*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75919 ***

language: Finnish




EGYPTIN PIMEYS

Kolminäytöksinen maalaisnäytelmä lauluineen


Kirj.

KAARLE HALME



Seuranäytelmiä 212.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.




OHJEITA NÄYTTÄMÖLLE ASETTAMISESSA.


_Manu Mahlamäki_, vakava, pitkätukkainen isäntä, on puettu valkoiseen,
nilkkaan asti ulottuvaan mekkoon (ei nykyaikaiseen hämäläiseen
työmekkoon), joka on vyöllä kiinnitetty. Puhuu harvakseen ja käskevällä
äänellä.

_Ville_, kuten kaikki muutkin nuorukaiset, käyttää pitkiä housuja,
värillisiä liivejä ja on muuten paitahihasillaan. Pyhäpukuna hänellä on
lyhyt korttitakki. Esiintyy levollisesti, on lyhyt ja pontevasanainen.

_Anna_, kuten kaikki muutkin tytöt, käyttää lyhyttä hametta ja
eriväristä liiviä valkoisine puseroincenn, tukka palmikolla. On
luonteeltaan tasainen, hiljainen ja herttainen. Taipuu pikemmin
surunvoittoisuuteen kuin pirteään iloisuuteen.

_Eero_ on luonteeltaan hilpeä ja leikkisä. Liikkuu nopeasti ja
sulavasti.

_Junnu_ on hidasluonteinen, jätkämäinen ja nahjusmainen. Ymmärtää
hitaasti ja puhun pitkäveteisesti. Esittäjän on varottava, ettei rupea
liioittelemaan, johon osa helposti viettelee. Silloin muuttuu esitys
klownimaiseksi, ja siitä katoo se herttaisuus, joka luonteessa on
saatava esille.

_Kaisu_ ymmärtää nopeasti, on pirteä ja vikkelä, mutta ei silti
saa tehdä terävää vaikutusta, mikä useasti on vikkelille naisille
ominaista. Kaisu on samalla herttainen ja mehukas, eikä hänen
torailemisensa saa tehdä tympäisevää vaikutusta. Sen tulee herättää
välitöntä iloisuutta katsomossa.

_Erkki Einola_ on puettu tummaan pitkään takkiin, muuten kuin Manu,
mutta pehmeämpi ja iloisempi luonteeltaan.

_Tarhalammin Taneli_ myös tummassa pitkässä takissa. Pehmeä, kömpelö
tallus, täydellinen tyhmeliini, mutta hyväntahtoinen, ei ilkeä. Puhuu
vetelästi ja saumattomasti.

_Töyry_ on pitkä, laiha ja särmikäs, takissa kiiltäviä nappeja. Puhuu
honottavalla, kovalla äänellä.

_Kanttori_ on harmaatakkinen, ystävällinen ja leikillisyyteen taipuva.
Kohtelee kaikkia isällisesti kuin omia lapsiaan.

Kyläläisillä on samanlaiset puvut kuin yllä on sanottu pojista ja
tytöistä. Jos joukossa on joku vanhahko mies, käyttäköön körttitakkia.

Jos jollakin seuralla ei ole tällaisia pukuja, jotka muuten voi laittaa
mitättömän halvalla, niin käyttäköön omia, tavallisia maalaispukuja.
Kansallispuvut tekevät kuitenkin kappaleen vaikuttavaisuudelle
arvaamattoman suuren palveluksen ja antavat esiintyjille kirkkaamman,
päivänpaisteisemman mielialan, joka taas on näytelmän luonteelle vallan
tarpeellista ja ominaista.



HENKILÖT:

_Manu Mahlamäki_, talollinen. _Ville_, hänen poikansa. _Anna_, hänen
tyttärensä. _Eero_ | _Junnu_ | palveluksessa Mahlamäellä. _Kaisu_ |
_Erkki Einola_, talollinen. _Tarhalammin Taneli_, vanhapoika. _Elsa
Alatalo_, talon tytär. _Töyry_, siltavouti. _Kanttori_. Kansaa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Oikealla Mahlamäen asuinrakennus, vasemmalla ulkohuoneita. Perällä aita
ja veräjä, joiden takana maisema viljelysmaineen.

Kaisu ja Junnu tulevat portista vasemmalta. Junnulla haravia olalla —
Kaisulla kori.

_Junnu_. Niin kyllä! Sen vain sanon, että jos vielä näen teidät
yhdessä, niin — niin en tokkosesti tiedä, mitä teen!

_Kaisu_ (nauraa). Koskapa sinä sen tietäisit!

_Junnu_. Älä ollenkaan konstaile, Kaisu! Minä lähden Atlantin
rapakoille, ellet lakkaa mielittelemästä tuota kulkuria, josta ei
kukaan kuolevainen tiedä, onko hän kala vai lintu.

_Kaisu_ (härnäten). No kaikesta sen näkee, että mies on! Toisempi
kuin sinä. Toisempi pellolla ja pelissä, tanhualla ja tanssituvassa.
Näyttääkin toki hiukan kasevammalta kuin sinä, se on vissi se.

_Junnu_ (matkii). Kasevammalta! (Suuttuen.) Älä härnää minua, Kaisu!
Jos vielä jatkat, niin totisesti (koomillisen vakavasti) minä tiedän,
mitä teen.

_Kaisu_ (hymyillen). Sepä olisi uutta, se!

_Junnu_ (ajatuksissaan). Niinpä taitaisi olla! (Suuttuneesti.) Mutta
tiedätkös sinä, mikä on vanhaa ja aina uudistuvaa, häh?

_Kaisu_ (keikaillen). No, sanohan se!

_Junnu_ (syytäen). Heilakka!

_Kaisu_ (suuttuen). Junnu! Sinä et tiedä —

_Junnu_ (innoissaan). Tiedänpäs! Minä tiedän vallan hyvin, kuinka
sinä toivoit pääseväsi tämän talon emännäksi. Kaiken voitavasi teit
suositellaksesi Villeä. Älä yhtään kielläkään, sen sinä teit ihan minun
nokkani edessä, vaikka meillä oli vanhemmat kaupat.

_Kaisu_ (nauraa ja istuu vasemmalle).

_Junnu_. Kun sitten Ville meni kihloihin Alatalon Elsan kanssa, niin
silloin kävit taas minulle ystävällisemmäksi. Niin! Niin juuri kävi!
Mutta sitten tuli tuo Eero-Iurjus tänne kuin pilvistä puhallettuna — ja
silloin minä taas heti jouduin syrjään. Eikös se ole vanha juttu, joka
aina uudistuu? Uudistuu siksi, kun —

_Kaisu_. Sinä tulet yhä tyhmemmäksi ja tyhmemmäksi!

_Junnu_. Anna mun tulla vaan! Mutta jos sinä vielä kauvan vikuroit,
rupean minä tekemään samoin —

_Kaisu_. Niin — mitä sitten?

_Junnu_ (tärkeän näköisenä). Minä rupean riiastelemaan Annaa.

_Kaisu_ (purskahtaa nauramaan). Älä, hyvä ihminen! Vallanhan sinun
järkesi sekaantuu. (Nousee, vakavammin.) Tiedä sinä, että jos vain
vielä sellaisella uhkaatkin, niin — (katselee vasemmalle) — mutta
tuollahan tulee jo isäntäkin niityltä —

_Junnu_. Saatpas nähdä vaan, että vielä näytän Eerolle — sille
kulkurille! (Vie haravat vasemmalle.)

_Kaisu_. Sen sinä siivosti jätät tekemättä.

_Manu_ (tulee oikealta portista). Jahah! Jopa näytte tekin olevan
kotona peräniityltä. No, saitteko kaikki latoon?

_Junnu_. Kaikki saatiin.

_Kaisu_. Ja kuivina kuin ruuti.

_Manu_. Panittekos ladon oven niin kiinni, etteivät elukat saa auki
revityksi?

_Kaisu_. No niin, että ennen ne seinästäkin — Eero sen niin laittoi.

_Manu_. Jahah! — Eero! No kyllä sitten. — Eikö hän tullutkaan vielä
teidän kanssanne?

_Junnu_. Mitäs Eeron ylpeys meidän seurassamme — erosi maantielle —
vaikka siellä hän kai paremmin onkin kuin kotonaan.

_Manu_. Ylpeyskö — sanot?

_Kaisu_ (puolustaen). Mitä vielä! Junnulla on vain niin väljä suu.
Sanoo Eeroa jos miksi — kulkuriksi ja kaikeksi, kun Eero ei ole täällä
syntynyt, vaan kulkenut muualta.

_Manu_. Minä en huonekuntaani enkä pöytäni kulmalle ota ketään
kirjatonta maailmankulkuria — vaikka tämän otin. Hänestä meni kanttori
takaukseen. Jätä siis, Junnu, jankutuksesi! Mahlamäellä on elettävä
sovussa! — Menehän nyt, Kaisu, alustamaan illallista! Ison niityn väki
tulee kai kohta!

_Kaisu_ (mennessään sisään). Onko Anna jo tullut?

_Manu_. Tulee vasta toisten kanssa, mutta pane alulle vain! — Ja rasvaa
sinä, Junnu, tänä iltana tai huomenaamulla ne uudet nappularattaat!
Ville lähtee kaupunkiin. (Lähtee sisään.)

_Junnu_ (seuraa). Aamullakin kai ne vielä ehtii rasvata? Eiköhän?

_Manu_. Kyllä — kyllä! Ja ota aitan parvelta uudet siiat — (Menee
sisään, Junnu seuraa.)

_Kaisu_ (tulee ovessa Junnua vastaan).

_Junnu_. N< mihinkä sinä nyt taas lennät?

_Kaisu_ (nauraen). Saitkos tietää? Ilkimys!

_Junnu_ (palaa ovelle). Minäkö?

_Kaisu_. Sinä juuri! Aina Eeroa pureksit! Mutta kyllä sinut vielä
höyhennän. (Menee vasemmalle.)

_Junnu_. Höyh— ole —! Mutta kyllä —

_Manu_ (huutaa sisällä). Junnu!

_Junnu_ (menee sisään ja murisee mennessään).

_Eero_ (tulee vasemmalta, -pysähtyy portille ja katselee oikealle.
Laulaa.)

    Tuoltapa näkyy järven ranta
    ja tuulimylly rauska!
    Sieltä se tulee pojan kulta
    iloinen ja hauska.

    Hopeasta kellon ja kullasta vitjat
    ma ostan heilalleni,
    jotta mä kehtaan sen joukosta näyttää
    vanhalle mammalleni.

_Kaisu_ (tulee, kantaen puita). Kas Eeroa! Olethan oikein laulutuulella!

