangaistus, täytyi niiden
olla toisenlaisia. Ei helvettiä, eikä tulta... Kuoleman jälkeen? Mistä
tiedettiin, että jotain elämää vielä silloin oli? Ehkä loppui kaikki
siihen?

Ihmisiä kulki kadulla ristiin rastiin. Toisia he sivuuttivat, toisia
tuli vastaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja voimakkailta. Yksin nuo
pienet ryysyiset kerjäläispojatkin, jotka vetivät kelkkaa perässään ja
puhaltelivat punaisia käsiään. Ja maanmieskin, joka toi puukuormaa
kaupunkiin ja astui ohjaksia pidellen hevosensa rinnalla. Kuinka
mielellään Alma olisi halunnut vaihtaa elämää ja olemusta heidän
kanssaan!

Hevonen seisahtui hautausmaan portille, Alma ja Maijaliisa menivät
sisään. Heidän täytyi kulkea ensin kappaleen matkaa suoraa tietä
eteenpäin, sitten kääntyä oikealle, tullakseen Arvin haudalle. Lumi oli
nuoskeata, Alman jalat ja helmat kostuivat. Hautaristiä oli tiheässä
yltympäri. Hän pysähtyi vähän väliä katselemaan milloin yhtä, milloin
toista. Luki nimen, syntymä- ja kuolinvuoden ja seisoi vielä hetken,
ikäänkuin odottaen jotain tietoa myöskin elämästä, joka näiden
molempien vuosien väliä oli kulkenut. Mutta siitä ei mitään ilmoitettu.
Mykkinä seisoivat ristit lyhyine kirjoituksineen.

Ja kuinka niitä oli paljon! Jokaisen alla lepäsi vähintäänkin yksi,
muutamien alla useampia rinnan. Nämä kaikki, ne olivat kerran
syntyneet, kasvaneet, iloinneet, syntiä tehneet, kärsineet, kuolleet.
Niin, syntiä ne kaikki olivat tehneet, aikuiset enemmän, lapset
vähemmän. Mutta oliko niistä yksikään niin rikoksellinen ja niin
syvälle langennut kuin hän?... Voisiko hänkin levätä täällä niin hiljaa
ja rauhallisesti?... Eikö hänen hautaristinsä ilmoittaisi
jälkeenjääneille, kuinka mitätön ja turha hänen elämänsä oli ollut,
mikä kurjuus viimein lopuksi tuli. Eikö ilmoittaisi...

Ei, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa
vaipui istumaan alas lumelle.

»Elkää, hyvä rouva, te kylmetytte», sanoi Maijaliisa.

Alma ei sitä kuullut. Hän olisi tahtonut itkeä; ennen kyynelet antoivat
niin suloista lohdutusta, niiden mukana vuoti sydämestä suru ja kaiho
pois. Mutta kyyneleitä ei hänellä enää ollut. Eikä ne olisi auttaneet.
Ei mitkään kyynelvirrat tehtyä tekemättömäksi saaneet.

Ristit ottivat uhkaavan muodon. Ne olivat kuin kylmiä, kovia
vihollisia, jotka vainosivat häntä edestä, takaa ja sivuilta joka
paikasta. Mustat kirjaimet irvistivät hänelle ja sanoivat, että hän
viimeiseen asti oli valhetellut ja pettänyt miestään, antanut hänen
vielä jäähyväishetkelläkin syleillä itseään siinä luulossa että hän oli
uskollinen, siveä ja puhdas vaimo. Ja ne sanoivat, että hänen aikansa
oli tullut, ja että häntä tuomiolle vaadittiin. Jumalan armo oli
palannut hänestä pois, kuolema tahtoi omakseen luut.

Ne ahdistelivat häntä, kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin
hänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat
häntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harrottivat ja pieksivät
ilmaa... Jos hän laulaisi, ne ehkä sitä tottelisivat?

Ja hän lauloi:

»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois!»

Maijaliisa juoksi hakemaan ajajaa avukseen; hän vietiin rekeen ja
Maijaliisa istui nyt rinnalle, pidellen molemmin käsin hänestä kiinni.
Ajaja sivalsi hevosta piiskalla ja antoi sen juosta, niin paljon kuin
jaksoi.

Ihmiset kadulla ja ikkunoissa ennättivät vaan vilahdukselta nähdä,
kuinka reessä istuva rouva horjui, ja muutamat, jotka sattuivat
lähelle, kun he livahtivat ohitse, kuulivat hänen myöskin pitävän
ääntä. Mutta sanoista saivat ainoastaan Maijaliisa ja ajaja selkoa:
»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.»

»Aivopolte», sanoi lääkäri, joka kiireellisesti oli tuotu hänen
luokseen.

Hän seisoi Alman vuoteen ääressä ja katseli kuinka toinen jalka ja käsi
yhtämittaa nytkähtelivät.

»Tässä ei ole juuri mitään tehtävää. Mutta rehtorille meidän pitää
lähettää sähkösanoma.»

