
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76405 ***

language: Finnish




LAHJOITUSMAILLA

Historiallinen näytelmä. Neljä näytöstä kuutena kuvaelmana


Kirj.

SANTERI INGMAN [Santeri Ivalo]





Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.




HENKILÖT

 HUKKA, ruununvouti ja Veikkolan hovin hoitaja.
 HUKAN PUOLISO.
 POSSE, hovin vouti.
 LOUKKOLA, Valkjärven v.t. nimismies.
 SILTAVOUTI.
 JAHTIVOUTI.
 LAIHANEN, lautamies.
 KIRKKOHERRA.
 HARSIA,      |
 HOLTTINEN,   |  talonpoikia.
 KYLLÄSTINEN, |
 JUVA,        |
 KAIJA, Kyllästisen vaimo.
 SILJO, Kyllästisen tytär.
 ANTTI, Holttisen poika.
 MARI, Juvan vaimo.
 HELENA, Holttisen palvelijatar.
 KOIRONEN, talonpoikain asianajaja.
 MARKETTA, vähämielinen akka, noita ja hieroja, Laihasen täti.
 VIINAKURRI, hovin kapakan hoitaja.
 TALONPOIKIA ja SOTAMIEHIÄ.

Toiminta tapahtuu Valkjärven pitäjässä kesällä 1837. Ensimmäinen ja
neljäs näytös kirkolla, toinen ja kolmas Nurmjärven syrjäkylässä.
Ensimmäisen ja viimeisen näytöksen väliaika on kolmatta kuukautta.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kuvaelma.

Valkjärven Kirkonmäellä v. 1837. Vasemmalla näkyy keskentekoinen kirkon
salvos, jonka seinustalla on rakennustelineitä. Aukinaiseen ovenläpeen,
josta näkyy telineitä ja tikapuita, johtaa maasta kolme lankkua. Kirkon
seinustalla ja edustalla on perustuskiviä ja hirsiä. Perällä näkyy
mäntyjen lävitse kaunis järvimaisema. Oikealla on puita ja niiden
lomitse kuumottaa rakennus, kapakka. Tie menee kapakkaan päin, toinen
kirkon kupeitse vasemmalle, jossa on maantie.

Esiripun noustessa seisoo kirkon edustalla vanha, valkeapäinen
kirkkoherra, katsellen keskentekoista kehää.

KIRKKOHERRA. Näin on siis Herra heittänyt alttarinsakin pois, ja
pyhyytensä alttiiksi antanut, ja hyljännyt hänen huoneensa muurit
vihollisen käsiin.

    (Istuu kivelle.)

HUKKA (Saapuu ratsastuspuvussa rouvansa seurassa vasemmalta). Olipa
hyvä, että tapasin kirkkoherran täällä. Hyvää iltaa.

KIRKKOHERRA (Kääntyy päin, nousee). Jumala antakoon hyvää iltaa,
(tervehtää rouvaa), Jumala antakoon, armollinen rouva. Kirkon
salvostako hovin herrasväkikin tuli katsomaan?

HUKKA. Vaimollani on täällä kirkolla muutamia köyhiä hoidokkaita, ja
minullakin oli tänne asiaa, olipa kirkkoherrallekin.

KIRKKOHERRA. Vai niin, saanen siis kutsua pappilaan?

HUKKA. Ei kiitos. Olen vain kutsuttanut Veikkolan hovin alustalaisia
täksi illaksi hoviin kontrahdin tekoon, ja koska tapasin kirkkoherran
täällä...

KIRKKOHERRA. Niin, minä kävellä kuupitan joka päivä sauvani varassa
tänne kirkon rakennukselle, edemmäs en enää jaksa, ja murehdin tässä
keskenjääneen kirkkomme kohtaloa.

ROUVA (Huoahtaen). Niin, sehän on niin ikävä asia!

KIRKKOHERRA (Katsahtaen Hukkaan). Eikö totta olekin?

HUKKA. Kuten tiedätte, on rakennustyö keskeytetty senvuoksi, että
kirkonkokous tätä kirkkoa rakennuttaessaan on pahasti poikennut
piirustuksista. Vaan sehän on vanha asia, — toisesta aijoin puhua
tänäpäivänä.

KIRKKOHERRA. Ja minulla on vain joka päivä sama huokaus: koskahan
valmistunee tämä huone!

HUKKA. Tämä huone tässä ei valmistune koskaan. Vaan asiaan. Teillä
on, kirkkoherra, teilläkin, hallussanne tila, joka kuuluu Veikkolan
lahjoitusmaahan. (Rouva istahtaa syrjään.)

KIRKKOHERRA. On konnunpahanen minulla, jonka sain perinnöksi äidiltäni
ja jonka leskelleni asunnoksi aijon jättää.

HUKKA. Sen suhteen teette miten tahdotte. Vaan, kuten tiedätte,
kuuluvat kaikki tilat näissä kylissä Veikkolan lahjoitusmaahan ja
lahjoitusmaita koskeva uusi asetus astuu nyt voimaan.

KIRKKOHERRA. Niin, huomenna on Juhannus!

HUKKA. Tarkoitukseni ei suinkaan ole häätää teitä tilaltanne huomenna,
eikä koskaan, ei, asiat jäävät täällä aivan ennalleen. Vaan koska ne
kymmenen vuotta, jotka olivat määrätyt valmistautumisajaksi uutta
asetusta varten, nyt ovat loppuunkuluneet, on lahjoitustilain haltijain
nyt tehtävä kirjalliset kontrahdit eli liittokirjat lahjoitusherrain
kanssa, jos mieli edelleen asua tilojaan.

KIRKKOHERRA. Edelleen asua, — tuo pieni tila on ollut meidän suvussa jo
parisataa vuotta.

HUKKA. Sen tiedän. Vaan uusi asetus lahjoitusmaista on nyt voimaan
pantava, sitä ei voi yksityistapauksissakaan kiertää, ei parhaalla
tahdollakaan.

KIRKKOHERRA. En pyydä itselleni mitään etuoikeuksia.

HUKKA. Sen ymmärrän, ja itsessäänhän on asia sitäpaitse vähäpätöinen.
Vaan periaatteen kannalta on kumminkin tärkeää, että juuri te,
kirkkoherra, osotatte muille hyvää esimerkkiä, se on tärkeää
lainkuuliaisuuden kannalta. Tiedän, että oppimattomassa väessä
vastustamishalu tässä kohden on suuri, ja voihan sen ehkä ymmärtääkin.
Asetus on heille epäedullinen. Vaan se vastarinta on heille turmioksi.
(Hakee paperin taskustaan.) Kuvernööri kirjoittaa viimeisessäkin
kiertokirjeessään: (Lukee)... "Muutto- ja sopimusajan kuluttua on maa
asetuksen mukaan vuodelta 1826 lahjoitusherrain täydessä vallassa, ja
ken ei tee kontrahtia, se karkotetaan tilaltaan..."

KIRKKOHERRA. Minä uskon. Olen vanha, ei ole minusta asetusten
tulkitsijaksi. Siis ottakaa tuo tila, ehkä tulee leskeni ilmankin
toimeen... jos laki niin määrää.

HUKKA. Te myönnytte siis, no, se on järkevää. Käymme siis kohta
allekirjoittamaan, siitä tulee talonpojille erinomaisen hyvä esimerkki,
kun he tänä iltana hoviin saapuvat, (Ottaa paperin ja kynän esille.)

KIRKKOHERRA. Allekirjoittamaan? Pitäisikö minun vielä allekirjoittaa?

HUKKA. Tietysti, vuokrakontrahti.

KIRKKOHERRA. Mutta minä en voi tehdä kontrahtia siitä, mikä minun
vakaumukseni mukaan on minun omani.

HUKKA. Vaikka asetus nimenomaan määrää...?

KIRKKOHERRA. Jos asetus määrää, että tilani voidaan multa riistää,
niin minä alistun, minä olen liian vanha ruvetakseni niskottelemaan.
Mutta asetus ei voi pakottaa minun kättäni allekirjoittamaan jotakin
sellaista, joka minusta on väärin.

HUKKA. Oletteko te taikka minä oikea mies niissä ratkaisemaan, onko
laki oikea vai väärä? Mutta muistakaa: tämä koskee kaikkia, ei yksin
teitä. Teille on uhka verrattain pieni, jos tilanne peruutetaan
emätaloon, vaan ajatelkaa toki niitä satoja talonpoikia, jotka, jos
esimerkkiänne seuraavat, joutuvat kodeistaan maantielle, mierolle. Te
johdatte heidät turmioon, se on raskas edesvastuu! Ajatelkaa heitä ja
allekirjoittakaa!

KIRKKOHERRA (Nousee). Juuri heitä tässä ajattelenkin. Minä tiedän,
että he ovat perineet maansa, niinkuin minäkin, että ne siis ovat
heidän omat. Minä en voi kehottaa heitä luopumaan isäinsä ja lastensa
omaisuudesta.

HUKKA. Vaan ettekö ymmärrä, te villitsette tätä kansaa?

KIRKKOHERRA. En. Minä olen rauhan mies, en kehota ketään vääryyttä
tekemään. Mutta jos heidän oikeudentuntonsa on sama kuin minun, niin
minä en voi sitä tahallani sokaista. Minä olen kuullut siitä, mikä
tulossa on. Mutta minä en voi käsittää, että valistunut lainlaatija
tekisi sellaisen siveellisen rikoksen, että riistäisi talonpojalta
hänen maansa ja tekisi hänestä lampuodin, — ei, tässä täytyy olla joku
väärinkäsitys, joka vielä korjautuu.

HUKKA. Te käsitätte sen ehkä vasta silloin, kun talonpojat ovat
mierolla! Laki on toimeenpantava, onko se ankara, se ei ole minun
arvosteltava, minun on se vain täytettävä. Vielä kerran: ettekö
allekirjoita?

KIRKKOHERRA. En voi.

HUKKA. Sitä pelkäsin ja siksi sen mahdollisuuden jo olin ottanut
laskuun. Te ette voi villitä kansaa, kirkkoherra, siitä on huolta
pidetty. (Rouvalleen.) Me lähdemme. (Kirkkoherralle.) Hyvästi. Minun
velvollisuuteni on selvittää täällä asiat kaikesta huolimatta, ja minä
sen teen.

KIRKKOHERRA. Hyvästi, hyvästi armollinen rouva. Te menette köyhienne
luokse?

ROUVA. Niin, pieniä almuja vien hovin köyhille alustalaisille.

KIRKKOHERRA. Se on kaunista. Mutta jos nuo alustalaiset voisivat saada
oikeutta, niin he eivät tarvitsisi almujakaan.

HUKKA. Heille tarjotaan nyt juuri lain määräämää oikeutta, sen olette
kerran huomaava. Hyvästi.

    (Hukka rouvineen menee.)

KIRKKOHERRA (Yksin). Laki sanoo toista, omatunto toista. Raskaan
edesvastuun vedän päälleni, sanoi hän. Vaan minä en muuta voinut.
(Rukoillen.) Oi, neuvo minua sinä, joka olet korkein oikeus, tee se
tämän sorretun kansan vuoksi. Ilmaise meille tahtosi, elä jätä meitä
epäilykseen uppoamaan. Ilmaise tahtosi tässä temppelissä, anna sen
kohota alennuksestaan sinulle kunniaksi ja meille lohdutukseksi,
silloin tahtosi ymmärrämme ja sitä tottelemme.

    (Kyllästinen, Kaija ja Siljo saapuvat rannasta päin
    ja pysähtyvät papin
    taa.)

KAIJA. Hyvää iltaa, kirkkoherra, (Kirkkoherra ei heitä huomaa.)

KYLLÄSTINEN. Hiljaa, hän rukoilee.

KAIJA. Sinä elä huolehdi, minä asiasta vastaan. (Lähemmäs.) Kirkkoherra
lepää tässä, helle tuleekin kävellessä.

KIRKKOHERRA (Kääntyy päin). Iltaa, ka, Kyllästilän väkeähän siinä on
kulkemassa. Mitäpä nyt teidän kylille kuuluu?

KYLLÄSTINEN. Vähäthän ne ovat salokyläin kuulumiset. Lähdimme täällä
kirkolla käymään, olisi meillä ollut vähän niinkuin erityistäkin asiaa.

KAIJA. Eihän sillä nyt niin kiirettä ole.

KYLLÄSTINEN. No ei niin kiirettä. (Käy vähän neuvottomaksi, katselee
ympärilleen.) Kesken vain on tämä kirkonkin salvos, ei ole tainnut
vieläkään rakennuslupaa tulla?

KIRKKOHERRA. Ei ole lupaa tullut.

KYLLÄSTINEN. Vaikka toistakymmentä vuotta on kirkotta oltu. Siihen nyt
kehä lahoo, — ei ole kattoakaan.

KIRKKOHERRA. Eikä huonetta, missä jumalanpalvelusta pitää.

KYLLÄSTINEN. Ei ainakaan meissä talonpojissa olisi ollut vastusta. Kun
tätä salvosta rakentamaan ruvettiin, niin aivan kilvanhan tähän joka
talosta hirsiä vedätettiin ja ilmaisia työpäiviä tehtiin. Ja väleen se
tätä myöten kohosi.

KIRKKOHERRA. Niin, se oli kaunista innostusta se. Mutta seurakunta
päätti sitten poiketa alkuperäisistä piirustuksista...

KYLLÄSTINEN. Kun siitä muuten olisi tullut liian ahdas. Vaan itsehän me
sen olisimme maksaneet.

KIRKKOHERRA. Siitä sai kumminkin hovin herra aiheen tehdä valituksia ja
siitä pitäin ne riidat ja vaikeudet ovat jatkuneet.

KAIJA. Olisi rakennettu vain!

KIRKKOHERRA. Tuli kielto kuvernööristä: ei saa rakentaa, ennenkuin
tarkastetaan.

KYLLÄSTINEN. Mutta onhan sitä jo tarkastettu.

KIRKKOHERRA. Moneenkin kertaan. Mutta on valitettu uudelleen,
lausuntoja annettu, lykätty... Nyt riippuu asia tuomiokapitulin
ratkaisusta, sinne olen koettanut selittää asian. Ja parasta toivon.
Vaan hovin puolesta on myöskin selitetty, — ei tiedä miten käy.

KYLLÄSTINEN. Hovin herra on mahtava — me olemme hänen käsissään aina
kuin umpimutkassa.

KAIJA. Ja aina sama Hukka mutkana!

KYLLÄSTINEN (Oikasten). Sama hovin herra. (Selittäen kirkkoherralle.)
Kansan kesken häntä näet Hukaksi sanotaan...

KIRKKOHERRA. Niin, kansa ei häntä rakasta. (Nousee.) Mutta toivokaamme
vielä parasta. Oliko teillä jotakin erityistä asiaa minulle?

KAIJA. Eikö mitä! — sen kun vain tätä Juhoa vähän hupsuttaa.

KIRKKOHERRA (Leikkisästi). Mitä — tyttö on mukana —, taidanpa jo
arvata. Onko aikomus tulla kuulutuskirjan ottoon. Ja kenen kanssa?

KAIJA. Höpsistä, ei niistä mitään tule!

KIRKKOHERRA. Vai ollaan eri mieltä. Mitä sanoo Siljo itse, — ahaa,
hän on oikein savakon puvussa, aikoo ehkä mennä jollekin savakolle
emännäksi.

KYLLÄSTINEN (Vakavasti). On oltu vähän epäilevällä kannalla ja siksi
juuri tultiin kirkkoherralta ensiksi ikäänkuin neuvoja kysymään. Nämä
ajatkin kun ovat kaikin puolin niin epävarmat ja yhä uutta uhataan,
— ei tiedä minä päivänä staarostat tulevat talosta häätämään, niillä
kuuluu pian olevan siihen valta.

KIRKKOHERRA. Niin, niin, vaikeat ovat ajat. Mutta mitä tämä nyt Siljon
naimahommiin kuuluu?

KAIJA. Niin, mitä se siihen kuuluu, Juho vain viisastelee!

KYLLÄSTINEN. Kuuluu se vähän. Kosijat kävivät tässä viime viikolla
meillä ja kertoivat samalla, että nyt hoviin vaaditaan liittokirjan
tekoon. Huomenna on Juhannus, — jos tuumista mitään on tullakseen,
olisi kuulutuskirja jo tänä iltana teetettävä.

KIRKKOHERRA. Ja kenen kanssa?

KYLLÄSTINEN. Laihanenhan se meillä kävi, se on käynyt jo ennenkin.

KIRKKOHERRA. Yhyy, minä alan ymmärtää. Laihasella on nyt Lemmityn maa
ja hän on tainnut sen puolesta jo liittokirjan tehdä.

KAIJA. Ainoa kuuluu olevan koko pitäjässä, sellainen häntyri.

KYLLÄSTINEN. Elä sano, hyvin on Laihanen asiansa hoitanut, orpopojasta
ja renkimiehestä on hän noussut isännäksi. Eikä se ole paha mies,
hyvänä se pitää vanhaa heikkomielistä tätiäänkin, hyvänä se Siljonkin
pitäisi. Liittokirjan se on tehnyt, vaan mikäs auttoi, ainoastaan siten
hän sai maan, — oma etunsahan se on kullakin.

KIRKKOHERRA. Vaan Kyllästinen se ei ole vielä puumerkkiään antanut?

KAIJA. No johan nyt vielä, — kuka se sillä tavalla maansa heittäisi!

KYLLÄSTINEN. En ole puumerkkiäni pannut, vaan kovat kuuluvat nyt
tulevan uhat talonpojille. Ja jos silloin olisi suvussa joku, joka
kykenisi puolta pitämään, niin olisipa se onni.

KIRKKOHERRA. Ja Laihanen se on hovin suosiossa?

KYLLÄSTINEN. Niin on.

KIRKKOHERRA. Ja puolittain kuin palveluksessa?

KYLLÄSTINEN (Tuskalla). Vaan henkihän se on meissäkin. Lapsia on pirtti
täynnä, vanhin on tämä tässä, kolkkoa on, jos maantielle joudut. Mitä
arveleisi tästä kirkkoherra?

KIRKKOHERRA. En ole lakimies, en osaa tässä neuvoa. Kun itseäni äsken
vaadittiin liittokirjan tekoon, niin kieltäysin, en voinut muuta, vaan
toisia en ota neuvoakseni. Ja mitä tähän naimiskauppaan tulee, niin se
on vähän eri asia. Mitä sanot sinä Siljo siitä, — vai sinä tässä jo
olet morsiamen kirjoissa! Onko hauskaa?

SILJO. Enhän ole vielä morsian.

KIRKKOHERRA. Vaan toivot pääseväsi, — niin, niin, silmät ne tytössä
vastaavat. No, no, eihän se kummaa ole, Laihanen on pulska, nuori mies.

KAIJA. Ja eihän se lapsi ymmärrä arvostella, mikä se muuten on
miehiään. Kyllästisen suku on täällä ennen ollut kunniassa, nytkö
herettäisiin toisten pilkaksi!

KYLLÄSTINEN. Kukahan se täällä lopuksikin pilkan saanee, sitä ei vielä
tiedä.

KAIJA. Tietysti sinä, jos Laihaselle tyttösi annat. Ja vielä lisäksi
rikot vanhan sopimuksen, Siljohan on jo aikoja sitten luvattu
Holttiseen.

KIRKKOHERRA. Niin, eikö siitä ole ollut puhetta, muistelen kuulleeni.

KYLLÄSTINEN. Kaijan puheita, Holttiseen häntä ei ole vielä pyydettykään.

KAIJA. Vastahan se Antti on kotiin palannut, maltahan nyt vähän.

KYLLÄSTINEN. Eipä olisi aikaa nyt, tänään olisi mentävä pappilaan, jos
mennään. Laihanen sitä vaatii.

KIRKKOHERRA. No niin, pappilaan voitte tulla vielä illemmallakin,
kunhan päätöksen olette tehneet. Vaan mikäs miesjoukko tuolta rannasta
nousee?

    (Harsia, Holttinen, Juva ja Mari tulevat
    rannasta, työaseita mukanaan.)

KAIJA. Nehän ovat Nurmjärven miehiä, (Kyllästiselle) ne sulle varmemman
neuvon antavat.

HARSIA. Iltaa kirkkoherra.

KIRKKOHERRA. Iltaa Harsia. Lähtivätpä äyrämöiset joukolla kirkolle.
Terve, Holttinen, enpä ole sinua nähnytkään, sittenkuin vaimosi
maahanpanijaisissa. Niin, niin, taitaa olla nyt autiota emännättömässä
talossa?

HOLTTINEN. Onhan sitä meidän taloa nyt koeteltu, — kuoli vanhin poika,
kuoli vaimo. Vaan kestettäväthän ne ovat.

KIRKKOHERRA. Oikein, taittua ei saa. Päivää, Juva ja Mari, teillä
taitaa nyt sitävastoin olla elämä kuin silkkiä näin ensi kesänä häitten
jälkeen. Joko sinne kohta ristiäisiin käsketään, — hä?

MARI (Kainostellen). Eihän toki niin kiirettä ole.

KIRKKOHERRA. No ei vielä, mutta pian. Vaan eikö Juhannuskokkoa tänä
vuonna poltetakaan Nurmjärvellä, kun miehet näin joukolla liikkeelle
läksivät.

KYLLÄSTINEN. Niin, mihin te tällaisella joukolla kuljette?

HARSIA. Ei joudettu nyt kokkoa polttamaan. (Kyllästiselle.) Etkö sinä
tiedä, että täksi illaksi on talonpoikia kutsuttu hoviin liittokirjan
tekoon?

KYLLÄSTINEN (Vilkastuen). Sitäkö varten läksitte? Todellako, panetteko
puumerkkinne siihen?

KAIJA (Miehelleen). Jo taisit uskoa — hölmö!

KIRKKOHERRA. Tunteehan sen veitikan silmänluonnista, Harsia on vanha
leikinlaskija.

HOLTTINEN. Viimeksi ne äyrämöiset maansa luovuttavat, — antanevat ehkä
savakot. Ei me olla hoviin menossa.

HARSIA (Kyllästiselle). Ja omiksemmehan olemme maamme hakeneet,
niinkuin sinäkin, — eläähän se laki. Toimme vain tänne venheellisen
kattopäreitä, niitä tässä tarvitaan.

KIRKKOHERRA. Kirkon kattoa vartenko, minä ymmärrän, te ette ole
arkalaisia te metsäkyläläiset!

HARSIA. Eikö hitto, märkäneväthän siihen hyvät hirret.

KYLLÄSTINEN. Vaan —, vaan eihän kuulu rakennuslupaa vielä tulleen?

JUVA. Vaikkei lie tullut, — miks'emme saisi omia päreitämme tuoda.
Tänä yönä täällä jo kirveet kalskaa ja vasarat naksaa ja katto lähtee
syntymään.

KIRKKOHERRA. Mistä teihin tämä tuuma nyt lensi?

HARSIA. On jo monasti ollut puhetta, että siihen taitaa toiseksi
kesäksi jäädä lahomaan hyvä salvos. Niin päätettiin viime pyhänä täältä
kotiin soudettaessa, että, tuli mikä tuli, vesikaton me siihen panemme
omin uhin ja omin varoin, — kerranhan se kumminkin lupakin joutuu.

KYLLÄSTINEN. Mutta mitä sanoo se vihanen Hukka?

HARSIA. Sanokoon, — saihan tuo itse rakentaa viinapolttimon ja kapakan
tuohon kirkonmäelle, saanemme me katon panna valmiiseen kehään.

KIRKKOHERRA. Kaunis teillä on aije, — koettakaa! (Menee, istuu syrjään
naisten luo.)

KYLLÄSTINEN. Minua epäilyttää... Ja hoviin ette siis aijo mennä, vaikka
käsketty on?

HARSIA. Käsketty kyllä on. Hovin voudit kävivät meilläkin asiasta
tehden haastamassa puumerkin panoon, muuten muka tulee tiukka. Vaan
onhan sitä oltu tiukalla ennenkin.

KYLLÄSTINEN. Vaan nyt ne eivät kuulu siihen heittävän, vakuutti
Laihanen meillä, huomispäivästä heittää meidät laki hovin valtaan.
Pistät puumerkkisi, saat jäädä taloosi, et pistä, astu maantielle.

JUVA. Usko sinä Laihasen uhkauksia, hän on hovin palveluksessa! Minkäpä
ne meille koko kylän väelle tekevät, ajavatko kaikki maantielle?

KYLLÄSTINEN. On niillä keinonsa.

HARSIA. Sinä se aina hätäilet. Onko se kirkkoherrakaan tehnyt
liittokirjaa?

KIRKKOHERRA. En ole tehnyt.

HARSIA. No siinä kuulet, pitäisikö meidän ensiksi antaa maamme!
Ei, — tule katon panoon, eläkä siinä suotta sure. Eihän tässä
jäniksen selässä olla. Mihin se Antti jäi, joka lupasi ruveta tässä
rakennusmestariksi.

JUVA. Antti souti Helenan kanssa hovin kautta, sillehän tulee sinne
postissa se Sananlennättäjä.

HARSIA. Niin, Antti on maailmalla ollut ja oppia saanut, hän lukee
sanomalehtiäkin. Vaan tuoltahan tuo jo tulee. (Antti ja Helena
tulevat.) No, mitä hoviin kuuluu?

ANTTI. Terveisiä laittoivat ja käskivät käydä talossa, vaan minä
kiittelin, että onhan täällä käytykin, mies talosta joka viikko
päivätöissä. (Tervehtii kirkkoherraa.) ja tuomisiakin laittoivat.
(Antaa kirjeen.)

KIRKKOHERRA. Iltaa, Antti, sinustahan on kasvanut pitkä mies,
sittenkuin viimeksi tavattiin. (Sovittaa rillejä nenälleen.) Mitä
tuomisia sinulla minullekin on?

ANTTI. Otin pappilan postin samalla, kun olin tänne kirkolle tulossa.

KIRKKOHERRA. Kiitos, poikani. (Rupee verkalleen postiaan avaamaan.)

KYLLÄSTINEN (Antille). Tapasitko hovissa itse pääherran?

ANTTI. En, mutta pikkuherroja useampia. Ja itse Posse tuli minua
maslakkana puhuttelemaan. "Sinä kun asioita ymmärrät, kun kirjamieskin
olet, sanoi, neuvo sinä noita tuhmia talonpoikia, että tulevat
puumerkin panoon. Häviökseen niskottelevat, sanoi, eivät ymmärrä
asetusta."

HARSIA. Paras ymmärtäjä hänkin! Entä sinä, mitä vastasit?

ANTTI. Minä selitin, että talonpojat kainostelevat sitä puumerkin
panoa, vasta aikovat suostua liittokirjaan, kun oikein nimensä osaavat
kirjoittaa.

JUVA. No aikoiko ruveta sitä odottamaan?

ANTTI. Uhkaamaan vain kävi, hovilla kuuluu nyt olevan julmat tuumat.
Aikovat aseisiin ryhtyä, jos eivät muuten nimiä saa. (Synkemmin.) Ja
sen käsityksen sain minäkin, kun siellä pitempään puhuttiin, ettei
tässä lopuksikaan auta muu kuin tupen rapina.

HARSIA. Siihen taitaa toki vielä kulua kappale aikaa, onhan se maassa
laki ja Koironen se sen ymmärtää.

ANTTI (Reippaammin). No niin, mitäs niistä, nyt on vain käytävä työhön.
Miehet katolle, harjan nostantaan, naiset apumiehiksi, kaikki touhuun
nyt!

    (Menee kirkkoon. Miehet perässä.)

JUVA. Ja muut surut vastaseksi, se on oikein!

    (Kirkkoon.)

HARSIA (Kyllästiselle, joka viipyy). Entä sinä? Etkö uskalla?

KYLLÄSTINEN. Uskalla... en tuota tiedä. Minussa on sellainen
epätietoisuuden tuska. Tuleeko siitä Koirosen vetoomisesta lakiin
mitään hyvää, saammeko maamme ruununmaiksi, tietääkö tässä ruveta
siihen luottaen elämään?

HARSIA. Ka, mikä siinä auttaa, elettävähän sitä on, ja kuuluuhan
Koirosella olevan selvät paperit ja todistukset, maanantaina sen on
jätettävä ne kuvernööriin; sitten ei auta meidän muuta kuin odottaa ja
kestää.

KYLLÄSTINEN. Kun sen tietäisi! Koironen on kyllä taitava käräjämies,
mutta juoppo, ja herras-sekalia! Kulunkimaksuja se on saanut, mutta
mitään näkyvää ei ole syntynyt.

HARSIA. No eihän nyt vielä ole aikakaan, juoppo hän on, vaan hän on
täällä sittenkin ainoa, joka ne lakimetkut ymmärtää, ja puuhassahan
se on ollut. — Sinä miksi noin tuskittelet, mikäpä se sinulla on sen
suurempi uhka kuin meillä muillakaan?

KYLLÄSTINEN. Minulla ovat asiat nyt sellaiset, että nyt se pitäisi
tietää, minkä tekee, juuri nyt. Tuolla kapakassa vain rähmää se
asiamies, näet, sieltä tulee nytkin. (Koironen ja Laihanen tulevat.)

HARSIA. Niinpä näkyy, Laihasen kanssa. Otetaanpa häneltä tarkka selko
asioista.

KYLLÄSTINEN. Laihanenkin, voi hitto kun nyt tietäisi! (Hätääntyy,
huutaa kirkkoon.) Kaija hoi, nyt se jo tulee, tuleppas tänne.

KAIJA (Tulee). Kuka tulee — vai Laihanen. Jopahan minun apua tarvitsit.

KOIRONEN. Mikäs mökä täältä kuuluu —, miestä on kuin Viron sutta. Ahaa,
kirkkoon kattoa pannaan, kyllä ymmärrän; varokaa vain, että ette sitä
taas purkamaan saa ruveta, — silloin ei työ lopu.

HARSIA. Eihän toki valmista pureta. Tulkaa työhön tekin — vai eikö se
Laihanen uskalla, kun on hovin väkeä?

LAIHANEN. Omia olen miehiäni, vaan olen nyt toisilla asioilla.
Kuuleppas Kyllästinen...

KOIRONEN. Niin, tässä taidetaan nyt saada kuuliaisryypyt. Vai mitä
sanoo appi ja anoppi?

KAIJA. Niistä ryypyistä ei mitään tule, hakekaa muualta ryypättäväänne.

KOIRONEN. Ka, en minä kosiomies ole, en muori kulta, kuokkijaksi
ajattelin vain tulla. Vaan kun ei niin ei, — tule pois Laihanen.

LAIHANEN (Kyllästiselle). Lähdetäänkö nyt pappilaan?

KYLLÄSTINEN. Jos mietittäisiin vielä sitä asiaa.

LAIHANEN. Mitä mietittäisiin, täksi illaksihan se oli sovittu ja johan
te olette täällä kirkolla sitä varten.

ANTTI (Tulee kirkosta Juvan kanssa). Tuleppas Siljo avuksi tuota hirttä
olalleni nostamaan.

SILJO (Juoksee kirkosta). Niin tuotako? (Huomaa Laihasen, pysähtyy.)
Laihanen!

LAIHANEN. Iltaa Siljo! No, nyt on meidän lähdettävä, tule.

ANTTI (Työstään). Siljo ei jouda nyt sinne. Ja kuka se meidän tyttöjä
tulee työstä viettelemään.

LAIHANEN. Se ei ole teidän tyttöjä. Tule Siljo, ilta käy myöhäksi.

ANTTI. Hä, mahtailetko siinä. Tartu hirteen, Siljo, me on ennenkin
yksiä taakkoja kannettu. (Siljo seisoo epävarmana, katsoo äitiinsä.)

LAIHANEN. Mitäs tämä on? Kyllästinen, miksi viivyt? Kaikkihan on
reilassa, pappilassa vain käytävä.

KAIJA. Se on sitä, että minä en ole suostunut enkä suostu. Minä en
lähde pappilaan, eikä Siljo myöskään.

KYLLÄSTINEN. Niin, kun tuo Kaijakin vastaan hankaa. Jos mietittäisiin
vielä vähän, eihän sillä niin kiirettä ole.

KOIRONEN. Tuossa on siis morsian ja tuossa sulhanen.

LAIHANEN. Teettekö te pilkkaa minusta? Mietitty on jo kylliksi. Siljo,
kuule, kävellään me edeltä pois tästä joukosta.

ANTTI (Kyllästiselle). Tuolleko olet aikonut tyttäresi antaa, miehelle,
joka on pannut nimensä hovin papereihin. Oletko hovin miehiä sinäkin?

HARSIA. Onko teillä todellakin naimishommat tekeillä Laihasen kanssa?

KAIJA. Olenhan jo sanonut, ettei siitä mitään tule. Siljo ei lähde
mihinkään.

LAIHANEN. Sepä nähdään.' Vaan minä huomaan, että nämä ovat tuon
maailmankiertäjän vehkeitä (viittaa Anttiin), vaan niistä teen minä
lopun. Suotta en anna itseäni härnätä, en ole niitä miehiä.

KYLLÄSTINEN. No elähän nyt kiivastu, maltahan vielä, harkitaan.

KOIRONEN (Laihaselle). Kuule, eihän sinun kuuliaisistasi näy
tulevankaan mitään, petkutithan minua kihlajaisryypyistä puhuessasi.

LAIHANEN. Kihloista oli jo sovittu. Minä vedän asian käräjiin.

KOIRONEN. Ei tässä taida käräjät auttaa, kun ei kuulutuskirjaa ole.

ANTTI. Siljo, tule pois hirttä nostamaan, ei sinua kumminkaan tuolle
viedä. (Siljo ei liikahda).

ANTTI ja JUVA (vievät nauraen hirren). Tuo mies saa käydä muualta
kosimassa.

LAIHANEN. Elä ilku, se voi omaan nilkkaasi kolahtaa. — Vai näin
minua täällä kohdellaan, rikotaan puheet, häpäistään — vai niin!
Sen minä pistän hampaankoloon! Te nauratte, te olette Kyllästisen
usuttaneet minua vastaan, — naurakaa sitten, kun mailtanne lähdette!
(Kyllästiselle ja Kaijalle.) Hä, todellako aijotte purkaa naimiskaupat?

KYLLÄSTINEN. Niin, suo siellä, vetelä täällä...

KAIJA. Todella me aijomme ne purkaa, — vielähän kysyt, kun tässä uhata
kehtaat. Kyllästilän mainetta ei pilata.

LAIHANEN. Vaan kihlarahat jo otitte, ne olen maksanut.

KYLLÄSTINEN. Tulihan ne otetuksi, vaan eihän se vielä niin varmaa ollut.

KAIJA (Tempaa kukkaron miehensä povelta). Tuossa rahasi, nyt ollaan
kuitit. (Naurua.)

LAIHANEN (Menossa). Tämä maksaa teille vielä enemmänkin.

KOIRONEN. Elä napise, tyydy kohtaloosi. (Saattaa Laihasta.) Et ottanut
minua puhemieheksi, hullusti kävi nyt. (Laihanen pois.)

KYLLÄSTINEN. Hullusti kävi nyt. Se suuttui ja sydäntyi.

HARSIA. Anna suuttua, minkäpä hän sinulle tekee, kissoillaanko sinua
potkittaa!

KYLLÄSTINEN. Elä sano, kun kissa karhuksi rupee, niin silloin katso
karjaasi. Hän on tuittuinen mies.

HARSIA. Mitäs hänen kanssaan kauppoihin kävitkään.

KAIJA. Sitähän minä aina sanoin. Vaan nyt toki ollaan irti siitä
miehestä. (Kirkkoherra astuu esiin takalistolta, kirje kädessään.) No,
meillä ei tullutkaan lähtöä pappilaan, kirkkoherra.

KIRKKOHERRA. Vai niin kävi, Siljo saa odottaa vielä. Eikä teillä muuten
enää pappilaan minulle olekaan asiaa.

KOIRONEN. Kuinka niin?

HARSIA. Te näytätte surulliselta, kirkkoherra. Ja meillä on mieli
iloinen, kun vihdoinkin kirkkoon katto saadaan, — sen alla pian teidän
äänenne kaikuu.

KIRKKOHERRA. Ei minun ääneni, Harsia, ei minun ääneni. Minä en ole enää
teidän pappinne.

KAIJA. Ettekö enää ole pappimme. Miksette?

HARSIA. Onko tuossa kirjeessä jotakin sellaista?

KOIRONEN. Mistä on tuo kirje?