_Eero_ (tulee esille). Nuorena pitää laulaa ja iloita. Vanhana kyllä on
aikaa murjottamiseen. (Taputtaa Kaisua olalle.) Eikö niin, Kaisuseni!

_Kaisu_ (on olevinaan). Ole nyt — siinä!

_Eero_ (nauraa ja sitten laulaa).

    Metsässä näin minä jäniksen
    ja silitin sen selkää. —
    Tyttö on kahdenkymmenen
    ja poikia vielä pelkää.

(Pyörittelee Kaisua ympäri ja nauraa.)

_Kaisu_. Voi jemmeri! Älä! Puutkin putoavat! — Hyi! Vielä koko maailma
pyörii silmissäni!

_Eero_. Kun ihminen on oikein iloinen, voi se panna koko maailman
pyörimään. Ja minulla on syytä olla surman iloinen! Hei vain!
(Pyörähtää ympäri.)

_Kaisu_. No, mitä sinulle nyt sitten onkaan tapahtunut?

_Eero_. Ähä! Saitkos tietää!

_Kaisu_. Minulle sinä kyllä voit —

EERO (katselee oikealle). Tuolta jo Annakin tulee! (Juoksee oikealle.)

_Kaisu_ (yksin, katselee Eeron jälkeen). Kyllä on aika hulivili! Ja
kaikki tytöt ovat häneen pahasti pihkaantuneet. Mutta kukaan meistä ei
tiedä, kenestä hän välittää. — Vastikään hän pyöritteli minua ja heti
juoksi Annan pakeille. Kyllä on mies — (Lähtee sisään.) Mutta ei häneen
suuttua voi. (Menee.)

_Eero_ (tulee Annan kanssa oikealta). Anna rakas! Miksi olet tuollainen
mörökölli? Päivällä hymyilit kuin mansikkamätäs, mutta nyt et edes
kurkistakaan minuun.

_Anna_. Sinä kyllä sen sijaan kurkistelet.

_Eero_ (kurkistaa Annaan). Niin — tietysti —

_Anna_. Liiaksikin.

_Eero_. Sinuako?

_Anna_ (itkemäisillään). Luuletko, etten nähnyt, kuinka hetki sitten
pyörittelit Kaisua ja — ja heti sen jälkeen tulit minulle sanomaan,
ettet pidä kenestäkään muusta kuin minusta —

_Eero_ (lohdutellen). No, mutta — Anna hyvä! Oma tyttöni — rakas!
Täytyyhän ilon päästä irralleen — minä en voi hillitä itseäni —
sellainen olen ollut eilisillasta asti, jolloin lupasit minulle pikku
sydämesi ja — ja sentähden pyöräytin Kaisuakin — ja (pyöräyttää Annaa)
tahtoisin pyöritellä koko taloa —

_Anna_ (nyrpeillään). Anna olla!

_Eero_ (vakavammin). Kuule, Anna! Vaikka saisin koko pitäjän tytöt,
niin heidän kaikkien joukosta hakisin oman pikku Annani. (Syleilee
Annaa.) Sinä yksin — ei kukaan muu! (Irtautuu.) Mutta eihän se niin
hullua ole, jos mieleni on reipas ja iloinen. En minä voi kulkea alla
päin, pahoilla mielin. Ja kuinka voisinkaan, kun minulla on tuollainen
— (ottaa Annaa kädestä) — tuollainen — Herra jesta millainen sinä olet —

_Anna_ (heltyen). Kyllä sinä osaat! — Mutta kuulehan nyt pari
vakavaakin sanaa! Mistä ne sinun ilosi tietävät! Voivat luulla —

_Eero_. Ketkä?

_Anna_. No, tytöt — Kirstikin ja Leena ja Liisa ja — Kaisukin. Sinun
täytyy olla heitä kohtaan vähän vakavampi, muutoin voivat luulla, että
olet rakastunut. Ja sehän olisi kovin ikävää, sillä Kaisukin on hyvin
herttainen ja kiltti tyttö. — Ajatteles, että Kaisu ja Junnu ovat
olleet jo kauan hyvissä väleissä keskenään, mutta viime aikoina ne ovat
näyttäneet alkavan rikkoutua.

_Eero_. No, jos ei muusta ole kysymys kuin minusta, niin minä
kyllä laitan heidät hyviksi jälleen. Siihen voit luottaa! — Mutta
(vakavammin) mitä luulet isäsi sanovan, kun saa kuulla, että me pidämme
toisistamme? Sinä olet rikas talon tytär, ja minä olen saman talon
päiväpalkkalainen. Minä melkein luulen, että hän ajaa minut maantielle.

_Anna_ (iloisesti). Isähän pitää sinusta hyvin paljon. Ja minähän olen
vain tottelevainen tytär tehdessäni kuten hänkin.

_Eero_ (riemastuu). No, kas noin sitä pitää! Riemulla tämä maailma
voitetaan — ei itkulla eikä surulla. (Laulaa.)

    Surun päiviä viettämään
    sa olet liian nuori —
    Surkoon suuri kukkula
    ja surkoon suuri vuori!

_Anna_ (laulaa).

    Mull' on sydän lemmestä,
    se on lempeä ja hellä.
    Ei se tahdo itkeä,
    se tahtoo hymyellä.

_Eero_. Oikein, Anna! Noin sitä pitää! — Isäsi kyllä suostuu, kun
näkee, kuinka paljon me pidämme toisistamme.

_Anna_. Ja veljeni puolustaa meitä, eikö totta?

_Eero_. Tietysti! Villen kanssa minä jo olen selvillä kaikesta.

_Anna_. Niin — Ville onkin aina ollut niin hyvä. Ja siitä minä heti
päätin, että sinäkin olet hyvä.

_Eero_. Kuinka?

_Anna_. No, kun te heti tulitte niin hyviksi ystäviksi. Oltuasi pari
päivää täällä olitte jo kuin veljekset. Siksi kai isäkin alkoi sinusta
pitää.

_Eero_. Niin, niin! Villellä ja minulla oli vähän niinkuin yhteisiä
asioita.

_Anna_ (uteliaasti). Yhteisiä? Mitä asioita?

_Eero_. No kas, kun Alatalon Elsa on orpo ja kanttori on hänen
holhoojansa, ja kun sitten —

_Anna_. Mitä sitten —?

_Eero_. Kanttori kun tuntee minut, niin minä olin — puhemiehenä
Villelle.

_Anna_ (pitkään). Vai niin! (Hellästi.) Etkä puhunut silloin itsellesi!
Voivoi! Kyllä sinä minua sitten rakastat. (Kuuntelee.) Hoo! Sieltä
tulee joku — maantiellä — (Menee katsomaan portista.) Se on siltavouti
Töyry —

_Eero_. Mikä?

_Anna_. Siltavouti — kruununmies. Minä menen sisälle. (Puristaa Eeron
kättä ja menee tupaan.)

_Eero_ (menee katsomaan). Se on tosiaankin siltavouti Töyry! Mitä — jos
hän tuntee minut!

_Töyry_ (tulee vasemmalta, -puhuu vähän nenäänsä). Onko isäntä kotona?

_Eero_ (kääntyy poispäin). Kyllä minä luulen.

_Töyry_. Onko Anna myös kotona?

_Eero_ (äkkiä). Kuinka niin?

_Töyry_ (ihmettelee vastausta). Kuinkako niin? — Minä kysyn, onko Anna
myös kotona? (Itsekseen, tarkastaen Eeroa.) Luulen ennenkin nähneeni
tuon rengin. (Kovaa Eerolle.) No, saanko vastauksen?

_Eero_ (hieman hämillään). Luulen, että hänkin on kotona.

_Töyry_ (tarkastaa terävästi Eeroa). Sinä vain luulet? Oletko talon
väkeä? En muista nähneeni sinua ennen — täällä.

_Eero_ (itsekseen). Se oli todellakin aivan toisessa paikassa, se.
(Ääneen.) Tulin tänne alkuvuodesta.

_Töyry_. Vai niin. (Itsekseen.) Puheensa tuntuu tutulta, vaikka en nyt
voi muistaa. Eipä minulle tällaista usein tapahdu omassa piirissä.
(Kääntyy menemään.) No, saanpahan isännältä kuulla. (Menee sisään.)

_Eero_ (yksin). Olipa onni, ettei hän tuntenut minua — olisi kaatanut
kaikki tuumani. — Mutta mitä hän täältä tahtonee — ja miksi kysyi
Annaa? Eiköhän tuo peijakas vain kulje naimapuuhissa! (Nauraa.) Niinpä
melkein luulen. (Laulaa.)

    Kun sinä kultani kahvia keität,
    niin keitä kattilalla,

(viitaten veitikkamaisesti tupaan päin)

    kun ensi kerran kävelen
    sun kammaris lattialla.

_Junnu_ (tulee sisältä). Sinua vain laulattaa, sinua, Eero!

_Eero_ (taputtaa häntä olalle). No, niin tekee — aivan riivatusti. Eikö
sinuakin? Lauletaanpas yhdessä, niin meitä on kaksi!

_Junnu_. Jos minä olisin sinun housuissasi, niin en enää seisoisi
täällä hoilaamassa, vaan huilaisin käpälämäkeen, jotta kantapäät
vilkkuisivat.'

_Eero_. Käpälämäkeen? Miksi?

_Junnu_. Miksikö? Etkö sitten tiedä, että siltavouti on siellä isännän
luona?

_Eero_. Kyllähän minä sen —

_Junnu_. No — lähde sitten, ennenkuin hän saa sinut kiinni.

_Eero_ (liukkaasti). Kiinni minut? Kuules, Junnu! Selitäppäs koreasti,
mitä sinä tarkoitat neuvoillasi.

_Junnu_ (epävarmana). Minä tarkoitan — tarkoitan vaan, että voit mennä
niin pitkälle kuin hakoviitaa piisaa —

_Eero_ (hymyillen). Niin kai sinä tahtoisit.

_Junnu_. Ehkäpä kyllä — pistä nyt vain jalat kainaloosi — minä
tarkoitan, että saat mennä tiehesi — ymmärrätkö?

_Eero_. Ja ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?

_Junnu_. En — en!

_Eero_. Että minä pysyn paikallani, minä.

_Junnu_. Pistä vaan käpäläsi satimeen, sama se minulle! — Mutta
ystävänä voin vielä sinulle sanoa, että sinua pidetään täällä
epäiltävänä miehenä.

_Eero_. Epäiltävänä? Kuinka niin?

_Junnu_. No, että sinä peijaat ja puijaat — ja — ja — kaikki tytöt
pelkäävät sinua — ja — ja — (työntäen suustaan) — sinä olet itse se
musta kiusaaja!

