The Project Gutenberg EBook of Aarniometsan sydan, by Charles G. D. Roberts #2 in our series by Charles G. D. Roberts Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the copyright laws for your country before downloading or redistributing this or any other Project Gutenberg eBook. This header should be the first thing seen when viewing this Project Gutenberg file. Please do not remove it. Do not change or edit the header without written permission. Please read the "legal small print," and other information about the eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file. Included is important information about your specific rights and restrictions in how the file may be used. You can also find out about how to make a donation to Project Gutenberg, and how to get involved. **Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts** **eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since 1971** *****These eBooks Were Prepared By Thousands of Volunteers!***** Title: Aarniometsan sydan Author: Charles G. D. Roberts Release Date: July, 2005 [EBook #8451] [Yes, we are more than one year ahead of schedule] [This file was first posted on July 12, 2003] Edition: 10 Language: Finnish Character set encoding: ASCII *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AARNIOMETSAN SYDAN *** Produced by David Starner, V-M Osterman, Robert Connal and the Online Distributed Proofreading Team. AARNIOMETSAEN SYDAEN KIRJOTTANUT CHARLES G. D. ROBERTS SUOMENTANUT I. K. INHA SISAeLLYS. I. Polkua vaanivat silmaet II. Raivion moekki III. Kylaekunnasta karkotetut IV. Miranda ja metsaen piilevae kansa V. Kroof, se iso emaekarhu VI. Mirandan pyhitys metsaelle VII. Ystaevykset VIII. Kirves ja sarvet IX. Pax Mirandae X. Filistealaisten pakoon ajo XI. Miranda ja nuori Taavi XII. Nuori Taavi raiviolla XIII. Lypsyaikana XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla XV. Riistapaisti XVI. Kuolema vaehaen elaemaen edestae XVII. Koskien pauhussa XVIII. Vieraan tihutyoe I LUKU. Polkua vaanivat silmaet. Ei velton lauhkea kuten kesaeisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa vihantiin varjoihin lehvaekattojen laepi, vaan jaemeae, valppaasti ja salaperaeisesti odottava, oli aarniometsaen hiljaisuus. Se oli ikaeaenkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, ettae pienikin aeaeni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta maeaeraettyae mystillistae kieltae, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitae huolimatta se oli saeroeaekaeaen saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epaejohdonmukaiset haeirioet kuin pantterin etaeisen kiljunnan taikka kapuavan paehkinaenakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkaet juhlalliset huudot, jotka elaein kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriaeisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petaejien, koivujen ja hemlokkien [Footnote: Hemlokki _(Abies canadensis)_ on kanadalainen jalokuusi. (Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsaeteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat naeiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriaein varjojen solia, oli ihmeteltaevaen kirkasta, sitae ei samentanut minkaeaenlainen poely- tai hoeyrytuhru. Sen lumoava laepikuultavuus kerrassaan petti silmaeae, joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etaeiset lehvaet naeyttaemaeaen laeheisiltae ja laeheiset oksat epaetodellisilta, sekotti kaikki perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissae asioissa olevan keijumaista narripeliae. Huono ja kauan kaeyttaemaetoen oli metsaen laepi kulkeva polku. Toisin paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viinikoeynnoekset sen kerrassaan peittaeneet, niin ettae se vain metsaenhakkaajain veistaemistae pilkoista voitiin erottaa kymmenistae muista eri tahoille haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri taessae, jossa se nousi pitkaeae loivaa rinnettae, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua vaehin pitaenyt paljaina sen kuluneita kiviae. Ja sitaepaitsi, vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jaettaenyt sen niin monen sulan ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan kaeyttaemaettae olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen kulkijan jaeljiltae, saeilyttaeae sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Taemae vanha polku palveli Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kaemmeniae, kun se astua loentysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille, naeyttaeaekseen jaelkelaeiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku viehaetti puoleensa myoeskin Ten-Tine karibun, [Footnote: Pohjois- Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla sanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin lepikkoesoihin laitumia etsimaeaen. Taenae syyskuun iltapaeivaenae, hiljaisuuden avosilmin odotellessa, lentaeae vikerti polkua pitkin aekkiae sepelpyy. Se kaevi istumaan oksan vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja kaeaenteli paeaetaeaen puoleen ja toiseen, kurkistellen pyoereillae lasihelmisilmillaeaen ja jaeykistyen sitten liikkumattomaksi, niiden taulain naekoeiseksi, joita puu oli taeynnaeaen. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua laehestyvaeae jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettae kiviin. Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka tyoelaeillae askelilla suuri harmahtava mies, yllaeaen harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet oli epaetasaisesti pistetty saapasraehjaein varsiin; paeaessae oli veltto monessa liemessae virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea; vyoellae helkkyi iso puukko karvapaeaermaeisessae nahkatupessaan; ja olalla oli kirves, jonka paeaessae killui iso mytty. Taemae oli kiedottu raehjaeaentyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin siitae kuului ponnetonta, ikaeaenkuin laekkipeltiastiain raeminaeae. Toiselta puolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin kaeaerittynae. Jos Taavi Titus olisi ollut metsaestaejae tai ansain virittaejae, "traepperi", niin haenellae tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa haen olisi ollut kaupunkilaisia, kylaenmiehiae tai vain pienen maatalon omistaja, niin hyvaen huolen haen olisi pitaenyt kunnon aseista, ennenkuin laehti tunkeutumaan paeivaematkan paeaehaen ikimetsien sydaemeen. Mutta haen oli tukkimiehiae, eikae siis kuulunut kokonaan metsaelle eikae aivan aukeillekaan maille. Talvensa haen vietti aivan syvimmillae saloilla tukkileirissae vertaistensa keralla, hengenpitiminaeaen suolattu sianliha, pavut ja kuuma leipae; haen oli silloin paeivaen pitkaen uupumattomine kirveineen liian uutterassa tyoessae, joutuakseen sotimaan metsaen karvallista ja hoeyhenellistae kansaa vastaan. Kesaet haen oli auran ja viikatteen parissa kylaekunnassa pienellae, puoleksi raivatulla palstallaan. Haen ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempaeae kuin pelonkaan vaistoa, kun haen puolueettomana ja vaelinpitaemaettoemaenae kulki naeiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne eivaet olleet, sillae aarniometsaellae oli omat, tosin piilevaet asukkaansa. Vaikka taemae vakavan naekoeinen vanha tukkimies olikin huomaavainen ja tarkkanaekoeinen ja metsaen elaemaeaen perehtynyt, niin ei haen ympaeroeivaessae levossa naehnyt olevan muuta kuin puunrunkoja, kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmaettaeitae ja sekavia pensastiheikkoejae. Haen oli havainnut,--ja sitaepae ei ensikertalainen havaitsekaan,--erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun ja keltaisen koivun, [Footnote: Suomennamme nimet kirjailijan kaeyttaemistae amerikkalaisista nimityksistae, vaikka ne ovatkin haeaelyvaet ja voivat tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on _Picea canadensis_, jolla on lyhyet sinivihreaet neulaset ja hoikat kaevyt; "musta kuusi" _Picea mariana_, hoikka leveaeoksainen, tummanvihreae puu, jolla on taajat havut ja munuamaiset kaevyt. Keltakoivulla, _Belula lutealla_ on harmaa tai keltainen kiiltaevae tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitae lajia "harmaa koivu" tarkoittaa, sitae on vaikea sanoa. Sekae koivuja ettae kuusia ja jalokuusia (_Abies_) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia. (Suom. muist.)] lehmuksen ja heisipuun vaelillae; ja jaekaelistae, joita oli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, haen vaistomaisesti osasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat naeitae vanhoja, viitoiksi veistettyjae kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista naeistae metsaetiedoistaan huolimatta haen luuli olevansa yksin. Haen ei aavistanutkaan ettae haentae vaanivat monet silmaet. Haenen matkansa toden teolla oli hyvin monen elaevaen olennon huomion polttopisteenae. Ne piileksivaet katseet, jotka haenen liikkeitaeaen seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiae, toiset voimattoman kostonhimoisia, toiset vaelinpitaemaettoemiae; mutta kaikki vierastelevia. Kaikki olivat yhtae mieltae siitae, ettae oli paras pysyae naekymaettoemaenae; kaikki sen vuoksi noudattivat jaerkaehtaemaetoentae liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme upposivat yleiseen aeaenettoemyyteen. Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kylaekunnat ja niiden tuimat vaarat, piti miestae silmaellae harmistuneen pelokkaana. Ei se ilman tarkotusta lentaeae vikertaenyt polkua pitkin niin suurella melulla, varottaen kaikkea metsaekansaa. Se pelkaesi taemaen harmaan ihmisolennon ilmestymisen ehkae tietaevaen, ettae pian tulisi niitae pitkiae mustia keppejaekin, joista poellaehti savua ja laehti kova aeaeni, kun niillae jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseaeaen, kunnes sen ruskeat pilkulliset hoeyhenet olivat melkein yhtae istuinpaikan taeplaeisen ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelaet silmaet tarkkasivat kaiken aikaa muukalaisen vaehintaekin liikettae. Paehkinaenakkeli, joka oli kaevellyt petaejaen pystysuoraa runkoa suoraan korkeutta kohti, jaehmettyi muukalaisen askelien aeaenestae ja kurkisti haentae tiukasti puunrungon takaa. Sen silmae oli kuin musta kysyvae piste. Se ei ollut vielae milloinkaan naehnyt mitaeaen taemaen koempeloen ja hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, ettae taemae olento oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen paeae, joka teraevaekulmaisesti ulkoni kuoresta, ei naeyttaenyt sen kummemmalta kuin oksan tyngaeltae tai kaeaevaeltae; mutta taellae oksan tyngaellae oli se kumma tapa, ettae se tasaisesti kiersi puun ympaeri sitae myoeten kuin tukkimiehen matka edistyi, niin ettae kulkija oli alati naekyvissae. Yhtae uteliaina, mutta pelosta vaeristen, tirkisteli haenen kulkuaan kaksi tarkkaavaista metsaehiirtae skunkin kaalin leveaen lehden alla istuen tuskin puolen sylen paeaessae polusta. Toisen viikset koskivat toisen kuonoon, johtaen siihen kauhun sykaeyksiae ja vaeristyksiae sen mukaan kuin mies tuli laehemmaeksi, yhae laehemmaeksi, kohdalle--ja meni ohitse. Hiiret eivaet olisi rikkoneet heimonsa ensimaeistae perintaetietoa vastaan,--ettae se, joka istuu hiljaa, istuu naekymaettoemaenaekin--ellei sokea, mistaeaen vaelittaemaetoen saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitae musertaa. Vaehaen kauempana polusta, leviaevaen rautapuutiheikoen [Footnote: Pohjois-Amerikassa on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan syyaineensa vuoksi sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki jaenis ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinae selkaeae pitkin. Sen silmaet vahtivat inholla jopa melkein uhmalla taetae raskasta suurta olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jaenis halveksien, "paeaesisi vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui kautta metsaen, toi miehen hajua jaenoen piilopaikkaan, ja sai taemaen herkaet sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta aekkiae tuli tuoksaus toistakin hajua; ja jaenoe naeytti samalla kaepertyvaen puolta pienemmaeksi, sierainten jaeykistyessae suuriksi. Se oli portimon haju-jaenikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se haihtui silmaenraepaeyksessae, ja silloin jaenoen tarkka silmae naeki, mistae se tuli. Sillae toisin kuin kaikki muu metsaekansa liikkui portimo. Se kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen paeaessae polusta. Mutta niin hyvin sen vaerit sulivat ympaeristoeoen, niin varjomainen oli sen liikunto aeaenettoemaessae siroudessaan, ettei mies sitae kertaakaan huomannut. Portimo tuijotti tunkeilijaan haeijyllae vihalla, mutta ison tukkimiehen onneksi eivaet portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat elaeimen ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkaeaen arvoiset sen haeijyyn sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka paeaettynyt siihen paikkaan ja kirjava mytty olisi jaeaenyt polulle hiirien viikkoiseksi ihmeeksi. Portimo kulki nyt minkin [Footnote: Minkki (_Putorius visson_) on portimoa paljon suurempi. Sen varpaiden vaelissae on uimaraepylaet. Paitsi kaloja se syoe mielellaeaen kanoja. (Suom. muist.)] vielae laempoeisen hajun poikki, jonka vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kaeaentyi inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiae ja ihmetteli, mitae asiaa mokomalla kalansyoejaellae oli laehteae niin kauas vedestae. Ei se juuri pelaennyt--harvalle elaeimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle --mutta sillae oli vielae haeijyssae pikkusydaemessaeaen ripponen jaerkeae ja se tiesi, ettae minkki oli melkeinpae yhtae pahasisuinen kuin se itsekin ja laehes kolme kertaa isompi. Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta vaeijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreaeae silmaeae, teraet hienoina mustina rakoina. Ne silmaet olivat pyoereaessae karvaisessa paeaessae, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vaehaen kurkotti sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin pyoereaetae ruskeata paeaetae. Neljae partaveitsikynttae oli vihaisesti tunkeutunut oksan kuoreen; sillae villikissa tiesi--ehkae oli jollain salaperaeisellae tavalla saanut taemaen tiedon etaeiseltae heimolaiseltaan, kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta --ettae ihminen se oli kaiken metsaekansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitae himotti hypaetae miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa luontoaan perinyt hyvaen annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai astua kompuroida edelleen haeiritsemaettae ja vaehaeaekaeaen aavistamatta sitae viheriaeistae vihan liekkiae, joka paahtoi haenen niskaansa. Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi laehellae polkua olevasta pimeaestae notkelmasta pienen poekkoeryteikoen keskeltae. Siellae oli Kroof karhu viileaessae haemaeryydessae takajaloillaan istuen ja mahtavaa ruumistaan puolesta toiseen haeaelytellen sekae joskus pyyhkaeisten pois saeaesken kuononsa herkkaetuntoisesta kaerjestae. Kroofilla ei taenae kesaenae ollut penikkaa peraessaeaen juoksemassa ainaisena huolena ja murheena. Tuntikauden se oli naein mukavasti haeaelynyt, tuntematta pelon tai himon tai harminkaan haeirioeitae; mutta kuullessaan metsaekanan varottavan vikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla jaeykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset silmaet seurasivat vierasta ja naeyttivaet vilkuttavan. Se oli naehnyt ihmisiae ennenkin eikae heitae pahoin pelaennyt, enempaeae kuin erikoisesti vihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikaevyyksiae, niin ei se huolinut tunkeutua heidaen huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsaen tapaa ja pysytteli aeaeneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi metsaen kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin, vaehimmaen ympaeristoensae orja. Ja sillae on lisaeksi suuri annos huumoria, tuota inhimillisintae kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillae se tunsi taemaen harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistae meluapitaevistae metsaenhakkaajista, joiden leiristae kaukaa Kuah-Davikin rannalta se viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttaeviae sianpaisteja. Sitae yritti jaelleen hupaisesti keikututtaa taemaen mieleen muistuessa, mutta se ei olisi oikein kaeynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja sen vuoksi sai keikuttaminen jaeaedae sikseen. Kroofin paeaehaen juolahti, ettae mitaehaen jos yhdellae kaemmenen laeimaeyksellae repaeisisi kirjavan mytyn oudon miehen olalta ja katsoisi, eikoe siinae olisi kaikenlaista hyvaeae tavaraa, ehkaepae siankin paistia; mutta taemaekin oikullinen paeaehaenpisto sai jaeaedae sikseen. Vasta kun se oli naehnyt miehen kulkevan polkua pois pitkaeaen matkaan ja katoavan maeen toiselle rinteelle, se syvaellae, omia asioitaan muistelevalla moeraehdyksellae jaelleen kaeaensi huomionsa saeaeskiin, jotka olivat sillae vaelin saaneet selville karhun kuonon kaikki hellaet kohdat. Naemae edellisillae sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistae polun vaanijoista, jotka itse naekymaettoeminae silmillaeaen mittailivat aarniometsaeaen tunkeutuvaa miestae. Pitkin matkaa haenen joka askeleensa hyvin huomattiin. Mutta ei haen olisi astunut niin turvallisena ja mistaeaen vaelittaemaettae, jos haen olisi tiennyt, ettae hiljattain, edellisenae vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut naeille maille ja anastanut laeheisen vuoren rinteestae tyhjaen pesaen. Eipae suinkaan, vaan kirves olisi heilunut vapaana ja silmaet olisivat etsien tutkineet jokaisen tien paeaellae riippuvan oksan; sillae ei kukaan tiennyt paremmin kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen pohjoinen pantteri on. [Footnote: Puumaa (_Felis concolon_) sanotaan Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja "vuorijalopeuraksi". Nykyisin sitae Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin, tuskinpa ensinkaeaen niissae seuduissa, joissa taemae kertomus liikkuu. (Suom. muist.)] Mutta pantteriparikunta sattui paraillaan metsaestaemaeaen vuoren takana, Kuah-Davikin matalassa laajametsaeisessae laaksossa. Asiain naein ollen ei vanhaa tukkimiestae kaikkien vaeijyjaein puolelta, jotka haentae silmillaeaen seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa, kuin mikae kimalti neljistae pienistae kirkkaista silmistae korkealta vanhan petaejaen latvahaarasta. Pieneen salareikaeaen oli sinne kuin lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljae nuorta sileaetae oravanpaeaetae, ja naeitten mielenkiintoa sanomattomasti heraetti se kumma elaein, joka niin raskaasti astua toemisteli heidaen allaan. Jos ne olisivat olleet kylaekunnan oravia, niin ne epaeilemaettae olisivat huutaneet kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet haentae, sillae orava harrastaa avomielistae puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsaen asuinmailla oravakin oppii hillitsemaeaen itsensae; ja jos nuori orava taessae ympaeristoessae olisi rupattanut kovalla aeaenellae vaikkapa omassa pesaessaeaen, niin olisi siitae voinut olla hyvinkin ratkaisevia seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden naekoepiiristae kadonnut, niin kaikki neljae paeaetae katosivat pesaen myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja siellae pohdittiin taetae kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin. Tukkimiehen matkaa tehdessae ja maata mitatessa pitkillae laahustavilla askelillaan polku vaehitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa oli kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydaenmetsaen kirkas ruskeanvihreae haemaeryys edestae paein vaaleta ja ilmasta haevitae kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinaen lauhaa vaatimatonta tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsaestae jaerven rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevaen kirkkaana haaleanviheriaeisen kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistae taivasta vastaan. Kivenheiton paeaessae kaislikosta kohosi pieni paljas musta kalliosaari ja sen paeaessae souteli veden hohteessa jaeaekuikan musta yksinaeinen muoto. Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja haenen myttynsae vaerit sattuivat kuikan silmaeaen, niin lintu upotti itsensae syvemmaelle veteen, jotta naekyivaet vain pysty kaula ja vaajamainen paeae. Sitten se leveaen nokkansa avaten paeaesti selittaemaettoemaen ja haemmaestyttaevaen naurunraehaekkaensae--joka oli kuin hiljaisuuden haevaeisemistae, mutta samalla varotushuuto kaikille jaerven piirin asukkaille. Jaeaekuikka oli naehnyt ihmisiae ennenkin ja se halveksi heitae, ja sitae huvitti julistaa maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitae pitkiae mustia sauvojakin, jotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitae ojentelivat; sillae olipa se eraeaessae toisessa jaervessae, joka oli kylaekuntaa laehempaenae, oppinut sukeltamaan samalla kun naeki leimauksen, ja siten vaeistaemaeaen niitae joutavanpaeivaeisiae raeiskiviae siruja, joita sauvasta lensi. Tukkimies ei kuikalle suonut ensimaeistae sen enempaeae kuin toistakaan ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki nyt jonkun matkaa pitkin jaerven sivua, kunnes ranta kaevi korkeammaksi ja ryhmyisemmaeksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava joki, joka tyoensi vaahtoviiruja ja pitkiae kareita jaerven tyynen pinnan poikki. Kallioniemellae seistae toeroetti kalpea, myrskyjen huuhtelema kelopuu, joka oli ollut vihanta petaejae, ennenkuin sen salama silpoi. Sen murtunutta latvaa valkeapaeae-kotka paraillaan kaeytti pesaensijakseen. Taemae suuri lintu kaeaensi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset silmaet--julman naekoeisen, kuperan otsan alaiset silmaet--ja kurkotti pitkaelle litteaelakista kaeaermemaeistae paeaetaeaen haentae tutkiakseen. Se avasi nokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi haenelle--kiljasi kolme kertaa mielensae mukaisin vaeliajoin. Sitten matkamies jaelleen katosi metsaen haemaeryyteen ja kopea lintu poeyhisteli hoeyheniaeaen voiton ylpeaenae. Polku puuttui nyt joen seuraan, jaettaeaekseen sen kuitenkin heti ja sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli kulkenut taemaen sulotuoksuisen alueen laepi, niin jaei joen masentunut kohina haenen taakseen ja metsae sai takaisin jylhaet saevynsae. Jaelleen mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhae enemmaen muistella kantamustaan, ja yhae vaehemmaen ja vaehemmaen vaelittaeae ympaeristoeistaeaen; ja uuden tunnin vaeijyivaet haenen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista hartaat tuijottavat silmaet. Sitten metsae taas paeivaenvalon voittaen jakautui. Matkamies tuli raivion vaeljaelle autiolle aukeamalle; tunkeutui takertuvien karhunmarjaja vatukkapensaiden laepi, jotka metsaen ja aukean vaelillae kasvoivat puolueettomana vyoehykkeenae; etsi tiensae pitkaen aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten kuloruohojen [Footnote: Kuloruoho (_Erachthites hieracifolia_), eraes amerikkalainen rikkaruoho, joka rehottaa palaneilla mailla.] laepi; ja heitti maahan myttynsae kaikkein yksinaeisimmaen moekin eteen, mitae haen oli koskaan sattunut naekemaeaen. II LUKU. Raivion moekki. Mustana ja jaeykkaenae suojasi moekkiae laehelle ulottuva niemeke kuusimetsaeae pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitae oli kolkkoa kaljua raiviota, joten paikka naeytti kyllaekin paljaalta. Ei ainoakaan pensas eikae vesa verhonnut vankkain hirsiseinaein alastomuutta, ja irtaantuva kaarna riippui pitkinae riekaleina, jotka kolkosti lepattivat joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkaeraeaesyinen rikkaruoho vain hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin hirsiin. Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna. Kynnys oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinae irvisti leveae rako; ja pitkin rakoa kasvoi paeaerme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty armotta lakosi. Molempien vaehaeisten akkunain puitteissa oli vielae lasin palasia--ja vahvalta haemaehaekin verkkoja ja naeiden kokoomaa tomua ja kuihtuneiden hyoenteisten jaeaennoeksiae. Leveaeraeystaeinen katto, joka oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen kertaan tuohella peitetty, naeytti vastustaneen vuodenaikain hyoekkaeystae urhoollisella rintamalla, sillae siihen ei ollut tullut montakaan aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen paeaessae oli pihamaan toisella puolen toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen, ja sen katto oli osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen etelaeseinaellae oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty raenstynyt vaja. Navetta oli rakennettu paeaerakennuksesta vaelittaemaettae, miten tasanne sattui kulkemaan, sillae perustuksille oli ollut vaikea loeytaeae tasaista maata. Sen ympaerillae kasvoi joka puolelle pitkaeae karkeata heinaeae, joka nyt kellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itaenyt siemenistae, joita oli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa saeilytetystae heinaestae. Molempain rakennusten vaelimaa ja moekin oven ympaerystae monta syltae laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka laepi suolaheinae ja ratamo, kovapintaisimmat kylaekunnasta tulleista siirtolaisista, yhae vielae leveinae ja tympeinae tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan toisella puolella ulkohuonerivin vieressae oli parireen raenstynyt runko, ruostunut rauta-antura yhdestae jalaksesta irti kiskottuna; ja pihamaan keskellae, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden oli siinae vaikein paeaestae juurtumaan, makasi haljennut poelkky, jonka arvet todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa. Vanhalta tukkimieheltae paeaesi syvae huokaus taemaen mittaamattoman autiuden painostuksesta. Haenen katseensa kierteli rikkaruohoisia kenttiae, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki poikki epaetasaisten kannokoitten, joilta siellae taeaellae loisti kultapiisku- paelviae ja veripunaisia kuloruoho-laeikkiae. Haenestae yksinaeisyys kaevi yhae kaameammaksi naeiden luvattomilla paikoilla rehottavien vaerilaeikkaein vuoksi, ehkaepae sen vuoksi, ettae ne muistuttelivat kotoisempia ja leppeaempiae naekoejae. Haen nojautui kirveeseensae ja osotti peukalollaan umpimaehkaeaen: "Rupea nyt taemmoeistaekin paikkaa asumaan!" haen sanoi miettivaeisenae, eikae naeyttaenyt paikkaa ensinkaeaen hyvaeksyvaen. "Kyllae minae ensin kaevisin itse katsomassa! Mutta Craigin Kirstissae onkin vaikka kymmenen miehen sisu!" Sitten haen kiskasi oven auki, kohottaen sitae samalla, saranan rasitusta keventaeaekseen, ja astui sitten kurkistellen sisaeaen. Haenen niin tehdessaeaen livahti haarapaeaesky ulos saerkyneestae akkunaruudusta. Moekissae oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmaen huoneen laipiona oli raeystaeiden tasalle rakennettu parveke, joka oli paeaehuonetta kohti avoin. Paeaehuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhaetty katto. Idaen puoleisella paeaetyseinaellae oli luonnonkivestae tehty hormi, jonka alaosa oli kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja niskarautoineen. Akkunaseinaellae oli seinaeaen kiinnitetty lankkupenkki. Laattiammalla oli, pitkae sivu liettae kohti, kahdesta lankusta kyhaetty kapea poeytae, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut. Siinae kulmauksessa, joka oli etaeimpaenae liedestae, oli vaeliseinaeae vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkae laitio, joka oli puoleksi taeytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla. Permanto oli taeynnaeaen lakastuneita lehtiae ja tuhkaa, jota tuuli oli hajotellut liedestae. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi vuoteeseen. Haen huomasi kuusenhavut toiseen paeaehaen kuovituiksi ja sillae tavalla jaerjestetyiksi, etteivaet ne voineet olla ihmistae varten. "Taeaellae on maannut elaeimiae!" haen mutisi. Sitten laskien alas myttynsae haen kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jaelleen kauan kestaeneen yksinaeisyytensae jaelkeen sai maistaa kotoisen laemmoen suloa. Paeivae oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli naelkae. Haen avasi likaisen monivaerisen myttynsae. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan oikeassa arvaillessaan, mitae mytyssae mahtoi olla. Siinae oli sianlihaa--pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat viipaleet terhakasti kaerisivaet pannussa ja seinaet ja katto saivat jaelleen monesta aikaa imaista itseensae vanhastaan tuttuja kaeryjae. Kirvesmiehen tyydytettyae naelkaensae paistetulla sianlihalla ja leivaellae ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion moekki ennaettaenyt peittyae yksinaeiseen haemaeraeaen. Haen astui ovelle ja katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsaen reunoja, naeytti katkaisevan kaiken yhteyden haenen ja ihmisten ilmojen vaelillae; ja taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin vaelimatkoin moniaita isoja juhlallisia taehtiae. Haen sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin naehdaekseen, kun suoriutui levolle. Haen kaeytti polttopuita saeaestellen, koska Kirsti tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten haen otti piipun suustaan, kopautti sen tyhjaeksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa; riisui jalasta raskaat saappaansa, kaeaeriytyi kirjavaan peittoon, ja kellahti hyvaellae mielellae vuoteeseen sen enempaeae vaelittaemaettae keitae siinae oli ennen maannut. Tuskin haen oli lakannut liikkumasta, kun hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellae parvella. Haenen mielestaeaen se aeaeni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen haen nukkui. Haenen nukkuessaan terveen vaesymyksen syvaeae unetonta unta paloi heikko tuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeaeaen. Oli ehkae kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan aekkiae ilmi valveutuneena. Haen ei voinut kaesittaeae, mikae siihen oli syynae. Melua ei kuulunut minkaeaenlaista. Eikae haentae vaehaeaekaeaen pelottanut. Taavi ukon karaistut hermot eivaet tunteneet minkaeaenlaisia vaeristyksiae. Siitae huolimatta haen aivan yht'aekkiae oli ilmivalveillaan, jokainen aistin valppaana. Haenestae melkein tuntui siltae, kuin olisi moekissae jotain outoa. Haenen ensimaeinen paeaehaenpistonsa oli hypaetae vuoteesta katsomaan. Mutta toinen vaisto sai voiton, epaeilemaettae siitae syystae, ettae haen oli viettaenyt metsaessae niin suuren osan elaemaestaeaen ja koska sen ilmaukset olivat kaiken paeivaeae huomaamatta haeneen vaikuttaneet. Haen noudatti metsaekansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa havaitsemalla. Haen naeki akkunain molemmat himmeaet aukot ja oli kerran huomaavinaan, ettae toinen niistae hetkeksi haevisi. Taemae sai haenet pimeaessae hymyilemaeaen tuikean hymyn, sillae hyvin haen tiesi ettei metsaen asukkaista ainoakaan, ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, ettae pienestae akkunasta olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui ihmisen tuoretta kammottavaa hajua. Mutta siitae huolimatta haen kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten taemae haenen tavallinen ympaeristoensae oli ammoin opettanut. Hiirien juoksentelu oli paeaettynyt. Ei kaeynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan paljasta korvaa. Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikaeaenkuin olisi joku raskas ruumis pehmeaesti sitae tyoentaenyt linkkua koetellakseen. Tukkimies ojensi hiljaa kaetensae tapaillen kirveensae vartta, joka nojasi vuoteen paeaenalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikae uhkaava salakaehmaeinen tyoentely enaeae uusiintunut. Sitten kuului aivan katon harjalta raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja kaepaeliae pehmeaesti tassutteli tuohella. Taemae ihmetytti tukkimiestae; haen ei kaesittaenyt, kuinka niiden kynsien ja samettipohjaisten kaepaelien omistaja oli voinut katolle paeaestae mitaeaen kiipeaemisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeaet askeleet, silloin taelloein raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla yloes ja alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon laepi pienen paussin aikana syvae henkaeys, joka paeaettyi haistelevaan aeaeneen. Sitten seurasi pehmeae jysaehdys lastukolle, ikaeaenkuin olisi joku raskas elaein pudonnut. Lumous haevisi ja Taavi ukko nousi yloes vuoteestaan. "Se hyppaesi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskoe? Eihaen panttereita pitaeisi olla naeillae mailla; vaikka oli se kissan hypyksi raskaanlaista!" haen itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kaedessae ovelle. Pelkaeaemaettae haen tyoensi oven auki ja katsoi ulos kimmeltaevaeaen yoehoen. Ilmassa oli metsaen viileyttae, autiuden periolemusta ja henkeae. Usvat sakenivat sankoiksi jo kivenheiton paeaessae moekistae. Haen ei huomannut mitaeaen liikkuvaa. Ei kuullut mitaeaen aeaentae. Olkapaeitaeaen kohauttaen haen kaeaentyi takaisin, salpasi oven ehkaepae hieman suuremmalla huolella kuin edellisellae kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui mistaeaen vaelittaemaettae aina valkoiseen paeivaeaen saakka. Pitkae ja viluisen rusottava valon saeaeri kurkisti sisaeaen saerkyneestae ruudusta haenet heraettaeen. Haenen ulos mennessaeaen haeaelyi sumu vielae valkoisena ja kylmaenae raiviolla ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensae kastehelmissae. Haen huomasi, ettae lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut loeytaeae varsinaista jaelkeae. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka nuoren lepikoen kautta vei laehteelle, haen loeysi merkkejae. Alas laehteelle ja siitae edelleen metsaeaen kulki jaeljet, jotka puhuivat selvaeae kieltae haenen metsaetieteiselle tutkijasilmaelleen. Heinaen oli tallannut, kasteen maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui laehellae maata. "Pantteri!" haen mutisi otsaansa rypistaeen ja luoden ympaerilleen varovaisen katseen. "Kyllae Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy mukanaan!" Kaiken sen paeivaeae Tituksen Taavi tyoeskenteli moekissae ja navettarakennuksessa. Haen korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti oven uudelleen saranoilleen, taeytti vuoteen--ja ne molemmat vuoteet, jotka olivat pienemmaessae huoneessa--raikkaasti tuoksuvilla vihannoilla kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan ihmeteltaevaen nuorennuksen. Haen perkkasi niinikaeaen laehteen ja pilkkoi melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen takana, haen jaetti ennalleen, tuumaillen itsekseen: "Taenne karhujen ja pantterien maahan, vielaekoe haen tahtoisi taenne lampaitakin harmikseen? Kyllae Kirstillae on taeysi tyoe, jos mieli saada elukkansakin saeilymaeaen!" "Elukoilla" haen tarkoitti lehmaeae ja haerkaeparia, jotka Kirsti kylaekunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi haenen aikovan tuoda mukanaan taenne pakopaikkaansa aarniometsaen keskelle. Kotiutuneena naein yksinaeiseen moekkiin ja hyvin tietaeen, ettae ovi kesti, Taavi Titus nukkui seuraavan yoen unien haeiritsemaettae illan pimeaestae hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttaevaessae tuoksussa. Illasta aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat raeystaeiden ympaerillae, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan ovea taikka pehmeaesti tassuttelivat katolla yloes ja alas, mutta ne eivaet voineet haenen lepoaan haeiritae. Sitten metsaen kesytoen kansa alkoi oivaltaa naemae todet totiset, ettae ihminen jaelleen oli ottanut raivion valtoihinsa, ja sana taestae uudesta maailmanjaerjestyksestae kulki salavihkaa kautta metsaen. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna huolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja seipaeitae tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen raivion eekerialan ja hyvaeksyen todeten sen hyvaen ruskean maanlaadun lihavaksi, niin haen luuli olevansa yksinaeaen. Mutta yksinaeaen haen ei silti ollut. Kaikilta aarniometsaen kulmilta vaeijyi aprikoivia silmiae, isoja ja pieniae, vihaisia ja pelokkaita. III LUKU. Kylaekunnasta karkotetut. Myoehaeaen samana iltapaeivaenae saapui Kirsti Craig. Haenen tulonsa oli oikea majanmuutto. Ensimaeinen ilmoitus tulevien laehestymisestae oli kumea _taenk taenk ae tonk taenk_ lehmaenkellojen helkkyessae polulla, jonka aeaenen kuultuaan Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitae vastaan. Sieltae kuului pojan huutelua nuorella kaeskyvallalla "hoi! hoi Paeivae! hoi Taehti! menettekoe siitae!" ja jonon etupaeae ilmestyi samalla metsaen juhlalliseen outoon porttiholviin. Jonon etupaeaessae kulki Kirsti Craig itse, pitkaenae ja suorana, lujasti astuen, pitkaejaesenisenae, ja puettu haen oli siniharmaihin kotokutoisiin vaatteihin, kirkas tulipunainen liina paeaessae. Haen talutti sarviin kiinnitetystae nuorasta alistuvan kaersivaellistae mustan ja valkoisen kirjavaa lehmaeae. Haenen vasemmasta kaedestaeaen piti kiinni pieni keikkuva olento, puettuna punaiseen karttuunihameeseen ja leveaelieriseen karkeaan olkihattuun, joka oli hiuksilta taapaein luisunut ja riippui nauhoistaan selaessae. Taemae oli Kirsti Craigin tytaer, viisivuotias Miranda. Tyttoenen oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeaenae mielenkiinnosta uutta kotia laehestyttaeessae. Aivan haenen peraessaeaen seurasi pitkaesarvinen lempeaesilmaeinen haerkaepari--Paeivae, joka oli vaalea raudikko, ja Taehti, omituinen punaisen ja mustan kirjava elaein, jonka otsassa oli monisaeteinen valkoinen laentti. Naemae vetivaet raskaasti soutelevalla ikeellaeaen peraessaeaen koempeloeae tyoerekeae, jolle oli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan. Taehden aaltoilevan kyljen vieressae kaeveli hoikka pellavatukkainen kylaen poika, kaedessae pitkae haerkaeruoska ja alistuva tyytymaettoemyyden ilme harmaissa silmissaeaen ja punakoilla nuorilla kasvoillaan. Haen piti Kirsti Craigista ja luotti haeneen taeydelleen ja siitae syystae haen oli sen enempaeae ajattelematta suostunut haenen pyyntoeoensae ja laehtenyt auttamaan haenen pakoretkeaeaen. Mutta niin tehdessaeaen haen oli pahasti iskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa; sillae vaikka kylaekunta oli osottanut Kirsti Craigia kohtaan typeraeae ynseyttae, niin vihotteli se kuitenkin, kun haen paeaetti pois muuttaa. Haen oli paeaettaenyt laehteae taehaen autioon moekkiin asumaan, hyljaettyae raivausta viljelemaeaen, elaemaeaen aivan erillaeaen kanssaihmisistaeaen, joita haen ei sietaenyt, sen enempaeae kuin muutkaan haentae sietivaet, ja taetae huudettiin nyt joka taholla hullun paeaehaenpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut sille iaelle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua taerkeaeltae, oli levoton siitae, ettae oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin. Haen jo mielessaeaen kuvitteli, kuinka haen itse nyt joutuisi kylaen kokkapuheiden esineeksi. Siitae huolimatta haen oli mielissaeaen, ettae sai Kirstiae auttaa, sillae sydaen haenellae oli terve ja peloton ja haen piti Kirstiae todellisena ystaevaenae, vaikkapa hieman omituisena. Haen pysyi uskollisena, vaikka olikin eri mieltae. Vanha Taavi, haenen isaensae, oli ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon yritystae. Haen oli tuntenut Kirstin pienestae tytoestae ja tiesi haenet reippaaksi, uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestaevaeksi luonteeksi; ja haenen mielestaeaen vaimo menetteli oikein laehtiessaeaen kylaekunnasta, jossa halpa vihamielisyys, haenen ylpeaestae vaehaepuheisuudestaan kiihtyen ja haenen vastoinkaeymisistaeaen ilkeyden nuolia vuollen, taeytti haenen elaemaensae ainaisilla katkerilla loukkauksilla. Kun Kirsti Craig astui esiin haemaeryydestae ja tuli raivauksen paeivaepaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton yksinaeisyys ahdisti aekillisen kalpeuden haenen vakaviin tummiin kasvoihinsa. Hetkisen tuntuivat haenestae nuo haentae kohtaan vihamieliset ihmisetkin vaehemmaen julmilta kuin taemae aeaenetoen yksinaeisyys. Sitten haenen tarmonsa palasi. Haenen suurien kasvojensa jalot, vaikka hieman jaeykaet piirteet sulivat puolinaiseen hymyyn taemaen haenen oman heikkoutensa vuoksi. Haen ikaeaenkuin valtasi maan suurella paeaenliikkeellae; sitten sanaakaan sanomatta ojensi kaetensae vanhalle Taaville, joka oli asettunut haenen viereensae ja keikauttanut hyppelevaen Mirandan olalleen. Ei puhuttu mitaeaen pitkaeaen aikaan joukon hitaasti noustessa rinnettae; sillae he olivat tottuneet tulemaan toimeen vaehillae sanoilla, naemae ihmiset, he eivaet olleet semmoisia loerppoejae kuin muu kylaenvaeki. Vihdoin alkoi punainen kolttu vaeaennellae tukkimiehen olalla ja Miranda huudahti: "Laske minut maahan, Taavi setae, minae tahdon poimia aeidille nuo kauniit kukkaset." Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli taeyttaenyt ilolla haenen silmaensae; ja moniaan minuutin kuluttua haen taputteli jonon peraessae pieni syli taeynnaeaen pitkaevartisia kukkasia. Moekin ovella jono seisahtui. Taavi kaeaentyi ympaeri ja sanoi vakavasti: "Kyllae minae olen korjaillut, minkae olen voinut, Kirsti; enkae minae peraeltaekaeaen luule, ettae taemae paikka on teille niin aivan sopimaton. Mutta kovin yksinaenne teidaen taeytyy taeaellae olla." "Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinaemme, Miranda ja minae?" "Ja taeaellae on metsaessae panttereita. Sinulla pitaeisi olla pyssy, Kirsti. Me yritaemme, poika ja minae, ensi viikolla saada teille taenne vaehaen ruuan apua, mutta minae taessae tuumailen, ettae eikoehaen olisi sittenkin parempi hankkia pyssy." "Kyllae meidaen siihen aikaan onkin kasvojanne ikaevae, Taavi," sanoi Kirsti, luoden samalla hellaen katseen poikaan, joka seisoi nojaten Taehden suitselliseen olkaan. "Mutta en minae panttereita pelkaeae. Elkaeae te pyssyae hommatko; en minae sitae tarvitse, enkae minae sitae kaeyttaeisi!" "Ette te pelkaeae mitaeaen jalan kaevelevaeae", mutisi nuori Taavi ihaillen. Ne voimakkaat kasvot synkistyivaet. "Pelkaeaen, Taavi", vastasi vaimo; "pelkaeaen pahoja kieliae." "Niin aina, tyttoeseni, mutta taeaellae olet niiltae rauhassa", sanoi vanha tukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun haen ajatteli eraeitae kylaekunnan pahimpia parjaajia. Samassa Mirandan kimakka aeaeni puuttui puheeseen. "Voi Taavi", haen huudahti, tarttuen iloisesti pojan saeaereen, "katsoppa kuinka kaunis iso koira!" Ja pieni ruskea sormi osotti kannokkoa, joka oli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken kokoista kantoa. Haenen suuret ruskeat silmaensae ilakoitsivat kuin keijukaisen. Muut seurasivat tyttoesen silmaein suuntaa, terottaen jokainen katsettaan minkae mahtoivat; mutta he eivaet keksineet mitaeaen syytae haenen kiihtymykseensae. "Voisipa haen ehkae naehdae karhun", sanoi vanha Taavi; "mutta en minae saa sitae silmaeaeni." "Niitae kai on taeaellae paljon", sanoi Kirsti jotenkin vaelinpitaemaettoemaesti, kaeaentaeen silmaensae muuanne maillensa. "Ei siellae ole mitaeaen karhua", vakuutti nuori Taavi haenen ikaeisensae varmuudella. "Kanto se on!" "Kaunis iso koira! Minae tahdon sen, aeiti", pyyteli Miranda ja karkasi aekkiae pois. Mutta aeidin varma kaesi laskeutui haenen olalleen. "Ei taeaellae ole mitaeaen isoja koiria, lapsikulta", haen sanoi rauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiaeaen siristettyaeaen ja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyaeaen huudahti: "Heitae nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellae ole mitaeaen muuta kuin kantoja, se on varma se." Lapsen silmillae kuitenkin oli tarkempi naekoe, herkempi luonto; ja vaikka haen nyt oli myoentyvinaeaen ja tottelevaisena kantoi moekkiin sylin taeytensae kuloruohoja, niin tiesi haen, ettei se ollut kanto, jonka haen oli naehnyt. Ja mitae taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee, niin vaikka se tosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen keskellae, niin se tiesi, ettae lapsi oli haenet huomannut. Se naeki, ettae Mirandalla oli ne semmoiset silmaet jotka naekevaet kaikki ja joita ei voi pettaeae. Kaksi paeivaeae mies ja poika viipyivaet raiviolla auttamassa Kirstiae taloiksi rupeamaan. Kentillae soivat hauskasti karjan kellot _taenk taenk ae tonk taenk_ raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen reunoilta kaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita aeaeniae. Paljon piti tehdae murtoaitaa--jaerjestellae risuja ja seipaeitae ristiin rastiin, ettae Kirstin elukat pysyisivaet kotosalla kunnes ennaettaeisivaet kotiutua, eivaetkae enaeae pyrkisi harhailemaan. Kun ne kaksi paeivaeae saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori Taavi nostivat kirveet olalleen ja menivaet matkoihinsa. Kirsti paikalla oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan kuorman yksinaeisyyttae, joka alussa oli uhannut haenet masentaa; ja haen ja Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapaeivaeiseen elaemaenjaerjestykseensae. Taehaen kuitenkin alussa toivat vaihtelua vanhan Taavin viikottaiset kaeynnit, haenen tuodessaan heiniae ja juuria ja muita varastoja talven varalle, ynnae suuret vyyhdet karkeata kotona kehraettyae lankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinae talvi-iltoina. Kirsti oli kuin luotu siihen tyoehoen, jonka haen niin uskollisesti oli itselleen valinnut. Haen osasi kaeyttaeae kirvestae; ja risuaita vakaasti piteni haenen kaatamistaan puista. Haen osasi ohjata auraa; ja ennen lumentuloa oli haen kaeaentaenyt kymmenisen eekeriae pitkaeae kesantonurmea ruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettaeviksi ja murennettaviksi seuraavan kevaeaen kylvoeae varten. Mustan ja valkoisen kirjava lehmae lypsi vielae hyvin ja varmalta naeytti, ettae se lopen ehtyisi vasta kaksi kuukautta ennen kantamistaan. Haeraet pysyivaet reippaina ja hyvaessae lihassa, eivaetkae naeyttaeneet vaehaeaekaeaen kaipaavan entisiae laitumiaan. Lehmaenkellojen koruton, mutta kotoinen soitanto, jota kuului laitumelta kaiken paeivaeae ja oeisin navetan pimeydestaekin silloin taelloein masentunut _tonk ae tonk_, viihdytti suuresti Kirstin mieltae. Ne rypyt, jotka olivat haentae kylaekunnasta seuranneet, alkoivat suun ja silmien ympaeriltae silitae ja haenen kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevae kauneus kukoisti jaelleen taemaen uuden elaemaen rauhassa. Seitsemisen vuotta ennen muuttoaan taehaen raivion moekkiin Kirsti Craig--silloin Kirsti MacAlister--oli eraeaenae iltana kaeynyt tienhaaran puodissa, joka kylaekunnassa toimitti yleisen paikanvaelitystoimiston tehtaeviae. Siellae oli samalla postitoimistokin eraeaessae puodin nurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella merkittyae tomuista hyllylokeroa. Nyoekaeten tyynesti paeaetaeaen maleksijoille, joita vetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla, Kirsti astui tiskin luo siirappia ostamaan. Haen paraillaan ojensi sinisen ja keltaisen kirjavaa ruukkuaan taeytettaevaeksi, kun sisaeaen astui outo mies, joka heraetti haenen huomiotaan. Vielaepae paljon enemmaenkin kuin heraetti haenen huomiotaan; sillae taemae kopea tumma impi, joka ei koskaan ennen ollut kahdesti katsonut miehen kasvoihin, tunsi nyt vuorottain kuumenevansa ja kylmenevaensae, kun taemaen vieraan katse huolettomasti tarkasti haenen uljaan vartalonsa muotoja. Kirsti kuuli haenen kysyvaen postimestarilta asuntoa. Haen puhui vaesyneellae aeaenellae ja haenen puheenpartensa erosi kokonaan kylaekunnan miesten kielen mallista. Kirsti katsoi haeneen kahdesti ja sitten monta kertaa, ja haeneen teki kipeaeae huomatessaan, ettae vieras naeytti sairaalta, ja haen kohtasi haenen katseensa taeydesti juuri yhden sydaemen sykaeyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena paikalla tulipunaiseksi, tempasi kaeteen ruukkunsa ja melkein juoksi ulos puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa tulokkaassa heidaen huomatakseen Kirstin haemmennystae; mutta vieras huomasi sen ja haen oli siitae hyvillaeaen. Ei koskaan ennen haen ollut naehnyt niin komeata tyttoeae kuin taemae mustatukkainen olento sfinksinkasvoineen, tulipunainen liina paeaessaeaen. Kirsti oli ilmestys, joka haenessae heraetti taiteilijan ja sai haenen kiirehtimaeaen palettinsa ja pensselinsae esille ottoa. Sillae Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessae, oli melko paljon taiteilijaa, kun taemae mieli kyllin voimallisena haenet valtasi. Kun taas toinen mieli haenet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen haenen luontaisen velttoutensa, niin haenessae oli melko paljon muusikkoa; ja myoes, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa. Temperamenttia haenellae oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta, tahdon voimaa eikae kestaevaeae kaersivaellisyyttae. Haenellae oli juuri sen verran rahaa, ettae saattoi tyoetae tekemaettae uida virran mukana. Mutta terveys haeneltae puuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus nuoruuttaan soi, haen oli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan puolen kuusimetsien pihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan uutta terveyttae, haen oli ajelehtinut pois viettelyksistaeaen ja lopulta etsinyt itselleen taemaen etaeisen takalistokylaen, se kun naeytti semmoiselta paikalta, jossa saisi paljon vaehaellae. Haen oli sangen hyvaen naekoeinen--jotenkin saman kokoinen kuin Kirstikin-- hoikka, toimekas, vilkas liikkeissaeaen, kun ei ollut vaesynyt, jaloa syntyae kasvojen ja ruumiin joka piirre. Silmaet olivat hyvin tumman harmaanviheriaet pitkaein mustain ripsiensae alla, laepitunkevan kirkkaat, mutta omituisen epaevakavat. Niiden kauneissa syvyyksissae oli ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden ja huikentelevaisuuden vaelillae. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti suipoksi somistettu tiheae tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan rehevaemmaet kuin haenen seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat omituista nahkamaisen tummaa pronssivaeriae. Kylaekunnan ilma oli keuhkoille terveellistae ja elvyttaevaeae, ja ennenkuin haen oli kuukauttakaan sitae hengittaenyt, haen tunsi riemullisen elaemaen hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin haen oli sitae kuukauttakaan hengittaenyt oli haen voittanut Kirsti Mac Alisterin, jolle haen naeytti melkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli haenelle suuremmoinen arvoitus. Yksinpae haenen kieliopin saeaentoejae rikkova puheenpartensa ja maalainen aeaentaemisensaekin kahta enemmaen kaerjistivaet haenen omituisuuttaan. Ne vaikuttivat haenen vaesyneihin aistimiinsa kuin verevae veres tuoksu. Taeaellae, turvassa kuluttavalta maailmalta, haen toden teolla aikoi maalata, aikoi toden teolla kirjottaa, ja elaemae olisi taas jonkun arvoista. Eraeaenae paeivaenae haen ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla vanhalla postivaunulla, joka kaevi kylaessae kahdesti viikossa. Kymmenen paeivaen kuluttua he palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikae kylaessae haemmaestytty siitae vaehaeaekaeaen. Kokonaisen vuoden Frank Craig viihtyi kylaessae lapsensa, suurisilmaeisen keijukaismaisen Mirandan syntymaen jaelkeen ja naeytti tyytyvaeiseltae. Haen oli hellae, ihaileva, hienotunteinen, ylpeae tummasta uljasmuotoisesta vaimostaan ja siitae, ettae taemae niin nopeaan oppi haenen puhtaan puheenpartensa. Mutta eraeaenae paeivaenae haen sitten naeytti levottomalta. Haen puhui asioista, joita oli kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa olosta, jota ei voinut vaelttaeae. Pelon tunne sydaemessaeaen Kirsti kuunteli haenen puhettaan, mutta ei yrittaenytkaeaen vastustaa niin luonnollista asiaa. Ja kun se lotiseva postivaunu saapui kylaeaen seuraavan kerran, niin mies laehti pois ja kylae oli haenen laehdettyaeaen Kirstin mielestae pimeae. Mutta--haen ei palannut takaisin milloinkaan. Kului kuukausi toisensa jaelkeen, eikae haeneltae tullut minkaeaenlaista tietoa; ja Kirstin sydaentae kalvoi ylpeae tuska. Haen tiedusteli kaikista rantakaupungeista, mutta ei saanut minkaeaenlaista tietoa. Kun vihdoin kuukausista karttui vuosia, niin alkoivat hellaesydaemiset ihmiset, jotka onnettomuudessa naekevaet rikoksen, huhuilla sitae, ettae Kirstiae oli petetty. Alettiin ensin kuiskata, ettae ehkei haentae ollutkaan vihitty. "Se oli haenelle oikein, mokomalle ylpeaelle ihmiselle, joka luuli herrasmiehen sieppaavansa!"--niin alettiin sitten hokea. Kirsti ylpeine eleineen ei onnensakaan aikana ollut suosittu; ja naimisensa jaelkeen haen ilonsa itsekyllaeisyyden ja seuran karttavaisuutensa vuoksi samoin kuin yhae hienostuvan puheenpartensakin takia oli kaeynyt kautta koko seudun kateitten morkkauksen esineeksi. Kun haenen korkeaksi kohonneen onnensa temppeli luhistui haenen paeaellensae, silloin tuli kurituksen aika ja kylaekunnan juorukontit ryhtyivaet asiaan oikein taeydellae todella. Kun siinae naapuriseudussa ei laehivuosina tapahtunut mitaeaen muuta pohtimisen arvoista, niin taetae pientae huhua hemmoteltiin ja lihoteltiin. Siitae kasvoi pian suuri haevaeistysjuttu ja juorukontit alkoivat olla aivan varmat siitae, etteivaet asiat voineet olla niinkuin olisi pitaenyt. Kirsti oli saanut, niin he arvelivat, Kaitselmukselta sangen ansaitun rangaistuksen, ja taessae oli nyt hyvae tilaisuus osottaa, ettae he, puhtaat sielut, olivat Kaitselmuksen puolella. Jos Kaitselmus heitti kiven, niin oli epaeilemaettae paikallaan, ettae he heittivaet kolme kiveae. Viimein joku, jolla oli vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla, keksi uuden lisaen. Joku oli kuullut joltakulta toiselta, ettae joku oli naehnyt Frank Craigin kaupungissa. Ensinnae oltiin erimielisiae siitae, missae kaupungissa; mutta taemae pieni ristiriita pian sovittiin. Sitten keksittiin nainen, ja tuota pikaa kaevi selville, ettae oli naehty haenen ajavan kauniin naisen keralla, komeat hevoset edessae, liverikuski hevosia ohjaamassa ja erikoinen vaunuoven avaaja haenen rinnallaan. Naein juttu vaehitellen kasvoi ja kaunistui ja kaevi joutilaalle maalais-mielikuvitukselle rakkaaksi. Kirstin kyselyt pian osottivat, kuinka alusta alkaen tuulesta temmattu taemae haevaeistysjuttu oli; mutta haen oli liian ylpeae noustakseen sellaista valhetta vastaan, jota haen tiesi mielihyvaellae uskottavan. Haen Mirandan vuoksi kaersi, kunnes haenen tummat kasvonsa alkoivat saada poimuja, mustat silmaet alkoivat vaarallisesti hehkua ja haen alkoi pelaetae vielae tekevaensae tuhoja jollekulle. Viimein haen, sattumalta kuultuaan taestae hyljaetystae metsaen koskellisesta raiviosta, moei moekkinsae polkuhinnasta ja laehti pahoja kieliae pakoon. IV LUKU. Miranda ja metsaen piilevae kansa. Miranda oli heti ensi paeivaestae alkaen, jonka he raiviolla elivaet, huomannut taemaen elaemaen olevan haenen mielensae mukaan. Aeiti siitae piti, koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se kiinnitti verrattoman paljon syvemmaellae ja vaelittoemaemmaellae viehaetyksellae. Haenestae paikka ei ollut yksinaeinen. Haenen suuret silmaensae naekivaet mitae Kirsti ei naehnyt; ja haenelle metsaen reunat--joita edemmaeksi haenen ei ollut lupa mennae--olivat taeynnaeaen mitae parhaita leikkitovereita, jotka kaiken aikaa odottivat haentae tuttavuutta tekemaeaen. Ja molemmat haeraet ja mustan ja valkoisen kirjava lehmae olivat haenelle puhekumppaneita. Aeiti pani merkille, ettae kun lapsi istahti ruohoon jonkun elaeimen paeaen viereen ja alkoi hiljaisen salaperaeisen juttelunsa, niin elaein lakkasi syoemaestae ja kuunteli haentae paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja punaisen kirjava Taehti toisinaan seurasi haentae koiran tavoin, ikaeaenkuin lapsen suurten silmaein lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmaet aekkiae alkoivat elaeae liekehtien; tytoen huulilta puhkesi ihmeellinen ilon kujerrus, kimakka, mutta ei aeaenekaes; ja haerkae haentaeaensae huiskauttaen ja loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kaeaentyi syoemaeaen. Seinaehirren kolossa aivan moekin raeystaeaen alla asusti perhekunta punaoravia, neljae poikasta jo neljaennestae vailla taeysikasvuisia ja melkein valmiina omin paein toimeentulemaan. Tuskin oli vanha tukkimies poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat elostaa kuin kotonaan. Ne pitivaet Kirstiae suurena ja vaarattomana olentona, jonka moekissae oli edullista elaeae, koska haen karkotti pois heidaen vihollisensa. Mutta Miranda oli heistae kuin omaa heimoa, josta vaan oli tyoelaes paeaestae selville. Molemmat vanhat oravat saattoivat pyoeraehdellae yloes ja alas katon raeystaeaellae, kujertaen haenelle kimakalla aeaenellae, liehutellen ilmavia haentiaeaen ja kurkottaen alaspaein paeaetaeaen, tarkastellakseen haentae tutkivasti teraevillae ulos pullistuvilla silmillaeaen; Miranda taas saattoi aivan heidaen allaan hypellen kiihkoissaan yloes ja alas samaan tapaan, nyoekaetae paeaetaeaen, nytkiae olkapaeitaeaen ja rupatella niille vastauksia nopealla kimakalla aeaenellaeaen. Haenen aeaenensae oli nyt aivan toisenlainen kuin ne pehmeaet supatukset, joilla haen puhui karjalle; mutta oravat tuntuivat sen hyvaeksyvaen. Ennenkuin tyttoe oli raivauksella ollut viikkoakaan, naeytti koko oravaperhe pitaevaen haentae heikaelaeisenaeaen, siepaten leipaeae haenen pienistae ruskeista sormistaan ja juosten hametta pitkin haenen olalleen, milloin taemae lysti sattui paeaehaen juolahtamaan. Kirstistae ne eivaet vaelittaeneet- -vaarattomasta vaelttaemaettoemaestae Kirstistae, Mirandan aeidistae. Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, ettae haenen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai aeitinsae kaetkemaeaen sen naekyvistae lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Haen ei nykyaeaen viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympaeristoeoen. Mutta siitae huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka haenen lapsen sydaemessaeaen viritteli kirkkaita epaejohdonmukaisuuksia, sai haenet aina pyytaemaeaen palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Taemae paeaehaenpisto huvitti Kirstiae hymyksi asti, sillae haen tunsi sen olevan jatkoa sille tulipunaiselle liinalle, jolla haen itse oli verhonnut omat mustat hiuksensa. Mitae Mirandan hiuksiin tulee, niin olivat ne varjossa naehtyinae yhtae mustat kuin aeidinkin; mutta auringonpaisteessa niissae naekyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat haenen Frank Craigin lapseksi kaikille, jotka olivat taemaen miehen tunteneet. Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsaen vaitelias kansa, joka uteliaana ja valppaana katseli Mirandan leikkiae aeidin aitaa rakentaessa, oppi tuntemaan tyttoesen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he itsekin. Ne tiesivaet ettae tyttoenen usein naeki heidaet, vaikk'eivaet aeidin silmaet naehneet. Huomatessaan, ettei aeiti haentae aina kaesittaenyt, kun Miranda koetti osottaa haenelle somia puiden seassa naekemiaensae elaeimiae, lapsi kaevi taessae asiassa hieman araksi ja vastahakoiseksi; piilevae kansa oli alussa mielinyt panna pahakseen haenen teraevaen naekoensae, jota ei mikaeaen voinut vaelttaeae, mutta se aelysi pian haenen vaiteliaisuutensa ja tyyntyi. Tuo pieni vilkas, harmaa olento olisi voinut karata puitten keskelle, jaehmettyae kuvapatsaaksi, ja muuttua aekkiae yhtae naekymaettoemaeksi kuin mikae ilves, kissa, jaenis tai naeaetae tahansa, ellei haenen kaulassaan olisi ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli kaesittaemaetoen seikka kaikelle metsaen kansalle, se muistutti niille ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentaeaen kuulunutkaan metsaeaen, vaan sille suurelle punapaeiselle naiselle, jonka kirves oli puitten seassa synnyttaenyt niin levottomuutta heraettaevaeae meteliae. Kroof karhua tyttoesen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen maeaeraeaen, ettae se eraeaenae paeivaenae sulasta uteliaisuudesta tuli paljon laehemmaeksi, kuin oli aikonutkaan. Miranda tietysti naeki sen ja suurin silmin toivotti taetae "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin naeki sen--se oli sangen laehellae ja mahdottoman suuri. Ensimaeisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensae vaan lapsensa puolesta. Sysaeten Mirandan tuimasti taakseen haen tarttui kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljaettaevaena hyoekkaeystae odottaen. Haenen suuret mustat silmaensae leimusivat pahaa ennustavina rauhanhaeiritsijaeae vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan kyllaelti taeynnaeaen syysmyoehaen marjoja ja makeita metsaenjuuria ja hunajaa, oli mitae herttaisimmalla paeaellae eikae muuta kuin laiskasti tallusteli pois huomatessaan, ettae haenet oli keksitty, jonka jaelkeen Kirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensae ja tempasi lapsen syliinsae. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia kyyneliae. "Minae tahdon sen, aeiti", haen nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran. Sinae pelotit sen pois." Kirsti oli kuullut siitae koirasta enemmaen kuin kyllaekseen. "Kuules nyt, Miranda", haen sanoi ankarana ja samalla pudisti haentae olkapaeaestae, jotta haen paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitae minae sanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elae koskaan mene sen laehelle, taikka se syoe sinut. Muista nyt taemae, Miranda, taikka saat vitsaa oikein kelpo tavalla." Kirsti oli aivan suunniltaan ja ymmaellaeaen ajatellessaan, ettae Miranda yksinaeaen kohtaisi tuon suuren elaeimen ja ehkae yrittaeisi tuoda sen kotiin leikkikumppanikseen; haen sen vuoksi hetkeksi unohti ajatuksensa tavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui tottelemaan; mutta salassa haen saeilytti omat luulonsa taestae koira- asiasta. Haen varsin hyvin tiesi, ettei taemae tenhoava elaein halunut haentae syoedae; ja aeidin kaesky haenestae vain oli yksi noita aeitien oikullisuuden puuskauksia, joiden perille ei kukaan voi toivoa paeaesevaensae. Taemae tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltae enemmaen puolen kahdesta kokonaisesta paeivaestae. Se karkotti niin kauas sen toivotun ajan, jolloin haen saisi tutustua metsaen arkaan piilevaeaen kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteae katse, ja jutella sen keralla. Aeiti piti haentae nyt aina aivan hameenliepeissaeaen. Tyttoe ei mielestaeaen voinut keskustella naeistae asioista, joita aeiti ei ymmaertaenyt, kenenkaeaen muun kuin haerkaein ja mustan ja valkoisen kirjavan lehmaen ja oravain kanssa, mutta naemaekin enimmaekseen pitivaet oman paeaensae. Pian talvi vaipui yksinaeisen moekin ympaerille valkoisena, hiljaisena ja kimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia taeynnaeaen. Kirsti oli ennen lumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillae oli sen asukkaina kuusi mitae parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka kiekui sangen uljaasti. Miranda luuli taemaen ylpeaen linnun halveksivan haentae eikae sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta kanat olivat ystaevaellisiae, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen ilo oli etsiae niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten polut aukaistavat joka lumisateen jaelkeen--polku laehteelle, polku navetan ovelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setae oli tehnyt Mirandalle kelkan, ja haenelle tuotti suurta iloa, kun sai puut kelkallaan moekkiin kulkemaan yhtae sukkelaan kuin aeiti ennaetti niitae pilkkoa. Se oli ankara kilpailu, mutta aeiti miten kuten aina sai pysytellyksi juuri yhden pilkkeen verran edellae. Ja kalan pyynti--se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa, jos ilma oli suotuisa. Sekae Kirsti ettae Miranda olivat melkein pelkkiae kasvinsyoejiae. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi mieluummin kokonaan elaenyt hedelmillae, juurilla, viljalla ja munilla, ellei haenen ruumiinsa olisi riidellyt naeitae paeaehaenpistoja vastaan. Mutta haenen vaimoonsa taemae ennakkoluulo oli tarttunut siihen maeaeraeaen, ettei haen sen enempaeae kuin lapsikaan nykyaeaen nauttinut minkaeaenlaista liharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen, Mirandan sen sijaan vaistomainen. Mutta kala,--kalan laita oli kummankin mielestae aivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin taeynnaeaen myoetaetuntoa ja kaesitystae, ollut minkaeaenlaista toverillisuuden tunnetta naeitae kylmaeverisiae, limaisia iljettaeviae esineitae kohtaan. Haen tunsi kiihkeaeae pientae iloa niitae pyydystaeessaeaen; ja tyytymyksen mielihyvaeae syoedessaeaen niitae voissa ja keltaisissa vehnaejauhoissa maukkaan ruskeiksi paistettuina. Sillae Miranda oli sangen laehellae luontoa ja luonto nauraa koville paeaetoeksille. Kalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui jaervellae talvisaikaan. Kun saeae naeytti hyvin vakaantuneelta, niin Kirsti laehti matkaan lujilla lumikengillaeaen ja Miranda pienillae leikkikengillaeaen astui urhoollisesti aeitinsae rinnalla pitkaeae valkoista polkua, joka vei alas jaervelle. Mirandankin tarkoilla silmillae katsoen polku nykyaeaen oli sangen autio, sillae metsaen kansasta suurin osa joko makasi tai oli muuttanut muuanne, se kun pelkaesi vaerikkaeaen karvansa lumen pinnalla paikalla ilmaisevan itsensae. Kerran haen vaihteeksi naeki jaenoen kyykkivaen naereen juurella talvipuvussaan ja kerran tai kahdesti haen naeki portimon, joka sekin oli taetae nykyae aivan valkoinen, haennaenpaeae vain mustana varotukseksi niille, joilla oli syytae pelaetae sen julmuutta. Miranda ei tiennyt portimosta mitaeaen, mutta ei haen juuri siitae pitaenyt; vaelipae tuolla, silla portimokin vihasi sekae Mirandaa ettae vielae koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella arkoja ja pysyttelivaet varovaisesti poissa. Metsaehiiret, laempoeiset karvakeraet nukkuivat kuiviin pesiinsae hautaantuneina kaukana syrjaessae; ja vielaepae Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petaejaen juurakon alla kolossaan, pesaen ovi syltae vahvan nietoksen peitossa, unta suojaamassa. Jaervelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellaeaen hakkasi jaeaehaen kaksi avantoa, pani kahteen koukkuun laeskipalat syoetiksi ja antoi toisen siiman Mirandan tumpullisiin kaesiin. Taimenia oli jaervessae paljon ja niiden oli naelkae; ja mikae lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma aina viehaetti niitae enemmaen ja usein haen sai kolme kalaa siinae kuin Kirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla naeytti kiintyneen taehaen julmaan leikkiin, niin seurasi haenen huomionsa kuitenkin kaiken aikaa sitae valkoista aeaerettoemyyttae, joka heitae ympaeroei. Jaerven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia rantoja, jotka sitae ympaeroeivaet; niiltae kohoovaa metsaenreunaa, joka oli alta musta, mutta paeaeltae vahvan valkoisen vaipan peittaemae, jyrkkaeae vuorenrinnettae, joka kohosi jaerven alapaeaessae ja oli ylt'yleensae valkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivaenae, mittaamattomana, hohtavana, valokiehteisenae ja matalana kaartui heidaen ylitseen. Vuorenrinteen valkeudella Miranda eraeaenae paeivaenae huomasi liikkuvan mustan elaeimen, elaeimen, joka haenestae oli suuren kissan naekoeinen. Haen naeki sen pysaehtyvaen ja heitae katselevan; ja vaikka matka oli niin pitkae, niin haen naeki sen avaavan ammolleen pelottavan kitansa. Ja sekunnin kuluttua haen kuuli kiljauksen, joka laehti taestae pelaettaevaestae suusta--kimakan, kaeheaen, raeaekyvaen valituksen, joka huvitti haentae niin suuresti, ettae haen unohti vetaeae kalan jaeaelle. Mutta aeitiae taemae aeaeni naeytti huolestuttavan. Haen katsoi jonkun sekunnin ajan sangen vakaasti etaeistae kiljujaa ja sanoi sitten: "Panttereita, Miranda! Ei karhuista vaeliae; mutta panttereita vastaan meidaen tulee olla varuillamme. Taenaeaen meidaen taeytyy paeaestae kotia ennen auringonlaskua; ja muista, ettae joka askeleella kuljet aivan laehellae minua." Kaikki taemae pelko oli Mirandan mielestae saeaelittaevaen turhaa. Itse haen oli mielensae syvyydessae aivan vakuutettu siitae, ettae pantterin kanssa olisi kovin hauska leikitellae. Kuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia taeynnaeaen. Kahdesti haen aamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan naeki Ten-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla kulkevan raivauksen poikki, omituiset laenttiset sarvet korkealla takakenossa, kuono suoraan eteenpaein ojennettuna, noeyraet naaraat kintereillaeaen seuraten. Taemae tapahtui, ennenkuin metsaessae vielae oli vahvalta lunta. Myoehemmin talvella haen joka aamu hartaalla innolla tutki, mitae vieraita yoellae oli kuljeskellut moekin ympaeri. Joskus oli siinae kaeynyt kettu ja jaettaenyt sirot, selvaeaen painellut, saeaennoelliset jaeljet, joista naeki, ettae se elaein, joka oli ne tehnyt, tiesi, minne oli menossa, ja ettae sillae oli varma paeaemaeaerae tiedossaan. Jaeniksen jaelkiae oli melkein aina--haen oppi piankin tuntemaan naemae kolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut jaelkiryhmaet, jotka pitkae joustava hyppy oli saanut syvaelle lumeen painumaan. Ja kun portimo oli siihen jaelkensae jaettaenyt--kapeat, siroreunaiset, petollisen viattomat jaelkensae--niin aina ne laeheltae ja yhdenmukaisesti noudattivat hyppivaen jaeniksen jaelkiae; ja Miranda pian alkoi tarkalla vaistollaan aavistaa, ettei seura ollut jaenikselle terveellinen. Kerran haen kauhukseen huomasi, ettae jaeniksen jaeljet aekkiae aivan moekin akkunan alla paeaettyivaet veriseen laikkaan, jonka ympaerillae oli karvoja ja luita. Joka puolella sen paikan ympaerillae lumi oli kuin siivillae pois laastu ja kaksi ihmeellistae jalan jaelkeae haenelle kertoi sen jutun. Naemae molemmat jaeljet olivat pitkaet-- syvaelle jakoiset, varpaiden asemesta pitkaet koukut ja takana epaeselvae sutimainen painalmus. Sillae paikalla huuhkaja oli istunut aterian paeaetettyaeaen muutaman minuutin lumella, miettiaekseen asiain yleisen kulun ja varsinkin hyvaen aterian etuja. Miranda mielessaeaen kuvitteli, kuinka taemae iso lintu siinae istui kuutamossa veristen luitten aeaeressae, kaeaennellen tupsuista paeaetaeaen hitaasti puoleen ja toiseen, silloin taelloein naksutellen koukkuista nokkaansa aterian hyvyyttae muistellessaan, teraevaet silmaet selkisten selaellaeaen palaen. Oli siinae ketunkin jaeljet. Se oli tullut navetasta paein, tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkaeaen ja epaeroeimaettae kaeaentynyt pois metsaeaen. Miranda ei mistaeaen voinut arvata, kuinka varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vaehaellae se oli saada huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitae aamusta haen kantoi kaunaa huuhkajoita vastaan eikae koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla niiden kumeata huhuamista _tu-huu-huu-uhuu-uu_, sen juhlallisesti kajahdellessa hongikon harteilta. Mutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinae talvena tutustui. Tammikuun jo ennaetettyae hyvaeaen mittaan, orapihlajan varistettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden marjain jo enimmaekseen syoejaensae loeydettyae ja naelaen uhatessa niitae lintukansan jaeseniae, jotka eivaet olleet etelaemmaeksi matkanneet, saapui moekille vikkeliae muonaa etsiviae pulmusparvia elfenluunokkineen. Mirandalla oli niitae varten alati varalla murusia, ja kun sanoma haenen anteliaisuudestaan levisi metsaeaen laajemmaltakin, niin alkoi siivekkaeiden ruokavieraiden luku nopeaan lisaeaentyae. Silloin taelloein siihen saattoi poellaehtaeae naelkaeinen variskin killistellen ja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa taemaen hyvaen Mirandan muruista. Tyttoe piti variksista eikae suvainnut aeitinsae niistae mitaeaen pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmaen haen piti noista isoista, punapaeisistae lapsellisen luottavista taviokuurnista, jotka melkein sai kaeteensae ottaa. Haen piti niille talviset pidot aina kun ne vaeltavissa parvissa saapuivat haenen vieraikseen. Semmoisina paeivinae, kun saeae oli liian paha, jotta olisi voinut ulos laehteae--kun lunta tuiskui vihuripaeissae ja ilman sotajoukot naeyttivaet kentaen poikki kiitaevaen, kun vaivatuista metsistae kohosi kumea jymy ja huuhkajat puolenpaeivaen aikaan laehtivaet unipuulle, mutta tyytyvaeinen karja maerehti navetassaan hyvillae mielin siitae, ettae sillae oli katto paeaen paeaellae--silloin tupa tuntui Mirandasta sangen viihdykkaeaeltae. Kinokset kohosivat semmoisina paeivinae joskus melkein akkunaan saakka. Liedessae kuivat puut paloivat tavallista kirkkaammin ja liekit tavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat tatarleipaeset, jotka oli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin, maistuivat semmoisina paeivinae muheammalta kuin koskaan muulloin, ja semmoisina paeivinae haen oppi sukkaa kutomaan. Taemae se oli hauskaa. Ensin haen kutoi iloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat aeidilleen; ja sitten nopeaan perehdyttyaeaen taehaen yksinkertaiseen taitoon, haen sai hyvaen alkujohdatuksen sukan kutomiseen neljaellae vartaalla. Sukat tietenkin sai aeiti, joka ei siitae suurin moittinut, vaikka joku paikka olikin liian tiukkaan kudottu, toinen liian loeyhaeaen. Kirstin omat vikkelaet vartaat klikkasivat kaiken paeivaeae ja niistae laehti sukkaa, laehti tumppua, kaikki mainion paksuja, kuten metsaenhakkuuleirien vakaille markkinoille piti ollakin. Moisen kodikkaan, tuvassa vietetyn paeivaen jaelkeen Miranda kerran yoellae heraesi raapimiseen, jota kuului katolta. Haen nukkui koko kylmaen ajan aeitinsae keraellae paeaehuoneessa leveaessae uudessa vuoteessa; se oli rakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha Taavi oli maannut ensi kerran raiviolla kaeydessaeaen. Miranda tarttui aeitinsae kaeteen ja pudisti sitae hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla silmaet auki maaten ja kuunnellen. "Mikae tuo on, aeiti, joka tahtoo tulla sisaeaen?" kysyi lapsi kuiskaten. "Hiljaa, hiljaa", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun. Raapiminen kaevi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja uteliaat kynnet paeaesivaet tuoheen kaesiksi. Sitten se lakkasi. Sekunnin tai parin aeaenettoemyyden jaelkeen kuului kuin kova puhallus, ikaeaenkuin tupaan pyrkijae olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja kylmyyttae. Taetae seurasi kolme laepitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin ihmeellisen naelkaeisiltae, ettae Mirandankin peloton pikku sydaen alkoi sykkiae sangen nopeaan. Mitae Kirstiin tulee, niin haen kerrassaan hermostui. Vuoteeltaan kavahtaen haen hyppaesi lieden luo, kouhi kekaeleitae tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti paeaelle tuohta ja kuivia pilkkeitae ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten hormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras kaevi taestae levottomaksi. Jaelleen rapisivat kynnet katolla teraevaeaen, sitten kuului loeyhae jysaehdys raeystaeaen alta. Lumisade oli jo muutamaa tuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti paeivaen valjetessa avasi oven, niin naekyi syvae kuoppa siinae, mihin pantteri oli alas hypaennyt, ja kaatelevista jaeljistae naekyi kunne paein se oli paennut. Taemae tapaus sai Mirandan johonkin maeaeraeaen muuttamaan ensimaeistae mielipidettaeaen panttereista. V LUKU. Kroof, se iso emaekarhu. Raiviolle tuli sinae vuotena aikainen kevaet. Kirstin syksyisiae vakoja alkoi siellae taeaellae naekyae alenevan lumen alta tummina ja hoeyryaevinae. Ensimaeiseksi sulivat moekin edustalla lastukko ja navetan edustalta ruuhkakasa, naemae kun vaekevaesti kokosivat laempoeae. Ja niille opasti ylpeae kukko kaivelevan naisvaekensae kuin maailmaa vallottamaan. Miranda oli nimittaenyt sen "Saundersiksi" eraestae mahtailevaa kylaekeikaria muistellen; ja kun tuli huhtikuun rattoisa aika ja munia alkoi tulla yhae runsaammin eikae kukon myoetaemukaisten kainaloisten kanojen kaakatus tahtonut koskaan heretae, niin sen kopeus kaevi aivan sietaemaettoemaeksi. Eraeaenae aamuna Mirandan tehdessae jotain, joka loukkasi kukon arvontuntoa, se rupesi niin roeyhkeaeksi, ettae hyoekkaesi haentae vastaan nokka ojossa ja kaikki niskahoeyhenet pystyssae. Mutta Saunders ei tuntenut Mirandaa. Yksi vilaus vain, kun haen sai sen koivista kiinni, kieputti sitae paeaensae ympaeri ja nakkasi sen paeistikkaa pelosta ja haepeaestae kirkuvana lantatunkion paeaelle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin sen entinen arvontunto palasi, mutta siitae alkaen Miranda oli sen silmissae ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa. Kun raivaus oli aivan paljaana metsaenreunoja lukuunottamatta ja Kirsti jaelleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmae synnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla julisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho; mutta Miranda ihaili sitae suunnattomasti ja vaehaeaekaeaen piittaamatta sen sukupuolesta nimitti sen Mikoksi. Petaejaen juurakonkin alta lumi naeihin aikoihin suli ja Kroof koempi ulos paistattamaan itseaeaen paeivaeliekkosessa. Se oli elaenyt talven yli yksinomaan siitae rasvasta, jonka oli keraennyt valtavan ruhonsa paikkoihin. Mutta ei se siitae huolimatta ollut naelkiintyneen naekoeinen,--oli sillae vielaekin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella, kunnes ravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama paeivae heraeaemisensae jaelkeen se synnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi penikkaa; mutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitae oli milloinkaan likimainkaan ollut sillae paikkakunnalla, oli lisaeksi oma erikoinen yksiloellisyytensae ja itse se aivan yhtae hyvin tyytyi yhteen penikkaan, kuin jos niitae olisi ollut kaksi. Juurakon alainen kolo oli laemmin ja pehmeaeksi sisustettu,--mikae olikin aesken syntyneelle aivan vaelttaemaetoen ehto; taemae oli yhtae vaehaen karhun naekoeinen kuin mikaeaen sen kokoinen pienokainen hevillae saattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevae ja melkein karvattomana muodottomampi kuin kaikkein koempeloeinkaeaen koiranpenikka, mitae ajatella saattaa. Hento paljas iho naeytti kyllaekin huonolta suojalta maailmaa vastaan, mutta sillaepae oli haemmaestyttaevae ruokahalu ja Kroofin maitovarat olivat tyhjenemaettoemaet. Muutaman paeivaen kuluttua alkoi naekyae hieman tummaa karvaa. Emo imetti sitae tunnin toisensa jaelkeen takajaloillaan puoleksi pystyssae istuen, etujalat leveaelle levitettyinae ja paeae niin syvaelle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen kieli roikkuen toisesta suupielestae ja silmaet ihastuksesta puoleksi ummessa, ja penikka naeytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin havaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljae viikkoa sai kuluneeksi, oli penikalla pikimusta pehmeae ja kiiltaevae turkki. Ja kun asiat olivat niin pitkaelle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi silmaensae maailmaa katsellakseen. Penikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi ruumiinrakennukseltaan. Paeae oli taellae iaellae leveyteen verraten lyhempi kuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmaet, alussa hyvin pehmeaen epaemaeaeraeiset, saivat pian leikillisen vallattoman ilmeen, joka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin. Kaiken kaikkiaan se oli pulska penikka ja Kroofilla oli taeysi syy olla siitae ylpeae. Kevaeaen ennaetettyae jo melko pitkaelle, kalpeitten vaaleanviheriaein taimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden lehtien lomitse ja haisunaeaetae-kaalin suurien veripunaisten lehtisilmujen loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinae, Kroof laehti penikalleen maailmaa naeyttelemaeaen. Pienokaisen ei tarvinnut alistua yhtae ankaraan ja pitkaelliseen kasvatukseen kuin aarniometsae- kansan muiden tenavien. Sillae noiden toisten ensimaeinen ja vaelttaemaettoemyydessaeaen vaikein ja ankarin opittava oli se, miten vaelttaeae vihollisia. Jos taemae opittava huonosti opittiin, niin saivat kaikki muutkin opetukset lyhyen lopun, sillae aeaenetoen murhenaeytelmae, jossa kaikki metsaen asukkaat olivat naeyttelijoeitae, kehittyi aina, milloin muutaman, milloin monen kohtauksen kautta, traagillista loppua kohti. Mutta karhu enimmaekseen kuului vallanpitaejiin ja moni huoli oli sille sen vuoksi tuntematon. Ei edes pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen ja omavaltainen, koskaan ehdoin tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa, jonka rutistava syleily ja salaman nopea kaemmenen isku olivat sille tunnetut. Karhun penikka ei sen vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan, kunnes oli taeysikasvuinen, tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja Kroofin kaltainen jaettilaeinen emona, penikka saattoi huoletta nauraa vaikka pantterillekin. Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan opittavat, sen emonsa vieressae tallustellessa. Penikka-ajan ensimaeisinae sokeina viikkoina sen tosin taeytyi oppia vaikenemisen ensimaeinen hyve, eikae taemae ollut helppoa, sillae se mielellaeaen ynisi ja moeraeili omalla hauskalla pikku tavallaan. Taemae kyllae kaevi paeinsae Kroofin kotona ollessa; mutta emon kuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimaeinen asia. Sen se oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvaellae piilevaen vaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun taeytyi olla yksin. Ainahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikaevae mahdollisuus, ettae kettu tai ilveskissa keksisi Kroofin laehdoen ja tilaisuutta hyvaekseen kaeyttaeen pistaeisi poskeensa sangen hyvaenmakuisen paistin, imevaen karhunpenikan. Kulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiae, penikka huolellisesti haisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui kaivelemaan. Naein se sai tietaeae, mistae etsiae taerkkelyspitoisia juuria, joista karhu kevaeaellae niin suureksi osaksi elaeae. Se oppi tuntemaan taerkeaet erot makeitten maapaehkinaein ja arumin polttavan katkeran juurimukulan taikka intianinauriin vaelillae, ja se oppi jaerven rehevillae rantaniityillae tallustellessaan erehtymaettae kaivamaan mukulapavun [Footnote: Amerikkalainen hernekasvi (_Apios tuberosa_), jolla on syoetaevaet juurimukulat. (Suom. muist.)] ravitsevia juurimukuloita. Se keksi myoes minkaelaisia vanhoja kantoja sitae piti hajottaa, kun mieli saada paraiksi hapahko vahvistava annos metsaemuurahaisen toukkia. Kesken naeitae vakavampia toimia se aina ennaetti emonsa jaloissakin telmimaeaen taikka takajaloillaan rattoisasti tepastelemaan. Pian sille naeytettiin sekin, miten piti loeytaeae mehilaeisten puu ja ryoestaeae niiden makeat aarteet saamatta silmiaeaen puhkaistuiksi; mutta juuri taellae kohdalla metsaen haemaeraet onnettaret sallivat taemaen iloisen lapsinaeytelmaen esiripun laskea muistukseksi siitae, ettei kuoleman lakia voitu lieventaeae edes ison mustan karhun hyvaeksi. Ensimaeiset retkensae penikkansa keralla Kroof teki raivion ympaeristoeoen, jossa Miranda toisinaan naeki molemmatkin. Tyttoe riemastui penikan naehdessaeaen niin suunnattomasti, ettae haen luopui tavallisesta vaiteliaisuudestaan metsaen kansaan naehden ja aeidilleen kertoi somasta kiiltaevaestae pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso koira oli tuonut mukanaan. Ainoa seuraus oli, ettae Kirsti antoi haenelle tuiman varotuksen. "Koira!" haen huudahti ankarana; "enkoe minae sanonut sinulle, Miranda, ettae se on karhu? Karhut enimmaekseen ovat vaarattomia, jos antaa niiden olla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin paha. Muista nyt, mitae minae sanon. Pysy minun luonani, elaekae mene liian likelle metsaen reunaa." Ja niinpae Mirandaa joku viikko siitae eteenkaesin vartioitiinkin sangen ankarasti, jottei haen lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen kanssa tekemisiin. Kesaellae Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielae pitemmillae retkillae. Pientae elaeintae naemae kiertelyt ensin ikaevystyttivaet ja vaesyttivaet, niin ettae toisinaan se heittaeytyi selaelleen vaaleanpunervat tallukset taivasta kohden, muka vastaan pannakseen, eikae suostunut kulkemaan askeltakaan edemmaeksi. Mutta huolimatta sen lystikkaeaen pienen mustan kuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmaein pyynnoestae vanha Kroof sitae nuhdellen toeni kunnes se hyppaesi pystyyn ja oli kyllaekin tyytyvaeinen, kun paeaesi matkaa jatkamaan. Rasituksista se vaehaen laihtui, mutta kaevi paljon kiinteaemmaeksi, ja pian se iloisella mielellae laehti pisimmillekin retkille. Ei mikaeaen sitae vaesyttaenyt ja retken jaelken se ajoi kaniineja taikka portimoita taikka muita vikkeliae elaeimiae, kunnes emonsa pilkallisista mielenilmauksista aelysi naeiden yritysten turhuuden. Naemae laajat vaellukset todella sen kehittivaetkin niin ettae siitae naeytti tulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun puolesta; mutta nepae myoes olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi pysynyt kotona,--mutta ei siitaekaeaen olisi ollut suurta apua, sillae juuri kotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsaekansan kesken. Ne olivat eraeaenae paeivaenae kahden loeytoeretkellae kaukana naapurilaaksossa--Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi hyvin vaillinaisesti. Paeivaen ollessa puolessa Kroof kaevi levolle pieneen viileaeaen notkoon laehteen viereen, joka _tipp-topp tipp-tapp tupp-tippui_ viheriaeltae kallion pykaelaeltae. Mutta penikka se vaesymaettae laehti muutaman kymmenen sylen paeaehaen tutkimaan eraestae viidakkoa tosin kyllae naekyvistae poistuen, mutta ei hetkeksikaeaen niin kauaksi, ettei aeaeni olisi kuulunut. Viidakon laehettyvillae sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa vetaevae haju. Se ei ollut vielae koskaan lyhyellae elontiellaeaen haistanut mitaeaen taehaen verrattavaa, mutta erehtymaetoen vaisto kuiskasi, ettae se oli sangen hyvaeae syoedae. Tunkeutuen viidakon kautta sitae kohti se loeysikin hajun laehdoen. Kaltevan hirsirakennuksen alla oli pala kellertaevaen valkoista lihaa, jonka paeaelle oli paksulta sivelty tumman punaisen ruskeata--ja voi minun paeiviaeni! kuinka hyvaelle se lemahti! Se oli viettelevaesti pistetty kaksihaaraisen puutakin paeaehaen. Penikan korvat kohosivat paljaasta ahmimishalusta tavallista korkeammiksi ja leveaemmiksi. Herkaet sieraimet menivaet kurttuun sen haistellessa taetae houkuttelevaa loeytoeae. Se paeaetti hiukan maistaa sitae ja sitten laehteae emoa hakemaan. Mutta se oli vaehaen liian korkealla, jotta siihen olisi maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillae valkoisilla hampaillaan, kaevi siihen kiinni pehmeillae etukaemmenillaeaen ja ripusti siihen koko painonsa vetaeaekseen sen alas. Kroof viileaessae notkelmassaan maaten kuuli pienen haetaeraeaekaeyksen, joka katkesi kamalan aekkiae. Siinae samassa se suuren ruhonsa kera hurjan haedaen valtaamana syoeksyi alusmetsaen laepi aeaentae kohti. Se loeysi penikkariepunsa aivan litteaeksi rutistuneena loukun valtavien hirsien alla, kiiltaevae paeae ja toinen kaemmen surkeasti esiin pistaeen, pieni punainen kieli sijoiltaan vaeaentyneitten leukain vaelistae roikkuen. Kroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydaemessaeaen, ettae lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa raivossa se ei tahtonut sitae tunnustaa. Se alkoi mielettoemaesti repiae isoa hirttae--niin suunnaton kappale pantu niin vaehaeistae olentoa tappamaan--ja niin ihmeteltaevae oli sen kynsien ja jykevaein etujalkain voima, ettae se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle. Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun, sieraimet ja surkeasti muljottavat silmaet; silitteli sitae kevyesti kuin hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen paeaellae. Se hieman kohotti paeaetae kaemmenellaeaen ja hyvaeili sitae kahta hartaammin, kun se hervottomasti putosi syrjaeaen. Sitten se jaeaehtyi kylmaeksi. Taemae oli todistus, jota se ei voinut olla uskomatta. Se herkesi hyvaeilyistae, jotka olivat niin voimattomat laempoeae palauttamaan pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitaeen kuonoaan korkealla ilmassa se kaeaentyi hitaasti ympaeri kaksi kertaa, ikaeaenkuin vedoten johonkin voimaan, josta sillae oli epaemaeaeraeinen aavistus; sitten se kuolleeseen enaeae vilkaisemattakaan ryntaeili kautta metsaen kuin mieletoen. Kaiken yoetae se vaelsi ilman paeaemaeaeraeae sinne ja taenne alisen Kuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitae, kautta seutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkaeaen huomiotaan kiinittaenyt; ja puolen paeivaen aikaan se seuraavana paeivaenae jaelleen huomasi olevansa aarniometsaessaeaen, ei kaukana raiviosta. Se karttoi kaukaa kiertaeen vanhaa pesaeaensae, joka oli juurakon alla ja lopulta heittaeytyi maahan uupuneena ja, imemaettoemaet nisaet ankarasti pakottaen, kaevi kaatuneen hemlokin taa levolle. Se nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heraesi lapsen huutoon. Se paikalla tiesi, ettae se oli Mirandan aeaeni; ja kun se tavalla tai toisella liikutti sen mieltae, niin se vaivoistaan huolimatta nousi yloes ja kulki hiljaa aeaentae kohden. VI LUKU. Mirandan pyhitys metsaelle. Sinae samana paeivaenae, heti puolisen jaelkeen, Mirandan laehdettyae ulos viemaeaen muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut jonkinlaisen pyoertymys kohtauksen. Kaiken aamupaeivaeae oli kuumuus haentae rasittanut tavattomasti, vaikk'ei haen ollut siitae tietaevinaeaen. Nyt astioita pestessaeaen haen aivan vasten tapojaan pudotti niistae yhden lattiaan. Raeiskaeys sai haenet havahtumaan. Mielipahalla haen huomasi, ettae se oli Mirandan pieni kirjava lautanen. Sitten kaikki musteni haenen silmissaeaen. Haen toein tuskin paeaesi vuoteen luo hoipertelemaan ja kaatui siihen oikopaeaetae kuin pyoertynyt. Taetae mielentilaa seurasi raskas uni, jota kesti monta tuntia ja joka luultavasti pelasti haenet jostain ankarasta taudista. Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopaeaetae aeitinsae luo. Haen sensijaan vaelsi kohti synkkaeae kuusimetsaeae, joka oli yhdellae kohtaa moekin takana hyvin laehellae. Avoimien, tattaresta vihantien kenttien runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan valaistuksen. Mirandan kirkas silmae huomasi, ettae jotain liikkui harmaitten suorien runkojen vaelissae. Haen piti siitae sangen paljon. Se oli haenestae merkillisen paljon kissan naekoeinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitae haen oli kylaessae naehnyt, jalat korkeammat ja haentaeae vain ihmeellinen paksu tynkae. Se tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan pienempi ilves. Sen karva oli punaruskeata, taeynnaeaen pieniae vaaleampia pilkkuja. Sillae oli korvien nipussa suorat harjastoeyhdoet samoin kuin suuremmalla serkullaankin, Canadan ilveksellae,--ne vain eivaet olleet likimainkaan niin silmaeaen pistaevaet kuin viimeksi mainitun; ja kuutamopyoereaen naaman ilme oli samalla sekae vihainen ettae arka. Mutta selvaestikin se oli kissa; ja Mirandan sydaen kaeaentyi sen puoleen sen istuessa siinae metsaen siimeksessae tarkaten ihmislasta haaleilla silmillaeaen. "Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyvaeillen ojensi sitae kohti kaetensae ja juoksi metsaeaen. Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes haen oli tullut kymmenen askeleen paeaehaen; sitten se kaeaentyi ja juoksi kauemmaksi pimentoihin. Paeaestyaeaen melkein naekymaettoemiin se pysaehtyi, kaeaentyi ympaeri ja istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta. Sitae ihmetytti se veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt kokonaan kiintynyt takaa-ajoon ja kiihkeaesti toivoi saavansa kiinni kauniin mirrinsae, kunnes elaein jaelleen vihaisesti kahahtaen kaeaentyi ympaeri ja hyoekkaesi pois. Pettyneenae, vaikkei silti masentuneena Miranda taas seurasi; ja sama pieni leikki uudistui vaehillae muunnoksilla, kunnes haenen suuret silmaensae olivat taeynnaeaen himmentaeviae kyyneliae ja haen oli vaehaellae maahan vaipua uupumuksesta. Ilkeae kissa leikkiin vaesyneenae eikae enaeae nauhankaan vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui maahan itkemaeaen. Mutta haen ei ollut niitae lapsia, jotka pitaevaet paljon melua pienestae pettymyksestae. Ei kulunut kuin mutama minuutti, ennenkuin haen hyppaesi pystyyn, kuivasi silmaensae pienien nyrkkiensae selkaepuolella ja laehti oman luulonsa mukaan suoraa paeaetae kotia kohti. Alussa haen juoksi, arvellen aeidin varmaan kaeyvaen levottomaksi haenen poissaolonsa vuoksi. Mutta kun haen ei tullutkaan aukealle niin pian kuin oli luullut, niin haen pysaehtyi, katseli sangen huolellisesti kaikki ilmansuunnat ja kaeveli edelleen kaiken aikaa varoen. Haen kaeveli ja kaeveli, kunnes tiesi kulkeneensa niin pitkaen matkan, ettae olisi vaikka viiteen kertaan kotia ennaettaenyt. Haenen jalkansa huojuivat, ja sitten haen avuttomana seisoi aivan hiljaa paikallaan. Haen tiesi eksyneensae. Yht'aekkiae aarniometsae, metsae johon haen oli halunut, metsae, jonka pimeyttae haen ei ollut koskaan pelaennyt, muuttui yksinaeiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Haen puhkesi aeaenekkaeaeseen itkuun. Taemae se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peraeaemaeaen. Mutta sen kuulivat toisetkin korvat. Olento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa-- vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain aeaentae kohti. Vaikka sen jaesenet naeyttivaet vankoilta, kaemmenet suurilta hoikkaan ruumiiseen ja pieneen litteaeaen julmaan paeaehaen verraten, niin olivat sen liikkeet siitae huolimatta aeaenettoemaet ja keveaet. Ja jokaisella matalaan kyyristyvaellae mutkikkaalla askeleella haentae hermostuneesti saetkaehti. Huomatessaan itkevaen lapsen se pysaehtyi ja alkoi sitten laehestyae vielae entistae hiipivaemmin, kyyristyen niin matalaksi, ettae vatsa melkein maata laahasi, kaula pitkaellae paeinvastaiseen suuntaan kuin haentae. Se ei saanut aikaan vaehintaekaeaen aeaentae, mutta Mirandan herkissae aivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli, ennenkuin se oli paeaessyt aivan hypyn matkan paeaehaen. Tyttoe lakkasi itkemaestae, vilkaisi aekkiae ympaerilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan katseensa sen palaviin viheriaeisiin silmiin. Ja vaikka haen olikin vain pieni pelaestynyt yksinaeinen lapsi parka, niin oli haenen vakaassa katseessaan kuitenkin jotain vaehaeistae, mitae lienee ollut, joka teki elaeimen levottomaksi. Tyhjae synkkyys, tieto siitae, ettae oli eksynyt, se oli saanut Mirandan pelkaeaemaeaen. Elaeintae, julmintakaan kohtaan, haen ei tuntenut vaistomaista pelkoa; ja vaikka haen tiesi, ettae se oli pantteri se julmasilmaeinen peto, joka oli haenen edessaeaen, niin jonkinlainen suuttumuksen sekainen uteliaisuus se nyt oli ylinnae haenen mielessaeaen. Peto levottomasti kaeaenteli silmiaeaen tytoen vakaan katseen edessae. Se hetken epaeroei oliko peraeltaekaeaen viisasta puuttua tuohon pelottomaan kirkassilmaeiseen olentoon. Sitten siinae heraesi kiukku. Se kiinnitti haeneen paeaettaevaemmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja vihaisin nytkaeyksin pieksi haentaeaensae. Se paraillaan kiihotteli itseaeaen lopulliseen surmahyppyyn Mirandan sitae katsellessa. Mutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli taetae tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja mustana. Se asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten takakintuilleen korkeana ja lannistumattomana jaettilaeisenae se moerisi uhmaansa pantterille. Kun Miranda naeki "kauniin ison koiransa",--jonka haen kuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi,--vasta silloin haen naeytti huomaavan, kuinka pahasti oli pantteria saeikaehtaenyt; ja haen aelysi, ettae oli tullut voimallinen puolustaja. Haen hyppaesi avuttomin nyyhkytyksin ja kaetki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun poerhoeiseen kylkeen, tarttuen molemmin kaesin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof ei ollut huomaavinaankaan taetae rajua syleilyae, vaan mulkoili edelleenkin uhkaavasti pantteria. Pantteri taas oli teeskentelemaettoemaen haemmaestyksen valtaama. Se. heitti hiipivaen, kyyristyvaen, ponnistukseen kootun asentonsa ja kohosi taeyteen korkeuteensa; nosti paeaetaeaen, antoi haentaensae vaipua ja tuijotti taetae kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras heittaeae; sillae kovan piti naelaen olla, ennenkuin pantteria halutti mitellae voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitae paitsi haen huomasi Mirandassa itsessaeaenkin jonkinlaista voimaa ja mahtia, jonkinlaista hallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, ettae oli ehdottomasti ollut vaikea tehdae hyoekkaeystae, vaikkapa tyttoesellae ei muuta puolustusta ollutkaan kuin ymmaelle saattava katseensa. Nyt se aivan selvaeaen naeki, ettae ihmislapsessa oli jotain sangen salaperaeistae. Pantteri paeaetti olevan parasta ilmoittaa naaraalleenkin--joka oli vihaisempi, vaikk'ei yhtae voimallinen--ettei taelle lapselle tehtaeisi mitaeaen, olipa tilaisuus mikae tahansa. Taemaen paeaetoeksen kera se teki kokokaeaenteen ja asteli pois, paeae pystyssae ja muina miehinae vallan. Sitae tuskin olisi tuntenut samaksi hiipivaeksi hirvioeksi, jona se oli viisi minuuttia aikaisemmin esiintynyt. Kun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa hyvaeillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydaen kaeaentyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin kovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, ettae Miranda ehkae taestae vaivasta paeaestaeisi. Mutta lapsella ei tietenkaeaen voinut olla taestae etaeisintae aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa haen osotti taeydellisesti kaesittaevaensae Kroofin ystaevyydenosotukset, silitteli sitae kevein pienin kaetoesin ja supatteli sille kaikenlaisia sulosointuisia hyvaeilyjae, joille Kroof vakavana kallisti korvansa. Laskien sitten paeaensae karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi aekkiae vaipui sikeaeaen uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen uuvuttaneet. Myoehaeaen iltapaeivaellae, lypsyajan laehestyessae, Kirsti heraesi. Haen nousi haetkaehtaeen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa. Akkunasta paistoi laenteytyvaen auringon saede. Haen oli levoton, kun oli niin kauan nukkunut. Ja missae ihmeessae Miranda oli? Haen nousi seisomaan, horjui hetken, mutta tunsi itsensae tuota pikaa varmaksi; ja nyt haen huomasi, ettae