KIRKKOHERRA. Tuomiokapitulista. Se riistää viran minulta. Mutta, mikä
pahempi, se riistää myöskin meidän toiveemme kirkon valmistumisesta.

KOIRONEN. Millä perustuksella tapahtuu tämä kaikki? Kuinka se on
mahdollista?

KIRKKOHERRA. Niin on nyt vain asia ratkaistu, vahvistettuja
piirustuksia on tarkoin noudatettava, sanotaan tässä.

KYLLÄSTINEN. Taitavat joutaa nyt miehet kaikkikin alas katolta.

HOLTTINEN. Eivät jouda. Vesikaton me siihen sittenkin panemme.

HARSIA. Kovin surkeaapa tämä on. Vaan voihan kirkkoherra vielä selittää
piispalle, että kehä jo on valmis...

KIRKKOHERRA. Ei hyvä ystävä, minä en voi enää selittää mitään.
Kuudettakymmentä vuotta olen ollut tämän seurakunnan paimenena. Vaan
nyt on tullut tietyksi, — niin sanotaan tässä kirjeessä, että olen
yllyttänyt kansaa uppiniskaisuuteen tässä kirkon asiassa ja muissakin.
Valituksia on tehty. Ja siksi käsketään minun nyt pysyä erilläni
virastani, kunnes asiani tutkitaan. Ei, pappinanne en enää saa koskaan
olla, siksi olen jo liian vanha.

KOIRONEN. Nämä ovat hovin väen vehkeitä nämäkin. Hukka on tehnyt
valituksen ja kuvernööri häntä kannattaa tässä niinkuin kaikessa.

HARSIA. Mutta jos me emme teitä heitä?

KIRKKOHERRA. Ei, elkäärnme niskotelko, alistukaamme. Vaikeaa se on
minullekin, olisin tahtonut seurakuntaani vielä palvella, varsinkin
nyt, jolloin näen koettelemuksen ajan sille koittavan. Mutta vähät
minusta. Tämän huoneen kohtalo kirvelee sydäntäni. Sen kohtalo on
minusta jo kauvan ollut kuin yhtä talonpoikain, meidän kaikkien,
kohtalon kanssa.

HARSIA. Ja nyt tuomitaan kirkko revittäväksi?

KYLLÄSTINEN. Mutta eihän tuo tuomio toki meitä koske?

KIRKKOHERRA. Ehkä ei koske, minusta vain niin tuntuu. Kun joka päivä
olen kävellyt tänne kehälle yksin miettimään, on mielessäni ollut se
uhka, jonka olen tiennyt tämän seudun kansalla olevan odotettavissa. Ja
minä olen hartaasti rukoillut, että Jumala meitä hyvin auttaisi noiden
vaikeiden aikojen ohi. Olen rukoillut, että hän antaisi tämän temppelin
kohota alennuksestaan merkiksi siitä, että hän meitä auttaa tahtoo.
Luotin niin varmasti tuon hartaan toivoni toteutumiseen, luotin siihen,
että kirkko saadaan rakentaa... Rukoukseni on ollut turha. Mutta minä
alistun nöyryydellä.

KOIRONEN. Se oli kova tuomio. Mutta ehkä ei tässä sentään vielä kaikki
keinot ole ummessa. Nähkääs, laki on hyvin konstikas kapine, siinä on
niin monta mutkaa ja neuvoa, vielä se tässäkin sopukka löytyy. Vielä ei
ole syytä toivottomuuteen.

KIRKKOHERRA. Koettakaa mitä voitte, minä en voi enää mitään. Hyvästi
nyt hyvät ystävät, minä lähden riisumaan pois papillisen pukuni.
Hyvästi Siljo; kun sinut vihitään, on jo toinen vihkimässä. Hyvästi
Harsia, sinä tarmon mies, ja sinä Holttinen, Vanha tervaskanto, te
koettakaa kestää, mitä vain tulleekin, minä pääsen nyt rauhaan. (Menee.)

KYLLÄSTINEN (Hetken äänettömyyden perästä). Hullusti käypi nyt kaikki.
Menee pappi, menee kirkko, kohta taitavat mennä maatkin, kuten
kirkkoherra ennusti.

HARSIA (Koiroselle). Mitä on tässä nyt tehtävä?

KOIRONEN. Valitus tietysti, vedottava on korkeampaan paikkaan, on
niitä vielä piispojakin korkeampia. Tässä on tosin alkujaan virhe
tapahtunut, ei ole noudatettu vahvistettuja piirustuksia. Ja sitten
on asiaa tyhmästi ajettu, seurakunta ei antanut asiaa ajoissa minun
ajettavakseni. Mutta kyllä tässä sittenkin vielä keinot keksitään, —
eihän valmista salvosta auta hyljätä.

HARSIA. Ei mitenkään. Pitää tehdä valitus vielä.

KYLLÄSTINEN. Ja onko siitä sitten hyötyä? Kirkkoherra oli toivoton.
Vieläkö ne rakentaa nuo miehet?

KOIRONEN. Antaa heidän rakentaa. Kirkkoherra katsoi asiaa kovin
juhlalliselta kannalta, — ei tässä taikausko auta. Mutta minä jo
sanoin, vielä on rakoja laissa. Jos tahdotte, niin otan minä tämänkin
asian ajettavakseni.

HARSIA. Ota, ota, hyvä mies. Ja kyllä me koetamme maksaa.

KYLLÄSTINEN. Ja mikä niistä kaikista valituksista sitten syntyy? Kovin
tuntuu kolkolta. Viedään maatkin lopuksi.

HARSIA (Koiroselle). Niin, miten nyt maittemme käypi? Hoviin
ahdistetaan kontrahin tekoon, täällä tulee kireät ajat. Millä kannalla
sinun juttusi on?

KOIRONEN. Hyvällä, yhdellä sanalla hyvällä. Se on vaikea juttu ja
suuri juttu; monta juttua olen aikoinani ajanut, vaan en yhtään näin
suurta enkä mutkikasta, tässä täytyy jututa asetusta vastaan, jossa
ei näytä olevan enää yhtään läpipääsyreikää. Mutta juuri siksi minä
sen jutun ajankin ja ajan perille, — olkaa huoletta! Tässä ei ole nyt
kysymyksessä ainoastaan teidän maat, vaan minunkin nimeni ja maineeni,
siksi minä siitä teen semmoisen asian, että Hukka sappeensa halkeaa.

KYLLÄSTINEN. On sinussa ainakin kehujaa, vaan miten kävi Simppasen
maan, — menetit jutun, ajoit miehen mierolle. Ehkä käy samaten meille.

HARSIA. Niin, ethän vain hutiloi. Suuret asiat ovat meillä tässä
kysymyksessä, mutta laki täytyy olla puolellamme. Maathan ovat meidän,
eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois mitään sellaista, jota sillä ei
ole ollut. Verot se on lahjoittanut; ja ne me hoviin maksamme. Se asia
selviää kyllä lain edessä, kunhan sinä sen huolella ajat.

KOIRONEN. Minä sen teen. Pahimmat vaikeudet olen jo voittanut (lyö
povelleen), täällä ovat ne paperit, jotka pystyvät. Ei tosin asia
toisekseen ole niinkään yksinkertainen kuin Harsia selitti, se on paljo
mutkikkaampi. Lain mukaan ovat todellakin teidän maat lahjoitetut
pois, — te ette olleet valvomassa oikeuksianne silloin, kun sitä
lakia tehtiin. Mutta, kuten sanoin, (lyö rintaansa) täällä ovat
paperit, jotka tepsivät. Sen se laki toki on sallinut, että talonpojat
saavat näyttää toteen vanhan omistusoikeutensa, ja sen olemme me
näyttäneet toteen. Lujissa on ollut minun hankkia kaikki teidän vanhat
perintökirjanne ja muut parinsadan vuoden vanhat maakirjanne Ruotsin
vallan ajoilta talteen, mutta minä olen ne hankkinut. (Ottaa esille
lompakkonsa.) Ne ovat täällä ja ne kestävät.

KYLLÄSTINEN. Vaan etpä ole niitä vielä perille toimittanut. Huomenna on
Juhannus...

KOIRONEN. Huomenna ne viedäänkin Viipuriin.

KYLLÄSTINEN. Eikö niitä tänne voi jättää?

KOIRONEN. Tänne, kenelle? Hukalleko? Ei, niin tyhmiä me ei olla. Sitten
ne eivät nämä paperit olisi kopeekan arvoiset, — ei, ne ovat liian
kalliit joutuakseen huonoille jälille, liian suurella vaivalla ovat ne
saadut!

HARSIA. Tuo puheesi meitä rauhottaa, tuli mikä tuli. Ja sinuun voimme
siis luottaa?

KOIRONEN. Tietysti. Mutta ne tulivat vähän kalliimmiksi nuo todistukset
kuin luulin, nytkin tarvitseisin vähän rahaa karttamerkkeihin ja matkaa
varten...

KYLLÄSTINEN. Rahaa, rahaa, aina vain rahaa ja tuleeko niistä rahoista
sitten koskaan mitään korvausta?

KOIRONEN. Ka, tee tahtosi, anna rupla tahi maasi!

HARSIA. Rahaa täytyy antaa — tuossa on, ota — kunhan vain huolella
asiamme ajat. Tasataan sitten kulungit miesten kesken. Suuriksihan ne
nousevat kulungit, vaan suuret meillä ovat tässä asiatkin kysymyksessä,
täytyy uhrata nyt, jotta sitten saataisiin omalla konnulla elää.

KYLLÄSTINEN. No niin, annetaan viimeiset kopeekat, vähemmin on painoa
sitten, jos tulee mierolle lähtö.

HARSIA. Sitäpä tässä nyt olisi varottava, että ei tulisi mierolle
lähtö, siitä voi vaikka viimeisen kopeekkansa antaa. (Koiroselle.)
Koeta sinä konstisi kaikki, kyllä me koetamme kulusi korvata. Ja
toivottomuuteen me ei heretä, niinkauan kuin on laki maassa. — No, nyt
lähdetään Kyllästinen mekin työhön.

KYLLÄSTINEN (Ovella). Alashan tuolta toisetkin tulevat. (Antti näkyy
ikkunassa.) No, joko sait kyliäsi työstä?

ANTTI. Päreitä lähdin hakemaan. Mutta mitäs väkeä tuolta maantieltä
tulee? Sehän on hovin joukkoa.

KYLLÄSTINEN. Onko hovin roikka tulossa? Niille vei Laihanen sanan. Nyt
ollaan kiikissä, miehet!

HARSIA. Missä kiikissä? Pysytään alallamme vain.

KOIRONEN. Niin, elkää hätäilkö, olkaa varmat, asianne oikeaa vielä,
vaikka ulvoisi Hukka. Mutta minä pistäydyn tuonne sisään; jos he minut
näkevät täällä, niin he arvaavat hankkeeni, ja sitä he eivät saa tehdä.
(Menee kirkkoon.)

ANTTI. Taisivat asiamiehen housut ensiksi vapista. (Vie pärekuorman
ylös.) Vaan me ei hätäillä, nyt ruvetaan kattoa naulaamaan, tuli kuka
tahansa.

    (.Näyttämön takaa kuuluu huuto.)

POSSE. Alas sieltä katolta! (Posse, Siltavouti ja Jahtivouti astuvat
näyttämölle.) Kenen luvalla tähän kehään on koskettu? Se on revittävä!

ANTTI (Ikkuna-aukossa). Kunhan me ensiksi siihen vesikaton panemme.

POSSE. Ettekö ymmärrä, — alas! — tuomio on langennut, te rikotte
esivallan käskyn. Kuka täällä on päämiehenä?

ANTTI (Katsoo ylös). Kuka siellä lienee nyt päällimmäisenä.

POSSE. Elä viisastele, tämä ei ole leikin paikka. Kenen tämä on tointa,
vastatkaa?

HARSIA. Se on meidän yhteistä, tahdoimme säilyttää valmiita hirsiä
märkänemästä. Me kuulimme kyllä, että tuomiokapituli jo on antanut
päätöksensä, vaan me aijomme valittaa. Ja sitäpaitsehan ovat hirret
meidän, meille tulee vahinko jos ne märkänevät. Eikä tästä katonpanosta
tule kellekän mitään vahinkoa, kun me emme vaadi keltään korvausta
päreistämme emmekä työpäivistämme.

POSSE. Alas sieltä, nopeammin, sanon minä. Tämä salvos on revittävä,
siinä kaikki. Teidän muka hirret! — teillä ei ole yhtään hirttä, ei
yhtään närettä, metsä on hovin ja te haaskaatte tässä hovin tavaraa.
Ja mitä puhut sinä työpäivistä, teillä ei ole omia työpäiviä, te vain
varastatte hovin aikaa täällä virnailemalla.

SILTAVOUTI (Huutaa kirkon ovelta). Laskeutukaa vikkelämmin alas, hovin
herra tulee. (Väkeä laskeupi alas ja ulos.) Näkyvät olevan Nurmjärven
äyrämöisiä kaikki, kas, vaimojakin joukossa.

POSSE. Nuo metsäkyläläisethän ne ovat täällä itsepäisimmät, niillä ei
ole aavistustakaan laista. (Hukka ja Loukkola saapuvat. Posse ilmoittaa
heille:) Olivat todellakin nämä miehet itsepäisyydessään ruvenneet
kirkkoon kattoa panemaan, mutta minä keskeytin sen työn. Sanovat
olevansa kaikki myötäsyyllisiä.

HUKKA. Hyvä on. (Talonpojille.) Teitä on täksi illaksi kutsuttu
hoviin tekemään emätilan kanssa kirjallista kontrahtia maistanne,
niinkuin asetus määrää. Parempi, kuin että täällä uppiniskaisesti
rikotti tuomiokapitulin kiellon, on, että saavutte hoviin täyttämään
velvollisuutenne, joka muuten on oma etunnekin. Niinkuin teille
on asianomaisessa järjestyksessä ilmoitettu, ovat Veikkolan
lahjoitusmaan alustilat nyt lopullisesti langenneet hovin omiksi, vaan
te saatte kaikki jäädä entisille asuinpaikoillenne, kunhan teette
lampuotikontrahdin. Joku talonpoika onkin jo, järkevästi kyllä, tehnyt
liittokirjan.

POSSE. Kaikkien muiden on se nyt tehtävä jos mieli tiloilleen jäädä,
kontrahti kymmeneksi vuodeksi.

HUKKA. Silloin jäävät olot täällä aivan entiselleen, saatte rauhassa
maitanne asua ja viljellä. (Miehet seisovat liikahtamatta. Kyllästinen
empii.)

KYLLÄSTINEN. Armollinen herra, saisko tuhma talonpoika kysyä, että
kymmenen vuoden perästä miten käy silloin?

POSSE. Silloin se on uusi juttu, vuokra-aika kestää kymmenen vuotta,
jos nyt panette liittokirjaan puumerkin.

HUKKA. Sitten arvattavasti uudistetaan kontrahti.

POSSE. Jos olette hyvin käyttäytyneet, uudistetaan se taas kymmeneksi
vuodeksi, ja saatte senkin ajan konnuillanne elää.

HARSIA. Perityillä, omilla konnuillamme!

POSSE. Ei, ei, etkö käsitä, ne ovat lahjoitusmaita.

SILTAVOUTI. Niin, nähkääs, teidän maat ovat poislahjoitetut, ja kun
joku kerran on lahjan saanut, niin hän sen pitää. Ymmärrättekö, siksi
pitää nyt hovi teidän maat.

POSSE. Vaan antaa teidän kumminkin edelleen niillä asua

KYLLÄSTINEN. Mutta minun maani, Kyllästilä, on minun omani, puolet
siitä perin, toiset ostin.

SILTAVOUTI. Niin, se oli sinun omasi, oli, vaan sitten se lahjoitettiin
pois.

POSSE. Elä selittele, et ymmärrä asiaa itsekään. Eikä heidän muuten
tarvitse tietää, miksi se niin on, emme sitä tarvitse tietää mekään,
mutta asia on nyt niin ja siksi täytyy kaikkien totella.

HARSIA. Kyllä me ymmärrämme, että nämä ovat lahjoitusmaita, emme siitä
kiistä. Mutta eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois muuta, kuin mitä
sillä on ollut. Se on lahjoittanut pois verot, ja ne me koetamme
eteenkinpäin hoviin maksaa niinkuin voimme, ei me siitä niskotella,
mutta itse maat ovat meidän.

HUKKA. Se elää siis teissä vielä tuo vanha harhaluulo. Mutta siitä
on teidän nyt kerrassaan luovuttava, kuten sanoin, oman etunne
vuoksi. Olettehan lukeneet asetuksen, se on naulattu käräjätalon
seinälle. Maat ovat lahjoitusherrain omat. Tätä omistusoikeutta on
tutkinut valiokunta, jossa on ollut viisaita miehiä ja korkeita
herroja, ja selville on saatu, että ruunu on näiden kylien maat
todellakin lahjoittanut pois täydellä omistusoikeudella Veikkolan
hovin omistajalle, joka on ylhäinen herra Blandoff. Asetus on selvä,
me emme voi sitä muuttaa. Meidät on määrätty tänne tätä asetusta
toimeenpanemaan ja meidän täytyy ankaruudella vaatia, että sitä
totellaan.

KYLLÄSTINEN. Mitä on tässä tehtävä?

HOLTTINEN. Maat ovat meidän, sen vaan tiedän, sanoipa asetus mitä
hyvänsä. Kuka voi lahjoittaa pois minun maani?

POSSE. Aijotteko niskoitella selvää lakia vastaan? Silloin te olette
kapinoitsijoita ja tiedättekö, miten niille käy?

HARSIA. Vaan me valitamme, vetoomme juuri lakiin.

HUKKA. Tässä ei ole enää tilaisuutta valittaa. Minä käsken esivallan
nimessä teidät hoviin ja te tiedätte, että minä en puhu leikkiä.
(Loukkolalle.) Tämä juttu on tehtävä lyhyeksi. Sinä pidät huolta, että
nämä kaikki saapuvat tänä iltana hoviin; toivon, että he tekevät sen
mielisuosiolla, muuten... (Talonpojille.) Niin, te tiedätte sen nyt.
Tänä iltana! (Menee).

KYLLÄSTINEN (Posselle.) Saisiko vielä kysyä, että onhan se laki
semmoinen, että kuka tahtoo, saa tehdä liittokirjan, kuka ei...

POSSE. Ei, se on pakosta kaikille. Joka niskottelee; se rikkoo lain, ja
rangaistaan.

KYLLÄSTINEN. Vaan tätä en ymmärrä, onhan sopimus kahdenpuolinen.

POSSE. Kyllä on keinoja olemassa, jotka opettavat ymmärtämään. Tuotamme
tänne osaston sotaväkeä.

ANTTI. Ja alotamme sodan, no, se on selvää peliä! Ei tästä kumminkaan
tule lopuksi muu kuin tupen rapina.

SILTAVOUTI. Sillä äänellä elä puhu, Antti...

POSSE. Eläkä sinä siinä jaarittele, tee tehtäväsi vain! Nuo päreet
ovat ensiksi tuosta hävitettävät, polttakaa ne pois. Ja sitten teette
velvollisuutenne.

    (Menossa. Loukkola ja voudit kirkon taa).

KYLLÄSTINEN. Minä vielä kysyisin, saammeko mekin puolestamme määrätä
ehtoja liittokirjaan?

POSSE. Teillä ei ole muita ehtoja kuin totella.

KYLLÄSTINEN. Mutta se on vääryys, sellainen ei voi laki olla.

POSSE (Huiskuttaa ratsupiiskaansa). Tuossa on lakinne! Tulkaa kuulemaan
sitä hoviin. (Menee).

ANTTI (Kyllästiselle). Pääsitkö käsitykseen asiasta nyt? Tunsitko lain?
Eikö totta, Harsia, luottakaamme siihen!

HARSIA. Siihen luotan minä sittenkin. Mutta mihin se meni Koironen?
Laki ei ole mikään ratsupiiska, sen me näytämme.

ANTTI. Ei, se on Koirosen keppihevonen, ajakaa sillä.

KOIRONEN (Tulee kirkosta). Erehdytte. Minä sanon, mikä laki on. Se on
tuhman kädessä joutava paperi, mutta taitavan kädessä se on noitakone,
jolla voi tehdä ihmeitä. Kuulitteko, Hukka vakuutti, että asetus on
selvä, että nyt ei enää saa valittaa. Vaan siinä hän pahasti pettyy.
Minä näytän, että sen asetuksen nojalla voi tehdä vielä paljo.

KYLLÄSTINEN. Mutta mitä pitää meidän tehdä? Tässä on kiire edessä.
Hoviinko pitää lähteä liittokirjan tekoon vaiko lähteä taipaleelle?

HARSIA. Niin, siitä on nyt todellakin neuvoteltava. Ankaran uhan meille
hovin herra pani. Mitä arvelet sinä Koironen, joka lain metkut tunnet?

KOIRONEN. Hän uhkailee, hän tahtoo pakottaa talonpojat tekemään pian
kontrahdin, jotta sitten kaikki olisi selvää ja valitustenkin teko
tehotonta, viekkaat ovat hänen aikeensa. Mutta ei niin. Tässä on nyt
oltava notkeita kuin vesa, ettei hän pääse pakotuskeinoja käyttämään,
mutta samalla viekkaita kuin käärmeet.

KYLLÄSTINEN. Lyhyeksi taitaa meidän viekkaus käydä Hukan viekkauden ja
vallan rinnalla. Eikö liene sittenkin tästä paras lähteä hoviin?

KOIRONEN. Niin, hoviin teidän on mentäväkin, tottelevasti niinkuin
ainakin. Te olette hovin alustalaisia nyt vielä, hovin herra on
isäntänne; jos hän korottaa veroja ja päivätöitä, niin on teidän
alistuttava ja kestettävä, — peräydyttävä on joka paikassa, ettei hän
teihin pääse kiinni ennen aikojaan. Sitten, kun minun tehtäväni on
päättynyt, olette te yhtäläisiä isäntiä kuin hänkin.

HARSIA. Hoviin siis on mentävä.

KYLLÄSTINEN. Vaan kun siellä pannaan liittokirja eteen: Kirjota!
Mihinkä sinä siitä luovit? Maantiellekö?

MARI (Miehelleen). Ei, Matti, sinä elä ainakaan siellä rupea
niskottelemaan. Mitäs se haittaa, jos liittokirjan teet, kunhan sitten
saamme rauhassa tilallamme elää, ja mitä tässä vastarinta auttaa, se
vain meidän onnemme särkisi?

JUVA. Mutta pitäähän minun toki olla miesten mukana.

KYLLÄSTINEN. Vaan mitä tässä todellakaan vastarinta auttaa. Koirosen
valitukset joutuvat, milloin joutuvat, siihen kurki kuolee kuin suo
sulaa. Taisi olla meidän sittenkin liittokirja tehtävä.

HOLTTINEN. Mitä puhetta kuulen tässä miesjoukossa? Pelkäättekö? Onko
hätä tämän näköinen? Ensi kertaako tässä ollaan hovin kanssa riidassa?
Eikö täällä ole kärsitty ennenkin ja koettu sitä kaikkein pahinta,
kun pajarit ovat täällä mellastaneet? Vaan ovatko meidän isät panneet
puumerkkinsä hovin papereihin, ovatko he luovuttaneet hetken rauhan
vuoksi perillisiltään pois omistusoikeuden maihinsa? Miehiä olette
olevinanne te ruikuttajat, vaan kohta kun uhkaus kuuluu, mietitte te
väistyä ja luovuttaa maat ja mannut käsistänne, antaa pois hoville,
ennenkuin niitä tullaan ottamaankaan. Mutta muistakaa, maa myöpi
myöjänsä, huonon rauhan te sillä hinnalla ostaisitte. Meitä voidaan
uhata, meitä voidaan kiusata, vaan oikeuttamme ei meiltä voida riistää,
ellemme itse siitä luovu. Ja oikeudestaan luopuu se, joka puumerkkinsä
antaa.

KYLLÄSTINEN. Kyllähän se on totta tuokin, mutta...

HOLTTINEN. Mutta mitä? Heitä talosi, rupea kymmeneksi vuodeksi
viljelemään omalla maallasi vierasta peltoa, pane puumerkkisi
liittokirjaan, minä ainakaan en sitä tee.

KAIJA (Miehelleen.) Sinä et vedä piiruakaan hovin papereihin, siitä
minä vastaan.

JUVA. En vedä piirua minäkään, Mari.

HARSIA. Holttinen on oikeassa, oikeudestamme emme saa luopua,
liittokirjaa emme saa tehdä. Eikähän tämä vielä niin toivotonta ole,
pahempaa oli silloin pajarien aikana, nyt on toki maassa Suomen
laki, josta täytyy löytyä oikeus. Koironen ajaa huolella asiamme,
luottakaamme lakiin.

ANTTI. Jota Hukka ja Posse täällä kehuivat valvovansa!

HOLTTINEN. En luota liikoja minä lakiin, se voi olla kiero sekin, onhan
se nähty. Vaan siitä meidän on pidettävä kiinni, minkä itse oikeaksi
ja oikeudeksemme tunnemme. Ja maat ovat meidän, niistä emme voi mitään
kontrahteja tehdä.

KYLLÄSTINEN. Etteikö sitten hoviin mentäisikään, vaikka käsketty on?

KOIRONEN. Mentävä on, ei se auta. Holttinen puhui kuin järkimies,
liittokirjaa ei saa tehdä kukaan, vaan tyhmää olisi myöskin itse pistää
päänsä silmukkaan, ja sen teette, jos aivan niskottelemaan rupeatte.
Ei, tässä on taidolla luovittava. Teidän on hoviin mentävä, selitettävä
kantanne, suostuttava mihin voitte, — liittokirjaan vain ei.

HARSIA. Se tuntuu minustakin viisaalta. Peräydytään pikkuasioissa, ei
ärsytetä herroja, mutta maita ei hellitetä, ne me kyllä lain voimalla
pidämme.

ANTTI. Peräytykää, kunnes umpimutkassa olette, sinne sitä kumminkin
joudutaan, sen jo näen.

HOLTTINEN. Ei, poikani, umpimutkassa ei olla koskaan, ellei vain
oikeudestamme luovuta. Koettakaa te, Koironen ja Harsia, minkä
laki tehoo, menkäämme hoviin puhumaan, sama se, kunhan vain ei
liittokirjoihin ruveta.

HARSIA. (Loukkola tulee kirkon takaa). Se olkoon päätöksemme. Muutahan
emme voikaan tehdä, tuossa ovat ruunun miehet.

LOUKKOLA. Teitä käskettiin hoviin. On jo aika lähteä.

HARSIA. Me lähdemme. Tulkaa miehet! (Menossa.)

KYLLÄSTINEN. Mikähän tästä lopuksi tulee?

ANTTI. Orjuus, niinkuin Inkerissä. Annat sormen pirulle, se vie käden,
vie miehet ja maat.

KYLLÄSTINEN. Voi se viedä puumerkinkin.

KAIJA (Tarttuu mieheensä). Sitä sinä et anna. Minä lähdenkin mukaan
hoviin näkemään, että et tee tyhmyyksiä. (Menevät.)

    (Antti ja Koironen jäävät näyttämölle. Tytöt istuvat syrjässä).

ANTTI. No, sinä et lähtenyt hoviin päämiestesi puolesta puhumaan,
vaikka usutit heidät lähtemään.

KOIRONEN. Minä, — en. Minä ajan asioita oikeudessa, en hovissa. Vai
minä hoviin, — jos siellä Hukka suuttuu, niin hän voi turvautua
patukkaansa!

ANTTI. Ja sinun nahkasi on liian hieno sen alla.

KOIRONEN. Minä en aja näitä asioita nahallani, vaan päälläni. Katsos,
siinä se on erotus. Mutta sinä, et mennyt sinäkään?

ANTTI. Minä en ole mikään isäntämies, vaan en lähtisi muutenkaan.
Väärän tien sinä heille neuvoit — he saavat selkäänsä ja sittenkin
menevät maat. Muu peli tästä kumminkin lopuksi tulee, muu rymäkkä.
(Nousee. Voudit tulevat kirkon takaa.) Mitä te siellä meidän
pärekasassa teette?

JAHTIVOUTI. Tulen teimme, niinkuin käskettiin.

ANTTI. Mutta olettehan te järkimiehiä, näettehän, että päreet ovat
ehyet ja hyvät. Ja ne ovat meidän päreitä.

JAHTIVOUTI. Teidän ne voivat olla, vaan polttaa käskettiin.

SILTAVOUTI (Selittää.) Näetkö, tätä kirkkoa ei saa rakentaa, siksi ovat
kattopäreet poltettavat. Ja ne kuuluvatkin olevan hovin päreitä, siksi
ne ovat poltettavat.

ANTTI. Siksi! Vaan jos minä sammutan teidän tulenne?

JAHTIVOUTI. Se ei kuulu meihin. Me olemme tehneet, mitä käskettiin, ja
nyt me lähdemme. (Menevät.)

ANTTI. Tytöt, tulkaa sammuttamaan tuli, muuten syttyy vielä kirkko
palamaan. Joudu, Helena!

    (Antti ja Helena menevät.)

KOIRONEN (Itsekseen). Rymäkkä täällä todella on syntymässä, sen näen.
Mutta minä olen läpi katsonut sinut, sinä mahtava mies, minä teen
erehdyksen sinun laskuihisi. Ja sen päälle otetaan ryyppy.

    (Koironen kävelee kapakkaan. Siljo jää yksin.
    Laihanen hiipii hänen luokseen.)

LAIHANEN. Kuule Siljo, miksi kävi tämä näin? Olihan meidän tuumamme
yhteinen, molemmat siitä olimme innostuneet. Olimme aikoneet
onnellisina elää uudella tilallani. Sinäkin siitä niin riemuitsit miksi
nyt peräydyt, Siljo?

SILJO. Enhän minä... Näithän, isä ja äiti sen päättivät.

LAIHANEN. Mutta miksi? Kaikkihan oli jo valmista.

SILJO. Niin, vaan siihen tulivat sitten nuo jutut väliin.

LAIHANEN. Jutut, mitkä jutut?

SILJO. Liittokirjat ja puumerkit ja muut, — en niitä ymmärrä, vaan
naapuritkin tekivät niistä pilkkaa.

LAIHANEN. Liittokirjat, puumerkit, mitä ne tähän kuuluvat? Ja
sinun tähtesihän minä liittokirjan tein, Siljo, etkä sitä ymmärrä.
Enhän olisi voinut saada taloa, jos en olisi kirjoittanut nimeäni
liittokirjaan, ja talotta taas, enhän minä, köyhä renkimies, olisi
koskaan saanut sinua. Sinun vuoksesi panin puumerkin, — oliko se
sinusta niin paha?

SILJO. Ei minusta, vaan isästä ja äidistä, äidistä varsinkin,
hän ei sinua nyt vävykseen huoli, kaikki muutkin sinua vierovat,
Nurmjärveläisetkin...

LAIHANEN. Mitä sinä heistä huolit, mitä ihmisten pilkasta? He
kadehtivat minua ja siksi muka vierovat... Vai mitä...? Välitätkö sinä
heistä niin paljon? Siellä on Holttisen Antti, hänenkö vuoksi kihlamme
purettiin, sano, Siljo?

SILJO. Hänen? Kuinka niin? Sitä en ymmärrä.

LAIHANEN. Mutta äitisi ymmärtää, — minä asian arvaan! Se on tuo
maankiertäjä, tuo uusi tulokas, joka meidän väliimme on tunkeunut.
Siljo, sano, onko se hän? Onko hän sinut muuttanut?

SILJO. Minä en ole muuttunut.

LAIHANEN. No, hyvä, sitten sinä et välitä kenenkään puheista, vaan
lähdet minun mukanani pappilaan. Otetaan kuulutus.

SILJO. Vastoin äidin lupaa, ei, en uskalla. Ei, ei, siitä ei tule
koskaan mitään, se on lopussa.

LAIHANEN. Lopussa! Minä ymmärrän, se on sittenkin hän. Hän on sinut
hurmannut sievillä puheillaan, kyllä käsitän, sinä toivot pääseväsi
Holttiseen emännäksi, se on suuri ja vauras talo. Mutta elä nuolase,
ennenkuin tipahtaa, et sinä vielä ole Holttisen emäntä.

SILJO. Enkä siksi taida tullakaan.

LAIHANEN. Et tulekaan, vaikka toivot, siitä minä vastaan. Näinhän
äsken, kuinka siellä kuherrettiin, näenhän sen nyt. No, hyvä, nythän
minä sen tiedän. Nyt tiedän minkä teen, ja minä sen teen, nyt sen
teen...

MARKETTA (Tulee maantieltä päin seuloineen). Sinäkö täällä, poikani,
vihoissasi riehut? Se on oikein, siitä näkyy, että sinussa miestä
on. Ja tuoko tuossa, sekö sinun morsiamesi on; hieno on hipeä vaan
surulliset silmät.

LAIHANEN. Täti, hän _oli_ morsiameni. Ei, Siljo, eihän...?

MARKETTA. Vaan hänet menetit nyt, niinkö? Se on sukusi onni; äitisi
menetti myös omansa. Riehu, riehu nyt ja palaa sitten minun kanssani
yksin elämään. Toivosi on lopussa. (Istuu taikomaan).

LAIHANEN (Tulistuu). Ei, se ei saa olla lopussa, sen minä näytän.
(Antti ja Helena tulevat kirkon takaa.) Tuolta tulee se viettelijä. Me
tavataan vielä, Siljo, muist se. (Ryntää pois).

HELENA. Sammui se ainakin tällä kertaa. (Siljolle.) Mitä sinä täällä
yksin istut, Siljo? Hä — suruissasiko muka olet?

ANTTI. Sitäkö suret, kun ei kuuliaisistasi mitään tullut? Ja mokomalle
miehellekö olisit mennyt?

HELENA. Ka miksei? Laihanen on varoissaan oleva mies, komea mies ja
mahtava mies.

ANTTI. Mutta hovin kätyri, heittiö. (Siljolle.) Ei, Siljo, sitä miestä
ei sinun kannata muistella. Sinunlaisella tytöllä on vara valita poikia
parempia ja reilumpia, — sen kun otat vain.

HELENA (Pisteliäästi). Taitaisipa siinäkin olla tarjokas.

ANTTI. Miksikä ei, meillä onkin jo Annin kanssa vanhemmat puheet, eikö
olekin?

HELENA. No, sittenhän se on selvä juttu.

ANTTI. On se. (Heilauttaa Helenaa.) Vai käypikö kateeksi? Olisi teitä
tyttöjä täällä valita asti, kun vaan tänne elämään jäisin, vaan kovin
ovat täällä miehetkin akkamaisia, pehmeitä ja veteliä, orjuuteen
kypsiä. Tämä poika taitaakin lähteä sinne maailmalle takasin, mistä
tuleekin, vapaammille oloille, huonommat miehet täällä ruoskan alla
raatakoot. Ja silloin jäävät tytöt suremaan, niin yksi kuin toinenkin.
(Nousee.) Vaan tulkaa veneelle, täällä ei ole enää mitään tekemistä;
mitättömiin menivät retkemme ja aikeemme ja niin menee täällä kaikki!
Tulkaa! (Menee rantaan päin.)

HELENA (Itsekseen). Luulitko, etten päässyt jälillesi. (Siljolle.) Sinä
itket. Minäpä tiedän, mikä sinua surettaa.

SILJO. Tiedätkö, kun en tiedä itsekään.

HELENA. Et sinä Laihasta sure, älä uskottelekaan. Silmäsi ovat
iltakauden Anttia tähystelleet, hänen rinnallaan olet pyörinyt. Vaan
elä pelkää, ei hän täältä pois lähde, vaikka uhkaa.

SILJO. Anttiko, hän laski kai leikkiä vain.

HELENA. Vai leikkiä! Äitisi kuuluu jo lapsena sinut hänelle luvanneen,
sen sinä kyllä tiedät. Nyt se Antti on kotona.

SILJO. On tainnut olla äidin ja Holttisen välillä piloillaan puhetta,
mutta minä vakuutan...

HELENA. Minä vakuutan myöskin, että häntä et sinä koskaan saa,
kuuletko, et koskaan, vaikka minkä koettaisit!

SILJO. Mutta Helena, enhän ole ajatellutkaan...

HELENA. Olet sinä ajatellut ja ajattelet nytkin. Mutta vaikka minä
olen köyhä huutolaistyttö ja sinä talon tytär, niin häntä sinä et saa.
(Nauraa.) Hei, ollaan iloiset nyt, — tule rantaan. (Menee.)