_Eero_ (nauraa). Niinkö sinäkin luulet?

_Junnu_. Minä en oikein tiedä, mitä luulen, mutta — näetkös —
siltavouti on tuolla sisällä — ja hän kyllä tietää kuka sinä olet.

_Eero_ (hiukan levottomasti). Tietääköhän? Tunsiko hän minut äsken?
Mitähän on sanonut minusta isännälle? Tai onko Annalle ehkä? — Vastaa
mies! Kuuletko?

_Junnu_ (levollisesti -ja salaperäisesti). Tietysti hän on sanonut —
sinä veijari!

_Eero_ (itsekseen). Sepä olisi kiusallista! (Ääneen.) No, mitä hän
sanoi?

_Junnu_. Hän kysyi isännältä, kuinka kauan olet ollut täällä, mistä
olet tullut ja missä olet ollut ennen —

_Eero_. Ja mitä isäntä sanoi?

_Junnu_. Että kevättalvella tulit, mutta ei tiedetä mistä, kun sinulla
ei ole mitään papereita, sanoi hän.

_Eero_. No, ja mitä sitten sanoi siltavouti?

_Junnu_ (matkii siltavoudin puhetapaa). »Kuinka Manu Mahlamäki voi
ottaa palvelukseensa kirjattoman kulkurin.» — Tähän sanoi isäntä, että
kanttori tuntee sinut, ja ettet sinä tarvitse mitään papereita. — Mutta
tiedätkös, mitä siltavouti siihen vastasi?

_Eero_. En — mutta onpa hauska kuulla!

_Junnu_. Hauska? Hm! Mikä mistäkin tykkää! Minun mielestäni se on
vaivaisen hauskaa meille muille, rehellisille ihmisille.

_Eero_ (levottomana). No, mitä hän sitten sanoi?

_Junnu_.⁻ Ahaa! sanoi hän. Se on varmaan joku, joka on päässyt juuri
linnasta vapaalle jalalle, ja kanttori, joka on ihmisystävällinen mies,
tahtoo auttaa häntä työn saamisessa.

_Eero_. Joko loppui?

_Junnu_. Ei! Siltavouti sanoi vielä, että — (matkii taas) — »minusta
tuntuu, että olen ennenkin nähnyt tuon lurjuksen!» (Omalla äänellään.)
Näin juttelivat. Nähneensä sanoi.

_Eero_ (itsekseen). Minä voin olla levollinen. Hän ei ole tuntenut
minua. (Junnulle — naureskellen.) No, eikö hän enää mitään muuta
sanonut?

_Junnu_. Vielä muutakin? Tässä sitä on jo jumalan kyllä ja vähän
päällekin. (Kynsii korvallistaan.) Minä luulen melkein, että hän kosi
Annaa..

_Eero_ (nauraa). Vai vielä kosikin.

_Junnu_. Niin ainakin Kaisu sanoi.

_Eero_ (muistaa äkkiä). Ai niin — Kaisu. — Kuulepas, minä luulen, että
te olette noin niinkuin väleissä keskenänne?

_Junnu_ (nyrpeästi). Väleissäkö? Hm! — Mitäs se sinuun kuuluu?

_Eero_ (tekeytyen vakavaksi). Niin, näetkös, minä olen aikonut kosia
Kaisua —

_Junnu_ (kiepsahtaa ympäri vihaisena). Hii — huu!

_£Ero_ — mutta jos sinä katselet häntä hyvällä silmällä, niin —
(Vitkastelee.)

_Junnu_ (lyö kämmeniään yhteen). Hu — huu — haa!

_Eero_. — niin minä luovun aiheistani — sinun tähtesi.

_Junnu_ (hetken aikaa liikkumattomana hämmästyksestä). Niinkö?
— Minä katselen Kaisua kahdellakin hyvällä silmällä, tiedä se!
(Hätääntyneesti.) Älä kosi häntä! Älä kosi.

_Eero_. No, en, en! Sen lupaan sinulle, tuohon käteen. (Antaa kätensä.)

_Junnu_ (tarttuu siihen). Enkös minä aina ole sanonut, että olet kunnon
poika! Kiitos, hyvä ystävä! — Ja nyt sanon minäkin sinulle ystävän
sanan. Lähde nyt heti lipettiin täältä.

_Eero_. Miksi minä sen tekisin? Onhan kanttori mennyt minusta
takaukseen.

_Junnu_ (itsekseen, kaapien niskatukkaansa). Sinusta ehkä — mutta ei
Kaisusta.

_Eero_ (itsekseen). Jos ehkä sittenkin on parasta piiloutua siksi, kun
siltavouti on mennyt. Jos hän näkee minut toisen kerran, saattaa hän
tuntea minut. Ja sitä minä en tahdo! (Junnulle.) Minä seuraan neuvoasi,
Junnu! Minä juoksen tieheni — (nauraen) — vähäksi aikaa.

_Junnu_. Vähäksikö?

_Eero_. Vähäksi. (Menee portaista vasemmalle.)

_Junnu_ (äkäisenä). Iäksi! Mene iäksi! Senkin — senkin —
(Ystävällisemmin.) Sääliksi minun sentään käy poikaparkaa. Jos hän vain
antaisi Kaisun olla rauhassa, tai jos Kaisu antaisi hänen olla, niin
minulla ei olisi mitään miestä vastaan. Hän on niin penturin hauska —
kun hän on hauska. — Mutta kas — kun Kaisu on ruvennut konstailemaan
minulle hänen tähtensä, olen siitä saanut sarveeni jotakin, joka ei
tahdo sulaa. (Menee vasemmalle.)

_Manu_ (tulee Töyryn seuraamana). Ei, ei! En minä nyt voi antaa teille
päättävää vastausta. Minä olen, nähkääs, jo aikaisemmin luvannut
vanhalle ystävälleni Erkki Einolalle Ylimaasta, että hänen poikansa
Yrjö saa minun tyttäreni. Mutta jos niin kävisi,-että Yrjö Einola ei
Annasta välittäisikään, niin sitten on taas muitten aika koettaa.
Siltavouti ei tosin ole rikas —

_Töyry_ (keskeyttää). Mutta minulla on hyvä palkka ja paljon
sivutuloja. Ja saisitte vävyksenne kruununmiehen — jotakin kai se
kunniakin maksaa —

_Manu_. Onhan se niinkin — mutta ei se syötäväksi kelpaa! Mutta yhtä
kaikki! Kahden päivän kuluttua siltavouti saa varman vastauksen. Siihen
asti täytyy odottaa.

_Töyry_. Täytyy kai sitten.

_Manu_. Saman vastauksen annoin Tarhalammin Tanelille, joka myöskin on
Annaa pyytänyt.

_Töyry_. Mitä? Onko sekin — tarhapöllö — Tarhalammin setä, tarkoitan —?

_Manu_. Nyt hän on isäntä talossaan —

_Töyry_. Tiedän, tiedän —

_Manu_. Taneli sai saman vastauksen.

_Töyry_. Mutta muistattehan toki valitessanne —

_Manu_ (päättävästi). Kyllä — kyllä — ylihuomiseksi punnitsen tarkkaan —

_Töyry_. Minun virkani —

_Manu_ (hymyillen). Sekä sen että Tanelin tarhapöl —

_Töyry_ (keskeyttää kiireesti). Se on hyvä! Hm! Muistakaa nyt
sitten pitää tarkasti silmällä uutta renkiänne, ettei pääse mitään
nipistämään. Sellaiset eivät helposti unohda tapojaan.

_Manu_ (mietteissään). Olisipa penteleen ikävää, jos epäilyksissänne
olisi perää. Täytyy puhua asiasta kanttorin kanssa.

_Töyry_. Tehkää se ajoissa, hyvä isäntä! — Ja hyvästi nyt sitten!
(Kättelee.) YYlihuomenna tulen uudestaan.

_Manu_ (antaa kätensä). Niin, ylihuomenna. Hyvästi vain!

_Töyry_. Hyvästi! (Menee portista oikealle.)

_Manu_ (itsekseen). Vai semmoisia Eerosta — (Menee sisään.)

_Eero_ (tulee, katselee Töyryn jälkeen). Menipäs! — Nyt täytyy saada
tavata Annaa. (Menee rakennusta kohti ja pysähtyy ikkunan alle. Laulaa.)

    Ikävä on olla,
    kun on kartanolla
    ja kulta on kammarissa.
    'Luoksesi ma mielin,
    sulle lemmenkielin
    ma soittelisin surujani.

(Poistuu toiselle puolen näyttämöä.)

_Anna_ (tulee sisältä). Kuulin laulusi, Eero! Mitä tahdot?

_Eero_. Millä silmällä nyt katselet minua?

_Anna_ (herttaisesti). Samoilla kuin äskenkin. Kuinka niin?

_Eero_. Eikö siltavoudin epäluulot ole tehneet sinua levottomaksi?

_Anna_. Vähät kai minä hänen tyhmistä juoruistaan. Kuinka voit
ajatella, että uskoisin sinusta sellaista. Ei, ei! Jos sinä olisit
rikollinen, niin silloinhan ei olisi enää mitään hyvää auringon alla.

_Eero_ (ottaa Annaa kädestä). Mutta jos minä olisin ollut rikollinen?

_Anna_ (pelästyy). Ollutko? (Taisteltuaan pelästyksensä ja rakkautensa
välillä. Herttaisesti.) Niin et koskaan enää siksi tulisi, sillä minä
seuraisin sinua, hyvänä henkenäsi, kaikkialle, minne vain menisit. —
Mutta ei, ei! Mitä turhia! Et ole ollut sellainen — ethän?

_Eero_ (itsekseen). Tästä näen, että hän todella minua rakastaa.
(Ääneen.) Ole levollinen, Anna! Minä en koskaan ole ollut sellainen
rikollinen, jota siltavouti tarkoittaa, mutta —

_Anna_ (levottomana). Mutta?

_Eero_. Mutta minä olen kyllä, niinkuin kaikki muutkin, syntinen
ihminen.

_Anna_ (nauraa iloisesti). Kukapa ei olisi —

_Eero_. Ja sen sanot niin iloisesti!

_Anna_ (viattomasti). Niin! Kun olemme samanlaisia kuin muut, niin
silloin emme ole heitä huonompia. (Muuttuu vakavaksi.) Mutta ajatteles,
että siltavouti kävi minua kosimassa. Siitä voi vielä tulla ikävyyksiä —

_Eero_. Vaikka tulisi tusina sellaisia vouteja — en pelkää —

_Ville_ (tulee portista oikealta, jääden kuistin luo).

_Anna_ (surullisesti). Kyllä minä pelkään. Sinä et tunne isää. Hänen
silmissään sinä olet liian halpa, kun olet köyhä.