Maijaliisa juoksi hätäisenä hakemaan rehtorin huoneesta paperia ja
mustetta. Saatuaan ne käsiinsä, hän aikoi palata sänkykamariin, kun
samassa etehisen kello soi. Eräs poika siellä oli, joka antoi hänelle
pienen avonaisen kirjekuoren. Ajatuksissaan hän sieltä vetäisi esiin
visiitikortin, jossa Nymark pyysi rouvaa huomispäivän rekiretkelle.

»Herra Jumala», sanoi Maijaliisa ja vei sen lääkärille.

Lääkäri kyhäsi kortin toiselle puolen:

»Käänny muihin. Rouva Karell huonona sairaana.»

Kortti pantiin samaan kuoreen takaisin ja annettiin pojalle.

Mutta Alma hyräili vieläkin:

»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.»

Lääkäri toimitti hänelle jäitä pään päälle ja määräsi rohtoja. Kun
palvelijat sanoivat pelkäävänsä, neuvoi hän heitä ottamaan avukseen
erään kätilön, joka oli tottunut sairaita hoitamaan ja jonka hän nyt
tiesi olevan saatavina.

Alma reuhasi lakkaamatta vuoteellaan. Hautaristit ja vinhat puut olivat
kadonneet, mutta siihen sijaan piiritti suuri joukko pahoja henkiä
hänen vuodettaan. Ne hätyyttivät häntä ja tahtoivat väkisen viedä häntä
palavaan ahjoon, siihen jossa avioliiton rikkojat kiemuroitsivat
liekkien keskellä. Hän hosui niitä pois sekä käsin että jaloin; mutta
kun ne toiselta puolen pakenivat, ne toiselta taas ryntäsivät ilkkuen
ja häijysti nauraen esille. Hän reuhasi kaiken yötä ja koko seuraavan
päivän; hiki valui virtana poskia ja ruumista pitkin, mutta päälaen
sisään ne olivat saaneet pistetyksi tulen. Eikä sitä tulta jäät
jäähdyttäneet, sillä se oli ikuisuuden ahjosta otettua.

Hän oli paljosta hosumisesta lävitse uupunut. Ei jaksanut enää kättä
nostaa, vaan herkesi olemaan hiljaa. Riemulla ne nyt ryntäsivät kaikki
esille. Pienimmät kapusivat yltympäri vuoteen laidoilta ja jalkopäästä,
hyppivät ja tanssivat hänen peitteellään ja rähähtivät suureen nauruun.

Hän antoi heidän nauraa ja ummisti silmänsä...

»Nythän se viimeinkin taitaa nukkua», kuiskasi Maijaliisa vieraalle
hoitajalle.

Mutta vielä hän vähäisen raoitti silmäluomiaan, kun kadulta kuului
tiukujen ja kulkusten helinää pitkässä jonossa.

»Tules katsomaan, Maijaliisa», sanoi Miina, joka oli vetäissyt
ikkunaverhon syrjään. »Rekiretket!»

He lukivat kolmattakymmentä hevosta ja ehättivät ottamaan selkoa siitä,
kenen kanssa itsekukin ajoi.

»Ja näepäs, tuossahan on maisteri Nymark. Kuka istui hänen rinnallaan?»

»En tuntenut, mutta kaunis se vaan oli.»

»Tiesitkös, että hän eilen olisi pyytänyt meidän rouvaa.»

»Niin kerroit. Olisi hän päässyt taas iloon ja humuun, kun olisi vaan
tervennä ollut.»

»Eivätkö nuo ilot liene jo jääneet häneltä ikuisiksi ajoiksi.»

»Elkää puhuko niin kovaa», varoitti hoitaja sängyn luota.

He laskivat ikkunaverhon paikoilleen, vilkaisivat Almaan, joka nyt
todella nukkui, ja menivät hiljaa varpaillaan huoneesta pois.

       *       *       *       *       *

Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen seisoi taaskin joukko ihmisiä
avonaisen haudan ympärillä. Pappi luki tavalliset luvut, heitti multaa
alas ja luki sitten vielä. Kun hän oli lopettanut, pyrkivät nekin,
jotka etempänä olivat seisoneet, lähemmäksi, nähdäkseen kirstun, joka
kätki Alman sammuneen elämän. Säälien he sen ohessa heittivät pikaisen
silmäyksen Johniin, jonka kasvoista ja koko olennosta ilmestyi syvä
suru ja samalla miehekäs itsensä hillitsemisen voima. Maijaliisa ja
Miina seisoivat rinnan haudan toisella puolen. He olivat itkeneet
silmänsä turvoksiin ja itkivät yhä vieläkin. Lyyli, joka oli
Maijaliisan käsivarrella, itki myös, kun kaikki muutkin itkivät, pappa
ja Ella ja kaikki. Ja hän itki ääneen eikä herennyt, vaikka täti
Leistén suuteli ja puhutteli häntä. Mutta Helmi ei ollut millänsäkään,
katseli vaan kummastellen ympärilleen, kietoi sitten käsivartensa
Miinan kaulan ympäri ja painoi päätänsä hänen päähänsä. Miina puristi
häntä itseensä vasten ja nyyhkytti vielä kovemmin.

(1887.)





End of the Project Gutenberg EBook of Köyhää kansaa; Salakari, by Minna Canth

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI ***

***** This file should be named 13976-8.txt or 13976-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/3/9/7/13976/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.