SILJO (Itsekseen). En ymmärrä häntä enkä muitakaan, en itsenikään
ymmärrä. Kaikki sanovat, että oli parasta purkaa... että ei kannata
sitä surra, mutta suru valtaa sittenkin mieleni. Se on siis lopussa, —
enkä saisi itkeäkään.

MARKETTA (Tulee lähemmäs Siljoa). Itke, itke, se on minulle mieleen. Voi
varpusta, sinustako piti tulla meille emäntä. Näytäppäs, minkälainen
surusi on, se on silmässä, vaan onko se sydämmessäkin, — näytä.
On, sydämmessäkin on suru, sitten olet minun väkeäni. Nojaa pääsi
polvelleni, pulmuseni, koska surullinen olet. Jos ilonen olisit, niin
sinua vihaisin, sillä minä vihaan iloa.

SILJO. Miksi, Marketta, vihaatte iloa?

MARKETTA. Siksi, että se on petollinen ystävä. Kun sen parhaallaan
luulet omistavasi ja siihen toivosi asetat, muuttuu se irvistäväksi
pilaksi. Siksi vihaan minä iloa, siksi vain murheellisten parissa
viihdyn, ja siksi vain suruja ennustan ihmisille. Siksi on surujen
seula tämä — jos iloja toivot, silloin karta minua.

SILJO. Loihtikaa siis tässä suruja, Marketta.

    (Aurinko laskee punertavana.)

MARKETTA. Että nekö sinun murhettasi viihdyttäisivät? Sen teen, vaan
iloa et siitä saa. (Ottaa seulansa.) Soi seulani, kilise tiukuni,
loihtu tehoo parhaiten kirkonmäellä. Kas, kun punertaa taivaankin ranta.

SILJO. Se on juhannusaaton aurinko, joka laskee.

MARKETTA. Se tietää tulta ja verta. Vaan mitä tiedät sinä seulani,
niin, se on oikein, heilu mustia vakoja myöten, kilise tiukuni murhetta
ja vihaa.

(Heiluttaa seulaansa, jossa pieni tiuku soipi, ja hyräilee:)

    Soi murheen musta kello soi, oi soi,
    Soi turmiota, tuskaa ennustellen.
    Sun vihan, vainon soittajaksi loi
    Mun musta henken' itkein, valitellen.

    Soi kolkko kärsimysten ääni, soi!
    Soi lohdutus ja armo etähälle.
    Nyt kostos koitti, sulle voiman toi,
    Vaan kärsimysten ajat maalle tälle.

    Soi vihan tiuku, vainon kello, soi!
    Ja sydämmiä säre, kosto musta.
    Et armahtaa, et surkutella voi;
    Soi tänne verta, tuskaa, valitusta!


Toinen kuvaelma.

Hovin kapakka kirkonmäellä. Pöydän ääressä istuu muutamia miehiä
tupakoiden ja viinaa juoden, niiden joukossa Koironen, joka on
humalassa, ja Laihanen, sekä Antti ja Juva. Viinakurri kantelee vähän
väliä suurta pulloaan vasemmalla olevasta sivuhuoneesta ja täyttää
pyydettäessä laseja. Ovi ulos on perällä.

KOIRONEN. Hyvä juttu. Niin, sinähän olit siellä mukana, Juva. Eikä siis
kukaan pannut puumerkkiään, vaikka patistettiin? Ei Kyllästinenkään?

JUVA. Kyllästinen kyllä epäili, kynsi korvallistaan moneen kertaan,
eikä sitä tiedä, minkä se olisi tehnyt, ellei sillä olisi ollut akkansa
mukanaan. Vaan akka piteli hiasta ja sanoi: et mene.

KOIRONEN. Se on mainio se akka, erinomainen akka, nimittäin kun se on
toisen miehen akka, omakseni sitä en tahtoisi — ehei, Jumala meitä
varjelkoon! Vaan Kaijan malja, — Viinakurri, pullosi! (Juvalle) No,
entä Hukka itse ja Posse, mitä ne sanoivat?

JUVA. Posse siinä hääri kuin kärppä, selitti ja uhkaili, kantoi
paperinsa jokaisen nenän eteen, tarjosi hanhensulkaa ja huusi:
kirjotatteko vai maantiellekö lähdette? Ja Hukka itse polki jalkaa ja
komensi: Puumerkki taikka patukka, valitkaa!

KOIRONEN. Ja te valitsitte patukan, se oli järkevää. Juuri siksi en
minä sinne lähtenytkään. Siis selkään tuli?

JUVA. Niin, ne huusivat heitukkansa siihen ja letit otettiin seinältä.

KOIRONEN. Ja annettiin miehille yksitellen, se on niiden vanha temppu,
kyllä tiedän. Lyöden lapset rakkahammat, arvelee Hukka.

ANTTI. Ja te otitte selkäänne, — koko miesjoukko? Sitäkö varten sinne
menittekin?

JUVA. Vaan eipä heilahtanut sittenkään hanhensulka.

ANTTI. Vaan patukka heilui — kymmenkunta karhua ottaa siivosti
selkäänsä! On teissä miehuutta! — vielä te sitten muka vastaan
hankaatte, kun kumminkin ruoskan alle käytte. Ei, niistä ei ole vaikea
orjia tehdä, jotka jo ovat orjia.

KOIRONEN. Sinä et ymmärrä tätä, Antti, sinä katsot asiaa tappelun
kannalta. Ei, viisaasti menettelivät talonpojat, aivan niinkuin minä
neuvoin. Terveeksi — tämä käy kaikki hyvin, niinkuin rasvattuna. Ei
tässä härkäpäisyys auta, mitäs valtioviisautta se olisi että lyötäisiin
pää seinään, — siinä sitä sitten oltaisiin.

JUVA. Ja minkäpä olisit sinä Antti tehnyt, jos olisit hovissa ollut?

ANTTI. Lyökööt minua kerran, niin sanon sitten. Enkö minä ole vapaa
mies? Jos minua ken lyöpi, kuka hitto voi minua kieltää lyömästä
takasin, niin että paukkuu. Te luulette, että kumarrettua kaulaa ei
leikata, vaan siinä se on juuri erehdys: — ensin pieksetään ja sitten
leikataan. Hyi hitto teitä, limannuoliaisia, — tules tänne, Juva, että
annan sulle korvatillikan!

JUVA. Totta on, että minunkin vereni kuohahti, ja moni koura siellä jo
oli nyrkissä. Vaan Harsia varotti, että pysytään alallaan, vedotaan
sitten lakiin.

ANTTI. Miesten laki olkoon isku iskusta ja kaksi parhaasta.

KOIRONEN. Ei, poikaseni, ei sillä tavalla Hukkaa kukisteta; vaan
toisella, liukkaammalla. Viinakurri, kallista puteliasi! Lyödään
viisaudella, se tepsii. Siinä hän on pieni minun rinnalla. Hän oli
virkaheitto luutnantti silloin, kun minä istuin tuomarina ja jaoin
oikeutta. Minulle kävi hullusti sitten, meni virka, meni tavara, no,
mitäpäs siitä, ryypätään pojat, hei! — Niin, se oli juuri hän, joka
minulta viran vei, joka minut tähän sorti. Mutta lopputili ei ole siitä
vielä tehty, ei hetikään, — minä hänet vuorostani vielä nujerran,
oli kuinka mahtava tahansa, (ottaa lompakkonsa), täällä on se pieni
kaatovipu, johon mies keikahtaa kuin höyhen. Ei, älkää te hätäilkö,
miehet, tässä lompakossa juuri ovat teidän maat ja Hukan kujeet, kaikki
tässä, ja minä pidän niistä kristillisen jaon. Kukin on saapa osansa ja
ansionsa mukaan, kunhan ei hätäillä eikä päätä seinään isketä. Kaikki
käy kuin rasvatuilla rattailla, kun minä asianne ajan... sumpparei,
sumpparei...

ANTTI. Sinä ajat sumpparei... sen olet näkönenkin. Siihen, joka
suullaan soittaa, ei ole paljo luottamista. (Viinakurrille, joka taas
kaataa Koiroselle.) Eiköhän sen miehen mitta ole täysi jo?

VIINAKURRI. Minulla ei ole muuta mittaa, kun minkäverran kopeekkoja
kullakin on. Sitä myöten kaadan.

KOIRONEN. Ole huoletta, vielä täällä kilisee. (Selvempänä Antille.)
Sinä luulet Antti, etten minä asioitani hoida, vaikka pienen humalan
otan. Täällä ovat paperit, tänään vien ne Viipuriin ja hankin
talonpojille heidän maansa. Tallella ovat paperit, tallessa on
järki, elä sure sitä, Antti. On tässä oltu jo yhdessä jos toisessa
ennenkin. Olen minä juonut herrainkin pöydässä ja hienossa seurassa
ulkomaan viinejä, vaan minä halveksin niitä hienouksia nyt ja ryyppään
talonpoikain tavalla ja ajan nyt talonpoikain asioita ja ajan ne
perille. Terve sen päälle! Sumpparei... Juo sinäkin Laihanen, niinhän
sinä mökötät siinä happamena, kuin paha omatunto, vai mahaako sinulla
puree? Ota rohtoa!

ANTTI. Sillä taitaa purra sydäntä, kun morsian eilen työnsi
vasikannahat kouraan. Siitä syystä se mahtaneekin nyt lohdutusryyppyjä
ottaa.

KOIRONEN. Niin, helkkarissa, ne kihlajaisryypyt! ne taisivat olla
sinulle kovin karvaat. Mutta (laulaa) "surevaiselle sydämmelle on
paloviina paras lääke." Ei, vaan vakavasti puhuen, mitenkä hiidessä
sinun niin hullusti kävi?

ANTTI. Hullusti kävi, kun lähti mies töhrimään nimensä hovin
papereihin. Siitä meni sillä ensiksikin maa ja sitten meni maine ja
lopuksi meni morsian. Olisit ensiksi kuuluuttanut ja sitten kirjoittanut.

LAIHANEN (Viinakurrille). Kallista leiliäsi, mies. (Ilkkuen toisille.)
Vielä tässä kuuluutetaankin, sinä tässä lopuksikin saat näppiäsi
nuolla! Mutta ne sinun elkeesi minä muistan vielä tuonnempanakin.

ANTTI. Mahtanet muistaa, koska yksin elelet emännättömässä talossa,
joka muuten ei olekaan sinun, vaan hovin.

LAIHANEN. Minulla on talo ja hyvä onkin, vaan te tässä pian jäätte
kulkemaan talotonta taivalta. Elkää luulko, että te sillä eilisellä
selkäsaunalla pääsitte. Taitaa tuntua nahassa nyt voiteen tarvis, vaan
toiselta se tuntuu, kun häätämään tullaan.

JUVA. Onpas hovi rengeilleenkin suuta antanut.

KOIRONEN. Mutta ne suuret sanat eivät suuta halkase. Sinä puhut,
Laihanen, sen, minkä sulle on hovista syötetty. Näet, minulla ne
ovat nyt käsissäni nämä maat, enkä minä niitä hoville anna, ei, ne
herrat saavat jäädä lehdellä soittamaan. Ja sinä, Laihanen, jäät hovin
ainoaksi lampuotiksi, kun liittokirjan teit. Soittelet sitten yksin
herrain pilliä, että sumpparei...

ANTTI. Ja silloin sulle orjan merkki poltetaan otsaan, vai korvatko
kolotaan, niinkuin lampailta. Kumman tekevät?

LAIHANEN. Perästä kuuluu, kummin käy. Kyllä se nähdään.

JUVA. Hovin orja olet nyt jo kaikessa tapauksessa. Vielä rohkenet
sitten tulla vapaitten ja tilallisten tyttöjä kosimaan. (Nauravat.)

LAIHANEN (Suuttuu). Sen tytön minä vielä otan, otan vaikka väkisin,
vaikka pakolla, harmissanikin otan. Sen te näette. Enkä riitarahoja
minä maksa, muut ne maksavat. Vielä tässä nähdään, kuka viimeksi
nauraa. Hei, viinaa, Kurri! Ehkä naurattaa minuakin tässä pian.

ANTTI. Ka, naurattanee, kun omia rukkasiasi juot. Morsiamen malja!

KOIRONEN. Niin, tytön malja, vei tuon kumpi hyvänsä. Sumpparei...

HOLTTINEN (Tulee ulkoa viluisena). Vai täällä ne miehet kirkonaikaansa
viettävät, täällä humussa ja rähinässä. Täällä Juva ja Anttikin!
Siihenkö on teistä tämä juhannuspäivä sopiva? Ei ole pappi;
seurakunnassa, ei kirkkoa, vaan kapakka on kirkonmäellä, hovin kapakka,
joka on rakennettu tähän sitä varten, jotta talonpojat täällä joisivat
rahansa ja miehuutensa, — ja tännepähän keräytyvätkin tämän kylän
miehet ja vielä Nurmjärveläisetkin. Täällä soi ääni kovemmin kuin
kirkossa.

ANTTI. Pois lähdemme, Juva, isä on oikeassa.

JUVA. Lähtöä odoteltaessahan tänne vain pistäydyttiinkin.

KOIRONEN (Yhä enemmän humalassa). Lähtöhommissa pistäysin minäkin.
Eikähän se pieni humala miestä kaada.

HOLTTINEN. Sinusta tuo näkyy. Alasin raudan, viina miehen koettelee, ja
sinä olet jo pehmeä.

KOIRONEN. Mi-minäkö pehmeä, minä, joka olen teidän ainoa turva. Ilman
minua te olisitte kuin taivaan linnut... Mutta minä teidät pelastan,
minä ajan Viipuriin ja juttunne ajan...

HOLTTINEN. Sinä ajat nurin, sen jo arvaan. Vaan me lähtekäämme
kotikylään raatamaan ja maitamme hoitamaan, siten vain me itsemme ja
maamme pelastamme. Täällä rähmikööt juopot ja häntyrit, meidän työmaa
on siellä. (Antti, Juva ja Holttinen menevät.)

KOIRONEN. Se sanoi juopot ja häntyrit. Kuule, juopolla se kai tarkotti
minua.

LAIHANEN. Arvattavasti.

KOIRONEN. Mutta häntyriksi... häntyriksi se sanoi sinua. Mutta mitäs me
siitä, hei...

LAIHANEN (Nousee). Anna sanoa, kyllä se kestetään ja muistetaan myös.
(Ikkunassa.) Tuolta tulee hovin herra, livistivätpä liian aikusin
tiehensä, olisi minua huvittanut kuulla, kun hän heille olisi pari
sanaa sanonut.

KOIRONEN. Kuka tulee, Hu-hu-hukkako? Saakeli, — ploiskis! se olisi
vähän liian mieleistä hänelle, jos hän minut täällä tapaisi. (Toisille
miehille.) Kuulkaa, me pistäydymme Viinakurrin luo lautapeliä
lyömään... Sumpparei, sumpparei... (Menee vasemmalle kahden muun miehen
kanssa.)

LAIHANEN. Hänen kätyrikseen ja orjakseen sanoivat minua, — kolotaanko
korvat, kysyivät. No, oli menneeksi, kunniani multa veivät, morsiameni
veivät, oli menneeksi hänen kätyrikseen.

HUKKA (Tulee ulkoa). Kas, onko kapakka tyhjä keskellä juhlapäivää, mitä
siivoa se on?

LAIHANEN. Juuri läksi täältä joukko Nurmjärveläisiä.

HUKKA. Ähäs! vai jo ne visapäät äyrämöisetkin tänne osaavat. Hyvä,
sitten ne kyllä vähitellen notkistuvat ja taipuvat nekin. — Tiedätkö,
Laihanen, mitä varten olen tämän kapakan perustanut tänne kirkonmäelle,
teiden risteykseen?

LAIHANEN. Taitaa se tuottaa sievät rahat.

HUKKA. Tuottaa se, kun olen kieltänyt lahjoitustalonpoikia itsiään
viinaa polttamasta. Vaan paljo suurempi asia on se, että juuri tämä
kapakka pitää kansan täällä kurissa ja nöyränä, — siksi pistäydyn
silloin tällöin tätä taloani tarkastamassa, ja mieleni menee aina
hyväksi. Kun talonpojat ovat varoissaan, ovat he jäykkäniskaiset ja
vastahankaiset, vaan kun he tässä kapakassa ovat juoneet viimeiset
kopeekkansa ja tuppivyönsä ja hinkalonsa tyhjiksi, silloin ovat he
lakeat kuin lampaat ja taipuisat kuin taikina. Nyt onkin siten suurin
osa pitäjää jo valloissani, nuo Nurmjärven ja Kahkalan metsäiset
äyrämöiset ne vain omillaan elävät ja minua vastaan hankaavat...
Niinkuin tässä liittokirja-asiassa... eilen viimeksi, ei auta enää
patukkakaan. Vaan hyvät on merkit, jos hekin jo tänne osaavat.

LAIHANEN. Tässä olivat nuoremmat miehet, vaan ankarana se Holttisen
ukko komensi heidät täältä pois.

HUKKA. Ne nujuuttavat vastaan, visapäät moukat! Mitä ne eilen puhuivat
vielä aikeestaan valittaa?

LAIHANEN. Siitähän niillä on suuret tuumat tekeillä. Kehuivat äskenkin,
että minä jään hovin ainoaksi lampuodiksi, muut riitelevät itsensä
itsenäisiksi.

HUKKA. Itsenäisiksi, — kuulitko lähemmin, mitä ne oikeastaan aikovat
tehdä, minkälaiset heidän tuumansa ovat?

LAIHANEN. Maansa he aikovat hakea hovin alta pois ruunun alle, paperit
kuuluvat olevan heillä jo menossa Viipuriin.

HUKKA (Hätääntyen). Viipuriin — mitä sanot! Vai sinne suoraan, minun
ohi! Mistä niillä ne tuumat on?

LAIHANEN. Koironen niitä kai on neuvonut, hän niiden asiamiehenä
ainakin on. Ja varmasti hän kehuu jutun voittavansa, hänellä kuuluu
olevan paperit, jotka pitävät. Tänään hän aikoo matkustaa niiden kanssa
Viipuriin.

HUKKA. Tänään, — hän tietää määräajat, se vanha käräjäpukari! Ja
asetuksen hän myös osaa tulkita, — huh, huh! sepä olisi muksaus!

LAIHANEN. Voisivatko ne sitten todellakin saada tilansa omikseen?

HUKKA. Kuka siitä menee takuuseen, — se riippuu siitä, minkälaisia
vanhoja maakirjoja niillä voi olla, Koironen ne kyllä on hakenut. En
sitä kumminkaan usko, se olisi vasten asetuksen henkeä ja tarkotusta.
Mutta sittenkin, jos he kerran valituksen tekisivät, niin se jo
semmoisenaan viivyttäisi meidän asiaa, sotkisi sen, saataisiin täällä
vuosikausia odottaa päätöstä ja hitto tiesi miten lopuksi kävisi. Ei...

LAIHANEN. Hovilta taitaisi mennä tuloja hukkaan?

HUKKA. Sekään tässä vielä ei olisi pahinta. Mutta tämän Veikkolan
hovin asiat ovat sekavammat kuin muitten lahjoitusmaitten senvuoksi,
että sen omistaa lapsi, joka ei itse kykene puoliaan pitämään. Meidän
on nyt velvollisuus säilyttää hänelle hänen tilansa. Jos asia joutuu
riidanalaiseksi, voi nousta kysymys koko omistusoikeudesta ja kuka
tänne sitten lopuksi jää isännäksi: talonpojatko vaiko...? Ei, siitä
tulisi sotkua ja harmia. Nyt on meidän taottava, kun asetus on veres!
Meidän täytyy saada talonpojat täällä alistumaan vaikka millä ilveellä.

LAIHANEN. Vaan ei se Koironen luovu jutustaan.

HUKKA. Koironen, — hän ei siis vielä ole lähtenyt Viipuriin?

LAIHANEN. Vielä se äsken oli juuri täällä kapakassa.

HUKKA. Hän ei saa lähteäkään Viipuriin, ei, siitä ei saa tulla mitään.
— Vai niin, hän oli täällä?

LAIHANEN. Täällä rähmi hyvässä höyryssä.

HUKKA. Se toki on onni. Minä aavistin jotakin sellaista olevan
tekeillä, siksi liikkeelle lähdinkin. Vaan tämä kapakka se sentään
monta kertaa helpottaa minun vaikeaa virkaani. Hän on täällä, hyvä,
meidän on pidettävä huoli, ett'ei hän tänään lähdekään täältä
mihinkään. (Miettii.) Tiedätkö, Laihanen, että minä tänään kirjoitin
sinusta kuvernööriin?

LAIHANEN. Minusta?

HUKKA. Elä säikähdä, hyväksi se sulle on. Kerroin maaherralle, että
sinä täällä olet ensimmäinen ja ainoa, joka olet pannut liittokirjaan
nimesi ja siten ajoissa totellut lakia ja muille hyvää esimerkkiä
näyttänyt, jota ei edes pappi ole tehnyt. Ehdotin senvuoksi, että
sinua siitä julkisesti mainittaisiin — esimerkin vuoksi näet, jotta
toiset huomaisivat, että se on maaherrankin tahto, — ja että sinulle
siitä annettaisiin kunniaraha. Toivon, että sellainen näkyvä osotus
uppiniskaisimpiinkin vaikuttaa.

LAIHANEN. Tekisiköhän sen, — jos eivät yhä äityisi minua vastaan, ne jo
nyt minua vihaavat. Ja heillä ne on perityt maat, minulla...

HUKKA. Kaikki ovat lahjoitusmaita. Eläkä sinä omasta puolestasi pelkää,
sinä olet hovin turvissa ja minä olen täällä mahtava. Näet, minulle on
hallitus antanut täyden menettelyvapauden pannakseni täytäntöön uuden
lain määräykset. Ja sen me teemme, elä epäile voitosta ollenkaan, me
masennamme nuo lakia vastaan niskottelevat äyrämöiset. Ja sitten, kyllä
talttuu heidän vihansa sinuakin kohtaan.

LAIHANEN. Se siis Koironen turhia uhkaili.

HUKKA. Joutavia, — mutta tahtosinpa kumminkin nähdä ne hänen paperinsa,
ne voivat sekottaa asian. Meidän on tässä keksittävä joku keino.

LAIHANEN. Ei se Koironen meille papereitaan näytä, se on liian liukas.

HUKKA. Mutta juoppo. Se oli hyvällä virkauralla aikoinaan, vaan joi
itsensä kumoon. Ja monet jutut hän on senkinjälkeen juonut. Meidän
on koetettava, minkäverran hän tällä kertaa kestää. Olethan sinäkin
Laihanen suulas mies, koeta selittää hänelle, että hän pääsee
vähemmällä, jos jättää hakemuksensa minulle, ruununvoudille, jolle ne
ovat oikeastaan jätettävätkin, — säästää matkan, säästää aikaa.

LAIHANEN. Auttaisivatkohan minun puheeni, hän on vielä humalassakin.

HUKKA. Juuri siksi, sitä helpompi. Ja olethan sinä liukas mies sinäkin,
— jutellessa voisit tarjota hänelle ryyppyjä ja vaikka setelirahankin,
— tuossa, ota taskuusi siltä varalta...

LAIHANEN (Raha kourassa). Ettäkö... miten?

HUKKA. Katsos, minä tunnen Koirosen jo kymmeniä vuosia sitten. Hän
oli hieno herra, vaan joi itsensä rentuksi, kuten kerroin. Hänen
vaelluksensa varrella on sittemmin tapahtunut yhtä ja toista, hyvinkin
kirjavaa; hän ei ole tottumaton siihen, että hänelle näinikään
kahdenkesken pistetään pieni lahja kouraan, josta hän sitten jotakin
tekee tai on tekemättä. Arvelen, että hän nytkin voisi huomata oman
etunsa, — samahan se hänelle on — sinä ymmärrät.

LAIHANEN. Ky-kyllä...

HUKKA. Hyvä, — mutta nyt on toimittava nopeasti. Ryyppyjä elä säästä.
Koeta saada häneltä nuo joutavat valitukset pois, tuodaksesi ne
minulle. Täällä on taas lautamiehen paikkakin auki ja olen usein
ajatellut, että sinä, järkevä, pulska, kirjoitustaitoinen mies olet
kuin luotu lautamieheksi, — ne toiset ovat sellaisia vetelyksiä. Niin,
heittäydy nyt Koirosen ystäväksi.

LAIHANEN. Hän on varovainen mies. Ja hän voisi häväistäkin minut.

HUKKA. Humalassa ei ole kukaan varovainen. Ja tietysti tulee sinun
puhua hänelle ilman vieraitamiehiä — itsesi ja hänenkin vuoksi. Siitä
on siis sovittu, vai miten? Aika rientää.

LAIHANEN. Niin... sovittu... Vaan miten se on niiden paperien laita,
talonpojilla ovat niissä maat kysymyksessä.

HUKKA. Jotka ovat Veikkolan hovin maita, tiedäthän sinä sen. Onhan
asetus selvä, onhan sinun maasikin samanlainen lahjoitusmaa. Tässä on
vain kysymys siitä, pitääkö vielä rettelöidä vai päästäänkö heti noita
kovakorvaisia taltuttamaan — pieni muotoasia vain. — Hyvästi siis, tule
sitten heti hoviin.

LAIHANEN (Verkalleen). Hyvästi.

HUKKA (Menossa. Palaa). Mutta asia on tietysti meidän keskeinen, elä
hiisku siitä kellekään, elä henkesi kaupalla.

LAIHANEN. Eihän siitä saisi julkista tulla.

HUKKA. Ei millään ehdolla, niin, tietysti sinä sen käsität. Hyvästi.
(Menee.)

LAIHANEN (Yksin. Katsoo rahoja, miettii). Tietysti sen käsitän: tässä
on tukku ruplia, Koirosen taskussa ovat paperit, — minä käsitän. Mutta
tämä ei ole rehellistä peliä, konnan työhön hän minua viettelee...
"Tahtoo nähdä ne paperit"... sille tielle ne jäisivät ja talonpojilta
menisi viimeinen toivo saada maansa... Jos pistäsin rahat taskuuni
ja lähtisin kävelemään... Menisi maat, vaan eihän se olisi sen
pahempi juttu kuin oma kohtaloni. Ja miksi heitä oikeastaan säälisin?
Minkäverran he ovat minua säälineet? Huutolaisena ovat potkineet pitkin
pitäjää pienuudestani asti. Ja nyt, kun vihdoin vähän varmistumaan
pääsin, nyt multa kunniani vievät ja morsiameni.. Siljo olisi lähtenyt
minulle eikä Kyllästinen olisi peräytynyt, vaan toiset usuttivat...
Mutta... miten? Menisikö maa Kyllästiseltäkin, Siljokinko joutuisi
mierolle ja minun vuokseni, ostetun miehen, hovin kätyrin...! Mutta
siksi ne jo minua haukkuvat, miksi en sitä olisi... Menkööt maat,
siitäpä heillä ehkä sisu pehmenee... vielä tulee Kyllästinenkin ehkä
tytärtään tarjoamaankin lautamiehelle. (Ovella.) Kuuleppas Viinakurri.

VIINAKURRI (Katsoo arasti ovelta). Joko se meni. Hu—, herra, hovin
herra?

LAIHANEN. Sehän pistäysi vain.

VIINAKURRI. Mikähän sillä taas oli mielessä? Se ei koskaan hyviksi
ilmoiksi liiku.

LAIHANEN. Et tuonut mulle viinaa, vaikka pyysin äsken. Tuo koko pullo
ja parastasi. (Viinakurri menossa.) Ja käske Koironen tänne, en viitsi
yksin juoda. (Viinakurri menee.) Saahan tuota puhutella, koska tuli
luvatuksi, eihän se niin hullu ole, että papereistaan heltiäisi.
(Viinakurri tuo viinaa; Koironen saapuu.)

KOIRONEN. No voi kanan villat kun toista ruplaa nylkivät lautapelillä
ja sitten jalkoihinsa lappelivat. Joka kerran korjasivat puljan.

LAIHANEN. Vaan jos ne sulle vääryyttä tekivät, sinua petkuttivat?

KOIRONEN. Olisiko mulla silmät katsoneet niin kieroon...? (Laskee
rahojaan.) Näet, ei ole enää kuin kymmenen... viisikolmatta kopeekkaa,
illalla oli kolme ruplaa.

LAIHANEN. No, elä ole milläsikään, saat tuosta ryypyn.

KOIRONEN. En minä ryyppyjen vuoksi pahoile. (Katsoo epäillen.) Vaan
sama se. Sinä olet Laihanen, kyllä tunnen, vaan sama se, ryyppy kuin
ryyppy... (Juo.) Mutta nylkivät kehnot multa matkarahani, jalan täytyy
nyt tästä Viipuriin lähteä.

LAIHANEN. On siinä taivalta tarpoa.

KOIRONEN. On, vaan täytyy, asiat vaativat. Olisin hyvin päässyt ajamaan.

LAIHANEN. Ota talonpojilta lisää, heidänhän se on asia.

KOIRONEN. Ei, talonpoikain puheille en mene enää, en. Minun pitäisi
olla jo taipaleella... he luulevat minun olevan, vaan kihahti päähäni
tuossa äsken, se on vielä se öinen humala. No, ei auta. (Katsoo
kukkaroaan.) Karttamerkit täällä on, eväittä on kepeämpi astua, ei nyt
muuta kuin jalat alle ja marssi!

LAIHANEN. No ota toki matkaryyppy. Ja mitä se oikeastaan hyödyttää se
sinun Viipuriin lähtösi, voithan toimittaa asiasi täälläkin.

KOIRONEN. Ettäkö supliikkini Hukalle jättäisin, ei, siitä ei tullut
mitään. Silloin olisi sama, jos viskaisin lompakkoni tuonne uuniin,
vaan nyt se sisältää monen kylän maat.

LAIHANEN. Kun niin lie iso erotus, niin kävele sitten.

KOIRONEN. Niin teenkin. Kyllä minä sinut, Laihanen, tunnen, ei
sitä niinkään miestä petetä. (Haukottelee.) Mutta niin raukasee
ilkeimmilleen, tuli juopotelluksi koko yö. No, kippis, ehkäpä sitä
taipaleella vielä jonkun kärryyn pääsee.

LAIHANEN. Pääsisit minun kärryyni, minulla on illalla lähtö Viipuriin.

KOIRONEN. Mutta sinäpä mies olet, tuohon käteen...!

LAIHANEN. Vaan et taida mahtua vankkureille, kuormaa on paljo.

KOIRONEN. Ota pois, minkä minä painan, näin nätti mies, ota, ei nyt
tunnu tulevan kävelystä mitään.

LAIHANEN. Ei sovi kuormalle, mulla on saviastioita, kaupan vietäviksi,
ei sovi. Mutta ehkä voisin siellä perillä sinun asiasi toimittaa, jos
ne eivät ole kovin vaikeat.

KOIRONEN. On ne vaikeat... Sinäkö, Laihanen... ei, ei menty siihen
satimeen. Tiedätkö, mitä tuossa lompakossa on, — siinä on Holttisen ja
Harsian ja Juvan ja monen muun maat... Kyllä käsitän, ne pistelivät
sinua äsken, nuo pojat, kysyivät, milloin korvasi kolotaan... ehei,
sinä viskaisit järveen heidän paperit ja maat... näetkös, maat...

LAIHANEN. Enpä tungettele asiamieheksesi, vie itse.

KOIRONEN. Niin vienkin. (Nousee.) Nyt sitä lähdetään, missä lakkini,
Viinakurri, lakkini, nyt lähdetään, että sumpparei... (Nojaa seinään.)
Kehnosti tein, kun nyt juomaan ratkesin... olisin juonut muulloin,
nyt vain en. (Puoleksi itkien.) Minä olen heittiö, renttu... olin
aikonut ihmistyä taas ja ruveta mieheksi, mulla on niin suuri asia,
suuri tehtävä, oma ja talonpoikain asia. Nyt sen menetän, menetän
kunnian ja maat... (Terästyy.) E-ei. (Lähtee taas) Tästä täytyy päästä
taipaleelle. (Horjuu, kaatuu istumaan penkille.) Ei nyt kule jalat...
Kuule Laihanen, lähdetkö sinä todella Viipuriin, vai leikkiäkö puhut?

LAIHANEN. Ensi yönä sinne ajan, johan sen sanoin. Siellä siis tavataan
terve!

KOIRONEN. Siellä... Kuule, ota vankkureillesi, maksan minä sitten...
Ei, sinulle niitä en sittenkään usko, en luota sinuun, lähden itse.

LAIHANEN (Nousee). Pitää joutua kuorman tekoon. (Menossa.)

KOIRONEN. Maltahan, viivy hetki. Menetkö, jätätkö minut? Sinä olit
ennen hyvä mies, Laihanen. (Humaltuu.)

LAIHANEN. Vaan kun en nyt voi sinua ottaa kärryilleni.

KOIRONEN. Kuule, tuossa on lompakko, ota koko lompakko, ota, vie...
Vietkö...? Mutta käpäläsi, anna käpäläsi.

LAIHANEN. Viemättä ne paperit toki sulta jäisivätkin. Vaan vanhan
tuttavuuden vuoksi, voinhan nuo ottaa.

KOIRONEN. Ja vie... vie perille, kuvernööriin... Sinä olet Laihanen, —
ei, anna pois! (Nojautuu pöytään.) Ah, lompakkoni. Se menee nyt, kaikki
on mennyttä. Viina vei järjen, hei, viinaa! (Juo.) Heittiöitä me ollaan
molemmat, eikö niin, sano, sumpparei. (Väsyy, vaipuu.)

LAIHANEN. Heittiöitä molemmat! Nuku sinä, minä olen valpas.

KOIRONEN. Vanno... että viet oikeaan paikkaan, että viet... (Vaipuu.)

LAIHANEN. Vien, vien! Ja oikeaan paikkaan. (Katsoo lompakkoa, miettii.)
Hoviin siis, sainhan niistä maksun. Hyi, tämä on roiston työtä, mies
avuton tuossa, minä varastan hänen tavaransa. (Istuu.) Vaan kuka minua
kiittää, jos jätän lompakon tuohon, — hän nukkuu siinä kumminkin
huomiseen. Ja miksi en sitä Hukalle veisi? Ketä säälin? Minua potkii
maailma. En tunne isääni, äitiäni tuskin muistan, vieraat minua aina
ovat viskelleet. Halusin rehellisenä elää, onnellisena Siljon kanssa...
Siljon, kuinka kehtaisin nyt häntä silmiin katsoa, — ei, minä en tähän
puutu, en. (Huutaa Koiroselle.) Herää mies, ota lompakkosi, en siitä
huoli. (Ravistaa.) Herää, muuten tulee tuho ja turmio, kuuletko, hoida
paperisi, miten voit!

KOIRONEN (Unissaan). Lyö ruoskalla hevosta... aika täperä... Viipuriin.

LAIHANEN. Ei, hän ei herää. Minä olen yksin, yksin tekoni teen, yksin
siitä vastaan. Yksin, kuin luodolla lokki. Eipähän ole mulla ystävää
neuvomassa!... No niin, minä olen, missä olen, eipähän se muuksi muutu.
(Ottaa lompakon.) Tässä se nyt menee. (Pistää taskuunsa.) Tekoni olen
tehnyt, nyt se ei miettimällä parane. (Ovi vasemmalta aukee.) Ja nyt on
myöhästä katua.

VIINAKURRI (Astuu sisään). Joko se vihdoin Koironen nukahti, se onkin
täällä juopotellut koko yön ja valvottanut muita.

LAIHANEN. Ei kestänyt mies enää, siihen uupui. (Huomaa kourassaan Hukan
rahat.) Ja tuossa ovat sen rahat (antaa Viinakurrille Hukalta saamansa
setelit), hän pudotti nekin, pistä hänen taskuunsa. Minä en niitä rupee
säilyttämään, en...

VIINAKURRI. Vai on sillä vielä seteleitä. Vaan poisko se jo Laihanen
lähtee — pullohan on vasta alulla?

LAIHANEN. En huoli enää, juo itse ja juota tuolle, kun herää, minulla
on jo kylliksi. (Poistuu.)

VIINAKURRI (Jää katsomaan). Vähästäpä se sai kyliänsä, oli kalpea jo ja
horjui. Huonoja miehiä! (Kaataa, juo.) No, kyllä minä!




TOINEN NÄYTÖS.