_Eero_. Entä siltavouti —?

_Ville_. Onko Töyry käynyt kosimassa Anna siskoa?

_Anna_. Hyi, Ville! Kun säikytit!

_Eero_. Töyry kävi. Eikös se ole hauskaa, kun Anna on niin haluttu?

_Ville_ (hymyilee). Onnen poika — se voittaja!

_Anna_. Älä nyt kiusoittele! Neuvoisit edes, mitä on nyt tehtävä!

_Ville_. Tehtävä? Rakastettava tässä on — (työntää Annan Eeron syliin)
ja oikein lujasti!

_Anna_ (puoleksi itkien ja nauraen). Sinä kyllä voit, sinä kun huomenna
lähdet kihlojen ostoon Elsasi kanssa.

_Eero_ (salaa iskien silmää Villelle). Vai huomenna?

_Ville_ (samaten). Ylihuomenna palaamme.

_Eero_ (iloisesti). No sitten, Anna! Ylihuomenna! (Nostaa Annan
ilmaan.) Heleijaa!

_Anna_ (ihmeissään). Mitä silloin?

_Ville_. Silloin tanssitaan. (Menee sisään.)

_Eero_. Jotta tanner tärisee! (Kiepahuttaa Annaa ympäri. Laulaa.)

    En sure orjanpäiviäni,
    vaikka ne onkin kurjat!
    Oman kullan sinisilmät
    ne palavat kuin turjat.


TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka.

_Anna_ (istuu kuistin vieressä surullisena ja itkuisena).

_Kaisu_ (tulee sisältä, huomaa Annan). Anna hyvä! Lakkaa nyt jo
itkemästä ja suremasta! Iloita sinun pitäisi, kun pääset tuosta
honottavasta siltavoudista.

_Anna_. Mutta millä hinnalla siitä pääsen. Pitää ottaa sellainen vätys
kuin Tarhalammin Taneli.

_Kaisu_ (lohdutellen). Mutta hän on luultavasti pitäjän rikkain.
Se se on jotakin. Eikä se mitään haittaa, että hän on tyhmä. Sitä
helpompi on häntä kieputella. Eikä hänen pitkä tukkansakaan ole
vahingoksi. Siitä saa paremmin kiinni, jos tarvitaan. (Nauraa ja tekee
tukistamisliikkeen.) Iloita sinun pitäisi.

_Anna_ (tyytymättömänä). Iloita? Mitä ihmettä sinä puhut! Kyllä
kuulee, että sinä et ole rakastunut! Minä en välitä kunniasta päästä
siltavoudin rouvaksi enkä ilosta saada Tanelin rikkauksia. (Huokaa.)
Ennen vaikka kuolenkin, ellen saa sitä, jota rakastan.

_Kaisu_ (uteliaasti). Sinulla siis on mielitietty?

_Anna_ (ujosti). On.

_Kaisu_. Kuka — sano —!

_Anna_ (vähän vilkkaammin). Lupaathan vaieta? Lupaathan, ettet ennen
aikoja ilmaise, niin sanon sinulle?

_Kaisu_ (ottaa häntä kädestä ja istuu vieroen). Tietysti minä lupaan.

_Anna_ (hiljaa). Eero.

_Kaisu_ (huudahtaa). Eero!

_Anna_. Hss!

_Kaisu_ (tutkien, mutta samalla epäröiden). Ja hän — pitääkö hänkin —
sinusta?

_Anna_ (hiljaa). Pitää. — Älä nyt millään muotoa kerro mitään isälle —
äläkä Junnulle — saavat kyllä aikoinaan tietää. Eero pyysi, etten vielä
ilmoita isälle — — — (Huokaa.) Voi, voi, sentään! Se on ehkä kovin
pahasti, mutta kyllä minä kovin pelkään isää.

_Kaisu_ (puoliksi itsekseen). Vai sinusta Eero pitää — (Reipastuttaen
itseään.) Eipä siinä mitään — asia on siis selvä. (Iloisemmin.) Kiitos
luottamuksestasi, Anna hyvä! Minä en sitä petä. Jos jotakin voin, niin
autan sinua. Ja kaikki kyllä kääntyy hyvin päin. — Eero on hyvä poika,
vaikka Junnu jutteli hänestä eilen illalla kaikenlaisia tuhmuuksia.

_Anna_ (ihaillen). Hän on ihan varmaan paras kaikista.

_Manu_ (tulee sisältä. Kaisu siirtyy vasemmalle hommaillakseen
jotakin.) Kuka on paras? Siltavoutiko vai — Taneli ehkä?

_Anna_ (nousee). Minun mielestäni he ovat yhtä hyvät molemmat.

_Manu_. Niinkö nyt? Äsken et tahtonut kumpaistakaan — ja nyt ottaisit
heidät molemmat.

_Anna_ (päättävästi). Ei, isä! Minä en huoli kumpaisestakaan.

_Manu_ (aivan kuin ei olisi kuullut). Siltavouti on arvossa pidetty
mies ja hyväpalkkainen — eikä olisi haitaksi, vaikka tulisi
kruununmieskin sukuun —

_Anna_. Minun kauttani hän ei siihen tule.

_Manu_ (kuulematta). Taneli taas on seudun rikkain —

_Kaisu_ (tokaisee sivusta). Ja tyhmin.

_Manu_ (muljauttaa Kaisuun, mutta ei ole tietääkseenkään). Mutta on
olemassa eräs tärkeä seikka näitten kaikkien yläpuolella. — On olemassa
sellainen sopimus Erkki Einolan ja minun välilläni — jo aikaisempi
sopimus — että meiltä viedään emäntä Einolaan. — Nyt kun siltavouti
kävi täällä hätiköimässä, niin kirjoitin — taikka kanttori kirjoitti —
Erkille ja peräsi asiasta. Vastaukseksi tuli, että Einolan nuori isäntä
Yrjö onkin iskenyt silmänsä johonkin — mihin lie — eikä huoli isänsä
valitsemasta. — Näin minä nyt olen vapaa tästä lupauksesta — ja —
(yskäisee) — sinulla on myös vapaus valita joko Taneli tai Töyry. Minun
mielestäni olisi Taneli valittava, sillä raha on kuitenkin kaikkein
parasta tässä maailmassa. — Minä käväisen tuolla kylällä — ja kun tulen
takaisin — niin tee valintasi siksi! (Menee portista oikealle.)

_Anna_ (vaipuu istumaan). Raha se — kuitenkin — —

_Kaisu_ (menee hänen luokseen). Älä heittäy toivottomuuteen — sinun
täytyy ajatella —

_Anna_. Olen jo ajatellut — olen kieltänyt — olen sanonut isälle —
(Purskahtaa itkemään, nousee ja menee sisään.)

_Kaisu_ (yksin). Anna raukka! — Kyllä minun osani on sentään
onnellisempi. Ellen minä saa ketä ensiksi mieli tekee, niin ei minun
myöskään tarvitse huolia toisten määräämästä. (Ajattelee.) Kyllä minä
sentään olen taitanut olla vähän ilkeä Junnulle. Täytyy mennä hakemaan
häntä — — — Eeroakaan ei enää maksa ajatella — (Aikoo mennä portista.)

_Junnu_ (tulee vastaan). Eeroakos menet etsimään?

_Kaisu_ (herttaisesti). Junnu! Älä ole paha! Sinua olin aikeissa
tavata. — En minä välitä Eerosta — sinusta vain —

_Junnu_. Minusta?

_Kaisu_. Niin — sinusta välitän.

_Junnu_ (ihastuen). Oikeinko totta?

_Kaisu_ (loukkaantuneesti). Etkö sinä usko minua?

_Junnu_. Uskonhan minä — (Äkkiä.) Lupaatko siis, ettet koskaan enää
keimaile Eerolle?

_Kaisu_. Minä lupaan vielä enemmän.

_Junnu_ (epäillen). Mitä sitten?

_Kaisu_ (menee lähelle). Etten koskaan enää ajattele muita kuin sinua.

_Junnu_ (heittää hattunsa ilmaan). Jestapoo! Kuinka mahdottoman hyvä ja
herttainen sinä olet, Kaisu.

_Kaisu_ (ottaa Junnua kädestä). Niin. Eikö totta. Meistä tulee nyt
oikein hyvät ystävät —

_Junnu_ (onnellisena). No, minun puolestani vaikka kuink hyvät —

_Kaisu_. Mutta yhden asian minä sinulta pyydän —

_Junnu_ (pyyhkii suutaan). Kyllä — kyllä — heti —

_Kaisu_. Et koskaan enää saa puhua pahaa Eerosta!

_Junnu_ (nolostuu). Eerosta? — Mutta hänenhän juuri oli syy, että me
olemme olleet puolinaisella torakannalla.

_Kaisu_. Olkoon vain, mutta Eero on kunnon poika — sen päälle uskallan
vaikka mitä.

_Junnu_. Joko sinä taas rupeat —

_Kaisu_. En rupea — mutta sen vain sanon —

_Junnu_ (lepytellen). No, no, no! Eihän minulla oikeastaan ole yhtään
mitään Eeroa vastaan — nyt enää, kun sinä olet luvannut, ettet
veikistele hänen kanssaan. Minä en puhu hänestä koskaan — (tekee
kädellään tyhjää osoittavan liikkeen) tuon vertaakaan.

_Kaisu_. No, sitten on hyvä! Ja nyt minun täytyy mennä sisälle Annan
luo.

_Junnu_. Kuule, Kaisu! — Minä toin sieltä juhannusmarkkinoilta muutakin
kuin esiliinan, vaikka —

_Kaisu_. Niin toit — sokurisydämen.

_Junnu_. Niin, niin — ja virsikirjan. Mutta vieläkin — (Kaivelee
liivintaskuaan.)

_Kaisu_ (uteliaana). Mitä sinä vielä —?

_Junnu_ (löytää sormuksen taskustaan, laulaa).

    Ei nyt enää vierahitten
    suosittelu auta!
    Hei heipparalla lalla laa,
    ei suosittelu auta!

(Panee sormuksen Kaisun sormeen.)

    Rakkaus on kiinnitetty
    kultaringin kautta!
    Hei heipparalla lalla laa,
    sen kultaringin kautta!

_Kaisu_ (laulaa).

    Vedellä ei ruusunkukkaa
    saisi koskaan pestä.
    Hei heipparalla lalla laa,
    ei saisi koskaan pestä!

    Hulivilityttöin rakkaus
    ei koskaan kauan kestä,
    hei heipparalla lalla laa,
    ei koskaan kauan kestä.

(Kun Junnu työntää huulensa suudeltaviksi, nipistää Kaisu häntä nenästä
ja juoksee nauraen sisään.)