unensa oli ollut taudin puuskaus. Haen meni ovelle. Kanat kuopivat maata ahkeraan ja Saunders loi haeneen suvaitsevaisen katseen. Vajan takana aidan luona mustan ja valkoisen kirjava lehmae ammui lypsaejaeae; ja lie'astaan tatarvainion takaa Mikko vasikka kaipaili illallismaitoaan ja ruohoteetaeaen. Mutta Mirandaa ei naekynyt, ei kuulunut. "Miranda!" haen huuti. Ja sitten kovempaa--ja vielaekin kovempaa--ja lopulta laepitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun haenelle selvisi, ettae lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa moekki, synkaet metsaenreunat, kaikki naeytti haenestae hetken pyoerivaen ympaeri. Mutta vain hetken. Sitten haen tempasi kirveen lapupoelkyn paeaestae ja varman vaiston johdolla syoeksyi sitae kuusikon kielekettae kohti, joka oli juuri moekin takana. Suoraan eteenpaein haen riensi, ikaeaenkuin selvaeae jaelkeae seuraten; vaikka haenen metsaetietonsa todenteolla olivat sangen vaehaeiset, niin ettae haen paljaan silmaennaeoen mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin jaelkiae seuraamaan. Mutta haenen sydaentaeaen kouristi jaeaetaevae tuska, ja haen samosi eteenpaein kuin vimmattu. Mutta sitten haen aekkiae kallion sammalisella kummulla naeki naeyn, joka sai haenet siihen paikkaan seisahtumaan. Haenen silmaensae ja suunsa jaeivaet auki pelkaestae haemmaestyksestae. Sitten hirmuinen jaennitys raukesi. Vaekevae vaeristys kaevi haenen ruumiinsa laepi ja haen tunsi itsensae jaelleen lujaksi. Hymy kirkasti haenen kasvojensa kalvenneita piirteitae. "Totta tosiaan," haen mutisi itsekseen; "lapsi oli oikeassa. Se ymmaertaeae elaeimiae vaehaen paremmin kuin minae." Ja se naeky oli taemae. Kautta kuusimetsaen harmajain kaartojen asteli valtava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti silitellen sen rehevaeae turkkia. Iso elaein tuon tuostakin pysaehtyi, ei muuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen haenen kaettaeaen hoikalla punaisella kielellaeaen; mutta suunta, jota se kulki, vei suoraa paeaetae moekille. Kirsti seisoi moniaan minuutin liikkumatta, katsellen taetae outoa naekoeae; piilostaan esiin astuen haen sitten riensi niiden peraessae. Niin kiintyneet ne olivat toisiinsa, ettae haen kummankaan huomaamatta paeaesi parinkymmenen askeleen paeaehaen niistae. Sitten haen huuti:-- "Miranda, missae sinae olet ollut?" Lapsi pysaehtyi, katsoi ympaerilleen, mutta piti vielae kiinni Kroofin karvoista. "Voi aeiti!" haen huuti innostuneena ja hengaestyneenae ja yrittaeen kertoa kaikki samalla haavaa, "minae olin aivan eksyksissae--ja pantteri juuri aikoi syoedae minut--kun taemae kiltti hyvae iso karhu tuli ja pelotti pantterin pois--ja meidaen piti juuri tulla kotiin--ja tule aeiti, ja puhu taelle hyvaelle kiltille isolle karhulle! Voi, elae paeaestae sitae pois! elae paeaestae!" Mutta Kroofilla oli taestae asiasta omat arvelunsa. Mirandan se oli tyttaerekseen ottanut, eikae Kirstiae; ja se tunsi jonkinlaista mustasukkaisuutta Mirandan aeitiae kohtaan. Mirandan vielae puhuessa karhu aekkiae kaeaentyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jaettaeen lapsen itku kurkkuun. Sydaentae kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinae iltana kertoi aeidilleen, sillae aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmaeae lypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensae. Se teki syvaen vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen. Haen paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin kaltaisen suosio. Useimmat aeidit olisivat taemmoeisessae tapauksessa joutunut mielettoemaen pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin heikkoa laatua. Haen sitae piti vain vahvana turvana Mirandalle metsaen pahimpia vaaroja vastaan. VII LUKU. Ystaevykset. Taemaen kokemuksen jaelkeen Miranda tunsi itsensae pyhitetyksi, kuten haen oli niin hartaasti toivonut, aarniometsaen kansan taeyteen toveruuteen. Melkein joka paeivae Kroof astua laentysteli raivion reunoille. Ja aina Miranda tuota pikaa keksi sen ja juoksi sen luo iloisin hyvaeilyin. Iso karhu ei kuitenkaan suostunut kulkemaan montakaan askelta aukealle, sillae se ei halunnut tutustua Kirstiin, eikae moekkiin, eikae karjaan eikae mihinkaeaen muuhunkaan mitae sivistyksellae olisi ollut tarjottavaa. Mutta Kirsti, sopivan vaelimatkan paeaestae katseltuaan muutamia naeistae kohtauksista, viisaana aeitinae antoi lapselle vaehaen enemmaen vapautta. Miranda sai luvan mennae metsaeaen maeaeraetyn matkan, ei kuitenkaan koskaan niin kauaksi, ettae moekki kokonaan katosi naekyvistae; ja taemae lupa oli voimassa vain silloin, kun haen oli Kroofin seurassa. Kirsti jonkun verran tunsi metsaeelaeinten luonnetta; ja haen tiesi, ettae kun musta karhu teki ystaevyysliiton, niin oli se jaerkaehtaemaettae ja aprikoimatta sille uskollinen. Ystaevyysliitoissa, jotka poikkeavat luonnollisista heimosuhteista, joskus kaey, kuten nytkin kaevi: Kroof naeytti kiintyvaen lapseen hellemmin kuin omaan penikkaansa. Se katseli ihastunein silmin, suu raollaan narrimaisesta hellyydestae, kun Miranda sen ympaerillae leikkien perehtyi metsaetiedon lukemattomiin salaisuuksiin. Mitae vain Miranda tahtoi tekemaeaen, sitae se yritti tehdae, heti kun oli tarkotuksen perille paeaessyt; sillae vaikka Mirandan juttelu olikin sangen mieluista sen korvalle, niin ei se toden tunnustaen ollut sen aivoille kovin helppoa ymmaertaeae. Yhdessae asiassa se kuitenkin oli jaerkaehtaemaetoen. Ehkae kolmen oman mittansa verran se suostui kulkemaan Mirandan mukana raivaukselle, sitae edemmaeksi se ei suostunut tulemaan. Mairittelua, pientae haernaeilyae, jaerkisyitae, kyyneleitae--kaikkea Miranda koetti, mutta turhaan. Kun Miranda koetti peraestae tyoentaeae tai edellae kulkien peraessaeaen vetaeae, niin mesikaemmen oli siitae hyvillaeaen ja sen silmaet vilkkuivat leikillisesti. Mutta paeaetoeksessaeaen se pysyi. Kirsti taeydelleen hyvaeksyi taemaen itsepintaisuuden, vaikka se Mirandalle oli niin suuri pettymys; haen ei kuitenkaan virkkanut siitae mitaeaen. Kirstiae ei vaehaeaekaeaen haluttanut saada Kroofin kaltaista jaettilaeistae moekkinsae ympaerille maleksimaan taikka ympaeri kuljeskelemaan ja tielle tulemaan, kun haen oli menossa tyoehoen vainiolle. Vaikka sivistys olikin Kroofille vastenmielinen, niin oli se kuitenkin siksi ovela, ettae aelysi mahdottomaksi saada Mirandan alati kerallaan metsaessae olemaan. Se vallan hyvin aelysi, ettae tuo iso nainen, jolla oli paeaessaeaen punaista, oli sangen etevaeae laatua elaeintae--ja ettae Miranda oli haenen penikkansa,--sangen etevaeae laatua penikka, jota aina piti katsella salaisella kuunioituksella, mutta penikka joka tapauksessa ja sille suurelle vaimolle kuuluva. Se ei sen vuoksi pahastunut huomatessaan, ettei se voinut saada Mirandaa mukanaan metsaeaen enemmaeksi kuin tunniksi tai pariksi kerrallaan. Mutta tunnin tai parin kuluessa saattoi saada paljon aikaan; ja Kroof koetti opettaa Mirandalle paljon asioita, joiden tuntemista pidetaeaen taerkeaenae aarniokansan kesken. Se haisteli multaa ja kaivoi maasta makealle hajuavia juuria; ja Miranda, pannen merkille niiden varret ja lehdet, oppi pian tuntemaan kaikki laehiseudun syoetaevaet juuret. Kroof niinikaeaen naeytti haenelle herkullisen karvavatukan [Footnote: _Rubus villosus_, jolla on suikerteleva varsi.], aeitelaen imelaen intianipaeaerynaen [Footnote: _Amelanchier canadensis_, pohj.amerikkalainen pensas, jolla on syoetaevaet marjat.] ja vaarattoman, mutta jotenkin pumpulivillaisen metsaekanamarjan; [Footnote: _Mitchella repens_, amerikkalainen marja.] ja se opetti sitae karttamaan trilliumin [Footnote: Saanut nimensae kolmesta lehdestaeaen. Kieloihin kuuluva amerikkal. kasvi.] houkuttelevaa punaista hedelmaeae, samoin kuin myrkyllistae kyymarjaakin [Footnote: Joko _Actaea_, leinikkoeihin kuuluva marja, tai _Caelastus scandeus_ niminen pensas.]. Mustikkaa, joka on yhtae mieluinen karhulle kuin ihmisellekin, ei kasvanut taessae synkaessae metsaessae, mutta Miranda muisti taemaen marjan hyvin varhaisilta kylaeajoiltaan, jolloin haen niin usein oli suunsa mustannut mustikkapiirailla. Mitae taas tulee kyyhkynmarjan [Footnote: Amerikkalainen koiso (_Phytolacca decandra_).] veripunaisiin rypaeleihin, jotka peittivaet laitumen kummut punalle hohtavalla peitteellae, niin ei Miranda kaivannut Kroofin opetusta tietaeaekseen, ettae ne olivat hyvaet syoedae. Ja sitten oli monen laisia ja monen muotoisia ja vaerisiae metsaesieniae--valkoisia, punertavia, hienon keltaisia, kiiltaeviae oranssivaerisiae, joissa oli paljon kaesniae, likaisen kerman vaerisiae, juovaisia viheriaeisiae, jopa vaekevaen tulipunaisiakin. Miranda sanoi niitae ensin yhteisesti hattusieniksi ja pelkaesi ja kammosi niitae. Mutta Kroof opetti haenet paremmin eroa tekemaeaen. Joitakuita, kuten punaisia ja varsinkin kaesnaeisiae, viisas elaein kaemmenellaeaen sotki maesaeksi; ja ne Miranda siitae tiesi huonoiksi. Ja niiden koko ulkomuoto tosiaan olikin vaarallisen naekoeinen ja Mirandan silmissae niiden kaikkien kanteen oli kirjoitettu _myrkkyae_ suurilla kirjaimilla. Mutta oli muuan sangen valkoinen ja hyvaen naekoeinen ja hyvaenhajuinen sieni, josta haen melkein olisi vannonut, ettae se oli ystaevae. Paikalla sen naehdessaeaen haen muisti eraeaen omituisen aran herkkusienen (Miranda piti herkkusienistae) ja suurella ilolla juoksi sitae poimimaan. Mutta Kroof sysaesi haenet syrjaeaen niin tylysti, ettae tyttoe kompastui kantoon ja oli kovin loukkaantunut. Mutta haenen suuttumuksensa lauhtui, kun haen naeki Kroofin repivaen ja sotkevan naemae kalpeat herkkusienen kaltaiset mitae pienimmiksi siruiksi, osottaen samalla joka tavalla inhoaan. Taestae Miranda saattoi ymmaertaeae, ettae tuo kaunis hattusieni olikin oikea rikollisuuden hirvioe. Ja niin se tosiaan olikin; sillae mikae muu se oli kuin kuolettava amanita, jonka yksi ainoa pieni palakin olisi vaivuttanut Mirandan siihen uneen, josta ei konsaan heraetae. Vaikka Miranda olikin hyvaessae turvassa Kroofin holhouksen alaisena, niin saattoipa haenelle niin nuorella iaellae kuitenkin olla onneksi, ettae haentae oli kielletty raivaukselta poistumasta. Sillae metsaekansan kesken tosiaan oli yksi heimo, jota vastaan Kroofin suojeluksesta olisi ollut sangen vaehaen apua. Jos Miranda olisi laehtenyt Kroofin keralla laajemmalti vaeltamaan, niin he ehkae olisivat tavanneet mehilaeispuun. On epaeiltaevaeae, tokko Kroofkaan oveluudessaan olisi aelynnyt, ettei Mirandan iho olisi kestaenyt hyoekkaeystae mehilaeispuun kimppuun. Intoileva karhu luultavasti olisi tahtonut hankkia lapselle hunajaa ja seuraus siitae olisi ollut, ettae Kirstin luottamus Kroofin arvostelukykyyn olisi saanut pahan kolauksen. Siinae ahtaassa piirissae, jossa Mirandan oli lupa liikkua, oli kuitenkin useita taajaan asuttuja muurahaispoekkoejae, ja Kroof keksi moniaana iltapaeivaenae niistae yhden. Se oli siitae kovin mielissaeaen. Taessae oli tilaisuus naeyttaeae Mirandalle jotain sangen hyvaeae ja haenen terveydelleen ehtoisaa. Heraetettyaeaen lapsen huomion se repaesi lahon puun hajalleen aivan sydaentae myoeden ja alkoi sitten litkiae suuhunsa sekae kiehuvia muurahaisia, ettae niiden keraellae mehukkaita toukkia. Taemaepae vasta oli herkkua, mutta ymmaertaemaetoen Miranda juoksikin pois kauhusta huutaen. Kroof oli ymmaellaeaen. Se kuitenkin soei muurahaiset suuhunsa, kun oli puuhaan ruvennut. Mutta sen jaelkeen se sai kutsun tulla kuulemaan Mirandan pitkaeae ripitystae, ettae muka muurahaiset eivaet kelvanneet syoetaeviksi ja ettae oli sangen julmaa repiae auki niiden pesiae ja varastaa munat. Siinae ei tietenkaeaen ollut vastavaeitteille sijaa, kun Kroof ei vaehaeaekaeaen ymmaertaenyt, mihin tyttoenen oikeastaan taehtaesi; mikae kysymyksen alaiseen asiaan naehden oli sangen valitettava seikka. Vaikka Mirandalla nykyaeaen oli noin sanoaksemme metsaen kansalaisoikeudet, niin ei haen kuitenkaan ollut oikein ystaevyyden kannalla kenenkaeaen muun kuin tietenkin vastustamattomien oravien kanssa, jotka asustivat moekin katossa. Miranda naeki metsaen elaeimet nykyisin sangen laeheltae, ja ne kulkivat asioillaan haenen naehtensae vaehaeaekaeaen arkailematta. Ne kaesittivaet, ettae oli aivan suotta ruveta haenen kanssaan piilosille. Vaikka ne olisivat olleet kuinka ehdottoman hiljaa ja vaikka ne olisivat kuinka taeydelleen ympaeristoeoensae sulautuneet, niin tiesivaet ne haenen kirkkaitten, vakaitten, ystaevaellisten silmaeinsae oivaltavan kaikki heidaen hommansa kauttaaltaan. Taemae oli niille alussa huolestuttava salaisuus. Kuka oli tuo nuori olento--nuoruuden aelyaeae kaikkein alkeellisinkin havaintokyky--joka nuoruudestaan huolimatta niin helposti saattoi haepeaeaen niiden perintaetiedot ja sukkelat temput? Mutta niiden vaisto samalla sanoi, ettei haen ollut heikoimmankaan vihollinen; ja niinpae ne sallivat haenen naehdae kaikki hommansa peittelemaettae, samalla kuin karttivatkin haentae jonkinlaisella huolellisella pelolla. Kroofiakin ne kaikki karttivat, vaikka toisella tavalla. Ne tiesivaet, ettei paisti silloin taelloein ollut Kroolille vasten mieltae, mutta ettei se viitsinyt suurta vaivaa naehdae sitae saadakseen. Taemaen metsaen vaehemmaen kansan ei muuta tarvinnut kuin pysyae turvallisen matkan paeaessae sen ankarasta kaemmenestae; muutoin ne tunsivat turvallisuutta sen laeheisyydessae. Kaikki muut paitsi ei jaenis--se tiesi, ettae Kroof piti sitae ja sen pitkaekoipisia lapsia erikoisena herkkuna, jotka hyvin kannattivat karhunkin vaivannaeoet. Miranda ihmetteli, miks'ei haen koskaan naehnyt jaeniksistae merkkiaekaeaen ollessaan Kroofin keralla kaevelemaessae. Toisinaan haen tosin naeki; mutta aina pitkaen matkan paeaestae ja vain vilaukselta. Kroof ei naeissae tilaisuuksissa naehnyt jaenistae ensinkaeaen; ja Mirandalle pian selvisi, ettae haen naeki tarkemmin kuin piilevae metsaekansakaan. Naemae saattoivat toisiltaan piilottua joko siten, ettae olivat aivan hiljaa alallaan, taikka tekivaet itsensae naekymaettoemiksi; mutta Mirandan silmae armotta erotti punaruskean ketun kellervaen ruskeasta lahosta puusta, jolle se oli matalaksi ruvennut. Paikalla haen myoes erotti liikkumattoman paehkinaenakkelin puunrungon nystyraestae, maassa piilevaen metsaekanan jaekaelaeisestae kivestae, metsaehiiren kiertyneestae ruskeasta lehdestae, kyyristyvaen ilveskissan taeplaeisestae oksasta. Piilevae kansa sen vuoksi alkoi pian osottaa haenelle suosiotaan siten, ettei ollut haenestae tietaevinaeaen, joka taas osotti heidaen luottavan siihen, ettae saisivat haenen puoleltaan olla rauhassa. Ne pysyivaet vieraalla kannallaan edelleenkin; mutta haenen mielenkiintoisen katseensa alaisena saattoi paehkinaenakkeli nousta maennynrungon karkean kaarnan pintaa ja noukkia sen harmaitten suomujen alta muurahaisia; kultasiipitikka ajaa takaa lihavia valkoisia toukkia, jotka olivat sen parasta herkkua, ja tuimasti takoa lahonnutta puuta muutaman jalan matkassa Mirandan paeaestae; hoikka ruskea kaerppae tohti jahdata puunjuurien alla kovakuoriaisia haenen hiljaisesta laesnaeolostaan vaelittaemaettae, koiras-sepelpyy [Footnote: Amerikkalainen pyy (_Bonasa umbellus_), joka on tunnettu siipivaeristyksiensae aikaansaamasta omituisesta soitinpaeristyksestae. Nimensae se on saanut kaulassaan olevasta seppeleestae. (Suom. muist)] huoletta paeristellae kelopuun latvassa, kunnes ilma oli taeynnaeaen sen kerskumisen vienoa paerinaeae, ja sen puolikasvuiset sikioet rohkenivat poelyytellae itseaeaen huoleti autiossa muurahaispesaessae raivauksen paeivaenpaahteisimmassa kolkassa. Ainoastaan varisparikunta, joka jaelleen asutetun raivion suuria mahdollisuuksia aavistaen oli asettunut pitkaen kuusen latvaan asumaan aivan moekin taa, pysyi epaeluuloisena kokonaan erillaeaen Mirandasta. Ne usein keskustelivat haenestae karkealla kielellaeaen, joka kuului vielae pahemmalta taessae aarniohiljaisuudessa; ja ne pitivaet haenen tuttavuuttaan Kroofin kanssa kerrassaan luonnonjaerjestyksen vastaisena. Ollen itse kaksimielisyyden perikuvia ne olivat taeysin vakuutettuja siitae, ettae Mirandalla oli muita vaikuttimia, jotka kuitenkin olivat liian syviae niiden ymmaertaeae; ja ne sen vuoksi kunnioittivat haentae suunnattomasti. Mutta eivaet ne haeneen luottaneet. Arat sadelinnut [Footnote: Pohjois- Amerikan musta- ja keltanokkaisia kaekiae sanotaan sadelinnuiksi. (Suom. muist.)] sitaevastoin luottivat haeneen ja viheltelivaet toisilleen pitkaeveteisiae alakuloisia kutsuaeaeniaeaen, jotka tietaevaet sadetta, vaikka haen seisoi niistae vain muutaman askeleen paeaessae