Holttisen tupa. Tavallinen, karjalaiseen tapaan sisustettu pirtti.
Äyrämöispukuja seinillä.

Esiripun noustessa astuvat tupaan Holttinen ja Antti, jälkimmäisellä
viikate kädessään.

HOLTTINEN. Murkinan aika on, se tuntuu vatsassakin, eikä ole vielä
pataa tulella eikä tultakaan liedessä.

ANTTI (Ruveten viikatteeseen uutta terää panemaan). Sitä se on
emännättömässä talossa, isä. Helenakin jäi vielä luokoja hajottamaan.

HOLTTINEN. Kyllähän se siellä tarvitaankin, tällä säällä heinät
kuivavat ja vähissä on väki talosta, kun nyt jo kaksi henkeä pitää
hovissa olla. Heinät pitäisi saada suovaan, elonkorjuuseen olisi
kiireimmän kautta jouduttava, jotta saataisiin edes leipä talveksi
talteen.

ANTTI. Vähennetään päivätöitä.

HOLTTINEN. Mitä, vähennetään? Vastahan niitä taas on lisätty.

ANTTI. Heretään tekemästä. Ei tässä kohta kumminkaan jakseta hovin
vaatimuksia täyttää. Vuoroin korotetaan aprakkaa, vuoroin lisätään
ropotteja, kuka sen täyttymättömän täyttää?

HOLTTINEN. Ei niin, verot ovat maksettavat, ropotit tehtävät, vaikka
niillä koettaisivatkin meitä näännyttää. Lujilla on oltu ennenkin, vaan
tehty ne on ja tehdään nytkin.

ANTTI. Ka, ollaan sitten murkinatta.

HOLTTINEN. Vaikkapa niinkin, kunhan velvollisuutemme täytämme. Sitähän
se Hukka vain vaanii, että meiltä jäisivät verot suorittamatta, mutta
ei! — Vaan pakkoko on pitää taloa emännättä? (Huutaa ovesta ulos.)
Helena, tule sisään murkinaa laittamaan. (Antille.) Eihän tässä auta
nälkäisenä raataa; nurinpuoliseksi se käypi elämä emännättömässä
talossa.

HELENA (Tulee, ja kuulee viimeiset sanat). Pitäisi isännän mennä uusiin
naimisiin, vielähän se on terve ja roteva.

HOLTTINEN. Ei ole minusta enää, Antin se nyt on tehtävä. Sitävartenhan
minä hänet tänne kotiin kutsuinkin, että hän ottaisi sekä isännyyden
että emännyyden haltuunsa.

ANTTI. Ne virat taitavat tästäkin talosta pian siirtyä pois hoviin.

HOLTTINEN. Ei tullut mitään siitä. Talo on minun enkä siitä lähde, —
jos et sinä sitä kuoltuani hyljänne.

ANTTI. En hovin lampuotiksi rupea. Mutta olisi meidän ehkä sittenkin
tähän jo ajoissa hankittava toinen talonhoitaja.

HOLTTINEN. Toinen — kuinka niin?

ANTTI. Se minun jääminen tänne on vielä hyvin epätietoista. Olen elänyt
toisissa, vapaammissa oloissa, pelkään, ettei taivu minun niskani
siihen komentoon, johon täällä pitäisi ja johon toisten taipuu. En osaa
raukkana herroja kumarrella, mutta kumartamatta täällä ei menesty.
Tänne jos kerta peretyn, olen kiinni niinkuin kaikki muut ja saan
ijestä kantaa, mutta siihen minusta ei ole. Maailmaa on muuallakin,
missä voi mies vapaana elää, tarvitsematta olla toisen lypsykkäänä.

HOLTTINEN. Kevyttä on tuo puheesi ja lyhyttä, Antti. Vai heti, kun
vaikeuksia tulee, heittäisit sinä maan ja pötkisit helpommille
päiville. Miksikähän ei isäni tehnyt samoin, kun täällä pajarit
raastoivat, miksikähän ei minulle tuo viisaus lentänyt päähän? Tyhmiä
taittiin olla, kun tänne jäätiin, täällä peretyttiin, raadettiin ja
taloa pystyssä pidettiin tukalissa oloissa. Sinä kehut olevasi miehevä
mies ja syytät toisia raukoiksi; mutta siltä sitä vasta miehuutta
kysytään, joka ei vaikeuksia pakoon juokse, vaan uskaltaa ruveta
raatamaan ja perhettä elättämään tällaisissakin oloissa. Hae sinä vain
emäntä taloon ja pidä taloa pystössä!

ANTTI (Leikkisästi). Niinhän tuo Helena hyörii siinä kuin paras emäntä,
mitä siihen muuta tarvitaan.

HELENA. Emäntä, hyväkin, kun armosta eläjä huutolaistyttö.

HOLTTINEN. Sitä elä sano. Vaan eihän sitä tiedä, kauanko Helenakaan
talossa pysyy. Emännän kun ottaa, niin se jää taloon.

ANTTI. Aijotko sinä meiltä pois lähteä, Helena?

HELENA. Mikä sen takaa, on sitä minullekin maailmaa muualla, ompa
tarjonakin.

ANTTI. Soo, ehkäpä emännän paikka jossakin?

HOLTTINEN. Voihan se Helenasta tuntua palkkakin meillä pieneltä ja
korotettavahan sitä olisi, kun tässä ajat vähänkään korjautuisivat.
Vaan vaikka hän jäisikin, kuten toivon, tarvitaan taloon emäntä.

HELENA. Niin tarvitaan. Ja onhan niitä saatavissa, — ottaa pois.

ANTTI. Sitäkö soisit, Helena?

HOLTTINEN. Kuka sitä ei soisi, näkeehän tämän. Rupea sinä ajoissa vain
Antti toispuolista katselemaan. Kyllästiseenkin jäi nyt tyttö vapaaksi.

ANTTI. Taisipa jäädä sinnekin.

HOLTTINEN. Niin, tässä on tosi tehtävä. Jos et itse puheisiin rupea,
käyn minä sinun puolestasi puhumassa, — siitä on ollut jo ennenkin
puhetta. Ensi pyhän tienoissa käyn, ei tästä tällä tavalla tule mitään.

ANTTI. Tokko tullenee siitäkään. Eipä nämä ajatkaan ole oikein
naimiskauppoihin sopivat.

HOLTTINEN (Nousee). Kaikki ajat ovat siihen sopivat, — naimaton mies on
kuin hännätön koira, isäntämiehen ei varsinkaan sovi yksin jättäytyä
eikä ahtaina aikoina semminkään. (Kurkistaa pataan.) Noin, ei kiehu
vesikään vielä, lähden tästä siksi ajaksi edes tuota aitaa korjaamaan.
(Menee ulos.)

ANTTI. Todellako sinä Helena meiltä pois aijot? Hä? Naimisiinko? vai
lähdetkö hoviin palvelukseen?

HELENA. En tiedä minne enkä tiedä mihin toimeen. Se nyt on melkein
yhdentekevää, missä minä raadan, mutta näillä kourillani en koskaan
hätään joudu. En minä maailmaa säikähdä.

ANTTI. Olet tainnut suuttua jostakin?

HELENA. Vähätpä minun suuttumisistani. Vaan kun tänne emäntä tulee,
niin eihän sitä tiedä jos se minusta huoliikaan.

ANTTI. Emäntä tulee, — isä uneksii mahdottomia.

HELENA. Elä kainostele, Siljoa sinä mietit itsekin, näkyihän tuo jo
juhannuksena kirkonmäellä.

ANTTI. Laihaselle tein silloin kiusaa. Ei, Helena, en ollut silloin
ainakaan aikonut tänne perettyä.

HELENA. No niin, jos isännät taas talon hylkäävät, eihän tänne silloin
palkollisiakaan tarvita, mitäs teen täällä silloin minäkään. (Tuokion
äänettömyys.)

ANTTI. Vaan entäpä jos ennallaan elettäisiin. Totta tosiaan, pois minun
täältä olisi lähdettävä, onnettomuudekseni tänne jään, jos jään. Vaan
sittenkin...

HELENA. Mitä?

ANTTI. Pelkään, että minulta ei tule täältä lähdetyksi.

HELENA. Isä vanha, talo tarvitsee miestä.

ANTTI. Ja muutenkin. Mitähän jos jäätäisiin taloon molemmat, jos ei
lähdettäisikään maailmalle?

HELENA. Siis kumminkin naimisiin aijot, tiesinhän sen. Mutta minä
katsastan ja päätän sitten. (Käy porstuasta astioita.) Sinunhan ei näy
tarvitsevan lähteä toispuolista hakemaankaan, itse tarjolle tullaan,
oikein juoksujalassa tullaan.

ANTTI. Ketä tulee? (Ikkunassa.) Ka, Kyllästisen väkeä, ja todellakin
melkein juoksujalassa ja kontit seljässä. Mitähän lie tapahtunut,
oikeinpäin eivät ole asiat.

HELENA. Miks'ei, ainahan sitä sattuu asiaa ativotaloon.

ANTTI. Siellä on nyt Kahkalassa sattunut muutakin. (Juoksee ulos.)

HELENA (Yksin.) Niin, kiirehdi nyt sinne, eipähän sinua huutolaistyttö
pidätelle. (Ikkunassa.) Ja oleppas nyt Siljo siinä punakkana ja
maslakkana, vaan häntä et sinä kumminkaan saa, et saa, minussa on tulta
ja voimaa, minä en häntä käsistäni päästä!

KAIJA (Tulee Siljon kanssa sisään. Puhuu poltteissaan.) No nyt se
ratkesi, nyt ei ole enää maailmanloppu kaukana!

HELENA. Päivää muori. Vai jo on sellaiset enteet?

KAIJA. On ne nyt, vielä sekin piti nähdä ennen kuolemaansa.

SILJO. Kun omasta pirtistä ajetaan ulos.

KAIJA. Ei muuta kuin maantielle, kiireen kautta pois koko konnulta.
Tulevat voudit ja voutirengit ja särkevät uunit ja ikkunat pirtistä,
ovet saranoilta vääntävät, maidot kaadetaan pihalle ja astiat puhutaan;
ja piikkimiehet seisovat veräjällä valmiina pistämään, jos et muuten
talostasi lähde. Se se oli siivoa! — en ehtinyt vaatteitanikaan korjata
ja sinne jäivät piirakkaatkin, vasta leivotut, uuniin — sehän minua
pahimmin kaivelee.

HELENA. Te olette siis pakomatkalla.

SILJO. Poikkimaisin juostiin tänne Nurmjärville pakoon.

KAIJA. Vaan uskalletaanko sitä jäädä edes tännekään, osaavat ne
raastajat tännekin. Ne ovat Antikristuksen aikoja nämä, lähdeppäs
salolle pirtistäsi ja piikkimies niskassa! — Vaan mihin se jäi Juho, se
vetelys, nyt pitää päätettämän, mitä tehdään. Hovin roikka on kulussa
näissä kylissä, ei se meitä täälläkään säästä. (Ulos.)

HELENA (Siljolle). Vai pakomatkalla, — ja tänne oli turvallisin paeta.

SILJO. Niin, että täällä toisten kanssa neuvotellaan. Se oli kamala
tapaus.

HELENA. Mutta et sinä Siljo näytä niinkään kauhistuneelta kuin äitisi,
sinä hymyilit tuolla pihalla tullessasi.

SILJO. Ei kulkenut henkeni, kun kodista lähdettiin ja kun voutien
huuto vielä kuului seljän takaa. Vaan sitten korpea käveltäessä vähän
rauhoittui mieleni.

HELENA (Hellänä). Sinä ajattelit jotain iloista, joka sinua lohdutti, —
eikö niin?

SILJO. Ei olleet iloiset ajatukseni, näin vielä nuo miehet, kuinka
riehuivat, Laihanen ylimpänä, vihan kiilto silmässä.

HELENA. Vaan te riensitte tänne, niin, niin, täällähän niitä on
lapsuuden tuttaviakin. (Tuokion kuluttua.) Tiedätkö Siljo, täällä
tuvassa puhuttiin äsken juuri sinusta.

SILJO. Minusta? Kuka? Mitä?

HELENA, Isäntä ja Antti puhuivat. Ne aikovat sinusta emäntää tänne
Holttiseen, — tiennet tuon itse.

SILJO. En tiedä mitään, oi Helena, eihän, sinä lasket leikkiä.

HELENA. Leikkiä laskenkin. Olisinpa minä sinun sijassasi, kylläpä
tietäisin, minkä tekisin. Vaan sinä olet liian hempeä, niin, niin,
Siljo, se on hyvä, että olet niin hempeä.

SILJO. Mitä he puhuivat minusta, sano. Aikoivatko siitä äidille puhua,
— eihän toki nyt?

HELENA. Ähäs, kun tartuit! Vaan kysele heiltä itseltään, jos tietää
tahdot, tuollahan nuo tulevat.

    (Kyllästinen, Holttinen ja Kaija tulevat sisään.)

HOLTTINEN. Vai sellaiset hommat — häätämään tulevat! Me emme ole Antin
kanssa niistä tienneet mitään, arvelimme juuri tulla teille muilla
asioilla, vaan saa ne asiat nyt jäädä. Vai sotaväkeäkin! Ja teille ne
ensiksi hyökkäsivät?

KYLLÄSTINEN. Niin, Laihanen on näet roikan etunenässä, hän on lautamies
nyt. Ja meitä se vihaa, naurunalaseksi kun meidän vuoksi joutui, ilkkui
tullessaan, että nyt sitä tullaan appelaan ativoihin.

HOLTTINEN. Kamalastipa kosti, en olisi häntä uskonut sellaiseksi
heittiöksi. Vaan entä hovin herra, millä oikeudella hän sinut omasta
talostasi ajoi? Etkö kysynyt?

KYLLÄSTINEN. Hovin on muka maa ja tupakin muka hovin, hovin hirsistä
tehty, vaikka on omalta salolta salvamani. Ja viljakin on kuulemma
hovin, vaikka omalla siemenelläni olen peltoni kylvänyt.

HOLTTINEN. Viljakin, vaatiko ne viljankin?

KYLLÄSTINEN. Siitähän se suuri riita tuli. Kun viime pyhänä kirkolla
kuulin sotaväen tulosta, ja sieltä kotiin astuessani katselin, että
ruis jo halmeella oli kypsi, niin pisti päähäni, että nyt se on heti
leikattava, vaikkei ole vielä heinäntekokaan lopussa. Tehtiin työtä
pitkät rupeamat ja eilen löin minä kuhilaat venheisiin ja soudin ne
Mäkisaloon.

KAIJA. Viimeisiä oltiin tänä aamuna leikkaamassa, kun Simppasesta tuli
viesti, että sotaväkeä saapuu. Siinäkös hätä tuli. Lapset laitettiin
kiireen vilkkaa metsämökille ja käytiin tavaroita korjaamaan. Vaan
eihän siinä mitä ehditty, ennenkun roikka oli pihalla, — sinne jäivät
piirakkaatkin arinalle.

KYLLÄSTINEN. Posse huusi jo kaukaa, että panetko puumerkkisi
liittokirjaan, vai talostasiko lähdet, ja ennenkuin ehdin paljo
vastaamaankaan, oli Laihanen jo ovia repimässä. Mutta sitten tuli Hukka
itse tiukkaamaan, että mihin on viety vilja pellolta, uhkasi rautoihin
panna, ellen sanoisi.

KAIJA. Ja silloin minä, kun sen silmä vältti, tartuin Juhoa kainalosta
ja Siljoa käsivarresta ja poikki kesannon viiletettiin metsään, —
piikit vain kiilsivät, kun ahon laidassa taakseni katsoin.

HOLTTINEN. Ja tässä te nyt olette kotia vailla.

KYLLÄSTINEN. Tässä. Vaan pian se voi hovin roikka täälläkin olla.

HOLTTINEN. Tulkoon, minä en lähde talostani juoksemaan. Maa on minun,
tupa ja vilja samoin, sen tiedän, enkä hievahdakaan.

KAIJA. Vaan jospa piikkimiehet hievahduttavat.

HOLTTINEN. Tässä istun. Tähän voivat pistää, tappelemaan en rupea,
vaan eläissäni he eivät multa maatani vie. (Harsia, Koironen ja Antti
tulevat tupaan.) Ja oikeuteni säilyy kuoltuanikin, se menee silloin
perintönä pojalleni.

ANTTI. Ei, isä kulta, siitä taida isoa perintöä enää minulle jäädä,
koska tällaisia kuuluu. No, Harsia, sinä luotit lakiin, selitä nyt lain
kannalta tämä kaikki.

HARSIA. Luotan vieläkin. Mutta on tämä merkillistä, kun tulevat
häätämään, vaikka omistusoikeus vielä on ratkaisematta, vaikka asia on
valituksen alainen. (Koiroselle.) Olemmehan todistaneet maat omiksemme?

KOIRONEN. Todistukset olivat ainakin minun käsittääkseni aivan sitovat.
Mutta tiesipä ne heidän käsitykset.

HARSIA. Mikä käsitys siinä enää auttaa, kun lie paperit selvät. Sinä
veithän ne ajoissa oikeaan paikkaan? Olit ollut humalassa silloin...

KOIRONEN. Perille ne on toimitettu, kuinka eivät olisi...? Vielä niistä
Hukka vastata saa.

HOLTTINEN. No kuinka uskaltaa Hukka sitten nyt jo tulla häätämään?

KOIRONEN. Sillä kuuluu olevan nyt sellaiset mahtavat valtuudet, ettei
hän välitä mistään valituksista. Hän on yhtaikaa ruununvouti ja
hovinhoitaja, maaherra uskoo häntä kaikessa, häneen ei pääse kiinni. Ja
ne virastojen kiireet ovat niin hitaat.

KYLLÄSTINEN. Jo kohta kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun hakemus
tehtiin. Ei tainnut olla siitä mitään hyötyä, — sitä jo silloin
pelkäsin. Nyt ollaan häädetyt talosta...

HARSIA. Täytyy olla hyötyä, kun lie maassa oikeus. Mutta todellakin:
siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.

KOIRONEN. Niin, asia näkyy viipyvän. Mutta siksi olenkin nyt keksinyt
uudet mutkat, päästäkseni nopeammin ja varmemmin Hukkaan käsiksi.
Meidän täytyy pysäyttää hänet, panna hänet lujille. Ja siihen onneksi
löytyy keinoja, itse hän on meille aseet antanut. Minä leikkaan hänen
siipensä.

ANTTI. Ovatko keritsimesi tarpeeksi terävät?

KOIRONEN. Ovat. (Ottaa lompakkonsa esiin.) Täällä ovat keritsimet,
vaikka paperista ovatkin. Niitä varten lähdin nyt liikkeelle, niihin
tarvitaan teidän puumerkit.

ANTTI. Aina sulla on lompakko tiine, mutta hidas se on synnyttämään.
Vaan näytäs, sehän onkin nyt uusi, — ja oikein remelillä takissa kiinni!

KOIRONEN (Hämillään). Niin, sattuneesta syystä, varastivat pirut multa
tuonaan lompakon.

ANTTI. Ja nytkö ne pirut eivät voi viedä koko takkia ja koko miestä! —
Vaan mitä hyvää sulla siellä taas on?

HARSIA. Niin, selitä aikeesi.

KOIRONEN. Nähkääs, minä tulen juuri Viipurista, olen toista kuukautta
taas näillä asioilla matkustellut. Mutta apajan vedinkin. Tässä on
mulla todistus siitä, että Veikkolan hovin nykyinen isäntä ei olekaan
sen laillinen perijä. Hän on äpärä. Mutta koska hän ei ole laillinen
perijä, niin ei hän eikä hänen käskyläisensä tietysti voi täällä
isännöidä, sen vähemmin häätää talonpoikia mailtaan.

KYLLÄSTINEN. Sehän on selvää.

HARSIA. Entä sitten?

KOIRONEN. Sitten ei muuta, kuin me kirjoitamme valituksen, te panette
puumerkit alle ja siitä täytyy tulla tutkimus. Mutta sillaikaa ei Hukka
tietysti voi täällä kansaa rääkätä.

HARSIA. Ja sillävälin ehdimme me saada perintökirjamme. Se on
todellakin viisas mutka.

KOIRONEN (Osottaa päätään). Se on syntynyt täällä, siis se on viisas.
Piirrä puumerkkisi tuohon.

KYLLÄSTINEN. Vaan jos hovin herra ei ole lahjoitusmaan omistaja, niin
kenen se on?

KOIRONEN.' Siinäpä se onkin seuraava mutka. Kenen? Tietysti ruunun,
tietysti teidän. Puumerkkisi, Kyllästinen.

ANTTI. Puumerkit ja puumerkit! Sinä taistelet variksen sakaroilla, kun
toinen pistää piikillä, on sekin ottelua.

HARSIA. Mutta täytyyhän kaikki lailliset keinot koettaa, meillä on
tässä eläminen kysymyksessä.

KOIRONEN. Ja sellainen sakara voi merkitä enemmän kuin sata piikkiä.
(Kaivaa lompakkoaan.) Tässä on toinen supliikki. Me haastamme Hukan
kihlakunnanoikeuteen, kun hän on lyönyt vapaita talonpoikia, niinkuin
juhannusaattona. Hän menettää virkansa.

KYLLÄSTINEN. Sen teemme, — nahkaani kirveli vietävästi. Tuohonko
puumerkki...? (Pysähtyy.) Mutta nyt ei ole mulla rahaa millä maksaa
enää.

KOIRONEN. Ei tarvitakaan, mulla on entisiä, nyt ajan nämä asiat omin
varoini. Enkä enää viinaa juo, — en! (Ottaa paperin lompakosta.) Ja
sitten vielä tämä kirkon asia. Senkin ajan perille.

HARSIA. Mutta Hukka on kuuluttanut pitäjän miehet purkamaan koko
nykysen salvoksen?

KOIRONEN. Niin on tehnyt, mutta ei sitä ole vielä purettu, — ehkä ei
puretakaan, maltetaanhan vähän. Täällä on pyydykset vireillä.

KYLLÄSTINEN (Piirtää). Kyllä sulla näkyy rautoja vireillä olevan,
kiitoksella se on mainittava, mitä heistä sitten syntyneekin.

ANTTI. Ei mitään muuta kuin paperin haaskausta.

HARSIA. Sinä Antti olet nuorin mies joukossa, mutta toivottomin
kaikista. "Paperin haaskausta!" — pitäähän toki koettaa, kun kerta laki
on maassa. Mitäpä sinä sitten tekisit?

ANTTI. Sitä tässä juuri mietin. Kävin äsken Sakkolassa. Siellä ovat
jutut samat kuin meillä, vähän edellä vain ovat meistä. Muutamia
viikkoja sitten pistätti siellä nimismies kuoliaaksi kaksi talonpoikaa,
isän ja pojan, jotka rauhassa raatoivat kaalimaallaan eivätkä pahaa
sanaa sanoneet. Olivat muka niskottelijoita... Naisia siellä hovin
heitukat pieksävät tainnoksiin, purkavat talonpoikain pirttejä... ja
kaiken sen tekevät onnekseen, ei heitä laki hätyytä. Vedottu on kyllä
lakiin sielläkin, vaan turhaan. Täällä on kohta sama peli, — eletään
kuin sodan jaloissa. Minkä tehoovat silloin puumerkit?

KOIRONEN. Se on totta, Antti, hullusti ovat nyt asiat Karjalassa. Vaan
siksipä juuri niitä ei saa semmoisikseen jättää, siksi juuri tarvitaan
puumerkit.

ANTTI. Minkäs niillä teet? Itse kerroit äsken, miten Hukka tänne
sotaväkeä sai. Siltavouti löysi jossakin mökissä naulan ruutia, —
jota on kielletty pitämästä, ja vei sen hoviin. Hukka kirjoittaa
kuvernööriin, että täällä on alustalaisten joukossa kapina tekeillä. Ja
kuvernööri lähettää piikkimiehet ja käskee ruununvoudin, Hukan, auttaa
hovin hoitajaa, samaa Hukkaa, talonpoikia vastaan. Virkavalta polkee
oikeuden minkäs teet silloin?

KYLLÄSTINEN. Tätä menoa jos mennään, on pian Karjala autiona.

KOIRONEN. Niin, se on totta, tämä on virkamiesten luvattu maa. Mutta
siksi he juuri ovat masennettavat, siksi juuri on joka kohdassa kierous
paljastettava.

HARSIA. Ja mikäpä muu olisi meillä neuvona. Sinä Antti kuvaat,
kuinka hullusti ovat asiat, vaan minkä teet sinä, kun sotaväki on
kintereilläsi?

ANTTI. Paljoko on sitä sotaväkeä?

KYLLÄSTINEN. Viisikymmentä kasakkaa.

ANTTI. Ja montako on talonpoikaista miestä Valkjärvellä?

HOLTTINEN. Ei, poikani, sitä elä rupea laskemaan, lyhyemmälle puolelle
jäisit sittenkin lopuksi. Ei ole meidän käytävä vastarintaan, ei
kapinaan, niin ei ennenkään tehty, mutta ei myöskään ole pakoon
juostava eikä maita myötävä. Pysytään alallamme, tehdään työtä, muusta
ei olko puhettakaan.

HARSIA. Ja jos meidän täytyykin ahtaalla raataa nyt jonkun aikaa, niin
onhan meidän alistuttava, luovittava, kunnes maamme omiksemme saamme,
sen Koironen neuvoi ja se on viisas neuvo. Tulee se vielä meidänkin
vuoro, — jos mies väärä on, on laki suora.

KOIRONEN. Ja kerran täyttyy Hukankin mitta, minä sen täytän.

HARSIA. Toivotaan ainakin vielä. Mutta koeta sinä kiirehtiä niitä
maakirjoja, muuten täällä luottamus lakiin ja oikeuteen loppuu.

HOLTTINEN. Niin, koeta parastasi. Ja jos laki pettää, niin ei petä
oikeus. Ne kaksi ovat väliin eri asioita. Virkamiesten laki on venyvä
ja väljä, vaan se oikeus, jonka tunnossani tunnen, on kova. Siksi
talossani pysyn ja työni teen, tuli mikä tuli.

ANTTI. Tuolta taitaa jo jotakin tullakin, vai mitä se Siljo sieltä
kujalta näkee? (Menee Siljon luo ikkunan ääreen.)

SILJO (Hypähtää). Ne samat piikkimiehet ovat nyt tännekin tulossa,
äiti, katso...

KAIJA. Nyt metsään kiireen vilkkaa! Roikka on tulossa taloon, — ota
konttisi Juho ja joudu.

KYLLÄSTINEN (Epäillen). Entä nämä muut?

HOLTTINEN. Minä en paikaltani liikahda.

KAIJA (Tarttuu mieheensä). Mutta me liikumme, muistappa viljaamme! (On
menossa ovella, kun Posse, Laihanen, Loukkola, Silta- ja Jahtivouti
tulevat.)

POSSE. Seis mies, asetu akka!

LAIHANEN. Siinähän ne ovat jyvän varkaatkin. Pysykää tuvassa!

LOUKKOLA (Tyyneesti). Terve taloon!

HOLTTINEN. Terve tuloa, kun oikeilla asioilla kulkenette.

LAIHANEN. Arvannet asiamme.

POSSE. Me olemme lain määräämää toimitusta suorittamassa. Teille
on moneen kertaan ilmotettu: jos liittokirjan teette hovin kanssa
tiloistanne, niin saatte niitä entisillä ehdoilla asua, mutta joka
niskottelee, se häädetään ilman lähtöpäivää. Osasto sotaväkeä on
pihalla.

HOLTTINEN. Te aijotte siis häätää minut pois omasta talostani?

LAIHANEN. Eipä me ensi taloa tyhjennetä. Eikä me pitkään virnailla.

KOIRONEN. Malttakaahan vähän, minäkin tunnen hieman sen asetuksen. Jos
puhuttaisiin asiasta vähän ensiksi.

POSSE. Puheita pitämään tänne ei ole tultu. Ja mitä tämä sinuun kuuluu?

KOIRONEN. Ei kuulu, vaan pyytäisin kumminkin näyttää muutamia asiaan
kuuluvia papereita.

LOUKKOLA. Jos asiaan kuuluvat, niin katsotaan.

    (Keskustelevat syrjässä.)

HARSIA (Silta- ja Jahtivoudille). Puuta painakaa sen aikaa. (Tervehtii
Jahtivoutia.) Terve Pekka, vai olet sinä jo palannut Pietarin
matkaltasi. Sultahan oli sillä matkalla viety hevonen; miten sinä
hevosesi menetit?

JAHTIVOUTI. Ryöstivät, katalat. Maantiellä tulee vastaani kolme
miestä; käyvät ohjaksiin käsiksi, minua kärryistä rupeavat tyrkkimään.
Minä hölmistyn, kiellän, huudan, ei apua, vievät hevosen valjaineen,
kärryineen, minut maantielle jättävät, roistot!

HARSIA. Ja se oli sinusta vääryyttä?

JAHTIVOUTI. Hä, — oliko vääryyttä, joka oli ryöväystä!

HARSIA. Ka niin. Vaan jos nuo vielä olisivat taloosi tulleet ja vieneet
maasi ja ajaneet sinut maantielle sieltäkin...

JAHTIVOUTI. Talostanikinko...? Kuule Harsia, sinä viisastelet. Tämähän
on toki toista, kuvernööri kun käskee ajaa talosta pois.

HARSIA. Samalta se maistuu, käskipä kuka tahansa, kun kerran maantielle
joudut. Eikö tämä ole sama juttu?

JAHTIVOUTI. Sama juttu, niin, mutta on se sentään erotus. Näetsen...

SILTAVOUTI (Jahtivoudille). Sinä Pekka elä rupee selittämään, ei se
sulta käy, älyä ei näet puntarilla panna. (Harsialle.) Vaan katsos,
nämä tilat kun ovat poislahjoitetut...

HARSIA. Kuka voi lahjoittaa pois Pekan hevosen taikka minun maani?

SILTAVOUTI. Niin ettäkö hevosen... ja sitten maan...?

LAIHANEN. Elkää selitelkö siinä kumpanenkaan, tässä ei tarvita
selittää, toimia vain. (Menee pöydän luo.) No, tokko se rupee
puumerkkiään panemaan?

KOIRONEN. Tässä ovatkin toiset puumerkit nyt kysymyksessä. Elkää
häätäkö, ennenkuin se juttu on selvä, minä vain varotan. Asetus ei ole
tätä tapausta edellyttänyt.

POSSE. Asetus on kenraalien ja korkeiden herrojen tekemä, se käsittää
kaikki tapaukset.

LOUKKOLA. Mutta jos todellakin omistusoikeus on epäiltävä? Mihin se jäi
hovin herra, annetaan hänen ratkaista asia.

POSSE. Hän jäi ulos sotaväen luo, kutsukaamme hänet sisään. (Posse ja
Loukkola ulos.)

LAIHANEN. Turhaa viivytystä vain! (Koiroselle, joka tarttuu hänen
hihaansa.) Hä, mitä sinä minusta?

KOIRONEN (Syrjässä. Intohimoisesti). Kuule Laihanen, veitkö sinä
Viipuriin sen lompakon...? Elä kieltele, kyllä sinä asian tiedät.
Veitkö?

LAIHANEN. Pidä itse huoli lompakoistasi, en ole vartiasi.

KOIRONEN (Uhkaavasti). Sinä otit sen, minä muistan kyllä, vaikka
humalassa olinkin. Muisteleppas juhannusta kapakassa! Sinä otit
paperit, ja niiden arvon tiesit. Sano mies, minkä olet tehnyt, sano
suoraan!

LAIHANEN. Unia olet humalassa nähnyt.

KOIRONEN. Sinä työnsit rahojakin taskuuni. Miksi? Se on selvä
todistus sinua vastaan. Vaan kerro totuus, niin sinut jätän rauhaan.
(Rukoillen.) Sano, veitkö ne oikeaan paikkaan, muuta en tahdo tietää,
sano hyvä mies se?

LAIHANEN (Ilkkuen). Oikeaan paikkaan tietysti! — Ei, minä en tiedä
mitä sinä ruikutat siinä, mene tiehesi! (Ääneensä.) Tässä alkavat nyt
totisemmat toimet.

KOIRONEN (Raivostuu). Katala mies! Katala!

LAIHANEN. Haukkukaa vain, itseänne se haukku haavoittaa.

HARSIA. Sinä olit, Laihanen, ennen siivo mies, et kellekään pahaa
tehnyt. Miksi nyt noin reuhaat?

ANTTI. Se on lautamies nyt, — siitä on selänpito ja ääni. Mahtava ja
rikas (viittaa Laihasen kunniarahaan), näette, rahoja jo takkinsa
kaulustallakin kantaa.

LAIHANEN. Se on kunniaraha, niitä ei ole joka miehellä.

HARSIA. Niin, löyhässä sinun kunniasi todella on, kun häädät toisia
taloistaan mierolle. Puhuu kunniastaan mies, joka ajaa entisen
morsiamensakin maantielle!

KAIJA. Julmuri hän on, sydämmetön.

LAIHANEN. Vai sydämmetön! Ja kenen on syy, jos niin olen? (Lähemmäs
Siljoa.) Niin, Siljo, tämä olisi voinut olla toisin. Te härnäsitte
minua! Vaan tuon minä sinut maantieltä poiskin, jos itse haluat, jos
pyörrätte silloiset sananne.

KAIJA. Vielä kehtaat vävyksi tarjoutua, hyi!

LAIHANEN. Ka miks'en. Vai yhä on akka sydämmikkö, no, kyllä se siitä
nöyrtyy, tämä on vasta alkua. Vielä tulette lautamiestä vävyksi
rukoilemaan! — Kyllä minä juonenne älysin, te aijoitte tehdä Siljosta
Holttiseen emännän, siksi puritte kihlani. Ehkäpä toivotte sitä vielä?
(Nauraa.) Vaan se on turhaa. Ei tähän taloon nyt enää emäntää tarvita,
siitä nyt juuri huoli pidetään. Tuolta jo tulevat herrat, — nyt sitä
aletaan!

KAIJA. Kehu sinä herrain suosiolla, vaan vielä se sinutkin kaataa.
Sillä ijäti ei konnuus ja koiruus isännöi maailmassa... (Hukka, Posse
ja Loukkola tulevat.)

POSSE (Huutaa). Tukkikaa suu akalta. (Loukkolalle.) Tähän ovelle
asetetaan sotaväkeä. (Holttiselle.) Sinäkö täällä uutta aitaa olet
pannut?

HOLTTINEN. Tottapa aidat ovat korjattavat, etteivät pääse elukat
peltoon.

POSSE. Hovin maalla ei tarvita mitään aitoja. (Hukalle.) Ja hän
niskottelee puumerkin panossa, vetoo tiesi mihin todistuksiin ja
papereihin.

HUKKA. Rauhotu, Posse. (Holttiselle.) Sinä Holttinen olet järkevä mies,
hyvin olet taloutesi hoitanut, elä ajattele nytkään lyhyeen. Asetus
käskee tehdä liittokirjan, mitä auttaa vastarinta?

HOLTTINEN. Eihän se ole pitkä talonpojan ajatus. Mutta se on selvä: jos
panen liittokirjaan nimeni, silloin tunnustan, että taloni ei ole minun.

POSSE. Vaan jos et pane, lähdet heti talosta, — ei se ole sinun
silloinkaan.

HOLTTINEN. Te voitte tehdä väkivaltaa, minä näen piikkejä porstuasta.
Mutta oikeuteni säilyy kumminkin.

HUKKA. Kyllä minä teidät tottelemaan saan, siitä ei ole kysymys, mutta
viimeisiin asti tahtoisin sen rauhallisesti tapahtuvan. Vielä kerran:
(Levittäen paperin.) Kirjotatko tuohon puumerkkisi?

LAIHANEN. Ei se kirjoita, turhaa on tässä vätystää.

HOLTTINEN. Ei se kirjoitakaan. (Työntää paperin pois.) Ei!

HUKKA (Miehilleen kylmästi). Siis te teette velvollisuutenne.

POSSE. Teette velvollisuutenne. Ovi irti, arina puhki, johan te sen
tiedätte!

LOUKKOLA (Lukee). Talosta häädetyt saavat viedä mukanaan: vaatteensa,
kenkänsä, ruoka-astiat, värttinät ja mitä muuta on pienempää työkalua.
Muu kaikki jää kartanon omaksi. (Voudit ja Laihanen tyhjentävät pirtin.)

HOLTTINEN (Vihassa Laihaselle, joka ovea repii). Ei niin kiirettä!
Kotonaan on kurjinkin kuningas. Elä koske siihen oveen.