_Junnu_ (seisoo vähän aikaa nolona, katsellen hänen jälkeensä ja
ottaa kiinni nenästään). Ai, ai! — Ja tätä hän sanoo uskolliseksi
ystävyydeksi. — Se oli sentään vähän nenäkkäästi tehty! Mutta sama se!
Se oli kai semmoista rakkauden esimakua. Mutta kyllä minäkin hänelle
vielä näytän — esimakua —

_Eero_ (tulee oikealta). Ahaa Junnu! — Missä Kaisu on?

_Junnu_ (terävästi). Kuinka niin?

_Eero_. Niin vain! — Onko hän sisällä?

_Junnu_ (epäluuloisesti). Minä luulen, että hän on siellä.

_Eero_ Vai sinä vain luulet. (Nauraa.) Sinäkin vastailet aivan kuin
eräs toinen mies siltavoudille. — No, no, älä pelkää! Tahdoin vain
tietoa Kaisusta, että olisin teille molemmille saanut sanoa yht'aikaa,
että te ette saa enää katsella kierosti toisianne. Ennen minun tuloani
oli teillä ollut hyvät välit, sanottiin. Enkä minä tahdo olla syypää
teidän epäsopuunne.

_Junnu_ (pöyhistellen). Noo — ellei sulla muuta ole, niin ole huoletta.
Kaisun ja minun kesken on kaikki reilassa. Olisitpa vain äsken ollut
näkemässä, kuinka —

_Eero_ (keskeyttää). Niin, niin! Kyllä minä näin, kuinka hän nipisti
sinua nenästä. Ja juuri sentähden minä arvelin —

_Junnu_ (kiireesti selittäen). Se oli vain pelkkää ystävyyttä se!

_Eero_. Sepä hyvä! Sittenhän ei sinullakaan ole enää mitään kaunaa
minua vastaan.

_Junnu_ (yrittäen hyvin miehekkäästi). No, ei sitten mitään! Ei
kerrassaan — tässä saat kämmenen sen päälle! (Antaa kättä.)

_Eero_. Kiitos, Junnu! (Puristaa.)

_Junnu_. Ai, ai, ai! — Sinähän kouristat kuin karhu!

_Eero_. Sehän oli vain pelkää ystävyyttä se!

_Junnu_ (itsekseen). Aivan kuin Kaisu nenää. Mutta minä tulen kyllä
vielä muistamaan tämän ystävyyden. (Katselee kättään.)

_Eero_. Vielä kerran kätesi, hyvä ystävä!

_Junnu_ (kiirehtii portista oikealle). E—ei! Kiitos vain!

_Eero_ (yksin). Sainpas hänet pellolle! — En ole koko päivänä saanut
puhutella Annaa. Näin isännän menevän kylälle — ja kiirehdin kotia.
Niitylle lähtiessäni hän näytti niin onnettoman surulliselta. (Menee
ikkunan alle.) Minun täytyy tehdä selvä peli, sillä minä pelkään —
(Kurkistelee ikkunaan.)

_Ville_ (tulee sisältä pyhävaatteissa, nauraa). Mitäs sinä siellä
ikkunan takana kurkkailet? Yöjalkainenko keskellä päivää?

_Eero_ (poistuu ikkunasta). Kuules! Minä aion matkustaa heti!

_Ville_ (leikillisesti). Ikkunanko kautta — Annan kamariin?

_Eero_ (naurahtaa). Vaikkapa savupiipusta!

_Ville_. Mene sisään vain! Isä on poissa! — Minun täytyy kiirehtiä.
Hevonen on valmis, ja Elsa odottaa.

_Eero_. Minäkin lähden heti kun olen saanut puhutella Annaa.

_Ville_ (antaa kättä). Hyvästi siis — huomiseen! Alatalossa on hevonen
valmiina sinua varten. Ajatteles, mikä riemun päivä huomenna!

_Eero_ (pusertaa Villen kättä). Niin — huomenna!

_Ville_. Älä vain myöhästy!

_Eero_. Käskithän panna juoksijan?

_Ville_. Pitäjän paras on — (Kiirehtii oikealle.)

_Eero_. No, ei sitten —

_Anna_ (tulee sisältä). Eero! — Taaskin onnettomuus! Siltavoudin
lisäksi kauppaa isä vielä Tarhalammin Taneliakin. Pakottaa minut
jommallekummalle. Minun on valittava siksi kun hän tulee kotia.

_Eero_ (syleilee Annaa). Rauhoitu, pikku Annaseni! Kaikki käy kyllä
hyvin. Ei sinun tarvitse valita kumpaistakaan! Ole nyt vain levollinen
— minä kerron sinulle —

_Manu_ (tulee portille, pysähtyy hämmästyneenä). Tämähän vasta on
kaunis näky! (Tulee tulisesti esille ja erottaa Annan ja Eeron.) Senkin
lurjus! Näinkö sinä käytät väärin minun luottamustani ja hyvyyttäni —
kun olen antanut sinulle olinpaikan ja —

_Eero_. Hyvä isäntä! Minä —

_Manu_ (ankarasti). Vaikene! (Annalle.) Ja sinä kelvoton lapsi! Kuinka
voit näin alentaa itsesi! Etkö sinä tiedä, kuka tämä veijari on!
(Eerolle, joka aikoo keskeyttää.) Niin juuri! Siltavouti oli oikeassa,
kun käski minun tarkasti varoa, ettet saisi mitään nipistetyksi! — Eikä
vähistä mitään! Tyttäreni tahdot viedä! Varastat tyttären isältään! —
Paikalla pois talosta! Mene heti, tai —

_Anna_. Isä!

_Eero_. Manu Mahlamäki! Minä en ole se, joksi olen itseäni sanonut,
minä olen —

_Manu_ (kiivaasti). Minä tiedän sen! Ja sentähden, vielä kerran — mene!
Muuten en vastaa, mitä tapahtuu! — Äläkä koskaan enää tule näkyviini!
(Annalle.) Ja sinusta olen tehnyt päätökseni. Huomenna on kihlajaiset
Tarhalammin Tanelin kanssa.

_Anna_ (vaipuu penkille). Älä, isä! Älä!

_Kaisu_ (on tullut). Anna! Anna hyvä! (Menee Annan luo.)

_Eero_. Minä menen, isäntä! Mutta minä tulen myöskin vielä takaisin.
Toivon, että teidän vihanne siksi lauhtuu. (Annalle.) Ole rohkea! Minä
tulen takaisin. Kaikki tulee vielä hyväksi.

_Manu_. Vaiti! Ja mene matkaasi!

_Eero_. Minä tulen, Anna! (Menee kiireesti oikealle.)

_Manu_ (huutaa perään). Et meille! Sen saat nähdä! (Kävelee kiivaasti
edestakaisin). Tämä oli tosiaankin kauniisti tehty! Rikas talon tyttö!
Hävetä sinun pitäisi! — Isäsi puuhailee yötä päivää saadakseen sinulle
hyvän miehen — ja — sinä alat hyväillä mokomaa kulkuria! Olisi edes
kunniallinen renki, mutta — miestä, joka on — on — on lempo ties, mikä
on! (Menee suuttuneena huoneeseen.)

_Kaisu_ (hyväilee Annaa). Isäsi on nyt hyvin ankara, mutta kyllä hän
lauhtuu. Älä nyt näytä noin toivottomalta!

_Anna_. Vieläkö Eeroa näkyy? Mihin hän meni?

_Kaisu_ (menee portille katsomaan). Huudanko takaisin?

_Anna_. Älä! Isä näkisi!

_Kaisu_. Hän juoksee tuolla Alatalon ahteessa. (Tulee takaisin.) Minä
en voi uskoa Eerosta muuta kuin hyvää. Näitkö, kun hän sanoi: »Minä
tulen takaisin, kaikki tulee vielä hyväksi!»

_Anna_. »Minä tulen, Anna!» Eikö hän sanonut niin?

_Kaisu_. Sanoi vissistä! — Usko minua, Anna! Eero koettaa keksiä
keinoja pehmittääkseen isäsi kovuutta. Ja sinulle hän sanoi vielä: »Ole
rohkea!» Et saa sitten surra! Sinun pitäisi olla niinkuin hän tahtoo.

_Anna_. Olet oikeassa, Kaisu! Tule sisään kanssani! (Natisee.)
Tarvitsen lohdutustasi! (Huokaa.) Vaikka en usko sitä kauan kaipaavani!
(Menevät kuistia kohti.)

_Kaisu_. Ennenkuin aavistatkaan, on Eero täällä taas! (Menevät sisään.)

TARHALAMMIN TANELI (pyöreäsilmäinen, pitkätukkainen, tyhmän näköinen
tassuttelija, tulee oikealta, vilkuillen taakseen). Se Mahlamäen
uusi renki — kylällä puhutaan, että hän kiertelee Annaa — tuolla hän
— Alatalon aitan seinustalla Junnun kanssa — antoi Junnulle jonkin
paperilapun — »toimita tämä perille!» sanoi hän — no, no! Saadaanpas
nähdä! Kukapahan voisi antaa rukkasia rikkaalle Tanelille? Ei kukaan!
(Tulee esille.) Pitäjän kauneimman tytön saat, Taneli! Hih, hih! — Kuka
voisi antaa rukkasia Tarhalammin rikkaalle — — niin, noh! Lautamiehen
Kirsti ja Kuotilan Eeva ja sitten Maijaliisa ja sitten — (Menee
portille katsomaan.) Sieltähän Junnu jo tulee — (Tulee takaisin.) Ja
sitten pitkä Miina ja — — äh! Mitäs heistä! Olivat siksi tyhmiä — — Ai,
mutta nyt kun Junnu tulee — se kirjelippu — antaisikohan tuo — jos —
tarjoisin tupakkaa

_Junnu_ (tulee). Kas vain! Tarhalammin isäntä! Päivää!

_Taneli_. Päivää, päivää!

_Junnu_. Ettekö käy sisälle? Mitä täällä pihalla —

_Taneli_ Noo — eihän tässä — hm! — (Saa jonkin ajatuksen.) Tuota —
tuota — odottelin — kun näin sinun tulevan — ajattelin — tuota — aiotko
jäädä taloon vielä ensi syksystä?

_Junnu_. Minäkö?