ja tuijotti niihin koko voimallaan; ja taemae oli kerrassaan ennen kuulumaton suosionosotus sadelintujen puolelta, jotka ovat kovin vastahakoisia soittelemaan, jos joku on niin laehellae, ettae naekee. Niitae saattoi olla kolme tai neljae, jotka soittelivat kuvaamattoman tuntehikkaita kadanssejaan milloin missaekin raiviolla; mutta Kirsti ei naehnyt niitae edes vilaukselta, vaikka haen monesti syvae kaiho sydaemessaeaen kuunteli, kun niiden etaeiset aeaenet vaereilivaet kautta kastehelmin laehestyvaen haemaeraen. Vain kerran Miranda sinae vuonna enaeae naeki pantterin. Se tapahtui kuukausi sen jaelkeen kuin haen oli Kroofin tavannut. Haen oli yksinaeaen aivan tatarpellon reunalla ja tirkisteli varjoisaan laepikuultavaan hiljaisuuteen, naehdaekseen, voisiko haen erottaa sieltae mitaeaen. Ja se, mikae sieltae naekyi, sai haenen pienen sydaemensae oikopaeaetae kurkkuun syoeksaehtaemaeaen. Siellae oli pantteri, ei muuta kuin kymmenen askeleen paeaessae; se makasi matalana kaatuneen puun rungolla. Se tuijotti haeneen silmaet raollaan. Kotvasen kuluttua kaunis peto nousi ja oikoi itseaeaen suurella varmuudella, tyoensi ulos kynsiaeaen ja kaiveli niillae, aivan samoin kuin tavallinen kissa tekee itseaeaen oikoessaan. Samalla se haukotteli aivan kamalasti, niin ettae Mirandan mielestae suu olisi voinut revetae korviin saakka ja ettae saattoi katsella suoraan sisaeaen pedon suureen punaiseen kurkkuun. Sitten peto keveaesti astui alas puunrungolta--sille puolelle, joka oli Mirandasta etaeimpaenae, ja asteli pois sen naekoeisenae, ettei sitae muka haluttanut ruveta juttuihin. Taenae samana, muutoinkin niin kohtalokkaana kesaenae Miranda ensikerran tapasi Wapitin, soreasarvisen sarvaan, ja Gannerin, Canadan suuren ilveksen. Sanomattakin selvae, etteivaet ne olleet samassa seurassa. Eraeaenae aamuna aidan kulmauksessa istuessaan koko huomio kiintyneenae risumajan rakentamiseen sairaan perhosen ympaerille, haen aivan kyynaerpaeaensae vierestae kuuli aeaenekkaeaen paerskaeyksen. Pahoin pelaestyen haen paeaesti pienen huudon yloes katsoessaan ja samalla jotain hyppaesi aidalta poispaein. Haen naeki kirkkaan ruskean paeaen komeine monisormisine sarvineen ja kaksi suurta sulavaa silmaeae, jotka lempeinae ihmetellen katsoivat haeneen. "Voi kaunis sarvas, pelotinko minae sinua?" tyttoe huudahti, tuntien vieraan naekemistaeaen kuvista; ja haen tyoensi pienen kaetensae aidan raosta tervehtiaekseen. Sarvas oli kovin utelias sen veripunaisen nauhan vuoksi, mikae haenellae oli kaulassaan, ja silmaeili sitae vakaasti puolen minuutin verran. Sitten se palasi aivan aidan viereen ja haisteli haenen kaettaeaen hienoilla mustilla sieraimillaan, avaten ja sulkien ne herkaesti. Se antoi tytoen hyvaeillae sileaetae turpaansa ja piti paeaetaeaen aivan hiljaa tytoen kaeden sitae kosketellessa. Sitten joku tavaton aeaeni kantoi sen korvaan. Se oli Kirsti, joka siinae laehellae multasi perunoita; ja pian vako, jota pitkin tyoe eteni, toi haenet navetan nurkan takaa naekyviin. Haenen paeaessaeaen leiskui tulipunainen liina kuumana auringon paisteessa. Sarvas kohotti paeaensae korkealle, tuijotti ja naeytti lopulta paeaettelevaen, ettae taemae ilmestys oli vihamielinen laadultaan. Korskahtaen ja levottomasti polkien silokaviollaan se pyoersi ympaeri ja juoksi pois metsaeaen. Mirandan tuttavuus Gannerin, [Footnote: "Ganner" (gander) oikeastaan on kansanomainen nimitys ukkohanhelle. (Suom. muist.)] ilveksen kanssa, tehtiin ikaevaemmissae oloissa. Mikko vasikka, joka oli kaiken kesaeae kasvanut erinomaisesti, oli paeivisin kytkettynae paaluun luonnonniityn kulmaukseen noin kolmisenkymmenen sylen paeaehaen metsaen reunasta. Vaehaen laehempaenae moekkiae oli pitkae pensaisto mustaa vatukkaa, [Footnote: _Rubus nigrobaccus_, jolla on mustat maukkaat marjat. (S. m.)] seljaa ja elaemaenlankaa, [Footnote: _Clematis_. (S. m.)] muodostaen taajan tiheikoen, jonka keskelle Miranda monella tuskalla ja kamalien naarmujen hinnalla oli raivannut rattoisan piilopaikan. Taeaellae haen leikki kotisilla ja toisinaan nukahtikin kuumina aamuina, kun aeiti oli monen eekerin takana tyoessae aivan raivauksen toisella reunalla. Mikko makaili eraeaenae paeivaenae yhdentoista aikaan ennen puolta paeivaeae niin laehellae moekkiae kuin lieka myoeden antoi, kun tyttoe naeki oudon elaeimen tulevan ulos metsaestae ja pysaehtyvaen sitae katselemaan. Elaein oli harmahtavan ruosteen ruskea vaeriltaeaen, mahanalusta ja kaula sangen vaaleat, ja se oli melkein yhtae suuri kuin Mikkokin; mutta ruumis oli kumman lyhyt verrattuna pitkiin voimakkaisiin saeaeriin. Naamataulu oli aivan ympyriaeinen, silmaet pyoereaet ja palavat, teraevaekaerkisten korvien paeaessae pitkaet kankeat mustat tupsut ja leuan alla julman naekoeinen vaaleanruskea poskiparta, joka oli kuin ulospaein harjattu. Haentae oli vain kuin paksu, poikki hakattu ruskea tynkae. Elaein katseli varovasti joka puolelle ympaerilleen; kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen jaeaedessae vaehaen korkeammalle eturuumista ja pehmeaesti astuen kulki suoraan Mikkoa kohti. Vaikka Mikko olikin niin kokematon, niin aelysi se kuitenkin, ettae tuossa tulla toikkaroi itse kuolema. Se kavahti pystyyn, koempeloet saeaeret leveaellae hajallaan ja koko painollaan liekaa painaen, silmaet paeaessae pyoerien ja kauhistuneina tuijottaen kamalaan tulijaan. Kurkusta kohosi pitkae kimakka avun ja haedaen moelaeys. Sen moelaeyksen merkityksestae ei saattanut olla epaeilystae. Se sai Mirandan silmaenraepaeyksessae laehtemaeaen leikkihuoneestaan. Seuraavassa silmaenraepaeyksessae tilanne oli haenelle selvillae. "Aeiti! Aei-ti-ii!" haen huuti minkae aeaentae paeaesi ja lensi rakasta Mikkoaan puolustamaan. Ilves taemaen odottamattoman sekaantumisen johdosta pysaehtyi siihen paikkaan. Miranda ei naeyttaenyt kovin pelaettaevaeltae, eikae se haetaeaentynyt vaehaeaekaeaen. Mutta haen naeytti niin tavattomalta--ja tuo kirkas punainen juova haenen kaulassaan saattoi merkitae jotain, jota se ei ymmaertaenyt--ja jotain luonnotonta siinae vaan oli, jotain, jonka vuoksi sieti seisahtua, kun noin nuori olento osotti niin haeikaeilemaetoentae rohkeutta. Sekunniksi tai pariksi ilves sen vuoksi istui takakintuilleen rehellisesti kuin kissa ja mietti; ja tupsulliset korvat, jotka olivat hyvin pystyssae, ja omituinen poskiparta leuan alla antoivat sille hyvin vihaisen arvokkaan kasvojenilmeen. Mutta ei se epaeroeinyt kuin lyhyen hetken. Selvillaeaen siitae, ettei Mirandaa tarvinnut lukuun ottaa, se jaelleen laehestyi ja entistae nopeammin; ja Miranda huomatessaan, ettei haenelle onnistunut pelottaa sitae pois, ei muuta kuin kiersi kaesivartensa Mikon kaulan ympaeri ja parkaisi. Sen parkaisun olisi pitaenyt kantaa Kirstin korviin koko raivauksen poikki; mutta tuulenpuuska poikkeutti sen muualle ja lisaeksi oli vaelissae moekkikin aeaenen kaerkeae tylsentaemaessae. Mutta sen kuulivat muut kuin Kirstin korvat; kuulivat ja vielae ymmaersivaetkin Mikon moelaeyksen. Mustan ja valkoisen kirjava lehmae oli kaukana, toisella laitumella. Kirsti naeki sen haetaeaentyneenae juoksevan aitoviertae yloes ja alas ja luuli kaerpaesien sitae kiusaavan. Mutta aivan pensastiheikoen takana makasivat molemmat haeraet, Paeivae ja Taehti, miettivaeisinae maerehtien paeivaellispurujaan. Kumpikin oli raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi kerran apuun kutsuessa. Kun Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi Paevaen rautionkarvainen paeae pensastiheikoen nurkan taa, haetaeaentyneenae udellen. Gannerin naehdessaeaen se pysaehtyi, pitaeen kuonoaan korkealla ilmassa, puhalsi kovaa ja pudisteli paeaetaeaen suurta urhoollisuuttaan osottaakseen. Heti sen peraestae tuli mustan ja valkoisen kirjava Taehti. Mutta sillae oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja samalla Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkaet suorat sarvet, ilmaan lensi kirjava haentae ja raivosta moelisten se hyoekkaesi. Laiha haerkae oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla ei ollut vatsaa. Vihaisella aerinaellae, joka paljasti Mirandalle hirmuiset hammasrivit sangen punaisessa suussa, se kaeaensi heitae kohti haennaentynkaensae, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyoekkaesi metsaeaen pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkaein takajalkain nakellessa sitae poispaein kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkae viiden sekunnin kuluttua se jo oli naekymaettoemissae puitten seassa; ja Taehti, ylpeaenae puhisten ja haentaeaensae vinkkuroiden kuopi maata Mirandan ja Mikon edessae. Miranda se sinae paeivaenae nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillae niin se sanoi", haen jaelkeenpaein kertoi aeidilleen, "kun Taehti tuli ja ajoi sen pois." VIII LUKU. Kirves ja sarvet. Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimaeinen. Mutta vuodenajan ehtiessae tuli yhae enemmaen lintuja ruokittavaksi, sillae Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinae talvena yhtae vahvalta, eikae pakkanen ollut yhtae ankara. Pantterit eivaet tulleet yoellae kattoa repimaeaen. Mutta sattui muutamia tapauksia, jotka saivat sekae Mirandan ettae Kirstin erikoisesti muistelemaan taetae talvea ennen monia muita. Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta paeivaeae kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniae. Molempien haerkaein, Taehden ja Paeivaen kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissae vaeleissae. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitae sarvellaan, mutta Wapiti hyppaesi syrjaeaen kuin vietereillae, polki kahdesti maata silitetyillae etukavioillaan ja ojensi niitae kohti sarviensa neljaetoista keihaeaenkaerkeae. Mutta se jaei uhkailuihin. Mustan ja valkoisen kirjava lehmae sitae vastoin naeytti suuresti ihailevan Wapitia, vaikka taemae vastasi sen ihailuun mitae ylvaeimmaellae vaelinpitaemaettoemyydellae. Eraeaenae paeivaenae Miranda antoi sen ja molempain naaraitten nuolla astian pohjalta raakaa suolaa, ja taemaen mieluisan tuttavuuden jaelkeen ne kaikin kolmen seurasivat haentae suoraan moekin ovelle. Jopa ne rupesivat Kirstinkin peraessae kulkemaan, mikae taetae miellytti ja hyvitti enemmaen kuin haen tahtoi Mirandalle myoentaeaekaeaen. Haen tarjosi elaeimille monta kylmaeae tatarpiirakkaa, ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitae, olivat ne saajista mitae iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun kuluessa repaeisivaet holhokit itsensae irti naeistae iloista ja muuttivat muille laitumille. Kevaetpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdae Ten-Tinen, uljaan karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka haen oli pikimaeltaeaen naehnyt edellisenae talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa keralla hitain viivytyksin etelaeae kohti. Ne olivat vaesyneet syoemaeaen kuivaa sammalta ja jaekaelaeae paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelaempien jokien varsilla. Katsellen akkunasta eraeaenae aamuna, ennenkuin karjaa vielae oli ulos laskettu, Miranda naeki Ten-Tinen ilmestyvaen metsaestae ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen latuskat lehtimaeiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja kuono osotti suoraan eteenpaein. Taemae asento oli kaikkein paras metsaen laepi kuljettaessa; sarvet eivaet silloin takertuneet kiinni. Keskeltae otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveaetae latteata kaemmenmaeistae sakaraa, paeaesarvien omituista kasvannaista. Karibulehmaet, joiden sarvet olivat melkein yhtae komeat kuin uroon, vaikka otsalisaekettae vailla, seurasivat kantapaeillae. Niiden vaeri oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin Wapitin laemmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi rehua, joka sitae suuresti viehaetti, ja seisahtui maistelemaan sitae. Kirstin heinaet miellyttivaet suuresti koko karjaa. Niiden hyvaellae maulla syoedessae Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemaeaen. Haen otti lahjoiksi muutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan. Mirandan laehestyessae Ten- Tine kohotti kaunista paeaetaeaen ja katsoi haeneen uteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epaeilemaettae olisi paikalla haastanut haenet taisteluun elaemaestae ja kuolemasta. Mutta nyt se oli hyvaeluontoinen ja utelias, paitsi milloin naeki suden, pantterin tai ilveksen. Tuo pieni olento naeytti vaarattomalta, ja kieltaemaettae haenessae oli jotain aivan erikoista. Mikae oli se kiiltaevae esine, jota haen piti edessaeaen? Ja mikae oli se toinen kirkas esine, joka haenellae oli kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syoemaestae ja katseli tyttoeae kiinteaesti, paeae epaeroeivaessae asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmaet vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitae enemmaen huvitti tyydyttaeae naelkaeaensae kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellaeaen jaettivaet asian Ten-Tinen selvitettaevaeksi. Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka haen oli oleskellut metsaekansan keskuudessa. Yksi oli, ettae kaikki piilevae kansa pelkaesi ja paheksui jyrkkiae liikkeitae. Niiden itsensae kaeyttaeytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistae aina liikkui sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivaet nopeuden ja haetaeilyn eron. Kaikkea jyrkkyyttae ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat vihollistaan. Ja kaeyrin viivoin ne tappoivat. Miranda ei sen vuoksi yrittaenytkaeaen kulkea oikopaeaetae Ten-Tinen luo ja vaekirynnaekoellae paeaestae sen tuttavuuteen. Haen varovaisesti pysaehtyi kymmenkunnan askeleen paeaehaen, kurkotti sitae kohti vatiaan ja liverteli sanattomia vienoja maanituksiaan. Haen kun ei taitanut karibuitten kieltae, niin taeytyi koettaa aeaenen saevyllaeaen ilmaista hyvaet aikeensa. Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla laehemmaeksi, eikae sen uteliaisuus kestaenyt moista pettymystae. Mutta sitae epaeilytti, epaeilytti kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epaeroeidessaeaen jalkaansa; mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveaemmaet, koempeloemmaet ja vaehemmaen silitetyt kuin Wapitin, sillae ne olivat muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin soiden ja loeyhaen lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat puhkaisseet pinnan kuin veitsen kaerki. Askel askeleelta se tuli laehemmaeksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli jotain, joka siinae heraetti luottamusta. Lopulta se oli kyllin laehellae koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylaehuulellaan. Se naeki, ettae vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja Mirandan ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja poellaehti joka suuntaan, jopa jotkut jyvaet tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peraeytyi takaisin paein hieman saeikaehtaeen. Sitten se nuoli huulensa ja maku oli siitae miellyttaevae. Ja sen turpa palasi takaisin mieltaekiinnittaevaeaen maljaan; ja haistettuaan taas sangen varovasti se nuoli suuhunsa kaikki, mitae siinae oli. "Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellaesti moittien ja juoksi takaisin tupaan enemmaen tuodakseen. "Eikoehaen Saunders olisi vihainen", haen ajatteli itsekseen, "jos se tietaeisi ettae minae annan sen tatarta taelle kauniille sarvaalle?" Ten-Tine seurasi laehellae haenen peraessaeaen haistellen uteliaana punaista nauhaa, joka oli tytoen kaulassa. Kun Miranda meni tupaan tattaria saamaan, niin sekin yritti tulla haenen mukanaan, mutta sen sarvet olivat liian leveaet ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi kiireellae, katsoi yloes haemmaestyksellae, kun iso paeae pimitti oven. "Voi sinua lapsi parka!" haen huudahti; "aivanhan sinae tuot kaikki metsaen elaeimet taenne meidaen kanssamme asumaan." Haen ei kuitenkaan kieltaenyt Ten-Tineltae muutamaa kourallista tattaria, vaikka taemae puhalsi toisen puolen lattialle, niin ettae haenen taeytyi ne laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syoenyt ja huomasi, ettei enempaeae annettaisi, niin se vastahakoisesti peraeytyi ovelta ja alkoi haistella akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa koetteeksi lasiruutuakin vastaan. Sattuipa niin, ettae Ten-Tineae ja sen pientae joukkoa olikin naelaen himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivaet ne siitae mitaeaen tienneet. Neljae isoa harmaata metsaesutta oli niiden ja