POSSE. Hä, niskotteletko esivaltaa vastaan?

HARSIA. Tämä on laitonta häätämistä. Koironen, esitä paperisi.

KOIRONEN. Niin, tässä on meillä virallinen todistus, että Veikkolan
hovin omistaja, nuori Blandoff, ei ole sen laillinen perillinen.

HARSIA. Siis on ruunun tila ja maat ovat meidän.

HUKKA (Kylmäverisesti). Näytäppäs sitä paperia. (Silmäilee, repäsee.)
Tuossa on sinun virallinen todistuksesi. Viitsit puijata täällä tuhmia
talonpoikia! Herkeä jo pois siitä ajoissa!

KOIRONEN. Katsokaa vieraatmiehet päältä, hän repi viraston sinetin.

HUKKA (Repäsee ja viskaa paperit pois). Katsokaa! (Miehilleen, jotka
ovat pysähtyneet.) Tehkää velvollisuutenne!

POSSE (Kiirehtii Laihasta). No, arina puhki, liiku liukkaammin.

LAIHANEN (Touhussa). Entä tuo pata, — se on ruokaa täysi?

POSSE. Viskaa pihalle!

HELENA (Pitää padan sangasta). Elä koske, siinä on perheen murkina.

LAIHANEN (Tempaa padan, vie ulos). Tässä pirtissä ei ole enää perhettä.
(Viskaa ulos.) Siinä murkina!

KAIJA. Jumalanviljaa pihalle viskataan, eikö ole mitään ihmisyyttä enää
jälellä. Nämä ovat Antikristuksen aikoja.

ANTTI. Se tapahtuu kaikki lain nimessä, muori, — Ja me sen kärsimme!

POSSE. Kaikki tapahtuu säädetyssä järjestyksessä, — syyttäkää itseänne!

HUKKA. Eikö ruveta jo tästä talosta selviämään? Vikkelämmin!

LAIHANEN. Väki ulos tuvasta nyt, sitten se on valmista. (Nykii
Holttista.)

HOLTTINEN. Tämä on isännän paikka, minä en tästä liikahda.

POSSE. Kyllä täällä on auttajia. (Hukalle.) Komennetaanko nämäkin
miehet kirkonsalvosta purkamaan?

HUKKA. Niinhän oli päätetty. Elkää kyselkö, toimikaa!

LAIHANEN (Yhä nykien Holttista). No, ala joutua taipaleelle,
kirkonkylään.

ANTTI (Viskaa Laihasen isänsä kimpusta). Elä koske siihen vanhukseen.
(Tulistuu.) Ja eikö täällä enää ole yhtään miestä talonpoikain
joukossa? Kärsimmekö tätä, eikö ole vankeus ja kuolema parempi? Onko
sellaista heittiötä Nurmjärven miehissä, joka lähtee kirkon salvosta
purkamaan.

HARSIA. Ei ole. Päivätyömme teemme, mutta ilkitöihin ei meitä velvoita
laki. (Koiroselle.) Me valitamme, Koironen...

POSSE (Hukalle.) Ne tekevät vastarintaa, eivät lähde tuvasta.

HUKKA (Viittaa Loukkolalle Anttia.) Tuo mies kiinni ja kaksikymmentä
lettiä selkään.

KOIRONEN. Minä pyydän huomauttaa, että pieksäminen ilman lain
tuomiota...

HUKKA. Kaksikymmentä lettiä sanon minä. Ja heti! (Laihanen ja
Siltavouti taluttavat Anttia porstuaan.)

KOIRONEN. Tästä on tehtävä uusi juttu. Me valitamme...

ANTTI. Valitatte! (Seuraa taluttajia.) Minä tulen, koska sen sietävät
oman kylän miehet.

SILJO (Rynnäten Laihasen käsivarteen). Elä ole julma, ethän ollut ennen.

LAIHANEN. Hä, koskeeko sinuun niin kipeästi, kun Antti saa lettiä? Vai
se sinua säälittää, Siljo!

SILJO. Elä ole peto, mikä sinut noin muutti, en tunne sinua enää.

LAIHANEN. Mikä! Kysyppäs itseltäsi. (Pysähtyy, miettii.) Mutta oli
menneeksi (Kuiskaa), pääsköön Antti, jos sanot, mihin isäsi on elonsa
vienyt pelloltaan.

SILJO (Tuskissaan). Mutta ne ovat meidän elot.

LAIHANEN. Sanotko? (Silta- ja Jahtivouti vievät Antin.) Nyt tulee
patukkaa.

SILJO. Oi... Mäkisaloon se vei. Laske nyt Antti, muuten tulee tuho.

LAIHANEN. Vai sinne, hyvä! Antin selkä sietää siltä kyllä saatavansa.
(Menee, kuiskaa Posselle.)

POSSE. No, nyt tupa tyhjäksi. Nimismies vie sotaväen avulla nämä miehet
kirkkoa purkamaan. Me muut jatkamme toimitustamme, mutta ensiksi käymme
korjaamassa hovin viljat Mäkisalosta.

KYLLÄSTINEN (Hypähtäen). Mäkisalosta, ne on meidän elot, meidän leipä!
Kuka niille sanoi?

LAIHANEN (Ilkkuen). Tyttäresi, — sulholleen kertoi.

KAIJA. Siljo, minkä teit! Lasten leipä, — ei koskaan! (Menossa ulos.)

POSSE. Pysy alallasi akka.

KYLLÄSTINEN. Mierolla jo ollaan, ei ole asuntoa, ja nyt viedään leipä
lapsilta, talven vara. (Juoksee ulospäin.) Ei, sen toki pelastan.

HUKKA. Pysäyttäkää se mies. (Kyllästinen tempautuu irti Laihasen
kädestä.)

LAIHANEN. Se karkaa.

HUKKA. Sotamiehet, piikit esiin! (Ovelle asetetut sotamiehet pistävät
porstuaan. Kyllästinen kaatuu porstuassa.)

KAIJA (Ryntää sinne). Tappoivat mieheni, murhaajat, murhaajat!

POSSE (Hätääntyneenä). Verta juoksee, mitä nyt on tehtävä?

HUKKA. Kuoliko se mies? (Peräytyy.) Hyi, verta!

LOUKKOLA. Taisivat pistää liian syvälle. Tästä voi tulla ikävä juttu.

KOIRONEN. Tahallinen murha. Onpa täällä näkijöitä.

HUKKA (Kylmäverisesti). Kaikki on tapahtunut laillisessa
järjestyksessä. Mies koetti vastustaa esivaltaa. No, nyt olemme valmiit
lähtemään. Lautamies, raivaa tietä siellä.

LAIHANEN (Tuijottaa yhteen kohti). Murhattu! Ja se on Siljon isä. Ja
minä ilmoitin viljat.

HUKKA (Pyrkii ulos). Tehkää tietä siellä, pois ovelta!

KAIJA (Asettuu hänen eteensä). Itse raivaa tiesi, kulje minunkin
ruumiini yli, niinkuin mieheni. Pistä, pistä, juo verta, tuossa sitä
on, juo verikoira! Tappakaa meidät kaikki, teurastakaa lapsemmekin...

HUKKA (Miehilleen). Pois, hoviin nyt kaikki, suoraa päätä. (Ryntää
ulos, kiertää kaatuneen.) Hyi, verta! (Muu roikka perässä.)

KOIRONEN. Miehet, tulkaa tähän nyt kaikki pöydän ympärille. Tästä
tehdään pöytäkirja heti, asia ilmoitetaan suoraan senaattiin. (Antti,
Helena ja Siljo kantavat Kyllästisen, joka vielä elää, vuoteelle.) Minä
kirjotan, te panette puumerkkinne alle...

ANTTI. Kirjota, kirjota, taistele puumerkeillä nyt, paperithan tässä
auttavat! Miehet, tämä on sotaa! Mitä teette nyt?

HARSIA. Niin, tämä on sotaa. Niinkuin sodan aikana ainakin on meidän
nyt paettava metsiin, pakopirtteihin. (Naiset sitovat Kyllästisen
haavaa.) Sieltä on taisteltava.

HOLTTINEN. Talooni minä ainakin jään. Ja tänne jääköön Kyllästinenkin,
koska hengissä vielä näkyy olevan.

KOIRONEN. Jos pakenette tai jäätte, menetelkää maltilla ja järjellä. Te
olette nyt hyvällä puolella. Keihäs pistää syvälle, vaan uskokaa pois,
kynä pistää syvemmälle.

ANTTI. Uskokaa, uskokaa vielä!

KOIRONEN. Niin, uskokaa. Minä lähden nyt matkoille taas. Vaan miten on
sinun laitasi, Antti? Joko ne sinua ennättivät lyödä, sinun haahmosi on
muuttunut.

ANTTI. Löivät kerran, vaan siinä on jo kylliksi. Miehet, siinä on
kylliksi.




KOLMAS NÄYTÖS.


Harsian pelto. Oikealla metsän rinta. Viistoon yli näyttämön käy
matala aita, jossa on puoleksi avonainen puolaveräjä. Aidan takaa
näkyy kuhilaita; sen vierustalla näyttämön puolella on eväskontteja
ja leilejä, nuotiopaikka ja pata. Polku käy metsään oikealle. Toinen
kulkee aitoviertä pitkin vasemmalle.

Esiripun noustessa kuuluu etäämmältä pellolta leikkaajain laulua.
Harsia seisoo aidan takana pystyttämässä kuhilaita. Juva saapuu parin
henkilön seuraamana metsäpolkua näyttämölle; sirpit olalla. Juva
tervehtää Harsiaa sekä pysähtyy veräjän luo.

JUVA. Terve leikkuuväelle. Niinhän täällä sirpit heiluu, että terä
välkkyy päiväpaisteessa, ja laulu kajahtaa aholle asti.

HARSIA. No toki, — iltaa Juva! Onhan leipä talven varaksi talteen
saatava. Joko teillä leikkuu loppui?

JUVA. Jo, vaikka vielä kuhilaat pellolle jäivät. Vaan me lähdettiin
katsomaan, tarvittaisiinko täällä naapurissa apuväkeä.

HARSIA. Kyllä väkeä tarvitaan, käykää pellolle vain, kellä sirppiä lie.
Ja vaikk'eivät Harsian leikkuutalkoot nyt olekaan entisen veroiset,
niin saadaan toki tässä pientareella palakin haukata, taloon ei ole
lupa mennä. (Juvan seuralaiset menevät pellolle.) Mihinkä sinä Marin
jätit?

JUVA. Eihän se pääse pienokaiseltaan. Vaan minä lähdin, nykyisin on
hyvä saada vilja talteen ajoissa.

HARSIA. Ja se saadaan, kun näin yhdessä korjataan. Huomenna mennään
Tereskan pellolle, sitten Timosen...

JUVA. Ja salolle sitten kiireen kautta koko kylän viljat. Kalliollapa
ne siellä puitanee.

HARSIA (Tulee aidan toiselle puolelle). Siellä missä eletäänkin.
(Istuu, kaataa leilistä haarikkaan olutta, juo.) Vari tuli, saappas
tuosta siemaus sinäkin. — Niin, tämmöistä elämää tämä nyt on,
metsäläisen elämää. Eipä luulisi elettävän laillisessa yhteiskunnassa
keskellä syvintä rauhaa. Tuolla järven rannalla ovat talot autiot ja
tyhjät: sillat puhotut, uunit säretyt, ovi- ja ikkunareijät ammottavat
auki, eikä uskalla asukkaat mennä pirtteihinsä sateensuojaakaan
hakemaan.

JUVA. Joko teillä on mökkinne salolla valmis?

HARSIA. Saunapahanen on veistettynä sinne louhikkoon, siksi juuri,
että on suojaa herranilmoilta. Siinäköhän lie nyt talvikin asuttava
lapsineen, kaikkineen. Mutta se minusta sittenkin katkerinta on, että
tässä täytyy omaa kylvämäänsä ruista käydä kuin varkain saloltapäin
leikkaamassa, hiipiä kuin pahantekijä karjapolkuja pitkin ja metsän
puolelta avata veräjä — omalle pellolleen.

JUVA. Ja sittenkin täytyy tehdä työtä sydän kurkkuperässä, — ei tiedä
minä hetkenä sotaväki saapuu tappelua haastamaan. Kyllä ne herrat
meille asetuksen rakensivat!

HARSIA. Niin, kun vielä uskottelevat, että tämä on esivallan tahto.
Vaan ovathan ne hovin herrat toki vähän asettuneet sen jälkeen, kun
näkivät verta Holttisen porstuassa, ne vähän hätäysivät siitä.

JUVA. Hätäysivät, kun luulivat Kyllästisestä hengen lähteneen. Vaan
sitten ne ovat taas äityneet, — jo se on ollut Hukka taas väkineen
liikkeellä, ajanut talonpoikia pois pelloltaan leikkaamasta ja
kuljettanut kuhilaat hoviin.

HARSIA (Nousee). Kun saisi yöksi kaikki leikatuksi, jotta aamulla
vedätettäisiin viljat salolle. (Menossa aidan taa. Kaija ja Siljo
tulevat vasemmalta). Kas, siinähän tulee Kyllästisenkin emäntä.

KAIJA. Emäntä, hyväkin, Suosalon emäntä, Nälkälän emäntä! Mutta hyvää
iltaa siltä.

HARSIA. Jumala antakoon. Vai salolla elätte jo tekin.

KAIJA. Eivät antaneet Juhon potea haavojaan Holttisessa, korpeen oli
kannettava. Mutta se eläminen salolla on hyvin helppoa: ei työtä,
ei ruokaa! Lapset juoksevat siellä kuin villit ja syövät marjoja
viljammekin ne korjasivat pois Mäkisalosta. Tehän täällä toki näytte
leipänne saavan, siksi Iähdimmekin Siljon kanssa tarjolle työhön,
elettävähän se on. Otatteko ruokapalkoilla leikkaamaan?

HARSIA. Niinkauan kuin meistä yhdellä leipää on, pitää olla
toisellakin. Ja vielä minä uskon näiden asiain korjautuvankin. Käräjät
alkavat pian...

KAIJA. Ei auta käräjänkäynti, kun meidät Jumala lie hyljännyt.

HARSIA. Ei ole hyljännyt, elä epäile. Näetkö, kuinka kauniin viljan
hän on pellolle kypsyttänyt, näetkö, kuinka koreina siellä kuhilaat
kohoavat, vielä hän meille kotimmekin antaa ja rauhan.

KAIJA. Mieliipä toivottomuus voittamaan. Vaan tule, Siljo, pellolle.
(Menevät.)

HARSIA. Siinä on nyt rikkaan Kyllästilän emäntä! (Juva nousee aidalle.)
Mitä sinä sieltä aidalta näet?

JUVA. Minusta kumu kuuluu, — niin, sieltä tuleekin väkeä.

HARSIA. Mitä sanot? Olisiko jo Hukka vouteineen ja piikkimiehineen
kulussa?

JUVA. On niillä piikit, vaan ei se ole hovin roikkaa. Ei, sehän on
Holttisen leikkuuväkeä.

HARSIA (Aidan luona). Niinpä on, Antti ensimmäisenä, seiväs seljässä.
(Kävelee vastaan.) Miehet hoi, mikä hulluus teitä huimaa, kun seipäät
olalla kyliä kuljette? (Antti, Holttinen, Helena ja muita leikkuumiehiä
saapuu.) Ja ukko Holttinenkin siellä on aseellisten joukossa.

HOLTTINEN. Hulluuttahan tämä on pitkin matkaa, tämä nykyinen elämä.
(Väelleen.) Pannaanpa seipäät siihen ja otetaan sirpit käteen. Niinhän
täällä nyt täytyy aseellisena raataa kuin ennen Israelin lapset
Jerusalemin muureja rakentaessaan.

HARSIA. Onko teitä siis jo käyty työn aikana hätyyttämässä?

ANTTI. On käyty, vaan vähät ne meistä hyötyivät. Puolensataa kasakkaa
oli ruispeltoamme piirittämässä, vaan eivät yhtään lyhdettä ne saaneet
Holttisen ruista.

HARSIA. Hä, nousitteko vastarintaan, ajoitteko hovin roikan tiehensä?

HOLTTINEN. Ei liikautettu kättäkään, vaikka Antti siihen jo seipäät
varasi.

JUVA. No mitenkä sitten?

ANTTI. Me tulimme nyt teillekin opettamaan sen saman tempun, sitä kyllä
pian täälläkin tarvitaan, nappiherrat ovat tulossa. Mutta ole huoletta,
Harsia, ei ne täältä kuhilastakaan vie, jos teette niinkuin me.

HARSIA. Miten? Pitääkö keskeyttää työ?

HOLTTINEN. Ei, päinvastoin tulemme mekin työhön. Meillä tapahtui kaikki
aivan luonnollisesti. Me emme ole talostamme lähteneet, vaikka ovet ja
uunit ovatkin rikki, ja niinkuin ainakin ryhdyimme elonkorjuuseenkin,
kolmatta sarkaa oli vain päivällä leikkaamatta. Silloin ilmestyy
yhtäkkiä hovin roikka veräjälle, Posse käy huutamaan, että väki pois
pellolta, eloa ei saa korjata, se on muka hovin.

JUVA. Entä te?

ANTTI. Mekö? Me tietysti leikattiin ja tehtiin kuhilaita minkä
kerettiin, olihan paras rupeama.

HARSIA. Ja hovin väki katseli aidan takaa?

HOLTTINEN. Sitä katseli kotvan aikaa, vaan jo komensi Hukka
piikkimiehet pellolle. Kolmisenkymmentä ratsumiestä ajaa karautti sinne
ja taisipa sykähtää monen leikkaajan sydän. Vaan minä käskin kaikkien
pysyä paikoillaan, — me leikattiin vain.

ANTTI. Sappi kuohahti ja koura tapaili seivästä, mutta rauhassa
leikattiin.

JUVA. Entä ratsumiehet, minkä tekivät?

HOLTTINEN. Minkäpä tekivät? Ajoivat kohti, muka työntääkseen meidät
hevosillaan pois, vaan ei lähdetty, — eihän se hevonen ihmistä polje
vaikka käskisi.

ANTTI. Jos käsiksi olisivat käyneet, silloin olisimme mekin jo
liikahtaneet. Mutta nyt kaatoivat vain muutamia kuhilaita, tarpoivat
vähän peltoa ja ajoivat pois.

JUVA. Ja siihenkö tyytyivät Hukka ja Posse?

HOLTTINEN. Ei ne vielä. Posse tuli uhkaamaan, että me lakia rikomme,
hullusti muka käy. Ja kun ei siitä toteltu, niin komensivat
toiseen kertaan ratsumiehet pellolle. Vaan selvästi näkyi, että
vastenmielisesti ne nyt sinne tulivat, päällikkökin mukisi vastaan ja
ajoi ainoastaan näön vuoksi pienen mutkan pellolle kehenkään koskematta.

HARSIA. Ka, arvaahan sen, ihmisiähän ovat hekin, hävettää kai
ahdistella työssään olevia elonkorjaajia. Mutta entäpä hovin herrat?

ANTTI. Kalpea oli Hukka, kun näin tyhjin toimin täytyi meidän veräjältä
lähteä, ja Posse murti mustaa haventa. Vaan toiset nauraa virnottivat,
sen näin.

HARSIA. Viisaasti teitte, kun mielenne maltoitte, kiitos neuvosta. Jos
tänne meille tulevat, niin minä vastaan, että kun tuominnee oikeus
multa viljan, niin vietäköön, mutta siihen asti se on minun.

ANTTI. Ja jos tiukalle ottaa, niin on sitä oikeutta seipäässäkin. Minä
vain odotin, että ne olisivat patukkaan tarttuneet... ne ovat minua
kerran lyöneet... silloin olisi juttu ollut selvä. Mutta nyt pellolle
leikkaamaan!

HARSIA. Niin, heilukoot nyt sirpit; tällä väellä nyt ehkä vilja
saadaankin yöksi korjuuseen hovin hallan alta. Leikattua saadaan tässä
palakin purasta. (Väki pellolle.)

HELENA. Ja sitten talkoojuhlia viettämään!

ANTTI (Nostaen Helenan alas aidalta). Oikein, Helena, tässä ei olla
köyhiä eikä kipeitä. Hei, tämä se on iloista, tämä mustalaisen elämä!

HELENA. Et taida nyt lähteä käpälämäkeen sinäkään.

ANTTI. Tänne jään nyt, koska toisetkin ovat miehiksi ruvenneet. Ja
paikoillesipa jäät sinäkin, Helena, et tarvitse nyt Holttisesta lähteä
emäntää pakoon. Täällä eletään nyt niinkuin taivaan linnut, — ei ole
isäntää, ei emäntää eikä palkollisia, kaikki ollaan yksiä metsäläisiä,
yhtä suurta perhettä. Tämä se on vapautta!

HELENA. Heläytetäänpä lauluksi siis, laulaen työ huokeampi.

ANTTI. Ka heläytä!

HELENA (Laulaa ensi sanat aidan luona. Lähtevät sitten Antin kanssa
pellolle. Viimeiset säkeet kuuluvat näyttämön takaa).

    Leikkaa, leikkaa, joukko joutusaan,
    kirkkaat sirpit kilvan heilumaan,
    milloin ilmassa ja maassa!
    Kisakiirein meillä luistaa työ,
    sido sievään, lyhteet kasaan lyö,
    sirkkain sirkuttaissa haassa.

HARSIA (Holttisen kanssa kahden näyttämöllä). Ei noita surut paina.
Mutta mikä tulee tästä lopuksi?

HOLTTINEN. Sanoppas se. Minä vastaan niinkuin entinen mies, jolta
kysyttiin, mitä tulee sanoa kaikesta siitä pahasta, jota maailmassa
tapahtuu.

HARSIA. No?

HOLTTINEN. Hän vastasi: Parasta on olla vaiti. — Niin, parasta on antaa
asiain mennä menoaan, mutta pysyä oikeudessaan kiinni. — Onko niistä
teidän monista valituksistanne lakiin kuulunut sen enempää?

HARSIA. Ei mitään vielä. Juhannuksena jo jätti Koironen ne paperit,
joissa haimme maamme hovin alta pois ruunun tiloiksi, Viipuriin.
Niihinkään ei ole vielä tullut vastausta sitä eikä tätä.

HOLTTINEN. Kovin on hidasta oikeuden saanti sieltä päin. Ja sekin
Koironen, kunhan ei olisi koiranen, — se on herra sekin.

HARSIA. Vaan herrain joukosta pois sysätty, ja siksi hän juuri heitä
vihaa. Puuhassa se ainakin on, matkoilla myötään. Ja jos ne hänen muut
yrityksensä pettäisivätkin, niin tuo ensimmäinen ja tärkein ei voi
pettää, siksi olivat todistuksemme liian lujat.

HOLTTINEN. Ja sinun uskosi on luja.

HARSIA. Niin, no täytyyhän tässä joku ratkaisu tapahtua. Kyläkunnittain
ovat nyt asukkaat ajetut metsiin, taikka muuttaneet tavaroineen
ulkopitäjiin. Mutta eihän se voi olla esivallan tarkoitus, eihän se voi
sallia, että maakunta joutuu autioksi, että pellot jäävät kylvämättä ja
talot kylmille. Ja jos niinkin kävisi, että nämä maat jäisivät hovin
omiksi, niin mitä hovikaan tekee autiomailla?

HOLTTINEN. Esivallan edustajat kai toivovat, että kyllä routa porsaat
kotiin ajaa, kyllä hätä talven tullen nöyryyttää talonpojat. Siksi
meidän täytyykin olla niin sitkeitä ja lujia.

HARSIA. Kunpa kestettäisiin siksi, kunnes laki avuksemme ehtii, mutta
kyllä meiltä pitkämielisyyttä vaaditaan.

HOLTTINEN. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä meiltä ennen kaikkia kysytään;
jos velttous mielet voittaisi taikka maltti loppuisi, silloin olisi
kaikki hukassa. Mutta sinulle, Harsia, ei minun ole tarvis sitä
varottaa.

HARSIA. En minä lain kannalta poikkea. Ja ehkäpä se vielä joutuu
ajoissa apu. — No niin, tehdään siis talkoita, niinkuin ei ukkonen
uhkaileisikaan. Mutta pitäähän talkooväen jo saada jotakin suuhunsakin.
(Huutaa pellolle.) Tytöt, tulkaa te tänne illallista laittamaan!

HOLTTINEN. Ja me käymme pellolle.

HARSIA. Sinä olet vanha mies, jää sinä tänne tulia tekemään. Minä käyn
tekemään kuhilaita. (Menee.)

HOLTTINEN (Nuotion luo, istahtaa). No niin, eihän ole minusta enää
suurta hyötyä pellolla.

HELENA (Saapuu Siljon kanssa). Saadaanko sitten, vaari, kun viimeinen
sarka on leikattu, pistää talkootanssiksi täällä pientareella?

SILJO. Tanssiksiko nyt täällä?

HELENA. Niin, tänään minua niin hyppyyttää. Ja miksei täällä?
Tanssiihan se reipas tyttö vaikka tantereella.

HOLTTINEN. Niin, miksette pistäisi talkootansseiksi. Meidän on elettävä
kuin ennenkin, ei päästettävä luontoa lamaan. Repäsevä mieli vain ja
ilonen luonto!

SILJO. Kun voisi olla nyt iloinen!

HELENA. Olen ainakin minä, ilonen kuin varsa, ole sinäkin Siljo. Heitä
pois tuo hapan naama, ei nyt tarvitse kenenkään ajatella sulhojaan eikä
ikävöidä häitään, — niitä ei nyt tarvita, eletään päiväseltään vain!

SILJO. En tiedä, miksi rintaani ahdistaa tuska.

HOLTTINEN. Pois ne tuskat, ei saa antaa surulleen valtaa. (Nousee tulen
teosta.) Siinä on tuli, valmistakaa nyt keitto ja syötyä teidän pitää
saada tanssia ruistalkoita niinkuin aina ennenkin, sen minä lupaan.
Itse käyn viuluni hakemassa. Toivossa pitää täällä nuoren väen kasvaa,
muuten ollaan hukassa. (Menee.)

SILJO. Toivossa, kun uskaltaisi toivoa! (Marketta astuu aitoviertä.)
Tuolta tulee Marketta muori, annetaanko hänen arpoa meille, hän arpoo
usein tosia.

HELENA. Annetaan, arvotetaan kumpanenkin tulevaisuuttamme. Muori hoi,
tulkaapa tänne. (Laittaa vettä pataan.)

MARKETTA (Katsoo Helenaa). Hä, tyttö, sinä kannat iloa mielessäsi,
rikollista riemua, mene pois luotani taikka heitä ilosi, heitä pois.

SILJO. Mutta minua, muori, ei ilo hurmaa, arpokaa minulle
tulevaisuuttani.

MARKETTA. Sinut, tyttö, olen ennenkin nähnyt, tuon saman surun olen
silmässäsi nähnyt. Vai sinusta se piti tulla Laihaseen emäntä, — voi
pulmusta! — mutta eipä tullutkaan. Hullusti kävi. Vaan näytäs, taidat
vielä surusi seassa kantaa toivetta sinäkin mielessäsi. Se on turhaa,
turhaa lapseni!

HELENA. Onhan teillä seulanne mukana ja virsikirja myös, arpokaa nyt
meille heti!

MARKETTA. Ilonneko pois ja toivonne, sen teen. (Siljolle, ojentaen
hihnasta riippuvan virsikirjan.) Pidä kiinni avaimesta, pidä tasasesti,
se sulle salaisuutesi aitat aukasee. Pyhä on seulani sanoma: hiilet
tähän, risti syntyköön, savi tuohon, poikkipuolin. Mikä on hiilestä, se
on maasta, mikä on savesta, se on vedestä. (Lukee.)

    Ala heilua avaimen
    Pyöriä pyhäinen kirja!
    Kerro syntyjä syviä,
    Sano salatut sanasi
    Tuntemattomat, tulevat!
    Heilu lännestä itähän
    Lounaisesta koillisehen
    Heilu poikin, heilu päin
    Hiljene ja seiso näin.

(Tarkastelee suuntaa, katselee kirjaansa.)

SILJO. Mitä sanoo kirjasi, Marketta?

MARKETTA. Se on turhaa, tyttö, kaikki, surusi turhaa, toivosi turhaa.
Synkkä mies sinun ohitsesi heiluu, se on turhaa, hän on poissa. Ilosi
oli lyhyt.

SILJO. Lyhyt oli iloni, se päättyi jo alkuunsa.

HELENA (Tarttuu hihnaan). Entäpä minun onneni, miltä se näyttää?

MARKETTA. Tyttö sinä, rajusti heiluu kädessäsi kirja, sinä olet
intohimoinen ja kova, sinuun ei taikani pysty. Vaan mistä on kotosin
tuo rintasi raivoisa riemu, ilosi syytä en voi nähdä. Huimasti syökset
eteenpäin hiilen mustia juovia myöten, turmioosi syökset sittenkin.

HELENA. Sama se, mutta saavutanko onneni?

MARKETTA (Lähdössä). Ota se, jos sen onneksesi käsität, nauti, jos
siinä mitään nauttimista lie. (Köpittää ohi.)

HELENA. Kunhan sen saavutan, muusta en välitä. Ja minä sen saavutan,
Siljo, kuuletko, köyhä huutolaistyttö se sittenkin sulta voiton vie.

SILJO. Voiton multa?

HELENA. Niin, hän on jo minulla ja minä hänet pidän.

SILJO. Ei, Helena, sinä olet erehtynyt, tiemme eivät ole käyneet
ristiin.

HELENA. Hä, etkö ole pyrkinyt emännäksi Holttiseen, etkö ole Antin
suosiota tavotellut, etkö tielläni ollut?

SILJO. En Helena. Marketta puhui totta, iloni oli lyhyt, — se oli
toisaalla, se on jo mennyt. Kummissasi katsot, Helena, niin, muutkin
minua pilkkasivat, vaan minulle se iloni oli niin täyteläinen ja
kirkas. Vaan alkoivat sitten nämä kauhun ajat, niihin särkyi onneni ja
hautautui ijäksi. Se usko, Helena!

HELENA. Sinä olet liian hempeä viekastellaksesi, siksi sinua uskon. Vai
siinä oli sittenkin Siljon onni — Laihasessa! (Nauraa.) Ei, tosiaan
olen sinua väärin syyttänyt, Siljo kulta.

SILJO. Sinä surulleni naurat.

HELENA. Kuule, sitä surua ei kannata kantaa, se mies on syljettävä
heittiö, sitä onnesi hautaa ei maksa itkeä. Höpsis, — tule valmistamaan
illalliskeitto, Marketta ei sulle pahoja puhunut.

SILJO (Avaten kontteja.) Minä en siis saisi surrakaan.

HELENA. Et Laihasta, hän ei sitä ansaitse. Olkaamme iloset!
(Leikkuulaulun säveleitä kuuluu pellolta.) Sieltä kaikuu laulu,
lauletaan mekin. (Laulaa.)

    Kyntömiehen kylki kangistuu
    selkä katkee, kämmen kovettuu,
    leipää, leipää hän näin raivaa;
    kannot kaataa, kivet kiskasee,
    peltokultaa kyntää, karhitsee,
    lannoittaa ja ojat kaivaa.

    Mut' on palkka raatajallakin:
    Laiho nousee, kasvaa kukkihin,
    taivaan kaste sitä juottaa.
    Pouta viljan teriin kypsyttää,
    voi, kuin miehen mieltä virkistää,
    kun hän hyvään vuoteen luottaa.

    Kuule kuinka korret helähtää,
    sirpit laulaa, sinkoo tähkäpää,
    nyt on talonpoika vainiollaan.
    Hauskat talkoot on, näin leikataan.
    Sitten illan suussa tanssimaan,
    saran päässä kun vaan ollaan!

HELENA. No, nyt rupee jo keittokin valmistumaan, pian saisivat tulla
syömään, kunhan leikkuu loppuisi. (Katsoo aidalta.) Kas niin, siellä
onkin jo viimeinen sarka käsissä — sitten saadaan tanssia, hei! Vaan
ketäs tuolta tulee, — hyi, sehän on se riiviö!

SILJO. Kuka?

HELENA, Laihanen, ja hänellä on tietysti koko hovin roikka perässään.
(Nostaa padan tulelta ja vie sen aidan taa.) Nyt ainakin korjaan padan
pois, etteivät pääse meidän talkookeittoa maahan kaatamaan. (Vie
kontteja aidan taa.) Kiireesti, Siljo, nosta leilit aidan taa talteen,
mitä viivyt? Ja sitten pellolle! Nyt täällä alkaa sama leikki kuin
äsken meidän pellolla, sen arvaan. (Menossa.) Tule, Siljo, joudu!

SILJO (Vitkastellen); Tulenhan minä. (Helena menee.) Se on hän! (Rupee
menemään.)

LAIHANEN (Saapuu, vasemmalta). Siljo, pakenetko minua! Olen juosten
kiirehtinyt tänne edelle, saadakseni puhutella juuri sinua, kuulin
sinun tänne talkoihin tulleen.

SILJO. Mitä sinä nyt vielä minusta?

LAIHANEN. Niin, sinulla on syytä minua karttaa, paljo on tapahtunut sen
jälkeen, kuin me viimeksi puhelimme. Mutta sano vain yksi asia: Oletko
Antin morsian?

SILJO. Hän ei ole minua koskaan pyytänytkään, — vaan mitäpä sillä
muuten on väliä.

LAIHANEN. Paljo, Siljo, silloin voivat kaikki asiat korjautua. Sinä
minua melkein kauhulla katsot. Niin, minä hurjistuin, kun näin, että
kaikki yhdessä voimin kävivät kimppuuni ja ryhtyivät sinua minulta
ryöstämään. Luontoni nousi raivoon, vihani oli kiivas, halusin kostaa...

SILJO. Minun vuokseniko rupesit pedoksi?

LAIHANEN. Sitä olen jo katunut... ne härnäsivät minua, annoin
harmilleni vallan, pedoksi rupesin, se on totta. Vaan näin seuraukset,
näin isäsi verissään makaavan Holttisen porstuassa, — minä olen
katunut. Enkä toivoisi nyt muuta, kuin päästä kokonaan erilleni näistä
rettelöistä, näistä hirmutöistä, joihin olen sotkeutunut. Ja minä
repäsen itseni niistä irti, jos sinä mulle anteeksi annat ja minun
mukaani lähdet. Kaikki voi silloin vielä korjaantua.

SILJO. Sinun mukaasi, nytkö?

LAIHANEN. Nyt juuri. Hovin roikka on tulossa tänne Harsian viljaa
viemään, täällä alkaa taas riita ja raasto. Minä tahdon paeta pois
siitä koko joukosta, tahdon ruveta taas rauhan miehenä kodissani
elämään, jos sinut omakseni saan. Tule, livistäkäämme tuosta
metsän polkua pitkin pois koko näiltä mailta; tänne jos jäämme,
käy onnettomasti molemmille, vaan jos ajoissa pakenemme, voimine
vielä alkaa uuden elämän, onnessa ja rauhassa, niinkuin sen ennen
suunnittelimme, — muistatko, Siljo? Haetaan sitten vanhuksesi
luoksemme, minä koetan hankkia heille heidän maansa takasin, koetan
muutenkin korjata pahat tekoni ja naapurieni kunnioituksen vielä
saavutan. Elämä alkaa alusta. Tule, Siljo, sinä et minua vihaa.

SILJO (Verkalleen). En vihaa... vaan minä pelkään. Minä en ymmärrä
niitä liittokirjoja, joiden vuoksi sinua toiset halveksivat ja
hylkivät... en peljännyt sinua silloin, kun kirkonmäellä vihoissasi
riehuit, luulin, että minua rakastit silloin. Vaan sinä muutuit
hirviöksi, sinä pieksit ja särit ja ajoit mierolle, — sinulla ei ole
sydäntä, siksi sinua nyt pelkään.

LAIHANEN. Minulla on sydän, sen saat nähdä, minä palkitsen ne kaikki
pahat tekoni moninkertaisella hyvyydellä, elä pelkää minua, elä epäile.
Tule, pelasta itsesi ja omaisesi, pelasta minut, sinä sen voit. Haluan
hovin liitosta pois, yhdyn talonpoikiin ja autan niitä, vaan yksin,
ilman sinua, ei ole minulla tarmoa eikä toivoa. (Kuuluu ääniä etäältä.)
Tuolta kuuluu jo kavion kopsetta, Siljo, hovin joukko saapuu, tule,
paetkaamme pois sen jaloista, paetaan heti.