_Taneli_ (ottaa tupakkakukkaron). Onko sinulla piippua? Minulla on
oikeata ruusukartuusia —

_Junnu_ (rupeaa etsimään). Pitäisi mulla —

_Taneli_ (seuraa hyvin tarkasti Junnun taskujen etsintää). Olisi paikka
meilläkin —

_Junnu_. Pitihän se olla — piippu — (pudottaa taskustaan kirjeen) —
menenköhän pirtistä —

_Taneli_. Mene, mene — saat ruusua —

_Junnu_ (menee sisään). Aina sekin nysä hukkuu —

_Taneli_ (sieppaa kirjeen heti, kun Junnu kääntää selkänsä ja lukee
päällekirjoitusta). »Anna Mahlamäelle» — arvasinhan — kun on viisas,
niin arvaa sen, mitä ei tiedä — (Aikoo avata.) Mutta onkohan se oikein?
— Pyh! Vieläpä asiakin! Annastahan tulee minun vaimoni ja — miehellä on
oikeus — (avaa ja lukee.)

_Junnu_ (tulee hädissään). Mihin ihmeeseen minä sen Annan kirjeen?
(Etsii pitkin pihaa.)

_Taneli_ (on selin, itsekseen). Olipa onni, että avasin tämän. Jos se
olisi joutunut Annan käsiin, niin peijakas tietää, miten tässä olisi
käynyt! (Aikoo pistää kirjeen taskuunsa.)

_Junnu_ (huomaa sen). Ahaa! Tehän olette löytänyt Eeron kirjeen.
Antakaa se minulle, minä pudotin sen!

_Taneli_ (hölmistyen). Tämäkö! — Niin — minä — löysin — ja lakka oli —
tuollainen suulakka — oli irtaantunut ja — ja — minä luin sen —

_Junnu_ (hämmästyneenä). Oletteko lukenut sen?

³_Taneli_ (on yhtä hämmästynyt. Ei tiedä, mitä sanoisi. Katselevat
toisiaan yhtä ympyriäisillä silmillä). O-o-o-len.

_Junnu_. Mitä siinä oli?

_Taneli_. Eero siinä tunnustaa Annalle, että hän on — — — rakastunut
— ja on — (Katselee kauhistuneena avattua kirjettä, ja häntä alkaa
peloittaa.)

_Junnu_ (uteliaana). Että hän on — — —?

_Taneli_ (pyyhkii otsaansa, puhuu puoleksi itsekseen). Postivaras — — —!

_Junnu_ (hypähtää pelästyksestä, parkaisee). Postivaras!

_Taneli_ (hypähtää pelästyksestä, kun luulee Junnun häntä
tarkoittavan). Mitäh — — —

_Junnu_. Vai on Eero — postivaras!

_Taneli_ (selviää pulmasta, rauhoittuu). Eero — niin - on — tässä
kirjeessä —

_Junnu_. No, herra isä! Eero postivaras! — Kuka sellaista olisi uskonut —

_Taneli_. Ajatteles — jos Anna olisi saanut sen tietää — ei kenenkään
pidä koskaan saada tuota kauheata kirjettä! (Repii kirjeen.)

_Junnu_ (pelästyen). Ai, ai! Mitäs te nyt teette? (Rauhoittuen.) Niin
noh! Parasta taitaa olla niinkuin on.

_Taneli_. Onko isäntä sisällä?

_Junnu_. On.

_Taneli_ (kiireessä). Menen sinne, hänen puheilleen! (Menee kiireesti
sisään.)

_Junnu_ (yksin). Annalla ja Eerolla oli siis kuitenkin jotakin
keskenään — vaikka en sitä huomannut — hm! — Kaikki siis hyvin — mutta
— postivaras! Ai, ai, ai!




KOLMAS NÄYTÖS.


Sama paikka. Vasemmalla katettu pöytä, jonka järjestämisessä Kaisu ja
Junnu puuhailevat.

_Junnu_. Tänä iltana sitä sitten saa syödäkseen ja juodakseen ja —

_Kaisu_. Ja tanssiakseen —

_Junnu_. Voi lempo sitä mylläkkää, mikä täällä nousee, kun kylän tytöt —

_Kaisu_. Ja pojat tulevat — niin —

_Junnu_. Niinpä tietenkin — pojat myös! — Ajatteles — että kokonaista
kolme kihlajaisparia — (Laskee sormillaan). Ensiksi minä ja —

_Kaisu_. Höpön pöpö! Sinäkö tässä olet mielestäsi ensimmäinen ja
tärkein!

_Junnu_. Jos en nyt ihan ensimmäinen, niin sangen tärkeä silti. — No —
ensiksi sinä ja —

_Kaisu_. No, tartupas kiinni nyt! (Nostavat pöydät paikoilleen.)

_Junnu_. Niin — ensiksi sinä ja —

_Kaisu_ (tiukasti). Kuules, Junnu! Teet viisaimmin, jos lasket minut
mukaan — niin viimeisenä kuin suinkin voit. (Kääntää selkänsä.)

_Junnu_ (ymmärtämättä). Jahah! No, pannaan Ville sitten ensimmäiseksi
Elsan kanssa. Toiseksi Tarhalammin Taneli ja Anna. Ja kolmanneksi minä
ja —

_Kaisu_. Pöllö!

_Junnu_. E-ei — vaan sinä. — Ajatteles, että yhtaikaa tanssitaan kolmen
parin kihlajaisia. Siinä se vasta juhla syntyy. Eikös synnykin, Kaisu?

_Kaisu_. Ketä huvittaa — se tanssikoon! Minä en. — Kun vain
ajattelenkin Anna raukkaa, niin nousee kyyneleet silmiini. (Toruen.)
Mutta mitäs te miehet! Teillä on sydän puusta! Kun vain on syötävää ja
juotavaa, niin on lysti! Mutta meillä naisilla on sydäntä toistenkin
suruille, meillä. — Ja kyllä Anna raukkaa surra saakin. Hän kun tänään
kihlautuu kuolemalle —

_Junnu_. Mahlamäen Tanelillehan —

_Kaisu_ (tiuskaisten). Eipäs — vaan kuolemalle! Minä tiedän, että Anna
ei voi elää ilman Eeroa.

_Junnu_ (kiukustuen). Eero, Eero, Eero! Niinkuin ei Taneli olisi mies
siinä, missä Eerokin. Ehkä vähän toisempikin. Eero ei ole mikään
muu kuin kavala naiskoinari. Onni, että isäntä ajoi hänet tiehensä.
(Salaperäisenä.) Ja hän voi olla vielä suurempikin kelmi. Minä kyllä
tiedän jotakin, minä.

_Kaisu_. Junnu! Jos sinä et lakkaa puhumasta pahaa Eerosta — niin tulee
meistä ero, tiedä se! — Olisitkin sinä sellainen mies kuin Eero!

_Junnu_ (pilkallisesti). No, ei kestä kiittää! (Yritellen
arvokkaisuutta.) Minä olen sentään rehellinen ihminen — mutta Eeron
kunnian laita on vähän niin ja näin. Minä tiedän, mitä tiedän.

_Kaisu_ (panee kätensä hänen suulleen). Pidätkös suusi kiinni — taikka
minä —! Onko koskaan nähty mokomaa pölkkyä! Nyt minä sanon sinulle
viimeisen kerran, että kaikki on lopussa meidän välillämme. (Irroittaa
esiliinansa ja heittää sen Junnun silmille.) Siinä saat takaisin
esiliinasi! Virsikirjan ja sokurisydämen saat myöskin. Sinä olet häijy,
ilkeä, kateellinen ihminen!

_Junnu_ (nolostuneena). Älä nyt Kaisu — oma Kaisu. En minä tahdo saada
sokurisydäntä — sinut minä tahdon. — Ota nyt takaisin esiliinasi,
muuten itken sen ihan liko märäksi. . ...

_Kaisu_ (olevinaan). No, jos tapasi parannat, niin otan vielä kerran.
(Ottaa esiliinan.)

_Junnu_. Jestapoo, kun sinä olet kultainen. (Laulaa.)

    Mulla on kulta kuin kielon kukka
    ja notkea niinkuin heinä.
    Kun kultani kukkuu kankahilla,
    soi maailma säveleinä.

(Tarjoo taas huuliaan suudeltaviksi, puhuu.) Suikkaapas nyt sovinnoksi
— mutta jätä nenä rauhaan!

_Kaisu_ (laulaa ja keimailee).

    Vain pilkallani tykkäsin —
    enkä mitään muuta!
    Lystikseni leikin vain
    ja Suikkasin joskus suuta.

(Suutelee Junnua ja keikahtaa ympäri.)

_Junnu_ (maiskuttelee). Nam — nam — nam! Ai, ai! Kuinka makeata! —
Koska olet noin kiltti, niin sanon sulle jotakin, josta aioin olla
kokonaan vaiti.

_Kaisu_. Mitä sitten?

_Junnu_. Kun Eero ajettiin pois — (Hätkähtää.) Ei, ei! En minä puhu
pahaa hänestä. — Mutta silloin kun Eero lähti, niin — hän tapasi minut
— ja — ja antoi mulle kirjeen ja markan ja — sanoi, että vie se Annalle
— se kirje nimittäin — markka oli mulle. Sitten hän sanoi, että jos
toimit hyvin ja vaikenet, niin saat enemmän palattuani.

_Kaisu_. No, onko Anna saanut kirjeen!

_Junnu_ (venytellen). Ei — onneksi —

_Kaisu_. Kuinka ei?

_Junnu_. No, kun tapasin sen Tanelin ja hän tarjosi ruusukartuusia — ja
minun piippunysäni oli jäänyt pirttiin —

_Kaisu_ (keskeyttäen). No, mutta mitä se tähän kuuluu?

_Junnu_. Se juuri kuuluukin. Tuota nysää — (kaivaa taskustaan piipun) —
tätä näin — etsiessäni minä pudotin Eeron kirjeen.

_Kaisu_. Mitä? Hukkasitko sinä sen?

_Junnu_. Hukkasin. Mutta kaikeksi onneksi Taneli löysi sen — ja — ja
luki sen.

_Kaisu_ (huudahtaa). Taneli on lukenut — ja sitä sinä sanot onneksi!

_Junnu_. Niin sanon. Kuka takaa, kuinka Annan olisi käynyt — Anna kun
niin pitää Eerosta — siitä maankiertäjästä — (pelästyen) siitä kunnon
Eerosta — tarkoitan. Oli onni, ettei Anna saanut —

_Kaisu_ (kiihkeästi). Miksi oli onni? Sano!

_Junnu_ (hiljentää ääntään). Taneli kertoi, mitä Eero oli kirjoittanut?

_Kaisu_. No, mitä sitten, mitä?

_Junnu_. Pitävänsä sanoi ja —

_Kaisu_. Ja?

_Junnu_. Että — että — että —

_Kaisu_. No?

_Junnu_. Lupaa minulle ensin — ettet anna esiliinaa takaisin — muuten
en sano ainoatakaan sanaa.