SILJO. Sinun kanssasi? en uskalla, en, en voi sinuun luottaa.

LAIHANEN. Mutta minä näytän, että voit, ei, elä pelkää minua, tule!

SILJO. Jos pillomuksesi korjaat, en sinua enää pelkää, mutta rohkeuteni
pettää, en voi sinua seurata. (Ääniä kuulun lähempää. Siljo pellolle.)

LAIHANEN. Hänen rakkautensa ei enää kestänyt, itse olen sen
heikontanut, itse onneni mestannut. (Miettii.) Siis yksin taas, — mitä
se hyödyttäisi, jos pakeneisinkin täältä pois. Ja minne? Korjaamaanko
pillomuksiani? Sitäkään en enää voi. Vaikka kaikki muu korjautuisikin,
sitä työtä, jonka juhannuksena tein kapakassa, en saa tekemättömäksi.
Itse menin mertaan, irti en enää pääse... No niin, mitäpä siinä on
muuta, kuin käydä virkaansa toimittamaan, vaikka se ilettää ja tuntokin
soimaa, itsehän olen osani valinnut.

MARKETTA (Hiipii metsästä). Kenen kanssa tarinoit täällä, poikani, en
näe ketään, vai itseksesikö käräjiä käyt?

LAIHANEN. Mitä kuljet sinä täällä, täti vanha, miksi kotoa liikkeelle
lähdit näin kauas?

MARKETTA. Tiedäthän, että minun täytyy olla kaikkialla, missä
onnettomuutta tapahtuu ja täällä sitä jo vainuan. Vaan sinä, poika,
miksi on katseesi synkkä, annas kun sieluusi katson.

LAIHANEN. Se on musta, täti, se on sairas. Eipähän sitä hellyys lie
koskaan hoidellut, eikä rakkaus liekutellut. Oi täti, minä olen väsynyt!

MARKETTA (Tutkii). Vielä on sydäntä kipene jälellä, rahtunen omaatuntoa
on, ja surua ja katumusta on kylliksi. Vaan riittääkö sitä mieheksi
asti, se nyt itsestäsi riippuu — sieltä saapuvat viettelijät. (Menee.)

POSSE (Saapuu Loukkolan kanssa). Täällähän on jo lautamies? Mitä tänne
näkyy?

LAIHANEN (Väsyneesti). En tiedä, en ole vielä nähnyt mitään, enkä
välitä nähdäkään.

LOUKKOLA. Olet tainnut jo kyllästyä tähän sinäkin. (Istuu, panee
tupakan.) Ikävä onkin se toimitus, jota tässä taas pitäisi alkaa.

POSSE. Vaan se on toimitettava ja pian, ei siinä muu auta. Ehkäpä siitä
nyt täällä päästäänkin vähän vähemmällä. (Istuu hänkin) käykäähän te,
nimismies ja lautamies, nyt heti talonpoikia puhuttelemaan.

LOUKKOLA. Minä en käy mihinkään, minä olen ruunun virkamies, tämä ei
kuulu minuun. On oikeastaan nurinpuolista, että minua täällä pitäjällä
kesäkausi näissä asioissa juoksutetaan, hoitakoon hovi itse asiansa!

POSSE. Vaan ruununmiehetpä ovat käsketyt auttamaan hovia ja masentamaan
talonpoikia.

LOUKKOLA. Niin on käsketty, mutta tämä menee jo mielestäni liian
pitkälle. Viikkokausia täällä nyt on sotaväen kanssa kierrelty pitäjää,
ajettu talonpoikia metsiin ja heidän tupiaan revitty ja peltojaan
tallattu, — en usko, että se kaikki voi olla ruunun tarkoitus. Jos
olisin vakinainen virassani, lähtisin tästä omin päini astumaan
poikkimaisin kotiini.

POSSE. Mutta hovin herra on sinun esimiehesi, niinkuin minunkin, hän
voi erottaa sinut minä päivänä tahansa.

LOUKKOLA. Sepä se onkin kirottua. No, tehkää te, mitä asianne vaatii,
minä istun tässä ja tupakoin.

POSSE (Nousee vastenmielisesti). Täytyy kai ryhtyä toimeen. (Katsoo
pellolle.) Siellähän on kansaa pellolla enemmältäkin. Ehkä Laihanen käy
niille ilmoittamassa, että viljaa ei saa leikata, se kun on katsottava
hovin omaksi.

LAIHANEN (Havahtuen mietteistään). Minäkö, eihän se minulle kuulu, olen
vain lautamies.

LOUKKOLA (Nauraa). Ei kenenkään tee mieli ottaa asiata omakseen.

POSSE (Kiivastuu). Mutta mitä tästä sitten tulee? Hovin herra saapuu
kohta ja silloin pitäisi meillä olla työ tehtynä. Mihin ne jäivät
Siltavouti ja Jahtivouti?

LAIHANEN (Katsoo syrjään). Tuolla makaavat pensaikossa tupakoiden.

POSSE. Mikä hemmetin makuuaika nyt on, mikä tupakkatunti kaikilla!
Ei tämä kelpaa, vikkelään ylös miehet sieltä ruohikosta ja työhön ja
toimeen nyt!

SILTAVOUTI (Juoksee esiin. Jahtivouti perässä). Heti paikalla, mitä
vain käsketään. Vaan nuo talonpojat, ei ne tottele minua.

JAHTIVOUTI (Selittäen). Niin, asianlaita on se, että ne nauravat tälle
Pekalle, se kun ei ole liialla ymmärryksellä pilattu.

POSSE. No, mene sinä sitten pellolle.

JAHTIVOUTI. Mi-minäkö? Ei, tuota noin, ne nauravat minullekin.
(Loukkolalle, joka nauraa.) Niin, sen ne tekevät.

LOUKKOLA. Veitikat! Mutta minä luulen, että ne nauraa meille kaikille,
niin tekivät ainakin Holttisen pellolla.

SILTAVOUTI (Katsoo pellolle). Ja Holttisenkin väki on nyt jo täällä.

POSSE. Mutta jotakinhan on tehtävä, ymmärrättehän te sen. (Ei kukaan
liikahda.) No, sama se minulle on, saatan se minäkin panna maata,
raukasee se toki minuakin. (Pilkalleen.) Sama se, nukutaan sitten tässä!

LOUKKOLA. Nukutaan pois ja annetaan talonpoikain tehdä työtä.

HUKKA (Saapuu hiestyneenä). Huh, huh, kun tulee kuuma tätä metsätietä
tarpoessa, ja milloin tästä työstä loppu tulee? (Huomaa lepääjät.) Mitä
te siinä? Missä on Harsian ruispelto?

POSSE (Nousten). Tuossa se on.

HUKKA. Eikö siellä sitten väkeä ole (katsoo), onhan mustanaan. Miksei
ole niille tulostamme ja asiastamme tietoa annettu?

POSSE (Hölmistyen). Sitähän minä tässä juuri sanoin, että miksi ei ole
annettu. Mutta ne ovat kaikki nyt niin haluttomia ja arkoja. (Silta- ja
Jahtivoudille.) Kiirehtikää ilmoittamaan, niinkuin käskin.

JAHTIVOUTI (Astuu veräjälle. Sanoo Laihaselle). Sinä lautamies käy
huutamassa, sulla on kovempi ääni.

HUKKA. Se on viipymättä tehtävä, ilta on käsissä.

LAIHANEN (Itsekseen). Niin, minun tehtäväksi ne sen aina työntävät.
(Menee pellolle, huutaa.) Ei ole lupa leikata sitä ruista, se on hovin
ruista. Täällä on sotaväkeä.

JAHTIVOUTI. Arvasinhan sen, ei ne kuuntelekaan.

SILTAVOUTI. Leikkaavat vain, se on sama juttu kuin Holttisessa.

POSSE (Intoilee). Mutta sepä ei saa olla sama juttu, täällä on kuri
saatava toimeen tavalla taikka toisella. Mutta millä tavalla, sitä minä
todellakaan en keksi. (Silta- ja Jahtivoudille). Siinä tekin seisotte
neuvottomina kuin aasit, menkää kieltämään, huutamaan avuksi. (Silta-
ja Jahtivouti menevät pellolle.)

HUKKA (Nimismiehelle). Niiden toimet eivät tepsi. Käy sinä, nimismies,
selittämään talonpojille, minkä edesvastuun he vetävät päälleen, jos
niskottelevat esivaltaa vastaan.

LOUKKOLA. Minä käsitän velvollisuuteni nimismiehenä olevan ylläpitää
täällä järjestystä. He eivät ole sitä rikkoneet.

HUKKA. Velvollisuutesi on täytäntöönpanna laki, niinkuin meidän
kaikkien, totella esivallan määräystä.

LOUKKOLA. Vaan minä olen epävarma lain ja esivallan tarkotuksesta tässä
kohden. Olen ruvennut epäilemään tätä kaikkea.

HUKKA. Edesvastuu on minun, sinä vain tottelet!

LOUKKOLA. Sen teen, mutta vastenmielisesti.

    (Menee pellolle.)

HUKKA (Posselle). Mihin sotaväki jäi?

POSSE. Se jäi tuonne kujalle.

HUKKA. Mene, käske sen olla valmiina hyökkäämään. Mutta tarmokkaammin
ja vaikuttavammin kuin äsken. (Posse menossa.) Odota! llmota
päällikölle, että jos väki ei muuten ota poistuakseen pellolta, tulee
hänen käyttää aseitaan.

POSSE (Peljästyen). Aseita! Pistimiäkö elonkorjaajia kohtaan? Ei
suinkaan?

HUKKA (Tulistuu). Tee, niinkuin käsken. Minä näen, että teissä
kaikissa joku uppiniskaisuuden henki vallitsee. Minä erotan virastaan
heti jokaisen, joka vastaan mukisee. Mene! (Posse menee. Hukka
istuu, pyyhkii hikeä.) Vai haluttomia ollaan! No, oikeastaan sitä
en ihmettelekään, jo olisin tähän tympeytynyt minäkin, ellei olisi
oma pelto kasvamassa. Mutta ei, tämä on korkeaa peliä, minun täytyy
pakottaa talonpojat lampuodeiksi, keinolla millä hyvänsä. Vaan nyt minä
huomaan, että tässä on rutosti toimittava, nopeasti ja päättäväisesti,
muuten luistaa valta käsistäni. Apumieheni niskottelevat, talonpojat
valittavat ja pysyvät taipumattomina, ennen pitkää voi peli olla
hukassa. Ei, jotakin repäsevää täytyy tapahtua, talonpojat ovat
pelotettavat nöyriksi.

LOUKKOLA (Palaa pellolta. Laihanen, Silta- ja Jahtivouti jälessä.) He
eivät suostu lähtemään työstään.

HUKKA. Suostu! Etkö ilmoittanut heille, mikä edesvastuu heitä kohtaa.

LOUKKOLA. En tunne sitä edesvastuuta, he eivät tee mitään pahaa, he
raatavat vain rauhassa pellollaan.

HUKKA (Kiivastuu). Mutta he eivät saa raataa rauhassa. (Tyyntyy.) Niin,
minä tarkotan, että he tekevät pahaa juuri senkautta, että koskevat
viljaan, joka nyt, sen jälkeen kuin he ovat häädetyt tiloiltaan,
on hovin. Meidän on pakko olla johdonmukaisia. Nuo ihmiset ovat
häädetyt syystä, että he eivät suostu tekemään asetuksen määräämää
lampuotikontrahtia emätilan kanssa. Tästä laittomuuden tilasta on
tehtävä loppu, tässä ei enää hempeys eikä vetelyys kelpaa, tässä
tarvitaan rautakouria. (Posse palaa.) Vaan onhan meillä keinoja
saadaksemme heidät taipumaan. (Posselle.) No?

POSSE. Ratsuväen päällikkö kieltäytyy käyttämästä aseita.

HUKKA. Kieltäytyy! Siis sielläkin! Etkö sanonut, että minä käsken?

POSSE. Sanoin, vaan hän vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, niinkauan
kuin ei mitään levottomuutta tapahdu.

HUKKA. Vai niin, hän ei tiedä minkälaiset valtuudet meillä on. Vai
niin, niinkauan kuin ei mitään levottomuutta tapahdu, — siis täytyy
tapahtua jotakin levottomuutta. (Miettii.) Nimismies, käy lautamiehen
kanssa vangitsemassa Harsia tuolta pellolta!

LOUKKOLA. En voi, — hän ei ole mitään rikosta tehnyt.

HUKKA. No totta jumaliste heidän sitten täytyy tehdä rikoksia! Nyt
puutun minä asiaan.

LOUKKOLA. Sitäkö varten me siis olemmekin täällä?

HUKKA. Sitä. — Lautamies, käy, kutsu talonpojat neuvottelemaan tänne
minun kanssani. Tähän veräjälle sovinnolliseen neuvotteluun vain.
(Laihanen menee.)

LOUKKOLA. Se on pirullinen yritys.

HUKKA. Se on minun asiani, täällä on tehtävä nopea suoritus.
(Voudeille.) Pysykää tässä käskyjäni totellaksenne ja auta armias sitä,
joka niskottelee. — No, he saapuvat toki, tästä kyllä selvä tulee, sen
minä vastaan. (Jahtivoudille.) Avaa tuo veräjä. (Talonpojille, jotka
saapuvat.) Kas niin, tulkaahan nyt neuvottelemaan, miehet! (Talonpojat
pysähtyvät veräjälle.)

HARSIA. Sen aina uskallamme tehdä, tulemme kernaasti, kun sovinnon
asioista lie puhe.

HUKKA. Se on oikein, tulkaahan lähemmäs. Puhuenhan asiat selvenevät ja
täällä on yhtä, toista selvitettävää.

ANTTI. Paljo ei taida puhe auttaa. Elä mene, Harsia, liian lähelle.

HUKKA. Sinähän Harsia olet ymmärtäväinen mies, sinä tietysti käsität,
että tällainen hajaannuksen tila, kuin nykyjään Valkjärvellä, on ajan
mittaan mahdoton. Kaikki järjestyshän on yhteiskunnasta poissa.

HARSIA. Niin on, valitettavasti.

JUVA. Mutta se ei liene meidän syy.

HUKKA (Jatkaa). Joku muutos täytyy siis tapahtua, sen ymmärrätte, eihän
tällaista sotakantaa voi kauan kestää. Siis olemme nyt asiassa kiinni.
Olojen täytyy täällä parantua ja asettua.

HARSIA (Innostuu, käy lähemmäs). Niin, se on totta. Me talonpojat
puolestamme emme mitään sen hartaammin toivo, kuin olojen asettumista.
Me emme pyydä muuta, kuin että saisimme rauhassa tilojamme asua ja
viljellä niinkuin ennenkin.

HUKKA. Muu ei ole tietysti hovinkaan toivo, sehän ei voi tulla toimeen
ilman työväkeä.

HARSIA. Eipä luulisi.

HUKKA. Siinä nyt näette: molemminpuolinen etuhan meillä on
kysymyksessä. Sovinto ei siis voi olla mahdoton, vai miten?

HARSIA. Ei meidän puolesta ainakaan mahdoton. Kaikki talonpojat
haluaisivat elää sovinnossa.

ANTTI (Harsialle, joka yhä lähestyy). Mutta liian lähelle elä mene.

JUVA. Mitä meiltä siis vaaditaan?

HUKKA. Sen te tiedätte.

HARSIA. Ei, sitä juuri emme tiedä. Miksi meitä näin ahdistellaan ja
raastetaan, jos hovinkin etu sovintoa vaatinee? Sitä emme käsitä.

HUKKA. Käsitätte hyvin: Pankaa puumerkkinne liittokirjaan!

HARSIA. Sitä ainoata emme voi.

JUVA (Ja muut). Ei koskaan, ei puumerkkiä!

HARSIA. Tiloistamme emme voi luopua, omistusoikeuttamme me emme voi
luovuttaa...

HUKKA (Karjasten). Siis te olette kapinoitsijoita! (Posselle.) Kiinni
tuo mies, kahleisiin! (Posse ja Jahtivouti käyvät Harsiaan käsiksi.)

ANTTI. Sitä jo arvasin. (Lähemmäs.) Mutta siitä ei tule mitään. Irti se
mies!

HUKKA. Kiinni tuo myöskin. (Viittaa Anttia Laihaselle ja Siltavoudille.
Laihanen vitkastelee). Kiinni esivallan nimessä! (Miehet käyvät Anttiin
käsiksi.) Välemmin! Linnassa saavat sitten miettiä liittokirjan tekoa.
Minä neuvottelen lyhyesti, mutta varmasti.

HARSIA. Se oli kavala temppu! Siitä itse vastatkaa!

ANTTI. Minua ei kiinni panna. Missä ovat Nurmjärven miehet?

HUKKA (Nimismiehelle). Tuokaa käsiraudat.

JUVA (Etenee uhkaavana). Raudat pois, taikka tässä tulee rapina.

HUKKA. Kapinoitteko, onnettomat!

ANTTI. Ovatko todellakin miehet kaikki akkoja?

HELENA (Tempaa Laihasen Antin kimpusta). Silloin olkoot akat miehiä.
Käytä käsiäsi, Antti!

ANTTI. Niin käytänkin. (Ottaa seipään.) Nyt luontoni elää!

LOUKKOLA. Asettukaa, talonpojat, ajatelkaa seurauksia!

ANTTI. Nyt ei ole ajatusta aidaksella. (Lyö Harsian pitelijöitä.)

HUKKA. Kapina! Sotaväki esiin ja se ampukoon! (Peräytyy.)

ANTTI (Ahdistelee häntä ja muita hovin miehiä). Ampukoon, mutta ensin
heilukoon seiväs! Eteenpäin, miehet! (Toisetkin talonpojat tarttuvat
seipäisiin ja ajavat hovin väen vasemmalle.)

KAIJA (Heristää Laihasta). Saas tuosta, anopin kourasta! (Hovin miehet
väistyvät vasemmalle, talonpojat perässä. Huutoja kuuluu. Siltavouti
saa näyttämöllä Juvalta kolauksen ja kaatuu. Harsia, joka on kaatunut,
kun Posse häntä piteli, jää yksin näyttämölle, ja nousee.)

HARSIA. Nyt tuli rutto, pääsi vihan sappi halkeamaan!

HOLTTINEN (Tulee viulu kädessä metsätieltä). Mitä on tapahtunut?

HARSIA. Kavalat olivat sen elkeet, me jouduttiin satimeen. (Huutaa.)
Takasin miehet pellolle, Nurmjärven miehet hoi, takasin taivaan tähden!

HOLTTINEN. Minä ymmärrän, te menetitte malttinne, mieli asettui
seipääseen. (Huomaa Siltavoudin.) Nyt ollaan hukassa, vasta nyt!
(Leikkuuväki palaa vasemmalta. Naiset ensiksi.)

KAIJA. Minä takaan, että Laihasessa lämpiää tänä iltana sauna.

ANTTI. Nyt sitä voidaan taas mennä vaikka pellollekin työtä jatkamaan.

JUVA. Se on sentään hyvä tapa tappelussa: Lyö ken kerkiää. Nyt ei
syyhytä enää Hukan hartioita.

HARSIA. Ei kestä sitä työtä kehua, nyt jouduttiin vasta rysän pohjalle.
Löittekö onnettomat vielä sirpeilläkin?

HELENA. Löin ainakin minä, — oliko siinä aikaa asetta katsoa!

HOLTTINEN. Ei näy olleen aikaa katsoa. Miten päästit, Harsia, kiukun
noin pitkälle? Menitkö itse viisaskin vipuhun?

HARSIA. Tulistuin itsekin, kun petoksen näin, en ehtinyt ajoissa
varottaa muita.

ANTTI. Ja näin se oli käyvä, isä, ei siinä mikään auttanut. Rupesivat
yksitellen meitä vangitsemaan, sitä eivät voineet sallia toiset.
Nykiihän se kalakin ongessa, me emme voineet olla vapautemme puolesta
nykimättä. Se on tehty, nyt leikkaamaan niinkuin äsken. (Menee
pellolle.)

HARSIA. Vaan nyt ollaan ulkopuolella lain. Vasta siitä, mihin laki
loppuu, siitä vaivaisuus alkaa. Nyt hirtimme itsemme! (Kaikki menevät
pellolle.)

HUKKA (Ääni kuuluu vasemmalta), Sotaväki esiin, se ympäröiköön pellon
joka suunnalta ja vartioikoon, ettei kukaan pääse pakoon.

JAHTIVOUTI (Tulee). Ne on jo menneet pellolle. Vimmatusti löivät, —
kas, siinä makaa Pekka kepertyneenä. (Rupee kantamaan Siltavoutia
syrjään.)

POSSE (Tulee varovasti ontuen). Mihin sinä häntä viet?

JAHTIVOUTI (Kuiskaa). Tuonne siimekseen, kyllä se siitä virkoo! Mutta
tämä voi merkitä Siperiaa Nurmjärveläisille, jos hänet hovin herra
tuossa näkee.

POSSE. Anna olla. Oma syynsä, miksi löivät niin rajusti.

JAHTIVOUTI. Petoksella heitä kiusattiin, eikä sodassa silmiä katsota.

HUKKA (Tulee Laihasen taluttamana). No, nyt ollaan perillä. (Sotaväkeä
asettuu veräjälle.) Seisokaa siinä ja vartioikaa. Nyt on kaikki hyvin!

POSSE. Hyvin? Nehän löivät vimmatusti... (Laihaselle.) Koetappas vetää
tuota saapasta jalastani... ei, elä helvetissä. Olipa ne pieksäjäisiä!

HUKKA. Löivät ruunun väkeä, se oli mainiota!

POSSE. Kun ne olisivat edes kohtuudella lyöneet, vaan löivät
riivatusti. Kas tuossa Siltavoutikin!

HUKKA. Se on hyvä.

LAIHANEN. Hyvä?

HUKKA. Niin, senkautta nyt on saatu tämä pitkä juttu ratkaistuksi,
talonpojat sen itse ratkaisivat. Nyt tilataan tänne vain viipymättä
lisää sotaväkeä ja sitten hoitakoon se jäännöksen, me olemme näistä
jutuista vapaat.

LAIHANEN. Mitenkähän noille raukoille käy?

POSSE. Ensiksi Viipurin linnaan ja sitten Siperiaan, — rupesivat
kapinaan esivaltaa vastaan ja löivät ruunun miehiä. (Hukalle.) Mutta
kuka täällä sitten kyntää pellot ja maksaa verot?

HUKKA. Siitä vähät, talonpojat ovat tehneet kapinan ja menettäneet
kaikki näennäisetkin oikeutensa, se on pääasia. Nyt he eivät enää
kykene vikuroimaan eikä valittamaan eikä meitä syyttämään, nyt saamme
vihdoin asiat täällä järjestetyiksi, ja se on suuri voitto!

LAIHANEN (Jännittyneenä). Siperiaan, koko kyläkö Siperiaan?

HUKKA. Sen ratkaisee oikeus, vaan vähemmällä he tuskin pääsevät. Missä
on nimismies?

LOUKKOLA (Tulee sitoen kättään). Täällä.

HUKKA. No, nyt sinäkin voinet toimittaa virkasi, nyt talonpojat
ainakin ovat tehneet rikoksen. Sinä laadit luettelon kaikista pellolla
olijoista, kirjoitat heidän nimensä.

LOUKKOLA. Sain käteeni pienen haavan, en voi kirjoittaa.

HUKKA. He ovat haavottaneet ruunun virkamiehiä, — yhä parempi!
Lautamies siis kirjoittaa nimet. Me joudumme jo lähtemään kotiin.

LAIHANEN. Minäkö, minunko pitäisi vielä kirjoittaa...?

POSSE. Tietysti, ja tarkoin kaikki! No, miksi et jo ryhdy työhön? Paavo
Harsia ensiksi.

LAIHANEN (Kynä ja paperi kädessä). Mutta hänhän ei tapellut, makasi
pientareella.

POSSE. Sama se, hän on johtaja, saa mennä Siperiaan. Kirjoita!

LAIHANEN. Siperiaan, ja minun on se kirjoitettava. (Hukka käy
kärsimättömäksi.) Ky-kyllä. (Kirjoittaa aidan luona.) Paavo Harsia...
Antti Holttinen... Matti Juva. (Pysähtyy.) Mattikinko Siperiaan,
hänellä on nuori vaimo ja kolmiviikkoinen poika... eihän toki...?

POSSE. Kaikki järjestään, kirjoita sinä vain. (Hukalle, joka tekee
lähtöä.) Entä nämä viljat, tuodaanko ne hoviin vai miten?

HUKKA. Voi kuin olet typerä! Viisi me viljasta, emme me sen vuoksi
ole olleet liikkeellä, se tulee kyllä sekin kaupan päälle. Suurempi
työ on nyt suoritettu. (Tarttuu Loukkolan käsivarteen.) No, nyt me
voimme lähteä. Sotaväki vartioi kyllä vangit yön tässä, nyt on jo
myöhä, huomenna sinä haet heidät täältä käräjätaloon. Työmme on hyvin
suoritettu. (Menevät.)

LAIHANEN (Kirjoittaa). Matti Juvakin... voi Mari parkaa!

MARKETTA (Tulee). Miksi kihoo hiki päähäsi, poikani, miksi on tuska
kasvoissasi? Vai onko jo onnettomuus tapahtunut? Koskeeko se sinuakin?

LAIHANEN. Koskee, liian läheltä! Voi täti, se onnettomuus oli liian
suuri, — Siperiaan!

POSSE (Laihaselle). Kirjoita, että pääsemme mekin täältä pois.

LAIHANEN (Kirjoittaa). Matti Juva, Heikki Lemmitty, Aappo Simonen,
Helena Tereska, — naisiakin, pitääkö minun kirjoittaa naisiakin,
tämähän on pyövelin työtä!

SiLTAVOUTi (Herää, nousee). En ole pyöveli, elkää lyökö minua,
olettehan kaikki tuttuja miehiä... Vaan... vaan missä ovat leikkaajat
seipäineen?

JAHTIVOUTI. Ne ovat tuomitut Siperiaan, kun sinut tainnoksiin löivät.

SILTAVOUTI. Ei se mitään tee, en heille vaadi edesvastuuta, elä
kirjoita ketään paperiisi, Laihanen.

POSSE. Tässä ei ole enää armoa, — kirjoita!

LAIHANEN. Helena Tereska... Kaija Kyllästinen ja Siljo... Siljokinko
Siperiaan? (Peräytyy, heittää pois paperin.) Silmiltäni putoovat
suomukset, nyt vasta tekoni mitan näen. He voisivat kaikki olla
rauhallisia talokkaita, onnellisia ihmisiä, ilman minua! Mutta nyt...!

MARKETTA (Sivussa). Nyt ymmärrän, se koskee sinua liian läheltä. Vaan
ehkä siitä luontosi kasvaa.

POSSE (Laihaselle). Mitä mutiset, mitä mietit, miksi paperisi pois
viskaat, miks'et kirjoita? Ota paperisi ja kirjoita loppuun. Vai
pehmeneekö luontosi nyt, — nyt se on myöhää!

LAIHANEN. Se on myöhää, sen näen nyt itsekin.

POSSE. Siis kirjota kiltisti kaikki pellolta, ja pian!

LAIHANEN (Ojentaupi suoraksi). Minä en kirjoita enää mitään. Minun
työni on tässä virassa jo täyttynyt, sitä on ollutkin jo kylliksi ja
liiaksi. Minua kauhistuttavat tekoni, pois minä niitä nyt pakenen.
Minne? En tiedä. Mutta ainakin täältä pois, — toisiin toimiin käy nyt
minun tieni. (Juoksee metsään.)

MARKETTA. Hänessä on miehuutta sittenkin vielä ja sydäntä myös, vielä
voi hänestä jotakin tulla.

    (Lähtee jälestä.)

POSSE. Mikä siihen Laihaseen lensi, tuliko se sairaaksi, vai hulluksiko
se tuli? — jätti työnsä ja juoksi kuin riivattu!

JAHTIVOUTI. En tiedä, vaan pois lähden täältä minäkin, tämä tympäsee
luontoani!

SILTAVOUTI. Siperiaan! — odota, minä tulen mukaan — täällä haisee kuin
kalma. (Menevät.)

POSSE. Ne menivät kaikki. Ja minäkö tänne yksin jäisin? (Kerää
kiireesti paperit.) En, en mistään hinnasta! (Kiirehtii pois.)




NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kuvaelma.

Isännöitsijän konttorihuone Veikkolan hovissa. Muhkeasti kalustettu
huone. Suuri kirjoituspöytä, jossa on papereita ja asetuksia.
Kirjakaappi vieressä. Seinillä aseita ja eläintennahkoja ja
solmuruoskia. Ovi vasemmalla vie sivuhuoneeseen, perällä ulos.

Esiripun noustessa istuu rouva sohvassa käsityötä tehden. Sisään astuu
Loukkola matkatamineissa.

LOUKKOLA. Hyvää päivää, armollinen rouva. Eikö herra olekaan
konttorissaan?

ROUVA. Häntä hierotaan parastaikaa, vaan ehkä hän pian joutuu. Ne
sydämmettömät ihmiset korottivat raakuudessaan kätensä häntäkin vastaan.

LOUKKOLA. Niin, löivät isäntäänsä ja esivallan edustajaa, se tulee
niille raukoille kalliiksi. Palaan juuri tuomasta vangit käräjätaloon,
— se ei ollut mikään huvimatka, armollinen rouva.

ROUVA. Sen arvaan, tuskin olen minäkään saanut nukkua, tuota kaikkea
kauhua ajatellessani. He menettivät mielensä kokonaan, muuttuivat
pedoiksi! Miltä näyttävät he nyt, katuvatko edes?

LOUKKOLA. En tiedä katuvatko, mutta kurjuutta olen tällä matkallani
nähnyt liiaksi. Käsitteeni ovat menneet sekasin, en osaa päätellä, kuka
täällä on suurin rikollinen.

ROUVA. Kuinka niin? Mitä olette nähnyt?

LOUKKOLA. Olen saattanut vankilaan monta kymmentä ihmistä, jotka eivät
olisi muuta sen hartaammin toivoneet, kuin saada rauhassa ja sovinnossa
kodeissaan raataa. Olen saattanut heidät autioiden talojen ohi, jotka
ovat olleet heidän kotinsa, mutta joissa nyt ovi- ja ikkunareijät
ammottavat auki, ja peltojen ohi, joista vilja on puoleksi leikattu.
Näin taipaleella veräjänsuissa lapsia, jotka nyt orvoiksi jäävät, jotka
itkivät ja parkuivat ja paitasillaan juoksivat virstamääriä vankijoukon
jälessä, huutaen vanhempainsa nimiä... Ja sanomatonta tuskaa ja
epätoivoa näin niiden kasvoissa, joita noin vankilaan kuljetin.

ROUVA. Se on hirmuista, sellaisen kurjuuden he itselleen valmistivat,
nuo ihmiset, raukat! Vaan sanokaa, nimismies, tuleeko täällä nyt edes
rauha, kun pahantekijät viedään vankilaan?

LOUKKOLA. Tulee kai, vaikka se on haudan rauhaa. Kalliisti se on
ollut ostettava, — kolmisenkymmentä henkeä, hovin alustalaista, on
lähetettävä Siperiaan!

ROUVA. Onko se välttämätöntä, eikö sitä mitenkään voida ehkäistä...?
Niin, sitä ei voi, he ovat tehneet kapinan, heitä ei voitane armahtaa.

LOUKKOLA. Paljo riippuu teidän miehestänne, siitäkin tahdon hänen
kanssaan puhua. Mitä arvelee hän?

ROUVA. En tiedä, hän on niin suljettu. Eilen, kotiin palatessaan, oli
hän hyvällä mielellä voitosta, vaan sen jälkeen on hän taas ollut niin
umpinainen, hän kai on niin väsynytkin. Käyn katsomassa, joko hän
joutuu. (Menee vasemmalle.)

LOUKKOLA (Yksin, huoahtaa). Väsynyt olen minäkin, — kun pääsisin irti
koko asiasta! Vaan mihinkä siitä pääsen, virkani on leipäni.

KOIRONEN (Hyökkää sisään). Saanko tavata hovin herran, nyt heti?

LOUKKOLA. Koironen! Mistä sinä nyt tulet kuin ammuttuna, etpä ollut
eilen täällä päämiehiäsi neuvomassa.

KOIRONEN. Sano, onko hovin herra kotona, asiani on kiireellinen?

LOUKKOLA. Hän kuuluu tulevan pian. Lähditkö armoa rukoilemaan
talonpojille?

KOIRONEN. En armoa, sitä ei minun tarvitse rukoilla, asiamme on nyt
siksi lujalla kannalla. Mutta sopimukseen olen siltä vielä taipuvainen.

LOUKKOLA. Aikapa nyt sopia, kun on toinen riitapuoli raudoissa!

KOIRONEN. Raudoissa, — mitä höpiset?

LOUKKOLA. Oletko sinä ainoa muukalainen, joka et tiedä, mitä täällä on
tapahtunut. Mistä tulet?

KOIRONEN. Suoraan matkoilta, Viipurista viimeksi. Mitä on täällä sitten
tapahtunut?

LOUKKOLA. Talonpojat, joiden asiaa ajat, ovat tehneet kapina-yrityksen
ja joutuneet vangeiksi.

KOIRONEN. Vangeiksi, — olisivatko onnettomat menneet satimeen! Kerro!

LOUKKOLA. Siinä se on jo kerrottu kaikki. Harsian pellolla eilen
nousivat talonpojat kapinaan, löivät seipäillä ruunun virkamiehiä, — he
ovat nyt tallessa käräjätalossa, sinne toin heidät äsken Nurmjärveltä.

KOIRONEN (Vaipuu istumaan). Rientää koetin, tulinko sittenkin liian
myöhään!

LOUKKOLA. Olisiko sinusta sitten apua ollut?

KOIRONEN. Heidän paperinsa viipyivät, heidän kärsivällisyytensä loppui,
— voi minua, miestä poloista, se on minun vikani! — Kahleissa! Juuri
kun minä tulin niin varmoilla toiveilla voidakseni pelastaa heille
heidän maansa ja oikeutensa ja samalla puhdistaa itseni. Mitä, onko
tämä totta?

LOUKKOLA. Käy katsomassa käräjätalossa. Vaan mikä hätä siinä sinulla
on, ryyppäät harmisi alas, niinkuin tavallisesti, ja rupeat ajamaan
kiitollisempia asioita. Eihän sinun ole tapa juttujasi surra, vaikka
nurin menisivätkin.

KOIRONEN. Tässä on erotus, tässä on ihmisyyteni kysymyksessä. (Nousee,
miettii.) Mitä on minun nyt tehtävä, — selvene toki ajatus! Tavatako
hovin herra? Niin, vaan ensiksi täytyy minun tavata Laihanen, hän ainoa
voi minua auttaa.

LOUKKOLA. Suurta apua et saane häneltä, hän harhailee kuin päättömänä
teitä pitkin eikä puhu mitään.

KOIRONEN. Vangittuina, sanot...? Tässä on kiire tarpeeseen. (Menee.)

LOUKKOLA (Itsekseen). Enpä ole tuskassa ennen nähnyt sitä hilpeää
miestä. Vaan tämä aika kyllä pöyristyttää kylmimmätkin. (Hukka
rouvineen tulee vasemmalta.)

HUKKA (Istuu yönutussa nojatuoliinsa). Päivää, Loukkola. No, ne ovat
siis tallessa nyt?

LOUKKOLA. Ovat käräjätalossa. Vaan kahleemme eivät riitä kaikille.

HUKKA. Sitokaa nuorilla viimeiset. (Puoleksi hämillään.) Vai eivät
riitä kahleet, teimmekö sellaisen apajan! — Noh, heidän on oma syynsä,
silloinpa heistä olemme päässeet. Huomenna sinä lähdet saattamaan
vankeja Viipuriin.

LOUKKOLA. Tarkotukseni oli juuri ehdottaa, että siitä toimesta
pääsisin, minua se rasittaa.

HUKKA. Kuinka niin?

LOUKKOLA. Minusta tämä toimitus ei ole oikein hauskaa, oikein
ihmisellistä.

HUKKA. Epäiletkö vielä?

LOUKKOLA. Suoraan sanoen, minä epäilen nyt enemmän kuin ennen. En itse
asetusta, tunnenhan minä sen, vaan sen käytäntöönpanoa, sen tarkotusta
— se matkaansaa liian paljo kurjuutta.