_Kaisu_ (kiireesti). Lupaan, lupaan! Mutta sano nyt pian!

_Junnu_. Muista nyt myös — että juuri itse käsket — pakotat sanomaan —
että — että — että hän oli postivaras!

_Kaisu_ (hirmustuneena). Postivaras! — Sepä kauheata!

_Junnu_. Niin, eikös olekin?

_Kaisu_. Minä en ikinä ole voinut kärsiä sitä inhottavaa otusta.

_Junnu_. Eiköhän se nyt ole vähän niin ja näin —

_Kaisu_. Eikä ole! — Siitä kai hän on rikkaaksikin tullut.

_Junnu_. Eihän hän, tietääkseni, ole rikkaampi kuin minäkään.

_Kaisu_ (hämmästyy). Kuule! Ketä sinä tarkoitat?

_Junnu_. Eeroa tietysti. Sitä postivar — sitä kunnon Eeroa, yritin
sanoa —

_Kaisu_ (saaden selväksi). Ja minä tarkoitan Tanelia — sitä
valehtelijaa — hän on kaikki keksinyt ja valehdellut ja syöttänyt
sinulle. — No, antoiko hän kirjeen sinulle takaisin?

_Junnu_. Ei. Hän repi sen palasiksi!

_Kaisu_ (tulisesti). Kyllä olet ollut aasi! — Mutta palaset — missä ne
ovat?

_Junnu_. Palaset? Jaah! (Katselee ympärilleen maahan.) Tässähän se ne
repi — eiköhän tuossa ole yksi — (Ottaa maasta paperipalasen.) On siinä
joitakin koukeroita — — mitä lie —

_Kaisu_. Näytäs!— Annas katsoa — (Yrittää lukea.) T-u—tu—l-e—le tule
— tu-. Ei — en saa selvää, mutta minä näytän Annalle. (Kiivaasti
Junnulle.) Mutta mitä minun oikeastaan pitäisi antaakaan sinulle,
Junnu, kaikesta tästä?

_Junnu_ (nopeasti). Kiitoksia vain, Kaisu! En minä tahdo yhtään mitään
— en edes sokurisydäntä.

_Kaisu_. Kyllä olet hyvä— sokurisydän. — Minä menen nyt ja kerron
Annalle kaikki. Jos hän antaa sinulle anteeksi, niin annan minäkin.
(Tulistuu taas.) Mutta kyllä sinä niin sietäisit, että — mutta eihän se
enää mitään auta. (Menee sisään.)

_Junnu_. Ei! Ei se auta yhtään mitään! (Yksin.) Ei sentään antanut
esiliinaa. — Olisikohan se Taneli ollut sellainen klippari miehekseen
— petkutti näin ... — Kyllähän minulla on ollut vähän omantunnon
kolotusta, kun sen Eeron asian ajoin tällä lailla. Mutta nyt on
sentään hyvä, kun Kaisu tietää kaikki — ehkä vielä selviää. (Ottaa
rahan taskustaan.) Tässä on tämä Eeron markka. Ei minulla kai nyt ole
siihen oikeutta. — Mutta eiköhän sentään 50 penniin, saihan Anna osan
kirjeestä. Toisen puolen annan takaisin, kun Eero tulee. (Naureskelee.)
Kun tulee, niin — (Laulaa.)

    Markka mulla on taskussani,
    toisen otan velkaa:,:
    Kysy tyttö mammaltasi,
    ai, ai, ai, mammaltasi:,:
    tokko vävyks kelpaan.

(Menee vasemmalle.)

_Kaisu_ (Annan kanssa tulee sisältä). Anna, sinä, joka osaat lukea
kirjoitusta — en viitsinyt siellä sisällä — kun se Taneli siellä —
katsos, mitä tässä paperissa on — (Antaa paperin Annalle.)

_Anna_ (lukee). »Tulen ennen huom — kanttori tuntee minut — pitänyt
lupauksensa — myöntyy, sillä minä olen rikkaampi kuin — toivo!»
(Tulisesti Kaisulle.) Mikä paperi tämä on?

_Kaisu_. Eero oli kirjoittanut sinulle kirjeen, ja Junnun piti se
tuoda, mutta pudotti sen. Taneli löysi sen ja luki ja repi. Ainoastaan
tämän palasen enää löysimme.

_Anna_ (riemuiten). Oi, olisinpa saanut koko kirjeen! — Luetaan tämä
vielä ja koetetaan arvailla.

_Kaisu_. Niin — koetetaan!

_Anna_ (lukee). »Tulen ennen huom —»

_Kaisu_. »Ennen huomeniltaa», ihan vissiin. Siis tänään, koska se on
eilen kirjoitettu.

_Anna_ (lukee). »Kanttori tuntee minut —»

_Kaisu_. Jahah! Se merkitsee, että hän on kunnon mies.

_Anna_ (lukee). »Pitänyt lupauksensa —»

_Kaisu_. Se on kai jotakin kanttorista. Luehan eteenpäin.

_Anna_ (lukee.) »Myöntyy, sillä minä olen rikkaampi kuin »

_Kaisu_ (nopeasti). Kuin Taneli! Se on ihan selvä. Se on pannut sen
siihen sentähden, kun tuntee isäsi saituuden ja tietää, että vain
rahalla on arvoa hänen silmissään. — Mitä vielä?

_Anna_ (lukee hiljaa). »Toivo »

_Kaisu_. Näetkös! Paras pohjalla! Iloitse, Anna! Kaikki päättyy hyvin.
Mutta jumala armahtakoon Tanelia, joka on avannut toisen kirjeen. Hän
se on oikea postivaras! Minä menen varoittamaan Junnua, ettei kerro
koko jutusta kellekään — ei ole tietääkseenkään. (Menee vasemmalle.)

_Anna_ (yksin, istuu kuistin puolelle). Uskaltaisinko vielä toivoa —
ihan yhdennellätoista hetkellä — (Laulaa.)

    Murheen mailla kuljeskelen,
    kun kultani yksin heitti.
    Jos vain viipyy kauvemmin,
    niin nurmen nukka mun peitti!

(Painaa päänsä käsiinsä.)

_Taneli_ (tulee sisältä). Kas — täällähän se Anna! — Ajattelin jo, että
minnekä se — (Menee pöydän luo.) Kylläpäs on jumalanviljaa, jos mitä
— on ruokaa — on juomaa vieraitten valita. Kalliiksihan se suotta —
mutta onhan sitä tavaraa sekä täällä että meillä. (Katselee Annaa.)
Mutta surullinenhan se Anna — vaivaako mikä —?

_Anna_ (ei vastaa).

_Taneli_ (menee lähemmäksi). Ehkä ei kuullut —

_Anna_ (nousee, väistyy).

_Taneli_. No, no! En huoli lähestyä — (itsekseen) — ennenkuin olet
omani. (Menee portille päin.) Kas vaan — jopas kanttorikin —

_Kanttori_ (tulee). Jumala antakoon!

_Taneli_. Hyvää päivää ja tervetuloa!

_Anna_ (menee vastaan). Terve tuloa, hyvä kanttori!

_Kanttori_. No, Annaseni? Isäsi kutsui tänään juhlille. Olet siis
valinnut itsellesi elämänkumppanin?

_Anna_. En minä — vaan isä.

_Taneli_ (yskii). Se nyt on niin, että — minun silmäni on iskenyt
Annaan — ja Manun kanssa olemme päättäneet —

_Kanttori_. Entäs sinä, Anna?

_Anna_ (huoaten). Minä tottelen isää.

_Kanttori_. Vai sellaista juhlaa täällä — hm! hm!

_Taneli_ (menee avaamaan ovea). Tahtooko kanttori käydä sisään —?

_Anna_ (hiljaa kanttorille). Tahtoisin puhua kanssanne — kahden kesken.

_Kanttori_. Jään hetkeksi tänne! Taneli sanoo vain isännälle, että
kohta tulen.

_Taneli_. Kyllähän — (Itsekseen.) Mitähän hän Annalle —?

(Menee sisään.)

_Kanttori_. No, mitäpä nyt —?

_Anna_ (ujosti). Tehän tunnette Eeron, joka palveli meillä?

_Kanttori_. Palveli? — Eikö hän sitten enää ole täällä?

_Anna_. Ei! Isä on ajanut hänet pois.

_Kanttori_. Minkätähden?

_Anna_ (hämillään). Sentähden, että — että — me pidämme toisistamme.
— Kanttori hyvä! Tehän tunnette Eeron — sanokaa — kuka hän on? Isä
luulee, että hän on hylkiö, joka ei ole saanut olinpaikkaa, ja siksi te
olette suositellut häntä, kun — hänellä ei ole minkäänlaisia papereita.
— Mutta minä olen varma siitä, että hän ei ole mikään pahantekijä.

_Kanttori_. Siinä olet aivan oikeassa, Anna!

_Anna_ (kirkastuen). Olenko? Oi, sepä ihanaa! — Mutta minkätähden hän
sitten tällä tavalla —?

_Kanttori_. Hm! Hänellä on ollut jokin päähänpisto. Minulle hän sanoi
vain, että hän tahtoo työskennellä vieraissa oloissa, nähdäkseen vähän,
miten täälläpäin taloja asutaan. Ja pyysi minua välittämään häntä
isällesi päiväläiseksi. Tein sen mielelläni — olen nimittäin hänen
isänsä kanssa lapsuudentuttava. Hän omistaa mahtavan talon ylimaassa.
Näin paljon voin sulle ilmoittaa, vaikka olenkin luvannut Eerolle —
Eero kyllä itse kertoo kaiken muun.

_Anna_. Olen sen koko ajan tuntenut, että Eero on kunnon mies.

_Kanttori_. Niin on. — Seuraa nyt minua isäsi luo, niin rupeamme vähän
selvittelemään tätä — (naurahtaa) — tätä Egyptin pimeyttä. He, he, he!

_Anna_ (jo myös naureskellen). Kanttori ei voi arvata, millainen pimeys
minulla todellakin on ollut parina viime päivänä.

_Kanttori_ (naureskellen). Arvaa sen — oikea Egyptin pimeys — arvaa
sen. — Ja nyt minä alan myös arvata, miksi sillä Eerolla oli niin
palava halu päästä juuri teille — (nipistää Annaa korvasta) — sitä
pimeyttä tekemään.

_Anna_ (tuskaisesti). Mutta jos se ei valkenekaan?

_Kanttori_. Valkenihan se ennenkin, se — — mutta onko Ville jo kotona?

_Anna_. Kaupungista ovat jo palanneet, mutta Ville on kai vielä
Alatalossa.