HUKKA. Sinä olet väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen ja viime
matkaasi varsinkin, sen ymmärrän. (Rouvalleen.) Tuo meille lasi viiniä,
(Loukkolalle) sinä tarvitset jotakin virkistyäksesi, ja melkein tuntuu
siltä, kuin tarvitseisin minäkin, sillä tympeynyt olen minäkin. (Rouva
menee ulos.) Mutta ajatellaan asiaa todellisuuden kannalta: Mitä me
olemme? Lain toimeenpanijoita, ei muuta. Meiltä ei kysytä, mitä me
asetuksesta arvelemme, meidän käsketään se vain panna täytäntöön. Sen
me voimme tehdä hyvin taikka huonosti, — minun käsittääkseni me olemme
sen tässä tapauksessa tehneet hyvin.

LOUKKOLA. Lienee siis koko järjestelmä vinossa, — jotakin tässä nyt
kaikissa tapauksissa vinossa on.

HUKKA. Tässä lahjoitusmaakysymyksessä on aikojen kuluessa ollut paljo
vinoa, hajanaista ja epävarmaa. Ennen Vanhan Suomen yhdistämistä uuteen
oli täällä kymmeniä järjestelmiä, keskenään ristiriitaisia, lakiin
perustumattomia. Piti siis saada oloille oikeudellinen pohja. Oli
luotava varma järjestelmä, lakimiehet ja hallintomiehet sitä olivat
luomassa, selvittivät isäntäin ja talonpoikain väliset oikeudet...

LOUKKOLA. Ja riistivät talonpojilta kaikki oikeudet.

HUKKA. Siitä en väittele. (Rouva tuo viiniä, kaataa laseihin. He
maistavat.) Vastainen tutkimus saa riidellä siitä, eikö asetetussa
lahjoitusmaakomiteassa talonpoikain etuja valvottu yhtä tarkoin kuin
lahjoitusherran. Isännät olivat kai mahtavammat, heillä oli keinonsa
millä vaikuttaa, ehkä tuli monessa yksityistapauksessa kanta-asukkaan,
talonpojan, vanhempi oikeus uhratuksi. Mutta järjestelmä luotiin,
asetus säädettiin, laki tuomitsi maat isännille.

LOUKKOLA. Elleivät talonpojat voineet todistaa omistusoikeuttaan.

HUKKA. Sitä he, kuten tiedät, eivät ole voineet. Me olemme nyt saaneet
tehtäväksemme toteuttaa käytännössä tuon järjestelmän. Se on aina
vaikea tehtävä, tällaisina murroskausina sortuu aina ihmisiä, jotka
eivät tahdo tunnustaa olevia oloja. Talonpojat eivät ole tahtoneet sitä
tehdä.

ROUVA. Niin, senvuoksi siis on täytynyt käyttää kovuutta?

HUKKA. Meille annettiin valta ja käsky panna järjestelmä viipymättä
toimeen, oli se sitten ankara taikka lempeä.

LOUKKOLA (Huoahtaa). Niin se kai on. Ja virkamies ei saa tuntea sääliä
eikä armahtaa, vaikka huomaisi ilmeistä vääryyttä tapahtuvan?

HUKKA. Tuntea saa, vaan ketä se hyödyttää? Ja oletko sinä vai olenko
minä oikea mies arvostelemaan, missä tällaisessa monimutkaisessa
jutussa on oikeuden ja vääryyden raja? Onko meidän ollenkaan mentävä
arvostelemaan noudatettuja oikeusperiaatteita, lain pyhyyttä? Ei,
meidän asia ei ole käsitellä kysymystä miltään yleiseltä kannalta.
Mutta on meille sentään tässä asiassa jätetty yksi yleiseltäkin
kannalta sangen tärkeä tehtävä: Palauttaa järjestys ja lainkuuliaisuus
Karjalaan, tehdä loppu näistä sekavista, metelisistä oloista, jotka
ehkäisevät maakunnan kehitystä. Sinä tiedät, kuinka usein maaherra on
käskenyt meidän ankaruudella palauttaa järjestys. Me olemme täyttäneet
tämän velvollisuuden. Jos ne, jotka eivät ole tahtoneet taipua, lopuksi
ovat joutuneet rikollisiksi, niin se ei voi olla meidän syy.

LOUKKOLA (Vielä epäillen). Me lienemme siis tehneet ainoastaan
velvollisuutemme.

HUKKA. Ainoastaan, jos sitäkään tarpeeksi. Mutta mitä emme vielä ole
tehneet, sen teemme nyt, kun olot tasottuvat. (Maistavat.) Käy sinä
rauhallisella omallatunnolla matkalle valmistautumaan, saattaaksesi
vangit huomenna Viipuriin, käy täyttämään virkasi!

LOUKKOLA. Ja yksityinen oikeudentuntoni saa vaijeta.

HUKKA (Ottaa asetuksen pöydältä). Tuossa on meidän oikeudentuntomme, —
vahvistettu asetus, muuta ei meiltä kysytä.

LOUKKOLA. No niin, mikäpä olisin minä, joka lakia epäileisin. Minä siis
lähden hyvällä omallatunnolla, — hyvästi armollinen rouva. (Menee.)

HUKKA. Hyvästi. (Juo viiniä verkalleen, nauraa.) Mene nyt raudoittamaan
vangit, mene hyvällä omallatunnolla!

ROUVA. Niin, sanasi vakuuttivat hänet, sinä esititkin asian niin
selvästi ja todistavasti.

HUKKA. Oh, tämä väsyttää minua, tämä on kaikki niin tyhmää!

ROUVA. Kuinka niin? Minäkin oikein rauhoituin teidän keskustelustanne,
sillä todellakin tuo ankaruus talonpoikia kohtaan oli säälittänyt
minuakin. Nyt vasta pääsin oikein asian perille.

HUKKA. Perille, — voi, mikä harakka olet sinäkin!

ROUVA. Kuinka niin, Ulrik, eikö asia sitten niin olekaan, kuin selitit?

HUKKA. Tietysti, — onhan se selvää kuin aurinko.

ROUVA. Miksi siis ilkut minun uskolleni?

HUKKA (Nousee). Siksi, että se on tyhmä. Luuletko sinä todellakin, että
minä viitsisin kesäkauden tarpoa täällä pitkin pitäjää ja riidellä
talonpoikain kanssa ja raastaa heitä taloistaan ja saada selkääni
jonkun yleisen järjestelmän vuoksi, jota... jota ei kukaan voi pitää
oikeana? Kuka voisi minut sellaiseen kauheaan virka-intoon usuttaa —
olethan höperö!

ROUVA. Vaan sinä olet samalla hovin hoitaja ja valvot isäntäsi
oikeutta, ymmärrän minä senkin.

HUKKA (Viskaupi sohvalle). Kenen oikeutta? Kuka on isäntäni? Tuoko
kymmenvuotias äpäräpoika, joka sairastaa siellä jossakin Venäjällä
ja jolla tuskin on Veikkolan lahjoitusmaahan mitään oikeuksia. Jos
talonpojat tekevät valituksen hänen perintöoikeuttaan vastaan, on hän
hyvin kaukana isännyydestä. Olisipa se hyvin hämärän isännyyden sokeaa
puolustamista!

ROUVA. Mutta mitä varten olet sitten, Ulrik, tahtonut masentaa
talonpojat ja antautua noihin ikävyyksiin?

HUKKA (Nauraa). Huvikseni ehkä, saadakseni liikettä! — (Vakavammin.)
Ei, jos minulla ei olisi omia kiinnityksiä tähän tilaan, niin olisinpa
tässä rauhallisna kesäni maannut ja antanut asiain kehittyä.

ROUVA. Ne kiinnitykset tiedän kyllä, vaan eihän ne ole vaarassa,
saammehan me ne.

HUKKA. Keneltä? Tuoltako kymmenvuotiselta pojalta, jonka perintö
on velkoina? Vaiko talonpojilta, jos he saisivat maat omikseen
riidellyiksi? Ei, maasta on minun pidettävä kiinni. (Nousee.) Omastaan
täytyy jokaisen olla arka ja tämä maa on minun, ymmärrätkö, minun.
Siksi täytyy talonpoikain taipua.

ROUVA (Pettyneenä). Ja senvuoksi siis kaikki tämä julmuus, häätämiset
ja kahleet! No, nyt olet siis saavuttanut, mitä olet tahtonut, nyt ovat
siis maat varmasti käsissäsi!

HUKKA (Tuskastuu). Ei, sehän tässä juuri onkin kirottua! Etkö ymmärrä?
Talonpojat ovat masennetut, vaan mitä se oikeastaan hyödyttää minua?
Minulle ei ole niin tärkeää saada heidät kahleisiin, kuin saada
heidän kätensä piirtämään puumerkin liittokirjan alle. Silloin vasta
olen tarkotukseni saavuttanut. Mutta he eivät vielä ole suostuneet
liittokirjaan, he ovat itsepäiset, — sehän minut hurjistaa! Vaan sitä
sinä et tietysti ymmärrä. Heidän puumerkkinsä minä tarvitsen!

ROUVA. Voi Ulrik, eikö me olisi selvitty tästä vähemmällä, kaksi vanhaa
ihmistä?

HUKKA. Ei, minä tahdon Veikkolan lahjoitusmaan omakseni, minun täytyy
saada talonpojat kontrahtiin. Ja ole varma, minä ne puumerkit vielä
hankin. Joko kirjoittavat talonpojat liittokirjaan nimensä, taikka
pyyhkäistään heidän nimensä näiltä mailta pois.

ROUVA. Vieläkin uhkaat noita raukkoja! Mutta kenen hyväksi sinä noin
reuhdot, kidutat itseäsi ja kansaa? Joskin vihdoin saat heidän nimensä,
saat tämän tilan omaksesi, mitä sinulla on siitä iloa, kenen hyväksi
tämän vaikean taistelun käyt?

HUKKA (Nolostuu). Kenen hyväksi, niin, sanoppas se! Mitä varten
ponnistelen? Et antanut minulle poikaa, jonka hyväksi ponnistella,
jolle tilani perintönä jättäisin, joka täällä jälestäni mahtavana
isännöisi ja isäänsä kiittäisi.

ROUVA. Ei ole suotu meille lasta. Mutta juuri senvuoksi voisimme
rauhallisemmin elää. (Marketta tulee vasemmalta.)

HUKKA. Mitäpä hyötyä tästä elämästä? Se on totta. Ponnistukseni olivat
turhat, et antanut mulle lasta, teit turhiksi kaikki työni. Voi, jos
olisi minulla poika...! (Rouva tulee häntä hyväilemään.) Ei, mene,
olit edeltäpäin rangaistukseni, työni kirous! (Työntää.) Mene! (Rouva
poistuu nyyhkien). Oih, kuinka tämä kaikki minua ilettää, niin autiota
ja toivotonta on kaikki. (Sohvalle.)

MARKETTA. Siksikö on armollisesta herrasta autiota, kun ei ole poikaa,
joka sukua jatkaisi.

HUKKA (Kääntyy). Mitä se sinuun kuuluu? Etkö saanut maksoa
hieromisesta? (Antaa hänelle rahan.) Tuossa, ota ja mene!

MARKETTA. Eihän se minuun kuulu, vaan kun kuulin herran sitä
valittavan... ja kun tiedän, että armollisella herralla on poika.

HUKKA. Mene, sinä olet höperö!

MARKETTA. Niin sanovat ihmiset, vaan vielä minä siltä omista
sukulaisistani jaksan selon pitää.

HUKKA. Sukulaisistasi — houkkio! Jospa olisikin minulla poika. — Mitä
viivyt? Saithan hierontapalkkasi.

MARKETTA (Kuiskaa). Se kaunis Elina-neiti, joka palveli hovissa siihen
aikaan kuin armollinen herra tänne muutti, se oli minun sisareni.

HUKKA (Nousee istumaan). Elina, — mitä puhut lähes kolmenkymmenen
vuoden vanhoista asioista. Vai hä... tarkotatko... eipä ole hullumpaa!

MARKETTA (Kuiskaa). Elinalla oli poika, jonka isästä ei moni tiennyt,
vaan minä tiesin.

HUKKA (Nauraa.) On sulla sukkela keino kerjätä! Tuossa saat vielä
kolikan. (Laskee rahan pöydälle). — Tuo ihminen, josta puhut, vaikka
liekin ollut sisaresi, on ollut kuollut jo parikymmentä vuotta, ei hän
enää apua tarvitse.

MARKETTA (Kiivaammin.) Ei hän tarvitse, ei hän sitä saanutkaan koskaan,
mierolle hän kuoli ulkopitäjiin. Eikä apua tarvitse hänen poikansakaan,
joka häneltä jäi.

HUKKA (Vilkastuu.) Jäi! Nehän hävisivät molemmat, ei ole heistä
senjälkeen hiiskahdustakaan kuulunut. Sinä puhut juttuja.

MARKETTA. Pojan elätin minä, kunnes hän joutui ruodulle. Ja nyt elättää
hän minua, tätiään.

HUKKA. Kuka? Kuka sinua elättää? Akka, onko puheissasi mitään perää?
Jäikö Elinalta poika?

MARKETTA. Jäi, ja pulska jäikin.

HUKKA. Hupsit kai — kenen luona sinä elät nyt?

MARKETTA. Laihasen, tunnethan hänet, hän on sisareni poika ja...

HUKKA (Nauraa). Et sinä niin tyhmästi kokoonpane juttuja. Vaan luuletko
minun niitä uskovan? Höpsistä! Miksei olisi Laihanen siitä ennen
ilmoittanut, miksi olisit sen sinä näihin asti salannut. Olet höperö!

MARKETTA. Poika ei tiedä isästään vieläkään, vaan nyt saakoon isä sen
tietää, nyt hänen poikansa on mies, nyt on koston aika käsissä.

HUKKA. Koston — puhut sekasin, siitä näkyy, minkäverran on puheissasi
perää. Mene täältä höpisemästä. Jos Elinalta olisikin jäänyt poika,
kuka sen takaa, että se olisi minun?

MARKETTA. Se on armollisen herran, eikö se ole ilosanoma? Mutta minä
menen, kun käsketään.

HUKKA. Malta, aijotko tuota juttua muillekin levittää...? (Miettii.)
Minulla olisi poika, terve ja vankka, jonka voisin omakseni ottaa, joka
saisi työni tulokset... Ei, se on hulluutta... Mene, levitä juttuasi,
jos tahdot, hullun juttua, ei sitä kukaan usko... mitä viivyttelet,
mene!

MARKETTA. Hyvästi, armollinen herra. (Menee.)

HUKKA (Yksin). Elinan lapsi eläisi... minulla olisi poika, joka
Veikkolan perisi, — tämä on kuin unta. — Ei, tämä on juttua, satua,
kaikki hassutuksetpa nyt yhteen sattuvat. (Menee kirjoituspöytänsä
luo.) Ei, todellisuuteen käsiksi nyt! Nämä paperit eivät ole satua.
Nyt kirje kuvernöörille valmiiksi. (Rupee kirjoittamaan ja sanelee.)
"Talonpoikain keskuudessa syntyneen vaarallisen kapinan olen nyt,
joskaan en vaivatta, saanut asettumaan..." (Koironen ryntää sisälle.)
Kuka sieltä sellaisella ryskeellä uskaltaa tulla?

KOIRONEN. Minun täytyy nyt heti saada puhua kanssasi eräästä hyvin
tärkeästä asiasta.

HUKKA. Sinun täytyy! Minä varotin sinua ajoissa kiihottamasta kansaa
tyhmyyksiin, vaan sinä et totellut. Vastaa nyt teoistasi!

KOIRONEN. Talonpoikain hairahduksesta olen kuullut, vaan en tullut
siitä puhumaan. Minulla on tehtävänä eräs käytännöllinen ehdotus, jolla
vielä voidaan muuttaa kaikki, mitä on tapahtunut, ja joka on sekä
sinulle että talonpojille edullisin. Tulen juuri suoraan matkoilta.

HUKKA. Mies parka, turhaan sinä touhuat ja matkustat.

KOIRONEN. Tällä kertaa ei ollut matkani turha.

HUKKA. Aivan turha, minä sen vakuutan. Sinä olet nyt kerran joutunut
huonommalle puolelle maailmassa, ja siinä pysyt. Oma syysi! Olit
hyvällä virka-uralla, pääsi ei ollut huono, sinusta olisi voinut
tulla jotakin, vaan iskit aina harhaan, sitten menetit luontosi ja
joit! Harhateille olet nytkin joutunut, kun antausit talonpoikain
asiamieheksi selvää asetusta vastaan. Heittäisit sen ajoissa pois,
rupeaisit käyttämään jälellä olevan kykysi kiitollisempiin asioihin,
ehkä sinusta vielä jotakin tulisi. Nyt potkit tutkainta vastaan.

KOIRONEN. Tutkain voi taittua, kaiken "jälelläolevan kykyni" käytän sen
taittamiseen, ole siitä varma. Vähät se merkitsee, mikä minusta tulee,
vaan vielä minusta voi jotakin tullakin, jos tämän lahjoitusmaa-asian
saan sen kierolta uralta oikealle. Ulrik, me ollaan tutut vanhastaan,
monasti me on vastakkain seisty, vaan tällä kertaa me pelaamme korkeaa
peliä molemmat, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä.

HUKKA. Viitsit pettää itsesi ja vielä talonpojatkin! Et tahdo ottaa
huomioon tosi-asioita. Laskeppas, kuinka monet hyökkäykset sinä jo olet
minua vastaan tehnyt, vaan kaikki ne ovat kilpistyneet takasin, — näet,
järjestelmä ei muutu. No niin, taistele vain, jos se sinua huvittaa, —
mutta minkä siitä voitat?

KOIRONEN. Minulla on tässä paljo voitettavaa, — kunniani, tunnon
rauhan, vanhojen rikosten sovituksen, sinä tiedät sen. Tämä ei ole
minulle pelkkä ansiojuttu, tässä ovat korkeammat tarkotusperät
kysymyksessä, siksi sitä niin intohimoisesti ajan.

HUKKA (Nauraa). Puhu oudommille, — kyllä minä sinun tarkoitusperäsi
tiedän. — - No, no, ei puhuta siitä sen enempää. Sinä arvattavasti
koetat pakottaa minua joihinkin myönnytyksiin, vaan käsitäthän, että se
ainakin nyt on myöhää.

KOIRONEN. Niin, myöhään palasin, onnettomuus ennätti tapahtua. Vaan
kenties ei se ole sittenkään aivan liian myöhää. Oma etusi edellyttää,
ettei se ole liian myöhää.

HUKKA. Minun etuni, elä veikkonen siitä viitsi huolehtia. Ja jos tässä
ylimalkaan edusta voisi olla puhe, niin olisi kai se valtion tai
lahjoitusherran.

KOIRONEN. Elä koeta pimittää minua, — minä tunnen sinun pohjimmaiset
vaikuttimesi, olen sinut läpikatsonut.

HUKKA. Ka, kun tunnet, niin näytä ne toteen.

KOIRONEN. Se on ehkä tarpeetonta. Puhukaamme suoraan: Sinulla on suuret
kiinnitykset Veikkolan hoviin, — miten ne olet saanut, se ei kuulu
asiaan.

HUKKA. Ei niinkään suuret.

KOIRONEN. Ei toki liiaksi, se siinä onkin hyvä puoli. Toivosi on,
sittenkuin talonpojat ovat menettäneet oikeutensa ja isäntäsi tehnyt
vararikon, saada tämä lahjoitusmaa omaksesi... ei, elä sitä kieltele,
eihän se tuhman tuumia ole. Mutta saatavasi tulee moneen kertaan
korvatuksi, jos saat emätilan ilman lahjoitustalonpoikain tiloja.

HUKKA. Ja jos niinkin olisi, luuletko minua nyt niin tyhmäksi, että
tyytyisin osaan, kun olen nähnyt vaivaa hankkiakseni itselleni
sen kokonaan. Tuumasi älyän: tarkotat, että minun pitäisi päästää
talonpojat ruunun alle, — se on todellakin lapsellista!

KOIRONEN. Heidän tilansa eivät ole vielä sinun käsissäsi, he eivät
ole tehneet lampuotikontrahtia. Enkä pyydä sinua heille lahjoittamaan
tilojaan, ehdotan ainoastaan, että annat asian mennä laillista menoaan,
annat oikeuden ratkaista, kenen tilat ovat.

HUKKA. Oikeuden — etkö tunne asetusta?

KOIRONEN. Tunnen, se juuri myöntää talonpojille tilaisuuden todistaa
vanhemman omistusoikeutensa.

HUKKA. Jota he eivät määräaikana ole tehneet.

KOIRONEN. Jonka he ovat määräaikana tehneet, — niin, sinä naurat,
sinä tunnet asian, minä olen sen tehnyt heidän puolestaan kaikesta
huolimatta. Käytin vuosia, kerätäkseni noita vanhoja perintökirjoja
ja todistuskappaleita ja minä sain ne kokoon. Ne ovat ajoissa jätetyt
kihlakunnan ruununvoudille.

HUKKA. Ka, jos niin on, niin tottapa sinulla on jättämistodistus.

KOIRONEN (Uhaten). Se tapaus, jonka kautta paperit sinun haltuusi
joutuivat, voi tulla todistetuksi. Vaan se on ehkä tarpeetonta, ehkä
hauskempaakin meidän molempainkin puolesta, — kunhan sinä vain nyt
viipymättä lähetät paperit edelleen ja annat oikeuden ratkaista, mihin
ne tehoovat.

HUKKA. Miksi sen tekisin, jos nuo paperit hallussani olisivatkin?
Miksi, jos niillä olisi sellainen merkitys kuin luulet?

KOIRONEN. Siksi, että olet pakotettu sen tekemään!

HUKKA. Pakotettu? Sinäkö pakotat? (Nauraa).

KOIRONEN. Niin, — minä en ole suotta matkoilla ollut. Sinä tunnet
Veikkolan tilan omistajan perintö-oikeuden, siitä voin tehdä lopun minä
päivänä tahansa.

HUKKA. Se olisi minulle mieluista, minulla on kiinnitykseni vanhalta
omistajalta.

KOIRONEN. Mutta jos se asia ratkaistaan ennenkuin talonpoikain maat
ovat käsissäsi, voit jäädä niistä ijäksi kuitiksi. Sitäpaitse on
taipaleesi varrelle jäänyt yhtä ja toista sellaista, joka voi tehdä
laskusi tyhjäksi. On todistettavissa, miten olet laittomasti vapaita
talonpoikia pieksättänyt ja haavoittanut, miten heidän maakirjat olet
vääryydellä vienyt...

HUKKA. Ahaa, sinun on tarkotus kiristää minulta joku hyväntekijäinen.
Uhkauksesi eivät tosin merkitse mitään; olethan nähnyt, minkäverran
arvoa on pantu tähänastisiin valituksiin minua vastaan ja sitäpaitse
et syytöksiäsi voi todistaa. Mutta annas kuulua tarjouksesi ja
vaatimuksesi!

KOIRONEN. Se on lyhyt ja selvä: Minä jätän valitukseni sikseen, sinä
istut alas ja kirjotat todistuksen, että talonpoikain paperit ovat
sinulle ajoissa jätetyt, ja annat ne, ynnä todistuksen, minulle.

HUKKA. Ja mikä hyöty olisi sinulle tai vangituille talonpojille tuosta
kaikesta?

KOIRONEN. Talonpojilla, vaikka nyt ovatkin maltittomuudestaan joutuneet
oikeuden käsiin, olisi kumminkin se lohdutus, että voisivat saada
maansa itselleen tai omaisilleen. Ja sitäpaitse, — kun kerran riidan
syy olisi syrjäytetty, olisi helpompaa lieventää sen seurauksiakin.

HUKKA. Mielikuvitusta! Ja mitä hyötyisit siitä itse?

KOIRONEN. Minä korvaisin sen, mitä olen rikkonut, silloin olisin tehnyt
mitä olen voinut hankkiakseni talonpojille heidän isiltä perityt
maansa, silloin olisin oikean asian perille ajanut ja voittaisin
lakasin sen kunnioituksen itseäni kohtaan, jonka olen menettänyt, — se
olisi minulle moninkertainen voitto, ja minun täytyy se voittaa!

HUKKA. Mies parka, huonosti ovat asiasi. Olet sommitellut kokonaisen
pitkän juonen. Se ei olisi ehkä niinkään neroton, ellei se perustuisi
pelkkään mielikuvitukseen. Todista väitteesi ja syytöksesi ja
uhkauksesi, joihin laskusi perustat! Sinä et sitä voi. Miksi rupeaisin
siis sinun kanssasi kauppoihin, ei, aja asiasi, miten voit, pelasta
talonpojat, korjaa kunniasi, miten voit, minuun se ei kuulu.

KOIRONEN. Sinä kieltäydyt siis luovuttamasta minulle noita papereita?

HUKKA. Mitä papereita? Todista, että minä niitä koskaan olen nähnyt,
(Laihanen astuu sisään) että minulle koskaan on jätetty mitään pap...
(Huomaa Laihasen.)

KOIRONEN. Tuossa tulee juuri mies, joka sen todistaa. (Käy Laihasta
vastaan.) Sinua olen hakenut joka paikasta. Onneksi sinut nyt täällä
tapaan. Jos olet rehellinen mies...

LAIHANEN (Vakavana). En ole rehellinen mies, en, Koironen. Vaan nyt
koskee asiani armollista herraa. Pyytäsi n...

HUKKA. Sinäkö se olet, Laihanen, päivää päivää. Mitä nyt sinulle kuuluu?

LAIHANEN. Ei kuulu hyviä, siitä juuri tulin puhumaan. Vasta eilen sen
tulin näkemään...

HUKKA. Istuhan... Niin, sinähän kuulut lähteneen kesken pois eilen
sieltä Harsian pellolta. Taisi ruveta ilettämään sinua se toimitus, —
totta puhuakseni ei se ollut hauskaa minullekaan, vaan minkäpä siinä
tekee, kun laki käskee.

LAIHANEN. Kova oli se laki eilen. Mutta eräästä erityisestä asiasta
lähdin nyt puhumaan. Tuntoni ei saa rauhaa enää...

HUKKA (Katsoo Laihasta tutkivasti). Istuhan, — niin, minä katson
sinua pitkään, sinä olet muuttunut eilisestä asti... (Itsekseen.)
Se olisi siis hän! (Ääneen.) No niin, jos tuntosi ei salli sinun
lautamiehenvirkaasi toimittaa, niin voinhan minä vapauttaakin sinut
siitä, voit vetäytyä syrjään, kotona rauhassa elämään.

LAIHANEN. En saa enää rauhaa. Vasta eilen pääsin oikein ymmärtämään,
mitä olin tehnyt...

HUKKA. Mitä sinä nyt turhia jaarittelet, Laihanen, puhutaan niistä
sitten kahdenkesken, ehdimmehän me vielä, mulla olisi vähän muutakin
puhuttavaa sinulle.

LAIHANEN. Minä tähtösin saada heti varmuutta. Ja saatan minä sen asian
puhua Koirosenkin kuullen, se koskee häntäkin.

KOIRONEN (Hukalle). Siinä näet, eikö ole todistajaa. (Laihaselle.) Sinä
aijot puhua niistä talonpoikain maakirjoista, eikö niin?

LAIHANEN. Niistä juuri. Tahdon vain kysyä armolliselta herralta...

HUKKA. Ole hupsimatta, Laihanen. (Katsoo.) Sinä olet suorastaan
kiittämätön. Minun avullani talosi sait, minä sinusta lautamiehen
tein ja sulle kunniarahan hankin... Hm, se on oikeastaan ihmeellistä!
Vaan minä voin ehkä vieläkin tehdä jotakin sinun hyväksesi, jos
järkikannalle asetut.

KOIRONEN. Mitä tuntosi siitä sanoo?

HUKKA. Sinun asiasi, Koironen, ei ole tähän sekaantua. (Laihasen luo,
hellästi.) Siitä, mitä on tapahtunut, ei edesvastuu kohtaa sinua.

LAIHANEN. Raskaasti se kohtaa. Ei sillä hyvä, että olen ollut mukana
raastamassa talonpoikia heidän taloistaan, vaan pahinta on se, että
olen heiltä heidän kirjansa riistänyt.

KOIRONEN. Siinä kuulet todistuksen!

HUKKA (Laihaselle.) Kirjansa! Kuule, minä voin ajaa sinut täältä ulos
ruikuttamasta. (Talttuu.) Ei, en voi sulle nyt suuttua, tule toisen
kerran puhumaan asiasta, nyt mene kotiisi nukkumaan.

LAIHANEN. Sitä en voi, ennenkuin saan tietää niiden paperien kohtalon.
Minä ne otin Koiroselta, se on totta, ja toin ne tänne, ne talonpoikain
perintökirjat.

HUKKA (Ankarana.) Minä kiellän sinua sillä tavoin puhumasta,
sekottamasta minua juttuihinne.

KOIRONEN. Nyt ne jutut selviää, onhan sinun sitä turhaa koettaa kieltää
tai peitellä. Laihanen otti paperit multa ja toi ne tänne. Ne ovat siis
täällä.

LAIHANEN. Tänne ne toin. Niiden kohtaloa nyt kyselisin.

KOIRONEN. Meitä on nyt kaksi tilin vaatijaa, ja me emme jätä sitä
vähälle. Etkö vieläkään suostu ehdotukseeni, etkö jo etuasi huomaa?

HUKKA (Itsekseen.) Se olisi siis hän, poikani, tuo. Ei, se on lorua.
Ja vaikka olisi tottakin ei auta! (Ääneen.) Teillä on olevinaan joku
salajuoni minua vastaan. Mutta minä varotan teitä, elkää ärsyttäkö
minua liian kauan.

LAIHANEN. En tahdo ärsyttää, en uhata, kauniisti kysyn: Ne paperit,
missä ne ovat? Ovatko ne tallella vielä? Muuta en pyydä, — tahdon vain
varmuutta, rikokseni minua painaa.

HUKKA. Olen pitänyt sinusta, Laihanen, olisin tahtonet sinua
lempeydellä kohdella. Minulla olisi ehkä ollut sinulle puhuttavaa
sellaistakin, joka olisi sinulle tärkeämpää kuin nämä jaaritukset...

LAIHANEN. Varmuutta rukoilen, muu ei ole minulle nyt tärkeää.

KOIRONEN (Hukalle). Nyt on mahdoton koukutella, näethän sen. Meitä on
nyt kaksi asianomaista täällä samalla asialla ja me emme täältä lähde,
ennenkuin tarkotuksemme voitamme. Anna meille ne paperit, niin voimme
kaikki olla tyytyväiset.

HUKKA (On istunut ja katsellut Laihasta. Nousee). No, hyvä, sinun pitää
saada varmuutta. (Avaa lukitun kaapin, selailee sieltä papereita.)
Maltahan hetkinen, hetkinen vain.

LAIHANEN (Innostuu). Ovatko ne siellä — tallessa siis? Siis voin
sittenkin vielä tehdä jotakin.

HUKKA (Ottaa papereita). Te koetatte kiristää minua, no! (Menossa
sisähuoneeseen, pysähtyy.) Olisiko se mahdollista, ei, se on houretta,
unta! (Ääneen.) Odota hetkinen! (Menee sisään.)

LAIHANEN. Tuopikohan se sieltä ne talonpoikain paperit? Silloin ehkä
korjautuisi vielä ruma työni...

KOIRONEN. Sitä nyt elkäämme muistelko, nyt on meidän asiamme yhteinen.
Mitä on aikomuksesi tehdä?

LAIHANEN. En ole siitä vielä selvillä. Vaan kun saisin edes varman
tiedon, että talonpoikain paperit vielä ovat tallella, niin tekisin
kaiken mahdollisen. Matkustaisin Viipurit, Helsingit, kävisin
korkeimpain herrojen puheella ja kertoisin heille suoraan, miten asia
on, kertoisin, minkä olen tehnyt, ja vaatisin tutkimista. Eiköhän siitä
siten vielä selvä tulisi, oikeus voittaisi!

KOIRONEN. Tuohon käteen! — me toimimme yhdessä, me pelastamme
talonpojille heidän maansa ja itsellemme kunniamme. Mulla on tuumani
mullakin, me hänet pakotamme taipumaan.

LAIHANEN. Sitä varten olen valmis uhraamaan kaiken omaisuuteni. Kun nyt
vain saisin sen tiedon.

KOIRONEN. Pelkällä tiedolla me emme tule toimeen, me tarvitsemme itse
paperit. Ja ne me saamme... (Säpsähtää.) Kun vain ei, kun vain ei...
Oh, mikä mieletön ajatus iski päähäni.

LAIHANEN. Kun vain ei — mitä? Sano, mitä pelkäät.

KOIRONEN. Minä pelkään, minä pelkään! (Rientää sisähuoneen ovea kohden.
Hukka tulee vastaan.) Mitä teit sinä siellä?

HUKKA (Nauraen). Sehän on minun asiani. No, nyt voitte hakea varmuutta
mistä saatte.

LAIHANEN. Ne paperit, missä ne siis ovat?

HUKKA (Avaa oven. Näkyy uuni ja siinä hiilos). Tuolla, mene, kaiva
tuhasta. (Koiroselle.) Eikö totta, sinä pakotit minut ne luovuttamaan!

KOIRONEN. Sinä poltit ne juuri nyt! Talonpoikain vanhat perintökirjat,
verokirjat, maakirjat, — poltit!

HUKKA. Mitä höpiset, minulla ei ole sellaisia papereita koskaan
ollut. Poltin vain joukon joutavia papereita, tehdäkseni pilaa teidän
uhkauksistanne.

LAIHANEN. Eikö ole koskaan ollut? Enkö tuonut niitä tänne?

KOIRONEN. Se on vaarallista peliä tuo. Meitä on kaksi todistajaa.

HUKKA. Teistä ei kelpaa todistajiksi kumpanenkaan, itse lienette
rikollisia, minulla ei ole kanssanne mitään tekemistä.

LAIHANEN. Poltetutko, ovatko poltetut, hävitetyt?

KOIRONEN. Sinä olet uskaltanut sen tehdä!

HUKKA. Te lapset, — luulitteko, että minä niin vähällä luovun
ohjelmastani, jota olen vuosikausia ajanut? Tässä täytyy vihdoinkin
tulla loppu näistä ikuisista valituksista ja selkkauksista. Minä olen
pitänyt huolen, että te ette voi niitä enää sekottaa. Talonpojat
viedään huomenna Viipuriin, he ovat lain kourissa nyt. Ja olot täällä
rauhotan minä. Muuten en tiedä koko teidän puuhistanne mitään.

LAIHANEN. Minä en siis voinut korjata tekojani, en saada tunnolleni
rauhaa. Oi, raskasta on kantaa sovittamatonta rikosta. (Tekee lähtöä.)
Rauhatonna täytyy minun nyt harhailla ja kantaa tunnollani läpi elämän
mustan työni.

HUKKA. Olethan meltomielinen raukka, Laihanen — heitä se hiiteen...!

LAIHANEN. Ei, minä en jaksa sitä salaisuutenani kantaa! (Menee.)

KOIRONEN. Tässä asiassa ei ole vielä viimeinen sana sanottu. (Menee.)

HUKKA. (Yksin). No, nyt on siis sekin juttu selvä! (Miettii.) Olisiko
tämä voinut olla toisin? Hän olisi poikani, minä hänen isänsä... Minä
olisin luopunut suunnitelmastani hänen hyväkseen, hänet pojakseni
julistanut ja antanut hänen keventää sydämmensä... Ei, se on hulluutta,
tarua... (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Poikani, — vaikka olisikin,
se on myöhää nyt! (Kirjoittaa.) "Ja kun talonpojat eivät ole voineet
todistaa omistusoikeuttaan maihinsa..." (Kynä pysähtyy.) Vaan jos tämä
sittenkin olisi voinut olla toisin...


Toinen kuvaelma.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Luonto vara syksyinen..

KIRKKOHERRA (Vanhentuneen näköinen. Tulee puhkuen kirkonmäelle).
Hoh, hoh! vaikeaksi käypi tämä kävely, joka päivä yhä vaikeammaksi.
Enkä kumminkaan hennoisi heretä näistä iltakävelyistäni, ennenkuin
tietäisin, että kirkkomme saa kohota alennuksestaan. (Istuu, katsoo
ympärilleen.) Niin, niin, nyt on käsissä syksy, — oi isä korkein,
lähetätkö palvelijasi lepoon, ennenkuin totuutesi näen täytettynä!