_Kanttori_. Olen tyytyväinen, että holhokkini saa sellaisen miehen kuin
Ville. — No, mennäänpäs nyt isäukon luo! (Menevät sisään.)

_Kaisu_ (tulee Junnun seuraamana). Sen vain sanon, että Taneli on
panettelija! Sanoo rehellistä ihmistä postivarkaaksi, vaikka itse ei
ole hitustakaan parempi.

_Junnu_. Kyllähän se on vähän sopimatonta —

_Kaisu_. Vähän? Se on paljon! Ja yhtä sopimatonta on levittää
sellaista, mitä muut ovat keksineet.

_Junnu_ (itsekseen). Se oli minulle se. Mutta parasta on vaieta, muuten
lentää taas esiliinat ja sokurisydämet —

_Kaisu_ (kuuntelee). Kuuletko laulua? (Juoksee portille.) Siellä
tulevat jo kyläläiset — Ville ja Elsa etunenässä —

_Junnu_ (toimessaan). Mennään mekin sinne! Meidänhän myös pitää kulkea
— etunenässä. (Ottaa vastustelevaa Kaisua kädestä ja vetää perässään
oikealle. Hetken kuluttua tulevat sisältä Kanttori ja Anna, Manu
ja Taneli, asettuen pöytien puoliiselle sivustalle, sitten tulevat
portista Ville ja Elsa, Junnu ja Kaisu sekä joukko poikia ja tyttöjä,
laulaen:)

    Sulho kulkee morsionsa
    vierellä ja nauraa —
    Hei heipparalla, naurakaa,
    kun sulhanenkin nauraa.

Kun on päästy pirttiin, aletaan kättenkiertäminer. ja lauletaan:

    Karkelossa mielitietyn
    neito nuori kohtaa —
    Hei heipparalla, laulakaa,
    jo poian silmä hohtaa!

    Kättä minä neitoselle — —
    anna ilomielin!
    Hei heippralla, tanssikaa,
    jo poian silmä hohtaa!

    Morsian se riemumiellä
    sulhostansa laulaa
    Hei heipparalla, kullastansa,
    kun  morsiankin laulaa.

KYLÄLÄISET. Eläköön! Eläköön! Eläköön!

_Manu_. Tervetuloa! Tervetuloa vain, hyvä väki! Ja kiitoksia vain —
että toitte iloa tänne Mahlamäkeen — kun täällä nyt vietetään kaksiakin
kihlajaisia.

_Ville_ (hiljaa Annalle). Eikö Eero ole saapunut?

_Anna_ (tuskaisena). Ei — ei ole.

_Ville_. Sepä merkillistä! (Menee portille.)

_Manu_. Naapurit kai tietävätkin, että Ville ja Alatalon Elsa ovat
sellaisissa hommissa. Mutta vasta äskettäin on päätetty, että tänään
myös menevät kihloihin tyttäreni Anna ja Tarhalammin Taneli —

_Ville_ (huutaa portilta). Katsokaas! Me saamme vielä enemmän vieraita.
Tuolla on tulossa kaksi miestä kiireellä taloa kohti. (Nauraa.)
Kiirehtivät, aivan kuin pelkäisivät myöhästyvänsä.

_Eero_ ja _Erkki Einola_ (tulevat).

_Manu_ (ihastuen). Mitä minä näen? Vanha ystäväni Erkki! (Menee
tervehtimään.) Tervetullut! Tervetullut!

_Anna_ (huudahtaa). Eero!

_Eero_ (menee Annan luo). Tässä jo olen, Anna!

_Manu_. Mitä lempoa! Mitä sinä täällä teet! Tiehesi — senkin' junkkari!

_Erkki_. Maltahan nyt, Manu! Kyllähän me voimme lähteäkin, jos sikseen
on. Mutta sitten lähdemme yhdessä. Tämä on minun poikani Yrjö.

_Manu_ (hölmistyneenä). Mitä lempoa tämä merkitsee? Kuinka se on
ymmärrettävä?

_Eero_. Tämä on hyvin yksinkertaista. Näin Annan kevätmarkkinoilla ja
päätin silloin, että hänestä se tulee Einolan emäntä. Kun tulin kotiin,
ilmoitti isä, että hän oli valinnut vaimon minulle. Minä vastasin, että
olin jo itse valinnut vaimon itselleni, enkä sen tarkemmin ottanut
selkoa, ketä isä tarkoitti. Lähdin kotoa ja tulin tänne palvelukseen
kanttorin välityksellä.

_Manu_. Mutta miksi tulit palvelukseen?

_Eero_. Että saisin tutustua Annaan ja että — (hellästi Annalle) — että
tulisin rakastetuksi — itseni tähden.

_Kanttori_. Tulit ja laitoit täällä senkinlaisen — Egyptin pimeyden!
He, he, he! (Menee tervehtimään Erkkiä.)

_Erkki_. Terve pitkistä ajoista! — Eipä juuri hassumpaa ole kuultu.
Poika tuli kotia yöllä sellaisella touhulla ja kertoi, mitä täällä oli
tapahtunut. — Mutta olisittepas nähneet hänen naamansa, kun sai kuulla,
että se minun valitsemani oli juuri sinun tyttäresi, Manu. — Eikä
minun auttanut muu kuin lähteä mukaan, sillä hän pelkäsi, että Anna
kihlattaisiin tänään jonkun toisen kanssa.

_Taneli_. Kyllä se niin on! Anna on minun — — —

_Erkki_ (Manulle). Entä meidän suostumuksemme?

_Manu_. Mutta itsehän sinä kirjoitit, ettei poikasi —

_Anna_ (Eerolle). Nyt täytyy jo minunkin — (Kovaa.) Nyt sanon minäkin
kanttorille ja isännälle ja isälle ja muille, millainen mies se Taneli
oikeastaan on.

_Taneli_ (pelästyneenä). Mitähän se nyt mahtaa sanoa?

_Anna_. Eilen kirjoitti Eero minulle kirjeen — eikö niin, Eero?

_Eero_. Ja ilmoitin siinä sinulle, kuka olen.

_Anna_. Junnun piti tuoda kirje, mutta pudotti sen — eikö niin, Junnu?

_Junnu_ (häpeissään). Kyllä se niin kävi. (Menee portille.)

_Kaisu_ (on kuunnellut kiihtyneenä eikä malta enää olla vaiti). Nyt
minä tiedän paremmin. Taneli löysi kirjeen, mutta ei antanut sitä
Annalle, jolle se oli osoitettu, vaan luki sen ja repi sitten ja
valehteli Junnulle kirjeessä seisoneen Eeron tunnustuksen, että Eero on
postivaras. — Jos nyt Anna olisi saanut kirjeen, niin isäntä ei olisi
antanut lupaustansa Tanelille, vaan Eerolle — eikö niin, isäntä?

_Manu_ (suuttuen). No, niin tietysti —

_Junnu_. Ai, ai — siltavouti tulee.

_Manu_. No, parahiksi — ottaakseen selvää postivarkaudesta — (Näkee
Töyryn tulevan portille.) Panne, siltavouti!

_Töyry_. Hyvää päivää! Täällähän on aivan kuin juhlat —

_Manu_ (osoittaa Tanelia). Tämä sulhasmies tässä —

_Töyry_. Onko isäntä luvannut hänelle —?

_Manu_. Olen. Mutta nyt sen peruutan. Siltavouti tuli sopivaan aikaan.

_Töyry_ (tyytyväisenä itsekseen). Minä siis tulin valituksi.

_Manu_. Tämä Taneli on avannut Yrjö Einolan kirjeen — on lukenut ja
repinyt sen —

_Töyry_. Taneli! Sinähän olet postivaras! (Panee kätensä Tanelin
olalle.) Minä otan sinut huostaani — kruunun nimessä!

_Taneli_ (vapisevin polvin). Lö-lö-öysin sen — lakka oli ri-ririkki —
ja —

_Eero_. No, antaa miehen olla ja — mennä menojaan.

_Töyry_ (katselee Eeroa). Mitä peijakasta — (Huomaa Erkin, tervehtii.)
Kas, päivää, Einola! (Katsoo uudestaan Eeroa.) No, siinähän se on —
sehän on poikasi Yrjö — enkä minä kuolemakseni muistanut, missä olin
hänet nähnyt. — Eikö tätä Tanelia siis —?

_Manu_. No, ei sitten — koska Yrjö —

_Eero_. Ei tällaisena onnen päivänä. Mene kotiasi Tarhalammille,
Taneli! Pane maata ja unohda kaikki ikävyydet.

_Erkki_. No Manu? Nyt kai suostumuksemme pitää paikkansa, vai mitä?

_Manu_. Pitää totisesti niinkin. (Eerolle ja Annalle, nauraen.) No, nyt
sitten saatte toisenne, kakarat!

_Töyry_. Niinkö päin —?

_Taneli_. Niinpäin se meni. — Lähdetäänpäs yhdessä — (Mene Töyryn
kanssa portista oikealle.)

_Kanttori_ (onnittelee kihlajaispareja). Jumala suokoon teille lapseni,
kaikkea sitä onnea, mitä teille toivon.

_Manu_. Ja nyt, hyvät vieraat, juomme näiden kahden kihlajaisparin —

_Eero_. Topp! hyvä appivaari. Odottakaa!

_Useat_. Mitä nyt?

_Eero_ (on hakenut Junnun ja Kaisun, vetää heidät esille). Ellei
näillä kummallakaan ole mitään sitä vastaan, niin juomme myös heidän
onneksensa.

_Manu_. Vai niin! Junnu ja Kaisukin! — Onko asia niin, vai
juonitteleeko Yrjö?

_Junnu_. E-i eihän se —

_Kaisu_ (riisuu esiliinansa). Vai ei!? Kyllä minä —

_Junnu_ (hädissään). Älä herran tähden! Minä vain yritin sanoa, että
ei se juonittele. — Niin, kyllähän me mielellämme olisimme kolmantena
parina. — Ollaanhan, Kaisu?

_Kaisu_ (herttaisesti). No, ollaan sitten — sinä mörökölli! (Naurua.)

_Kaikki_ (onnittelevat kihlatutta ja kihlatut ristiin toisiaan).

_Eero_ (kanttorille). No, nyt se vaikenee — se Egyptin pimeys!

_Manu_. Juodaan sitten kaikkien kihlattujen onneksi! — Sitten lauletaan
ja sitten tanssitaan. — Eläköön!

_Vieraat_. Eläköön kihlatut! Eläköön!

Kaikki laulavat sen maakunnan laulun, jossa esitys tapahtuu, Hämeessä
hämäläisen laulun, Savossa savolaisen, Karjalassa karjalaisen j.n.e.
Sen jälkeen tanssitaan jokin tanssi valinnan mukaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75919 ***