KYLLÄSTINEN (Raihnaisen näköinen, saapuu rannasta Siljon käsivarteen
nojaten). Levätään vähän, tyttäreni, kylkeeni pistää, en jaksa yhteen
otteeseen astua.

SILJO. Siinähän on kirkkoherrakin.

KYLLÄSTINEN (Huomaa kirkkoherran). Hiljaa, hän rukoilee! (Kirkkoherra
kääntyy päin.) Hyvää päivää, kirkkoherra, istahdin tähän lepäämään.

KIRKKOHERRA. Päivää päivää, levätäkseni tässä olen minäkin. Ja
jotainhan joutilas tekee, istuu ja ajattelee. Päivää, Siljo. Mutta
huonoksipa olet käynyt, Kyllästinen.

KYLLÄSTINEN. Niin, tämä haava kyljessäni tekee vielä kiusaa.

KIRKKOHERRA. Olen kuullut, olen kuullut, tämä on ollut meille kaikille
kova kesä. Mutta mihinkä se nyt Kyllästinen vielä noin vaivaisena
vaeltaa?

KYLLÄSTINEN. Täytyy vaeltaa, ja tyttäreni varassa pääsen sentään näin
verkalleen liikkumaan. Lähdimme aamulla salomökiltämme, ja nyt olemme
jo täällä!

KIRKKOHERRA. Vai salolle on täytynyt teidänkin muuttaa vauraasta
talostanne.

KYLLÄSTINEN. Salolle, sairaana ja leivätönnä. Vaan ainahan sitä senkin
vielä kestäisi, kun ei olisi tullut tätä viimeistä muksausta. Mutta se
huoli se huonoksi tekee.

KIRKKOHERRA. Nimittäin... mikä?

SILJO. Äiti viedään tänään vankina täältä kirkolta.

KIRKKOHERRA. Vai emäntäkin, hänkin oli siis mukana siellä Harsian
pellolla. Niin, niin, tänäänhän ne kuulutaan vietävän Nurmjärven vangit
Viipuriin.

KYLLÄSTINEN. Ja sieltä edemmäs. Pitihän minun toki, vaikka raihnainen
olenkin, vielä viimeisen kerran nähdä eukkoni. Pitkä elämä on yhdessä
eletty, — kuka olisi uskonut, että sen näin piti loppua!

KIRKKOHERRA. Siis vangittiin siellä vaimojakin?

KYLLÄSTINEN. Kuuluuhan niitä vaimoja muitakin olevan kahleissa, —
siellä olivat yhdessä rytäkässä. Ja meidän Kaija, se on aina ollut
vähän suulas ja topakka, ei se häikäillyt luudanvarteen tarttua ennen
kotonakaan, totta se on nytkin antanut luontonsa loiskia. Tämä Siljo
sieltä toki irti pääsi, lapseksi lienevät katsoneet.

KIRKKOHERRA (Siljolle, joka nyyhkii). Lapsi parka! Entä pienemmät
lapset, raukat, kuinka nyt heille käy?

KYLLÄSTINEN. Sinne jäivät yksin salolle, äidittömiksi ne nyt jäävät.

KIRKKOHERRA. Se oli viimeinen kolaus rääkätylle kansalle. — Vaan kuinka
siellä sellainen kahakka oikeastaan pääsi syttymään?

KYLLÄSTINEN. Syttyi kun sytytettiin. Mielet olivat ärtyneet, toisia
miehiä ruvettiin panemaan kiinni, toiset löivät vastaan...

KIRKKOHERRA. Löivät esivallan edustajia, niin, se oli vaikea rikos, se
ei muuksi muutu. Kansa eksyi pois lain ja luvallisuuden tieltä, sitä
sen ei olisi pitänyt tehdä.

KYLLÄSTINEN. Eksyi, eksyi! Koetettiinhan sitä turvautua lakiinkin,
vaan minkäverran se laki on näihin asti meitä puolustanut? Valitettiin
ja vedottiin, vaan sillävälin jouduttiin kuin mustalaisten kirjoihin,
kuin sodan jalkoihin. Meiltä meni koti ja leipä, loppui usko ja
kärsivällisyys.

KIRKKOHERRA. En tuomitse minä tätä kansaa, sen tunteet ymmärrän ja
teotkin. Sitä asteettain kiusattiin: ensiksi veroilla ja päivätöillä;
sitten Iiittokirjoilla ja pieksäjäisillä; senjälkeen häätämisillä; ja
vihdoin vietiin vilja pellolta... Ihminen, joka lain nimessä joutuu
kodittomaksi ja leivättömäksi, jolta riistetään kaikki, minkä hän
oikeudekseen katsoo, hän voi heretä luottamasta lakiinkin. Ei, minä sen
ymmärrän, jospa saisin nyt sitä sen tuskassa edes lohduttaakaan!

KYLLÄSTINEN. Tulkaa, kirkkoherra, käräjätalolle, puhukaa lohdutuksen
sana kansalle.

KIRKKOHERRA. Ei, hyvä ystävä, minä en saa.

KYLLÄSTINEN. Eikö ole tullut vielä mitään selvitystä sieltä
tuomiokapitulistakaan?

KIRKKOHERRA. Ei mitään. Mutta minä kallistunkin jo hautaan, minusta ei
ole väliä. Vaan ei ole tullut tietoa tästä kirkostakaan, ja sitä enin
suren, sillä siihen se nyt sittenkin lahoo ja muuttuu raunioksi.

KYLLÄSTINEN. Ei saanut kattoa sekään, kaikki täällä muuttuu raunioksi.
(Ukko Holttinen ja Mari tulevat rannasta.) Ränstynytpä on jo
Holttinenkin, vaikka visainen olitkin. Poikaasiko lähdit hyvästelemään?

HOLTTINEN (Tervehtii). Murtuu se visakin, ja minä olen jo vanha.

KIRKKOHERRA. Vaan Mari, sinä olet kovin oudon näkönen. Viedäänkö
sultakin joku omainen?

HOLTTINEN. Meitä on nyt tässä kaksi avutonta. Multa menee viimeinen
poikani, vanhuuteni vara, ja Marilta miehensä, perheensä elättäjä.

MARI. Eihän mene, kirkkoherra, ne uhkaavat vain, niinhän, eihän ne sitä
sentään tee, minä en voi sitä uskoa. Sehän olisi mahdotonta; meillä on
kolmiviikkoinen lapsi, itse olen heikko, eiväthän ne voi häntä riistää.

KIRKKOHERRA. Mari raukka, kunpa toteutuisi toivosi!

MARI. Kuinka ei se toteutuisi, minä käyn Mattini sieltä pois, joutukaa
vaari! (Tarttuu Holttiseen.)

HOLTTINEN. Sinä kiirehdit, — jottako pikemmin toivostasi pääsisit! Vaan
lähdetään, — tottapahan sitten miero vaivaisensa vaalii. (Holttinen ja
Mari menevät.)

KYLLÄSTINEN (Siljolle). Entä me, aika kuluu, ehkä jaksan nyt taas.
Matka pitkä, maa kivinen, auttaja vähäväkinen. (Laihanen saapuu
oikealta. Siljo pysähtyy häntä katsomaan.) Miksi viivyt, lapseni, auta
minua.

SILJO. Isä, hän on niin muuttunut.

KYLLÄSTINEN. Kuka? Sehän on Laihanen, kävellään pois, tyttäreni.

LAIHANEN. Tekin kartatte minua, niin, sen olen ansainnut.

KYLLÄSTINEN (Kirkkoherralle). Teeskenteleekö hän katuvaista?

KIRKKOHERRA. Ehkä hän katuukin, elä tuomitse.

KYLLÄSTINEN. Nöyrtynyt olen pitkässä taudissani, kirkkoherra, olen
kuolemaa puhutellut ja koettanut sydämmessäni sopia vihamiesteni
kanssa; paljo olen ottanut ja antanut anteeksi. Mutta juuri tämä mies
on ruhjonut elämäni näin autioksi.

KIRKKOHERRA. Sinä annoit vihallesi vallan, Laihanen, katkeroita ja
raskaita ovat vihan hedelmät.

LAIHANEN. Raskaampia kuin luulette. Kun rupesin kostamaan särettyä
onneani ja sortamaan sortajiani, en nähnyt tekojeni seurauksia, en
ajatellut tuloksia. Nyt ne näen, enkä töitäni korjata voi!

KIRKKOHERRA. Vaikeata tämä on muille, sinulle tuntuu kumminkin olevan
vaikeinta. Käräjätaloonko kuljet nyt?

LAIHANEN. Sinne vetää tieni, vaikka se on vaikea kulkea.

KIRKKOHERRA. No auta sitten sinne kulkevaa vaivaista. (Viittaa
Kyllästiseen.)

LAIHANEN. Sen tekisin...

SILJO. Isä, hän auttaisi...

KYLLÄSTINEN (Tarttuu Siljon käsivarteen). Olenko sinulle liian raskas?
Kävellään, lapseni. Hyvästi, kirkkoherra. (Menevät.)

LAIHANEN. Mestannut olen muitten onnen samalla kuin omani. Mitä
voinkaan nyt tässä tuskassani tehdä?

KIRKKOHERRA. Mene, tuntosi sen sinulle sanoo. Tee velvollisuutesi!
(Laihanen menossa vasemmalle. Posse ja Jahtivouti saapuvat oikealta.
Kirkkoherra istuu syrjään.)

POSSE. Laihanen hoi, elä mene, lautamies hoi, sinua tässä olen
päiväkauden hakenut kuin hyvääkin.

LAIHANEN. Mitä te minusta?

POSSE. Hä? Mitä ilvettä se on, että et tule hoviin, kun sinua sinne
kutsutaan?

LAIHANEN. Ei ole minulla siellä enää mitään tekemistä.

POSSE. Mi-mitä hittoja! Oletko vielä päästäsi vinossa? Väleen nyt lähde
mukaamme!

JAHTIVOUTI. Vankiroikka on juuri lähdössä käräjätalosta.

POSSE. Ja passitukset ovat vielä kesken. Puuttuu sinun todistuksesi
kahakasta Harsian pellolla.

LAIHANEN. Ei ole minusta todistajaksi.

POSSE (Ivaten). Kuule, siitäkö hätäysit, kun jutusta tuli tuima tosi ja
Nurmjärveläiset joutuivat kahleisiin?

LAIHANEN. Pahempia rikollisia olemme me kuin Nurmjärveläiset.

JAHTIVOUTI. Mekö? Mehän emme ole muuta tehneet, kuin totelleet.

POSSE. Joudu kirjoittamaan, toteltava on nytkin.

LAIHANEN. Toteltava — ketä, mitä? (Kuuluu kalsketta ja ääniä etäältä.)
Mikä, mikä on tuo kolina?

JAHTIVOUTI. Ne ovat kahleita. Vangit tekevät lähtöä käräjätalosta.

POSSE. Hovin herra on siis myös jo tulossa, rientäkäämme häntä vastaan.
Laihanen, elä ole hölmö, tule! (Poistuvat oikealle.)

LAIHANEN. Kahleita! Heitä lähdetään siis viemään. Ja minä olen vielä
tässä!

KOIRONEN (Tulee rannasta päin. Laihaselle). No, mitä mietit, toteutatko
eiliset tuumasi, vai? (Väsynyt, istuu).

LAIHANEN. Neuvo minua! Hetki on täperä.

KOIRONEN. Jos Hukan kolttoset paljastat, silloin ilmaset samalla oman
rikollisuutesi ja minun... Talonpojilta menee viimeinen toivo eikä asia
siitään parane.

LAIHANEN. Vaan minä en jaksa tätä taakkaa kantaa.

KOIRONEN. Hukka julistaa väitteesi valheeksi, ehkäpä syyttää sinua
esivallan häväisemisestä.

LAIHANEN. Syyttäköön, kunhan sen saan sanotuksi, kunhan saan tuntoni
puretuksi!

KOIRONEN. No niin, jos sinussa on miestä, tule ja puhu suusi puhtaaksi.
Se on minunkin tuomioni, vaan en tahdo sitä välttää minäkään. (Puoleksi
itsekseen.) Oikullinen on kohtalon leikki! Pitkin elämäni taivalta olen
kompastellut ja retustellut, vaan luontoni hilpeyttä en menettänyt ole
ja kompastuksestani olen aina kohonnut. Nyt, kun kerran luulin varmana
kulkevani ja suuren asian puolesta, nyt kaaduin siihen itse ja kaadoin
muut ja hilpeän luontoni menetin. (Laihaselle.) Puhu puhtaaksi suusi, —
ompa se vielä kolmaskin, joka siinä likoon joutuu, eikä se ole hauska
hetki hänellekään, ei hitto soi olekaan! (Kahleita kuuluu.)

LAIHANEN. Kahleita kuuluu, roikka on jo liikkeellä.

KOIRONEN. Siis lähtekäämme sitä vastaan. (Menevät vasemmalle.)

KIRKKOHERRA (Itsekseen). Kahleita kuuluu kirkonmäelleni. Toisen äänen
olin täällä toivonut kuulevani elämäni iltamyöhällä, kirkonkellon
sovintoon kutsuvan soiton.

    (Hukka rouvineen ja Posse tulevat oikealta keskustellen.)

HUKKA (Posselle). Tässä odotan vankijoukkoa, ilmoita nimismiehelle,
että hän sen tähän pysäyttää. (Istuu.)

ROUVA. Aijotko heille vielä puhua, aijotko armahtaa...?

HUKKA. Aijon katsoa, eivätkö he nytkään ole kypset tottelemaan
esivaltaa ja alistumaan lain määräyksiin. (Posselle.) He lähestyvät,
kaikki on siis järjestyksessä?

POSSE. Kaikki, paitsi lautamiehen nimeä, joka vielä puuttuu kahakkaa
koskevasta kertomuksesta.

HUKKA. Lautamiehen... Laihasen, vai niin, antakaamme hänen olla. Mene,
laita sinä paperit kuntoon, piirrä oma nimesi todistajaksi.

POSSE. Minäkö? Enkö ole polkeenalainen, hovin vouti kun olen?

HUKKA. Ei se mitään tee, se on vain muodon vuoksi.

POSSE. Mutta — en tunne kaikkia rikoksentekijöitäkään.

HUKKA. Mene ja kirjoita! Ja jouduta sitten paperit tänne!

POSSE. Ky-kyllä, heti. (Menee.)

ROUVA. Tässä voin siis minäkin jakaa kirjaseni noille onnettomille
vankiraukoille.

HUKKA. Voithan sen tehdä, vaan on se sangen epäkiitollista
hyväntekeväisyyttä, minkä luulet kirjaisi heihin tepsivän?

ROUVA. Mutta onhan niillä toki kuolematon sielu, noilla raukoilla,
pitäähän sitä edes koettaa pelastaa. (Kirkkoherralle, joka tulee
lähemmäs ja tervehtii.) Hyvää päivää, kirkkoherra. Eikö totta, jos
he nyt ovatkin paatuneita, niin heidän sydämmensä voi vielä sulaa ja
nöyrtyä. (Hukka kävelee syrjään.)

KIRKKOHERRA. Teidän sydämmenne, armollinen rouva, on siis heltynyt
noita kärsiviä talonpoikia kohtaan?

ROUVA. Kuinka ei olisi, ovathan he alamaisiani. Heitä säälin enin
siksi, että he ymmärtämättömyydessään, tuntematta lakia, ovat ruvenneet
kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan. Siksi tahtoisin heitä edes lohduttaa.

KIRKKOHERRA. Oi, tehkää se jalosti! Vielä on aikaa, taivuttakaa armoon
miehenne; te voitte ymmärtää nuo kiusautuneet talonpojat, he eivät
ole niin pahat eikä paatuneet, he ovat vain erehtyneet... (Hukalle,
joka lähenee.) Eikö voi laki joskus muuttua laupeudeksi, ja sittenkin
tapahtua oikeus?

HUKKA. Oikeus heille on tapahtunut ja tapahtuu. Minä olen koettanut
tehdä kaikki, mitä olen voinut, heidän hyväkseen. Se on ollut turhaa,
heidän itsepäisyydelleen en voi mitään. Mutta tuolta jo joukko saapuu.
(Loukkola saapuu, sitten Siltavouti ja Jahtivouti, johtaen vangittua
joukkoa, jossa ovat Harsia, Antti, Helena, Kaija, Juva ja muita, kaikki
kahleissa.) Päivää nimismies. Tässä laumasi siis nyt on?

LOUKKOLA. Tässä osa, toiset ovat jo taipaleella sotaväen saattamina.
(Vangittujen omaisia, kuten Holttinen, Kyllästinen, Mari, Siljo,
Marketta y.m., saapuu kahlehditun joukon jälestä.) Vaan täällä on
vielä joukko vangittujen omaisia, jotka pyytävät saada näitä lähteviä
hyvästellä.

HUKKA. Tehkööt sen, kunnes Posse papereineen palaa, (kovemmin) tahdon
vielä sen edun heille suoda. (Vangeille.) Saatte puhutella omaisianne.
(Rouvalleen, joka jakelee kirjasiaan, joista vangit eivät kumminkaan
välitä, he kun rientävät omaistensa luo.) Tule pois, näet nyt heidän
kiittämättömyytensä!

ROUVA. Heidän sydämmensä ovat liian kovat, he eivät voi arvostella
hyvyyttäkään! (Menevät syrjään takalistoon.)

KIRKKOHERRA (Tervehtii vankeja). Tuliko siis sinustakin, Harsia,
lainrikkoja, sinusta, joka niin järkähtämättä luotit lakiin?

HARSIA. Se kai olikin suurin rikokseni. Siksi saan nyt kärsiä, ja
kärsiä syystä. Sillä minä kehotin muitakin luottamaan semmoiseen, joka
ei kestänyt, lakia, johon luotin, ei voitu täyttää.

KIRKKOHERRA. Ja nyt et luota enää?

HARSIA. Uskoni on taittunut. Käyn kohti kohtaloani, toivomatta enää
mitään.

KIRKKOHERRA. Se on kolkointa kaikesta. (Kääntyy Holttisen puoleen.)
Entä sinä, vanha tervaskanto, joko meni sinunkin luja uskosi?

HOLTTINEN. En ole koskaan luottanut lakiin sillä tavoin kuin Harsia, en
mihinkään ulkonaiseen oikeuteen, joka on ihmisten säätämä, ja siksi ei
kukaan multa voi uskoani viedäkään. Minulla on oikeus omassatunnossani,
ja se ei minua petä, sen juuret eivät heltiä, — meidänkin jälestä
kasvaa täällä sukupolvi.

KIRKKOHERRA. Sinä et taitu! jospa voisit toisiinkin uskosi valaa! Ja
kumminkin (Viittaa Anttiin, joka on kahleissa), viimeinen poikasi on
tuossa!

ANTTI. Niin, minulle tuli kumminkin lähtö täältä, vaikka minua
pidättelit, isä. Ei ollut minusta tänne eläjäksi.

HOLTTINEN. Minä sinua pidättelin. Maata ajattelin, maan pitäisi elää,
vaikka miehet kaatukootkin. Hullusti nyt kävi.

ANTTI. Minua elä sure, isä, minä olin maailmalle menevä, eikä minusta
olisi ollut maankaan pitäjää. Näin se oli menevä, — me ajausimme nuotan
perälle, nyt vedetään apaja. (Helenalle.) Näin se oli käypä, Helena,
yhteiselle matkalle me olimme määrätyt, yhdessä me nyt nousemme nuotan
mukana.

HELENA. Yhteinen on taival nyt edessä, enkä sitä taivalta minä sure,
Antti! Eipä jääne multa tänne ketään itkijää eikä kaipaajaa. Siksi
minulla onkin mieli reipas, vaikka laulun heläyttäisin, ellei noiden
toisten suru (viittaa Kyllästisen perheeseen) minua siitä pidättäisi.

KAIJA (Syleilee miestään, nyyhkii). Ei ole niillä herroilla sydäntä.
Sinähän et tule täällä toimeen, Juho, ilman minua, sinä kuolet kuin
torakka pakkaseen. Kolmattakymmentä vuotta olen sinua hoitanut ja
johtanut...

KYLLÄSTINEN (Nyyhkien). Ainahan sen henkivähäsensä saanee säilytetyksi,
kun vapaa on. Vaan sitä en tahdo kestää nähdä, että sinä olet
kahleissa, — vanha vaimonpuoli raudoissa, mieheltähän tuo nyt vielä
menisi.

KAIJA. Kannan minä nämä kahleet kuin mieskin, ja paremmin kuin huono
mies, miehen työt minulla ovat aina olleet. (Rohkaisten.) Elähän
nyt enää vetistele siinä sinäkään, eihän tämä nyt siitään parane ja
hengissähän tässä vielä ollaan.

KIRKKOHERRA. Oikein, Kaija, koeta rohkaista oman mielesi ja omaistesi.

KYLLÄSTINEN. Eihän se muu niinkään olisi, vaan kun jäävät lapset sinne
salolle.

KAIJA (Tuskalla). Niin, lapseni...! Ei, ei niillä ole sydäntä. (Hukka
rouvineen ja nimismies astuvat lähemmäs.) Tapatte pienet lapsetkin...!

HUKKA (Jahtivoudille). Eikö ole Posse palannut, näkyisi olevan jo aika
noiden erota.

MARI (On levännyt ääneti miehensä rinnalla). Erota, nytkö erota, ei,
ei, se on mahdotonta. Matti, Matti, sinä et voi meitä avuttomiksi
jättää, lastasi ja minua, oi, et...

JUVA. En tahtoisi, Mari, en. Voi pientä peippoani, siellä kotona,
jota en edes hyvästellä saanut, joka nyt orvoksi jää. Tämä on kolkkoa
kaikki! Mutta ei ole enää armoa.

MARI. On, Matti, minä en muuta vieläkään usko, tämä ei voi olla totta,
niin lyhyt ei onnemme voinut olla. En laske sinua, kaulassasi riipun...

JUVA. Oi kahleeni, ne ovat niin raskaat (Ravistaa käsiään.) Käteni,
käteni, minä järkeni menetän! (Kaikki kääntyvät katsomaan näitä kahta.)

KIRKKOHERRA. Jo särkyy vihdoinkin vanha sydämmeni. Eikö todellakaan
mitään armon tietä enää ole olemassa? (Hukalle.) Teillä on tässä
valta, armollinen herra, teillä voisi vielä olla armo. Te näette tämän
epätoivon, tämän tuskan, nämä kyyneleet. On sydän teidänkin povessa, se
ei voi nyt olla vaiti. Totelkaa sitä! Vielä on aikaa: armahtakaa!

MARI (Ryntää Hukan luo). Armahtakaa, säälikää meidän nuoruutta, meidän
viatonta lasta. Sille hänen isänsä antakaa. Oi, eikö teillä ole
lasta...?

ROUVA. Ulrik, voimmeko vielä tehdä jotakin heidän hyväkseen? Jos
voimme, tehkäämme!

HUKKA. He ovat itse kahleensa hankkineet. Laki ei voi sallia, että sitä
rikotaan, eikä esivalta, että sitä loukataan. Me emme voi katkasta
oikeuden menoa.

LOUKKOLA. Mutta asiasta ei ole vielä ilmoitusta tehty ylemmille
viranomaisille, me voisimme tapahtuman selittää...

ROUVA. Mitä hyödymme siitä, jos nämä joutuvat kurjuuteen!

HUKKA. Ei ole kysymys meistä. (Miettii.) Mutta vielä voisi olla
yksi mahdollisuus... ainakin muutamille, sinun vuoksesi voisin sitä
koettaa... (Kansalle.) Te teitte kapinan, nostitte kätenne esivaltaa
vastaan. Vaan sittenkin minä tahdon tehdä hyväksenne enemmän kuin
olen oikeutettu. Tämä niskottelu ja rikollisuus on alkujaan johtunut
siitä, että te, hovin lampuodit, olette kieltäytyneet tekemästä lain
määräämää vuokrasopimusta päätilan kanssa. Te, kirkkoherra, olette itse
esimerkillänne kehottanut talonpoikia kieltäytymään tuon velvollisuuden
täyttämisestä...

KIRKKOHERRA. Oikeudentuntoni kielsi minua. Vaan minä uhraan sen, minä
suostun, armollinen herra, minä kirjoitan nimeni, minä teen mitä
vaaditte, jos vain tätä kurjuutta lieventää voin.

MARI. Matti, Matti, vielä löytyy pelastuksen tie!

HUKKA. Oikeastaan se on jo myöhää. Vaan oli menneeksi. Siis ne
talonpojat, jotka täyttävät tuon ensimmäisen velvollisuutensa,
jotka tässä paikassa piirtävät nimensä liittokirjan alle, kaikki ne
voivat väkensä kanssa päästä vapaiksi, enin rikollisten syyllisyys
tutkittakoon sitten kihlakunnan oikeudessa.

MARI. Matti, tiesinhän sen, se oli vain pahaa unta. Me palaamme yhdessä
pienokaisemme luo, Matti, sinä pääset vapaaksi!

MATTI. Niin, Mari kulta. Ja sitten elämme taas onnellisina. — Vaan...
vaan mitä sanovat muut?

HUKKA (Levittää paperin). Tässä on liittokirja, tuossa kynä, tämän
hirsikasan päällä voitte puumerkkinne piirtää.

KYLLÄSTINEN (Epäillen). Kaija, sinun kahleesi heltiävät, jos
puumerkkini panen.

LOUKKOLA. Mielettömät, vieläkö epäilette?

KIRKKOHERRA. Ymmärrättekö, teillä on vielä tilaisuus pelastaa vaimonne
ja lapsenne ja itsenne. Tehkää se!

HARSIA. Kyllä me ymmärrämme... Luontoni horjuu. Holttinen, minä pelkään
että kirjoitan. Mitä sanot sinä? Vapauteni on minulle kallis.

HOLTTINEN. Entä oikeutesi?

HUKKA. Miettimisaikaa ei ole enää. Te voitte nyt kirjoittaa taikka olla
kirjoittamatta, mutta ainoastaan nyt.

JUVA. Vaari, vaari, mitä sanotte te?

HOLTTINEN. Siinä menee viimeinen poikani Siperiaan. (Ojentaupi
suoraksi.) Vaan en, minä en kirjoita. En myö sukuni oikeutta.
Maani olen perinyt ja minun täytyy se jättää jälkeeni ehyenä ja
loukkaamattomin oikeuksin. Vielä meidänkin haudoilla polvi kasvaa, sitä
on meidän muistaminen. Minut on voitu mierolle ajaa, poikani kytkeä
kahleisiin. Vaan maa on heimon, oikeudet ovat sukukunnan, niitä en voi
omain etujeni hinnasta myödä. Ja jos taas ei kestäne oikeuteni, ei auta
sekään, jos itse oikeudestani luovun.

MARI. Vaari kulta, te muserratte toivoni!

HOLTTINEN. Tuskasi näen, Mari, vaan se ei saa minua voittaa. Te muut,
tehkää, minkä tahdotte. Poikani, sinä voit syyttää minua, että sinut
uhraan. Vaan minä en kirjoita.

ANTTI. Isä, minä kannan kahleeni ylpeydellä.

KAIJA. Se oli miesten puhetta, sen sanon, vaikka olenkin vangittu akka.
Juho, sinä et pane puumerkkiäsi sinäkään.

HARSIA. Hetkinen horjahti luontoni. Luottamukseni lakiin loppui.
Vaan sinä minut opastit oikeaan, Holttinen, me emme saa luovuttaa
oikeuttamme. (Hukalle.) En kirjoita minäkään.

HUKKA (Nolostuneena). Te ette kirjoita — ette nytkään! Kirkkoherra,
minä tarjoon heille viimeisiin asti armoa, he hylkäävät sen
päättömästi. Puhukaa heille, neuvokaa!

KIRKKOHERRA. Heidän oikeutensa on heille liian kallis, heidän uskonsa
liian luja. Mikä olisin minä, joka sen riistäisin.

MARI. Sammuuko sittenkin viimeinen toivoni? Matti, Matti, tuossa on
paperi, sinulla on poika!

JUVA. Avuton vesa! Mutta ei, Mari, me emme saa siihen paperiin kajota.
Hänelle, pojallemme, on meidän juuri säilytettävä hänen oikeutensa.

    (Koironen ja Laihanen saapuvat ja jäävät syrjään seisomaan.)

HARSIA. Oikein, Juva. Ja sinusta, Mari, kyllä naapurisi huolen pitävät.
Toivomasta elkäämme heretkö, kyllä aika vielä muuttuu ja sitkeytemme
tulee palkituksi. Liian aikaseen lakkasin minäkin lakiin luottamasta.
Se näytti niin tehottomalta, kaikki näytti niin mustalta. Mutta vielä
elää laki, vielä siitä apu tulee.

HOLTTINEN. Ja jos ei laki kylliksi kova ole, niin on oikeus kova.
(Posse saapuu.)

HUKKA. Tuolta tulee Posse. (Kansalle.) Tässä on paperi vielä. Ettekö
kirjoita? (Ei kukaan liikahda.) Useammin ei tilaisuutta tarjota. (Ei
liikahdusta. Hukka ottaa paperin.) No niin, se oli siis turhaa sekin.
Itse armonne hylkäsitte!

HARSIA. Ottakaa pois paperi, me luotamme lakiin ja oikeuteemme, sen
täytyy olla puolellamme. Me olemme lakiin vedonneet, hakeneet maat
omiksemme, maakirjamme saapuvat kyllä kerran, vaikka kauan ovatkin
viipyneet, ja silloin ovat maat meidän, sukumme, omat.

LAIHANEN (Astuu esiin). Maakirjanne! Niiden kohtalon tunnen minä, —
teidät on petetty! Niin, se on teidän kuultava, jos ette tahtoisikaan,
minä en voi sitä enää salata.

HUKKA (Laihaselle). Mitä? Mikä on tarkotuksesi?

HARSIA. Mitä hän puhuu? Siinähän on Koironenkin. Tule esiin mies sieltä
ja kerro! Oletko saanut maakirjat hankituksi, ovatko ne vihdoinkin
valmiit? Vai mitä, mikset vastaa? Missä ovat meidän paperit?

LAIHANEN. Paperit ovat poltetut.

HARSIA (Ja muut). Poltetut? Kuka? Missä?

HUKKA (Voudeilleen, viitaten Laihaseen). Tukkikaa suu tuolta mieheltä!

HARSIA. Poltetut! (Koiroselle.) Vaan sinullahan ne olivat, sinähän veit
ne Viipuriin, sinähän ne kokosit ja hoidit...

ANTTI. Vai olit sittenkin koiranen! Sinä ne möit!

LAIHANEN. Ei, vika on minun, minua syyttäkää!

HARSIA. Sinun? Sinäkö ne poltit?

LAIHANEN. Minä Koirosen humalaan juotin ja otin häneltä paperit,
lupasin viedä ne Viipuriin. Vein ne hovin herralle, — hänen käskystään
sen tein.

HUKKA. Hän valehtelee, heittiö. Todistappas!

LAIHANEN. Itse tunnustan ilkityöni, Koironen sen todistaa myös. Se on
valitettavasti totta.

HARSIA (Koiroselle). Miksi vaikenet, miksi et todista Laihasta
hulluksi? Vai onko se totta?

KOIRONEN. Se on totta. En voi kieltää rikollisuuttani minäkään, en
tahdo sitä enää salata. Olin humalassa, olin juonut rahanne, en voinut
asiaanne ajoissa hoitaa. Jätin paperit Laihaselle, hän ne lupasi viedä
Viipuriin.

LAIHANEN. Vein hoviin, kuten sanoin, olin herran kätyri. Eilen illalla
ne paloivat, hän ne poltti, kun niitä kyselin.

HUKKA (Viittaa Laihasta). Kiinni tuo mies, kahleisiin, hän solvaa
esivaltaa!

HARSIA. Sinne meni siis sekin toivo. Mitä on nyt jälellä?

HOLTTINEN. Oikeus, Harsia, oikeus. Sitä ei polteta.

LOUKKOLA (Kysyen Hukalta). Onko todellakin tarkotus viedä Laihanen
vankien mukana?

LAIHANEN. Tuossa käteni, nimismies! Ja tuossa kunniaraha, se ei ole
mulle ollut kunniaksi.

HUKKA. Kahleisiin välemmin, hän häpäsee esivallan edustajat ja sen
kunniamerkit, kahleisiin hän!

    (Laihanen pannaan kahleisiin.)

LAIHANEN (Kirkkoherralle). Näin on minun parempi olla, nyt on tuntoni
keveämpi, jos en rikostani voikaan sovittaa.

MARKETTA (Kahleen kiinnittäjille). Vääntäkää lujalle, viekää vankilaan
se mies, siitä sydämmeni riemuitsee. (Tarttuu Hukan käteen.) Katso
tuota tuossa, katso tarkoin, se on pulska poika! Katso! (Nauraa.)

HUKKA (Peräytyy). Hullu, mene luotani!

MARKETTA. Paneta vielä toiset kahleet ja katso sitten, se on kelpo isän
pulska poika. (Nauraa.) Nyt nauttii kosto!

HUKKA (Rouvan luo). Lähtekäämme! Hyi, tuo nauru!

ROUVA. Sinä olet kalpea, sinä vapiset! Mitä hän puhui, tuo akka?

HUKKA. Hän on mieletön, en tunne häntä. (Kerää malttiinsa.) Meillä ei
ole täällä enää mitään tekemistä, nämä rettelöt ovat nyt vihdoinkin
lopussa.

KOIRONEN (Hukalle.) Tarkotuksesi on siis saavutettu? Niinkö? Vaan entä
puumerkit liittokirjaan? Oikeus maihin jää sittenkin talonpojille.

HUKKA. Oikeus? Maat? Puumerkit?- Tämä olisi siis kaikki ollut
turhuutta, kaikki hyödytöntä! (Huokaa.) Niin, niin se on ollut!
(Rouvalleen.) Me lähdemme. (Posselle ja Loukkolalle.) Tehkää
velvollisuutenne, minä olen tästä saanut kylliksi! (Rouvalleen.) Tule!
(Kiirehtivät pois.)

POSSE (Loukkolalle). Tässä ovat passitukset valmiina. Taipaleelle nyt
roikka! Vangit riviin, asiaankuulumattomat pois! (Voudit järjestävät,
erottelevat omaisia.) Nyt on myöhää vetistellä, nyt pannaan laki
täytäntöön.

KIRKKOHERRA (Rukoilee). Taivas korkea, minä näen, että hylkäsit meidät.
En ansainnut, että olisit rukoukseni kuullut, en ansainnut nähdä
lohdutuksen saapuvan kansalle, en kirkon kohoavan armosi merkiksi, —
laske minut rauhaan!

KOIRONEN. Kirkostako puhutte, kirkkoherra? Se tosin merkitsee vähän
kaiken tämän kurjuuden rinnalla, mutta sille olen nyt kumminkin
rakennusluvan saanut — se on täällä.

KIRKKOHERRA. Puhutko totta, Koironen? Uskoisinko?

KOIRONEN. Tässä on lupakirja kirkon rakentamiseen, sitä ei enää kumota.
Siinä asiassa voitimme. Mutta se olikin ainoa ja pienin.

KIRKKOHERRA. Siis sittenkin armon merkki, toivon välähdys. Temppeli saa
kohota alennuksestaan.

KOIRONEN (Viittaa vankeihin). Mutta seurakuntaa se ei nyt enää paljoa
hyödytä.

KYLLÄSTINEN. Vai kirkko tähän sittenkin saadaan. Hartaasti oli sitä
toivottu, vaan vähän nyt enää sekään meitä lohduttaa!

KIRKKOHERRA (Nousee). Paljo, Kyllästinen, paljo. (Puhuu kansalle.)
Surunne ja tuskanne keskelle ilmestyy tämä lupa nyt kuin nouseva valo
yön pimeyteen, — se on toivon valo. Herra, anna minulle anteeksi,
että epäilin, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa, sinä sitä sen
kurjuudessakin vaalit. Elkää epäilkö, te kärsivä joukko, kestäkää
toivossa, luottakaa edelleen oikeuteenne, pelastuksenne aika joutuu.
Minä olin heikko, minä olin valmis luopumaan uskostani oikeuteen,
pysykää te lujina, vaikka kuljettekin pimeää tietä, sillä meille on se
ilmoitettu, ijankaikkinen oikeus elää.

(Päät paljastuvat. Vankijoukko lähtee matkalle.)

    (Esirippu ja loppu.)






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76405 ***